Sillankorvan kylän nuori väki sekä muutamia vanhojakin oli kokoontunut Huumosen lautamiehen taloon sinä sunnuntai-iltana, jona Korpelan Helkaa ensikerran kuulutettiin. Pöydän ympärillä istui joukko miehiä korttia lyömässä, oikein kiivaanlaisesti. Toiset katsoivat ympärillä asianomaisten sukkeluuksia ja yhtyivät samaan aikaan kuin hekin hohottamaan nauruun jonkun korttihuijarin kokkapuheen johdosta. Joukko nuoria poikia loikoi ristikossa kolpitsalla puhellen asioista, jos jonkinlaisista. Muutamat istuivat sivupenkillä melkein äänettöminä. Peränurkassa istuivat tytöt sylitysten, sopotellen keskenään, mikä leikki nyt alettaisiin ja kunka pojan tämä tai tuo tyttö ottaisi nyt parikseen. Välistä he aina pyrähtivät lattialle ja käskivät poikia kolpitsalta mukaansa. Silloin aina "herra Mikko", joka istui peräikkunan pielessä, rupesi viulunsa tappeihin syljeskelemään ja kieliä näpillään pimputtelemaan. Kun parit olivat lattialla järjestyksessä, niin silloin Mikko viulun leukansa alle sipasi, pää kallellaan ja molemmilla jaloillaan tahtia taputtain veteli hän Hollolan-polskaa, että saunapellon veräjälle asti olisi kuulunut hänen pelinsä liverrykset ja laverrukset. Semmoinen Mikko se oli…
Tuvan rappusilla reuhasi suuri lapsikarja, tyrkkien toisiansa rappujen sivulla olevaan likarapakkoon. Kun joku oli onnistuttu saamaan koprilleen likarapakkoon, niin sitte sitä alkoi kohta sieltäpäin kuulua kamalaa itkun ulinaa. Silloin tuvasta töytäsi joku vanha akka rappusille ja tiuskui lapsille: "mitä taas reistaatta, ei saa itkee … mitä se Matin juutas aina tappeloo ja työkkii. Ku sanon äitilleis, niin 'siit' sen vast' tiiät'… Tänne pit meijän Villenkin lentää reistaamaan, nyt vaan suuremmat sinua lyövät. Ets astu nyt kotiin … ja Antti kanssa, … ei ole mitään tyrskämistä." — Sellaisilla komentosanoilla aina hiukan hiljeni lapsien pauhaava parvi. Likarapakossa käyneet alkoivat verkalleen astua kotiinsa päin, mutta meluavan joukon pääviikarit pujahtivat tupaan pöydän ympärille, oppimaan kortinlyöntiä.
Sivupenkillä istui Matti, Lassin Paavon kanssa, katsellen toisten hyörinää ja pyörinää. — Jopahan viimein tytöt sekä pojat istahtivat penkille, pyhkien hikistä otsaansa nenäliinallaan. — Lassin Paavokin kaivoi tupakkikukkaron taskustaan, täytti oman piippunsa ja tarjosi Matillekin. Mattikin täytti nysänsä, raapasi tulitikulla tulen ja sytytti piippunsa, sekä nosti sitte tikun tyngän Lassin Paavonkin piipun päälle, vaikka sormia vähän polttamaan rupesi. Siinä sitten piiput savuta sihajivat, ja paksuja rengassavuja tuprauttelivat Matti ja Paavo ilmaan, joita poikaressut päretikuilla särkivät. Siinäpä se sitte puhekin alkoi syntyä entisen äänettömyyden sijaan.
— "Olit sinä kirkossa tänä päivänä?" … kysäsi Paavo KorpelanMatilta.
— "En ollut."
— "No sitte sinä et vielä tiedä mitä uusia teillä, sinun poissa ollessasi on tapahtunut."
— "Enhän minä mistä tiedä. Mitäpäs eriskummaista siellä nyt sitten olisi tapahtunut?"
— "Ei muuta eriskummaista, kuin vaan teidän talon tytärtä kuulutettiin tänä päivänä ensimmäisen kerran."
— "Kuulutettiin!"
— "Niinpä tehtiin."
— "Jopa nyt jotain! Ei se mahda olla totta, sinä olet ehkä kuullut väärin."
— "Kyllä se on totta, kun minä kuulin sen ihka omilla korvillani."
— "Mutta kyllä se on sittenki kumma asia … mitenkä se nyt näinpian olisi voinut tapahtua, kun ei minun lähtiessäni ollut mitään puhetta koko asiasta… Ja jos se on vaan totta, niin kyllä se on koko kumma asia" … tuumaili Matti ja koputti piippuansa kenkänsä kärkeen.
— "Mitäs sinä siitä niin oudostelet ja kummeksit. Vai kävikö se kipiään kohtaan… Tais' olla sinulla vähän miel' niinku' kot'vävyn paikkaa, vai miten? he he hee."
— "Mitäpäs minä tuosta nyt niin sentään kummeksin… Eipä tuo minua mitään liikuta. Syntihän se olis', jotta näin meikäläinen köyhä poika ajattelisi semmoisen talon tytärtä. Eihän se sääsken ääni kuulu kumminkaan taivaasen asti… Kenen kanssa hän muka olisi kuulutettu?"
— "Pullin Simon kanssa, Jalkalasta, sen parisniekan."
— "Vai sen! No saahan nyt nähdä, miten käypi meidän tytölle. Kyllä se nyt tavaralle menee, minun meininkini mukaan, eikä miehelle."
— "Pianhan ne Simon tavarat ovat pidetyt. Par' vuotta kun Simo ryyppii vaan entiseks', niin silloin onkin jo ihka puhdas talo. Ei se ole niin rikas kuin luullaan. Sillä on perä auki. Meidän kylän Mattisen Tommillekin kunhan selvittää kahdeksan tuhatta hopiaa, niin siinä niitä tavaroita tarvitaankin" … tiesi Paavo haastella.
Tytöt pujahtivat kaikki yhdessä syräpässä pois leikkituvasta ja pojatkin alkoivat mennä samaa tietä… Siihen keskaantuivat Matin ja Paavonkin tarinat, ja kotiinsa päin hekin alkoivat vajua.
Matin äiti oli valmistanut jo illallisen valmiiksi, kun Matti tuli kotiin. Illallista syötyään ja vähän aikaa tarinoituaan alkoivat talossa jo nukkumaankin käydä. Hetken kuluttua jo useimmat talon väestä makasivatkin sikeässä unessa. Mutta Matilla se uni ei tahtonut sujua. Hän ajatteli kaikki maailman ja taivaan asiat, vaan ei ne silmät sittenkään tahtoneet umpeen painua, Se Helan kuuluttaminen ei mitenkään tahtonut poistua hänen mielestään.
— "Olisikohan ollut" … tuumaili hän … "se Helka niin hullu, että läksi menemään semmoiselle juopporentulle… Mutta se raha ja tavara … mitä sitä ei tehdä nykymaailmassa niiden tähden? 'Raha se on, joka kontieraa', sanoi ennen Jurkan Tahvokin. Mutta olisko hän nyt sentähden … en minä usko oikein sitä vielä. Eihä hänen pitäisi olla semmoinen. Semmoisen viisaan miehen tytär. Vaan 'pojastahan se polv' muuttuu'… Ja niinku' hän aina naurattelihe minulle, vaikka olisin mitä laatinut… Ja aina oli minun kanssani vaikka missä työssä ja teki minulle kaikkia ilkojaan. Mutt' eipäs sentään … vaan mitäs minusta köyhästä. — Mutt' kyllä sillä oli sentään mielessä. Kyllä minä huomasin sen monta kertaa. Mutta mikä turkanen sen nyt viisast… Jos se olisi epäillyt, kun minä en tullut virkkaneeksi mitään hänelle siitä asiasta. Kyllä hänen sentään olisi pitänyt melkein huomatakin. Turkanenkos sitä meikäläisenä uskaltais semmoisista seikoista puhelemaan mennäkään. — Mutta voishan sen ehkä vielä saada puretuksikin, jos nyt olis' hänelle siitä puhua. Kyllä siitä nyt pitää tulla asia, kunhan minä vaan menen sinne, Kyllä sinne pitää lähteä oikein kohta ja Simon kaupat pitää saada purkaantumaan vaikka mikä olisi, niin pitää justii."
Näinikään se Matti tuumaili itsekseen loikoellessaan rutisevalla olkisäkillä tuvan lattialla. Vielä hän tuumasi koettavansa valloittaa pois Helan sydäntä Simolta, kunhan vaan kotiin ehtii. Tuhannet ajatukset ne vielä risteilivät hänen valvaantuneessa mielessään, kunnes nukkumatti viimein armahti häntä ja uuvutti hänet raskaasen uneen.
Myöskin syys-ilma raivosi ulkona. Tuuli puhalteli ankarasti jokaiseen seinän halkeamaan ja salvamen nurkkaan, soitellen niitä omituisella äänellään. Tuiskuna toi tuuli mukanansa jääksi kylmettyneitä vesiherneitä ikkunan ruutuja vastaan. Ne helistelivät vallonaisia ruutuja, koetellen niiden kestäväisyyttä. Synkkä pimeys varjosi tuota raivoavaa myrskyistä yötä.
Tumma lampun valo pilkutti Korpelan vierastuvan peräikkunasta, luoden hämärän valon pihalle rappujen viereen. Renki Matti tuli hevosia illastamasta ja kurkisti mainitusta ikkunasta, nähdäkseen kuka siellä vielä näin myöhään valvoo, kun toisessa tuvassa jo kaikki nukkuivat sikeässä unessa. Matti huomasi Helan siellä istuvan lampun ääressä ja kiireesti ompelevan valkeata "kalenkuori"-paitaa. "Onpas nyt tol' kiire" … ajatteli Matti … "sulhaselleenko ommellee, vai kelle?" — Hiljaan hipsi Matti elotupaan. Nykäsi kengät jalastaan penkin alle ja turkkirasun päältään pisti hän ovenpieliseen naulaan. Saatuaan piippunysänsä savuamaan, rupesi hän lattialle tehdylle tilalleen vatsallensa.
Siinä taas Matille lensi monenlaisia ajatuksia mieleen. "Mitä jos nyt olisi koettaa puhua Helalle siitä purkamisasiasta. Nyt olis' sopiva tilaisuus, kun hän on aivan yksinään. Nyt ei kukaan saisi aikeistani tietoa, vaikka huonosti onnistuisikin. Kyllä sitä nyt täytyy koettaa … kävi miten kävi."
Vielä vähän aikaa asiata aprikoituaan nousi hän vuoteeltaan, pisti naulasta uuden nutun päälleen, koputti piipustansa entiset porot pois ja pani uuden tupakan palamaan. Näin varustettuna longotti hän hiljaan tuvan ovea ja pistäytyi porstuaan. Oikein käsi vähän vavahteli Matilla, kun hän pimeässä porstuassa etsi vierastuvan oven rautaa. Viimeinkin tapasi hän raudan kouraansa ja siitä nostamatta aukasi hän oven, joten se ei ennättänyt yhtään narahtaa ja hän hiljaa paljasjaloin, Helan huomaamatta, pistäysi tupaan. Ovea kiinni perässään vetäessä se kumminkin vähän rusahti, josta Helka säpsähti ja loi kerkeästi ruskeat terävät silmänsä ompeluksesta tulijaan.
— "Ka, Mattihan se on! Oikein pelästyin. Luulin, että kuka ihme sieltä näin myöhään tulee. Yhäpäs sinä vielä valvot?" … sanoi Helka.
— "Vieläpäs tuota sinäkin valvot" … vastasi Matti.
— "Minullapa onkin kiire. On vielä monta paitaa ommeltava ja vielä muutakin tehtävää ennen häiden tulemista."
— "Vai niin! Vai kiire sulla on" … sanoi Matti ja istui peräpenkille lähelle Helkaa.
— "Kiire on. Kun päivällä pitää vielä käydä muussa työssä, niin täytyy sitte näin myöhää yöt valvoa."
— "Mutta eikös noita nyt sopisi jättää?"…
— "Häitäkö myöhemmäksi?… Eikö mitä… Ei se passaa. Nytkin ovat jo huonot ilmat, ammo jos jätettäis häät vielä tuonemmaksi, niin sitte tulisivat pidettäväksi sellaisten röntseiden aikana, ettei pääsisi kulkemaan hevosella eikä veneellä sillä huonolla tiellä."
— "Ei pidä jättää myöhemmäksi, vaan tykkänään pitämättä."
— "Pitämättä! Sepäs nyt olis' vasta ensimmäinen kumma. Pitäväthän nuo häitä köyhemmätkin. Simo nyt ei jättäis häitä pitämättä, vaikka mikä olis'."
— "En minä sitä tarkoittanutkaan, vaan että jättäisit pois koko menohommasi ja purkasit koko kaupat Simon kanssa."
— "Voi kuinka hupsit! Mistäs minä sen paremman menopaikan saan?"
— "Vaikk'ei menopaikkaa — niin jotai muuta. Onhan sitä miehissäkin valitsemisen varaa."
— "Mikäs sitte Simolla on. Eikö hän ole rikas, suuri ja komea…"
— "Olkoon vaan, kun sinulle siitä piisannee, saattaa ollasi Simo hyvä mies, niinkuin sanoit. En minä häntä akkojen lailla panettelemaan rupeakaan. Olkoon vaan hyvä mies rauhassa minusta nähden."
— "No mitä sinä sitte semmoisia horajat purkamisia ja muita…"
— "No minä sanon suoraan aikeeni, ilman mutkistelematta. Minulla on näet aina ollut mielessä, että eiköhän tulisi meistä pariskunta. Oikein pelästyin, kun kuulin Sillankorvassa, että sinua kuulutettiin ja Simon kanssa. Niin nyt minä päätin sinulta itseltäsi tulla kysymään, eikös sopisi sinun purkaa Simon kanssa koko kaupat ja ruveta vaikka minun kanssani yhteen tuumaan."
— "Pyhhyh…! Maantielle sinun jälestäsi juoksemaan, hyvän talon eholla. Kaikki ihmisethän minulle sitte nauraisivat."
— "Kyllähän minulla ei ole taloa, vaan ehkähän tuo saataisiin, kun ahkerasti yhdessä pyydettäisiin. Johan sitä aluksi sentään olisi vähin entisiä pyydettyjäkin."
— "Elä veikkonen virka mitään koko semmoisista asioista, ei siitä koskaan voi kumminkaa tulla mitään."
— "Vai ei koskaan … ei koskaan!" … sanoi Matti raskaalla painolla ja meni pöydän viereisen ikkunan luo ja katsoi pimeään myrskyiseen syysyöhön.
— "Niin muuttuu maailma" … ajatteli Matti… "Eilen oli kirkas auringonpaiste, nyt synkkä myrskyinen pimeys. — Niin se ilmakin muuttuu. Se muuttuu kuin nuoren tytön mieli…"
Pettyneenä toiveissaan hiipi Matti hiljaa toiseen tupaan. Pani nuttunsa naulaan ja piippunysänsä pääalaslaudan alle ja rupesi vatsalleen tilallensa. "Niin muuttuu maailma" … ajatteli hän vielä, kunnes rauhoittava uni päästi hänen murheellisen mielensä virvoittavaan lepoon.
Pulskat läksiäiset piti Korpelan Eerikki ainoalle tyttärelleen. Pulskemmat sentään olivat häät Pullissa, Simon kotona. Siellä oli viinaakin niin runsaasti, että yksi häävieraista sen kyllyyteen henkensäkin heitti.
Tämmöisillä juhlamenoilla Helkaa vihittiin Pullin talon emännäksi. Nyt hän oli päässyt toiveensa perille. Hän oli itsevaltias talossa. Käskettävänä ei hänellä kumminkaan ollut enempää kuin yksi piika ja yksi renki. Eikä heillä muuta tarvinnutkaan pitää, kun "huusholli" oli jotenkin pieni. — Olisi siinä tullut rengittäkin toimeen, jos isäntä itse olisi pysynyt kotosalla ja tehnyt työtä. — Viljaa olisi aina piisannut omiksi tarpeiksi, oman maan kasvusta, jos ei olisi myöty. Simo kumminkin aina möi ja osti, kuten kauppias ainakin. Niin se oli eläintenkin laita. Välistä oli sata määrä lehmiä, välistä taas ei ollut läävään asiaa lehmien tautta. Ei se Simo malttanut kauvaa yhdellä hevosellakaan ajella, kauppaa sitä täytyi silläkin tehdä.
Kartano oli hänellä sentään liiaksikin suuri, verrattuna pieneen maanviljelykseen. Läävärakennus oli kivestä ja suurempi monen suuren talon läävää. Tallia, liiteriä ja muita sen semmoisia oli lukemattomia, siellä täällä kartanoa. Mahdottoman suuri katos levitteli räystäitään tuvan räystääsen asti. Sauna oli pihassa tuvan rinnalla rappusilta parin harppauksen päässä. Tupia oli kaksi. Toiseen tupaan oli laudoilla salvattu, paikkakunnan tavan mukaan, kamarin tapainen kölsä, missä isäntä ja emäntä makasivat ja missä isäntä salaisimmat kauppansa teki ja konjakki ryyppyjään "litkoiksi" tarjoili. — Semmoinen se nyt oli se Helan uusi koti, johon hän oli niin ikävällä halunnut.
Oudolta oli kumminkin Helasta ensimmäiset viikot uudessa kodissaan tuntunut — Itse piti tietää lehmien lypsyn aika ja ylösnousu, ei ollut äitiä enää kylestä nykäsemässä. Ja olivat hänelle vähässä ajassa monta kertaa juohtunut mieleen äitinsä sanat: "hyvä on lapsen lassa olla, kun on vanhempi varana." Tässä vähässä ajassa hän jo tuli huomaamaan, että totta se äiti olikin sanonut; "ei se vanha valetta hauku." — Olipa oikein ikäviksi alkaneet Helasta päivät käydä. Kaikki oli siellä toisenlaista, kuin entisessä kodissa. "Toisin ukset ulvaisivat, sanoivat sarananrauat". — Kun vaan porstuan kynnyksestä sai jalkansa ulos, niin siinä ne lehmätkin jo odottivat lypsäjätänsä. Rappusia ei ollut "tupasiinkaan", joten niiden lakasemisesta ei tarvinnut vaivaa nähdä, mikä entisessä kodissa oli ollut Helalle jokapäiväisenä työnäkin. Yhdellaista likamertä oli porstuvan ovesta läävään asti. Sepä olikin syysaikoina konstia, päästä tuvasta läävään ja sieltä pois saappaitaan menettämättä.
Oudointa kaikista oli Helan mielestä se alituinen "tsaijun" juonti. Ei vettä keittämästä päässyt. Konsa juotiin minkin kaupan harjaksia. Konsa taas joku kaupan tekijä tahtoi isäntää kestitä "tshaijullaan". Sepä Helasta sentään kumminta oli kun ihka naapurin miehet tulivat kotoaan ja sanoivat: "paaks' emäntä 'tshaijuvettä' varistumaan". Eikö heillä ollut yhtä hyvä kotonansa juoda "tshaijuaan"? Ei se Helka olisi ensin viitsinyt heiltä rahaakaan ottaa, kun ei tiennyt heidän tapojaan; sanoi vaan että pitäähän sitä senverran naapurille ilmankin tarjota. Mutta kun ne hyvin vaan tarjosivat ja sanoivat, "että ottavat ne muutkin", niin sitte se Helkakin otti rahaa ja sanoi, että "eihän sitä sitte osaa muodista pois olla". — — —
Pianpa se Hella sentään perehtyi uuden kotinsa tapoihin. Vuoden parin perästä ei enään huomannut hänen entisiä tapojansa nimeksikään. Entinen sananlasku, että "maa painaa mukaisekseen" näytti tässäkin kohden paikkansa pitävän. — Ei se Helka enään pitänyt minään kummana sitä alinomaista "tshaijun" juontia, vaan antoi rauhallisesti pöydän olla märkänä aamusta iltaan asti. Pyyhinriepu ei enään tehnyt tehtäväänsä.
Pian hän perehtyi kaikkeen talouden hoitoonkin, joka yksinomaan jäikin hänen huoleksensa, Simo kun enimmät ajat oli kauppamatkoillaan. Milloin oli kotonakin, joka tavallisesti oli hyvin lyhyt aika, niin se aika meni hänellä levätessänsä ja päätä selvitellessä, kun se oli välistä harjakaisia juodessa liiaksi kihajamaan ruvennut. Senvuoksi täytyi Helan pitää huoli kaikista talouden askareista. — Ja kyllä hän oli pitävinäänkin. Hän tiesi kyntämiset, niittämiset, leikkaamiset, puimiset, kerrassaan sanottuna — kaikki mitä pienessä talossaan on tehtävää. Hän käski piikaa, renkiä, palkkasi päiväläisiä konsa niitä oli tarvis ja usein tarpeettakin. Paljon hänellä piti olla työväkeä, sitte se näytti hovilaiselta. Olipa niillä sitte työtä tahi ei. "Yhennepäin on yhden jäljet", sanoo sananlasku. Niin se oli Helankin. Ei hän yksinään jokapaikkaan ennättänyt, Sen vuoksi ei ollut mikään kumma, jos palvelijat ja päiväläiset ottivat vähän pitemmän puolipäiväislevon, tahi jättivät joitakuita viisikoita tahi kuhilaita talven alle tahi unhottivat nurmen reunat haravoimatta. — Niin se Helka hoitaa resusi taloaan, syöttäen monet kuukaudet päiväläisiään, vaikka niiden työ ei vastannut syönnöksiäänkään, ammonka sitte vielä kallista palkkaa.
Simo se koitti hommata rahaa omiin, sekä talon asioihin. Jos ei kauppa auttanut, niin sitte hän otti velaksi lisään. Puuttua vaan ei saanut, se oli tarkoitus. Kyllä hän olikin koittanut ahkerasti hommata. Omain sanojensa mukaan olisi häntä luullut miljoonien omistajaksi. Kauppaa hän teki — vaikka mitä. Ei ollut hänellä sellaista tavaraa, mitä hän ei olisi raatsinut myödä, eikä muilla taas semmoista, mitä hän ei olisi ostanut. Jos kuka myyksenteli hänelle vaikka vanhoja rukkasiaan, variksia, harakoita tahi koiranraatoja, niin ei hän sanonut: "en huoli". Vaan hän kysyi aina: "mitä se maksaa?" Kun hän tällä tavalla osteli kaikellaisia roskia, niin arvaa sen, ettei hän parempia tavaroitakaan jättänyt ostamatta. Sillä tavoin oli hän usein ostanut suuret summat tavaroita, jotka muille eivät kelvanneet ilmankaan, sen vähemmän niistä kukaan olisi rahaa maksanut. Tämmöisestä ajattelemattomasta kaupasta oli tietysti seurauksena, ettei kaupankäynti ollut läheskään niin tuottava, kuin Simo vaimolleen ja rahanlainaajilleen uskotteli.
Jo olivat Simo ja Helka kappaleen toistakymmentä vuotta yhdessä elää retuuttaneet. Siinä oli aikaa jo kylliksi näyttämään heille monta vilua ja varia, monta ylä- ja alamäkeä. Olipa heille jo perhekin lisääntynyt kahdella hengellä. Kaksi poikaa heillä oli. —
Helan vanhemmat olivat jo kuolleet. Helka oli saanut yksinään periä kaikki heidän perunsa. Helka oli pyytänyt Simoa lähtemään asumaan hänen entiseen kotiinsa, vaan ei Simo ollut siihen tyytynyt. Simo oli myönyt kaikki tavarat ja tilan huutokaupalla. Korpelan entinen renki Matti oli ostanut tilan sekä enimmät tavaroistakin. Simo oli appivainaansa perinnön muuttanut rahaksi senvuoksi, että hän olisi muka niillä rahoilla voittanut kaupassa tuhansia, vaan voittamatta ne tuhannet sittenkin jäivät.
Oli kirkas Heinäkuun päivä. Aurinko paistoi oikein polttavasti maan pinnalle. Paljainjaloin kävellessä tuntui kuinka kivet kuumensivat jalkapohjia, ja jos niille olisi vettä roiskannut, niin varmaankin ne olisivat surahtaneet juuri kuin löylykivet saunanuunin päällä. Ei tuulen löyhäystäkään liikahtanut. "Riihkalliolla" seisova pihlajakin oli kuumuudesta nääntymäisillään, kun ei jaksanut edes lehteänsäkään heilauttaa. Lampaat liehmosiivat suuressa "syräpässä" tallin kupeella siimeksessä. Siat "posasivat" kujasilla olevassa rapakossa, kastellen konsa kumpaakin kylkeänsä likavedessä. Simon uskollinen tupavahti "Moltzik" oli mennyt aidan alle siimekseen, jossa se käpäleinsä päällä laamallaan loikoi, kieli pitkälle ojennettuna. — Heinäväki paitasillaan käänteli pitkävartisilla harovillaan heiniä polttavaan auringon paisteesen päin. Heinät käännettyään rupesivat he aina istumaan karheiden viereen haravan varrelle, odottamaan heinien kuivamista. — Pullin isäntä ja emäntä joivat tuvassa puol'päiväskahviaan, jutellen talon asioista.
— "Etkö sinä nyt" … alkoi Helka laatia Simolle … "vois mennä sinne heinänurmelle, jotta saisivat viimeinkin ne heinät latoon, kun tänäpäivänä on niin pouta. Koko maantienvars'-niitty on karheella… Jos siellä ei ole ketään mukana, niin eihän ne vetelykset saa mitään toimeen. Minä en tästä nyt joutais, kun on leivänpaistot ja kaikki muut hommat."
— "Eihän tästä oikein joutais kenkään, vaan jos nyt kerran sentään lähtenee käymään tänä kesänäkin nurmella."
Sinne se Simo sitte meni, sinne heinänurmelle kerran. Vähän kädellään heiniä kopastuansa käski hän ensimmäiseksi käännettyjä karheita panemaan jo latoon. Jo jätti hänkin nutun pois päältään ja alkoi käydä mättämään yhden päiväläisen kanssa heiniä latoon, kun toiset silläaikaa olisivat koonneet. Mutta samassa ajaa pölyytti maantietä myöten kauppias Huima ladon kohdalle, ja kun hän huomasi Simon heinähanko kourassa, pysäytti hän hevosensa ja huusi: "johan nyt on ilmonen kumma, kun isännän pitää olla itsensä heinää mättämässä, eikö nyt enään muita työmiehiä ole talossa?"
— "Enhän minä tässä mättänytkään" … kiirehti Simo sanomaan ja astui aidan viereen Huiman luokse … "tulin vaan muuten katsomaan heinäväkeä… Mistäs sinä tulet?"
— "Pietariahan tuota piti taas käydä katsomassa. — Sinuahan ei ole näkynyt koko Pietarissa enään moneen aikaan. Johan sinä olet kovin siihen suuttunut."
— "Jo suutuinkin tässä keväällä 'maaslitsan' aikana koko Pietariin, enkä tiedä jos leppynen enään koskaan, kun varastivat minulta kaksi hevosta ja vähän rahojakin. Sitte viskaalin pakanat veivät vielä 'tshaijuja' noin tuhannen ruplan arvosta. En ole nyt käynyt sen koommin koko kylässä… Mitä tavaraa sinä veit?"
— "Oli vähän muuriaisen munia."
— "Mitä ne vielä maksavat?"
— "No virk'elä mitään, niillä lähtee nyt sen verran, minkä vaan älyää ottaa…" sanoi Huima, vaan hyvin hiljaan, ett'ei heinäväki olisi kuullut.
— "Vai on ne nyt niin hinnassaan," … sanoi Simo, hänkin melkein kuiskuttamalla.
— "On niillä hintaa! Nyt minä lähden taas ostamaan… Etkö sinä tiedä, mistä sais varman miehen ostamaan tuolta etempää Suomesta?"
— "Enpäs tiedä… Kyllä sitä tähän aikaan on vaikea semmoista miestä saada."
— "Etkö sinä Simo käy minun kanssani yhteen kauppaan? — — Käy pois!Sittehän meitä jo olisikin kaksi."
— "En tiedä — — Tokkopa tuo maksanee…"
— "No, nyt elä virka mitään, tiedänhän minä, kun juuri tulen hintojen luota. Eihän sitä ole ehkeä arvelemistakaan, jotta se ei maksaisi vaivoja… Sinulla taas rahoja on kyllä, ne seisovat vaan jouten; joutashan niitä vähän liikutella."
— "Kyllähän rahaa on! Eihän siit' olekaan mitään, vaan kuinka tosiaankin…"
— "Lähde vaan pois, mitäs turhaa sinä … eihän tämä nyt ota, jos ei annakkaan."
— "Lähe meille, niin sittepähän päätetään."
— "En minä jouda … nyt pitää näet liikkua. Silloin pitää ottaa konsa annetaan."
— "No lähde ryyppäämään ehkes tshaijut."
— "Et sinä lähde kumminkaan; mitä minä sinne väärään lähden suotta ajamaan."
— "No lähdetäänhän tshaijulle, ehkä minä miksi mietin…"
— "Kyllähän minä en mitenkään joutais' vaan jos häntä nyt sitte tshaijulle… Tule tänne kärrille, niin mennään sitte parvessa."
Sinne se sitte isäntä meni heinäväeltä. Nyt saivat omin "pasinein" tehdä, mitä lystäsivät. — — —
Joutuin se emäntä tshaijun valmisti vieraalle, ja isäntä toi kolkkakamarista täyteläisen viinapullon seista töröttämään tshaiju-kuppien keskelle. Siitä se Simo tarjoili vieraalleen milloin tshaijuaan, milloin kylmiä ryyppyjä. Valmistivatpa vielä oivallisia "morsku" kuppiakin, tshaijusta ja viinasta sokerin kanssa. — Siinä ryyppiessä he sitte viimeinkin päättivät ruveta yhteen kauppaan. Päättivät myöskin kumpikin mennä erihaaroille ostamaan, että saisivat enemmän, ennenkuin muut ennättävät ostamaan. Yhdessä he sitte päättivät käydä Pietarissa myömässä, kun saisivat enemmän ostaneeksi.
Kun "samavari" ja viinapullo oli tyhjennetty, niin sitte sitä jo kelpasi ruveta lähtemäänkin.
— "Mutta kuulehan Simo" … sanoi Huima ja veti Simoa perästään kolkkakamariin … "sinulla kun on liiemmaksi rahoja, niin voit antaa minulleki, jott'ei minun tarvitsisi enää kotiin mennäkkään, vaan pääsen tästä suoraan lähtemään ostoille. Ei tullut rahalompakko ensinkään kanssani. Kun lähteissäni muutin toisen palton päälleni, niin en kuolemaksenikaan muistanut muuttaa lompakkoa tämän palton 'karmantoon', vaan se jäi kun jäikin kotiin."
— "Eikö sinulla ole yhtään rahaa? Sanoithan tuolla maantiellä olevasi menossa muuriaismunan ostoon, etkä aikonut tulla täällä käymäänkään. Mistäs sinä silloin olisit rahat saanut?"
— "Minä näet luulin, että lompakko on karmannossani, mutta kun nyt kopasin karmantoani, niin eihän mitä missä… Anna nyt, velikulta, minulleki rahat, jott'ei minun tarvitsisi turhaan mennä ajamaan neljääkymmentä virstaa väärää."
— "Mitä neljääkymmentä?… Eihän tästä tule ympäriseenkään jos kaksikymmentä kaikkiaan. — Mutta toistakseen voinhan tästä sentään antaakin. Onhan tässä nyt rahoja. Paljonko sinä luulisit tarvitsevasi?"
— "Kunhan nyt sataa seitsemän, kahdeksankin ottaa mukaan, niin ehkäpä siitä jo alkaa tullaki."
Kahdeksan sataa ruplaa luki Simo Huimalle, ja sitte he läksivät ostolle, kumpikin eri suunnille.
Kesän ihanuus oli kadonnut. Marraskuun kolkot illat olivat tulleet kesälämpimän sijaan. Pakkanen oli yöllä kuivannut kaikki syksyn sateista syntyneet likarapakot. Lionnut maa oli jäätynyt kovaksi. Kylmä itätuuli puhalteli pitkin kovaksi kylmettynyttä maantietä. Kauvaksi kuului hevosten jalkain kopse ja "telekoiden" jyminä, kun pitkät jonot "liuhkin vetäjiä" ajoi Pietariin päin. Oikeinpa rupesi nenä punaseksi tulemaan maitomiehiltä "koslalla" istuessa, kun kylmä tuuli puhalteli vasten naamaa. Oikein se vilu pyrki muuta ruumistakin karsimaan. Vaan kun Tarpeen torpassa vähän lämmitti rukkastaan ja pienen lämmitöksen sydänalaankin viskasi, niin sitte sitä jo ajoi ihkailmojaan, ettei tarvinnut kuin muutamassa "hartshonassa" pistäytyä koko Pietarin välillä.
Kylmä se oli ilma Pietarissakin. Kaikki "napulherrat", joilla ei ole varaa hankkia itselleen turkkia, mennä viilsivät kylmän kynsissä melkein juoksujalassa katuja pitkin, kädet taskuissa, palton kaulus pystyssä ja pää kyyryksissä olkapäiden välissä. Rikkaat sitävastoin istuivat huolettoman näköisinä "kaleskoissaan", supiturkkiensa sisässä, ajaen vinhasti eteenpäin, ettei pyörätkään ennättäneet kolista kivikadulla, vaan mennä lipasivat juurikuin saippuoitetulla laudalla. — Maalais-ukot taas seisoivat torilla heinä- ja olkikuormiensa vieressä, lyöden rukkastaan yhteen vuorotellen edessä ja takana ja naksautellen kylmyneitä kenkänsä kärkiä kantapäitään vasten. Jos ostajat kauvemmin viipyivät, niin eipä rukkasten ropistaminen ja varpaiden kopistaminen yksinään kyennytkään kylmää karkoittamaan. Vaan kun tuohikontista otettiin pitkäkulkkunen ja sitä vähänaikaa suun edessä pulputettiin, niin sittepä se sydänkäpy alkoi tuntua lämpymältä ja siitäpä sitä lämmintä alkoi virtailla muihinkin ruumiin osiin, aina nokkaan asti.
Pienet, verkapäällyksiset, mustalla lammasnahkalla reunustetut turkit päällä astuivat Pullin Simo ja kauppias Huima tuoltapuolen Nevan uutta siltaa myöten Koisaaren puolelle.
— "Kyllä tänä kesänä läks' rahaa munilla. Perhana jos meistä vaikka kumpanen miten tahansa olisi tehnyt työtä, niin eipä olisikaan tällä haavaa tuhattakahtasataa ruplaa 'sumasniekassamme', niinkuin nyt on. Ja mitäs meidän ruoka ja kyydit ovat tehneet? Saapi hyvästi lukea niille, vaikka nyt pienimmänkin laskun mukaan, kolmesataa ruplaa. Tulemme siis kaikkiaan tänä kesänä saamaan tuhatta viisisataa ruplaa puhdasta voittoa mieheen. Aatteles sitä!" … sanoi Simo.
— "Nätti summa. — Eihän sitä millä helkkarin työllä olisi saanut kokoon semmoista summaa. Sen hankkimiseen työllä olis' mennyt koko meidän pieni ikä" … tuumasi Huima.
— "Ei se olis' ollut suur' mennessänsäkään… Mutta nyt on ihmeen kylmä ilma… Eikös lähdetä johonki hotelliin ottamaan vähän lämmitöstä."
— "En suinkaan minä ole vastaan" … sanoi Huima… "Voitkin panna nyt kaupan loppiaisiksi oikein hyvät juotot, kun minä sain sinua näin hyvään 'arpiettiin.' Ilman minutta olisit heinänurmella kukaties tänäkin päivänä, etkä olis' tiennyt koko muuriaismunan kaupasta niin mitään."
— "Elä lörpöttele! Heinänurmella minä en ole käynyt iässäni. Silloin satuin olemaan siellä katsomassa vaan työmiehiä. Kyllä minä olisin mennyt muuriaismunan ostoon ilman sinuttakin, jo minulla oli se vähän mielessä, kun vaan olisin kerinnyt… Sinunhan pitäisi panna minulle juotot, se olis' ehkes vähän asiaa. Kun läksimme ostoon, niin sinulla ei ollut rahaa niin kopekkaa, mutta nyt olet minun rahoillani voittanut tuhatkaksisataa ruplaa."
— "No minä sitä en kitkailekaan; sen tulet saamaan ja oikein Koisaaren paraimmassa hotellissa" … pöyhkeili Huima.
— "No en sitä kiellä minäkään, jos niikseen tulee" … sanoi Simo vähän nenästyneenä.
— "Kyllä tuo sinun kannattaisikin. Huokealla nuo sinun rahasi ovat saatukin. Entinen Korpelan isäntä teki työtä yöt ja päivät ja nyt ne hänen vaivannäkönsä joutuivat kaikki sinun taskuusi, joilla nyt sinun on kyllä mukava herrastella."
— "Ei nämä rahat kaikki ole niitä. Oli minulla itsellänikin — — —"
— "Mennäänkö tähän, tässä on siisti hotelli?" … kysyi Huima Simolta seisattuen erään kartanon eteen.
— "Yhdentekevä … mennään vaan."
Sisään astuivat sankarimme ja menivät istumaan suureen saliin eräälle suurelle sohvalle, jonka edessä oli iso pyöreä pöytä. Pienempiä pöytiä ja niiden ympärillä pehmeitä tuolia oli asetettu ympäri huonetta. Keskellä seisoi iso urkujen tapainen soittokone, joka viritettynä itsestään soitteli useampia kappaleita.
— "Mitä sinä parhaiten tahdot, niin minä sitä kutsun" … kysyi Huima.
— "Yhdentekevä minusta … kutsu mitä tahansa."
— "Minä kutsun viiniä … eihän nyt vielä ole konjakin juontiaika."
— "Kutsu vaan."
Kaksi viinipulloa hän kutsui. Sitte he siinä kilistelivät, maistelivat ja taas kilistelivät kaupan loppiaisiksi … ynnä muuksi.
— "Kuules kauppaveli" … sanoi Simo ja otti Huimaa kaulasta kiinni … "mitäs me nyt käytään hommaamaan, kun tulee talvi?"
— "Enpäs tiedä."
— "Talvisaikana ei juuri muu kauppa vetele, kuin kontrapantin veto.Käydään vetämään tänne suolaa, sitsiä ja rommia ja täältä viemmeSuomeen sokuria ja tupakkaa, niin kyllä lähtee rahaa. Me olemme varmojamiehiä, kylme jaksamme tapella viskaalien ja 'obessikkain' kanssa…"
— "Kyllähän sillä tavalla lähtee rahaa, jos vaan onnistuu…"
— "Se onnistuu, se on tietty… Kippis nyt! Siihen se loppuikin… Sen verrankos sinä raahtisit pannakin?"
— "Kyllä sitä saadaan lisää, jos vaan tarvitaan. Mitä lajia sinulle vaan pitää."
— "Tuota nyt, si … itä mitä he … erratkin juovat. Mitä se on?"
— "Samppanjaako."
— "Niin, niin! justii sitä, sitä sanp … pankaljaa" … sanoi Simo.Häntä alkoi viini vähän nikottamaan ruveta.
— "Kaksi pulloa samppanjaa" … huusi Huima… Ei siinä kauvan viipynyt, kun ne olivat pöydällä.
— "Anna sen hoikkakulkun vaan pulputtaa… Tässä on poika Tuutarista, jok'ei likkoi pelkää … hih! meidän pojat, sa … ankkaljaa vaan, niinkuin suuret herrat."
— "Johan sinä tässä lauluksi käyt panemaan" … sanoi Huima ja kaatoi Simon lasin täyteen, vaan omaansa ainoastaan pienen tilkan, kun hän ei ollut entistä juonut kaikkia pois. Niin hän teki alusta asti.
— "Sen sinä tiedätkin että tässä 'kolovassa' on vähän muutakin kuin"…
— "Kyllä näyttää olevan… Sinulla on hyvä laulunääni."
— "Onhan se .. e minulla."
— "Mikäs pojan on laulella, kun heliä on ääni. 'Nättiä likkoja valita, kun lavia on lääni' … kuulit sinä?"
— "Kuulin! kyllä välttää."
— "Niin! sen pitää välttää, minä luulen sen, että se välttää."
Kun Simo ja Huima olivat alkaneet juominkinsa, niin oli kohta heidän jälestään tullut samaan huoneesen eräs venäläisen herrasmiehen näköinen mies. Se kutsui pullon olutta ja rupesi istumaan pienen pöydän ääreen, vastapäätä sankariamme, Siinä hän istui ja ryyppi oluttaan ja kuunteli Simon ja Huiman tarinoita kauppahommistaan ja rahoistaan y.m. — Viimein meni vieras heidän luoksensa ja rupesi myöksentelemään heille suurta summaa sokeria. Hän sanoi itsellään olevan suuren sokurimakasiinin Pietarporin puolella ja sanoi myövänsä paljon halvemmalla, kuin muut kenkään. — Siinä kauvan aikaa tingittyään sopivat he Simon kanssa viimeinkin. Sata tynnöriä Simo osti ja antoi viisikymmentä ruplaa "satankkoa" jo myöjälle käteen. Kaupan synnyttyä alkoivat Huima ja venäläinen pyytää Simoa panemaan harjakaisia. — Eipä niitä nyt paljon tarvinnut tinkiäkään, kun hänellä jo oli entistä hyvästi yläkamarissa. Hän sanoi vaan:
— "Sen te tiedätte, että täss'ei olla mitään naukumaijan poikia… Kantakaa tuo pö … öytä täyteen sa … ankkaljaa, viinaa, kolja … attia ja mitä tahtojaan … kyllä pumasniekka vastaa" … sanoi hän ja koputti rintaansa rahakukkaronsa kohdalta.
Ei siihen tarvinnut kahdesti käskeä; kohta oli pöytä täpösen täynnä kaikenlaisia pulloja.
Siinä he sitte kolmen miehen maistelivat ja taas maistelivat, milloin mistäkin pullosia. — Taas pani Simo lauluksi ja rupesi jaloillaan tahtia lyömään, mutta varomattomuudessaan kolautti hän polvellaan pöytään, niin että se pulloineen päivineen kaatui Huiman ja venäläisen päälle. Siitä venäläinen suuttui ja alkoi haukkua Simoa kaikilla siivottomilla sanoilla.
— "Ole laskematta matikoitasi, tahi muuten saat korvapuustin" … sanoi Simo.
Venäläinen ei siitä varoituksesta paljon välittänyt, vaan yhä kiivaammin haukkui häntä. Nyt ei enää Simo kärsinyt moista koiran päiväläistä, vaan paukkasi venäläistä korvalle, että se kerrassaan kupertui lattialle, mutta siitä puhdista rumahti hän itsekin maahan. Siellä lattialla ne taas pääsivät yhteen ja rupesivat ankarasti mylläköimään ja ties mitä he olisivat tehneetkään, jos ei hotellin palvelijat olisi ennättäneet väliin.
Kun Simo parhaallaan telmusi venäläisen kanssa, niin Huima näki parhaaksi sillä aikaa luikahtaa takaovesta ulos. Kadulle päästyään hyppäsi hän ajurin kärryihin ja ajoi rautatien asemalle. Juna oli juuri lähtemäisillään Suomeen. Hän parhaaksi ennätti siihen ja pääsi siten menemään matkaansa.
Hotellin palvelijat asettivat tappelijat. Simon täytyi maksaa kaikki juomat, kun Huima oli kadonnut, sekä rikkoutuneet astiat ja vielä kymmenen ruplaa venäläiselle sovintoisia, kun hän ei Simoa jättänyt poliisin käsiin.
Sitten viekoitteli venäläinen Simon kanssansa katsomaan ostamiaan sokureita. Isvossikalla ajelivat he siksi, kunnes tuli pimeä. Sitten vei hän Simon erään kartanon luokse ja sanoi siinä olevan makasiininsa. Mutta pyysi kumminkin Simoa tulemaan ensiksi hänen omaan asuntoonsa, jossa hänkin puolestaan tahtoi tarjota harjakaisia. Simo kun oli jo melkein älytön, niin hän myöntyi siihenkin. Venäläinen vei Simon pieneen kamariin, missä ei ollut mitään muita huonekaluja, kuin yksi rautasänky, ränstynyt pöytä ja kaksi hajallista tuolia. — Saatettuaan Simon sinne, meni hän toiseen huoneesen ja toi sieltä toisen miehen kanssa koko korillisen ollutta. Niitä he rupesivat sitte juomaan. Mutta eivät ennättäneet juoda kuin kaksi pulloa, kun Simon tuolista yksi jalka nurjahti pois sijoiltaan ja Simo kupertui lattialle. Siihen hän nukkuikin ja kuorsata rutisi niinkuin juopunut ainakin. Kun Simo maata törräsi lattialla tiedottomana, niin otti venäläinen häneltä kaikki rahat pois, sekä saappaat jalasta ja turkin päältä ja kantoi toisen kumppaninsa avulla Simon ulos kadulle — — —
Aamulla kun Simo heräsi, niin tunsi hän olevansa kovalla lattialla seljällään. Vaivaloisesti sai hän silmänsä auki. Ajatukset olivat hänellä niin sekaisin, ettei hän kuolemakseenkaan muistanut, missä hän viimeksi oli ollut ja milloin hän oli tähän joutunut ja missä hän nyt oli. Se kaikki tuntui hänestä arvoitukselta. Hän koetti nousta kompuroida ylös, paremmin tarkastaaksensa olopaikkaansa, vaan ei siitä yrityksestä tullut mitään. Pää ei ensinkään tahtonut ottaa noustaksensa. Sitä viilasi juuri kuin olisi veitsellä leikannut, kun vaan rupesi ylös pyrkimään. Kun ei päässyt ylös, niin hän pyörähti vatsalleen. Mutta silloin alkoi niin pahasti kiertää aina mahanpohjasta asti, eikä heittänyt ennenkuin piti useamman kerran vahvasti ylenantaa. Se helpotti vähän päätäkin. Siinä kauvan lojottuaan onnistui hän viimein pääsemään istualleen lattialle, vaikka päätä vielä hyvin leilutteli. Silmät pimenivät ja korvat alkoivat soida ja huone tuntui pyörivän hirmuista vauhtia. Vähän kumminkin alkoivat silmät selvitä, vaikka päässä kävi yhä vielä sellainen luske, juurikuin halkoja olisi sahattu. Siinä hän nyt katseli ympäri huonetta ja huomasi ylhäällä maasta olevan ikkunan, jonka eteen rautainen ristikko oli naulattu. Nyt hänelle paikalla selvisi, missä hän oli niin hyvään talteen korjattu. Rahat juolahtivat ensimmäiseksi hänen mieleensä. Kopasi taskuansa — eihän mitä missä. Rahat oli viety. Tarkemmin itseään tutkittuansa huomasi hän olevansa sangen kurjassa tilassa. Ei ollut turkkia, ei kenkiä. Nenä oli hirmuisen kipeä ja turvonnut niin suureksi, ettei tahtonut kouraan sopia, kun hän sitä koetti. Raamuja ja naarmuja oli kosolta kasvoissa ja käsissä… Hattu oli vähän etempänä lattialla. Sen hän otti sieltä ja pisti päähänsä käyden odottamaan tulevaa tuomiotansa, ajatuksissaan katkerasti kiroten venäläistä, jonka hän varmaan tiesi rahojensa ottajaksi. Kovasti hän oli vihoissaan Huimallekin siitä, kun jätti hänet yksinään. Jo suuttui itseensäkin, eikä ilman syyttä ja ihmetteli, miten hänen piti tulla niin hölmöksi ja uskoa mokomaa "masurniekkaa."
Siinä hän istui karvaalla mielellä siihen asti, kunnes vahtimies tuli häntä noutamaan pois. Nyt oli Simo vähällä päästä ruununkyydillä Viipurin kautta kotiinsa, mutta kun hän osasi hyvästi venäjän kielellä selittää asiansa ja kun hänellä oli passi, niin laskettiin hän kumminkin omin neuvoin menemään kotiansa.
Jo oli pitkä aika kulunut siitä, kun Simo palasi onnettomalta matkaltaan. Hän oli tavannut Pietarissa erään naapurinsa miehen, jolta sai lainaksi rahaa, millä osti saappaat itselleen. Sen miehen kyydissä hän oli päässyt kotiinsakin. Onneksi se olikin, että sai naapuriltaan apua, sillä talvi alkoi tulla minkä ennätti ja Simolla ei ollut saappaita. Pietarista he läksivät kärryillä, vaan loppumatkaksi täytyi heidän reki hankkia, kun lunta satoi oikein talveksi asti.
Ei Simo antanut kotonaan paljon mitään selvää kaupastaan, vaikka Helka oli häneltä monesti kysynytkin. Oli vaan sanonut Helalle:
— "Mitä sinä aina utelet, miten minun kauppani onnistuu, enpäs minä utele sinun asioistasi."
Siihen se Helkakin sitte jätti utelemisensa ja arveli: "mikäs niillä kaupoilla … hyvästihän ne menevät."
Niin meni muutamia viikkoja, ett'ei toinen kysynyt toisensa asioita, elää jähötettiin vaan ilman turhitta neuvotteluitta, huolitta ja hopuitta. — Ei he sentään missään vihassa eläneet. Kyllä he puhuivat kaikista muista asioista, vaan omista asioistaan eivät he virkkaneet mitään.
Eräänä talvi-iltana istui Helka kolpitsalla vokkinsa ääressä. Simo loikoi sängyssä seljällään, kädet taivutettuina ristiin niskan taakse, pääalaseksi. Vaivaloisesti palavan päreen tumma liekki loi himmeää valoansa savusta mustuneesen tupaan. Ritsk … ratsk … pani päre palaissaan ja kun tuli sattui oksan kohtaan etenemään, niin silloin aina pitkiä kirkkaita tulipilliä sirisi ylä- ja alapuolelle pärettä. Pintapärekö hän lienee ollut, vai mikä? Pitkän hiilen se teki, joka vielä halkesi kaksihaaraiseksi, ja molemmat haarat kiertyivät pässin sarven tapaiselle koukerolle, ennenkuin pudota rimahtivat maahan, Mikon ja pikku Simon suureksi harmiksi. Mikko ja Simo olivat Helan ja Simon lapsia. He aina iltakaudet härräsivät tulipäreen ympärillä. Milloin tyynesti katsellen päreen palamista, milloin taas pistäen palavan hiilen suuhunsa ja välistä taas kirjoitellen hiilellä uunin rintaan jos minkinlaisia kuvia ja koukeroita.
Rihma taittui Helalta kehrätessä ja tarttui harakan ympärille. Kovin ajatuksissaan se Helka nyt näytti olevankin. Ei häneltä ennen koskaan rihma päässyt katkeamaan. Pian hän selvitti rihman pois harakasta ja alkoi taas kehrätä, mutta se ei tahtonut luokastaa. Hän aina välistä unohti polkemisenkin ja silloin se liipasin alkoi koreasti loiskuttaa, Sepä hänen taas herätti aatelmistansa ja pyörä alkoi kulkea entistä vauhtiaan. — Nyt hän katkasi sen äänettömyyden, joka tähän asti oli tuvassa vallinnut ja alkoi Simon kanssa puhua minkä mistäkin asioista, ja sittepä se kehrääminenkin alkoi paremmin luonnistua. Vähin erin alkoi hän muiden puheiden ohessa kääntää keskustelua omiin talon asioihinkin. Ensin puhui hän kumminkin paljon naapurinsa asioista, kuinka paljo niillä on närtteitä ja montako pielestä ja ladollista niillä on heinää ja miten siltä ja siltä jo alkavat heinät vässäytyä. Viimein tuli omiin asioidenkin vuoro.
— "Kuulehan Simo" … sanoi Helka … "ihka meidänki pitäisi ostaa heiniä lisäksi, ei suinkaan niitä piisaa keväähän asti."
— "Onpas niitä piisannut muinakin talvina, miksi niitä nyt ei sitte piisaisi? Eihän nyt ole eläimiä enempää kuin viimetalvenakaan, vielä on yhtä hevosta vähemmän."
— "Ei niitä nyt piisaa; pitää ostaa ajoissa, ennenkuin kovin kallistuvat."
— "No eikös se maantievars'lato ole vielä liikuttamatta?"
— "Vielä mitä! eihän siellä ole enään toki heinän karvaa" … sanoiHelka matalalla äänellä, katsellen kuontaloansa.
— "Mitä! Eikö ole karvaakaan? Mihinkäs ne ovat sitte saaneet?"…
— "No, niistä elä nyt virka enään mitään… Ei se maksa enää ottaa puheeksi koko asiata."
— "No herranen aika … enhän minä ole vielä niistä puhunutkaan mitään, kun vasta kuulenkin koko asian."
— "No kyllä ne ihmiset ovat jo kylliksi soittaneet suutansa niiden heinien tautta."
— "Miten niille sitte kävi?"
— "No se oli nyt sellaista asiaa, että kun sinä läksit muuriaisen munan ostoon Huiman kanssa, niin ne heinät jäivät karheelleen. Sinä kun läksit sieltä nurmelta pois, min ne päiväläisen venkulat menivät muka heiniä kuivatessansa niittämään ahopellolle. Mutta siellä he venkuloivat siihen asti etteivät ennättäneet panna latoon koko heiniä. Sillä tilapuolella vähän satoi, ettei niitä latoon voinut sellaisenaan panna. He hylkäsivät ne kaikki karheelleen, ei ollut edes senverran älyä, että olisivat panneet saattoloille. He luulivat, että toisena päivänä saavat ne kuiviksi ja sitte panevat latoon, vaan sittepä kävikin satamaan ja satoi koko viikon vähän joka päivä, niin ettei heinille osannut tehdä mitään. Ne tulivat sitte semmoisiksi, ettei niitä olisi syönyt minkään eläin. Minä annoinkin vetää ne sitte mudan sekaan lujamaalle… Semmoinen konsti niille kävi. Sille ovat ihmisten koiratkin vedelleet leukojaan, juuri kuin meidän eläimet jäisivät kuolemaan yhden nurmen heinien tähden."
— "Mitäpäs sille taitaa… Eihän sitä vahingon veräjällä ole seisonutta… Ja mitäpäs se kehenkään koskee, vaikka jättäisimme kaikki niityt tekemättä ja ostaisimme heinät."
— "Niinhän sitä luulis'… Olis' sitä työtä jokaiselle omassa turkissaan, vaan ei se tule tehdyksi. Toisen asioihin ne aina tunkeutuvat."
— "Ei auta sitte muuta, kuin pitää ruveta apetta syöttämään lehmilleki. Panee jauhoja ennen vähän enemmän, niin kyllähän se heiniä vastaa."
— "Mutta mistä sitä jauhoa pannaan? Rukiit ovat niin vähissä, että tuskin niistä piisaa ihmisillekään. — Renki Jurkka teki päiväläisen kanssa ruisnärtteen semmoiseksi, että siihen meni vesi pohjavarpoihin asti. Loman kanssa saivat nyt hajalleen. Latvoja taittelivat vähän riiheen, mitkä paikat eivät olleet niin kankeina, mutta enimmästä osasta ei ollut riiheen vietävääkään"…
— "No nehän ne ovat!… Kyllä ne on ihmisiä… Ei nyt osata närettäkään tehdä. Kyllä se on vähän paha asia. Minulla nyt ei ole vielä tässä rahaakaan käsillä, kun ovat luvut vielä pitämättä Huiman kanssa ja satuin tässä antamaan ihmisille lainaksi vähän paikkaansa. Taitaa pitää ottaa nyt vaikka Rautasen Juhanalta lainaksi rahat ja mennä viemään suolaa Pietariin, ja tullessa tulisihan siinä sokuria. — Siitä saisikin hyvästi voittoa millä saisi ostaa heiniä ja muutakin tavaraa tuolta etempää Suomesta."
— "Hyvähän tuo olisi, vaikka millä saisi, kun on tarvis."
Tähän loppui heidän keskustelunsa. Helka meni hommaamaan illallista. Simo nousi sängystään, sytytti piippunsa ja meni istumaan kolpitsan nenälle.
Seuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen ukko-Juhanalta rahaa lainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta meni kumminkin, ajatellen, että "käytyähän sen näkee." — Kun Simo oikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa sekä helmansa alta työnsi konjakkipullon ukon turkin alle, niin heltisi kun heltisikin sataiset ruplat ukko-Juhanan takaa, jossa ne eivät olleet missään tuulen ajeltavana. — Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää pientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin Rautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa hänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa. Erinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, että ihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. "Jos minulla" … sanoi hän … "on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta ruplaa saatavaa." Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja antoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat takaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.
Nyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan, ei ollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä meni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa. Sitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että jäätämyöten päästään paraiten "obessikkain" huomaamatta. Sen vuoksi he eivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen kylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin kylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän aseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä. Kuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti vaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria, toiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari. Näin varustetiuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadtia kohti. — Jää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten helppo juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin sotajoukko. Vapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt ajoa, paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä loiskahtivat ylitse, vaikka olisivat päässeet harppaamallakin. Jo luulivatkin kovin helpolla pääsneensä Kronstadt'iin, kun olivat jo muutaman puolenkymmenen virstan päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin kiirehtineensä ja ajaneensa turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi he pysähtivät hevosensa ja antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän huoata.
Siinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadtista päin ajavan kaksi ratsastajaa. "Nyt ne pirut tulevat" … hän kohta huudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi ratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman selittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä ja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää suuntansa. — Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja senvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien kintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää ratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä, "obessikkoja", olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät he miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä kuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi ratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan sen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikki, ja miehen täytyi ajaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. "Nyt ovat hevoset ja kuormat meidän", huusi yksi "obessikka". Kaksi hyppäsi heistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä aikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan, että muutamia hevosia "obessikat" pysäyttivät, seisauttivat he kaikki hevosensa nähdäkseen mikä niillä on muka mielessä. Ne kaksi "obessikkaa", jotka jäivät kuormia vahtiin, eivät niinkään hevillä päässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa päältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun "obessikat" rupesivat rekeen nousemaan. "Obessikat" kyllä koettelivat pelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että olisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin "obessikat" tulivat näiden ensimmäisten avuksi.
— "Pojat! lähtäänpäs tekemään loppu tuosta mokomasta näytelmästä ja päästämään meidän miehet vapaaksi. Viisi miestä saapi jäädä hevosien luo" … komensi Simo.
Kaikki olivatkin valmiina tottelemaan päällikön käskyä. Jokainen läksi ase kädessä juoksemaan kamppaileviin päin, huutaen ja kiroten: "vai että te sen vietävät eroa meidän miehistä; kyllä me teidät p——leet opetamme." — Kun "obessikat" huomasivat semmoisen lauman juoksevan päällensä, niin olisivat he menneet matkaan, jos olisivat ennättäneet, vaan nyt se oli myöhäistä. Heidän siis täytyi taistella. — Jopa ryntääjät pysähtyivät hämmästyneenä, kun sotamiehet liehuivat heidän edessään sapeliensa kanssa. Ja olivatpa aikeessa jo pötkiä samaa tietä takaisin, mitä olivat tulleetkin. Silloin Simo huusi: "nääkös p——leet meitä tässä tämän yötä viivyttävät", ja samassa juoksi vähän syrjään ja läimäsi puntarillaan yhtä sotamiestä käsivarteen. Silloin sitä sapeli helähti jäälle. Tästä voitostaan innostuneena tekivät toiset miehet toisille vihollisille samalla tavalla. Nyt oli heillä "obessikat" aseettomina käsissään. Saivat tehdä vangeilleen mitä vaan tahtoivat. "Vai te lurjukset säritte meidän vempeleet ja te tässä meitä tämän yötä pyörittelette … aa 'mossainiekat'" — ärjyivät he "obessikoille". — "Mutta teillä on kiellettyä tavaraa ja sentähden teidät otetaan kiinni" … sanoivat sotamiehet puolustuksekseen.
— "Vai te lurjukset vielä käytte pullikoimaan… Pojat! kaksi avantoa joutuin, niin kohta päästään näistä roistoista" … huusi Simo, pidellen kiinni yhtä "obessikkaa."
— "Eikö helkkarissa! Eihän tässä murhaan pidä tehdä suotta itsiään syypääksi. Päästäänhän näistä oikiallakin" .. sanoi eräs miehistä. — "Vaiti Ei puhumistakaan! Kaksi avantoa joutuin! — Jos me laskemme heidät valloilleen, niin käyvät he hankkimassa koko sotajoukon meitä jahtimaan kiinni ja silloin saapi meistä ihka varmaan jokainen raudat kaulaansa."
Nyt oli Simon esiintuoma syy niin todenmukainen ja kamala laadultaan, ett'ei kukaan enää uskaltanut vastustaa hänen käskyänsä. Pian oli miehissä hakattu sanotut avannot. — "Pää alaspäin lykätään riiviöt avantoon" … komensi taas Simo.
Nyt näkivät sotamiehet, että heidän loppunsa lähestyi. Tähän asti he olivat rauhallisina kuunnelleet miesten neuvotteluja, luullen vaan niitä lausutun heille peloitukseksi, eikä muka toden perästä, vaan nyt he huomasivat, että tässä olikin tosi käsissä. Väkivoimalla oli heidän mahdoton päästä vapaaksi. Ei apuakaan ollut mistään saatavissa, kun olivat etäällä jäällä kaukana ihmisasunnoista. Ei siis muuta neuvoa, kuin vedota jalojen valloittajainsa omiin tuntoihin ja lähimmäisrakkauteen. He rupesivat hyvin nöyrtyneinä rukoilemaan Simolta ja hänen tovereiltaan armoa ja lupasivat vielä olla virkkamatta koko tätä asiata kenellekään. Tämä sydäntä särkevä, kuoleman hädässä olevien rukous vaikutti Simon tovereihin ja he kaikki yhdestä suusta sanoivat, että: "päästetään pois; ei hukuteta, kun he vielä lupaavat olla puhumattakin tästä asiasta."
— "No, päästetään heidät sitte, kun niin tahdotte, vaan joku rangaistus heidän pitää tästä saaman. Pistetään heidät kainaloitaan myöten avantoon, niin on heille vähäksi aikaa housujen kuivaamista, eivätkä jouda rauhallisia matkustajia hätyyttelemään."
Miehissä pistivät he sitte "obessikat" kainaloitaan myöten avantoon ja pitivät heitä avannossa niinkauvan kunnes toiset miehet ennättivät laittaa asiat kuntoon ja pääsivät jatkamaan matkaansa edelleen Pietariin. Kronstadtiin eivät uskaltaneet mennä.
Pietarissa sai Simo kohta suolat myödyksi hyvään hintaan. Kotiinpäin vietäväksi hän osti viidelletoista hevoselle sokuria. Toisille osti mille tupakkaa, mille "tshaijua" mille mitäkin pientä tavarata.
Kun kaikki kuormat olivat laitettuna, niin sitte lähdettiin ajamaan kotiin päin, vaan ei samaa tietä mistä tultiin, sillä he sitä pitivät vaarallisena. He meinasivat paremmin pääsevänsä maata myöten. Hiljaiseen he ajoivat maantietä piikin erääsen Venäjän-puolen kylään. Siinä he menivät muutamaan taloon syöttämään hevoisiaan ja vartoamaan pimeän tuloa. — Kun olivat itsekin syöneet, sekä "tshaijut" ja pienet "norssu" kupitkin ottaneet, niin sitte sitä taas kelpasi lähteä. Ja kylläpä sitä kykenikin, vaikka karhujen kanssa painia heittämään. — Kaikki olivat valmiina lähtemään. Viimein sanoi Simo: "koska olette semmoisia jäniksen poikia, niin tulkaa perästä" … ja hyppäsi samassa kuormansa päälle ja alkoi ajaa. Toiset seurasivat häntä. Vatsallaan se Simo loikoi kuormansa päällä ja lauleli erästä venäläisten "pesnin" tapaista reki-renkutusta. — Kun matkalaisemme tulivat erään mäen alle, niin Simo seisatti hevosen, nousi seisoalleen kuormansa päälle ja matalalla äänellä neuvoi miehiään, miten heidän pitää käyttäidä, jos sattuisi vaara tarjolle.
— "Ajakaa kaikki hiljaa minun perästäni" … sanoi hän … "tässä ei mahdu ajamaan rinnatusten. Mutta jokaisen pitää olla vältämättömästi niin hiljaa kuin kala meressä. Ja silloin kun minä huudan: 'hei pojat!' niin silloin pitää jokaisen ase kädessä paikalla juosta minun luokseni. Ja sitte älkää vähällä heittäkö … ymmärrättekös nyt?" — — "Ymmärretään." — vastasivat miehet. — Simo rupesi polvilleen rekeensä ja käänsi hevosensa pois maantieltä kaidalle korpitielle. Verestä jälkeä ei tuntunut yhtään tiellä, mutta hevosten tarkat jalat tunsivat vanhan tien pohjan. Tie, jos sitä siksi sopii sanoa, kulkea luikerteli monimutkaisesti ryhevien kuusien alatse, jotka oksistaan olivat muodostaneet monta monituista juhlaporttia, seurueemme kunniaksi Solakkavartaloinen, valkeapintainen koivun keikarikin, joka kesällä oli päätään kohotellut ylemmäksi mahtavaa kuusta, oli nyt nöyrästi kumartanut päänsä aivan yli korpitien, maahan asti, muodostaen oikein aimo vempeleen, jommoista eivät vempeleen painajat kykenekään tekemään, Silot petäjät seisoivat tien kahdenpuolen, ikäänkuin sotamiehet, komennettuna kunniavahdiksi jollekin suuriarvoiselle seurueelle.
Tämmöistä oli se tie, jota matkalaisemme kulkivat, Se meni selänteeltä notkoon ja notkosta taas selänteelle, mäen mykkylälle ja niin yhä eteenpäin, Hitaasti edistyi joukkion matkan teko tällä umpisella ja mäkisellä tiellä. Mutta aina sitä vaan sentään kumminkin eteenpäin päästiin, vaikka vaivemmalla. Usein piti käydä kirveen kanssa karsimassa puita, jotta kuormat mahtuivat niiden välitse. Tällä tavoin olivat he jo päässeet kappaleen matkaa yli rajan Suomen puolelle. Hiljalleen ajaessa töytäsi erään mäen päältä metsästä mies ja hyppäsi suoraan Simon kuorman päälle. — "Nyt olen minä isäntä tälle hevoselle. Käy joutuin jalkamieheksi tahi muuten ei hyvä peri" … sanoi mies ja alkoi työntää Simoa pois kuorman päältä.
— "Ei tästä niin hevillä lähdetä" … sanoi Simo, otti miestä vantterasti kiinni ryntäistä ja koetti työntää häntä maahan. Hevoset astuivat hiljalleen tietä myöten ja Simo vaan mylläköi miehen kanssa kuormansa päällä.
— "Jos et häviä pois tästä kuorman päältä, niin minä ammun; tiedät sinä että minä olen tullimiehiä" … sanoi mies ja alkoi ottaa revolveria toisella kädellä taskustaan, kun toisella kädellä piti kiinni Simoa ryntäistä.
— "Ole mitä miehiä tahansa, kyllä minä nyt näytän ampujille sekä kolistajille" … sanoi Simo, alkoi voimiensa takaa tullimiestä potkia rintaan ja sai miehen siten vatsalleen kuormansa päälle, Sitte hän vielä pari kertaa antoi aika laukauksen leuvoille kengän koroilla; sitte se vahtimestari hervahtikin itsestään pois kuorman päältä. — Tämä kaikki tapahtui vähemmässä ajassa, kuin sen kertomiseen on mennyt.
— "Ajakaa nyt h——vetissä joutuin! Viskaalin p——leet ovat täällä vahdissa. Yks' kupertui jo tuonne tien viereen" … huusi Simo tovereilleen ja hakkasi hevostaan selkään joka askeleella.
Simon huudosta säikähtivät toisetkin ja alkoivat Simon tavalla hakata hevosiaan niillä kangilla, mitkä olivat ihmisiä vasten varustaneet. Hirmuisella kyydillä he kiisivät rinnettä alas notkoon. Vaan kun tuli sieltä taas noustavaksi ylös mäelle, niin eivätpä hevoset enää jaksaneetkaan samaa kyyttä ylöspäin mennä. Astua siinä täytyi antaa hevosten, vaikka olisi kuinka kiire ollut. — Kun he alkoivat päästä jo mäen päälle, niin törmäsi taas metsästä, ei enää yksi, vaan kolme miestä, joista yksi seisatti hevosen ja toiset raastoivat Simon kuorman päältä maahan.
— "Hei pojat! Nyt on täällä tekemistä!" … huusi Simo kohta, kun vaan näki viskaalien juoksevan metsästä, Samassa juoksivat miehetkin ase kädessä Simolle avuksi. Simo oli pois reestään hangessa ja yksi vahtimestari mylläköi hänen kanssaan siinä koettaen saada käsiä kiinni. Mutta kun semmoinen miesjoukko kiroten ja huutaen juoksi vahtimestarien päälle, niin kääntyi heidän huomionsa tykkänään ryntääjiin ja he jättivät Simon rauhaan. Huomattuaan joukon niin mahdottoman suureksi ja hurjaksi, niin alkoivat he kohta ampua ryntääjien parveen. Mutta se vaan enemmän ärsytti miesten kiukkua ja he, monikin haavoitettuna, sitä hurjemmin ryntäsivät huutaen ja kiroten kurikoineen, kankineen ja kiiroineen vahtimestarien kimppuun. Simokin oli sillä aikaa kömpinyt ylös hangesta ja hapuroinut puntarinsa käsiinsä. Silloin alkoi hirveä näytelmä. Ei vahtimestaritkaan joutaneet enään ampumaan, vaan ne sapelit kädessä hakkasivat vihollisiaan minkä ennättivät. — Se neljäs vahtimestari, jonka Simo oli tienviereen potkinut, joutui jo hänkin yhteen kähmään. Hän kanssa alkoi sapelillaan tehdä työtä minkä jaksoi.
Hirmuinen se oli se meteli ja kyllä siinä olisivat viimeinkin vahtimestarit tappiolle jääneet. Mutta hätä aina neuvoja keksii. He rupesivat huutamaan "upsyninksman'ia" tulemaan toisten miesten kanssa avuksi heille; vaikka häntä ei ollut tilamaillakaan. Kun "kontrapantsiksi" kuulivat, että heillä on vielä apumiehiäkin tulossa, niin he vähä kerrassaan alkoivat pötkiä pakoon. Viimeisenä liehui Simo puntarinsa kanssa tappelutantereella, vaan viimein sortuivat hänenkin voimansa. Puntari hervahti maahan, ja hän alkoi lakittomin päin juosta korpea myöten pakoon. — Siten jäivät vahtimestarit kolmenkymmenen hevosen isännäksi. He sitoivat kaikki hevoset toistensa perään kiinni ja läksivät ajamaan pois. Kahdelta heistä oli kädet hakattu niin mäsäksi, etteivät kyenneet hevosiakaan ajamaan, yhdeltä oli jalat ja sivut lyöty vaivasiksi. Sitäpaitsi oli heillä millä pienempiä, millä suurempia verihaavoja. — — —
Pakolaiset harhailivat pitkin korpea sinne tänne. Kymmenen miestä heitä oli sattunut yhteen joukkoon. Ne juoksivat edeltäpäin maantienviereen piiloon ja ryöstivät muutamia hevosia viskaaleilta takaisin. Toiset hevoset ennättivät maantielle, millä viskaalit ennättivät pakoon. — —
Seuratkaamme seurueen komentajaa Simoa. Tappelussa hän oli menettänyt jo lakkinsa silloin, kun hän joutui kuormansa päältä maahan. Sitte olivat viskaalit tappelussa hakanneet hänen päänsä sapeleillaan kaikki haavoja täyteen. Käsivarsissa ja olkapäissä oli hänellä monta haavaa, mutta pahimmat kumminkin olivat pään haavat. Niistä ensin juoksi sanomattomasti verta, ennenkuin pakkanen ne jäädytti paksuun verijäähän, Siten oli hänen päänsä muuttunut suureksi verimöhkäleeksi; hiuksia ei tuntunut ollenkaan. Tämmöisessä tilassa olisi voimiltaan ja ruumiinrakennukseltaan heikompi mies jo ammoin sortunut, vaan Simo vielä juoksi kovasti korvessa, vaikka hänellä ei enää ollut selvillä, mihin hän juoksi ja mitä varten. Kauvan hän vielä juoksi väsymättä. Viimein tuli hänen eteensä pieni aukeama, ahon tapainen. Siinä hän huomasi torpan, jonka pienestä yksiruutuisesta ikkunasta pilkoitsi tuli. Tulta kohden hän suuntasi juoksunsa ja pian olikin torpan tuvan edessä.
Torpan väki oli juuri noussut makaamasta, isäntä halkoi pärehalkoja "pirkaleiksi" pankon nenässä lattialla. Emäntä seisoi lieden ääressä kohennellen tulta pienen "kiperänokkasensa" alla. Kolme lasta, jotka eivät olleet aamutorkkuja, istuivat paitasäkissä isänsä "pirkaleiden" vieressä odottamassa milloin se hyvä isä joutuisi niiden selästä heille silkkiä kiskomaan. Vanha harmaahapsinen äijä istui perämaalla sänkynsä laidalla, kököttäen nuuskasarveansa peukalonsa selälle.
Ei vielä kukaan torpan väestä ollut käynyt ulkona tällä aamupuhteella.Tukeva ramppi oli vielä viritöksissään yöllistä tietään.
Simo nykäsi ulkoapäin ovea, mutta se ei liikahtanut. "Laskekaa hyvät ihmiset lämmittelemään" … sanoi Simo hiljaisella rukoilevalla äänellä ja kopisti hieman ovea.
— "Kuka sinä olet" … kysyi emäntä.
— "Voi! … voi! voi! voi! Laskekaa, vellukat, sisään. Viskaalit minun tappavat … voi! voi, voi!" … vaikeroi Simo.
— "Laske tupaan, olkoon hän kuka tahansa" .. käski isäntä.
Silloin emäntä aukasikin oven.
— "Voi! … voi! voi! voi! Viskaalit tappavat" … voivotteli Simo ja tulla hoiperteli tupaan.
— "Hui!! uh! … nyt syöp' … voi! voi!" kirkuivat lapset ja vilistivät kilpaa uuninpäälle, kun näkivät Simon hirmuisen muodon. Vähän hämmästyivät aikaihmisetkin, kun semmoinen verimöhkäle pölähti tupaan.
— "Kuka sinä olet? ja missä sinä olet tuommoiseksi tullut?" … kysyi isäntä Simolta. Vaan Simo ei kyennyt muuta sanomaan kuin: "voi! … voi! voi! viskaalit tappavat minun, voi! … voi! voi!" … ja sitte vaipui pitkälleen penkille ja pyörtyi siihen.
Torpan väki kyllä arvasi Simon sanoista, missä löylyssä hän oli ollut. — Emäntä lämmitti vettä, ja äijä pesi sillä veriä pois Simon päästä. Sitten voiteli hän haavat puuöljyllä ja luki niille verensulkusanoja ja raudan lukuja, syleskeli niihin vielä kolme kertaa ja sitoi ne sitte kiinni liinaisella rievulla. Niin hän teki kaikille haavoille. Vielä kantoi lunta ulkoa ja virutteli sillä Simon päätä ja polvia ja sai hänet siten vähän virkoamaan pyörryksistä. Jo alkoi vähän tuntua veren liikettä hänen kasvoissansakin, jotka tähän asti olivat olleet kalmankalpeat.
Sillä aikaa kun Simon haavoja sidottiin, teki emäntä vuoteen kolpitsalle, johon he sitte Simon nostivat.
— "Voi raukkaa!… Pitääpäs näet mennä semmoisiin paikkoihin… Kyllä tämä kohta kuolee" … sanoi emäntä, kun laski Simoa jaloista kolpitsalle.
— "Sen Jumala yksin tietää, kuoleeko hän vai virkoaa" … sanoi äijä.
Siinä loikoi Simo koko sen päivää jäsentäänkään liikuttamatta. Hieno hengitys vaan todisti, että vielä oli elonmerkkiä rinnassa. Seuraavana yönä alkoi veri punottaa poskissa. Veren liikunto eneni enenemistään, ruumis kuumeni jokapaikasta ja Simo alkoi houria minkä mitäkin. Äijällä oli pippuriviinaa pullossa hyllyn nurkassa. Sitä hän laski muutamia nielauksia Simon suuhun. Se asetti häntä vähän. Senjälkeen hän nukkui rauhallisemmin.
Kovaksi kuumeeksi kääntyi Simon tauti. Hänen täytyi viikkokausi maata torpassa. Torpan vanha vaari ja emäntä hoitivat häntä suurella huolella ja rakkaudella. Viikon perästä tuntui jo sairas vähän paremmalta. Hän alkoi haluta päästä omaan kotiinsa. Hän ei olisi tahtonut vaivata köyhää torpan perhettä enää kauvemmin. Senvuoksi pyysi hän isäntää saattamaan itseänsä kotiinsa. Ensin isäntä esteli Simon lähdönhommaa, luullen häntä niin heikoksi, ettei hän voisi jaksaa olla re'essä niin kauvan, vaan kun Simo yhtämittaa pyysi häntä itseään saattamaan, niin viimein hänkin siihen taipui. Isäntä kävi läheisestä kylästä lainaamassa hevosen, kun heillä itsellään ei sitä ollut. Pitkään reslarekeen pani isäntä ensin heiniä ja sitte emäntä laittoi siihen vuoteen. Turkkien sisässä he sitte kantoivat Simon rekeen. Vaatteilla ja heinillä he peittivät Simon, ett'ei jäänyt kuin pieni reikä, mistä hän sai hengittää. Näin varustettuna läksivät he sitte aamupuhteella matkalle.
Suurella ikävällä oli Helka lastensa kanssa odottanut isää kotiin, vaan turhaan. Jopa he olivat yhdessä isän tähden monta kyyneltäkin vuodattaneet. Varmasti he luulivat isälle jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Monenlaiset sanomat olivat heille tulleet isästä, jotka vaan olivat omiansa lisäämään heidän huoliaan. Jopa kerrottiin täytenä totena vähän aikaa, että "obessikat" olivat Simon ampuneet kuoliaaksi Suomenlahden jäällä. Senjälkeen saapui kumminkin lieventävämpi sanoma, että Simoa oli nähty Pietarissa tavaroitaan myömässä. Nyt Helka ja lapset odottivat varmuudella häntä kohta kotiin. Pikku Simo oli jo viikonpäivät joka päivä käynyt isää odottamassa Solansuun Heikissä. Jopa hän tiesi senkin, miten suuren vehnäleivän isä tuopi. Ja olipa isä sanonut uudet kengätkin tuovansa Simo-pojalleen. Niistä oli pikku Simo käynyt puhumassa naapurissa jo monta kertaa. Olipa hän jo naapurin Hessulle kerskaillutkin kengistään, ett'ei Hessulla muka sitte olekaan sellaisia kenkiä kuin hänellä, kun vaan hänelle tuodaan uudet. — Mutta isä viipyi… Mikä oli viipymiseen syynä, sitä eivät lapset ajatelleet. Vehnäleipä ja uudet kengät, ne vaan heidän mielessään pysyivät. Helkaa jo taas alkoi epäilyttää se pitkällinen viipyminen.
Eräänä iltana istuivat Mikko ja pikku Simo uunin "lesantkalla." He olivat vasta tulleet isää odottamasta Solansuusta. Siinä he istuivat ja haastelivat kaskuja, joita Ruoti-Kaisa oli heille kertonut. Olipa vehnäleipä ja uudet kengätkin puheenaineena. — Äiti tuli piian kanssa läävästä lehmiä illastamasta ja istuutui perä-ikkunan viereen ja katsoi siitä ulos.