The Project Gutenberg eBook ofSalaliittolaisetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SalaliittolaisetRomaani Ranskan vallankumouksestaAuthor: Alexandre DumasTranslator: Urho KivimäkiRelease date: June 22, 2024 [eBook #73892]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALALIITTOLAISET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SalaliittolaisetRomaani Ranskan vallankumouksestaAuthor: Alexandre DumasTranslator: Urho KivimäkiRelease date: June 22, 2024 [eBook #73892]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Salaliittolaiset
Romaani Ranskan vallankumouksesta
Author: Alexandre DumasTranslator: Urho Kivimäki
Author: Alexandre Dumas
Translator: Urho Kivimäki
Release date: June 22, 2024 [eBook #73892]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1924
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALALIITTOLAISET ***
Romaani Ranskan vallankumouksesta
Kirj.
Ranskankielestä suomentanut
Urho Kivimäki
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.
I. KuningatarII. KuningasIII. Vanhoja tuttujaIV. Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire onpysynyt entiselläänV. Oidipos ja LotVI. Gainain näyttää, että hän todella on mestarin mestari,kaikkien mestariVII. Puhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatistaVIII. Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisiaIX. Mitä on sattumaX. Tohtori Guillotinin koneXI. Iltaseurustelu Flora-paviljongissaXII. Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Tavernayn linnassakaksikymmentä vuotta takaperinXIII. Ruumiin ja sielun lääkäriXIV. Monsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valanhallitusmuodolleXV. Aatelismies.XVI. Cagliostron ennustus toteutuuXVII. Grève-toriXVIII. Kuninkuus on pelastettuXIX. Paluu maatilalleXX. Pitou sairaanhoitajanaXXI. Pitou uskottunaXXII. Pitou maantieteilijänäXXIII. Pitou varusmestarinaXXIV. Apotti Fortier antaa uuden todistuksenvastavallankumouksellisesta mielialastaanXXV. Ihmisoikeuksien julistusXXVI. Ikkunan allaXXVII. Ukko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölleXXVIII. Haukka ja kyyhkyXXIX. VäijytysXXX. Myrskyn jälkeenXXXI. Mirabeaun suuri petosXXXII. Elämäneliksiiri
Kuningatar
Kenraali de Lafayette ja kreivi Louis de Bouillé nousivat Marsan-paviljongin pikkuportaita ja ilmoittautuivat ensimmäisen kerroksen huoneistossa, missä kuningas ja kuningatar asuivat. [Romaani on suoranaista jatkoa »Kreivitär de Charnylle». — Suom.]
Kaikki ovet avautuivat Lafayettelle. Vartiosotilaat tekivät kunniaa kivääreillään, kamaripalvelijat kumarsivat, sillä he tunsivat helposti kuninkaan palatsin hovimestarin, kuten Marat sanoi.
Kenraali opastettiin ensin kuningattaren luo; kuningas oli työpajassaan ja hänen majesteetilleen mentiin ilmoittamaan heidän tulostaan.
Kreivi de Bouillé ei ollut nähnyt Marie-Antoinettea kolmeen vuoteen.
Näiden kolmen vuoden aikana olivat valtiosäädyt kokoontuneet, Bastilji oli vallattu, ja lokakuun 5 ja 6 päivä oli eletty.
Kuningatar oli ehtinyt neljänteenneljättä ikävuoteensa, »liikuttavaan ikäkauteen», sanoo Michelet, »jota Van Dyck on niin mielellään maalannut, kypsyneen naisen, äidin ikäkauteen ja Marie-Antoinettesta puhuttaessa erikoisesti kuningattaren ikäkauteen».
Kuluneitten kolmen vuoden aikana oli kuningatar saanut tuta sydämen ja mielen suruja, kokea lemmen ja itserakkauden tuskia. Nämä neljäneljättä ikävuotta ilmenivät tässä naispoloisessa silmien seutuvilla lievinä, sinertävinä helmiäisvivahduksina, jotka juoruavat vuodatetuista kyynelistä, unettomista öistä ja jotka paljastavat räikeimmin sen syvän sielunsairauden, josta nainen — kuningatar tai kuka muu tahansa — ei parane, jos se on häneen iskenyt.
Vangittu Maria Stuart oli samanikäinen, kun hänen voimakkaimmat intohimonsa heräsivät, kun Douglas, Mortimer, Norfolk ja Babington rakastuivat häneen, uhrautuivat ja kuolivat hänen hyväkseen.
Nähdessään tämän vangitun, vihatun, soimatun ja uhatun kuningattaren — lokakuun 5 päivä oli osoittanut, etteivät nämä uhkailut olleet pelkkiä sanoja — tunsi nuori Louis de Bouillé ritarillisessa sydämessään syvää sääliä.
Naiset eivät erehdy milloinkaan siitä vaikutuksesta, jonka he tekevät miehiin, ja koska kuningattaret ja kuninkaat ovat tottuneet tuntemaan ihmisiä, mikä taito tavallaan on osa heidän kasvatuksestaan, niin Marie-Antoinettekin tunsi kreivi de Bouillén heti kun huomasi hänet, ja luotuaan häneen silmäyksen tiesi, että hänellä oli edessään ystävä.
Siitä johtui, että ennenkuin kenraali ehti esitellä serkkunsa, ennenkuin he ehtivät leposohvan luo, jolla kuningatar lojui, kohosi tämä istumaan ja huudahti kuin vanhalle tutulle, jota on hauska jälleen tavata, tai kuin palvelijalle, jonka uskollisuuteen voi luottaa:
»Ah, herra de Bouillé!»
Piittaamatta kenraali Lafayettesta hän ojensi kätensä nuorelle miehelle.
Kreivi Louis empi hetken, hänen oli vaikea uskoa tällaista suosionosoitusta todeksi.
Kuningattaren käsi oli yhä ojennettuna; kreivi laskeutui toiselle polvelleen ja kosketti vapisevilla huulillaan tätä kättä.
Kuningatar-parka teki virheen ja hän teki niitä usein; ilman tätä suosionosoitustakin de Bouillé oli hänen ystävänsä ja osoittaessaan kreiville suosiotaan tällä tavalla Lafayetten nähden, joka ei ollut milloinkaan sellaista häneltä saanut, merkitsi hän siten rajaviivan ja loukkasi miestä, joka hänen olisi pitänyt ennen muita voittaa ystäväkseen.
Kohteliaasti, kuten hänen tapansa aina oli, mutta ääni hieman väristen sanoi Lafayette:
»Totisesti, parahin serkku, minä tosin tarjouduin esittelemään teidät hänen majesteetilleen, mutta minusta tuntuu, että te pikemminkin voisitte esitellä minut.»
Kuningatar oli niin iloinen nähdessään yhden niistä palvelijoista, joihin tiesi voivansa luottaa, nainen oli niin ylpeä siitä vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä kreiviin, että hän tunsi sydämessään sen nuoruustulen lämmittävät säteet, jonka hän luuli jo sammuneen, ja tunsi lähellään lehahduksen siitä keväästä ja rakkaudesta, joiden hän uskoi jo kuolleen; hän kääntyi Lafayetteen päin ja sanoi Trianonin ja Versaillesin aikoja muistuttava hymy huulilla:
»Herra kenraali, kreivi Louis ei ole ankara tasavaltalainen kuten te. Hän tulee Metzistä eikä Amerikasta, hän ei tule Pariisiin perustuslakia laatimaan, vaan osoittamaan minulle alttiuttaan. Älkää siis kummastelko, jos minä, puolittain viralta pantu kuningatar-parka, osoitan hänelle, maalta saapuneelle aatelismiehelle, suosiota, joka kenties merkitsee hänelle jotakin, kun se teille…»
Ja kuningatar muikisti suutansa viehättävästi, veikistellen kuin nuori tyttö, joka halusi sanoa: — kun taas te, herra Scipio, kun sensijaan te, herra Cincinnatus, halveksitte moisia lapsellisuuksia.
»Madame», sanoi Lafayette »kunnioittavana ja alttiina olen aina seissyt kuningattareni rinnalla, eikä hän ole milloinkaan käsittänyt minun kunnioitustani eikä koskaan arvostanut minun alttiuttani. Siitä koituu minulle suuri onnettomuus, vielä vakavampi kenties hänelle.»
Ja hän kumarsi.
Kuningatar loi häneen syvän ja kirkkaan katseen. Useammin kuin kerran oli Lafayette lausunut hänelle tähän tapaan, useammin kuin kerran hän oli pohtinut sitä, mutta onnettomuudekseen, kuten Lafayette vastikään huomautti, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.
»Kas niin, kenraali», virkkoi hän, »olkaa laupias ja suokaa minulle anteeksi».
»Olisiko minun annettava teille anteeksi, madame? Entä mitä?»
»Tunteeni tätä de Bouillén kunnon sukua kohtaan, joka rakastaa minua kaikesta sydämestään ja jonka edustajana ja sanansaattajana tämä nuori mies on halunnut esiintyä. Hänen isänsä, hänen setänsä, koko hänen sukunsa olin näkevinäni, kun hän astui huoneeseen, ja hänen välityksellään suuteli se suku äsken kättäni huulillaan.»
Lafayette kumarsi jälleen.
»Ja nyt», jatkoi kuningatar, »anteeksiannon jälkeen rauha. Kelpo kädenlyönti, kenraali, englantilaiseen tai amerikalaiseen tapaan».
Ja hän ojensi kätensä, kämmen ylöspäin.
Lafayette tarttui hitaasti ja kylmästi kuningattaren käteen ja sanoi:
»Pahoittelen, ettette milloinkaan muista minun olevan ranskalaisen, madame. Eikä kuitenkaan ole pitkä aika lokakuun kuudennesta marraskuun kuudenteentoista.»
»Olette oikeessa, kenraali», sanoi kuningatar ponnistellen ja puristi hänen kättänsä. »Minä olen kiittämätön.»
Ja hän heittäytyi takaisin sohvalle kuin mielenliikutuksen murtamana.
»Sen ei muuten pitäisi teitä kummastuttaa», jatkoi hän, »sillä siitähän minua yleisesti soimataankin. — Kertokaa nyt, mitä uutta on Pariisissa tapahtunut.»
Lafayettella oli nyt tilaisuus kostaa ja hän käytti sitä hyväkseen.
»Oh, madame», sanoi hän, »mikä vahinko, ettette ollut eilen kansalliskokouksessa! Olisitte nähnyt liikuttavan näytelmän, joka ihan varmasti olisi kuohuttanut sydäntänne. Muuan vanhus oli tullut kiittämään onnesta, jonka kansalliskokous ja kuningas olivat hänelle valmistaneet, sillä eihän kansalliskokous voi tehdä mitään ilman kuninkaan suostumusta.»
»Muuan vanhus?» toisti kuningatar hajamielisenä.
»Niin, madame, mutta millainen vanhus! Ihmiskunnan kantaisä, satakaksikymmenvuotias Jura-vuoriston maaorjatalonpoika. Hänen jälkeläisensä viidessä sukupolvessa taluttivat hänet kansalliskokouksen aitauksen eteen, missä hän kiitti kokousta elokuun neljännen päivän asetuksesta. Käsitättekö madame, mies, joka Ludvig neljännentoista aikana on ollut puoli vuosisataa orjana ja senjälkeen vielä seitsemänkymmentä vuotta!»
»Mitä kansalliskokous teki sen miehen hyväksi?»
»Se nousi seisaalleen ja pakotti hänet istumaan ja panemaan lakin päähänsä.»
»Ah!» huudahti kuningatar äänellä, joka oli ominainen vain hänelle.»Kohtaus oli varmaankin hyvin liikuttava. Mutta minä en ollut siellä.Te, hyvä kenraali, tiedätte paremmin kuin kukaan muu», lisäsi hänhymyillen, »etten voi aina olla missä haluan».
Kenraali teki eleen, joka merkitsi, että hän aikoi vastata, mutta kuningatar jatkoi sallimatta hänen sanoa mitään:
»Minä olin sensijaan täällä ja otin vastaan vaimo Françoisin, kansalliskokouksen onnettoman leipurin leski-poloisen, jolta kansalliskokous antoi miehen murhata ovellaan. Mitä teki kansalliskokous tuona päivänä, herra de Lafayette?»
»Madame», vastasi kenraali, »puhutte onnettomuudesta, joka on mitä syvimmin pahoittanut Ranskan kansanedustajien mieltä. Kansalliskokous ei voinut ehkäistä murhaa, mutta se on toki rangaissut murhaajia.»
»Niin, mutta se rangaistus ei ole lohduttanut vaimo-parkaa, minä vakuutan, ettei ole. Hän on ollut tulemaisillaan hulluksi ja hänen pelätään synnyttävän kuolleen lapsen. Jos lapsi jää eloon, olen luvannut ruveta sen kummiksi. Ja jotta kansa näkisi, etten ole niin tunteeton kuin väitetään minun olevan sitä kohdanneille onnettomuuksille, pyydän, herra kenraali, teidän suostumustanne siihen, että kastetoimitus saataisiin pitää Notre-Damessa.»
Lafayette kohotti kätensä kuin henkilö, joka on valmistautunut pyytämään puheenvuoroa ja on nyt mielissään, kun se on hänelle myönnetty.
»Madame, lyhyen ajan kuluessa olette jo kahdesti viitannut oletettuun vankeuteenne, jossa haluatte saada uskolliset palvelijanne luulemaan minun teitä pitävän. Madame, minä kiiruhdan sanomaan serkkuni läsnäollessa, toistan sen, jos on tarvis, Pariisille, Euroopalle, koko maailmalle, kuten eilen kirjoitin herra Mounierille, joka Dauphinén peräkulmilta saakka huokailee kuninkaallisen vankeuden takia — madame, olette vapaa. Minä toivon, suorastaan rukoilen, että te todistaisitte sen, kuningas ryhtymällä jälleen metsästelemään ja matkustelemaan ja te, madame, lähtemällä hänen mukanaan.»
Kuningatar hymyili epäuskoisen henkilön hymyä.
»Lupauksenne ruveta leski-poloisen orpolapsen kummiksi todistaa, että kuningatar on noudattanut niitä hyvän sydämen vaistoja, joita jokainen hänen lähellään oleva on oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kun kastetoimituksen aika koittaa, valitkoon kuningatar kirkon, jossa hän haluaa sen pidettäväksi. Kuningatar antakoon määräykset ja niiden määräysten mukaan kaikki tapahtuu. Ja nyt», jatkoi kenraali kumartaen, »minä odotan määräyksiä, joilla teidän majesteettinne suvaitsee kunnioittaa minua tänään».
»Tänään, hyvä kenraali», vastasi kuningatar, »ei minulla ole esittää teille muuta pyyntöä kuin kutsua serkkunne, jos hän vielä jää pariksi päiväksi Pariisiin, saapumaan kanssanne rouva de Lamballen iltakutsuihin. Tiedättehän, että hän ottaa vastaan sekä omasta että minun puolestani?»
»Ja minä, madame», vastasi Lafayette, »käytän hyväkseni tätä kaksinkertaista kutsua ja pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että mikäli minua ei ole niissä piireissä varemmin nähty, on se johtunut siitä, että olette unohtanut mainita haluavanne nähdä minut niissä.»
Kuningattaren vastauksena oli pään nyökkäys ja hymy.
Se oli hyvästely.
Kumpikin otti siitä oman osansa:
Lafayette kumarruksen, kreivi Louis hymyn.
Molemmat vetäytyivät ovelle, toinen entistäkin katkeroituneempana, toinen vieläkin alttiimpana.
Kuningas
Kuningattaren huoneistosta poistuessaan vieraat tapasivat oven ulkopuolella kuninkaan kamaripalvelijan, François Huen, joka odotteli heitä.
Kuningas oli — niin selitti kamaripalvelija — aloittanut erään hyvin tärkeän lukkotyön ja pyysi senvuoksi herra de Lafayettea nousemaan hänen luokseen pajaan.
Saapuessaan Tuileries-palatsiin oli Ludvig XVI heti tiedustellut, oliko talossa pajaa, ja saatuaan kuulla, että Katariina de Medicin ja Philibert de Lormen rakennuspiirustuksista oli tykkänään unohdettu tämä hänen mielestään tuiki välttämätön työhuone, oli hän valinnut toisesta kerroksesta, makuusuojansa yläpuolelta tilavan ullakkohuoneen, johon pääsi sekä ulko- että sisäportaita myöten.
Kaikkien niiden vakavien puuhien ohella, jotka viiden viikon aikana Ludvig XVI:n muutettua Tuilerieihin olivat kasaantuneet hänen hoidettavakseen, hän ei ollut hetkeksikään unohtanut pajaansa. Siitä oli tullut hänen keppihevosensa. Hän itse oli valvonut sen sisustamista, määrännyt palkeitten, ahjon, alasimen, viilapenkin ja työkalupöydän paikan. Edellisenä iltana oli paja saatu kuntoon: pyöröviilat, sekaviilat, kääntöviilat, talttaviilat, kouruviilat olivat paikoillaan, takovasarat, ristivasarat, moukarit riippuivat nauloissaan, laakapihdit, pyöröpihdit, sudenpitopihdit, ottimet, näpistimet olivat käden ulottuvilla. Ludvig XVI ei jaksanut kauempaa pidättäytyä, vaan oli jo varhain aamulla käynyt käsiksi tähän työhön, joka oli hänelle niin suurta rattoa ja jossa hän olisi voinut päästä mestariksi elleivät, kuten olemme nähneet, mestari Gamainin haikeaksi pettymykseksi sellaiset öykkärit kuin Turgot, Calonne ja Necker olisi häirinnet häntä tässä jalossa puuhassa puhumalla hänelle ei vain Ranskan asioista, mikä mestari Gamaininkin mielestä oli paikallaan, vaan myöskin ja ihan suotta Brabantin, Itävallan, Englannin, Amerikan ja Espanjan asioista.
Tämä seikka siis selittää, miksei Ludvig XVI, joka oli päässyt parhaaseen työnvauhtiin, ollut mennyt alas Lafayettea tapaamaan, vaan oli pyytänyt kenraalia tulemaan ylös hänen luokseen.
Ehkä hän lisäksi halusi osoittaa kansalliskaartin päällikölle majesteettia lukkoseppänä osoitettuaan hänelle varemmin heikkoutta kuninkaana?
Koska kamaripalvelija ei katsonut sopivaksi opastaa vieraita kuninkaan huoneiston kautta ja yksityisportaita myöten kuninkaalliseen pajaan, ohjasi hän kenraalin ja kreivi Louisin käytävien kautta ja isoja portaita myöten, mikä pidensi heidän matkaansa aika lailla.
Tämä poikkeaminen lyhimmästä tiestä antoi nuorelle kreiville sopivan tilaisuuden tuumailla.
Hän siis tuumaili.
Niin mielissään kuin olikin hänen osakseen tulleesta ystävällisestä vastaanotosta huomasi hän kuitenkin, ettei kuningatar ollut häntä odottanut. Ei sanaakaan, joka olisi ilmaissut salaisen ajatuksen, ei ainoatakaan salaperäistä elettä, joka olisi merkinnyt, että kuninkaallinen vanki, joka hän väitti olevansa, tiesi mihin toimeen hänet oli valittu ja kaikkein vähimmin arveli hänen tulleen pelastamaan häntä vankeudesta. Se oli muuten täysin sopusoinnussa Charnyn väitteen kanssa, että näet kuningas oli pitänyt kaikilta, yksinpä kuningattareltakin salassa, mikä oli hänen matkansa tarkoitus.
Vaikka kreivi Louis olikin mielissään saadessaan jälleen nähdä kuningattaren, arveli hän kuitenkin, ettei saisi tältä selville tehtävänsä ratkaisua.
Hänen täytyisi nyt kuninkaan sanoista ja eleistä, jotka olisivattarkoitetut vain hänen tajuttavikseen, tehdä johtopäätöksensä, ettäLudvig XVI olisi tarkemmin kuin kenraali Lafayette selvillä hänenPariisin-matkansa varsinaisesta tarkoituksesta.
Pajan oven edessä kamaripalvelija kääntyi ja, koska ei tuntenut herra de Bouilléta, kysyi:
»Kenet ilmoitan?»
»Ilmoittakaa kansalliskaartin ylikenraali. Minä itse aion esitellä tämän herrasmiehen hänen majesteetilleen.»
»Kansalliskaartin herra ylikenraali», sanoi kamaripalvelija avattuaan oven.
Kuningas kääntyi.
»Ahaa», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, herra de Lafayette? Suokaa anteeksi, että olen kutsuttanut teidät tänne ylös, mutta lukkoseppä vakuuttaa, että olette tervetullut hänen pajaansa. Miilunpolttaja sanoi esi-isälleni Henrik neljännelle: 'Miilunpolttaja on isäntä omassa talossaan.' Minä puolestani sanon teille, herra kenraali: Te olette isäntä sekä sepän että kuninkaan talossa!»
Kuten huomaamme, aloitti Ludvig XVI keskustelun melkein yhtä hyökkäävästi kuin Marie-Antoinettekin.
»Sire», sanoi kenraali, »minkälaisissa olosuhteissa minulla onkin kunnia päästä kuninkaan puheille, missä kerroksessa ja minkälaisessa asussa hän ottaakin minut vastaan, on kuningas sittenkin aina kuningas, ja se, joka tällä hetkellä kumartaa hänelle mitä nöyrimmin, on alati hänen uskollinen alamaisensa ja altis palvelijansa».
»Sitä en epäilekään, markiisi. Mutta ette tule yksin? Oletteko vaihtanut ajutanttia? Onko tuo nuori upseeri anastanut Gouvionin tai Romeufin paikan?»
»Tämä nuori upseeri, sire, — ja minä pyydän teidän majesteetiltanne lupaa esitellä hänet teille, — on minun serkkuni, kreivi Louis de Bouillé, Monsieurin ratsuväen kapteeni.» [Isolla alkukirjaimella kirjoitettunaMonsieurtarkoittaa kuninkaan lähintä veljeä, kuten lukija muistanee. — Suom.]
»Ah!» huudahti kuningas ääni lievästi värähtäen, minkä nuori aatelismies huomasi. »Vai niin, kreivi Louis de Bouillé, Metzin komentajan, markiisi de Bouillén, poika.»
»Vallan oikein, sire», vastasi nuori mies vilkkaasti.
»Ah, kreivi Louis de Bouillé, suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti; olen likinäköinen… Entä milloin lähditte Metzistä?»
»Viisi päivää sitten, sire, ja koska olen tullut Pariisiin asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoisluvalla, olen pyytänyt sukulaistani, herra de Lafayettea, hankkimaan minulle kunnian tulla esitellyksi teidän majesteetillenne.»
»Herra de Lafayettea! Siinä olette tehnyt järkevästi, herra kreivi. Kukaan muu ei olisi voinut esitellä teitä minä hetkenä tahansa eikä tämä esittely olisi ollut kenenkään toisen toimittamana minulle niin mieluista kuin hänen.»
Sanatminä hetkenä tahansailmaisivat, että Lafayettella yhä oli oikeus päästä kuninkaan huoneisiin, kuten Versaillesissa.
Ludvig XVI:n sanat olivat muuten riittäneet ilmaisemaan nuorellemiehelle, että hänen tuli olla varuillaan. Kysymys: »Milloin lähditteMetzistä?» merkitsi: »Lähdittekö Metzistä senjälkeen kuin kreivi deCharny sinne saapui?»
Sanantuojan vastaus puolestaan oli riittävä kuninkaalle. »Lähdin Metzistä viisi päivää sitten ja olen Pariisissa asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoissuostumuksella» merkitsi: »Niin, sire, olen tavannut herra de Charnyn, ja isäni on lähettänyt minut neuvottelemaan teidän majesteettinne kanssa ja saamaan varmuuden, että kreivi liikkuu kuninkaan asioilla.»
Lafayette silmäili uteliaana ympärilleen. Monet olivat käyneet kuninkaan työhuoneessa, hänen neuvottelusalissaan, hänen kirjastossaan, vieläpä hänen rukoussuojassaankin, mutta vain harvojen oli sallittu käväistä pajassa, missä kuningas oli oppilas ja missä todellinen kuningas, todellinen mestari oli Gamain.
Kenraali huomasi sen mallikelpoisen järjestyksen, johon kaikki työkalut oli pantu — mikä ei muuten ollutkaan merkillistä, koska kuningas vasta tänä aamuna oli aloittanut työnsä.
Hue oli auttanut häntä ja painanut palkeita.
»Teidän majesteettinne», aloitti Lafayette hieman hämillään, kun joutui keskustelemaan kuninkaan kanssa, joka otti hänet vastaan paitahihasillaan, viila kädessä ja nahkaesiliina vyötäisillä, »teidän majesteettinne on ryhtynyt tärkeään työhön?»
»Niin olen, kenraali. Yritän lukkosepän mestarinäytettä: lukkoa! Sanon sen teille, jotta voisitte vastata Maratille, jos hän saatuaan kuulla minun laitattaneen kuntoon työpajan väittää minun takovan kahleita Ranskaa varten, voisitte vastata, että hänen väitteessään ei ole perää… Ette ole kisälli ettekä mestari, herra de Bouillé?»
»En, sire. Mutta olen oppilas ja jos voisin jotenkuten auttaa teidän majesteettianne…»
»Niin, tosiaankin, hyvä serkku», keskeytti Lafayette hänet, »imettäjänne mies oli lukkoseppä vai kuinka? Ja eikö isänne, joka oliEmilenkirjoittajan melko maltillinen ihailija, sanonut, että jos hän olisi kasvatuksessanne noudattanut Jean-Jacquesin ohjeita hän olisi teistä tehnyt lukkosepän?»
»Vallan oikein, monsieur, ja senvuoksi äsken uskalsinkin sanoa hänen majesteetilleen, että mikäli hän tarvitsisi oppilasta…»
»Oppilas ei suinkaan olisi hyödytön, monsieur», sanoi kuningas, »mutta tällä haavaa minä tarvitsisin mestaria».
»Minkälaista lukkoa teidän majesteettinne siis valmistelee?» kysyi nuori kreivi, puolittain tuttavallisesti; kuninkaan työpuku ja paikka, jossa hän nyt oli, muka oikeuttivat hänet esiintymään tutunomaisesti. »Kaksoissalpalukkoako, tiirikoimatonta lukkoako, patenttilukkoako, yhdistelmälukkoako vaiko kestävyyslukkoa?»
»Jopa peräti, serkku hyvä!» huudahti Lafayette. »En tiedä, mihin kelpaatte käytännön miehenä, mutta teoreetikkona tunnutte olevan asioista selvillä, en sano ammattiasioista, koska muuan kuningas on sen ammatin jalostanut taiteeksi.»
Ludvig XVI oli kuunnellut ilmeisesti hyvillään nuoren aatelismiehen esitystä lukkolajien nimistöstä.
»Ei», vastasi hän, »siitä tulee yksinkertaisesti salalukko, niin sanottu Bernhardin lukko, jonka voi avata molemmilta puolilta. Mutta minä pelkään, että työ ylittää voimani. Ah, olisipa täällä nyt Gamain-poloinen, hän, joka sanoi itseään mestarin mestariksi, kaikkien mestariksi!»
»Onko se kunnon mies siis kuollut, sire?»
»Ei», vastasi kuningas ja loi nuoreen mieheen syrjäsilmäyksen, joka oli ilmaisevinaan: — Ymmärtäkää puolesta sanasta. — »Ei, hän on Versaillesissa Réservoire-kadun varrella. Se kelpo mies ei uskalla tulla katsomaan minua tänne Tuilerieihin.»
»Miksei, sire?» kysyi Lafayette.
»Koska hän pelkää maineensa pilaantuvan. Ranskan kuninkaan kanssa ei ole nykyisin hyvä seurustella, hyvä kenraali. Todistuksena siitä on, että kaikki ystäväni ovat mitkä Lontoossa, mitkä Koblenzissa tai Torinossa. Mutta, hyvä kenraali», jatkoi kuningas, »ellette pidä sopimattomana, että hän tulisi oppilaansa kanssa minua hieman auttamaan, lähettäisin hänelle jonakin päivänä kutsun saapua tänne».
»Sire», vastasi Lafayette kerkeästi, »teidän majesteettinne tietää hyvin, että olette vapaa kutsumaan tänne kenet hyvänsä ja ottamaan vastaan kenet haluatte».
»Niinpä kyllä, mutta vain sillä ehdolla, että vartijasotilaanne tutkivat tulijat kuten rajalla tutkitaan salakuljettajia. Gamain-poloinen luulisi olevansa hukassa, jos hänen työkalupussiaan pidettäisiin panoslaukkuna ja hänen viilojaan puukkoina!»
»Sire, enpä tosiaankaan tiedä, kuinka pyytäisin anteeksi teidän majesteetiltanne, mutta minä olen vastuussa kuninkaan hengestä Pariisille, Ranskalle, koko Euroopalle enkä voi olla kyllin varovainen säilyttääkseni tämän kallisarvoisen hengen. Äsken mainitun kelpo miehen suhteen taas kuningas voi itse antaa haluamansa määräykset.»
»Hyvä on. Kiitos, herra kenraali. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä. Vasta kahdeksan, kymmenen päivän perästä tarvitsen häntä», lisäsi hän ja loi kreivi de Bouilléhen syrjäsilmäyksen, »häntä ja hänen oppilastaan. Lähetän hänen luokseen kamaripalvelijani Dureyn, joka on hänen ystäviään.»
»Ja hänen tarvitsee, sire, vain esittäytyä päästäkseen kuninkaan puheille. Hänen nimensä pätee tunnussanaksi. Jumala varjelkoon, sire, minua joutumasta nimitettäväksi vanginvartijaksi, ovenvartijaksi, avainkimpun haltijaksi! Milloinkaan ei ole kuningas ollut niin vapaa kuin te nyt olette. Minä tulinkin rukoilemaan teidän majesteettianne ryhtymään jälleen metsästyksiinne ja retkeilyihinne.»
»Oh, metsästyksiini! Ei, kiitos! Ja kuten huomaatte, minulla on nyt muuta mielessä. Retkeilyjeni laita on toinen; Versaillesista Pariisiin tekemäni matka on parantanut minut retkeilykuumeesta, ainakin niin isossa seurassa tehtävien retkeilyjen.»
Ja kuningas loi jälleen syrjäsilmäyksen nuoreen kreiviin, joka räpäyttämällä silmäluomiaan ilmoitti ymmärtäneensä kuninkaan sanojen tarkoituksen.
»Sanokaapa nyt, hyvä herra», virkkoi Ludvig XVI ja kääntyi puhuttelemaan nuorta kreiviä, »kuinka pian lähdette Pariisista palataksenne isänne luo».
»Sire», vastasi nuori mies, »lähden Pariisista parin kolmen päivän perästä, mutta en palatakseni Metziin. Isoäitini asuu Versaillesissa Réservoire-kadun varrella ja minun on käytävä häntä tervehtimässä. Ja lisäksi uskoi isäni huolekseni järjestää erään melko tärkeän perheasian, ja vasta kahdeksan kymmenen päivän perästä tapaan henkilön, jonka ohjeita minun on tässä asiassa noudatettava. Isäni luokse pääsen palaamaan siis vasta joulukuun alkupäivinä, ellei kuningas joistakin erikoissyistä toivo minun kiirehtivän paluuta Metziin.»
»En, monsieur», sanoi kuningas. »Ottakaa aikaa, käykää Versaillesissa, suorittakaa tehtävät, jotka markiisi on teille uskonut, ja kun olette niistä selviytynyt, menkää sanomaan hänelle, etten unohda häntä, että tiedän hänet uskollisimmaksi alamaisekseni ja että jonakin päivänä suosittelen häntä herra de Lafayettelle, jotta kenraali puolestaan suosittelisi häntä herra du Portailille.»
Lafayette hymyili teennäisesti kuullessaan tämän uuden viittauksen hänen kaikkivaltaansa.
»Sire», sanoi hän, »olisin jo aikoja sitten suositellut teidän majesteetillenne de Bouilléta, isää ja poikaa, ellei minulla olisi kunniaa olla heidän sukulaisensa. Pelko, että voitaisiin väittää minun käyttävän hyväkseni kuninkaan suosiota omaisteni eduksi, on tähän saakka pidättänyt minua tekemästä tätä oikeutta.»
»No, se sopii mainiosti, herra de Lafayette. Puhumme siitä myöhemmin, vai kuinka?»
»Salliiko kuningas minun huomauttaa, että isäni pitää epäsuosion osoituksena, suorastaan vihamielisenä tekona jokaista ylennystä, joka kokonaan tai osittain riistäisi häneltä mahdollisuuden palvella teidän majesteettianne.»
»Oh, se on ymmärrettävää, kreivi», virkkoi kuningas, »enkä minä salli, että herra de Bouillén asemaan kajotaan muulla tavalla kuin että se vieläkin paremmin vastaa sekä hänen että minun toiveitani. Jättäkää se herra de Lafayetten ja minun huolekseni ja lähtekää huvittelemaan, mutta älkää silti unohtako omia asioitanne. Hyvästi, herrat, hyvästi!»
Hän sanoi jäähyväisensä majesteetin ilmein, joka oli omituisena vastakohtana hänen arkipäiväiselle puvulleen.
Kas niin, — tuumi hän sitten oven sulkeuduttua, — luulenpa, että se nuori mies ymmärsi minut ja että kahdeksan, kymmenen päivän perästä minä saan tänne mestari Gamainin ja hänen oppilaansa auttamaan minua lukon teossa.
Vanhoja tuttuja
Samana päivänä, jolloin Louis de Bouillélla oli kunnia päästä ensin kuningattaren, sitten kuninkaan puheille, sattui kello viiden ja kuuden välillä Juiverie-kadun varrella olevan vanhan, synkän, ränstyneen talon kolmannessa ja viimeisessä kerroksessa kohtaus, jota nyt pyydämme lukijoitamme tulemaan katsomaan.
Edellytämme tietenkin, että tapaamme heidät Pont au Change-sillan päässä astumassa omista ajoneuvoistaan tai vuokrarattailta, aina sen mukaan, onko heillä varaa panna vuosittain kuusituhatta livreä ajuriin, hevosiin ja vaunuihin tai maksaa päivittäin kolmekymmentä souta yksinkertaisista, numeroiduista ajurinrattaista. Heidän kanssaan menemme Pont au Changen yli, tulemme Pelleterie-kadulle ja saatamme heitä Juiverie-kadulle, missä pysähdymme kolmannelle portille vasemmalta.
Tiedämme varsin hyvin, ettei tämä portti — jota talon asukkaat eivät edes viitsi sulkea, sillä he tietävät olevansa täysin turvattuja herrojen varkaiden öisiltä vieraskäynneiltä — ole erikoisen houkutteleva katsella. Mutta me tarvitsemme, kuten olemme jo maininneet, niitä vuokralaisia, jotka asuvat tämän talon ullakkohuoneissa, ja koska he eivät tule meitä tapaamaan, on meidän, rakas lukija tai lukijatar, mentävä urheasti heidän luokseen.
Katsokaa ensi töiksenne, että seisotte tukevasti jaloillanne, jottette kompastu siihen sitkeään liejuun, joka on pimeän ja ahtaan porttikäytävän pohjana, minne nyt tunkeudumme. Kietokaamme puku tiukempaan ympärillemme, jotteivät ne pääsisi edes hipaisemaan käytävästä lähtevien, kosteitten ja likaisten portaitten seiniä. Ahtaat rappuset luikertavat ylös kuin huonosti yhteen liitetyt käärmeenpalaset. Kohottakaamme nenämme alle hajuvesipullo tai painakaamme kasvoillemme tuoksunenäliina, jotta herkin ja aristokraattisin aisteistamme, hajuaisti, välttäisi vähäisimmänkin kosketuksen portaitten typenpitoisen ilman kanssa, jota joutuu hengittämään suun, sierainten ja silmien kautta. Pysähtykäämme lopuksi kolmannen kerroksen tasokkeelle oven eteen, jolle jonkun taiteilija-alokkaan viaton käsi on liidulla piirtänyt kuvioita, joita ensimmältä voisi luulla kabbalistisiksi salamerkeiksi, mutta jotka pian huomaa kehnoiksi yrityksiksi esittää Leonardo da Vincien, Rafaelien, Michelangelojen jaloa taidetta.
Tänne ehdittyämme kurkistakaamme avaimenreiästä, jotta te, rakas lukija ja lukijatar, voisitte tuntea, jos teillä on tarkka muisti, henkilöt, jotka sitä tietä näette. Ellette satu heitä ulkonäöstä enää tuntemaan, painakaa korvanne avaimenreiälle ja kuunnelkaa ja kunhan vain olette lukenut meidän kirjammeKuningattaren kaulanauhasta, pitäisi kuulon tulla näön avuksi, sillä aistimmehan ylimalkaan täydentävät toisiaan.
Mutta kuvatkaamme ensin, mitä avaimenreiästä näemme.
Näemme köyhyyttä ilmaisevan huoneen ja huoneessa kolme asukasta; nämä asukkaat ovat mies, nainen ja lapsi.
Mies on viidenviidettä vanha ja näyttää viidenkuudetta vuoden ikäiseltä, nainen neljänneljättä ja näyttää nelikymmenvuotiaalta, lapsi on viisivuotias ja näyttää yhtä vanhalta. Se ei ole ehtinyt vielä vanhentua kahdesti.
Miehen yllä on ranskalaisen henkivartiokersantin vanha asetakki, joka heinäkuun 14 päivänä nousi arvoon, päivänä, jolloin ranskalaiset kaartinsoturit liittyivät kansaan ja vaihtoivat laukauksia de Lambescin saksalaisten sekä de Besenvalin sveitsiläisten kanssa.
Miehen kädessä on täydellinen korttileikki, jossa on kaikki värit ja kortit ässästä ylöspäin kuninkaaseen saakka; hän yrittää sadatta, tuhannetta, kymmenettätuhannetta kertaa erästä pettämätöntä korttitemppua, martingalea. Hänen vierellään lojuu paperiarkki, johon on pistetty läpiä tiuhaan kuin tähtiä on taivaalla.
Sanoimmelojuuja kiiruhdamme heti oikaisemaan väitteemme, sillä on vallan väärin sanoa, että tuo paperiarkki lojui, koskapa peluri — hän on kiistämättömästi peluri — ottaa sen yhtenään käteensä ja tutkii sitä joka viides minuutti.
Naisen yllä on ikäkulu silkkipuku. Hänessä näkyy köyhyys sitäkin selvemmin kun se esiintyy entisen loiston rippeitten seassa. Hänen niskasykkyrälle laitettua tukkaansa pitää koossa kuparikampa, joka aikoinaan on ollut kullattu. Hänen kätensä ovat moitteettoman puhtaat ja tämän puhtauden avulla säilyttäneet tai oikeammin saaneet eräänlaisen aristokraattisen leiman. Hänen kyntensä, joita parooni de Taverney raakamaiseen tapaansa sanoi kavioksi, ovat päistään taidokkaasti pyöristetyt. Hänen risaisten sukkien peittämissä jaloissaan on haalistuneet, irvistelevät puolikengät, jotka nekin ovat joskus nähneet kultaa ja silkkiä.
Hänen kasvonsa ovat, kuten olemme jo maininneet, neljän- tai viidenneljättä ikäisen kasvot. Jos niitä olisi käsitelty kaikilla silloisen ajan kaunistuskeinoilla, olisi tämä nainen ihan hyvin voinut väittää olevansa siinä iässä, jolloin, kuten apotti de Celle sanoo, naiset yhden jopa kahdenkin viisivuotiskauden ajan itsepintaisesti pysyvät — yhdeksänkolmatta vuoden vanhoina. Mutta puna- ja valkojauheen puuttuessa nämä kasvot, joiden oli mahdoton salata kärsimysten ja kurjuuden, näiden ajan liittolaisten, aikaansaamaa hävitystä, näyttivät neljää viittä vuotta vanhemmilta kuin ne oikeastaan olivat.
Mutta näitä kuihtuneita kasvoja katsellessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista, ja vaikkei saakaan vastausta — sillä ajatus, niin kerkeä kuin se onkin liitämään, epäröi tunkeutua moisiin etäisyyksiin — kysyy silti itseltään, missä kultapalatsissa, missä kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, missä kuninkaallisessa ilmapiirissä onkaan nähty eräät säteilevät kasvot, joista nämä ovat vain kalpeaa heijastusta.
Lapsi on, kuten sanottu, viiden vuoden ikäinen. Hänen tukkansa on kähärä, posket pyöreät kuin omena. Hänellä on äitinsä häijyt silmät, isänsä herkuttelijansuu ja eleissään molempien velttoutta ja oikullisuutta.
Hänen yllään on vaaleanpunainen nukkavieru samettimekko. Pureskellessaan leipää, jolle on levitetty läheisestä sokerileipomosta hankittua hilloa, nyhtää hän vanhasta vaaleanharmaasta huopahatusta irti vanhan kolmivärinauhan väärennettyjä kultahetaleita.
Näyttämöä valaisee suunnaton, savuava talikynttilä, jonka jalkana on tyhjä viinipullo ja joka valaisee kortteja käsittelevää miestä, mutta jättää muun osan huonetta puolipimeään.
Mutta koska ennustuksemme mukaan silmä ei riitä tutkimukseemme, niin kuunnelkaamme.
Lapsi ensimmäisenä katkaisee äänettömyyden. Se heittää päänsä taitse hillovoileivän niin, että se putoaa vuoteen jalkopäähän, patjalle.
»Äiti», sanoo hän, »en halua enää leipää ja hilloa — hyi!»
»No mitä haluat, Toussaint?»
»Haluan pytkyn punaista rintasokeria.»
»Kuuletko, Beausire?» sanoi vaimo.
Ja kun peliinsä syventynyt mies ei vastaa, tiuskaisee hän lujemmin:
»Kuuletko, mitä tuo lapsi-poloinen sanoo?»
Ei vastausta.
Nainen kohottaa toisen jalan kätensä tasalle, irroittaa kengän ja viskaa sen laskelmia hautovan miehen nenälle.
»Hei, Beausire!» sanoo hän.
»No mitä nyt?» kivahtaa mies ilmeisesti äkääntyneenä.
»Toussaint haluaa punaista rintasokeria, sillä hän ei välitä enää hillosta, lapsi pahainen.»
»Hän saa sitä huomenna.»
»Minä tahdon sitä tänään, tänä iltana, heti paikalla!» huutaa poika itkunsekaisella äänellä, joka uhkaa väleen muuttua poruksi.
»Toussaint ystäväiseni», neuvoo isä, »minä kehoitan sinua jättämään meidät rauhaan, muutoin joudut tekemisiin papan kanssa».
Lapsi parahti, pikemmin häijyyttään kuin pelosta.
»Kajoopas vain lapseen, juopporatti, niin joudut tekemisiin minun kanssani!» sanoi äiti ja ojensi Beausirea kohden valkoisen kätensä, jonka hyvin hoidetut kynnet saattoivat hätätilassa koukistua petolinnun tapaan.
»Kuka lempo tässä nyt aikoo kajota lapseen? Tiedäthän hyvin, madame Oliva, että käytin vain tavanomaista puheenpartta, ja vaikka silloin tällöin tuleekin pöllyttäneeksi äidin vaatteita, lapsen nuttu jätetään aina rauhaan… No, tulehan nyt syleilemään Beausire parkaa, josta kahdeksan päivän perästä tulee äveriäs kuin kuningas. Tule toki, pikku Nicoleni.»
»Jahka sinusta tulee äveriäs kuin kuningas, kyyhkyseni, on kyllä sittenkin aikaa syleillä sinua; mutta toistaiseksi, kiitos, ei!»
»Mutta koska kerran vakuutan, että minulla on miljoona tuossa paikassa, niin voisit antaa minulle hieman ennakolta. Se tuottaisi meille onnea. Leipuriltakin saisimme luottoa.»
»On siinäkin mies, joka liikuttelee miljoonia ja pyytää leipurilta neljän livren leivän velaksi!»
»Minä tahdon punaista rintasokeria, minä!» huusi lapsi yhä uhkaavammin.
»Eiköhän herra miljoonamies antaisi lapsukaiselle rintasokeripalasta?»
Beausiren käsi yritti mennä takintaskuun, mutta pysähtyikin puolitiehen.
»Kas niin», sanoi hän, »sinähän tiedät, että annoin sinulle eilen viimeiset neljäkolmatta soutani».
»Koska sinulla on rahaa, äiti», sanoi lapsi ja kääntyi vaimoon päin, jota kunnioitettava herra Beausire puhutteli milloin Olivaksi milloin Nicoleksi, »niin anna minulle sou, jotta voin mennä ostamaan rintasokeria».
»Tästä saat kaksi, paha lapsi, ja varo ettet lankea portaissa.»
»Kiitos, pikku äiti, kiitos», sanoi lapsi, hypähteli iloissaan ja kurkotti kättänsä.
»Malta, hutilus, minä panen ensin yllesi vyön ja hatun, jotteivät ihmiset pääse sanomaan, että herra de Beausire antaa lapsensa juosta kaduilla kerjäläistenavan lailla. Hän ei kyllä siitä piittaa rahtuakaan, se sydämetön, mutta minä voisin ihan kuolla häpeästä.»
Lapsella oli voimakas halu senkin uhalla, mitä naapurit sanoisivat Beausiren huonekunnan tulevasta perijästä, lähteä kapaisemaan ilman vyötä ja hattua, joiden arvosta hän oli piitannut vain niin kauan kun ne uusina ja välkkyvinä olivat herättäneet toisten lasten ihailua. Mutta koska vyö ja hattu olivat luvatun kahden soun rahan saannin ehtoina, täytyi nuoren kerskurin, niin vastenmielistä kuin se olikin, suostua panemaan ne yllensä.
Hän lohduttautui siten, että ennen lähtöään meni isänsä luo ja heilutti hänen nenänsä edessä saamaansa kymmenen centimen rahaa. Laskelmiinsa syventynyt isä tyytyi hymyilemään tälle somalle ilveilylle.
Sitten kuultiin hänen varovien, vaikkakin herkuttelunhalun kiihdyttämien askeltensa häipyvän portaihin.
Äiti, joka oli tarkkaillut lapsensa lähtöä siihen saakka kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, käänsi katseensa pojasta isään ja sanoi hetken äänettömyyden perästä:
»Kuules, herraseni, nykyisestä viheliäisestä tilastamme täytyy sinun älysi voida pelastaa meidät. Muutoin täytyy minun turvautua omaani.»
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki mielistelevän eleen kuin nainen, jolle kuvastin on vakuuttanut: — Ole rauhallinen, noilla kasvoilla et kuole nälkään!
»Kuten näet, pikku Nicole, olen paraikaa siinä puuhassa.»
»Niin, sekoittelet kortteja ja pistelet reikiä paperiarkkiin.»
»Mutta sanoinhan sinulle, että olen sen nyt löytänyt!»
»Minkä?»
»Martingalen.»
»Joko sinä taas alat siitä! Minä ennustan sinulle, Beausire, että entisistä tuttavistani löydän jonkun, joka vie sinut Charentonin hoitolaan.»
»Mutta se on ehdottoman varma.»
»Ah, kunpa herttua de Richelieu ei olisi vainaa!» huoahti nuori vaimo puoliääneen.
»Mitä sanot?»
»Kunpa kardinaali de Rohan ei olisi tehnyt vararikkoa!»
»Häh?»
»Kunpa rouva de la Motte ei olisi maanpaossa!»
»Mitä sinä höpiset?»
»Niin, silloin voisi keksiä jonkun keinon eikä tarvitsisi elää kurjuudessa tuollaisen lurjuksen kanssa.»
Ja kuningattaren elein neiti Nicole Legay eli madame Oliva osoitti halveksivasti Beausirea.
»Mutta minähän sanon sinulle», toisti tämä vakuuttavasti, »että huomenna me olemme rikkaita».
»Miljoonan omistajia?»
»Juuri niin.»
»Näytä minulle kymmenen ensimmäistä louisdoria miljoonistasi, niin loput uskon.»
»Hyvä on, tänä iltana näet ne kymmenen ensimmäistä kultarahaa. Juuri se summa on minulle luvattu.»
»Entä kuka ne sinulle antaa, pikku Beausire?» uteli Nicole kiihkeästi.
»Minä annan sinulle niistä viisi ostaaksesi itsellesi uuden silkkipuvun ja pienokaiselle samettinutun. Jäljelle jäävillä viidellä…»
»No, mitä niillä?»
»Hankin sinulle lupaamani miljoonan.»
»Aiotko jälleen ruveta pelaamaan, onneton?»
»Mutta sanoinhan sinulle, että olen keksinyt pettämättömän martingalen.»
»Samanlaisen kuin oli se, jolla menetit ne kuusikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät sinulle portugalilaiskaappauksestasi.»
»Väärin ansaittu on pian huvennut», sanoi Beausire juhlallisesti. »Minä olen varma siitä, että tapa, jolla ne rahat hankittiin, on johtanut meidät nykyiseen onnettomuuteemme.»
"Oletko siis nyt saanut jonkun perinnön? Joku setä on tiemmä kuollut Amerikassa tai Intiassa ja testamentannut sinulle ne kymmenen louisdoria?»
»Ne kymmenen louisdoria, neiti Nicole Legay», vastasi Beausire mahtipontisesti, »ne kymmenen louisdoria, kuuletko, hankitaan ei vain rehellisellä, vaan lisäksi kunniakkaalla tavalla ja asian hyväksi, johon minä kuten Ranskan koko aatelisto on sekaantunut».
»Sinä olet siis aatelinen, hyvä herra Beausire?» sanoi Nicole ilkamoivasti nauraen.
»Sano de Beausire,de Beausire», oikaisi toinen, »kuten lapsesi kastetodistuskin osoittaa, kastetodistus, joka kirjoitettiin Saint-Paulin kirkon sakastissa ja jonka palvelijasi, Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, varmensi nimellään päivänä, jolloin annoin hänelle nimeni…»
»Kauniin lahjan hän silloin saikin!» mutisi Nicole.
»Ja koko minun omaisuuteni!» lisäsi Beausire mahtavasti.
»Ellei hyvä Jumala lähetä hänelle muuta», sanoi Nicole pää kumarassa, »saa se pikku raukka elättää itseään kerjäämällä ja kuolla vaivaistalossa».
»Totisesti, Nicole», sanoi Beausire ärtyneesti, »sinun kanssasi on mahdoton tulla toimeen; sinä et ole milloinkaan tyytyväinen.»
»Älä siis yritäkään!» kivahti Nicole päästäen kauan pidätetyn kiukkunsa valloilleen. »Hyvä jumala, kuka sinua pyytää sietämään minua? Jumalan kiitos, ei minun tarvitse olla huolissani itsestäni eikä lapsestani. Jo tänä iltana voin minäkin lähteä hakemaan onnea muualta.»
Nicole nousi ja astui pari kolme askelta ovelle päin.
Beausire puolestaan kiiruhti samalla ovelle ja sulki häneltä tien ojentaen molemmat käsivartensa levälleen.
»Mutta kun sinulle sanotaan, että se onni…»
»Mitä sitten?» kysäisi Nicole.
»Se tulee jo tänä iltana. Ja minä sanon sinulle, että jos martingaleni pettää — mikä laskelmieni mukaan on mahdotonta — koituu siitä vain viiden louisdorin tappio, siinä koko juttu.»
»On hetkiä, jolloin viisi louisdoria tuntuu koko omaisuudelta, kuuletko, herra tuhlari! Sinä sitä et käsitä, sinä, joka olet tuhlannut tämän talon kokoisen kultakasan.»
»Se vain todistaa minulla olevan kykyjä, Nicole. Jos olen tuhlannut sen kultakasan, olen pystynyt sen myöskin hankkimaan, ja jos olen sen ansainnut kerran, voin sen tehdä toistamiseen. Onhan sitäpaitsi Jumala auttamassa ihmisiä, jotka ovat… taitavia.»
»Niin, niin, luota sinä vain siihen!»
»Nicole», tiukkasi Beausire, »oletko sinä ehkä jumalankieltäjä?»
Nicole kohautti olkapäitään.
»Olisitko sinä kenties Voltairen koulukuntaa, joka kieltää kaitselmuksen?»
»Beausire, sinä olet narri», sanoi Nicole.
»Eipä se olisi kummakaan, rahvaan seasta lähteneenä sinulla on tietenkin senmukaiset aatteet. Mutta minä vakuutan sinulle, etteivät ne sovi minun yhteiskunnalliseen asemaani eikä minun valtiolliseen katsantokantaani.»
»Hävytön!» tiukkasi Nicole.
»Näätkös, minulla on uskoa. Jos joku sanoisi minulle: 'Sinun poikasi Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, joka on mennyt ostamaan kahdella soulla punaista rintasokeria, palaa kädessä pussillinen kultarahoja', vastaisin minä: 'Se on mahdollista, jos Jumala niin tahtoo'.»
»Beausire, sinä olet vätys!» sanoi Nicole.
Ja Beausire kohotti tekopyhän näköisenä katseensa ylös.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun portaista kuului nuoremmanToussaintin kimakka ääni.
»Isä, äiti!» kiljui hän.
Beausire ja Nicole kuuntelivat tätä rakasta ääntä.
»Isä, äiti!» kertasi ääni kuuluen yhä lähempää.
»Mitä on tapahtunut?» huudahti Nicole ja avasi oven äidillisen huolestuneesti. »Tule, lapseni, tule!»
»Isä, äiti!» jatkoi ääni tullen yhä lähemmäksi, kuten vatsastapuhujan ääni, kun hän matkii kellariluukun avaamista.
»Minua ei kummastuttaisi», virkkoi Beausire, joka oli huomannut pojan äänessä iloisen soinnun, »minua ei kummastuttaisi, vaikka ihme toteutuisi, vaikkapa poika olisi löytänytkin rahamassin, josta äsken puhuin».
Tällöin juuri poika ilmestyi portaitten yläpäähän ja säntäsi huoneeseen suussa rintasokeripalanen, vasemmassa kädessä makeispussi rintaa vasten puserrettuna ja oikeassa, ojennetussa kädessä louisdorin raha, joka kelmeässä kynttilänvalossa kimmelsi kuin Aldebaran-tähti.
»Oh, hyvä jumala, hyvä jumala!» huudahti Nicole jättäen oven sulkeutumaan itsekseen. »Mitä on oikeastaan tapahtunut, rakas lapsi rukka?»
Ja hän peitti nuoren Toussaintin tahmaiset kasvot äidillisillä suudelmilla, joita ei mikään peloita, sillä ne näyttävät puhdistavan kaikki.
»Kas vain!» sanoi Beausire, sieppasi taitavasti louisdorin ja tutki sitä kynttilänvalossa. »Tämä on oikea louisdori, sen arvo on neljäkolmatta livreä.»
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan poikaansa.
»Mistä olet sen löytänyt, nallikka, sano, jotta tiedän mennä noutamaan loput?»
»En ole sitä löytänyt», vastasi poika, »minulle on se annettu».
»Mitä? Annettu?» huudahti äiti.
»Niin, äiti. Muuan herrasmies antoi.»
Nicole oli yhtä kärkäs kysymään, missä se herrasmies oli, kuin Beausire äsken, mistä hän oli löytänyt kultarahan.
Mutta kokemuksen viisastuttamana, sillä hän tiesi Beausiren olevan taipuvaisen luulevaisuuteen, hän rajoittui vain sanomaan:
»Muuan herrasmies?»
»Niin, pikku äiti», vastasi lapsi rusentaen hampaissaan rintasokerinpalasta. »Muuan herrasmies.»
»Muuan herrasmies?» kertasi nyt vuorostaan Beausire.
»Niin, pikku isä, muuan herrasmies, joka tuli myymälään, kun minä olin siellä, ja sanoi: 'Herra kauppias, eikö tämä asiakas, jota teillä nyt on kunnia palvella, ole nuori aatelismies de Beausire?'»
Beausire röyhistihe, Nicole kohautti olkapäitään.
»Entä mitä kauppias vastasi, poikaseni?» kysyi Beausire.
»Hän vastasi: 'En tiedä onko hän aatelismies, mutta kyllä hänen nimensä tosiaankin on Beausire.’ — 'Eikö hän asu tässä vallan lähellä?' kysyi se herra. — 'Tässä samassa talossa vasemmalla, kolmannessa kerroksessa.' — 'Antakaa tälle pojulle kaikkia lajeja makeisia, minä maksan', sanoi se herra. Sitten hän virkkoi minulle: 'Kas tässä sinulle louisdori. Sillä voit ostaa uusia makeisia, kun nämä on syöty.' Ja hän pani kouraani kultarahan, kauppias työnsi kainalooni makeispussin ja minä kapaisin matkaani hyvin tyytyväisenä. — Mutta missä on minun louisdorini?»
Lapsi, joka ei ollut äkännyt Beausiren taikatemppua, alkoi etsiä kultarahaa kaikkialta.
»Oletko, tolvana, sen kadottanut?» ärähti isä.
»En, en, en ole!» sanoi poika.
Tämä kiistely olisi voinut kehittyä vakavaksi, ellei olisi sattunut jotakin, mikä teki siitä pikaisen lopun.
Lapsen yhä hakiessa lattialta louisdoria, joka jo oli Beausiren nutun kaksiosaisen taskun pohjassa, isän yhä ihmetellessä nuoren Toussaintin älyä, joka ilmeni pojan orastavassa kertojataidossa, jonka tuotteita kynämme on kenties hieman parannellut, ja Nicolen, joka rakastajansa tavoin ihaili tätä varhaiskypsää kaunopuheisuutta, aprikoidessa, kuka oli se makeisten lahjoittaja ja kultarahan antaja, aukeni ovi hitaasti ja lempeä ääni lausui seuraavat sanat:
»Hyvää iltaa, neiti Nicole, iltaa, herra de Beausire, iltaa, pikkuToussaint!»
Kaikki kääntyivät sille taholle, mistä tämä ääni tuli.
Kynnyksellä seisoi aika koreasti puettu mieshenkilö ja katseli hymyten tätä perhekohtausta.
»Ah, makeisherra!» huudahti nuori Toussaint.
»Kreivi de Cagliostro!» sanoivat Nicole ja Beausire yhtaikaa.
»Teillä on viehkeä lapsi, herra de Beausire», virkkoi kreivi, »ja te olette varmaankin onnellinen perheenisä!»
Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on pysynyt entisellään
Näitä kreivin lausumia kohteliaita sanoja seurasi äänettömyys, jonka kestäessä Cagliostro astui keskelle huonetta ja loi tutkivan silmäyksen ympärilleen ilmeisesti arvostellakseen minkälaisessa siveellisessä ja ennen kaikkea minkälaisessa taloudellisessa asemassa elivät nämä entiset tuttavat, joiden pariin hänen omat hirveät ja maanalaiset suunnitelmansa olivat hänet äkkiarvaamatta jälleen johtaneet.
Sellaiselle teräväkatseiselle miehelle kuin kreiville tämä lyhyt silmäys riitti erinomaisen hyvin.
Tavallinenkin tarkkailija olisi äkännyt alastoman totuuden, että näet tässä köyhässä taloudessa oli jo pantu menemään viimeinen neljänkolmatta soun kolikko.
Niistä kolmesta henkilöstä, joihin kreivin tulo oli vaikuttanut äkkiyllättävästi, katkaisi äänettömyyden ensimmäisenä se, jonka muisti ei ulottunut illan tapahtumia kauemmaksi ja jota siis eivät omantunnontuskat vaivanneet.
»Ab, monsieur», sanoi pikku Toussaint, »mikä onnettomuus, olen kadottanut louisdorini!»
Nicole avasi jo suunsa ilmaistakseen asian todellisen laidan, mutta johtuikin samassa päättelemään, että hänen vaitiolonsa voisi hankkia lapselle toisen kultarahan, ja se kultaraha tulisi hänen osakseen.
Nicole ei erehtynyt.
»Oletko kadottanut louisdorisi, lapsi rukka?» sanoi Cagliostro.
»No, tästä saat kaksi lisää. Pidä huoli, ettet kadota niitä.»
Hän otti esille rahamassin, jonka pyöreys pani Beausiren silmät ahneesti kiilumaan, otti kukkarosta kaksi kultarahaa ja pani ne pojan tahmaiseen pikku kouraan.
»Katsos, äiti», sanoi poika kiiruhtaen Nicolen luokse, »tässä on yksi sinulle ja yksi minulle».
Ja lapsi jakoi aarteensa äidin kanssa.
Cagliostro oli huomannut, kuinka kiinteästi valekersantin katse oli tarkkaillut hänen rahamassinsa vaiheita siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli avannut sen ottaakseen esille kaksi neljänkolmatta livren kultarahaa, siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin hän sujutti sen taskuunsa takaisin.
Nähdessään sen katoavan kreivin nutun syvyyksiin huoahti Nicolen rakastaja raskaasti.
»Mitä, herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »yhäkö vain olette alakuloinen?»
»Ja te, herra kreivi, ainako vain olette miljoonamies?»
»Oh, hyvä jumala, teidän, joka olette suurimpia ajattelijoita mitä minä olen tuntenut sekä viime vuosisatoina että vanhalla ajalla, teidän toki pitäisi tuntea selviö, jota on pidetty kunniassa kaikkina aikakausina:rikkaus ei luo onnea. Olen nähnyt teidät suhteellisen varakkaana.»
»Niinpä kyllä», vastasi Beausire. »Se on totta. Minulla on ollut lähes satatuhatta frangia.»
»Se on mahdollista, mutta jo siihen aikaan, jolloin opin teidät tuntemaan, olitte tuhlannut lähes neljäkymmentätuhatta, joten teillä oli jälellä yli kuusikymmentätuhatta, mikä, teidän täytyy se myöntää, oli aika pyöreä summa entiselle aliupseerille.»
Beausire huoahti jälleen.
»Mitä on kuusikymmentätuhatta», sanoi hän, »niiden summien rinnalla, joita te käyttelette?»
»Mutta vain niiden käyttelijänä, herra de Beausire, sillä jos laskemme tarkkaan, luulen, että te saisitte esittää pyhän Martin osaa ja minä köyhän osaa ja että teidän täytyisi pelastaaksenne minut menehtymästä kylmään pakkaseen luovuttaa minulle toinen puoli viitastanne. No niin, hyvä herra de Beausire, muistatte kai, minkälaisissa olosuhteissa teidät silloin tapasin? Teillä oli, kuten äsken sanoitte, taskussanne lähes kuusikymmentätuhatta livreä. Olitteko silloin onnellisempi?»
Beausire näytti muistelevan menneisyyttä ja huoahti syvään melkein kuin nyyhkyttäen.
»Kas niin, vastatkaa», tiukkasi Cagliostro. »Haluaisitteko vaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta…»
»Hyvä herra!» keskeytti hänet entinen aliupseeri.
»Älkäämme suuttuko, herra de Beausire. Olemme kerran suutahtaneet ja silloin teidän täytyi mennä noutamaan kadulta miekkanne, jonka olin singonnut ikkunasta ulos. Muistatte kaiketi sen? Muistattehan, vai kuinka?» jatkoi kreivi, kun Beausire ei vastannut. »Onhan sekin edes jotakin, kun muistaa. Kysyn teiltä toistamiseen, haluaisitteko vaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta» — tällä kerralla jäi vihjaus huomaamatta — »siihen epävarmaan asemaan, josta minä onneksi kykenin teidät pelastamaan?»
»En, herra kreivi», sanoi Beausire, »olette tosiaankin oikeassa, en vaihtaisi. Sillä siihen aikaan minun täytyi olla erossa rakkaasta Nicolestani!»
»Niin, ja lisäksi piti poliisi teitä silmällä portugalilaisen hommanne takia… Mitä lempoa on siitä hankkeesta tullut, herra de Beausire?… Huono juttu, mikäli jaksan muistaa!»
»Se upotettiin unohduksen virtaan, herra kreivi», vastasi Beausire.
»Oh, sitä parempi, sillä se olisi kiusannut teitä tavattomasti. Mutta älkää luottako liian paljon siihen upottamiseen. Poliiseilla on taitavat sukeltajat, ja kuinka samea ja syvä virta onkin, ongitaan huono juttu pinnalle helpommin kuin kaunis helmi.»
»Sittenkin, herra kreivi, ellei oteta lukuun sitä kurjuutta, johon olemme joutuneet…»
»Olette onnellinen… Ja jotta onnenne tulisi täydelliseksi, tarvitsette vain jonkun tuhatkunnan louisdoreja?»
Nicolen silmät välähtivät, Beausiren leiskuivat tulta.
»Niin», huudahti aviomies, »jos meillä olisi tuhat louisdoria, siis neljäkolmattatuhatta livreä, ostaisimme toisella puolella maatilan, toisen puolen panisimme kasvamaan korkoa ja minusta tulisi maanviljelijä!»
»Cincinnatuksen tapaan…»
»Ja Nicole uhraisi aikansa kokonaan lapsemme kasvatukseen!»
»Kuin Cornelia… Hiisi vieköön, herra de Beausire, se ei olisi vain esikuvallista, se olisi lisäksi liikuttavaa. Te ette tiemmä toivo ansaitsevanne mainittua summaa siinä keinottelussa, johon olette tällä haavaa puuttunut?»
Beausire hätkähti.
»Missä keinottelussa?» sopersi hän.
»No, siinä hommassa, jossa te esiinnytte kaartinkersanttina, hommassa, jonka takia teillä on tänä iltana neuvottelu Royale-aukion holvikaarten alla.»
Beausire valahti kuolonkalpeaksi.
»Oh, herra kreivi!» sanoi hän ja risti kätensä rukoilevasti.
»Mitä nyt?»
»Älkää tehkö minua onnettomaksi!»
»No, mitä oikkuja nyt taas? Olenko minä poliisin kätyri, minä?»
»Siinä nyt ollaan!» huudahti Nicole. »Minähän sanoin sinulle, että olet sekaantunut huonoon juttuun!»
»Ah, te tunnette sen homman, neiti Legay?» kysyi Cagliostro.
»En, herra kreivi, mutta… kun hän salaa minulta jonkun liikeyrityksensä, saan olla varma siitä, että se on huono!»
»No niin, neiti Legay, tästä yrityksestä erehdytte, se voi päinvastoin olla suurenmoinen.»
»Niin, eikö olekin?» innostui Beausire sanomaan. »Herra kreivi on aatelismies ja herra kreivi käsittää, että koko aatelisto on mukana toivomassa…»
»Että se onnistuisi. Mutta yhtä varmaa on myöskin, että koko kansa toivoo sen epäonnistuvan. Uskokaa minua, hyvä herra de Beausire — käsittänette, että neuvoni on ystävän neuvo — uskokaa minua kun sanon, älkää toimiko siinä jutussa aateliston älkääkä kansan hyväksi.»
»Mutta kenenkä eduksi siis?»,
»Omaksi eduksenne.»
»Omaksi edukseni?»
»No, omaksi eduksesi tietenkin!» vahvisti Nicole. »Totisesti, oletpa tähän saakka puuhaillut riittävästi muiden hyväksi, jo on aika ajatella itseäsikin!»
»Kuulkaa, herra de Beausire, hän puhuu kuin pyhä Johannes Krysostomos. Ja muistakaa, että liikehommalla on aina kaksi puolta, hyvä ja huono, hyvä yksille, huono toisille. Olkoonpa liikehomma millainen tahansa, ei se voi olla hyödyksi koko maailmalle eikä vahingoksi koko maailmalle. Taito on lopulta siinä, että löytää oikean puolen.»
»Niinpä niin, enkä minä tiemmä ole löytänyt sitä oikeaa, mitä?»
»Ette lähestulkoonkaan, herra de Beausire, päinvastoin. Ja minä lisään, että jos itsepäisesti jatkatte samaan suuntaan — tiedättehän minulla olevan ennustajan lahjoja — jos tällä kerralla jatkatte samaan suuntaan, ei vain kunnianne ja tavoittelemanne omaisuus ole vaarassa, vaan ennenkaikkea henkenne.. Niin, niin, teidät hirtetään!»
»Monsieur», sanoi Beausire ja yritti näyttää ryhdikkäältä, vaikka pyyhkikin tuskanhikeä otsaltaan, »ei aatelismiestä hirtetä».
»Olette oikeassa, mutta saadaksenne kaulanne katkaistuksi, hyvä herra de Beausire, teidän on hankittava todistajia, mikä puuha vaatii paljon aikaa, liian paljon, niin että tuomioistuin ikävystyy ja tuomitsee teidät tilapäisesti hirtettäväksi. Te voitte nyt väittää, että koska asia on hyvä ja oikea, vähät väliä rangaistuksesta.
'Häpäisee rikos, vaan ei mestauslava',
kuten muuan suuri runoilija on sanonut.»
»Mutta…» änkytti Beausire yhä enemmän ymmällä.
»Niin, te ette liene niin kiintynyt mielipiteihinne, että haluaisitte uhrata niiden takia henkenne, sen minä kyllä käsitän… Lempo! 'Vain kerran eletään', kuten sanoo toinen, edellistä vähäpätöisempi runoilija ja minun mielestäni ihan oikein.»
»Herra kreivi», sai Beausire lopulta sanotuksi, »olen huomannut niinä harvoina kertoina, jolloin olen joutunut pariinne, että te kykenette puhumaan asioista tavalla, joka panee heikon ihmisen hiukset nousemaan pystyyn».
»Hitossa! Ei se ole tarkoitukseni», virkkoi Cagliostro. »Ettehän te sitäpaitsi ole arka mies, te.»
»En olekaan», myönsi Beausire. »Se vielä puuttuisi. Mutta sattuu olosuhteita…»
»Niin, niin, käsitän. Esimerkiksi sellainen tilanne, että takana uhkaavat kaleerit varkauden takia ja edessä häämöittää hirsipuu kansanloukkauksesta, joksi nykyisin nimitetään rikosta, jonka tarkoituksena on — lausun vain olettamuksen — ryöstää kuningas.»
»Herra, herra!» huudahti Beausire kauhuissaan.
»Onneton!» huudahti Nicole. »Siihen ryöstöönkö sinä siis rakensitkin kultaiset tuulentupasi?»
»Eikä hän ollutkaan siinä ihan väärässä, hyvä neiti. Mutta, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa teille, kaikissa asioissa on kaksi puolta, valoisat ja synkeät kasvot. Herra de Beausire on sattunut hyväilemään synkeitä kasvoja, omaksunut asian huonon puolen. Hänen on nyt vain käännyttävä ja kaikki käy hyvin.»
»Onko vielä aikaa?» kysyi Nicole.
»On, ihan varmasti.»
»Mitä minun on tehtävä, herra kreivi?» kysyi Beausire.
»Olettakaamme, hyvä herra», sanoi Cagliostro miettivästi.
»Mitä?»