»Olettakaa, että hankkeenne epäonnistuu, olettakaa, että naamioidun ja ruskeaviittaisen miehen rikostoverit vangitaan, olettakaa — nykyisin voi olettaa mitä tahansa – olettakaa, että heidät tuomitaan kuolemaan… niin, onhan toisaalta Besenval ja Augeard vapautettu, mutta se ei merkitse mitään — olettakaa, että heidän rikostoverinsa on tuomittu kuolemaan, olettakaa — älkää tuskastuko, olettamuksesta toiseen siirtymällä pääsemme lopulta päämääräämme — olettakaa, että te olette noita rikostovereita, olettakaa, että kaulassanne on nuora ja että teille sanotaan vaikerrukseenne vastaten — sillä sellaisessa tilanteessa urheinkin mies totisesti vaikeroi jonkun verran, vai kuinka?»
»Lopettakaa, herra kreivi, minä pyydän, sillä minä tunnen jo tukehtuvani.»
»Eikä sitä tarvitse kummeksuakaan. Oletinhan teillä olevan nuoran kaulassa. No niin, olettakaa, että teille sanotaan: 'Ah, onneton herra de Beausire, rakas herra de Beausire, tämä on teidän oma syynne!'»
»Kuinka niin?» huudahti Beausire.
»'Kuinkako niin?' vastaa ääni teille. 'Koska te olisitte voinut välttää sen epämiellyttävän kuoleman, joka nyt pitelee teitä kynsissään, ja olisitte lisäksi ansainnut tuhat louisdoria, joilla olisitte voinut ostaa erään pienen vehmasniittyisen maatilan, missä olisitte saanut elää neiti Olivan ja pikku Toussaintin parissa niiden kahdentoistatuhannen livren korkotuloilla, jotka olisivat jääneet käytettäväksenne maatilan ostettuanne, elää, kuten sanoitte, kunnon maanviljelijänä, suvisin tohvelit jalassa, talvisin puukengät, mutta nyt meillä on ja etenkin teillä on tämän ihanan tulevaisuudenkuvan asemesta edessänne Grève-tori, jolle on pystytetty kaksi inhoittavaa hirsipuuta, joista pitempi kurkottaa käsivarsiaan teitä kohden. Hyi, herra de Beausire parka, mikä ruma tulevaisuudenkuva!'»
»Mutta sanokaa, kuinka voin välttää tämän inhoittavan kuoleman, kuinka voin ansaita ne tuhat louisdoria, jotka takaavat minulle, Nicolelle ja Toussaintille rauhaisan elämän?»
»Sitähän toki kysyisitte silloin? 'Mikään ei ole helpompaa', vastaisi ääni. 'Lähellänne, parin askeleen päässä, oli kreivi de Cagliostro.' — 'Minä tunnen hänet', sanoisitte te. 'Hän on ulkomaalainen ylimys, joka asuu Pariisissa huvitellakseen ja joka kuolee ikävään, ellei hän saa kuulla uutisia.' — 'Sama mies, No, teidän olisi tarvinnut vain mennä sanomaan hänelle: — Herra kreivi…'»
»Mutta minä en tiennyt missä hän asui», huudahti Beausire. »En tiennyt hänen olevan Pariisissa, en edes tiennyt hänen enää elävän!»
»'Senpä vuoksi, hyvä herra de Beausire', vastaisi teille ääni, 'hän on tullut luoksenne, ja myöntäkää, ettette voi tämän jälkeen enää esittää verukkeita. No niin, te sanoisitte hänelle: — Herra kreivi, tiedän teidän himoitsevan uutisia. Minulla on ihka tuoreita: Monsieur, kuninkaan veli, vehkeilee. — Loruja! — Varmasti, markiisi de Favrasin kanssa. — Mahdotonta! — Ihan totta, tiedän tarkoin, koska olen herra de Favrasin kätyreitä. — Niinkö, entä mikä on salahankkeen tarkoitus? — Ryöstää kuningas ja viedä hänet Péronneen. Herra kreivi, ilahduttaakseni teitä olen valmis tunti tunnilta, jos niin tarvitaan, minuutti minuutilta, jos niin tarvitaan, kertomaan teille, kuinka salahanke kehittyy. — Silloin, hyvä ystävä, vastaisi kreivi, joka on jalomielinen ylimys: 'Haluatteko tosiaankin tehdä sen, herra de Beausire?' — 'Haluan.' — 'No hyvä, koska jokainen työ vaatii palkkansa, on minulla erikseen pantuna neljäkolmattatuhatta livreä, jotka aion käyttää armeliaisuustarkoituksiin, mutta jotka nyt tuhlaan tähän mielitekoon, jos te tosiaankin pidätte antamanne sanan. Sinä päivänä, jolloin kuningas ryöstetään tai markiisi de Favras vangitaan, tulkaa luokseni, ja aatelismiehen kunnian nimessä ne neljäkolmattatuhatta livreä luovutetaan teille yhtä varmasti kuin nyt teille annetaan kymmenen louisdoria, jotka eivät ole ennakkomaksu tai laina, vaan yksinkertaisesti lahja! »
Nämä sanat lausuttuaan veti Cagliostro kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa, taskustaan painavan rahamassin, tunki siihen peukalonsa ja etusormensa sekä otti taitavasti, mikä todisti pitkäaikaista tottumusta, esille tarkalleen kymmenen kultarahaa, ei enempää eikä vähempää. Beausire puolestaan – meidän täytyy se myöntää — kurkotti kätensä niihin tarttuakseen.
Cagliostro työnsi käden hiljaa syrjään.
»Anteeksi, herra de Beausire», sanoi hän, »mehän vain oletimme, muistaakseni».
»Se on totta», myönsi Beausire, jonka silmät kiiluivat kuin hehkuva hiili, »mutta ettekö sanonut, herra kreivi, että olettamuksesta toiseen siirtymällä saavumme päämäärään?»
»Olemmeko jo siis saapuneet?»
Beausire epäröi hetken.
Kiiruhtakaamme sanomaan, ettei tätä epäröintiä suinkaan aiheuttanut kunniantunto, rehellinen tahto pitää annettu sana eikä heräävän omantunnon ääni. Olemme siitä varmoja ja uskomme lukijoidenkin tuntevan herra de Beausirea tarpeeksi, etteivät halua siinä suhteessa tehdä vastaväitteitä.
Hän vain yksinkertaisesti pelkäsi, ettei kreivi pitäisi lupaustaan.
»Rakas herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »näen selvästi, mitä mielessänne aprikoitte».
»Olette oikeassa, herra kreivi», vastasi Beausire, »epäröin rikkoa luottamusasiaa, jonka eräs rehti mies on minulle uskonut».
Ja kohottaen katseensa ylös hän ravisti päätänsä kuin sanoakseen: — Ah, se on kovaa!
»Ei, ei se ole sitä», sanoi Cagliostro, »ja te olette vain uusi todistus ikivanhan, viisaan sananparren pätevyydestä: Ihminen ei tunne itseään!»
»Mitä se siis on?» kysyi Beausire, joka kummasteli kreivin taitoa lukea hänen sydämensä salaisimmatkin ajatukset.
»Sitä, että te pelkäätte, etten annakaan lupaamiani louisdoreja.»
»Oh, herra kreivi…!»
»Se onkin vallan luonnollista ja minä olen ensimmäinen sen myöntämään.Mutta minä annan teille takuun.»
»Takuun! Herra kreivin ei tarvitse vaivautua.»
»Henkilötakuun.»
»Kuka se on?» uteli Beausire arkaillen.
»Neiti Nicole Oliva Legay.»
»Ah!» huudahti Nicole. »Jos herra kreivi lupaa meille jotakin,Beausire, on se yhtä varmaa kuin olisimme sen jo saaneet.»
»Nähkääs nyt, hyvä herra, mitä merkitsee, kun tunnontarkasti täyttää tekemänsä lupaukset. Yhtenä päivänä, kun neiti Nicole oli samanlaisessa asemassa kuin te nyt — salahanketta lukuunottamatta — yhtenä päivänä siis, kun poliisi tavoitteli neiti Nicolea, tein hänelle erään tarjouksen: tulla turvaan minun luokseni. Neiti Nicole epäröi, hän pelkäsi maineensa tahraantuvan. Annoin hänelle sanani ja kaikkien kiusausten uhallakin, jotka sain kestää ja jotka te muita paremmin tajuatte, pidin sanani, herra de Beausire. — Eikö ole totta, neiti Legay?»
»On, on!» huudahti Nicole, »vannon sen pikku Toussaintin nimessä!» ‘
»Te siis uskotte, neiti Nicole; että täytän herra de Beausirelle äsken antamani lupauksen, että näet luovutan hänelle neljäkolmattatuhatta livreä päivänä, jolloin kuningas yrittää pakosalle, tai päivänä, jolloin herra de Favras vangitaan? Puhumattakaan siitä, että kirvoitan kaulaltanne silmukan, joka uhkasi teidät hetki sitten tukehduttaa, ja ettei teitä vastedeskään uhkaa hirttonuora eikä hirsipuu — ei ainakaan tämän jutun yhteydessä. Enemmästä en vastaa. Malttakaas hetki! Ymmärtäkäämme toisemme oikein! Eräät luontaiset taipumukset…»
»Herra kreivi», keskeytti Nicole hänet, »minä puolestani pidän tätä sopimusta yhtä pätevänä kuin se olisi notariuksen varmentama».
Hyvä on, parahin neiti», sanoi Cagliostro ja latoi pöydälle kymmenen kultarahaa, jotka hän oli kaiken aikaa pitänyt kourassaan, »koettakaa saada herra de Beausirekin omaksumaan vakaumuksenne, ja asia on sillä sovittu».
Ja hän viittasi Beausireä menemään neuvottelemaan Nicolen kanssa.
Heidän keskustelunsa ei kestänyt viittäkään minuuttia. Mutta on myönnettävä, että se oli näinä muutamina minuutteina peräti vilkasta.
Sillä välin Cagliostro piteli kynttilänvaloa vasten lävistettyä paperiarkkia ja nyökäytti päätänsä kuin vanhaa tuttua tervehtiäkseen.
»Ahaa», virkahti hän, »te olette keksinyt herra Lawin maineikkaan martingalen? Minä olen tämän martingalen takia menettänyt miljoonan.»
Ja hän heitti paperiarkin huolettomasti pöydälle.
Tämä Cagliostron huomautus antoi uutta virikettä Nicolen ja Beausiren keskusteluun.
Lopulta näkyi Beausire tehneen päätöksen.
Hän meni Cagliostron luo käsi ojossa kuin hevoshuijari, joka haluaa tehdä epuuttamattomat kaupat.
Mutta kulmakarvat kurtussa kreivi väistyi syrjään.
»Hyvä herra», sanoi hän, »aatelismiesten kesken sana on yhtä pätevä kuin teko. Olen antanut teille sanani, antakaa te nyt minulle omanne.»
»De Beausiren kunnian kautta, asia on sovittu!»
»Se riittää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.
Sitten hän otti liivinsä taskusta kellon, jonka kuoressa oli timantein kehystetty Fredrik suuren muotokuva, ja sanoi:
»Kello on nyt neljännestä vailla yhdeksän, herra de Beausire. Täsmälleen kello yhdeksäksi teitä odotetaan Royal-aukion holvikaarten alle, Sully-hotellin puolelle. Pankaa nämä kymmenen louisdoria nuttunne taskuun, ottakaa viittanne, sitaiskaa miekka vyöllenne, menkää Notre-Damen sillan yli ja kulkekaa Saint-Antoinen katua pitkin. Ette saa antaa odottaa itseänne.»
Beausirelle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän työnsi kultarahat taskuunsa, heitti viitan hartioilleen ja pani miekan kupeelleen.
»Missä tapaan teidät, herra kreivi?»
»Saint-Jeanin hautuumaalla, olkaa hyvä… Kun haluaa puhella tämänluontoisista asioista häiriintymättä, on parempi puhella niistä vainajien kuin elävien parissa.»
»Entä mihin aikaan?»
»Sitten kun olette vapaa. Ensimmäisenä saapunut odottakoon toista.»
»Onko teillä muuta sanottavaa?» kysyi Beausire huomatessaan, etteiCagliostro aikonutkaan lähteä hänen kanssaan.
»On», vastasi kreivi, »aion puhella neiti Nicolen kanssa».
Beausire liikahti.
»Oh, olkaa rauhassa, rakas herra de Beausire. Olen kunnioittanut hänen mainettaan, kun hän vielä oli nuori tyttö. Sitä suurempi syy minun on kunnioittaa sitä nyt kun hän on perheen äiti. Menkää, herra de Beausire, menkää.»
Beausire loi Nicoleen katseen, joka näytti sanovan: — Rouva de Beausire, osoittakaa olevanne luottamukseni arvoinen. — Hän suuteli hellästi nuorta Toussaintia, tervehti kunnioittavasti ja hieman huolestuneena kreivi de Cagliostroa ja poistui huoneesta juuri kun Notre-Damen kirkonkello läpäytti kolme neljännestä yli kahdeksan.
Oidipos ja Lot
Kello lähenteli kahtatoista yöllä, kun muuan mieshenkilö poikkesi Royale-kadulta Saint-Antoinen kadulle, kulki sitä pitkin aina Sainte-Cathérinen suihkukaivolle saakka, pysähtyi hetkeksi sen luomaan varjoon varmentuakseen, ettei häntä vakoiltu, kääntyi sitten Saint-Paulin hotelliin vievälle kujalle ja sen edustalle päästyään siirtyi melkein pilkkopimeälle ja autiolle Roi-de-Sicilen kadulle ja askeliaan hidastuttaen sitä mukaa mitä pitemmälle hän tuli tällä kadulla poikkesi epäröiden Croix-Blanche-kadulle sekä pysähtyi yhä arkailevampana Saint-Jeanin hautuumaan ristikkoportin eteen.
Tähän hän jäi odottamaan ikäänkuin peläten pian näkevänsä jonkun haamun nousevan maasta ja kuivaili kersantinpukunsa hihalla otsalle kihonneita hikikarpaloita.
Ja tosiaankin, sydänyön hetken koittaessa ilmestyi joku aaveentapainen marjakuusten ja kypressien katveesta. Tämä haamu lähestyi porttia, ja lukkoon työnnetyn avaimen rasahdus todisti, että haamu, mikäli se se oli, pystyi ei vain nousemaan haudastaan, vaan haudasta noustuaan myöskin lähtemään hautuumaalta ulos.
Tämän narskahtavan äänen kuullessaan sotilashenkilö hätkähti.
»No, herra de Beausire», virkkoi Cagliostron ilkkuva ääni, »ettekö tunne minua vai oletteko unohtanut, että meidän piti tavata toisemme täällä?»
»Ah, tekö siellä olettekin!» sanoi Beausire ja huoahti syvään kuin henkilö, jonka sydämeltä on kirvonnut raskas taakka. »Sitä parempi! Nämä hiton kadut ovat niin pimeät ja autiot, ettei oikein tiedä, olisiko parempi kulkea yksin vaiko tavata joku elävä olento.»
»Loruja!» tokaisi Cagliostro. »Tekö nyt pelkäisitte mitään, olkoon hetki mikä tahansa! Minä en ainakaan usko. Teidänlaisenne urhea mies miekka kupeella! Tulkaa nyt tälle puolelle, hyvä herra de Beausire. Saatte olla varma, ettette tapaa ketään muuta kuin minut.»
Beausire noudatti kehoitusta, ja lukko, joka oli rasahtanut porttia äsken avattaessa, lupsahti kiinni hänen jälkeensä.
»Kas niin», jatkoi Cagliostro, »tulkaa nyt tätä kaitaa polkua, hyvä herra; parinkymmenen askeleen päästä löydämme luhistuneen hautakiven, jonka portaille voimme istuutua ja suloisessa rauhassa haastella pikku hommistamme».
Beausire oli valmis seuraamaan Cagliostroa, mutta hetken emmittyään hän sanoi:
»Missä juukelissa te näette polun? Minä en huomaa muita kuin pensaita, jotka repivät lahkeeni, ja ruohoa, joka ulottuu polviin saakka.»
»Tämä hautuumaa onkin maailman huonoimmin hoidettuja, mikäli minä niitä tunnen. Mutta eipä sitä tarvitse ihmetelläkään. Tehän tiedätte, ettei tänne juuri haudata muita kuin Grève-torilla teloitettuja eikä niiden kurjien takia viitsitä nähdä paljo vaivaa. Mutta, rakas herra de Beausire, meillä on täällä sentään yksi ja toinen kuuluisuus. Jos olisi päiväsaika, näyttäisin teille paikan, mihin on kuopattu Bouteville de Montmorency, joka mestattiin kaksintaistelun takia, ritari de Rohan, joka mestattiin hallitusta vastaan suunnittelemiensa vehkeilyjen johdosta, kreivi de Horn, joka teilattiin juutalaisen murhasta, Damiens, joka paloiteltiin senjohdosta, että hän oli yrittänyt surmata Ludvig viidennentoista. Ja monia muita. Ette siis saa halveksia Saint-Jeanin hautuumaata, herra de Beausire, se on huonosti hoidettu mutta hyvin kansoitettu.»
Beausire seurasi Cagliostroa astuen tarkalleen hänen jälkiinsä kuten takarivin sotamies, joka on tottunut kulkemaan ruotutoverinsa jälkiä.
»Ah!» sanoi Cagliostro ja pysähtyi äkisti, niin että Beausire, joka ei ollut osannut odottaa näin äkillistä pysähdystä, pukkasi mahallaan kreivin selkää. »Tässä on ihan veres hauta, ammattiveljenne Fleur-d'Epinen leposija. Hän oli leipuri Françoisin murhaajia ja hänet hirtettiin kahdeksan päivää sitten Châteletin tuomiolla. Sen pitäisi olla teille mielenkiintoinen tuttavuus, herra de Beausire, hän oli, kuten tekin, entinen kersantti, valekersantti ja oikealta ammatiltaan värvääjä.»
Beausiren hampaat sananmukaisesti kalisivat. Hänestä tuntui, että pensaat, joiden keskitse hän kulki, olivat maasta kurkottavia käsivarsia, jotka tarrautuivat hänen jalkoihinsa ja tekivät hänelle tiettäväksi, että kohtalo oli tänne merkinnyt paikan, missä hänkin saisi nukkua ikuista untaan.
»No, nyt olemmekin perillä», sanoi Cagliostro pysähtyessään rauniokasan eteen.
Hän istuutui irtonaiselle kivelle ja kehoitti Beausirea istuutumaan toiselle, joka näytti asetetun niin lähelle edellistä, ettei Cinnan tarvitsisi siirtää tuoliaan Augustuksen tuolin viereen.
Jo oli aikakin, sillä entisen kersantin jalat olivat jo niin hervottomat, että hän pikemminkin lyykähti kuin istuutui kivelle.
»No, nyt voimme mielemme mukaan haastella, rakas herra de Beausire», aloitti Cagliostro. »Antakaa kuulua, mitä tänä iltana tapahtui Royale-aukion holvikaarten alla. Neuvottelu lienee ollut mielenkiintoinen?»
»Herra kreivi», vastasi Beausire, »minun täytyy totisesti tunnustaa, että pääni on tällä haavaa hieman pyörällä, ja minä luulen, että teidän on parasta kysellä mitä haluatte tietää».
»Olkoon menneeksi», sanoi Cagliostro. »Olen hyvä isäntä ja kunhan vain saan tietää mitä haluan, on tapa, kuinka sen saan, samantekevä. Montako teitä oli Royale-aukion holvikaarten alla?»
»Kuusi, minä mukana.»
»Kuusi, te mukana, rakas herra de Beausire! Katsokaamme ovatko ne henkilöitä, joiksi heitä luulen. Ensiksi te, se on epäämätöntä.»
Beausire huoahti melkein kuin toivoen, että sellainen epäilys olisi mahdollinen.
»Osoitatte minulle suurta kunniaa aloittamalla minusta, vaikka siellä oli paljoa korkeampiakin henkilöitä.»
»Hyvä ystävä, minä noudatan evankeliumin ohjeita. Eikö raamatussa sanota: 'Ensimmäiset tulevat viimeisiksi'? Jos ensimmäisten sija on viimeisenä, ovat viimeiset tietenkin ensimmäisellä sijalla. Minä noudatan siis, kuten jo sanoin, evankeliumin järjestystä. Kohtauspaikalla olitte ensinnäkin te, eikö niin?»
»Olin.»
»Lisäksi ystävänne Tourcaty, eikö totta? Entinen alokasupseeri, joka on saanut tehtäväkseen värvätä kokoon Brabantin legionan?»
»Siellä oli Tourcaty.»
»Sitten muuan kelpo kuninkaanpuoluelainen, nimeltään Marquié, entinenRanskan kaartin kersantti, nykyisin keskuskomppanian luutnantti?»
»Niin, herra kreivi, Marquié oli siellä.»
»Edelleen markiisi de Favras?»
»Vallan oikein.»
»Ja naamioitu mies?»
»Hänkin.»'
»Voitteko kertoa minulle jotakin siitä naamioidusta miehestä?»
Beausire silmäili Cagliostroa niin kiinteästi, että hänen silmänsä näyttivät loistavan pimeässä.
»Mutta eikö hän ole…?»
Hän vaikeni kuin peläten nimen lausumisen olevan pyhyydenloukkausta.
»Ole kuka?» kysyi Cagliostro.
»Eikö hän ole…?»
»No, mitä nyt? Luulenpa, että kielenne on siteessä, rakas herra de Beausire. Varokaa! Kielen siteet muuttuvat toisinaan kaulan nuoraksi, jossa on juoksusilmukka, ja ne ovat aika vaarallisia.»
»Mutta», jatkoi Beausire, joka huomasi, ettei voinut selviytyä verukkeilla, »eikö hän ole Monsieur?»
»Monsieur kuka?» tiukkasi Cagliostro.
»Monsieur… Monsieur, kuninkaan veli.»
»Oh, parahin herra de Beausire! On ymmärrettävää, että markiisi de Favras, jolle on tärkeää uskotella, että tässä jutussa on mukana täysiverinen prinssi, väittää naamioitua miestä Monsieuriksi. Ken ei osaa valehdella, ei taida myöskään vehkeillä. Mutta ei ole paikallaan, että te ja ystävänne Tourcaty, vanhat värvääjät, jotka olette tottuneet ensi silmäykseltä arvioimaan lähimmäisenne pituuden jaloittain, tuumittain ja linjoittain, antaisitte vetää itseänne nenästä tuolla tavalla.»
»Se on kyllä totta», myönsi Beausire.
»Monsieur on viisi jalkaa, kolme tuumaa ja seitsemän linjaa pitkä», jatkoi Cagliostro, »ja naamioitu mies viisi jalkaa kuusi tuumaa».
»Saman huomion olen minäkin tehnyt», sanoi Beausire. »Mutta ellei hän ole Monsieur, kuka siis?»
»Lempo soikoon! Olisin sekä onnellinen että ylpeä, rakas herra de Beausire, jos voisin valaista teille sen seikan, sillä minä luulin saavani teiltä juuri ne tiedot».
»Herra kreivi», sanoi entinen aliupseeri, joka oli vähitellen toipunut ennalleen, »te siis tiedätte, kuka se naamioitu mies on?»
»Tiedän hitossa!»
»Olisiko julkeata kysyä teiltä…»
»Hänen nimeäänkö?»
Beausire nyökäytti päätänsä.
»Nimen mainitseminen on aina arkaluontoinen asia, herra de Beausire; senvuoksi näkisin mieluummin, että arvaisitte sen.»
»Arvaisin…! Kaksi viikkoa olen yrittänyt arvailla.»
»Niin, kukaan ei ole auttanut teitä.»
»Auttakaa te, herra kreivi.»
»Muuta en pyydäkään. Tunnetteko Oidipoksen tarinan?»
»Huononpuoleisesti, herra kreivi. Näin sen kerran esitettävän Comédie-Françaisessa, mutta neljännen näytöksen aikana satuin onnettomuudekseni nukkumaan.»
»Hitto! Toivon teille vastedeskin samanlaisia onnettomuuksia, hyvä herra.»
»Mutta, kuten huomaatte, on se koitunut vahingokseni.»
»No niin. Muutamin sanoin selitän teille, mitä Oidipos oli miehiään. Olen tuntenut hänet lapsuudessaan Polybioksen hovissa ja vanhalla iällään Admetoksen hovissa. Voitte siis uskoa minun kertomaani paremmin kuin mitä hänestä ovat kirjoittaneet Aiskhylos, Sophokles, Seneca, Corneille, Voltaire tai herra Ducis, jotka ovat ehkä kuulleet hänestä puhuttavan, mutta eivät ole häntä tunteneet henkilökohtaisesti.»
Beausire teki eleen kuin aikoisi vaatia Cagliostroa selittämään omituista väitettään, että oli tuntenut miehen, joka oli maannut haudassa ainakin kolmetuhattakuusisataa vuotta, mutta hän arveli, ettei mokoman pikkuseikan vuoksi kannattanut keskeyttää kerrontaa. Hän vaimensi eleensä ja vaihtoi sen päännyökkäykseksi, joka oli sanovinaan: — Jatkakaa, minä kuuntelen.
»Olen siis tuntenut Oidipoksen. Oli ennustettu, että hänestä tulisi isänsä murhaaja ja äitinsä aviopuoliso. Koska hän luuli Polybiosta isäkseen, lähti hän salaa tämän luota ja yritti mennä Phokiiseen. Lähtöhetkellä minä neuvoni häntä karttamaan Dauliista Delphoihin vievää valtatietä ja kulkemaan vuoripolkua, jonka minä tunsin. Mutta hän oli itsepäinen, ja koska en voinut sanoa hänelle, miksi näin neuvoin, olivat kaikki kehoitukseni, joilla yritin saada hänet valitsemaan toisen tien, turhia. Tämä itsepäisyys johti tulokseen, jonka jo ennakolta tiesin. Delphoin- ja Theeban-tien yhtymäkohdassa hän tapasi erään miehen viiden orjan seurassa. Mies istui vaunuissa, jotka täyttivät koko tienleveyden. Kaikki olisi sujunut hyvin, jos mies olisi suostunut väistymään hieman vasempaan ja Oidipos saman verran oikeaan, mutta molemmat tahtoivat ajaa keskellä tietä. Mies oli kiivasluontoinen, Oidipos kärsimätön. Ne viisi orjaa heittäytyivät kukin vuoron jälkeen isäntäänsä puolustamaan ja kaikki kaatuivat toinen toisensa perään. Lopulta heidän isäntänsäkin kaatui. Oidipos astui siis kuuden ruumiin yli ja näiden kuuden ruumiin joukossa oli myöskin hänen isänsä.»
»Sepä perhanaa!» sutkautti Beausire.
»Sitten hän jatkoi matkaansa Theebaan. Tien varrella kohosi Phykion-vuori ja erään polun vierellä, joka oli paljoa kapeampi sitä tietä, jolla Oidipos surmasi isänsä, oli erään merkillisen otuksen luola. Tällä eläimellä oli kotkan siivet, naisen pää ja rinnat, leijonan ruumis ja kynnet.»
»Oho», keskeytti Beausire, »luuletteko, herra kreivi, että sellaisia kummituksia on olemassa?»
»Jätän siihen kysymykseen vastaamatta, rakas herra de Beausire», sanoi Cagliostro vakavasti, »varsinkin kun sfinksi oli kuollut käydessäni Theebaan samaa tietä tuhatta vuotta myöhemmin, Epaminondaan aikana. Kuinka tahansa, Oidipoksen aikana se eli vielä. Eräitä sen oikkuja oli asettua keskelle tietä, esittää ohipyrkijöille arvoitus ja hotaista suuhunsa ne, jotka eivät keksineet arvoituksen ratkaisua. Kun tätä menoa oli jatkunut yli kolme vuosisataa, oli ohipyrkivien lukumäärä vähenemistään vähentynyt ja sfinksin hampaat tulleet hyvin pitkiksi. Huomattuaan Oidipoksen se meni keskelle tietä ja kohotti käpälänsä ilmaisten siten, että nuoren miehen oli pysähdyttävä. 'Matkamies', sanoi se, 'olen sfinksi'. — 'Entä sitten?' kysyi Oidipos. — 'Näetkös, kaitselmus on lähettänyt minut maan päälle esittämään kuolevaisille arvoituksia. Elleivät he arvaa oikein, ovat he minun; jos he arvaavat oikein, olen minä kuoleman oma ja minun täytyy syöksyä tuohon rotkoon, minne olen tähän hetkeen saakka viskannut kaikkien niiden luut, jotka ovat tätä tietä kulkeneet.' Oidipos loi silmäyksen rotkon pohjaan ja huomasi sen olevan valkoisenaan ihmisenluita. — 'Hyvä on', virkkoi nuorukainen, 'mikä on se arvoitus?' — 'Arvoitus on seuraava', sanoi lintu-leijona: 'Mikä eläin käy aamuisin neljällä, puolipäivän aikaan kahdella ja iltaisin kolmella jalalla?' — Oidipos tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten hymyillen, mikä teki sfinksin hyvin levottomaksi: 'Entä jos arvaan oikein, — syöksytkö vapaaehtoisesti rotkoon?' — 'Sellainen on laki', sanoi sfinksi.
— 'Hyvä, se eläin on ihminen.'»
»Mitä, ihminenkö?» keskeytti Beausire innostuneena kertomukseen kuin se olisi kosketellut hänen aikaisiaan asioita.
»Niin, ihminen, joka lapsena, siis elämänsä aamuna, ryömii nelinkontin, joka täysikasvuisena, siis elämänsä keskipäivällä kulkee kahdella jalalla ja vanhuksena, siis elämänsä ehtoopuolella kävelee sauvan turvin.»
»Ah», huudahti Beausire, »se on totinen totuus!… Sfinksi tuli puijatuksi!»
»Vallan niin, rakas herra de Beausire, niin perinpohjin puijatuksi, että se syöksyi pää edellä rotkoon huomaamatta edes turvautua siipiinsä, mikä teidän mielestänne oli epäilemättä perin järjetöntä, ja murskasi kallonsa kallioon. Oidipos jatkoi matkaansa, saapui Theebaan, näki Jokasten jääneen leskeksi, nai hänet ja toteutti siten oraakkelin ennustuksen, joka oli sanonut, että hän surmaisi isänsä ja naisi äitinsä.»
»Mutta, herra kreivi, mitä yhteyttä on Oidipoksen tarinalla naamioidun miehen juttuun?»
»Oh, paljonkin! Odottakaahan. Ensiksi te halusitte saada selville hänen nimensä?»
»Niin.»
»Ja minä sanoin, että esittäisin teille erään arvoituksen. Minä olen tosin armeliaampi kuin sfinksi enkä hotaise teitä suuhuni, vaikkette pystyisikään arvoitusta ratkaisemaan. Huomio, minä kohotan käpäläni:Kuka on se hovin ylimys, joka on isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli ja sisariensa eno?»
»Siunaa ja varjele!» huudahti Beausire ja vaipui yhtä syviin mietteihin kuin aikanaan Oidipos.
»Kas niin, tuumikaa, etsikää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.
»Auttakaa minua hieman, herra kreivi.»
»Mielelläni. Kysyin teiltä äsken, tunnetteko Oidipoksen tarinan.»
»Niin, te soitte minulle sen kunnian.»
»Nyt siirrymme pakana-ajan historiasta raamatunhistoriaan.
Tunnetteko kertomuksen Lotista?»
»Ja hänen tyttäristään?»
»Juuri niin.»
»Toki minä sen tunnen! Mutta malttakaas… Ah, nyt muistan, mitä on kerrottu iäkkäästä Ludvig viidennestätoista ja hänen tyttärestään, madame Adelaidesta…!»
»Nyt olette oikealla tolalla, herraseni.»
»Naamioitu mies olisi siis…?»
»Viisi jalkaa kuusi tuumaa.»
»Kreivi Louis…»
»Entä muuta?»
»Kreivi Louis de…»
»Vaiti!»
»Mutta tehän sanoitte, ettei täällä ole muita kuin vainajia.» »Vallan oikein, mutta heidän haudallaan rehoittaa ruoho, ja se kasvaakin täällä paremmin kuin muualla. Jos tämä ruoho, kuten Midaan kaislat… tunnetteko Midas-kuninkaan tarinan?
»En, herra kreivi.»
»Kerron sen teille toiste. Palatkaamme omaan juttuumme.»
Ja hän kysyi nyt jälleen vakavana:
»Te siis sanoitte?»
»Anteeksi, mutta minä luulin, että teidän piti kysellä.»
»Olette oikeassa.»
Ja Cagliostron miettiessä kysymystään hoki Beausire puoliääneen:
»Totisesti, niin se on! Isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli, sisariensa eno… kreivi Louis de Nar…»
»Hiljaa!» varoitti Cagliostro.
Beausire keskeytti yksinpuhelunsa ja kuunteli tarkkaavasti.
»Nyt kun olemme selvillä sekä naamioiduista että naamioimattomista vehkeilijöistä, siirtykäämme salahankkeen tarkoitusta penkomaan.»
Beausire nyökäytti päätänsä merkiksi, että hän oli valmis vastaamaan.
»Salajuonen tarkoituksena on ryöstää kuningas, eikö totta?» »Se on todella salajuonen tarkoitus.»
»Ja viedä hänet Péronneen?»
» Péronneen.»
»Entä keinot?»
»Rahallisetko?»
»Niin, rahalliset ensin.»
»Tiedossa on kaksi miljoonaa.»
»Jotka lainataan eräältä genovalaiselta pankkiirilta. Tunnen miehen.Onko muita?»
»En tiedä.»
»Siinä siis ollaan rahan puolesta kunnossa. Mutta ei pelkällä rahalla pitkälle päästä. Tarvitaan väkeäkin.»
»Herra de Lafayette on antanut käskyn värvätä kokoon legionan, jonka on määrä mennä auttamaan Brabantia, kun se nousee kapinaan keisarikuntaa vastaan.»
— Oh, sitä kunnon Lafayettea! — mutisi Cagliostro. — Tunnen hänet hyvin tuosta teosta!
Ääneen hän virkkoi:
»Legiona on siis tiedossa, mutta yksi legiona ei riitä toteuttamaan sellaista suunnitelmaa. Kokonainen armeija siihen tarvitaan.»
»Armeijakin on tiedossa.»
»Ah, antakaa kuulua!»
»Tuhatkaksisataa ratsumiestä kokoontuu Versaillesiin. Ne lähtevät määrättynä päivänä liikkeelle kello yksitoista illalla. Kello kaksi aamulla ne saapuvat Pariisiin kolmena joukkona.»
»Edelleen!»
»Ensimmäinen joukko-osasto tulee Chaillotin portista, toinen Roulen tulliportista ja kolmas Grenellen tulliportista. Grenellen kautta marssiva osasto surmaa kenraali Lafayetten, Chaillotin kautta marssiva herra Neckern ja Roulen tulliportista saapuva ottaa päiviltä herra Baillyn.»
»Edelleen!» toisti Cagliostro.
»Senjälkeen naulataan umpeen tykit, kokoonnutaan Champ Élyséesille ja marssitaan Tuileries-palatsiin, joka jo silloin on hallussamme.»
»Kuinka, hallussanne? Entä kansalliskaarti?»
»Palatsin valtaaminen on Brabantin legionan huolena. Palkkajoukko-osaston, neljänsadan sveitsiläisen ja kolmensadan maalta tulleen salaliittolaisen kanssa se valtaa palatsissa olevien uskottujen miesten avulla sekä uiko- että sisäportit. Mennään kuninkaan huoneeseen ja huudetaan: ’Sire, Saint-Antoinen esikaupunki on täydessä kapinassa… vaunut odottavat ulkona… nyt on paettava!' Jos kuningas suostuu lähtemään, sujuu asia ilman muuta; ellei hän suostu, hänet viedään väkivalloin ja kuljetetaan Saint-Denisiin.»
»Edelleen!»
»Saint-Denisissä on koolla kaksikymmentätuhatta miestä jalkaväkeä. Niihin liittyvät äsken mainitut tuhatkaksisataa ratsumiestä, Brabantin legiona, neljäsataa sveitsiläistä sekä kymmenen-, kaksikymmentä-, kolmekymmentätuhatta matkan varrella värvättyä kuninkaanpuoluelaista, ja koko tämä yhtynyt joukko marssii Péronneen.»
»Yhä parempaa ja parempaa! Entä mitä Péronnessa tapahtuu, rakas herra de Beausire?»
»Péronnessa on kaksikymmentätuhatta miestä, jotka samaan aikaan saapuvat kaupunkiin Meri-Flandriasta, Picardiesta, Artoisista, Champagnesta, Bourgognesta, Lotringista, Elsassista ja Cambrain seuduilta. Luvassa on lisäksi kaksikymmentätuhatta sveitsiläistä, kaksitoistatuhatta saksalaista ja kaksitoistatuhatta sardinialaista. Kun nämä joukot ovat liittyneet kuninkaan aikaisempaan saattueeseen, on koolla sadanviidenkymmenentuhannen miehen armeija.»
»Kaunis lukumäärä!» sanoi Cagliostro.
»Tämä armeija marssii sitten Pariisia kohden. Seine-joki suljetaan kahdesta paikasta ja siten estetään elintarpeitten vienti kaupunkiin. Nälkiintynyt Pariisi antautuu, kansalliskokous hajoitetaan ja kuningas, todellinen kuningas korotetaan jälleen isiensä valtaistuimelle.»
»Aamen!» sanoi Cagliostro.
Ja noustuaan seisaalleen hän jatkoi:
»Rakas herra de Beausire, te osaatte kertoa tavattoman miellyttävästi, mutta laitanne on kuten suurimpienkin puhujien, kun olette kaikki sanonut, ei teillä ole enää mitään kerrottavaa — ja olettehan nyt sanonut kaikki, vai kuinka?»
»Kyllä, herra kreivi, tällä erää.»
»Hyvää yötä sitten, rakas herra de Beausire. Kun jälleen tarvitsette kymmenen louisdoria, yhäti lahjana, tulkaa hakemaan minua Bellevuesta.»
»Bellevuesta ja kysynkö herra kreivi de Cagliostroa?»
»Kreivi de Cagliostroa? Älkää, sillä kukaan ei siellä tietäisi ketä tarkoitatte. Kysykää parooni Zannonea.»
»Parooni Zannonea!» huudahti Beausire. »Mutta hänhän on juuri se genovalainen pankkiiri, joka on luvannut lainata Monsieurille kaksi miljoonaa.»
»Se on mahdollista», myönsi Cagliostro.
»Kuinka, mahdollista?»
»Niin, minulla on niin monta asiaa hoidettavana, että yksi sekaantuu toiseen. Senvuoksi en heti muistanut tätä juttua, mutta tosiaankin nyt luulen muistavani sen.»
Beausire silmäili lopen kummissaan tueta miestä, joka noin vain voi unohtaa parin miljoonan liikehomman, ja hän alkoi uskoa, että jo pelkän rahakysymyksen kannaltakin olisi edullisempi palvella lainanantajaa kuin lainanottajaa.
Mutta koska tämä kummastelu ei sentään saanut Beausirea unohtamaan, millä paikalla hän oli, lähti hänkin liikkeelle heti kun Cagliostro astui ensimmäiset askelensa hautuumaan porttia kohden ja jäljitteli niin tarkkaan hänen liikkeitään, että kun näki heidän astelevan melkein toisissaan kiinni, olisi pitänyt heitä kahtena itsetoimivana koneena, jonka sama jousi oli pannut vireeseen.
Mutta kun hautuumaan portti oli sulkeutunut heidän takanaan, erkanivat nämä koneet melko etäälle toisistaan.
»No», kysyi Cagliostro, »minne päin te lähdette, hyvä herra deBeausire?»
»Entä te itse?»
»Palais-Royaliin päin.»
»Minä menen Bastiljin taholle, Herra-kreivi.»————————-
Kumpikin lähti nyt omalle suunnalleen; Beausire kumarsi syvään kreiville, Cagliostro nyökäytti kevyesti päätänsä. Molemmat katosivat melkein heti yön pimeään, Cagliostro Temple-kadulle ja Beausire Verrerie-kadulle.
Gamain näyttää, että hän todella on mestarin mestari, kaikkien mestari
Kuten lukija muistanee, oli kuningas kenraali Lafayetten ja kreivi Louis de Bouillén kuullen lausunut toivomuksen, että saisi kutsua luokseen entisen oppimestarinsa Gamainin auttamaan häntä tärkeässä lukkotyössä. Hän oli lisännyt — ja meidän mielestämme on paikallaan mainita sekin pikkuseikka tässä — ettei olisi pois tieltä, vaikka joku kätevä oppipoikakin tulisi täydentämään tätä seppien kolminaisuutta. Tämä kolmiluku, jota jumalatkin suosivat, oli miellyttänyt Lafayetteakin ja hän oli senvuoksi antanut määräyksen, että mestari Gamain ja hänen oppipoikansa oli päästettävä esteettömästi kuninkaan luokse ja opastettava työpajaan heti kun he ilmoittautuisivat.
Meidän ei siis tarvitse kummastella, että nähdessämme muutamia päiviä mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin joka ei suinkaan ole lukijoillemme outo henkilö, sillä olemme esitelleet hänet lokakuun 6 päivän aamulla tyhjentämässä erään tuntemattoman asesepän kanssa pullollista burgundia Sèvres-sillan kapakassa — meidän ei siis tarvitse ihmetellä, sanomme sen toistamiseen, nähdessämme muutamia päiviä mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin ja hänen oppipoikansa molemmat työasuun puettuina — ilmestyvän Tuileries-palatsin portin eteen. Heidät päästettiin ilman muuta sisälle ja he nousivat isoja portaita myöten kuninkaan kerrokseen, nousivat edelleen kierreportaat ja päästyään työpajan oven eteen mainitsivat kamaripalvelijalle nimensä ja ammattiarvonsa.
Nimet olivat Nicolas-Claude Gamain ja Louis Lecomte.
Ammattiarvot olivat: edellisen, lukkomestari, jälkimäisen, oppipoika.
Vaikkei tässä esittelyssä ollut hitusenkaan vertaa ylhäistä leimaa, riensi Ludvig XVI nuo nimet ja ammattiarvot kuultuaan ovelle sanomaan:
»Käykää sisään!»
»Tullaan, tullaan», ehätti Gamain vastaamaan tutunomaisesti, mikä ei ilmaissut yksinomaan toverinsuhdetta, vaan lisäksi mestarin oikeuden.
Oppipoika ei liene ollut yhtä tottunut seurustelemaan kuninkaallisten kanssa tai luonto oli kenties istuttanut häneen voimakkaamman taipumuksen kunnioittaa kruunupäitä, minkälaisessa asussa ne esiintyivätkin ja minkälaisessa asussa hän itse sattuikin esiintymään: kuinka tahansa, oppipoika ei vastannut mitään kuninkaan kehoitukseen, vaan jäi soveliaan välimatkan päähän mestari Gamainista takki käsivarrella ja hattu kourassa seisomaan lähelle ovea, jonka kamaripalvelija sulki heidän jälkeensä.
Hänen oli sitäpaitsi ehkä parempi tältä paikalta kuin Gamainin viereltä huomata Ludvig XVI:n väsyneihin silmiin ilmestynyt ilonvälähdys ja helpompi vastata siihen päätä nyökäyttämällä.
»Sinäkö siellä, kunnon Gamain!» sanoi Ludvig XVI. »Olen iloinen nähdessäni sinut taas. En tosiaankaan uskonut enää hyvään tahtoosi. Luulin jo sinun unohtaneen minut vallan!»
»Ja senkö vuoksi olette ottanut oppipojan?» uteli Gamain. »Olette tehnyt järkevästi, se oli teidän oikeutenne, koska kerran minä en ollut saapuvilla. Mutta ikävä kyllä», lisäsi hän pahankurisesti, »oppipoika ei ole mestari, häh?»
Oppipoika teki merkin kuninkaalle.
»Mikäs siinä auttoi, Gamain-parka?» sanoi Ludvig XVI. »Minulle kerrottiin varmana asiana, ettet halunnut nähdä minua enää läheltä etkä kaukaa. Sanottiin sinun pelkäävän maineesi jotenkuten pilaantuvan…»
»Sire, Versaillesissa tekin totisesti olisitte saanut sen käsityksen, ettei ole hyvä kuulua teidän ystäväpiiriinne, ja minä olen nähnyt ihan vierelläni itsensä herra Leonardin — Sèvres-sillan kapakkapahaisessa — kähertävän kaksi kaartilaisenpäätä, jotka irvistelivät pahasti siitä, että olivat tulleet tavatuiksi teidän eteishuoneessanne juuri silloin kun kelpo pariisilaisystävänne tulivat teitä tervehtimään.»
Kuninkaan otsa synkistyi ja oppipoika painoi päänsä alas.
»Mutta», jatkoi Gamain, »nyt kuuluvat asiat olevan parempaan päin senjälkeen kuin muutitte Pariisiin. Nykyisin te voitte tiemmä tehdä pariisilaisille mitä haluatte. Eikä se ole kummakaan, sillä pariisilaisenne ovat aika hölmöjä ja kuningatar niin hemaiseva kun hän on sillä tuulella.»
Ludvig XVI ei vastannut, mutta lievä puna kihosi hänen poskilleen.
Nuori oppipoika puolestaan näytti kärsivän tavattomasti mestariGamainin tutunomaisesta puhetavasta.
Kuivattuaan hänkin hiestyneen otsansa nenäliinalla, joka lukkosepän oppipojan nenäliinaksi oli vallan liian hieno, hän astui lähemmäs kuningasta ja sanoi:
»Sire, teidän majesteettinne sallinee minun kertoa teille, kuinka mestari Gamainilla nyt on kunnia olla teidän majesteettinne edessä ja kuinka minäkin olen teidän luonanne?»
»Kertokaa, rakas Louis», vastasi kuningas.
»Siinä sitä ollaan, 'rakas Louis', sanotaan heti», mutisi lukkoseppä. » Rakas Louis… pariviikkoisen tuttavuuden jälkeen, tavallisesta työmiehestä, oppipojasta!… Mikä minä siis olen, minä, joka olen tuntenut teidät viisikolmatta vuotta? Minä, joka olen pannut viilan käteenne? Minä, joka olen mestari. Mutta kyllä sen kelpaa, jolla on sulava kieli ja valkoiset kädet!»
»Minä sanon sinua 'kelpo Gamainiksi'. Tätä nuorukaista nimitän rakkaaksi Louisiksi', en senvuoksi, että hän puhuu kauniimmin kuin sinä, en senvuoksi, että hän pesee kätensä useammin kuin sinä ehkä sen teet — sinähän tiedät, etten paljoakaan välitä sellaisista pikkuseikoista — vaan siksi, että hän on kyennyt tuomaan sinut tänne, sinut, ystäväni, kun minulle jo sanottiin, ettet halunnut enää tulla luokseni!»
»Oh, minä kyllä olisin halunnut tulla, sillä kaikista vioistanne huolimatta pidän teistä lopultakin aika paljon, mutta minun vaimoni, rouva Gamain, hoki minulle yhtenään: 'Sinulla on huonoja tuttavuuksia, Gamain, liian ylhäisiä tuttavuuksia. Näinä aikoina ei ole terveellistä seurustella aatelisten kanssa. Meillä on hieman omaisuutta, suojelkaamme sitä; meillä on lapsia, kasvattakaamme niitä. Ja jos kruununprinssikin vuorostaan haluaa oppia lukkosepän ammatin, hakekoon hän opin muilta kuin sinulta; Ranskasta ei puutu lukkoseppiä'.»
Ludvig XVI loi silmäyksen oppipoikaan, huoahti puolittain leikkisästi, puolittain alakuloisesti ja sanoi:
»Niin, epäilemättä Ranskassa kyllä riittää lukkoseppiä, muttei sinunlaisiasi lukkoseppiä.»
»Samaa minä sanoin mestarille, sire, käydessäni hänen puheillaan teidän lähettämänänne», puuttui puheeseen oppipoika. »Minä sanoin hänelle: 'Kuulkaas nyt, mestari, kuningas valmistelee paraikaa muuatta salalukkoa, hän tarvitsi oppipoikaa, hän oli kuullut puhuttavan minusta ja hän otti minut palvelukseensa. Se oli minulle suuri kunnia… hyvä… Mutta se työ oli tavallista hienompaa työtä. Kaikki sujui hyvin niin kauan kuin oli kysymys vain lukonkopasta, -laatasta ja -nastoista, sillä jokainen tietää, että kolme pääskynpyrstön muotoista, reunoiltaan taivutettua nastaa riittää kiinnittämään lukonkopan tukevasti lukonlaattaan, mutta kun käsiteltäväksi tuli itse lukonkieli, joutui tekijä ymmälle…»
»Sen kyllä uskon», huomautti Gamain, »lukonkieli on koko lukon sielu».
»Ja koko lukkosepänammatin mestarinäyte, jos se on hyvin tehty», lisäsi oppipoika. »Mutta lukonkieliä on monenlaisia. On tavallinen 'nukkuva' kieli, laskukieli, työntökieli. No niin, olettakaamme nyt, että meillä on putkiavain, jonka lehti on lovellinen, yksi tavallinen pykälä ja yksi keihäskantainen pykälä sisäpuolella, kaksi pyörää, toisessa sisäänpäin sirpinmuotoinen, toisessa ulospäin keihäskantainen koro, minkälainen kieli sopii sellaiseen avaimeen? Sitä kysymystä me jäimme pohtimaan…»
»Siihen kysymykseen ei osaakaan kuka tahansa vastata», sanoi Gamain.
»Vallan niin… Sitä varten tulinkin teidän luoksenne, mestari Gamain. Joka kerta kun kuningas johtui pulaan, sanoi hän huokaisten: 'Ah, olisipa Gamain nyt täällä!' Silloin minä sanoin kuninkaalle: 'No niin, sire, kutsuttakaa tänne kuulu Gamaininne ja katsokaamme, mihin hän pystyy.' Mutta kuningas vastasi: 'Se on turhaa, Louis-parka. Gamain on unohtanut minut.' Unohtanut teidän majesteettinne! Mies, joka on työskennellyt teidän kanssanne! Mahdotonta! Minä sanoin kuninkaalle: 'Lähden hakemaan tänne sen mestarin mestarin, kaikkien mestarin.' Kuningas vastasi: 'Lähde vain, mutta et saa häntä mukaasi.' Minä vakuutin: 'Minä tuon hänet mukanani.' Ja minä lähdin. Ah, sire, en tiennyt, minkälaiseen puuhaan olin ryhtynyt, enkä minkälaisen miehen kanssa joutuisin tekemisiin. Kun pyysin päästä hänen oppilaakseen, antoi hän ensitöiksi minun kestää tutkinnon, joka oli pahempi kuin kadettikouluun pyrittäessä. Mutta lopulta sentään sain jäädä hänen luokseen. Vasta seuraavana päivänä uskalsin sanoa olevani teidän lähettinne. Silloin luulin hänen ajavan minut talostaan. Hän sanoi minua urkkijaksi, nuuskijaksi. Turhaan vakuuttelin hänelle, että te todella olitte lähettänyt minut. Hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Vasta kun tunnustin, että olimme ryhtyneet työhön, jota emme kyenneetkään lopettamaan, hän suostui kuuntelemaan. Mutta hän ei vieläkään myöntynyt. Hän väitti, että koko juttu oli hänen vihollistensa virittämä ansa. Vasta eilen, kun annoin hänelle ne viisikolmatta louisdoria, jotka teidän majesteettinne oli luovuttanut minulle hänelle vietäväksi, sanoi hän: 'Ahaa, se voi tosiaankin olla kuninkaan asia!… Olkoon menneeksi', lisäsi hän, 'huomenna lähdemme. Joka ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.' Koko iltapäivän pidin mestaria tässä hyvässä vireessä ja tänä aamuna sanoin: 'Kas niin, nyt on aika lähteä!' Yhä vieläkin hän esitti verukkeita, mutta myöntyi sentään lopulta. Sitaisin esiliinan hänen vyölleen, panin kepin hänen käteensä ja työnsin hänet ulos. Tulimme Pariisintietä ja nyt olemme täällä!»
»Tervetuloa!» virkkoi kuningas ja kiitti silmäniskulla nuorta miestä, jolla näytti olleen tämän tarinan sisällön ja etenkin sen ulkoasun muovailussa yhtä paljon vaivaa kuin mestari Gamainilla olisi ollut, jos hän olisi yrittänyt pitää puhetta Bossuetin hautapuheen tai Fléchierin saarnan malliin. »Ja nyt, ystävä Gamain», jatkoi kuningas, »koska sinulla tuntuu olevan kiire, älkäämme tuhlatko aikaa».
»Juuri niin», vastasi lukkoseppämestari. »Lupasin sitäpaitsi rouva Gamainille tulla illaksi kotiin. Katselkaamme nyt sitä kuuluisaa lukkoa.»
Kuningas pani mestarin käteen neljännestä vailla valmiin lukon.
»No, mutta sinähän sanoit tämän olevan Bernhardin lukon», virkkoi mestari oppipojalle. »Bernhardin lukko aukeaa molemmilta puolilta, tolvana, ja tämä on vain tavallinen matka-arkun lukko. Katsotaanpa, katsotaanpa… Ei ota oikein kääntyäkseen, häh?… Mutta kyllä mestari Gamain panee sen kääntymään.»
Gamain yritti kiertää avainta.
»Ahaa, nyt huomaan, kuinka sen laita on.»
»Oletko löytänyt vian, rakas Gamain?»
»Totta toki!»
»Näytä se minulle.»
»Se on pian tehty. Katsokaa nyt. Avaimen lehti tarttuu kyllä isoon pidättäjään ja saa sen liukumaan puolitiehen, mutta koska se ei ole reunaltaan lovitettu, ei se pääsekään enää vapaaksi, siinä koko juttu… Koska pidättäjän liukuväli on kuusi linjaa, täytyy karan olla yhden linjan pituinen.»
Ludvig XVI ja oppipoika silmäilivät toisiaan kummastellen Gamainin neuvokkuutta.
»Ja, hyvä jumala, kuinka yksinkertainen koko tämä juttu onkaan!» virkkoi mestari, jota hänen seuralaistensa sanaton ihastus kannusti. »En jaksa käsittää edes, kuinka olette sen unohtanut. Senjälkeen kuin viimeksi teidät näin, sire, olette kai hautonut mielessänne monenlaisia joutavuuksia, jotka ovat vieneet muistinne! Tässä on kolme pidättäjää vai mitä? Yksi iso ja kaksi pientä? Yksi viiden linjan, kaksi parin linjan pituista?»
»Epäilemättä», myönsi kuningas tarkaten melko uteliaana Gamainin esitystä.
»No niin, kun avain on kirvoittanut ison pidättäjän, täytyy sen voida avata lukonkieli, jonka se on vastikään sulkenut, eikö niin?»
»Niin täytyy», sanoi kuningas.
»Sen täytyy siis ylösalasin käännettynä, toisin sanoin, palatessaan lähtökohtaansa, voida tarttua toiseen pidättäjään samalla hetkellä kun se kirvoittaa ensimmäisen, vai mitä?»
»Vallan niin», myönsi kuningas.
»Vallan niin!» kertasi Gamain pilkallisesti. »Mutta kuinka arvelette avain-paran voivan sen tehdä, jos ison ja pienen pidättäjän väli ei ole yhtä suuri kuin lehden karan paksuus, häh?»
»Ahaa!»
»Ahaa!» toisti Gamain jälleen. »Vaikka olettekin Ranskan kuningas ja vaikka sanottekin pikku pidättäjälle: 'Minä tahdon! niin vastaa tämä: 'Mutta minäpä en tahdo!' Ja siinä sitä ollaan. Juttu on sama kuin kinastellessanne kansalliskokouksen kanssa, jolloin kansalliskokous vetää aina pitemmän korren.»
»Mutta», kysyi kuningas Gamainilta, »voihan sen toki auttaa, mestari?»
»Hitossa, sen voi kyllä auttaa! Ei tarvitse muuta kuin muovailla ensimmäisen pidättäjän reuna vinoksi, katkaista kara linjaa lyhemmäksi, siirtää toinen pidättäjä neljän linjan päähän ensimmäisestä ja laittaa saman matkan päähän kolmas pidättäjä — siinä koko juttu.»
»Mutta», huomautti kuningas, »kaikkiin näihin muutoksiin menee kokonainen työpäivä, Gamain-parka?»
»Niin, niin, joku toinen kyllä tarvitsisi kokonaisen päivän, mutta Gamainille riittää pari tuntia. Mutta minun on annettava työskennellä rauhassa eikä minua saa häiritä turhanaikaisilla huomautuksilla… Gamain, tänne! Gamain, tuonne!… Jätettäköön minut siis yksin. Pajassa näkyy olevan riittävästi työkaluja. Parin tunnin perästä… niin, parin tunnin perästä, jos työskentely saa kunnollisen kostukkeen», jatkoi Gamain naurahtaen, »voitte tulla katsomaan. Työ on silloin valmis.»
Gamainin pyyntö vastasi tarkalleen kuninkaan toivomuksia. Siten hän saisi tilaisuuden puhella kahden kesken oppipojan kanssa.
Muodon vuoksi hän sentään esitti eräitä vastaväitteitä.
»Mutta jos tarvitsette jotakin, Gamain-rukka?»
»Jos jotakin tarvitsen, kutsun kamaripalvelijan, ja mikäli hän saa määräyksen tuoda minulle mitä pyydän… on siinä kaikki mitä tarvitaan.»
Kuningas itse meni ovelle ja sanoi:
»François, olkaa hyvä ja pysytelkää lähettyvillä. Täällä on entinen mestarini, Gamain, joka on tullut korjaamaan erästä epäonnistunutta teostani. Antakaa hänelle, mitä hän pyytää, ja ennen kaikkea pari pullollista hyvää bordeauxia.»
»Vielä ystävällisempi olisitte, sire, jos muistaisitte, että pidän enemmän bourgognesta. Hiton bordeaux maistuu kuin joisi haaleaa vettä!»
»Oh, vallan oikein… unohdin tyystin», sanoi Ludvig XVI nauraen.»Olemmehan yhdessä maistelleet useammin kuin kerran, Gamain-parka…Bourgognea siis, François, ymmärrättehän, volnayta!»
»Mainiota!» huudahti Gamain ja maiskutti huuliaan. »Muistan sen merkin.»
»Ja vesi tulee suuhusi, mitä?»
»Älkää puhuko vedestä, sire. En tiedä, kelpaako se muuhun kuin raudan jäähdyttämiseen. Ne, jotka käyttävät sitä muuhunkin, ovat erehtyneet sen todellisesta tarkoitusperästä… Vesi, huh!»
»Oh, saat olla rauhassa. Niin kauan kuin olet täällä, et kuule puhuttavan vedestä, ja jottemme vahingossakaan tulisi sitä sanaa lausuneeksi, jätämme sinut yksiksesi. Kun olet työsi päättänyt, lähetä noutamaan meidät.»
»Entä mitä te aiotte sillaikaa puuhailla?»
»Valmistelemme kaappia, johon tämä lukko on aiottu.»
»No, se työ sopiikin teille. Onnea vain!»
»Samaa sinulle», vastasi kuningas.
Ja nyökäytettyään ystävälliset hyvästit Gamainille kuningas lähti työpajasta, mukanaan oppipoika Louis Lecomte eli kreivi Louis, sillä me oletamme, että tarkkanäköinen lukija on jo oivaltanut tekaistun oppipojan olevan markiisi de Bouillén pojan.
Puhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatista
Ludvig XVI ei poistunut työpajasta yhteisiä ulkoportaita pitkin, vaan häntä varten laitettuja erikoisportaita, jotka opastivat suoraan hänen työhuoneeseensa.
Erään pöydän peitti kokonaan suunnaton Ranskan kartta, mikä todisti, että kuningas oli jo varemminkin tutkinut lyhintä ja mukavinta tietä, jota hän voisi käyttää valtakunnasta paetessansa.
Mutta vasta työhuoneessa, kun ovi oli sulkeutunut ja Ludvig XVI luonut tutkivan silmäyksen ympärilleen, hän tuntui huomanneen, että häntä oli seurannut oppipoika, joka nuttu olalla ja hattu kädessä nyt seisoi työhuoneessa.
»Vihdoinkin», sanoi hän, »olemme kahden, rakas kreivi. Sallikaa minun ensiksi onnitella taitoanne ja kiittää teitä alttiudestanne.»
»Ja sallikaa, sire», vastasi nuori mies, »minun pyytää anteeksi teidän majesteetiltanne, että edes teidän palvelukseksenne olen uskaltanut esiintyä tällaisessa asussa ja puhutella teitä kuten olen puhutellut».
»Olette puhunut kuten kelpo aatelismiehen tulee, rakas Louis, ja minkälainen asu yllänne onkin, uskollinen sydän sykkii sen sisällä. Mutta asiaan, meillä ei ole aikaa tuhlata. Ei kukaan, ei edes kuningatar, tiedä teidän olevan täällä. Kukaan ei kuuntele meitä. Sanokaa pian, millä asialla olette tullut tänne.»
»Eikö teidän majesteettinne ole kunnioittanut isääni lähettämällä hänen luokseen erästä hovinne upseeria?»
»Kyllä, herra de Charnyn.»
»Niin, herra de Charnyn. Hänellä oli mukanaan kirje…»
»Vähäpätöinen kirje», keskeytti kuningas, »kirje, joka oli vain suullisesti esitettävän tehtävän johdanto».
»Sen suullisen tehtävän hän on suorittanut, sire. Minä olen tullut Pariisiin isäni lähettämänä ilmoittamaan, että mainittu asia on toimitettu, ja saadakseni keskustella teidän majesteettinne kanssa kahdenkesken.»
»Tiedättekö siis kaikki?»
»Tiedän, että kuningas toivoo otollisen hetken tullen voivansa turvallisena lähteä Ranskasta.»
»Ja että hän on luottanut markiisi de Bouilléhen, mieheen, joka parhaiten pystyy edistämään hänen suunnitelmaansa?»
»Minun isäni on sekä ylpeä että kiitollinen siitä kunniasta, jota olette osoittanut hänelle, sire.»
»Mutta siirtykäämme pääasiaan. Mitä hän sanoo hankkeesta?»
»Että se on uhkarohkea ja vaatii tavatonta varovaisuutta, mutta ei ole mahdoton toteuttaa.»
»Ennen kaikkea», sanoi kuningas, »eikö herra de Bouillélle, jotta hänen avunannostaan koituisi kaikki se teho, jota hänen uskollisuutensa ja alttiutensa lupaavat, olisi uskottava Metzin päällikkyyden lisäksi eräiden muidenkin maakuntien, etenkin Franche-Comtén käskynhaltijan tointa?»
»Samaa mieltä on isänikin, sire, ja minä olen onnellinen siitä, että kuningas ensimmäisenä on ilmaissut käsityksensä tästä asiasta. Markiisi pelkäsi, että kuningas voisi arvella hänen henkilökohtaisen kunnianhimonsa…»
»No, no, enkö muka tuntisi isänne epäitsekkyyttä? Antakaapa nyt kuulua, onko hän selittänyt teille, mikä tie olisi valittava?»
»Ennen muuta, sire, isäni pelkää yhtä seikkaa.»
»Mitä seikkaa?»
»Sitä, että ne monet pakosuunnitelmat, joita teidän majesteetillenne esitetään milloin Espanjan, milloin Itävallan taholta, milloin Torinon emigranttien taholta, voivat haitata toisiaan ja tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmansa jonkun sellaisen aavistamattoman tapahtuman muodossa, joka tavallisesti pannaan sattuman tiliin ja joka melkein aina on puolueiden keskinäisen kateuden ja varomattomuuden seurausta.»
»Hyvä Louis, lupaan teille antavani koko maailman punoa juoniaan ympärilläni. Se on ensinnäkin puolue-elämän välttämätön tarve ja toiseksi sitä vaatii myöskin minun nykyinen asemani. Lafayetten älyn ja kansalliskokouksen katseitten tarkatessa kaikkia näitä lankoja, joiden tarkoituksena onkin vain johtaa heitä harhaan, aiomme me niiden harvojen uskottujen avulla, jotka ovat ihan välttämättömät suunnitelman toteuttamiseksi ja joihin voimme ehdottomasti luottaa, kulkea omaa tietämme sitä turvallisemmin, koska se on kaikkia muita salaisempi.»
»Sire, kun se kohta nyt ori käsitelty, sallikaa minun näyttää, mitä isälläni on kunnia ehdottaa teidän majesteetillenne.»
»Puhukaa», sanoi kuningas ja kumartui kartan yli voidakseen myöskin katsein arvioida niitä ehdotuksia, jotka nuori kreivi aikoi sanoin selittää.
»Sire, on monta paikkaa, joista kuningas voisi saada suojaisen tyyssijan.»
»Niin on.»
»Onko kuningas jo tehnyt valintansa?»
»En vielä. Odottelin herra de Bouillén ehdotusta ja oletan teidän sen nyt esittävän.»
Nuori mies nyökäytti päätänsä kunnioitusta ja hyväksymistä ilmaisevin elein.
»No, antakaa kuulua», kehoitti Ludvig XVI.
»Sire, meillä on ensinnäkin Besançon, jonka linnoitus on hyvin varma ja edullinen armeijan kokoontumispaikka ja josta käsin on helppo antaa merkki sveitsiläisille. Armeijaamme liittyneet sveitsiläiset voivat marssia Bourgognen kautta, jossa on runsaasti kuninkaanpuoluelaisia, ja sitä tietä edetä Pariisiin.»
Kuningas ravisti päätänsä merkiksi: — Mieluummin joku toinen paikka.
Nuori kreivi jatkoi:
»Sitten on meillä Valenciennes, sire, tai joku muu Flandrian linnoitus, jossa on taattu varusväki. Herra de Bouillé menisi sinne itse joukkoineen joko ennen kuninkaan tuloa tai sen jälkeen.»
Ludvig XVI teki jälleen eleen, joka merkitsi: — Onko muuta, hyvä herra?
»Kuningas voisi», jatkoi nuori mies, »mennä Ardennien ja Itävallan Flandrian kautta ja palata sitten rajan yli johonkin niistä linnoituksista, jotka kuuluvat isäni valtapiiriin ja joihin hän voisi ennakolta kerätä riittävän määrän sotavoimaa».
»Sanon teille pian, miksi teiltä kyselen, ellei teillä ole muuta ehdotettavana.»
»Kuningas voisi vihdoin mennä suoraan Sedaniin tai Montmédyyn. Siellä, valta-alueensa keskuksessa, voisi kenraali noudattaa kuninkaan toivomusta, joko teidän majesteettinne kaluaa lähteä Ranskasta tai päättää marssia takaisin Pariisiin.»
»Hyvä kreivi», sanoi kuningas, »haluan selittää teille parilla sanalla, mikä saa minut epäämään kolme ensimmäistä ehdotusta ja hyväksymään mahdollisesti neljännen. Besançon ensinnäkin on liian kaukana, minkä vuoksi voisin joutua helposti kiinni ennenkuin sinne ehtisinkään. Valenciennes on kohtuullisen matkan päässä ja miellyttää minua aika lailla kaupungissa vallitsevan erinomaisen mielialan vuoksi, mutta herra de Rochambeau, joka on Hainautin, erään etuvarustuksen, päällikkö, on intoutunut demokraatti. En liioin halua mennä Ardennien tai Flandrian kautta pyytämään apua Itävallalta; paitsi sitä etten pidä koko Itävallasta, joka sekaantumalla meidän asioihimme vain sekoittaa ne, on Itävallalla itselläänkin talla haavaa kylliksi tekemistä lankoni sairauden, Turkin sodan ja Brabantin kapinan johdosta, niin etten halua lisätä sen huolia jouduttamalla sitä selkkauksiin Ranskan kanssa. Enkä muuten halua poistua Ranskasta. Jos kuningas astuu valtakuntansa rajan yli, ei hän tiedä, voiko hän enää milloinkaan palata. Katsokaa Kaarlo toisen, katsokaa Jaakko toisen kohtaa. Edellinen pääsi palaamaan vasta kolmentoista vuoden perästä, jälkimäinen ei milloinkaan. Ei, pidän parempana Montmédytä. Se on sopivan matkan päässä isänne vaikutuspiirin keskuudessa… Sanokaa markiisille, että olen tehnyt valintani ja aion vetäytyä Montmédyhyn.»
»Onko kuningas jo päättänyt tämän palon vai onko se vasta ehdotus?» uskalsi nuori kreivi kysyä.
»Rakas Louis», vastasi Ludvig XVI, »mitään ei ole vielä päätetty ja kaikki on tilannesuhteitten varassa. Jos huomaan, että kuningatarta ja lapsiani uhkaa jokin uusi vaara, samantapainen kuin sekin, jonka alaisiksi he joutuivat lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä, teen päätökseni, ja sanokaa isällenne hyvä kreivi, että päätökseni on silloin peruuttamaton.»
»Sallikaa minun nyt, sire», jatkoi nuori mies, »alistaa kuninkaan harkittavaksi isäni ehdotus, mikäli se koskee matkan järjestelyä…»
»Oh, sanokaa, sanokaa!»
»Hänen käsittääkseen, sire, olisi matkan vaaroja vähennettävä jakamalla ne kahdelle taholle.»
»Selittäkää tarkemmin.»
»Sire, teidän majesteettinne olisi yhtäältä lähdettävä kuninkaallisen prinsessan ja madame Elisabetin kanssa ja kuningattaren toisaalta hänen korkeutensa kruununprinssin seurassa, joten…»
Kuningas ei antanut nuoren kreivin lopettaa lausettaan.
»On turhaa keskustella siitä asiasta, hyvä Louis», virkkoi hän. »Kuningatar ja minä olemme eräänä juhlallisena hetkenä päättäneet, ettemme eroa toisistamme. Jos isänne haluaa pelastaa meidät, pelastakoon hän meidät yhdessä, tai älköön ollenkaan.»
Nuori kreivi kumarsi.
»Kun hetki on lyönyt, antakoon kuningas määräyksensä», sanoi hän, »ja kuninkaan määräyksiä noudatetaan. Mutta sallikaa minun huomauttaa kuninkaalle, että käy vaikeaksi löytää kyllin tilavia vaunuja, joissa teidän majesteettinne ja kuningatar, teidän jalosukuiset lapsenne, madame Elisabet ja ne pari kolme palvelijaa, joiden on seurattava teitä, voisivat mukavasti matkustaa.»
»Älkää olko siitä huolissanne, kelpo Louis; sitä varten teetetään erikoisvaunut. Asia on jo tuumittu valmiiksi.»
»Vielä muuan seikka, sire. Montmédyhyn on kaksi tietä. Minun on enää kysyttävä teiltä, kummanko näistä kahdesta teidän majesteettinne valitsee, jotta voitaisiin käskeä jonkun taatun insinöörin tutkia sitä.»
»Meillä on tiedossa sellainen taattu insinööri. Herra de Charny, jonka tiedämme ehdottoman luotettavaksi, joka on piirtänyt Chandernagorin tienoon kartat huolellisesti ja hyvin taitavasti. Mitä harvemmille uskomme salaisuuden, sitä parempi. Kreivissä meillä on koeteltu, älykäs ja urhea palvelija; käyttäkäämme häntä. Puhuaksemme jälleen tiestä, te huomaatte, että olen sitäkin jo tuuminut. Kun jo ennakolta olin valinnut Montmédyn, olen merkinnyt tälle kartalle ne kaksi tietä, jotka sinne vievät.»
»Niitä on kolmekin, sire», huomautti herra de Bouillé kohteliaasti.
»Niin on, tiedän, kolmas on Pariisin-Metzin tie, josta poiketaan, senjälkeen kun Verdun on sivuutettu, Meuse-joen vartta Stenayn tielle, mistä Montmédy on ainoastaan kolmen lienen päässä.»
»Lisäksi on vielä se tie, joka kulkee Reimsin, Islen, Rethelin ja Stenayn kautta», sanoi nuori kreivi kyllin vilkkaasti, jotta kuningas huomaisi hänen asettavan etualalle juuri sen tien.
»Ahaa!» virkkoi kuningas. »Tuntuu siltä että te puolestanne pidätte sitä tietä soveliaimpana?»
»Oh, en minä, sire! Jumala varjelkoon minua, joka olen vielä miltei lapsi, lausumasta mielipidettäni näin vakavasta asiasta! Ei, sire, se ei ole minun, vaan isäni käsitys, ja hän perustelee tätä käsitystään sillä, että tienoo, jolla se tie kulkee, on karua ja melkein asumatonta. Matka sitä tietä vaatii siis sikäli vähemmän varokeinoja. Hän huomauttaa lisäksi, että kuninkaallinen saksalainen rykmentti, armeijan paras, kenties ainoa, joka on pysynyt täysin luotettavana, majailee Stenayssa ja voisi Islestä ja Rethelistä lähtien olla kuninkaan vartiosaattueena. Näin vältettäisiin vaara, joka koituisi, jos liian isoja joukkoja täytyisi ruveta siirtelemään.»
»Vallan oikein», keskeytti kuningas, »mutta silloin täytyisi kulkea Reimsin kautta, missä minut on kruunattu ja missä ensimmäinen vastaantulija tuntee minut… Ei, hyvä kreivi, siinä suhteessa olen jo tehnyt ratkaisevan päätöksen.»
Kuningas lausui nämä sanat niin varmalla äänellä, ettei kreivi Louis enää yrittänytkään horjuttaa hänen päätöstään.
»Kuningas on siis päättänyt…»
»Mennä Châlonsin tietä, Varennesin kautta, poikkeamatta Verduniin. Rykmentit on parasta hajoittaa joukko-osastoihin ja sijoittaa ne Montmédyn ja Châlonsin välillä oleviin pikku kaupunkeihin. Enkä puolestani huomaa mitään haittaa siitäkään», lisäsi kuningas, »vaikka ensimmäinen osasto odottaisi minua jo Châlonsissa».