»Sire, kun olemme päässeet niin pitkälle», sanoi nuori kreivi, »on välttämätöntä neuvotella, mihin kaupunkiin saakka nämä rykmentit uskaltavat tulla. Mutta kuningas varmaankin tietää, ettei Varennesista ole saatavana postihevosia.»
»Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on näin tarkat tiedot, herra kreivi», sanoi kuningas nauraen. »Se todistaa teidän työskennelleen vakavasti tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Mutta älkää olko huolissanne, meillä on kyllä keinot, kuinka saamme hevosia joko itse kaupungista tai sen lähettyviltä. Insinöörimme ilmoittaa meille, missä se käy parhaiten päinsä.»
»Ja nyt, sire», virkkoi nuori mies, »kun kaikki on likimain selvillä, hänen majesteettinsa sallinee minun lausua teille, isäni nimissä, erään italialaisen kirjailijan teoksesta pari riviä, jotka hänen mielestään sopivat kuninkaan nykyiseen asemaan niin mainiosti, että hän käski minun opetella ne ulkoa, jotta voisin ne lausua teille».
»Antakaa kuulua, monsieur.»
»Ne kuuluvat seuraavasti: 'Lykkäys on aina haitaksi; missään suunnitellussa hankkeessa ei koskaan ole täysin otollista tilaisuutta; joka siis odottaa tällaista soveliasta tilaisuutta, ei joudu mitään yrittämään tai jos yrittääkin, epäonnistuu useimmiten.' Niin sanoo se kirjailija, sire.»
»Vallan oikein, hyvä herra, ja se kirjailija on Machiavelli. Saatte olla varma, että pidän mielessä neuvot, jotka tämä maineikkaan tasavallan lähettiläs on antanut… Mutta vaiti, kuulen portaista askelten ääntä… Gamain sieltä tulee. Menkäämme häntä vastaan, jottei hän näe meidän puuhailleen kaikessa muussa kuin kaapinteossa.»
Tätä sanoessaan kuningas meni avaamaan salaportaitten oven.
Jo oli aikakin, sillä lukkoseppämestari seisoi jo portaitten alapäässä, lukko kädessä.
Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisia
Samana päivänä kellon käydessä kahdeksaa illalla lähti muuan mieshenkilö Tuileries-palatsista kääntösillan kautta. Hänen yllään oli käsityöläisen puku ja hän piti kättänsä varovasti nuttunsa taskussa, ikäänkuin taskussa olisi tänä iltana ollut rahaa enemmän kuin käsityöläisen taskussa ylimalkaan on. Mies poikkesi vasemmalle ja kulki päästä päähän sen ison lehtokujan, joka Seinen puolelta muodostaa Champs-Elyséesin jatkon, jota aikaisemmin sanottiin Marmori- tai Kivisatamaksi ja jolla nykyään on nimenä Cours-la-Reine.
Päästyään tämän lehtokujan päähän mies oli Savonnerien laiturikadulla.
Savonnerien laiturikatu oli ennen vanhaan päivisin hyvin vilkasliikkeinen ja iltaisin hyvin valaistu; valo tuli sen varrella olleista pikku kapakoista, joista kunnon porvarit sunnuntaisin kävivät ostamassa elintarpeensa, nestemäiset ja jähmeät. Nämä elintarpeet he sitten veivät mukanaan veneisiin, jotka kahden soun henkilömaksusta kuljettivat heidät Joutsensaarelle päivää viettämään — saarelle, jolla he ilman tätä varokeinoa olisivat voineet kuolla nälkään, arkipäivisin sen vuoksi, että saari oli silloin miltei asumaton, juhlapäivin ja sunnuntaisin sen vuoksi, että saari oli silloin liiaksikin kansoitettu.
Ensimmäisen tällaisen kapakan kohdalla käsityöläisasuinen mies näytti kilvoittelevan ankaran sisäisen taistelun, poikkeaisiko kapakkaan vai ei. Hän selviytyi voittajana, hän ei poikennut, vaan asteli eteenpäin.
Seuraavan kapakan kohdalla sama kiusaus uudistui, ja tällä kerralla muuan toinen mies, joka venevalkamasta saakka oli seurannut häntä kuin varjo, päätteli jo, että mies sortuisi, koskapa poikkesi suoraan oikealle ja suuntasi kulkunsa tämän Bakkuksen temppelin sivuosaston ovelle, ja vähällä piti, ettei hän tällöin kompastunut kynnykseen.
Mutta tälläkin kerralla raittius sentään voitti, ja on varsin luultavaa, että ellei olisi ollut kolmatta kapakkaa hänen tiellään, missä tapauksessa hänen olisi täytynyt pyörtää takaisin rikkoakseen valan, jonka hän näkyi itselleen vannoneen, hän olisi jatkanut matkaansa — ei sentään ihan janoisena, sillä matkamiehemme näkyi jo nauttineen aimo annoksen sitä nestettä, joka ilahduttaa ihmissydäntä — mutta toki siinä kunnossa, että pää olisi kyennyt ohjaamaan jalkoja jotenkin suoraan sillä tiellä, jota hänen oli vaellettava.
Kaikeksi onnettomuudeksi oli matkan varrella ei vain kolmas, vaan lisäksi neljäs, kymmenes, kahdeskymmenes kapakka, ja koska kiusaukset esiintyivät liian usein, ei vastustuskyky ollutkaan enää oikeassa suhteessa kiusauksen voimaan, vaan petti jo kolmannen kapakan kohdalla.
Totuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että eräänlaisen sisäisen sopimuksen mukaan käsityöläinen, joka oli niin hyvin ja niin onnettomasti taistellut viinin kiusaajahenkeä vastaan, tyytyi seisahtumaan tarjoilupöydän ääreen ja tilaamaan vain poolituoppisen.
Viinin kiusaajahenki, jota vastaan hän kamppaili, näytti saaneen voitollisen edustajan siitä tuntemattomasta, joka seurasi miestämme kaukaa pysytellen visusti piilossa, mutta näkymättömänäkin pitäen häntä tarkasti silmällä.
Epäilemättä saadakseen nauttia vaanimisensa onnistumisesta, mikä näytti olevan joko erikoisen tärkeätä tai hupaista, tämä tuntematon istahti laiturinkaiteelle vastapäätä sen kapakan ovea, missä käsityöläinen tyhjenteli puolituoppistaan, ja lähti jälleen liikkeelle viisi sekuntia sen jälkeen kun miehemme asiansa toimitettuaan astui kapakan kynnyksen yli kadulle matkaansa jatkamaan.
Mutta kuka voi sanoa, milloin huulet, jotka kerran ovat koskettaneet juoppouden kohtalokasta maljaa, lakkaavat kaipaamasta kosteutta ja milloin ne keksivät, kummakseen ja humalaisen erikoiseksi tyytyväisyydeksi, ettei mikään niin kiihoita janoa kuin juominen? Tuskin oli käsityöläinen astunut sataa askelta, kun hänen tuli niin ankara jano, että hänen täytyi jälleen pysähtyä sitä sammuttamaan, mutta tällä kerralla hänen mielestään ei enää riittänytkään puolituoppinen, ja hän tilasikin puolipullosen.
Varjo, joka oli kuin häneen tarrautunut, ei näyttänyt pahoittelevan viivytystä, jonka miehen tarve virkistää itseään aiheutti hänen kululleen. Se pysähtyi kapakan nurkan taa, ja vaikka juomari tällä kerralla istuutui pöydän ääreen voidakseen perusteellisemmin nauttia pullonsa sisällyksestä ja viipyi sen vuoksi kapakassa hyvät viisitoista minuuttia, ei tuo hyvänsävyinen varjo osoittanut kärsimättömyyden merkkiäkään. Ja kun mies sitten taas ilmestyi kadulle, lähti se seuraamaan häntä samoin askelin kuin tähänkin saakka.
Sadan askeleen päässä tämä pitkämielisyys joutui entistä ankarammalle koetukselle. Käsityöläinen pysähtyi kolmannen kerran ja koska hänen janonsa oli yltymistään yltynyt, tilasi hän nyt koko pullon.
Kärsivällinen Argus sai nyt odottaa puoli tuntia.
Menetetyt viisi, viisitoista, kolmekymmentä minuuttia olivat ilmeisesti herättäneet juomarin sydämessä eräänlaisia omantunnontuskia, sillä haluamatta enää pysähdellä, mutta haluten silti jatkuvasti maistella hän teki jälleen jonkunlaisen sisäisen sopimuksen, joka salli hänen lähdön hetkellä varustautua yhdellä aukaistulla viinipullolla, jonka hän päätti ottaa seurakseen matkalle.
Se oli järkevä päätös ja sen tehneen matkaa hidastuttivat vain yhä pidemmiksi käyneet mutkat ja yhä useammin toistuvat kierrekuviot, jotka syntyivät aina milloin pullonkaula läheni hänen kuivia huuliaan.
Erään tällaisen hienosti sommitellun kuvioliikkeen aikana hän sivuutti Passyn tulliportin kenenkään häntä estelemättä, sillä, kuten tiedetään, sai väkijuomia kulettaa pääkaupungista esteettömästi.
Tuntematon, joka hupi hänen takanaan, suoriutui yhtä hyvin kuin hänkin.
Sata askelta tulliportilta kuljettuaan miehemme sai onnitella itseään nerokkaasta varokeinostaan, sillä kapakoita alkoi nyt olla harvemmassa, kunnes ne lopulta kokonaan loppuivat.
Mutta mitäpä filosofimme siitä piittäsi? Kuten vanhan ajan viisas, niin hänkin kuljetti mukanaan ei vain omaisuuttaan, vaan myöskin iloa.
Sanomme iloa, sillä kun pullo oli vähentynyt puolitiehen, alkoi ryypiskelijämme laulaa, eikä kukaan inttäne vastaan, ettei laulu naurun ohella ole niitä keinoja, jotka on annettu ihmiselle ilon ilmaisemiseksi.
Nautiskelijan varjo näytti tajuavan syvästi tämän laulun soinnut ja hyräili kai itsekin mukana sekä nautti tämän ilon ilmauksista, jonka eri asteita hän tarkkasi vallan erikoisen hartaasti. Mutta onnettomuudeksi ilo oli ohimenevää laatua ja laulu loppui lyhyeen. Iloa kesti tarkalleen juuri niin kauan kuin pullossakin viiniä, ja kun ryyppymiehemme oli turhaan puristellut käsissään tyhjää pulloa, muuttui laulu napinaksi, joka yltyi yltymistään ja puhkesi lopulta sadatteluksi.
Nämä sadattelut kohdistuivat tuntemattomiin vainoojiin, joita kompasteleva onneton matkamiehemme sätti.
»Oh, sitä kurjimusta!» sammalsi hän. »Oh, sitä kurjaa naista! Vanhalle ystävälle, mestarille, kehtaa antaa väärennettyä viiniä… hyi! Lähettäköönpä vielä kerran noutamaan minua lukkojansa korjaamaan! Lähettäköönpä vielä kerran sen oppipoikalurjuksen, joka jätti minut yksin kadulle, minua noutamaan, niin minä sanon: 'Hyvää iltaa, sire, sinun majesteettisi, korjaa itse lukkosi!' Sittenpä nähdään, onko lukko sama asia kuin joku asetus. Kyllä minä sinulle annan kolmipidäkkeiset lukot… annan sinulle ohuet lukonkielet… näytän kuinka tehdään taidelukot, joissa on vinoon hiottu kara… vin… Oh sitä kurjimusta! Oh, sitä kurjaa naista! Ihan varmasti he ovat myrkyttäneet minut!»
Ja ilmeisesti myrkyn lannistamalla tuo onneton uhri tuupertui nämä sanat lausuttuaan kolmannen kerran katukivitykseen joka oli pehmeän ja paksun loan peitossa.
Kahdella edellisellä kerralla miehemme oli päässyt omin voimin ylös. Työlästä se oli ollut, mutta yritys oli sentään onnistunut. Mutta kolmannella kerralla, epätoivoisten yritysten jälkeen hänen täytyi tunnustaa, että yritys ylitti hänen voimansa ja nyyhkytystä muistuttavalla tavalla huokaistuaan hän tuntui päättäneen viettää tämän yön yhteisen äitimme maan, helmassa.
Tätä haluttomuuden ja voimattomuuden hetkeä kai oli odottanutkin se tuntematon mies, joka Ludvig XV:n aukiolta asti tiukasti seurannut häntä, sillä katseltuaan hetken aikaa kaukaa niitä tuloksettomia yrityksiä, joita olemme koettaneet kuvailla, hän tuli varovasti lähemmäksi, kiersi kaatuneen sankarimme ja kutsui paikalle ohi menevän ajurin.
»Kuulkaa, ystäväiseni», sanoi hän tälle, »tämä minun toverini voi pahoin. Ottakaa tämä kuuden livren raha, nostakaa tuo raukka ajoneuvojenne takaistuimelle ja kyyditkää hänet Sèvresin sillan kapakkaan. Minä kapuan viereenne istumaan.»
Siinä ehdotuksessa, jonka jaloillaan pysyvä näistä toveruksista teki, ja jonka mukaan ajurin tulisi jakaa istuimensa, miehen kanssa, ei ollut mitään kummastuttavaa, varsinkin kun ehdottaja itsekin näytti olevan rahvaan lapsia. Niinpä ajuri vastasikin äänessä se liikuttava luottamuksen sävy, joka on ominainen tämän kansanaineksen keskinäiselle seurustelulle:
»Kuusi frangia? Entä missä ovat sinun kuusi frangiasi?»
»Tässä, ystäväiseni», vastasi vähääkään loukkaantumatta Mies, joka oli tarjonnut ajurille tämän summan, ja ojensi ajurille ecun.
»Ja kun olemme saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, joka oli heltynyt nähdessään kuninkaan rintakuvan, »tuleeko pieni juomaraha lisäksi?»
»Riippuu siitä, kuinka ajammekin. Toimita tämä raukka rattaillesi, sulje ovi huolellisesti, laita niin, että molemmat hevosesi jaksavat pysyä jaloillaan, ja kun sitten olemme päässeet Sèvresin sillalle, saamme nähdä… kuinka sinä toimit, niin mekin toimimme.»
»Mainiota!» vastasi ajuri. »Sitä minä sanon kelpo vastaukseksi. Olkaa huoleti, kansalainen, näkee kaikesta, mikä te olette miehiänne. Nouskaa istuimelle ja estäkää kalkkunoitani tekemästä tyhmyyksiä. Lempo soikoon! Tähän vuorokauden aikaan ne tuntevat tallin suloisuuden ja ovat kiireissään. Lopusta minä kyllä pidän huolen.»
Ystävällinen tuntematon noudatti annettuja ohjeita virkkamatta mitään. Ajuri puolestaan nosti niin hellävaroen kuin taisi päihtyneen syliinsä, sijoitti hänet penkkien väliin mukavaan asentoon, sulki oven ja nousi istuimelleen, jolla tuntematon jo istui, pyörsi ajoneuvonsa takaisin ja suomi hevosiaan, jotka alakuloisesti, kuten yleensä näiden nelijalkaisten elikkoparkojen on laita, sivuuttivat pian Point-du-Jourin kylän ja saapuivat Sèvresin sillan kapakan edustalle.
Kymmenen minuutin perästä, joiden aikana kansalainen Gamain, joksi lukija aikoja sitten on matkamiehemme tuntenut, kannettiin vaunuista sisälle, me tapaamme kunnianarvoisen mestarin mestarin, kaikkien mestarin, istumassa saman pöydän ääressä ja vastapäätä samaa aseseppää, jotka molemmat ovat meille ennestään tutut.
Mitä on sattuma
No, kuinka tämä purkaminen oli tapahtunut ja kuinka mestari Gamain oli selviytynyt siitä miltei kaatuvatautisesta tilasta, johon hänet jätimme, siihen lähes luonnolliseen olotilaan, jossa hänet nyt tapaamme?
Sèvresin sillan kapakan isäntä oli makuulla eikä pieninkään valonpilkahdus päässyt suotamaan ikkunaluukkujen raosta, kun mestari Gamainin avuksi rientäneen ihmisystävän ensimmäiset nyrkiniskut jymähtivät hänen ovelleen. Nämä nyrkiniskut olivat laadultaan sellaisia, ettei talonväki, kuinka sikeässä nukkuikin, voinut edes teeskennellä pitkäunisuutta moisen hyökkäyksen edessä.
Puolinukuksissa, leveästi haukotellen ja yrmeästi muristen kapakan isäntä itse meni aukaisemaan herättäjilleen ja päätteli itsekseen vaatia näiltä riittävän korvauksen rauhan häiritsemisestä, ellei leikki — kuten hän tuumi — olisi vähintäin yhden talikynttilän arvoinen.
Näkyikin käyvän niin, että leikki ylitti ainakin yhden talikynttilän arvon, sillä kun mies, joka oli kolkuttanut näin julkealla tavalla, kuiskasi yhden sanan Sèvresin sillan kapakan isännälle, riisui tämä heti pumpulimyssyn päästänsä ja lähti kiittelevin kumarruksin, jotka hänen ulkoasunsa teki perin hullunkurisiksi, opastamaan mestari Gamainia ja tämän saattajaa siihen pikku huoneeseen, missä olemme hänet jo aikaisemmin nähneet maistelemassa mieliviiniänsä bourgognea.
Mutta tällä kerralla mestari Gamain liiaksi maistelleena oli miltei tiedottomassa tilassa.
Kun ajuri ja hevoset kukin tahollansa olivat tehneet mitä olivat voineet, edellinen ruoskallaan, jälkimäiset koivillaan, selvitti tuntematon välinsä heidän kanssaan lisäämällä viidenkolmatta soun juomarahan siihen kuuden livren summaan, jonka hän oli jo suorittanut kyytimaksuksi.
Nähdessään sitten mestari Gamainin istuvan tukevasti tuolillaan pöydän takana, pää seinälaudoituksen nojassa, käski hän isännän kiireesti tuoda kaksi viinipulloa ja vesikannun sekä avasi itse ikkunan ja luukut, jotta huoneen pilaantunut ilma vaihtuisi.
Jälkimäinen varokeino olisi toisessa tilanteessa vaikuttanut vaarallisesti. Jokainen tarkka havaitsija tietää, että vain määrätyn säädyn ihmiset tarvitsevat ilmaa siinä muodossa, johon luonto on sen pannut, jolloin siinä toisin sanoin on seitsemänkymmentä osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa vettä — kun sen sijaan rahvas, tottuneena elämään saastuneissa oloissa, voi vaurioitta ahmia ilmaa, vaikka se olisi ihan kyllästetty hiilidioksidilla tai typellä.
Onneksi ei kukaan nyt ollut läsnä tekemässä moista havaintoa. Isäntä itse, tuotuaan kerkeästi kaksi viinipulloa ja melko hitaasti vesikannun, oli poistunut huomaavaisesti ja jättänyt tuntemattoman kahden kesken mestari Gamainin seuraan.
Kuten olemme nähneet, oli edellinen ensi töikseen huolehtinut huoneen tuulettamisesta. Ennenkuin jälleen sulki ikkunan, hän pani pienen pullon lukkoseppämestarin laajenneitten, tuhisevien sierainten eteen; tämä nukkui yhä sitä humaltuneen vastenmielistä unta, joka ihan varmasti parantaisi juopottelijat viininharrastuksestaan, jos Kaikkivaltiaan ihme antaisi heidän kerrankin nähdä itsensä humalan uneen vaipuneena.
Henkäistyään kerran pienen pullon kirpeätuoksuista sisältöä reväytti mestari Gamain silmänsä suuriksi, aivasti heti perässä täysin voimin ja mutisi sitten jotakin, mikä jokaiselle muulle kuin tälle harjaantuneelle kielimiehelle olisi ollut ihan käsittämätöntä; tarkkaan kuunneltuaan auttaja erotti seuraavat kolme neljä sanaa:
»Sitä kurjaa… hän on myrkyttänyt minut… myrkyttänyt…!»
Aseseppä näytti tulevan tuiki hyvilleen havaitessaan, että mestari Gamainia yhä vallitsi entinen mielijohde. Hän painoi pullon jälleen nukkuvan sierainten eteen; se antoi hieman voimaa tälle Noakin arvoisalle pojalle ja sai hänet kykeneväksi täydentämään lauseensa ja lisäämään jo lausuttuihin sanoihin seuraavat kaksi sanaa, jotka ilmaisivat sitäkin hirveämmän syytöksen, kun se viittasi luottamuksen väärinkäyttöön ja ystävän kieltämiseen: »Myrkyttää ystävä… ystävä…!»
»Se on todella hirmuista», huomautti aseseppä.
»Hirmuista!» sopersi Gamain.
»Inhoittavaa!» virkkoi ensimmäinen.
»Inhoittavaa!» vahvisti toinen.
»Onneksi,» sanoi aseseppä, »ehätin minä paikalle antamaan teille vastamyrkkyä».
»Niin onneksi», mutisi Gamain.
»Mutta koska yksi annos ei riitä parantamaan ihmistä sellaisesta myrkytyksestä», jatkoi tuntematon, »niin ottakaa tästä lisää».
Puolillaan olevaan vesilasiin hän tiputti viisi kuusi tippaa pullonestettä, joka oli vain tavallista ammoniakkia.
Sitten hän kohotti lasin Gamainin huulille.
»Haa!» äännähti mestari. »Se onkin juotava suun kautta, teenkin sen mieluummin niin kuin nenän kautta.»
Ja hän kulautti ahnaasti lasin sisällön kurkkuunsa.
Mutta tuskin hän oli nielaissut tämän vietävänmoisen nesteen, kun hän reväytti silmänsä apposen ammolleen ja huudahti kahden pärskähdyksen lomassa:
»Roisto, mitä olet antanut minulle? Huh — huh!»
»Hyvä ystävä», vastasi tuntematon, »olen antanut teille likööriä, joka ihan kunnolleen pelastaa henkenne».
»Ah», sanoi Gamain, »jos se pelastaa henkeni, olette tehnyt oikein, kun annoitte sitä minulle, mutta sanoessanne sitä likööriksi olette hullu!»
Ja hän pärskäytti jälleen, suu irvissä ja silmät selällään kuin antiikinaikaisen murhenäytelmän naamarilla.
Tuntematon käytti hyväkseen tätä ilmeilyn hetkeä ja meni sulkemaan, ei ikkunaa, vaan ikkunaluukut.
Suotta ei muuten Gamainkaan avannut silmiään toista tai kolmatta kertaa. Niin nopeita kuin nämä rävähtävät liikkeet olivatkin, ehti lukkoseppämestari silmätä ympäristöön, ja se syvä paikallisvaisto, jolla juopottelijat aina erottavat jonkun kapakan seinät, sanoi hänelle, että nämä seinät olivat hänelle mitä tutuimmat.
Ja tosiaankin, niillä monilla matkoilla, jotka hänen ammattiasioissa oli täytynyt tehdä Pariisiin, Gamain oli ani harvoin, poikkeamatta sisälle, sivuuttanut Sèvresin sillan ravintolan.
Eräältä näkökannalla tämä poikkeaminen oli suorastaan välttämätönkin, sillä mainittu kapakka oli jotakuinkin matkan puolivälissä.
Tämä tuttavuus vaikutti tehokkaasti. Ensinnäkin se sai hänet syvästi luottamaan aseseppämestariin, todistamalla hänelle, että hän oli tutussa paikassa.
»Kas vain», virkkoi hän, »mikäli huomaan, olenkin kulkenut jo puolitaipaleen».
»Niin olette, minun avullani», sanoi aseseppä.
»Kuinka, teidänkö avullanne?» änkytti Gamain ja siirsi katseensa elottomista esineistä elollisiin. »Teidän avullanne! Kuka te olette?»
»Paras herra Gamain», huomautti tuntematon, »tuo kysymyksenne todistaa huonoa muistia».
Gamain silmäili puhekumppaniaan entistä tarkemmin.
»Malttakaas hetki», sanoi hän, »minusta tuntuu tosiaankin, että olen teidät joskus nähnyt».
»Ah, niinkö?» Sepä hauskaa kuulla!»
»Niin, niin, mutta milloin ja missä? Siinäpä se.»
»Missäkö? Kun silmäilette ympärillenne, ehkä katseenne tielle osuvat esineet hieman teroittavat muistianne. Milloinka? Se on eri juttu. Meidän täytynee määrätä teille uusi annos vastamyrkkyä kyetäksenne selvittämään sen pulman.»
»Kiitos, ei», sanoi Gamain ojentaen käsivartensa, »olen saanut tarpeekseni vastamyrkystänne. Ja koska minä nyt olen lähes pelastettu, saa se riittää. Missä olen teidät nähnyt, missä? Nyt muistan, tässä huoneessa.»
»Vallan oikein.»
»Milloin olen teidät nähnyt? Malttakaas, varmaankin silloin kun kerran palasin Pariisista… salaiselta asialta. Minusta tosiaankin tuntuu», lisäsi Gamain nauraen, »että minulla on niitä asioita oikein urakkakaupalla».
»Siltä tuntuu. No, kuka minä olen?»
»Kukako te olette? Olette mies, joka maksoi juotavani, ja sikäli siis kunnon mies. Tuohon kämmeneen!»
»Teen sen sitäkin mieluummin», sanoi tuntematon, »kun lukkoseppämestarin erottaa aseseppämestarista vain kämmenen leveys».
»Hyvä, hyvä, oikein hyvä, nyt minä muistan koko jutun. Se tapahtui lokakuun kuudentena päivänä, kun kuningas palasi Pariisiin. Me puhelimine hänestä sinä päivänä.»
»Ja teidän jutustamisenne oli minusta erittäin mielenkiintoista, mestari Gamain. Sen vuoksi haluan jälleen nauttia siitä, koska muistinne nyt on ennallaan, ja kysyn siis, ellei se ole tunkeilevaa, miksi kaiken nimessä te tunti sitten makasitte pitkin pituuttanne ja poikkiteloin maantiellä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista, jotka olisivat leikanneet teidät kahtia, ellen minä olisi estänyt. Onko teillä murheita, mestari Gamain, ja oletteko tehnyt kohtalokkaan päätöksen surmata itsenne?»
»Surmata itseni, minäkö? En totisesti. Miksikö minä makasin keskellä tietä loassa viruen? Oletteko varma, että se olin minä?»
»Hitossa, silmäilkää ulkoasuanne!»
Gamain katsahti vaatteitaan.
»Voi, voi, kyllä rouva Gamain nyt elämöi, sillä hän sanoi minulle eilen: 'Älä pane yllesi uutta pukua, pane vanha nuttu, se on kyllin hyvä Tuilerieihin mennäksesi!'»
»Mitä? Tuilerieihen mennäksenne? Olitteko tulossa Tuileries-palatsista, kun tapasin teidät?»
Gamain raapi päätänsä koettaen koota yhä vieläkin sekavia ajatuksiaan.
»Niin, niin, niin se on», sanoi hän, »tietysti olin tulossa Tuileries-palatsista. Miksen? Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut herra Veton lukkoseppämestari.»
»Mitä? Herra Veton? Ketä te sanotte herra Vetoksi?»
»Mitä mä kuulen! Ettekö tiedä, että se on kuninkaan nimi?
Mutta mistä te siis oikeastaan tulette? Kiinastako?»
»Minkä sille voi! Minä teen työtäni enkä harrastele politiikkaa.»
»Olette ylen onnellinen. Minä valitettavasti olen joutunut harrastelemaan sitäkin, tai oikeammin minut on pakotettu harrastelemaan. Se vie minut kerran vielä turmioon.»
Gamain kohotti katseensa ja huoahti raskaasti.
»Pötyä», sanoi tuntematon, »olisiko teidät kutsuttu Pariisiin suorittamaan samansuuntainen työ, jota tulitte tekemästä silloin kun ensimmäisen kerran toisemme tapasimme?»
»Ihan niin, mutta silloin en tiennyt, minne minut vietiin, ja silmäni oli sidottu, nyt sen sijaan tiesin, minne menin ja silmäni olivat auki.»
»Teidän oli sen vuoksi helppoa tuntea Tuilerieis-palatsi?»
»Tuileries-palatsi?» kertasi Gamain. »Kuka teille on sanonut, että minä olen käväissyt Tuilerieissa?»
»Hitossa, te itse juurikään! Kuinka minä muutoin tietäisin teidän tulleen Tuilerieista, ellette olisi sitä minulle sanonut?»
— Se on totta, — päätteli Gamain itsekseen, — mistä hän sen todella tietäisi, ellen olisi sitä hänelle sanonut?
Sitten hän virkkoi tuntemattomalle:
»Olen kenties tehnyt hullusti mainitessani siitä teille. Mutta välipä tuolla, ettehän te ole koko maailma. No niin, koska olen sen teille maininnut, en ota sanojani takaisin. Minä olen ollut Tuileries-palatsissa.»
»Ja te olette työskennellyt kuninkaan kanssa, joka on antanut teille taskussanne olevat kaksikymmentäviisi kultarahaa.»
»Häh!» virkahti Gamain. »Taskussani oli tosiaankin viisikolmatta kultarahaa.»
»Ja ne ovat siellä vieläkin, hyvä ystävä.»
Gamain työnsi kerkeästi kätensä syvälle vyötärystaskuun ja veti esille kourallisen kultarahoja, joiden joukossa näkyi muutama pieni hopealantti ja pari kolme isoa soun rahaa.
»Malttakaas, malttakaas», sanoi hän, »viisi, kuusi, seitsemän… hyvä, ja minä kun olin unohtaa koko jutun… kaksitoista, kolmetoista, neljätoista… viisikolmatta louisdoria on nätti summa… seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista… summa, jota nykypäivinä ei löydetäkään hevosen jaloista… kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta. Ah» jatkoi Gamain hengittäen kevyemmin, »Jumalan kiitos, kaikki ovat tallella!»
»Kuten sanoin, ja te olisitte voinut ilman muuta uskoa minua, niin minusta ainakin tuntuu.»
»Teitä? Mistä tiesitte mukanani olevan viisikolmatta louisdoria?»
»Hyvä herra Gamain, minulla on ollut kunnia jo mainita teille, että tapasin teidät makaamassa keskellä valtamaantietä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista, jotka olivat leikata teidät kahtia. Minä huusin ajajaa pysäyttämään. Kutsuin paikalle ohi yrittävän vuokra-ajurin. Irroitin toisen vaunulyhdyn ja katsellessani teitä lyhdyn valossa huomasin pari kolme kadulle kierähtänyttä kultarahaa. Koska ne kultarahat viruivat lähellä taskunne suuta, päättelin niiden vierähtäneen taskustanne. Työnsin sormeni taskuun, sen sisältämistä kahdestakymmenestä kultarahasta huomasin, etten ollut erehtynyt. Mutta silloin ajuri ravisti päätänsä ja sanoi: 'Ei, herra, ei.' — 'Mitä ei?' — 'Ei, minä en ota tuota miestä rattailleni.' — 'Mikset ota?' — 'Koska hän on liian rikas tuossa puvussa. Viisikolmatta louisdoria pumpulisamettisen nutun taskussa, se haiskahtaa jo virstan päässä hirsipuulta, herra!' — 'Mitä', sanoin, 'luuletteko olevanne tekemisissä varkaan kanssa?' — Se sana näytti vaikuttavan teihin, sillä te sanoitte: 'Varas, minäkö varas?' — 'Ihan varmasti te olette varas', vastasi ajuri teille. 'Ellette olisi varas, kuinka taskussanne muuten olisi viisikolmatta louisdoria?' — 'Taskussani on viisikolmatta louisdoria, koska oppipoikani, Ranskan kuningas, on ne minulle antanut, vastasitte te. Ne sanat kuultuani luulin tuntevani teidät. Siirsin lyhdyn lähemmäs kasvojanne. 'Kaikki on nyt selvää! huudahdin. 'Tämä mies on herra Gamain, lukkoseppämestari Versaillesista. Hän on ollut työssä kuninkaan kanssa ja kuningas on antanut hänelle vaivan palkaksi viisikolmatta louisdoria. — Kun minä menin vastuuseen teistä, ajurikaan enää vastustellut. Työnsin taskuunne sieltä kierähtäneet kultarahat. Teidät pantiin rattaille mukavaan asentoon. Minä nousin ajurin viereen. Teidät kannettiin tähän kapakkaan ja tässä te nyt olette eikä teillä, Jumalan kiitos, ole muuta valittamista kuin että oppilaanne on teidät hylännyt.»
»Olenko minä puhellut oppipojastani? Olenko minä valitellut, että hän on minut hylännyt?» päivitteli Gamain yhä enemmän kummastellen.
»No, mutta siinä minulla on mies, joka ei muista mitä on vastikään sanonut!»
»Minäkö?»
»Mitä, ettekö vastikään sanonut: 'Se on sen veijarin… en muista enää nimeä, jonka mainitsitte.»
»Louis Lecomte.»
»Niin juuri. Mitä, ettekö hetki sitten sanonut: 'Se on sen veijarin Louis Lecomten vika, hän lupasi palata kanssani Versaillesiin, mutta lähdön hetkellä jättikin minut pulaan!»
»Olen hyvinkin voinut sanoa, koska se on totta.»
»No hyvä, koska se on totta, miksi siis kiellätte? Tiedättekö, että moinen salaperäisyys olisi näinä aikoina hyvin vaarallista jonkun toisen kuin minun kanssani, hyvä ystävä?»
»Niinpä kai, mutta teidän kanssanne?» sanoi Gamain liehitellen.
»Minun kanssani? Mitä sillä tarkoitatte?»
»Tarkoitan ystävää.»
»Kyllä vainen. Te luotatte ystäväänne tavattomasti. Te sanotte hänelle niin ja sitten heti ei. Te sanotte hänelle: se on totta! ja heti sen jälkeen: se ei ole totta! Hiisi vieköön, se on kuin viime kerrallakin, jolloin kerroitte minulle jutun… täytyisi olla Pézénasista kotoisin uskoakseen hetkeäkään jutun todenperäisyyttä.»
»Minkä jutun?»
»Jutun siitä salaovesta, jonka olette raudoittanut jonkun ylhäisen herran talossa, jonka osoitetta ette edes voinut minulle ilmaista.»
»Hyvä, uskotte tai ette, mutta tälläkin kerralla on kysymys ovesta.»
»Kuninkaan huoneistossa?»
»Kuninkaan huoneistossa. Mutta käytäväoven asemasta on nyt puhe kaapinovesta.»
»Ja te uskottelette minulle, että kuningas, joka itse harrastelee lukkosepän töitä, olisi kutsuttanut teidät raudoittamaan jotakin ovea? Kaikkea vielä!»
»Mutta niin on kuin sanon. Ah, sitä miesparkaa! Hän kuvitteli olevansa kyllin taitava tullakseen toimeen avuttani. Hän oli aloittanut salalukon teon. 'Mitä tässä Gamainilla tehdään? Miksi kutsuttaisiin Gamain? Tarvitaanko Gamainia?' Niinpä kyllä, mutta lukonkieli tekee tenän ja täytyy kun täytyykin turvautua Gamain-poloisen apuun!»
»Hän on siis lähettänyt luoksenne jonkun uskotun kamaripalvelijansa, ehkä Huen, ehkä Dureyn tai Weberin?»
»Siinä juuri te erehdyttekin. Hän oli ottanut apulaisekseen erään oppipojan, joka tiesi vieläkin vähemmän kuin hän. Kerran sitten aamulla tämä oppipoika tulee Versaillesiin ja sanoo minulle: 'Kas niin, ukko Gamain, me olemme, kuningas ja minä, tahtoneet valmistaa lukon, mutta hitto, se noiduttu lukko ei käykään!' — 'Mitä minä sille voin?' sanoin minä. — 'Hitossa, teidän pitäisi tulla panemaan se kuntoon. —'Sanoin hänelle: 'Se ei ole totta, te ette tule kuninkaan käskystä, te tahdotte houkutella minut ansaan.' — Hän vastasi: 'Hyvä on. Kuningas on käskenyt minun antaa teille viisikolmatta louisdoria, jottei teillä olisi syytä epäillä.' — 'No, missä on viisikolmatta louisdoria?' — 'Tässä' — Ja hän antoi ne minulle.»
»Nekö viisikolmatta louisdoria, jotka nyt ovat taskussanne?» kysyi aseseppä.
»Ei. Nämä kultarahat on saatu jälkeenpäin. Edelliset viisikolmatta olivat käsirahaa».
»Hitossa! Viisikymmentä louisdoria lukon korjaamisesta! Siinä on koira haudattuna, mestari Gamain.»
»Samaa minäkin arvelin, varsinkin kun se oppipoika…»
»No, se oppipoikako?»
»Niin no, hän näytti tekaistulta oppipojalta. Minun olisi pitänyt kysellä häneltä, tiedustella, missä päin Ranskaa hän oli ammattinsa oppinut, ja mikä oli hänen äitinsä nimi ja muuta sellaista.»
»Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka erehtyvät, kun näette oppipojan työssä.»
»Sitä en sanokaan. Tämä käsitteli melko näppärästi viilaa ja sahaa. Olen nähnyt hänen katkaisevan yhdellä iskulla hehkuvan rautaharkon ja puhkaisevan silmän häntäpultilla kuin olisi kairalla kiertänyt reiän puuriukuun. Mutta kaikessa siinä oli kumminkin enemmän tietoa kuin käytäntöä. Tuskin hän oli lopettanut työnsä, kun hän jo ryhtyi pesemään käsiään, ja kun hän oli pessyt kätensä, muuttuivat ne valkoisiksi. Muuttuvatko oikean lukkosepän kädet milloinkaan valkoisiksi? Ah, vaikka minä kuinka pesisin käsiäni, minä…!»
Ja Gamain näytti ylpeänä mustia, känsäisiä kouriaan, jotka tosiaankin tuntuivat uhmaavan kaikkia maailman mantelivesiä ja saippuoita.
»Mutta entä sitten», sanoi tuntematon, johtaen lukkosepän asiaan, joka tuntui hänestä mitä mielenkiintoisimmalta, »mitä teitte kuninkaan luokse tultuanne?»
»Ensinnäkin, meitä näkyi odotetun. Meidät opastettiin työpajaan. Siellä kuningas antoi minulle lukon, joka ei ollut vallan hullummin aloitettu. Mutta sen haitat olivat ihan sekaisin. Nähkääs, kolmihaittainen lukko ei olekaan joka lukkosepän tehtävissä eikä kuninkaitten senkään vertaa, kuten ymmärrätte. Tarkastelin lukkoa, keksin sopivan keinon ja sanoin: 'Hyvä on, jättäkää minut tunniksi tänne, ja tunnin perästä se liukuu alasillaan.' — Kuningas vastasi minulle: 'Gamain ystävä, ole kuin kotonasi. Tuossa ovat viilat, tuossa ruuvipenkit. Ahkeroi, poikaseni, ahkeroi. Me menemme sillaikaa panemaan kaappia kuntoon.' Sen sanottuaan hän lähti sen lemmon oppipojan kanssa.»
»Isoja portaitako?» kysyi aseseppä kuin ohimennen.
»Ei, vaan pieniä salaportaita, joista pääsee hänen työhuoneeseensa. Saatuani työn valmiiksi päättelin itsekseni: — Kaappijuttu on vain veruke. He ovat sulkeutuneet kuninkaan työhuoneeseen pohtimaan jotakin salahanketta. Menen portaat alas hyvin hiljaa, aukaisen työhuoneen oven ja vilauksessa minä näen, mitä he puuhailevat.»
»Mitä he puuhailivat?» kysyi tuntematon.
»Odottakaa, odottakaa. Luultavasti he kuuntelivat. Enhän minä ole jaloistani mikään tanssija, ymmärrät tehän? Vaikka koetin astua niin kevyesti kuin mahdollista, narahtivat portaat allani. He kuulivat askeleeni ja tulivat minua vastaan ja juuri kun laskin käteni säpille, aukeni ovi. Kuka oli hämillään? Gamain.»
»Ettekö siis tiedä mitään?»
»Malttakaa toki. — 'Ahaa, Gamain', sanoi kuningas, 'sinäkö sieltä tuletkin?' — 'Niin, sire', vastasin, 'olen lopettanut työni'. — 'Me myöskin olemme lopettaneet', virkkoi hän. 'Tule mukaan, annan sinulle muuta hommaa.' — Ja hän opasti minut nopeasti työhuoneen poikki, muttei niin nopeasti, etten olisi ehtinyt huomata pöydälle levitettyä karttaa, Ranskan karttaa luullakseni, koskapa sen yhdessä kulmassa oli kolme liljankuvaa».
»Huomasitteko jotakin erikoista siinä Ranskan kartassa?» »Totta kai huomasin: kolme pitkää neulajonoa, jotka lähtivät keskeltä ja kuljettuaan jonkun matkan rinnakkain loittonivat sitten toisistaan reunoille päin. Niitä olisi voinut sanoa sotamiesjonoiksi, jotka marssivat rajalle kolmea tietä.»
»Totisesti, kelpo Gamain», sanoi tuntematon ihailua teeskennellen, »teidän terävältä silmältänne ei jää mikään huomaamatta… Ja te luulette, että kaappihomman asemasta kuningas ja teidän oppipoikanne olivatkin hääränneet sen kartan kimpussa?»
»Olen siitä ihan varma», vakuutti Gamain.
»Ette voi olla siitä varma.»
»Totta tietenkin voin.»
»Voitteko sen todistaa?»
»Se on hyvin helppoa. Neuloissa oli vahapää — yksissä musta, toisissa sininen ja kolmansissa punainen — ja kuningas piteli kädessään ja kaiveli hajamielisyydessään hampaita punapäisellä neulalla.»
»Ah, Gamain ystävä», sanoi tuntematon, »jos minä keksisin jonkun asesepän alaan kuuluvan uuden työmenetelmän, niin minäpä en päästäkään teitä työpajaani, en edes kulkemaan sen kautta, se on varma se, tai minä sidon silmänne, kuten teille tehtiin sinä päivänä, jolloin teidät vietiin äsken mainitun ylhäisen herran taloon. Ja vaikka silmänne olikin sidottu, panitte silti merkille, että portaissa oli kymmenen askelta ja että talo oli bulevardin puolella.»
»Malttakaas toki», sanoi Gamain ihastuneena osakseen tulleista ylistelyistä, »ette ole vielä perillä. Kaappi oli tosiaankin olemassa.»
»Ahaa! Missä sitten?»
»Niin, missäkö? Koettakaa arvata. Seinään koverrettuna, hyvä ystävä!»
»Mihin seinään?»
»Sen sisäkäytävän seinään, joka yhdistää kuninkaan vuodekomeron kruununprinssin huoneeseen.»
»Tiedättekö, että mitä nyt kerrotte on perin huvittavaa?
Entä oliko se kaappi julkisesti näkyvissä?»
»Älkää nuolaisko ennenkuin tipahtaa… tarkoitan, että katselin ympärilleni silmät suurina, mutta kun en huomannut mitään, sanoin: 'No, entä kaappi, missä se siis on?' — Kuningas silmäili ympärilleen ja sanoi sitten minulle: 'Gamain, olen aina luottanut sinuun, ja vain sinä saat tietää minun salaisuuteni. Katso nyt.' —Ja oppipojan pidellessä kynttilää — päivä ei näet päässyt tähän käytävään — kuningas irroitti neliöruudun seinälaudoituksesta ja minä huomasin pyöreän syvennyksen, jonka suu oli lähes kaksi jalkaa läpimitaten. Huomatessaan minun ihmettelevät ilmeeni kuningas virkkoi, iskien silmää oppipojalle: 'Hyvä ystävä, näetkö tuon syvennyksen? Minä olen laittanut sen rahojen säilytyspaikaksi. Tämä nuori mies on auttanut minua niinä neljänä viitenä päivänä, jotka hän on viettänyt linnassa. Nyt on sovitettava lukko tähän rautaoveen, jonka tulee sulkeutua niin, että neliöruutu sopii paikalleen ja peittää oven kuten se peittää syvennyksenkin. Tarvitsetko apua? Tämä nuori mies kyllä auttaa sinua. Tuletko hänettä toimeen? Siinä tapauksessa käytän hänen apuaan toisaalla, mutta yhä palvelukseeni.' — 'Oh‘, vastasin minä, 'te tiedätte hyvin, että milloin minä voin suorittaa jonkun työn yksin, en pyydä kenenkään apua. Tässä on puuhaa neljäksi tunniksi hyvälle työmiehelle, ja minä olen mestari, mikä merkitsee, että kaikki on valmista kolmessa tunnissa. Lähtekää te, nuori mies, askareillenne, ja te myöskin, sire. Jos te haluatte kätkeä jotakin tuohon, tulkaa kolmen tunnin perästä takaisin.' — Kaikesta päättäen kuningas oli antanut oppipojalle työtä toisaalla, sillä minä en nähnyt häntä sen koommin. Kolmen tunnin kuluttua kuningas tuli yksin ja kysyi: 'No, Gamain, kuinka pitkällä olemme?' — 'Jaha, valmis on, sire', vastasin hänelle. Ja minä näytin hänelle ovea, joka liikkui niin että oli sula nautinto sitä katsella, pienimmättäkään narinatta, ja lukkoa, joka kävi kuin herra Vaucansonin automaatti. —'Hyvä', sanoi hän minulle. 'Gamain, sinä saat auttaa minua, kun lasken rahat, jotka aion kätkeä tuonne. — Kun kamaripalvelija oli tuonut huoneeseen neljä säkillistä kaksoislouisdoreja, virkkoi kuningas: 'Laskekaamme. Minä laskin miljoonan ja hän toisen, ja kun sitten jäi jäljelle viisikolmatta kultarahaa', sanoi hän: 'Kuulehan, Gamain, nämä viisikolmatta louisdoria ovat sinun palkkiosi vaivastasi. — Siinä oli häväistystä jo enemmän kuin tarpeeksi, että antoi köyhän miehen, jolla on viisi lasta, laskea miljoonan louisdoreja ja lahjoitti sitten viisikolmatta palkkioksi! Vai mitä te arvelette?»
Tuntematon suipisti huuhaan.
»Se oli tosiaankin halpamaista», sanoi hän.
»Kuunnelkaa edelleen, emme ole vielä lopussa. Minä otin tarjotut viisikolmatta louisdoria, työnsin ne laskuuni ja sanoin: 'Kiitos kaunis, sire, mutta minä en ole saanut juotavaa enkä syötävää sitten kun aamulla ja nyt minä olen läkähtyä janoon.' Tuskin olin lopettanut sanottavani, kun kuningatar astui sisälle salaovesta ja seisoi äkkiä, varoittamatta, minun edessäni. Hän kantoi pientä tarjotinta, jolla oli lasillinen viiniä ja pieni leivos. — 'Kunnon Gamain', sanoi hän minulle, 'teidän on jano, juokaa tämä viini, teidän on nälkä, syökää tämä leivos.' — 'Ah, rouva kuningatar', sanoin minä ja kumarsin, 'ei teidän olisi tarvinnut vaivautua minun takiani, se oli ihan turhaa'.
— Mitä arvelette? Lasillinen viiniä miehelle, joka sanoo olevansa janoinen, ja leivos miehelle, joka sanoo olevansa nälkäinen! Mitä kuningatar luuli sellaisilla annoksilla tehtävän? Kaikesta huomasi, ettei hänen ole milloinkaan ollut nälkä eikä jano! Lasillinen viiniä… ihan käy sääliksi!»
»No, epäsittekö tarjouksen?»
»Olisi pitänyt evätä… mutta minä join kun joinkin viinin. Leivoksen sen sijaan panin nenäliinaani ja päättelin itsekseni: — Mikä ei ole hyvää isälle, on hyvää lapsille. — Sitten minä kiittelin hänen majesteettiaan, kuten tulikin, ja lähdin kotimatkalle vannoen mennessäni, ettei minua enää nähdä Tuileries-palatsissa.»
»Miksi sanoitte äsken, että teidän olisi pitänyt evätä kuningattaren tarjous ja olla juomatta viini?»
»Koska he olivat panneet siihen myrkkyä. Tuskin olin sivuuttanut Toumant-sillan, kun minun tuli jano… ja polttava jano tulikin! Kun vasemmalla puolellani oli joki ja oikealla viinikauppoja, epäröin tovin, menisinkö joelle… Ah, siellä vasta huomasin oikein selvästi, kuinka kelvotonta lajia heidän tarjoomansa viini oli, sillä mitä enemmän join, sitä janoisemmaksi tulin! Sitä jatkui sitten, kunnes menetin tajuntani. Mutta kyllä he saavat vielä nähdä! Jos minut milloin kutsutaan todistamaan heitä vastaan, niin minä sanon, että he ovat antaneet minulle viisikolmatta louisdoria työskenneltyäni neljä tuntia yhteen kyytiin ja laskettuani miljoonan, ja peläten minun antavan ilmi paikan, mihin he kätkevät aarteensa, he ovat myrkyttäneet minut kuin koiran!» [Sellaisen syytöksen tämä kurja todella esittikin konventin edessä kuningatarta vastaan.]
»Ja minä, kelpo Gamain», sanoi aseseppä, joka ilmeisesti oli saanut kaikki haluamansa tiedot ja nousi lähteäkseen, »minä vahvistan todistuksenne sanomalla, että minä annoin teille vastamyrkkyä, jonka avulla te virkositte elämään».
Gamain tarttui tuntemattoman käsiin ja huudahti:
»Me olemmekin tästedes ystäviä elämässä ja kuolemassa!»
Ja aito spartalaisen kohtuullisena Gamain kieltäytyi ottamasta viinilasia, kun se tuntematon ystävä, jolle hän juurikaan vannoi ikuista toveruutta, tyrkytti sitä hänelle kolmannen ja neljännen kerran. Ammoniakki oli vaikuttanut lukkoseppämestariin kahdella tavalla: selvittänyt tuota pikaa hänen humalansa ja saanut hänet seuraaviksi neljäksikolmatta tunniksi inhoamaan viiniä. Gamain lähti Versaillesin suunnalle ja saapui perille kello kaksi aamulla eheänä ja terveenä, nutun taskussa kuninkaan viisikolmatta louisdoria ja housuntaskussa kuningattaren leivos.
Jäätyään yksikseen tekaistu aseseppä otti vyötärystaskustaan kilpikonnankuorisen, kultapäärmäisen muistikirjan ja kirjoitti siihen seuraavan kaksiosaisen merkinnän:
Kuninkaan vuodekomeron takana, pimeässä käytävässä, joka vie kruununprinssin huoneeseen — rautakaappi.
Otettava selko, eikö Louis Lecomte, lukkosepänoppilas, olekin vain kreivi Louis, markiisi de Bouillén poika, joka yksitoista päivää sitten saapui Metzistä Pariisiin.
Tohtori Guillotinin kone
Jo kahta päivää myöhemmin sai Cagliostro niiden omituisten tuntosarvien avulla, joita hänelle oli kaikissa kansankerroksissa, yksinpä kuninkaankin palveluskunnan keskuudessa, selville, että kreivi Louis de Bouillé oli tullut Pariisiin lokakuun 15 tai 16 päivänä; hänen serkkunsa Lafayette oli tavannut hänet 18 päivänä; samana päivänä tämä oli esitellyt hänet kuninkaalle; 22 päivänä nuorukainen oli tarjoutunut sepänoppilaaksi Gamainille; oli viipynyt hänen luonansa kolme päivää; neljäntenä päivänä lähtenyt mestarin kanssa Versaillesista Pariisiin; oli päässyt esteettömästi kuninkaan puheille; oli palannut asuntoonsa, jonka oli vuokrannut ystävänsä Achille du Chasteletin huoneiston vierestä; oli heti muuttanut pukua ja matkustanut samana iltana postivaunuissa Metziin.
Toisaalta, päivää myöhemmin sen jälkeen kun hänellä oli ollut yöllinen keskustelu Beausiren kanssa Saint-Jeanin hautuumaalla, hän oli nähnyt entisen aliupseerin touhuissaan kiiruhtavan Bellevueen pankkiiri Zannonen puheille. — Palattuaan kello seitsemältä aamulla pelaamasta — hän oli hävinnyt viimeisenkin louisdorinsa herra Lawin erehtymättömän martingalen uhallakin — Beausire huomasi kotinsa ihan autioksi. Neiti Oliva ja pikku Toussaint olivat kadonneet.
Silloin Beausiren mieleen johtui, että kreivi Cagliostro oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssansa ulos ja selittänyt, että hänellä oli jotakin tähdellistä sanottavaa neiti Olivalle.
Oli aihetta seuraavanlaiseen epäluuloon: kreivi oli ryöstänyt neiti Olivan. Hyvänä vainukoirana Beausire käänsi nenänsä näille jäljille ja seurasi niitä Bellevueen saakka. Siellä hän oli maininnut nimensä ja hänet oli heti opastettu parooni Zannonen eli kreivi Cagliostron luo — lukijan omassa vallassa on, kumpaa nimitystä haluaa käyttää tästä, ellei juuri kertomuksemme päähenkilöstä niin ainakin esitettävänämme olevan murhenäytelmän sokkanaulasta.
Astuttuaan salonkiin, jonka me jo tunnemmekin, kun olemme aikaisemmin nähneet siellä tohtori Gilbertin ja markiisi de Favrasin, ja jouduttuaan kreivin eteen Beausire tuli hämilleen. Kreivi tuntui hänestä niin ylhäiseltä herralta, ettei hän uskaltanut tiukata tältä rakastajatartaan.
Cagliostro puolestaan näytti osaavan lukea entisen aliupseerin salaisimmatkin ajatukset, koskapa sanoi:
»Herra Beausire, olen huomannut erään asian, sen näet, että teissä on vain kaksi todellista intohimoa, peli ja neiti Oliva.»
»Ah, herra kreivi», huudahti Beausire, »te siis tiedätte, millä asialla olen täällä?»
»Vallan hyvin tiedän. Olette tullut tiedustelemaan minulta neitiOlivaa. Hän on minun luonani.»
»Mitä, onko hän herra kreivin luona?»
»On, Saint-Clauden kadun varrella olevassa asunnossani. Hän elelee siellä entisessä huoneistossaan, ja jos te olette hyvin järkevä, jos minä olen tyytyväinen teihin, jos te tuotte minulle haluamani tiedot, niin jonakin päivänä, herra Beausire, panemme taskuunne viisikolmatta louisdoria, jotta pääsette esiintymään aatelismiehenä Palais-Royalissa, ja selkäänne kauniin puvun esiintyäksenne rakastajana Saint-Clauden varrella.»
Beausirella oli hyvä halu korottaa äänensä ja vaatia neiti Oliva haltuunsa, mutta Cagliostro oli virkkanut pari sanaa onnettomasta Portugalin lähetystön jutusta, joka häilähteli entisen aliupseerin pään päällä kuin Damokleen miekka, ja Beausire oli pysynyt vaiti.
Kun hän lausui epäilevänsä, ettei neiti Oliva ollut Saint-Clauden kadun asuintalossa, käski kreivi valjastaa vaununsa, ajoi Beausiren kanssa puistokadun rakennukseen, vei hänet »kaikkeinpyhimpään», siirsi seinältä erään kuvan sivulle ja osoitti hänelle taidokkaasti sommitellusta aukosta neiti Olivaa, joka kuningatarmaisesti puettuna lojui isossa, kahden istuttavassa sohvassa lukien jotakin siihen aikaan yleisesti harrastettua huonoa kirjaa. Sellaiset kirjat olivat neiti de Taverneyn entisen kamarineidon suurin ilo, milloin onnellinen sattuma salli hänen päästä niihin käsiksi. Hänen poikansa, pikku Toussaint, joka oli puettu kuin kuninkaanpoika, päässä Henrik IV:n kuosinen, valkoinen sulkatöyhtölakki ja jalassa taivaansiniset merimieshousut, joita kannatteli kolmivärinen, kultatupsuinen vyö, leikki uhkeilla leluilla.
Silloin Beausire tunsi, kuinka rakastajan ja isän sydän laajeni hänen rinnassaan. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä kreivi häneltä tahtoi, ja sanojensa mittaisena miehenä kreivi päivinä, jolloin Beausire oli tuonut jonkun mielenkiintoisen tiedon, salli hänen, sen jälkeen kuin hän oli saanut kreivin kädestä maksun kullassa, mennä noutamaan palkkansa rakkaudessa neiti Olivan sylistä.
Kaikki oli siis sujunut kreivin toivomusten ja voisi sanoa myöskin Beausiren toivomusten mukaan, kun joulukuun loppupäivinä, hetkellä, joka tähän vuodenaikaan oli ihan tavaton, toisin sanoen kello kuusi aamulla, tohtori Gilbert, joka oli työskennellyt jo puolitoista tuntia, kuuli oveltaan kolme iskua ja tunsi niiden laadusta, että kolkuttaja oli joku vapaamuurariveli.
Hänen oli mentävä avaamaan.
Kreivi Cagliostro, hymy huulilla, seisoi oven toisella puolella.
Joutuessaan vastakkain tämän salaperäisen miehen kanssa ei Gilbert milloinkaan voinut masentaa eräänlaista puistattavaa tunnetta.
»Ah», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, kreivi?»
Sitten hän ojensi väkinäisesti kätensä ja jatkoi:
»Tervetuloa, olkoon hetki mikä tahansa ja liikuttepa millä asialla hyvänsä!»
»Asiani, hyvä Gilbert», selitti kreivi, »on halu saada teidät tulemaan mukaan erääseen ihmisystävälliseen kokeeseen, josta minulla on ollut kunnia jo puhua teille aikaisemmin».
Gilbert koetti turhaan muistella, mistä kokeesta kreivi oli joskus puhunut.
»En muista», sanoi hän.
»Tulkaa silti, hyvä Gilbert, minä en vaivaa teitä suotta, saatte olla siitä varma. Muuten siellä, minne aion teidät viedä, tapaatte vanhoja tuttuja.»
»Hyvä kreivi», sanoi Gilbert, »minne tahansa minut haluattekin viedä, lähden kanssanne ennen kaikkea juuri teidän takianne. Paikka, minne tulen, ja henkilöt, jotka tapaan, ovat toisarvoisia seikkoja.»
»Kas niin, tulkaa nyt, sillä meillä ei ole aikaa hukattavana.»
Gilbert oli täysissä pukeissa, hänen tarvitsi vain panna kynä pois ja ottaa hattu.
Kun nämä toimet oli suoritettu, sanoi hän:
»Kreivi, olen määrättävissänne.»
»Lähtekäämme», vastasi kreivi lyhyesti.
Hän meni edellä, Gilbert seurasi perässä.
Miehet nousivat ulkona odotteleviin vaunuihin.
Vaunut lähtivät heti liikkeelle kreivin tarvitsematta antaa minkäänlaista määräystä. Ilmeisesti ajuri tiesi jo ennestään, minne matka oli suunnattava.
Neljännestunnin ajon jälkeen, jonka kestäessä Gilbert huomasi vaunujen kulkevan halki koko Pariisin ja sivuuttavan tulliportin, pysähdyttiin isoon neliöpihaan, jota ympäröivissä seinissä oli kaksi kerrosta pieniä ristikkoikkunoita.
Portti, josta vaunut olivat ajaneet sisälle, sulkeutui niiden perässä.
Astuttuaan alas vaunuista Gilbert huomasi olevansa jonkun vankilan pihamaalla ja silmäiltyään tarkemmin ympäristöään hän tunsi sen Bicêtren pihaksi.
Tämä näyttämö, luonnostaankin jo synkännäköinen, vaikutti sitäkin alakuloisemmalta, kun hämärtävä päivä vain vaivoin näytti uskaltavan tulla tähän pihaan.
Kello lienee ollut neljänneksen yli kuuden aamulla. Talvisaikaan se päivänhetki on perin ikävä, sillä silloin kylmä tehoo lujarakenteisimpiinkin ihmisiin.
Hieno tihkusade valui harson lailla alas ja pieksi vankilan harmaita seiniä.
Keskellä pihaa oli työssä viisi kuusi puuseppää mestarin valvoessa työtä. Työtä johti muuan pieni, mustapukuinen mies, joka yksinään liikkui enemmän kuin kaikki muut. Miehet olivat pystyttämässä jotakin oudonnäköistä, omituista konetta.
Huomatessaan saapuneet vieraat pieni, mustapukuinen mies kohotti päänsä.
Gilbert säpsähti. Hän tunsi miehen tohtori Guillotiniksi, jonka hän oli tavannut Maratin luona. Tuo kone oli isossa koossa sama, jonka hän oli nähnyt pienoiskoossaKansan Ystäväntoimittajan kellarissa.
Pieni mies puolestaan tunsi myöskin Cagliostron ja Gilbertin.
Näiden kahden henkilön tulo oli kaikista päättäen niin tärkeä tapaus, että hän katsoi asiakseen luopua hetkeksi työn johdosta ja lähteä heitä tervehtimään.
Mutta sitä ennen hän sentään kehoitti puuseppämestaria valvomaan tarkoin miestensä hommia.
»No, no, mestari Guidon… tuo on hyvä», sanoi hän. »Pankaa ensiksi kuntoon alusta. Alusta nähkääs on koko rakennuksen pohja. Kun alusta on valmis, pystyttäkää molemmat pylväät, mutta katsokaa tarkoin, etteivät rajamerkit tule liian etäälle tai liian lähelle. Minä olen muuten paikalla enkä päästä teitä näkyvistäni.»
Sitten hän lähestyi Cagliostroa ja Gilbertiä, jotka säästivät häneltä puoli taivalta.
»Hyvää huomenta, parooni», tervehti hän. »On kovin miellyttävää, että tulette ensimmäisenä ja tuotte mukananne tohtorin. Tohtori, muistatte kai vielä, että olin kutsunut teidät Maratin luona katsomaan koettani, mutta olin unohtanut kysyä osoitettanne… Te näette kohta jotakin merkillistä, kaikkein ihmisystävällisimmän koneen, mitä milloinkaan on keksitty.»
Sitten hän kääntyi äkkiä tähän koneeseen päin, rakkaimman huolenpitonsa esinettä tarkastamaan.
»No, no, Guidon, mitä te nyt teette?» sanoi hän. »Te panette etupuolen taaksepäin.»
Hän hypähti portaille, jotka kaksi apuria oli juuri kiinnittänyt neliölautaan, ja oli tuossa tuokiossa alustalla, missä hänen läsnäolonsa riitti parissa sekunnissa korjaamaan erehdyksen, jonka tämän uuden koneen salaisuuksiin perehtymättömät työmiehet olivat tehneet.
»Kas noin», virkkoi tohtori Guillotin katsellen tyytyväisenä, kuinka työ hänen johdossaan sujui kuin itsestään. »Nyt on enää pantava leikkuuveitsi uurteeseen… Guidon, Guidon», huudahti hän äkkiä kuin kauhistuneena, »kuulkaas, miksei uurretta ole vahvistettu messinkilevyllä?»
»Ah, tohtori, nähkääs, minä ajattelin, että hyvin voideltu kelpo tammipuu olisi yhtä hyvä kuin messinki», vastasi puuseppämestari.
»Siinä nyt ollaan», sanoi tohtori halveksivasti, »säästäväisyyttä, kitsautta, vaikka kysymyksessä on tieteen kehitys, inhimillinen hyvä! Guidon, jos kokeemme tänään epäonnistuu, panen teidät siitä vastuuseen. Hyvät herrat, otan teidät todistajiksi», jatkoi tohtori puhutellen Cagliostroa ja Gilbertiä, »haastan teidät todistamaan, että minä olin pyytänyt tekemään kourut messingistä ja että minä panen vastalauseen, kun niitä ei ole tehty messingistä. Jos veitsi nyt pysähtyy puolitiehen tai liukuu huonosti, niin se ei ole minun vikani, minä pesen käteni.»
Kahdeksantoista vuosisataa eroitti sen eleen, jonka tohtori teki uuden kojeensa tasokkeella, siitä kädenliikkeestä, jonka Pilatus aikoinaan oli tehnyt palatsinsa parvekkeelta.
Mutta kaikista näistä pikku vastoinkäymisistä huolimatta koje saatiin pystyyn ja kohotessaan se sai eräänlaisen inhimillisen hahmon, joka riemastutti keksijäänsä, mutta pani tohtori Gilbertin värisemään.
Cagliostro pysyi tunteettomana. Tuntui siltä kuin Lorenzan kuoleman jälkeen tämä mies olisi kivettynyt marmoriksi.
Seuraavassa kuvailemme tämän koneen ulkomuotoa.
Alimpana oli ensimmäinen tasoke, jolle päästiin lyhyitä myllyportaita pitkin.
Tämä tasoke — mestauslava — oli viisitoista jalkaa leveä neliö. Siltä kohosi, vastapäätä portaita ja suunnilleen kymmenen jalan päässä niistä, kaksi yhdensuuntaista, kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista pylvästä.
Näihin pylväihin oli uutettu se kuulu kouru, jossa mestari Guidon oli säästellyt messinkiä; sen säästäväisyyden olemme nähneet aiheuttavan ihmisystävällisen tohtori Guillotinin kovaääniset huudahdukset.
Tätä kourua pitkin liukui puolikuunmuotoinen leikkuuterä. Kun sitä kannatteleva jousi päästettiin auki, putosi veitsi vapaasti omalla painollaan. Lisäpainolla se oli tehty sata kertaa raskaammaksi.
Pylväitten väliin oli tehty pieni aukko, johon sopi ihmisen pää. Kun tämän reiän molemmat puupuoliskot lyötiin kiinni, muodostivat ne kuin renkaan kaulan ympärille.
Tavallisen miehen mittaisesta laudasta sommiteltu vipulauta heilahti määrätyllä hetkellä ja heilahtaessaan se joutui itsestään äsken mainitun ikkunan tasalle.
Kuten näkyy, oli kaikki tämä mitä nokkelinta keksintöä.
Silläaikaa kun puusepät, mestari Guidon ja tohtori viimeistelivät kojeen kuntoonpanoa, Cagliostron ja Gilbertin keskustellessa kojeen enemmästä tai vähemmästä alkuperäisyydestä — kreivi piti riidanalaisena tohtori Guillotinin keksinnön alkuperäisyyttä huomauttaen hänen kojeensa muistuttavan italialaistamannayaaja varsinkin Toulousen vanneveistä, jolla marsalkka de Montmorency oli mestattu [»Tässä maakunnassa», sanoo Puységur, »käytetään kahden puupalikan väliin kiinnitettyä vanneveistä; kun mestattavan pää on painettu pölkylle, nykäisee joku nuorasta, veitsi putoaa ja irroittaa ruumiista pään»]— saapui pihalle uusia vieraita, jotka nekin epäilemättä oli kutsuttu olemaan mukana tässä kokeessa.
Heitä oli ensinnäkin meille ennestään tuttu vanhus, joka on esittänyt toimekasta osaa pitkän kertomuksemme vaiheissa. Vaikka häntä vaivasi sairaus, joka pian vei hänet kuolemaan, oli hän virkaveljensä Guillotinin kutsua noudattaen poistunut huoneestaan ja, varhaisesta aamuhetkestä ja huonosta säästä piittaamatta, tullut katsomaan, kuinka kone toimisi.
Gilbert tunsi hänet ja riensi kunnioittavasti häntä tervehtimään.
Hänen seurassaan oli herra Giraud, Pariisin kaupunginarkkitehti, joka sai kiittää hoitamaansa virka-asemaa hänelle tulleesta erikoiskutsusta.
Toiseen ryhmään, joka ei ollut ketään tervehtinyt ja jota kukaan ei ollut tervehtinyt, kuului neljä miestä, kaikki neljä hyvin yksinkertaisissa pukimissa.
Pihalle päästyään nämä neljä miestä olivat heti siirtyneet mahdollisimman etäälle siitä paikasta, missä Cagliostro ja Gilbert seisoivat, ja pysyttelivät sopessaan, nöyrinä, puhellen kuiskaavalla äänellä ja sateesta huolimatta pidellen hattua kädessään.
Se heistä, joka näytti päälliköltä tai jota muut kolme kuuntelivat kunnioittavasti, kun hän puhui heille matalalla äänellä, oli viidenkymmenen tai kahdenkuudetta vuoden ikäinen, kookasvartaloinen, suopeasti hymyilevä ja avomielisen näköinen mies.
Tämä mies oli Charles-Louis Sanson. Hän oli syntynyt helmikuun 15 päivänä 1738. Hän oli nähnyt isänsä teloittavan Damiensin ja ollut apuna, kun isällä oli ollut kunnia katkaista herra de Lally-Tollendalin kaula.
Hänellä oli tavallisessa käytännössä nimityksenäänMonsieur de Paris,»Pariisin herra».
Muut kolme olivat hänen poikansa, joka myöhemmin sai kunnian auttaa häntä Ludvig XVI:n teloituksessa, ja hänen kaksi apulaistaan.
Monsieur de Parisin, hänen poikansa ja hänen kahden apulaisensa läsnäolo antoi herra Guillotinin koneelle hirvittävän kaunopuheisuuden leiman, se kun todisti, että koe, jonka hän aikoi tehdä, oli saanut hallituksen hyväksymisen, ellei, juuri takuuta.
Tällä hetkellä monsieur de Paris näytti hyvin alakuloiselta. Jos kone, jonka koekäyntiä hänet oli kutsuttu katsomaan, hyväksyttäisiin, menettäisi hänen esiintymisensä kaiken maalauksellisuutensa. Teloittaja ei olisi enää joukon silmissä tuomioenkeli kädessä säkenöivä kalpa; pyöveli olisi vain jonkunlainen vanginvartija, joka nykäisee kuolemannuorasta.
Sillä taholla oli siis todellinen vastustuspuolue.
Koska sadetta yhä jatkui, heikompana kenties, mutta sitä tiheämpänä, alkoi tohtori Guillotin pelätä, että ruma sää voisi karkoittaa jonkun hänen katselijakunnastaan, ja kääntyi senvuoksi huomattavimman ryhmän puoleen, sen, johon kuuluivat Cagliostro, Gilbert, tohtori Louis ja arkkitehti Giraud, ja sanoi kuin teatterinjohtaja, joka tuntee yleisön käyvän kärsimättömäksi:
»Hyvät herrat, me odotamme enää vain yhtä henkilöä, tohtori Cabanisia.Kun hän saapuu, voimme aloittaa.»
Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun pihalle ajoivat kolmannet vaunut, joista astui ulos muuan kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen mies, avo-otsainen, älykkään näköinen, vilkaskatseinen tutkijatyyppi.
Tämä tulija oli viimeinen kaivattu vieras, tohtori Cabanis.
Hän tervehti jokaista ystävällisesti, kuten sopiikin filosofilääkärin tehdä, meni tarjoamaan kättä Guillotinille, kun tämä korkealta tasokkeelta huudahti:
»Tulkaahan nyt, tohtori, tulkaa väleen, teitä vain on odoteltukin!»
Sitten tohtori Cabanis siirtyi Cagliostron ja Gilbertin seuraan.
Silläaikaa hänen vaununsa asettuivat toisten ajoneuvojen rinnalle.
Monsieur de Parisin ajoneuvot olivat vaatimattomasti jääneet portille.
»Hyvät herrat», sanoi tohtori Guillotin, »koska emme odota enää ketään tulevaksi, voimme nyt aloittaa».
Hän heilautti kättänsä, muuan ovi aukeni ja ulos astui kaksi miestä, yllä eräänlainen harmaa univormu. He kantoivat olkapäillään säkkiä, jonka kankaan alta häämöttivät epäselvästi ihmisruumiin muodot.
Ristikkoikkunoitten taakse ilmestyi valjuja mielipuolenkasvoja. Tylsin silmin he katselivat — heitä ei tietenkään ollut kutsuttu katselijoiksi — tätä odottamatonta ja kaameaa näytelmää, jonka valmisteluja ja tarkoitusta he eivät voineet käsittää.