Iltaseurustelu Flora-paviljongissa
Saman päivän iltana, joulukuun 24 päivänä, siis jouluaattona, oliFlora-paviljongissa vastaanotto.
Koska kuningatar ei mielinyt järjestää vastaanottoa luoksensa, otti prinsessa de Lamballe vastaan vieraat hänen puolestaan ja esiintyi emäntänä, kunnes kuningatar saapuisi.
Kuningattaren saavuttua kaikki sujuisi niinkuin iltahetki olisi vietetty Marsan-paviljongissa eikä Flora-paviljongissa.
Päiväsaikaan nuori parooni Isidor de Charny oli palannut Torinosta ja tulonsa jälkeen käynyt heti kuninkaan, sitten kuningattaren puheilla.
Molempien taholta hänet oli otettu vastaan erikoisen ystävällisesti, mutta kuningattarella oli kaksikin syytä korostaa huomaavaisuuttaan.
Ensinnäkin Isidor oli Charnyn veli ja koska Charny itse oli nyt poissa, tunsi kuningatar suurta mielihyvää tavatessaan edes hänen veljensä.
Toisaalta Isidor toi Artoisin kreivin ja prinssi de Condén terveiset, jotka sointuivat liiankin hyvin hänen oman sydämensä kuiskaamiin viesteihin.
Prinssit suosittelivat kuningattarelle markiisi de Favrasin suunnitelmia ja kehottivat häntä käyttämään hyväkseen tuon urhean aatelismiehen uhrautuvaisuutta ja pakenemaan sekä tulemaan heidän pariinsa Torinoon.
Isidor oli saanut sen ohessa tehtäväkseen lausua Favrasille prinssien olevan myötätuntoisia hänen aiheilleen ja että he tekisivät voitavansa sen onnistumiseksi.
Kuningatar viivytti Isidoria luonansa kokonaisen tunnin, kutsui hänet illaksi rouva de Lamballen seurapiiriin ja salli hänen poistua vasta kun tämä pyysi lupaa päästä toimittamaan asiansa markiisi de Favrasille.
Kuningatar ei maininnut mitään varmaa pakohankkeestaan. Mutta hän antoi Isidorin tehtäväksi toistaa Favrasille ja tämän puolisolle, mitä hän oli heille sanonut silloin kun oli ottanut markiisittaren puheilleen ja kun hän oli ilmoittamatta astunut kuninkaan huoneeseen, markiisin ollessa tämän puheilla.
Kuningattaren luota lähdettyään Isidor meni heti tapaamaan markiisi deFavrasia, joka asui Royale-aukion 21:ssä.
Parooni de Charnyn otti vastaan madame de Favras. Tämä sanoi aluksi, että hänen miehensä oli mennyt ulos. Mutta kun hän kuuli vieraansa nimen, keiden kuninkaallisten henkilöitten puheilla hän oli hetki sitten ollut ja ketkä toiset hän oli tavannut viisi kuusi päivää varemmin, hän tunnusti, että hänen miehensä olikin kotosalla, ja kutsutti hänet huoneeseen.
Markiisi tuli kirkassilmäisenä ja hymyilevänä. Hänelle oli ilmoitettu asiasta suoraan Torinosta, joten hän tiesi, miltä taholta Isidor tuli.
Viesti, jonka kuningatar muun ohessa oli antanut nuoren miehen vietäväksi, teki salavehkeilijän ilon täydelliseksi. Kaikki sujui tosiaankin hänen toivomuksensa mukaan. Hanke kehittyi suurenmoisesti. Tietyt tuhatkaksisataa ratsumiestä olivat kerääntyneet Versaillesiin. Kunkin heistä piti värvätä yksi jalkamies joukkoon, joten saataisiin kokoon kaksituhattaneljäsataa tuhannenkahdensadan asemasta. Neckern, Baillyn ja Lafayetten kolmoismurhan, joka oli suunniteltu suoritettavaksi niiden kolmen miesjoukon toimesta, joista yksi tulisi Pariisiin Roulen, toinen Grenellen ja kolmas Chaillotin tulliportista, annettiin raueta, koska arveltiin riittävän, jos Lafayette toimitettaisiin pois tieltä. Siihen yritykseen taas riittäisi hyvin neljä päättävää, hyvin asestettua miestä. Nämä odottelisivat hänen vaunujaan illalla yhdentoista aikoihin, hetkellä, jolloin Lafayette tavallisesti lähti Tuileries-palatsista. Kaksi miehistä kulkisi kadulla, yksi kummallakin sivulla, toiset kaksi asettuisivat vaunujen eteen. Toinen näistä heiluttaisi kädessään jotakin paperia, viittaisi ajajaa pysäyttämään ja sanoisi, että hänellä olisi jotakin tärkeää ilmoitettavaa kenraalille. Vaunut pysähtyisivät, kenraali kurkistaisi ulos oviaukosta ja siinä samassa hänet ammuttaisiin pistoolilla.
Siinä olikin ainoa huomattavampi ohjelmanmuutos. Kaikki muu kävisi aikaisempien suunnitelmien mukaisesti. Rahaa oli jaeltu, miehet tiesivät tehtävänsä. Kuninkaan tarvitsisi vain sanoa: »hyväksyn», Favras antaisi sovitun merkin ja koko juttu olisi selvitetty.
Muuan seikka oli huolestuttanut Favrasia: kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys. Tämän äänettömyyden oli kuningatar nyt katkaissut lähettämällä Isidorin mukana viestinsä, ja vaikka tämän esittämät terveiset markiisi Favrasille ja hänen puolisolleen tuntuivatkin kovin epämääräisiltä, lähtivät ne toki kuninkaallisesta suusta ja olivat sikäli hyvin merkittäviä.
Isidor lupasi vielä samana iltana lausua kuningattarelle ja kuninkaalle markiisin alamaisen tervehdyksen.
Kuten tiedämme, oli nuori parooni lähtenyt Torinoon samana päivänä kuin oli saapunut Pariisiin. Hänellä ei ollut siis nyt muuta asuntoa kuin se huone, missä hänen veljensä asusti Tuileries-palatsissa. Koska tämä veli oli matkoilla, käski hän kreivin palvelijan avata itselleen tämän huoneen.
Kello yhdeksän hän astui prinsessa de Lamballen salonkiin.
Häntä ei ollut koskaan esitetty prinsessalle. Tämä ei siis tuntenut häntä. Mutta koska kuningatar oli päivällä maininnut hänestä, nousi prinsessa heti kun airut oli huutanut nuoren paroonin nimen ja viehkeän suloisesti, mikä oli hänelle luonteenomaista, opasti hänet heti kaikkein valituimpaan piiriin.
Kuninkaalliset eivät olleet vielä saapuneet. Monsieur, joka näytti huolestuneelta, puheli nurkassa kahden henkiystävänsä, de la Châtren ja d'Avarayn, kanssa. Kreivi Louis de Narbonne siirtyi ryhmästä toiseen sulavasti kuin mies, joka tuntee liikkuvansa perheen keskuudessa.
Tähän perhetuttujen ryhmään kuului nuoria aatelismiehiä, jotka uhmailivat maastamuuton villitystä. Heitä olivat de Lamethit, jotka saivat monesta hyvästä kiittää kuningatarta ja jotka eivät vielä olleet siirtyneet vastustuspuolueeseen, d'Ambly, aikakauden nero tai häijyläinen, kuinka vain lukija haluaa, de Castries, kreivi Fersen, Suleau, henkevän lehdenApostolien Teotpäätoimittaja, kaikki jalosydämisiä, mutta pikapäisiä miehiä, toiset suorastaan hullunrohkeita.
Isidor ei tuntenut ainoatakaan näistä nuorista miehistä. Mutta hänen hyvin tunnettu nimensä ja se erikoinen suopeus, jota prinsessa oli suvainnut osoittaa häntä tervehtiessään, vaikuttivat, että kaikki ojensivat hänelle kätensä.
Hänhän toi sitäpaitsi vereksiä uutisia siitä toisesta Ranskasta, joka eli ulkomailla. Jokaisella oli sukulainen tai ystävä prinssien hovissa. Isidor oli nähnyt koko sen maailman, hän oli kuin toinen sanomalehti.
Olemme jo maininneet, että Suleau oli ensimmäinen.
Suleau kannatteli keskustelua ja kaikki nauroivat äänekkäästi. Suleau oli ollut päivällä kansalliskokouksen istunnossa. Guillotin oli noussut puhumaan, oli kiitellyt keksimänsä koneen lempeää toimintaa, maininnut, kuinka suurenmoisesti saman päivän aamulla suoritettu koe oli onnistunut, ja pyytänyt, että hänelle suotaisiin kunnia korvata keksinnöllään kaikki kuoleman kojeet — teiliratas, hirsipuu, polttorovio, silpominen — jotka jatkuvasti olivat kauhistuttaneet Grève-toria.
Kansalliskokous, jota tämän uuden koneen sametinpehmeys oli hurmannut, oli ollut valmis hyväksymään sen.
Suleau oli sepittänyt kansalliskokouksesta, tohtori Guillotinista ja hänen koneestaan Exaudet-menuetin säveleeseen sovitetun laulun, joka julkaistaisiin hänen lehtensä seuraavan päivän numerossa.
Tämä laulu, jota hän hyräili ympäröivälle iloiselle joukolle, herätti niin kovaäänisen naurun, että kuningas, joka paraikaa saapui kuningattaren seurassa, kuuli sen jo eteisessä ja koska hän — kuningas-parka! — ei enää useinkaan nauranut, päätti hän tiedustella, mikä näinä surullisina aikoina voi aiheuttaa moisen iloisen mielialan.
On sanomattakin selvää, että airueen ilmoitettua kuninkaan saapuneen ja toisen ilmoitettua kuningattaren tulleen tyrehti kuiskailu, keskustelu ja nauru kuin taikaiskusta ja vaihtui kunnioittavaksi hiljaisuudeksi.
Kuninkaalliset astuivat sisälle.
Mitä enemmän vallankumouksen henki julkisesti riisti kuninkuudelta arvovaltaa, sitä enemmän — se täytyy myöntää — kasvoi yksityisesti todellisissa kuningasmielisissä kunnioitus, jolle antoivat uutta voimaa kuningasparia kohdanneet vastoinkäymiset. Vuosi 89 näki syvää kiittämättömyyttä, vuosi 93 näki mitä ylevintä uhrautuvaisuutta.
Madame de Lamballe ja madame Elisabeth ottivat kuningattaren haltuunsa.
Monsieur meni kuningasta vastaan häntä kunnioittavasti tervehtiäkseen ja sanoi kumartaen:
»Veljeni, emmeköhän voisi, te, kuningatar, minä ja joku läheisimmistä ystävistänne, järjestää jotakin erikoispeliä, jotta whistin turvin saisimme hieman keskustella luottamuksellisesti?»
»Varsin mielelläni, veljeni; järjestäkää asia kuningattaren kanssa.»
Monsieur lähestyi Marie-Antoinettea, jolle Charny paraikaa esitti kunniatervehdystään sanoen hyvin hiljaa:
»Madame, olen tavannut markiisi de Favrasin ja minulla on esitettävänä teidän majesteetillenne mitä tähdellisimpiä uutisia.»
»Rakas sisareni», virkkoi Monsieur, »kuningas haluaa neljän miehen whistipeliâ. Me asetumme kuninkaan kanssa teitä vastaan ja hän antaa teidän valita puoluelaisenne.»
»Hyvä on», vastasi kuningatar, joka aavisti, että whistipeli oli vain veruke, »olen jo valinnut. Herra parooni de Charny, tulkaa te neljänneksi. Pelatessamme voitte kertoa Torinoa koskevat uutisenne.»
»Ah, te tulette Torinosta, parooni?» sanoi Monsieur.
»Niin tulen, monseigneur. Torinosta palattuani olen käväissyt Royale-aukiolla ja tavannut siellä miehen, joka on kuninkaan, kuningattaren ja teidän korkeutenne harras ystävä.»
Monsieur punastui, rykäisi ja poistui. Hän oli vehkeilevä, arka luonne; paroonin suora, täsmällinen esiintyminen kiusasi häntä.
Hän loi silmäyksen de la Châtreen, joka lähestyi häntä, kuiskasi tälle joitakin ohjeita, minkä jälkeen de la Châtre poistui.
Sillaikaa kuningas tervehti aatelismiehiä ja niitä harvoja naisia, jotka yhä nähtiin Tuileriein seurapiirissä, ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa.
Kuningatar meni tarttumaan hänen käsivarteensa ja vei hänet pelipöydän ääreen.
Kuningas tavoitteli katseellaan neljättä pelaajaa, mutta näki vainIsidorin.
»Ahaa, herra de Charny», sanoi hän, »veljenne poissaollessa te tulette neljänneksi. Se sopii mainiosti, olkaa tervetullut.»
Ja kädenliikkeellä hän kehoitti kuningatarta istuutumaan, istuutui sitten itsekin ja Monsieur hänen jälkeensä.
Kuningatar puolestaan teki Isidorille kehoittavan kädenliikkeen ja nuori parooni asettui paikalleen viimeisenä.
Madame Elisabeth polvistui kuninkaan takana olevalle kahden istuttavalle sohvalle ja nojasi molemmin käsivarsin nojatuolinsa selkään.
Pelattiin pari kolme vuoroa puhumatta muuta kuin peliin kuuluvat välttämättömät sanat.
Sitten, yhä pelaten ja huomattuaan, että muu seurapiiri oli kunnioittavasti loitonnut kuninkaallisten pöydästä, kuningatar sanoi Monsieurille:
»Veljeni, parooni mainitsi teille tulleensa Torinosta?»
»Niin», myönsi Monsieur, »hän mainitsi siitä jotakin».
»Hän sanoi teille, että Artoisin kreivi ja prinssi de Condé olivat hartaasti kehoittaneet meitä tulemaan heidän pariinsa?»
Kuningas liikahti kärsimättömästi.
»Veljeni», kuiskasi madame Elisabeth enkelimäisen suloisesti, »kuunnelkaa, olkaa hyvä».
»Kuunteletteko tekin, sisareni?» sanoi kuningas.
»Minä hartaammin kuin kukaan muu, rakas Ludvig, sillä enemmän kuin kukaan toinen minä rakastan teitä ja olen huolissani.»
»Mainitsin lisäksi», uskalsi Isidor huomauttaa, »että tulinRoyale-aukion kautta ja viivyin hetken aikaa kahdessakymmenessäyhdessä».
»Kahdessakymmenessäyhdessä?» kummasteli kuningas. »Mitä se merkitsee?»
»Kahdessakymmenessäyhdessä, sire», vastasi Isidor, »asuu muuan aatelismies, teidän majesteettinne ja meidän kaikkien harras ystävä, joka on valmis kuolemaan teidän kuten meidän kaikkien puolesta ja joka meitä muita toimekkaampana on laatinut erään suunnitelman».
»Minkä suunnitelman, herra parooni?» kysyi kuningas kohottaen päätänsä.
»Jos minä onnettomuudekseni pahoitan kuninkaan mieltä kertomalla hänen majesteetilleen mitä tiedän siitä suunnitelmasta, niin minä vaikenen heti.»
»Ei, ei, herra parooni», ehätti kuningatar sanomaan, »puhukaa vain. Liiankin monet laativat suunnitelmia meitä vastaan. Meidän täytyy toki oppia tuntemaan ne, jotka laativat suunnitelmia hyväksemme, jotta antaessamme anteeksi vihollisille osaisimme kiittää ystäviä. Herra parooni, kuka on se aatelismies?»
»Markiisi de Favras, madame.»
»Ah, hänet me tunnemmekin. Ja te luotatte hänen uhrautuvaan mieleensä, herra parooni?»
»Hänen uhrautuvaan mieleensä, kyllä, madame. Enkä minä ainoastaan luota, olen siitä varma.»
»Varokaa, herra parooni», virkkoi kuningas, »olette liian innostunut».
»Sydän arvostelee sydämen mukaan, sire. Minä vastaan markiisi de Favrasin alttiudesta. Hänen suunnitelmansa kelpoisuus ja sen mahdollisuus onnistua, ah, se on toinen juttu! Olen liian nuori ja koska kysymyksessä on kuninkaan ja kuningattaren pelastus, olen kyllin järkevä uskaltaakseni lausua siitä omaa käsitystäni.»
»Entä minkälainen on se suunnitelma?» sanoi kuningatar.
»Madame, se on toteutettavissa, ja jos kuningas suvaitsee lausua yhden sanan, tehdä myöntävän merkin, on hän huomenna tähän samaan aikaan Péronnessa.»
Kuningas oli vaiti. Monsieur rutisteli herttasotamies-parkaa, joka ei voinut auttaa asiaa.
»Sire», virkkoi kuningatar puolisolleen, »kuulitteko, mitä parooni sanoi?»
»Kuulin kyllä», vastasi kuningas ja rypisti kulmakarvojaan.
»Entä te, veljeni?» kysyi kuningatar Monsieurilta.
»En ole kuningasta kuurompi.»
»No, mitä te arvelette? Se on minun käsittääkseni ehdotus.»
»Epäilemättä», myönsi Monsieur, »epäilemättä».
Sitten hän virkkoi Isidorille:
»No, herra parooni, toistakaa äskeinen kaunis laulunne.»
Isidor vastasi:
»Minä sanoin, että kuninkaan tarvitsee vain lausua sana, tehdä vain myöntävä kädenliike ja markiisi de Favrasin toimenpiteitten avulla hän on neljänkolmatta tunnin perästä turvassa uskollisessa Péronnessaan.»
»No, veljeni», virkkoi Monsieur, »eikö paroonin ehdotus tunnu houkuttelevalta?»
Kuningas kääntyi äkkiä Monsieuriin päin, loi häneen tutkivan silmäyksen ja sanoi:
»Jos minä lähden, lähdettekö te kanssani?»
Monsieurin hahmo muuttui, hänen poskensa värähtelivät, sillä hän ei kyennyt masentamaan mielenliikutustaan.
»Minäkö?» sopersi hän.
»Te juuri, veljeni», sanoi Ludvig XVI, »minä kysyn teiltä, joka aina kehoitatte minua lähtemään Ranskasta: 'lähdettekö kanssani, jos minä lähden?'»
»Mutta», sopersi Monsieur, »minä en aavistanut, en ole tehnyt minkäänlaisia valmistuksia…»
»Mitä, ettekö ole aavistanut», ihmetteli kuningas, »ja te kuitenkin olette rahoittanut herra de Favrasin! Ette ole tehnyt minkäänlaisia valmistuksia ja kuitenkin tiedätte hetkelleen, milloin salahanke on aiottu toteuttaa!»
»Salahanke?» toisti Monsieur ja kalpeni.
»Niin, salahanke… sillä se on salahanke, vieläpä niin ilmeinen, että jos se paljastuu ennen aikojaan, niin herra de Favras vangitaan, pannaan Châteletiin ja tuomitaan kuolemaan — ellette vaikutusvallallanne ja rahalla saa häntä pelastetuksi, kuten me pelastimme herra de Besenvalin.»
»Mutta jos kuningas on pelastanut herra de Besenvalin, pelastaa hän myöskin herra de Favrasin.»
»En, sillä mitä olen voinut tehdä yhden hyväksi, en ehkä voikaan enää tehdä toisen hyväksi. Herra de Besenval oli sitäpaitsi minun mieheni, kuten herra de Favras on teidän. Kukin pelastakoon omansa, veljeni, ja siten kumpikin meistä täyttää velvollisuutensa.»
Tämän sanottuaan kuningas nousi.
Kuningatar tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja sanoi:
»Sire, hyväksytte tai epäätte, mutta teidän on annettava herra deFavrasille vastaus.»
»Minunko?»
»Niin. Mitä parooni de Charny saa vastata kuninkaan puolesta?»
»Vastatkoon», sanoi Ludvig XVI irroittaen takkinsa kuningattaren kädestä, »vastatkoon, ettei kuningas voi sallia, että hänet ryöstetään».
Ja hän poistui.
»Se merkitsee», virkkoi Monsieur, »että jos markiisi de Favras ryöstää kuninkaan vastoin hänen lupaansa, on se hyvin tervetullutta — edellyttämällä tietysti, että yritys onnistuu, sillä ken ei onnistu, on tomppeli ja politiikassa tomppelit ansaitsevat kaksinkertaisen rangaistuksen.»
»Herra parooni», sanoi kuningatar, »rientäkää hetkeäkään aikailematta vielä tänä iltana herra de Favrasin luokse ja toistakaa hänelle kuninkaan omat sanat: 'Kuningas ei voi sallia, että hänet ryöstetään.' Joko hän ymmärtää ne ilman muuta tai te selitätte ne hänelle. Menkää.»
Parooni, joka vallan oikein piti kuninkaan vastausta ja kuningattaren kehoitusta kaksinkertaisena suostumuksena, otti hattunsa, poistui salongista, hypähti kadulla ajuriin ja huusi kuskille:
»Royale-aukio, kaksikymmentäyksi!»
Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Taverneyn linnassa kaksikymmentä vuotta takaperin
Noustuaan pelipöydästä kuningas suuntasi askelensa niitä nuoria miehiä kohden, joiden iloinen nauru oli herättänyt hänen huomiotaan jo ennenkuin hän oli astunut saliin.
Hänen lähestyessään syntyi mitä syvin hiljaisuus.
»No, hyvät herrat», sanoi hän, »onko kuningas siis niin onneton, että alakuloisuus kulkee hänen mukanaan?»
»Sire…» mutisivat nuoret miehet.
»Iloisuutenne oli rajaton ja naurunne raikuva, kun kuningatar ja minä tulimme taloon.»
Sitten hän ravisti päätänsä ja jatkoi:
»Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!»
»Sire», virkkoi de Lameth, »kunnioituksesta…»
»Hyvä Charles», keskeytti kuningas, »kun te sunnuntaisin tai torstaisin pääsitte lomalle ja minä kutsutin teidät Versaillesiin virkistymään, herkesittekö nauramasta, kun minä olin siellä? Sanoin äsken: 'Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!' Minä sanon nyt: 'Onnellisia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa nauretaan!'»
»Sire», sanoi de Castries, »asianlaita on sellainen, että iloisuutemme aihe ei kenties tunnu teidän majesteetistanne kaikkein koomillisimmalta».
»Mistä te siis puhelitte, hyvät herrat?»
»Sire», sanoi Suleau ja astui esille, »minä antaudun syyllisenä teidän majesteetillenne».
»Ah, tekö, herra Suleau! Olen lukenutApostolien Tekojeneilisen numeron. Varokaa, varokaa!»
»Mitä sitten, sire?» kysyi nuori sanomalehtimies.
»Te olette hieman liian kuningasmielinen. Voitte joutua ikäviin rettelöihin neiti Théroignen rakastajan kanssa.»
»Herra Populuksen kanssa?» sanoi Suleau nauraen.
»Juuri hänen. Entä mitä on tullut runoelmanne sankarittaresta?»
»Théroignestako?»
»Niin… En ole kuullut hänestä enää mitään.»
»Sire, minä luulen, että hänen mielestään vallankumouksemme ei edisty kyllin nopeasti ja että hän on mennyt yllyttämään Brabantin vallankumousta. Teidän majesteettinne tietää kai, että…»
»En, sitä en tiennyt… Häntäkö äsken nauroitte?»
»Emme, sire. Me nauroimme kansalliskokoukselle.»
»Ohoh, hyvät herrat! Teitte oikein, kun muutuitte vakaviksi minut huomatessanne. Minä en voi sallia, että minun luonani nauretaan kansalliskokoukselle. Enhän minä tosin», lisäsi kuningas kuin perääntyen, »nyt ole kotonani, vaan prinsessa Lamballen luona. Ja siksi, nauramatta ollenkaan tai nauraen hiljaa, te voitte sanoa minulle, mikä sai teidät nauramaan niin kovaa.»
»Kuningas tietää, mistä asiasta tänään keskusteltiin kansalliskokouksessa koko istunnon aika?»
»Tiedän, ja se kysymys oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Eikö ollut kysymys uudesta koneesta, jolla rikolliset mestataan?»
»Ja jonka tohtori Guillotin on tarjonnut kansalle… siitä juuri, sire», vastasi Suleau.
»Vai niin, herra Suleau, ja te teette pilkkaa herra Guillotinista, ihmisystävästä? Taidatte vallan unohtaa, että minäkin olen ihmisystävä.»
»Oh, sire, minun käsittääkseni on ero ihmisystävällä ja ihmisystävällä. Ranskan kansan etunenässä esimerkiksi on ihmisystävä, joka on poistanut tutkintokidutuksen. Häntä me kunnioitamme ja ylistämme, teemme enemmänkin, me rakastamme häntä, sire.»
Kaikki nuoret miehet kumarsivat yhtaikaa.
»Mutta», jatkoi Suleau, »on toisia, joilla lääkärinä on tuhansia toinen toistaan suorempia tai epäsuorempia keinoja poistaakseen sairaat elämästä ja jotka nyt keksivät keinoja, kuinka saisivat terveet kuolemaan. Ah, sire, pyydän teidän majesteettianne luovuttamaan heidät minulle!»
»Entä mitä teette heille, herra Suleau? Katkaisetteko heidän kaulansakivuttomasti?» kysyi kuningas viitaten tohtori Guillotinin esittämään väitteeseen. »Annatteko heidän tuntea niskassaankevyttä raikkautta?»
»Sire, sitä minä heille toivon», sanoi Suleau, »mutta sitä en heille lupaa».
»Mitä, sitäkö heille toivotte?» ihmetteli kuningas.
»Niin, sire. Minun mielestäni on ihan paikallaan, että uusien koneitten keksijät itse ensin koettelevat niitä. Minä en suuriakaan sääli mestari Aubriotia, joka koetteli Bastiljin muurien vahvuutta, enkä messire Enguerrand de Marignytä, joka sai joululahjaksi Montfauconin hirsipuun. Valitettavasti minulla ei ole kunniaa olla kuningas, onneksi minulla ei ole kunniaa olla tuomari, on siis todennäköistä, että minun täytyy kunnioitettavan Guillotinin suhteen pysyä siinä, mitä hänelle lupaan, ja siinä, mitä olen jo alkanut tehdä.»
»Mitä olette luvannut tai oikeammin mitä olette tehnyt?»
»Mieleeni on juolahtanut, sire, että tuon ihmisyyden suuren hyväntekijän täytyy saada palkkio hyvästä teostaan. Niinpä huomenna siinäApostolien Tekojennumerossa, joka painetaan tänä yönä, toimitetaan ristiäiset. On oikein, että tohtori Guillotinin tytär, jonka isä on julkisesti tunnustanut omakseen kansalliskokouksen edessä, saa nimekseen neiti Guillotine.»
Kuningaskaan ei voinut olla hymyilemättä.
»Ja», lisäsi Charles de Lameth, »koska häitä ja ristiäisiä ei voi laulutta viettää, on herra Suleau tehnyt kummitytöstään kaksikin laulua».
»Kaksi?» kummasteli kuningas.
»Sire», selitti Suleau, »kunkin maun mukaan».
»Entä mihin säveleeseen olette laulunne sovittanut? Minun mielestäni sopii siihen vain sävelDe profundis.»
»Hyi, toki, sire! Teidän majesteettinne siis unohtaa sen mielihyvän, jota saa tuta, kun herra Guillotinin tytär katkaisee kaulan; portin edustalle muodostuu varmasti jono. Ei, sire, toinen lauluistani on saanut kuosiin tulleen sävelen,Exaudet-menuetin nuotin, ja toista lauletaan sekasävelten mukaan, sillä se on potpourri.»
»Ja saako jo ennakolta maistaa lauluanne, herra Suleau?» kysyi kuningas.
Suleau kumarsi.
»Minä en ole kansalliskokous», vastasi hän, »yrittääkseni rajoittaa kuninkaan valtaa. Minä olen hänen majesteettinsa uskollinen alamainen ja minun mielestäni kuningas voi tehdä kaikki mitä haluaa.»
»No niin, minä kuuntelen.»
»Sire», sanoi Suleau, »minä tottelen».
Ja niin hän lauloi puoliääneen,Exatidet-menuetin sävelen mukaan, laulunsa. Nuorten miesten nauru yltyi. Ja vaikka tämä kaikki ei kuninkaasta tuntunut kovinkaan huvittavalta, ei hän mielinyt ilmaista mielenliikutustaan, joka vastoin hänen tahtoaan kouristi hänen sydäntään.
»No niin, hyvät herrat», virkkoi kuningas, »te nauratte, mutta jospa tämä tohtori Guillotinin kone hyvinkin säästää poloisilta kuolemaantuomituilta hirveät kärsimykset! Mitä yhteiskunta haluaa, vaatiessaan rikollisen kuolemaa? Yksilön puhdasta ja yksinkertaista alistumista. Jos tähän alistumiseen liittyy tuskia, kuten on laita teilausta, silpomista sovellutettaessa, silloin ei harjoiteta oikeutta.»
»Mutta, sire», huomautti Suleau, »kuka sanoo teidän majesteetillenne, että tuska lakkaa, kun pää irroitetaan ruumiista? Kuka takaa, ettei elämä jatku molemmissa typistetyissä ruumiinosissa ja ettei kuoleva kärsi kaksinkertaisia tuskia tietäessään tämän kaksinaisuuden?»
»Siitä kysymyksestä väitelkööt ammattimiehet», sanoi kuningas. »Mikäli tiedän, on Bicêtressâ kokeiltu tällä koneella, vieläpä tänä aamuna. Oliko kukaan teistä mukana tässä kokeessa?»
»Ei, sire, ei, ei», sanoi miltei yhtaikaa kymmenkunta naurajaa.
»Minä olin, sire», virkkoi muuan vakava ääni.
Kuningas kääntyi ja huomasi Gilbertin, joka oli saapunut keskustelun aikana, lähestynyt miesryhmää kunnioittavasti ja oltuaan tähän saakka vaiti vastasi nyt kuninkaan kysymykseen.
»Ah, tekö se olettekin, tohtori!» sanoi kuningas hätkähtäen. »Olitteko te Bicêtressâ?»
»Olin, sire.»
»Kuinka koe onnistui?»
»Kaksi ensimmäistä yritystä suurenmoisesti, mutta kolmannessa, vaikka niskanikamat katkesivatkin, täytyi pää irroittaa puukolla.»
Nuoret miehet kuuntelivat suu auki ja katse sekaisena.
»Mitä, sire», sanoi Charles de Lameth puhuen ilmeisesti kaikkien toisten kuten omassakin nimessään, »onko tänä aamuna mestattu kolme ihmistä?»
»On, hyvät herrat», vastasi kuningas, »mutta ne kolme miestä olivat Hotel-Dieun sairaalan ruumishuoneesta. Mikä on teidän ajatuksenne, herra Gilbert?»
»Mistä, sire?»
»Koneesta.»
»Sire, se on ilmeinen edistysaskel kaikkien tähän saakka keksittyjen saman lajin koneitten rinnalla. Mutta kolmannelle ruumiille sattunut onnettomuus todistaa, että tämäkin kone kaipaa täydennystä.»
»Kuinka se on tehty?» kysyi kuningas, jossa konesepän vaisto oli herännyt.
Gilbert yritti parhaansa mukaan selittää, mutta kun kuningas tohtorin esityksestä ei voinut saada tarkkaa kuvaa koneesta, sanoi hän:
»Tulkaa, tulkaa, tohtori, tuolla pöydällä on kyniä, mustetta ja paperia… Toivottavasti osaatte piirtää?»
»Kyllä, sire.»
»Hyvä, tehkää koneen luonnos, silloin ymmärrän sen paremmin.»
Ja kun nuoret miehet, kunnioituksen pidättäminä, eivät uskaltaneet seurata kuningasta kehoitusta saamatta, sanoi Ludvig XVI:
»Oh, tulkaa, tulkaa, herrat, nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia koko ihmiskunnalle.»
»Ja kuka tietää», virkkoi Suleau puoliääneen, »kuka tietää, kelle meistä on säädetty kunnia joutua neiti Guillotinen puolisoksi. Hyvät herrat, käykäämme tutustumaan tulevaan morsiameemme.»
Kaikki seurasivat kuningasta ja Gilbertiä sekä ryhmittyivät pöydän ympärille, jonka ääreen kuninkaan kehoituksesta Gilbert istuutui voidakseen paremmin piirtää.
Gilbert alkoi tehdä luonnosta koneesta, ja kuningas tarkkasi jokaista viivaa tavattoman huolellisesti.
Mitään ei puuttunut piirroksesta. Siinä oli lava, lyhyet portaat, molemmat patsaat, vipulauta, pikku ikkuna ja puolikuun muotoinen terä.
Gilbert oli lopettamassa viimeistä vetoa, kun kuningas keskeytti hänen työnsä.
»Hitossa!» huudahti hän. »Eipä kumma, että koe epäonnistui, varsinkin kolmannella kerralla.»
»Kuinka niin, sire?» kysyi Gilbert.
»Se riippuu leikkuuterän muodosta», sanoi Ludvig XVI. »Ei osoita mekaanikon järkeä, kun tekee esineen, jonka on määrä katkaista vastustuskelpoinen esine, puolikuun muotoiseksi.»
»Minkä muodon teidän majesteettinne sille antaisi?»
»Yksinkertaisesti kolmion muodon.»
Gilbert aikoi korjata piirrosta.
»Ei, ei, ei noin», sanoi kuningas, »ei noin. Antakaa minulle kynä.»
»Sire», sanoi Gilbert, »tässä on kynä ja tuossa tuoli».
»Odottakaa, odottakaa», virkkoi Ludvig XVI, jonka oli vallannut konerakentajan into, »rauta on muovailtava vinosärmäiseksi, näin, kas tällaiseksi… ja minä takaan, että sillä voi katkaista viisikolmatta kaulaa yhteen menoon eikä terä tee tenää ainoassakaan.»
Hän oli tuskin lopettanut lauseensa, kun vihlova huuto, kauhun, miltei tuskan huuto kajahti hänen olkansa takaa.
Hän kääntyi nopeasti ja huomasi kuningattaren kalpeana, horjahdellen, tolkuttomana vaipuvan Gilbertin syliin..
Kuten muita oli kuningatartakin uteliaisuus kiihoittanut ja hän oli lähestynyt pöytää. Kumarruttuaan kuninkaan tuolin yli hän oli nähnyt puolisonsa olkapään takaa, juuri kun kuningas korjaili koneen pääosaa, saman kammottavan koneen, jonka Cagliostro oli hänelle näyttänyt kaksikymmentä vuotta takaperin Taverney-Maison-Rougen linnassa. [Kts.Lääkärin muistelmia, 15 luku. — Suom.]
Tämän nähdessään hän ei ollut kyennyt muuta kuin päästämään kauhean parahduksen. Elämä pakeni hänestä ikäänkuin tuo kohtalokas kone olisi jo käsitellyt häntä, ja kuten jo mainitsimme, hän vaipui pyörtyneenä Gilbertin syliin.
Ruumiin ja sielun lääkäri
Ymmärtää helposti, että tällaisen tapauksen jälkeen iltaseurustelu itsestään keskeytyi.
Vaikkei kukaan voinut arvata kuningattaren pyörtymisen syytä, pysyi itse tapaus tosiseikkana.
Nähdessään Gilbertin aloittaman ja kuninkaan korjaileman piirroksen oli kuningatar parahtanut ja pyörtynyt.
Sellainen huhu kierteli kutsuvierasten joukossa, ja kaikki, jotka eivät kuuluneet perheeseen tai eivät olleet edes läheisiä ystäviä, poistuivat.
Gilbert antoi kuningattarelle ensi avun.
Madame de Lamballe ei ollut suostunut siihen, että kuningatar vietäisiin kotiinsa. Se olisi ollutkin vaikeaa, prinsessa kun asui Flora-paviljongissa ja kuningatar Marsan-paviljongissa, joten siirtomatkaa olisi tullut koko palatsin pituus.
Kuninkaallinen sairas oli senvuoksi kannettu prinsessan makuuhuoneeseen ja pantu pitkälle leposohvalle. Naisille ominainen vaisto oli sanonut prinsessalle, että tähän tapaukseen kätkeytyi jokin synkkä salaisuus, ja hän oli karkoittanut kaikki, yksinpä kuninkaankin, sairaan lähettyviltä ja seisoi nyt leposohvan päässä hellän huolestunein ilmein odottaen, että Gilbertin hoito saisi kuningattaren palaamaan tajuihinsa.
Tuon tuostakin hän tiedusteli kuningattaren tilaa tohtorilta, joka itsekin kykenemättömänä kiirehtimään elämän palaamista voi rauhoittaa prinsessaa vain tavanomaisilla vakuutteluilla.
Nais-poloisen koko hermosto tuntui tosiaankin saaneen niin ankaran iskun, että hajusuolan käyttö ja ohimohieronta etikalla näyttivät aluksi ihan tuloksettomilta. Mutta vihdoin käsien ja jalkojen heikko nytkähtely todisti, että tajunta oli palaamassa. Kuningatar käänsi raukeasti päänsä oikealta vasemmalle kuin tuskallisesta unesta heräävä, huoahti syvään ja avasi silmänsä.
Mutta oli ilmeistä, että hänessä heräsi elämä aikaisemmin kuin järki. Jonkun tovin hän silmäili ympärilleen sekavin katsein kuin henkilö, joka ei tiedä, missä hän on ja mitä hänelle on tapahtunut. Mutta pian kevyt värähdys puistatti koko hänen ruumistaan. Häneltä pääsi heikko huudahdus ja hän nosti käden silmilleen kuin päästäkseen näkemästä jonkun hirveän esineen.
Hän muisti, mitä oli tapahtunut.
Kohtaus oli ohi. Gilbert, joka arvasi hyvin, että kohtauksen oli aiheuttanut yksinomaan henkinen syy, ja tiesi, kuinka vähän lääketiede pystyy sellaisia ilmiöitä parantamaan, aikoi jo poistua, kun kuningatar, joka kuin sisäisin silmin oli huomannut hänen aikeensa, ojensi kätensä ennenkuin Gilbert ehti astua askeltakaan, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi äänellä, joka oli yhtä hermostunut kuin sitä seurannut kädenliikekin:
»Jääkää!»
Gilbert pysähtyi kummastuneena. Hän tiesi hyvin, kuinka niukka oli kuningattaren myötätunto häntä kohtaan, mutta toisaalta hän oli huomannut sen omituisen, miltei magneettisen vaikutusvallan, joka hänellä oli kuningattareen.
»Olen kuningattaren määrättävissä», vastasi hän, »mutta minä arvelin, että olisi paikallaan mennä rauhoittamaan kuninkaan ja toisten vierassaliin jääneitten henkilöitten huolestunutta mieltä, ja jos teidän majesteettinne sallii…»
»Thérèse», sanoi kuningatar prinsessa de Lamballelle, »mene ilmoittamaan kuninkaalle, että olen toipunut ennalleni ja pidä huoli, ettei minua häiritä. Minä haluan keskustella tohtori Gilbertin kanssa.»
Prinsessa totteli. Hänen luonteensa kuten kasvojensakin vallitsevana piirteenä oli alistuva lempeys.
Kyynärpäihinsä nojaten kuningatar saattoi häntä katseillaan ja odotti jonkun tovin, ikäänkuin haluten antaa hänelle aikaa suorittaa tehtävänsä. Huomatessaan sitten, että tämä tehtävä oli suoritettu loppuun madame de Lamballen valppauden avulla, ja tietäen nyt saavansa häiriintymättä jutella tohtorin kanssa hän kääntyi tämän puoleen, silmäili häntä tutkivasti ja aloitti:
»Herra tohtori, eikö teitä kummastuta, että sattuma tuo teidät lähelleni aina kun elämässäni tapahtuu jokin ruumiillinen tai henkinen käännekohta?»
»Ah, madame», vastasi Gilbert, »en tiedä, tuleeko minun kiittää vai soimata sitä sattumaa».
»Kuinka niin, herra tohtori?»
»Koska minä osaan lukea ihmissydäntä kyllin hyvin tajutakseni, ettei minun tule kiittää haluanne eikä tahtoanne tästä minulle kunniaa tuottavasta tapaamisesta.»
»Minähän puhuinkin sattumasta… Tiedätte minun harrastavan suoruutta. Ja kuitenkin, tohtori, niissä viimeksi sattuneissa tilanteissa, jolloin olemme joutuneet kosketuksiin toistemme kanssa, te olette osoittanut minulle todellista uhrautuvaa mieltä. Minä en unohda sitä ja minä kiitän teitä siitä.»
Gilbert kumarsi.
Kuningatar tarkkasi hänen liikettään ja kasvojaan.
»Minäkin olen kasvojentuntija», sanoi hän. »Tiedättekö, mitä vastasitte minulle lausumatta sanaakaan?»
»Madame», virkkoi Gilbert, »olen tuiki pahoillani, jos äänettömyyteni vaikutti vähemmän kunnioittavalta kuin sanat»..
»Te vastasitte minulle: 'Hyvä on, olette kiittänyt minua, se asia on nyt järjestetty, siirtykäämme toiseen.'»
»Olen ainakin osoittanut halua, että hänen, majesteettinsa panisi alttiuteni koetukselle, joka sallisi sen tulla esille tehokkaammalla tavalla kuin tähän saakka on ollut laita. Siitä johtuu se, sanoisinko, kaipaava kärsimättömyys, jonka kuningatar kenties huomasi ilmeessäni.»
»Herra Gilbert», sanoi kuningatar silmäten tohtoria tutkivasti, »olette ylevä mies ja minä pyydän teiltä suoraan anteeksi. Minulla oli ennakkoluuloja teitä vastaan, niitä ennakkoluuloja ei ole enää.»
»Teidän majesteettinne sallikoon minun kiittää kaikesta sydämestäni, ei siitä kohteliaisuudesta, jota suvaitsette minulle osoittaa, vaan siitä luottamuksesta, jolla haluatte minuun tästedes suhtautua.»
»Tohtori», jatkoi kuningatar ikäänkuin se, mitä hän aikoi sanoa, liittyisi luontevasti hänen äskeisiin sanoihinsa, »mitä arvelette tästä kohtauksestani?»
»Madame», vastasi Gilbert, »olen tosiseikkojen mies, tiedemies. Olkaa ystävällinen ja esittää kysymyksenne määritellymmin.»
»Kysyn teiltä, tohtori, arveletteko, että pyörtymisen, josta nyt olen toipunut, aiheutti jokin niistä hermokohtauksista, joihin poloiset naiset heikon ruumiinrakenteensa vuoksi ovat alttiita, vai epäilettekö syyn olevan vakavampaa laatua?»
»Minä vastaan teidän majesteetillenne, ettei Maria Teresian tytär eikä nainen, jonka olen nähnyt niin tyynenä ja rohkeana lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä, ole tavallisia naisia eikä siis voi joutua niiden kohtausten uhriksi, jotka ahdistelevat tavallisia naisia.»
»Olette oikeassa, tohtori. Uskotteko aavistuksiin?»
»Tiede kieltää kaikki ilmiöt, jotka pyrkivät kumoamaan asioiden aineellisen muodon. Ja kuitenkin on tosiseikkoja, jotka todistavat tieteen erehtyvän.»
»Minun olisi pitänyt kysyä: uskotteko enteihin?»
»Minä uskon, että korkein kaitselmus on meidän onneksemme peittänyt tulevaisuutemme läpäisemättömällä verholla. Jotkut nerot, jotka ovat luonnolta saaneet tavattoman, matemaattisen vaiston, voivat menneisyyteen syvästi perehtyneinä kohottaa tämän verhon nurkkaa ja paljastaa, kuin usvan takaa tulevia asioita. Mutta he ovat harvinaisia poikkeuksia ja sen jälkeen kun uskonto on tuhonnut sallimusopin, filosofia pannut rajat uskolle, ovat nämä profeetat menettäneet kolme neljännestä taikavoimastaan. Ja kuitenkin…» lisäsi Gilbert.
»Ja kuitenkin?» toisti kuningatar huomatessaan hänen pysähtyvän kuin miettimään.
»Ja kuitenkin, madame», jatkoi Gilbert ja näytti jännittävän kaikki voimansa pohtiakseen kysymyksiä, jotka hänen järkensä karkoitti epäilyksen alueelle, »ja kuitenkin on muuan mies…»
»Muuan mies?» sanoi kuningatar, joka kuunteli henkeä salpaavan jännittyneenä Gilbertin sanoja.
»Muuan mies on toisinaan eittämättömillä tosiseikoilla saanut kaikki älyni laatimat todistelut huojumaan.»
»Ja se mies on…?»
»En uskalla mainita hänen nimeään teidän majesteetillenne.» »Se mies… on teidän opetusmestarinne, eikö totta, tohtori?
Mies kaikkivaltias, mies kuolematon, jumalainen Cagliostro!» »Madame, minun ainoa, ehdoton, todellinen opetusmestarini on luonto. Cagliostro on vain pelastajani. Rintani oli luoti puhkaissut, olin vuodattanut vereni kuiviin haavasta, jota parikymmentä vuotta myöhemmin lääkärinä pidän parantumattomana, mutta hän teki minut terveeksi parissa päivässä voiteella, jonka kokoomuksesta en ole päässyt selville. Siitä johtuu kiitollisuuteni, tekisi mieli sanoa ihailuni.»
»Ja se mies on teille lausunut ennustuksia, jotka ovat toteutuneet?»
»Omituisia, uskomattomia ennustuksia, madame. Se mies liikkuu nykyisyydessä niin varmasti, että voi uskoa hänen tuntevan myöskin tulevia asioita.»
»Jos siis hän olisi ennustanut teille jotakin, uskoisitte hänen sanoihinsa?»
»Ainakin toimisin sen mukaan kuin hänen ennustuksensa toteutuisi.»
»Jos hän olisi ennustanut teille ennenaikaisen, hirveän, häpeällisen kuoleman, valmistautuisitte siihen kuolemaan?»
»Kyllä, madame», vastasi Gilbert silmäten tutkivasti kuningatarta, »kun ensin olisin kaikin mahdollisin keinoin koettanut välttää sitä».
»Välttää? Ei, tohtori, ei! Minä tiedän hyvin, että olen kuolemaantuomittu», sanoi kuningatar. »Tämä vallankumous on kuilu, johon valtaistuin suistuu. Tämä kansa on leijona, joka nielee minut.»
»Ah, madame», sanoi Gilbert, »te voitte, jos tahdotte, saada tuon kauhistuttavan leijonan makaamaan jalkojenne juuressa karitsan lailla!»
»Ettekö ole nähnyt sitä Versaillesissa?»
»Ettekö ole nähnyt sitä Tuileries-palatsissa? Se on kuin valtameri, joka pieksää taukoamatta sen kulkua ehkäisevää kalliota, kunnes tämä murenee, ja joka hyväilee kuin hellä hoitaja laivaa, joka uskoutuu sen kuljetettavaksi.»
»Tohtori, ammoin sitten on kaikki siteet katkottu tämän kansan ja minun välilläni.»
»Koska ette tunne toisianne perinpohjin. Heretkää olemasta sen kuningatar, muuttukaa sen äidiksi. Unohtakaa olevanne Maria Teresian, vanhan vihollisemme, tytär ja Josef toisen, valeystävämme, sisar. Olkaa ranskatar ja te saatte kuulla kansanne äänen kohoavan teitä siunaamaan ja te näette kansanne käsivarren kurkottautuvan teitä hyväilemään.»
Marie-Antoinette kohautti olkapäitään.
»Niin, niin, tiedän tuon… se siunasi eilen, se hyväilee tänään ja huomenna se tukahduttaa juuri ne, joita se on siunannut ja hyväillyt.»
»Koska se tuntee, että juuri niissä asustaa sen tahtoa vastustava voima ja viha, joka epää sen rakkauden.»
»Ja tietääkö se itsekään, mitä se rakastaa tai vihaa, se kansa, tuhoova luonnonvoima, luonnonvoima, joka tuhoo kuin tuuli, vesi ja tuli ja jolla on kaikki naisen oikut?»
»Koska te katselette sitä pinnalta kuten valtamerta katsellaan jyrkältä rantatörmältä, koska se näennäisesti järjettömänä vyöryessään eteenpäin ja loitotessaan pärskyttää vaahtonsa teidän jalkoihinne ja peittää teidät valittelullaan, jota te arvelette karjunnaksi. Mutta kansaa ei tule katsella siltä kannalta. Sitä täytyy pitää suurille vesille rakentelevan pyhän hengen kannattelemana kansana, sitä tulee katsella, kuten Jumalakin katselee, kansana, joka vaeltaa kohti sopusointua ja joka murskaa kaikki tämän päämäärän tiellä olevat esteet. Te olette ranskalaisten kuningatar, madame, ettekä te tiedä, mitä tällä hetkellä Ranskassa tapahtuu. Kohottakaa huntunne, madame, älkää pitäkö sitä alhaalla ja te saatte ihailla sen sijaan että nyt pelkäätte.»
»Mitä minä siis saan nähdä niin kaunista, niin suurenmoista, niin häikäisevää?»
»Te saatte nähdä uuden maailman versovan vanhan raunioista, te näette Ranskan kehdon soljuvan, kuten muinen Mooseksen kätkyen, virralla, joka on Niiliä, Välimerta, Atlanttia leveämpi… Jumala kulkuasi ohjatkoon, oi kätkyt! Jumala sinua varjelkoon, oi Ranska!»
Ja niin vähän intomielinen kuin olikin, Gilbert kohotti kätensä ja loi katseensa taivasta kohden.
Kuningatar silmäili häntä ihmetellen. Hän ei ymmärtänyt. »Ja missä se kätkyt tapaa rannan?» kysyi kuningatar. »Kansalliskokouksessako, kiistelijöitten, hävittäjien, tasa-arvoisuutta harrastelevien kokouksessa? Vanhan Ranskanko tulee johtaa uutta? Surumielinen äiti niin kauniille lapselle, herra Gilbert!»
»Ei, madame, se kätkyt tapaa rannan jonakin päivänä, tänään, huomenna kenties, tällä hetkellä tuntemattomassa maassa, jonka nimi onisänmaa. Siellä se saa voimakkaan vaalijan, joka tekee kansat väkeviksi,vapauden.»
»Ah, niin suuria sanoja!» huomautti kuningatar. »Minä luulin, että niiden väärinkäyttö oli ne tuhonnut.»
»Ei, madame», vastasi Gilbert, »suuria asioita! Katsokaa Ranskaa, missä kaikki nyt on murskana eikä mitään rakennettu uudestaan, missä ei ole säännöllisesti toimivaa kansallishallintoa, tuskin maakuntiakaan, missä ei ole lakeja, mutta missä lait syntyvät itsestään; katsokaa, kuinka se, silmä tuimana ja askel varmana, raivaa itselleen tietä, joka johtaa sen yhdestä maailmasta toiseen, ja kuinka se rakentaa itselleen kuilun yli vievää kaitaa siltaa. Katsokaa, kuinka se tätä kaitaa siltaa kuin Muhametin siltaa kulkee kompastelematta. Minne menee tämä vanha Ranska? Isänmaan yhteyttä kohden! Mikä on tähän saakka näyttänyt vaikealta, vaivaloiselta, voittamattomalta, on nyt tullut sille ei ainoastaan mahdolliseksi, vaan vieläpä helpoksi. Maakuntamme olivat erilaisten ennakkoluulojen, vastakkaisten etukysymysten, yksilöllisten perintätapojen sokkeloinen vyyhti, mikään ei voinut, — niin arveltiin, — hallita näitä viittäkolmatta ja kolmeakymmentä kansallisuutta, koska ne hylkivät yleiskansallisuutta. Suostuisivatko vanha Languedoc, vanha Toulouse, vanha Bretagne liittymään Normandiaan, Burgundiin tai Dauphinéhen? Eivät, madame, mutta kaikki ne muodostavat Ranskan. Miksi ne niin itsepintaisesti pitivät kiinni oikeuksistaan, erikoiseduistaan, lainsäädännöstään? Siksi, ettei niillä ollut isänmaata. Mutta nyt, kuten jo sanoin, teille, madame, niille on ilmestynyt isänmaa, se on kenties vielä hyvin etäisessä tulevaisuudessa, mutta ne ovat sen nähneet, kuolemattoman ja hedelmällisen äidin, joka kutsuu heidät, eristetyt ja kadotetut lapset, avoimeen syliinsä. Heitä kutsuu yhteinen äiti. Nöyryydessään olivat luulleet itseänsä languedocilaisiksi, provencelaisiksi, bretagnelaisiksi, normanneiksi, burgundilaisiksi, dauphinélaisiksi. He erehtyivät kaikki: he olivat ranskalaisia!»
»Mutta teidän sanojenne mukaan, tohtori», huomautti kuningatar hieman ivallisesti, »Ranska, se vanha Ranska, kirkon vanhin tytär, kuten paavit ovat sitä nimittäneet yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien, se Ranska on eilispäivän lapsi».
»Siinäpä se ihme onkin, madame. Oli Ranska ja tänään on ranskalaisia. Eikä vain ranskalaisia, vaan lisäksi veljiä, veljiä, jotka kulkevat käsi kädessä. Ah, hyvä Jumala, madame, ihmiset eivät ole niin huonoja kun sanotaan. He pyrkivät sosialisoitumaan. Heitä hajoittamaan, estämään heitä lähentymästä toisiinsa on vaadittu kaiken maailman luonnonvastaiset keksinnöt: sisämaantullit, lukemattomat tullimaksut, maantiesulut, jokilautat, lakien, säädösten, painojen, mittojen erilaisuus, maakuntien, pitäjien, kaupunkien, kylien keskinäinen kilpailu. Sitten eräänä päivänä maanjäristys huojuttaa valtaistuinta ja mullistaa kaikki entiset siveyskäsitteet ja tuhoo kaikki nämä esteet. Silloin ihmiset katsovat toisiaan taivaan kasvojen edessä, lempeästi ja kauniisti valaisevan auringon edessä, joka hedelmöittää ei ainoastaan maata, vaan myöskin ihmissydämet. Veljeys versoo kuin pyhä elovilja. Vihamiehetkin, kummissaan siitä, että viha on heitä niin kauan saanut kiihoittaa, astuvat, eivät enää toisiaan vastaan, vaan kohden toisiaan ja ojentavat toisilleen kätensä, eivät enää asestettua kättä, vaan avoimen ystävänkäden. Mikään ei ole virallista, ylhäältä säädettyä. Tämän kiinteäksi kohoavan; suon alla virrat ja mäet katoavat, maantiede kuolee. Murteet säilyvät, mutta kieli on sama ja kolmekymmentä miljoonaa ranskalaista virittää yhteisen ylistyshymnin, jossa on seuraavat harvat sanat: Kiittäkäämme Jumalaa, joka on luonut meille isänmaan!»
»No, niin, mihin tällä kaikella pyritte, tohtori? Luuletteko saavanne minut rauhoittumaan katsellessani tätä kolmenkymmenen miljoonan, kuningatartaan ja kuningastaan vastaan kapinoivan ranskalaisen yleistä liittymää?»
»Ah, madame, älkää hairahtuko!» huudahti Gilbert. »Kansa ei suinkaan niskuroi kuningatartaan ja kuningastaan vastaan, vaan kuningatar ja kuningas kapinoivat kansaa vastaan. He puhuvat edelleenkin etuoikeutettujen ja kuninkuuden kieltä, kun heidän ympärillään puhutaan veljeyden ja uhrautumisen kieltä. Silmäilkää kerrankin näitä äkkipikaa järjestettyjä juhlia, madame, ja te näette miltei aina jollekin laajalle niitylle tai jonkun kukkulan laelle pystytetyn alttarin, alttarin puhtaan kuin Abelin rakentaman, ja tällä alttarilla lapsen, jota kaikki pitävät omanaan ja joka onnentoivotusten, uhriantien, lahjojen ja vuodatettujen kyynelten rikastuttamana muuttuu kaikkien lapseksi. No niin, madame, Ranska, se eilen syntynyt Ranska, josta teille puhun, on juuri tämä alttarille kohotettu lapsi, mutta alttarin ympärille eivät olekaan enää ryhmittyneet kaupungit ja kylät, vaan kansat, kansallisuudet. Ranska on Kristuslapsi, joka on syntynyt seimessä, nöyrien keskuudessa koko maailmaa pelastamaan ja kansat riemuitsevat sen syntymästä ja odottavat kuninkaitten notkistavan polvensa sen edessä ja tuovan sille vero-osuutensa… Italia, Puola, Irlanti, Espanja katselevat tätä eilen syntynyttä lasta, joka kannattelee niiden tulevaisuutta. Ne kohottavat kahlehditut käsivartensa sen puoleen ja huutavat: 'Ranska, Ranska, me olemme sinun avullasi vapaat!' Madame, madame», jatkoi Gilbert, »vielä on aikaa, ottakaa alttarilta lapsi ja ruvetkaa sen äidiksi!»
»Tohtori», vastasi kuningatar, »unohdatte, että minulla on toisiakin lapsia. Jos teen, mitä te sanotte, joudun luovuttamaan heidän perintöosuutensa vieraalle.»
»Siinä tapauksessa, madame», virkkoi Gilbert syvän alakuloisesti, »kietokaa ne lapset kuninkaalliseen viittaanne, Maria Teresian sotaviittaan ja viekää ne mukananne Ranskasta, sillä olette oikeassa, kansa syö teidät ja lapset kanssanne. Mutta aikaa ei ole tuhlata, rientäkää, madame, kiiruhtakaa!»
»Ettekä te vastusta tätä lähtöä, herra tohtori?»
»Kaukana siitä», vastasi Gilbert. »Nyt kun tiedän teidän todelliset tarkoitusperänne, minä autan teitä, madame.»
»No, sehän sopii mainiosti», sanoi kuningatar, »sillä minä tunnen erään aatelismiehen, joka on valmis toimimaan, uhrautumaan, kuolemaan!»
»Ah, madame», huudahti Gilbert kauhistuneena, »tarkoitatteko markiisi de Favrasia?»
»Kuka teille on sanonut hänen nimensä? Kuka teille on paljastanut hänen aikeensa?»
»Voi, madame, varokaa! Häntäkin vainoo kohtalokas enne.»
»Saman profeetan taholta?»
»Yhä, madame.»
»Entä mikä kohtalo odottaa markiisia sen ennustajan mukaan?»
»Ennenaikainen, kauhea, häpeällinen kuolema, niinkuin se, josta äsken puhuitte.»
»Olitte oikeassa, ei ole aikaa tuhlata, jos mieli saada se tuhonennustaja valehtelijaksi.»
»Aiotteko lähettää markiisi de Favrasille sanan, että hyväksytte hänen apunsa?»
»Hänen luonansa on paraikaa viestinviejä, herra Gilbert, ja minä odotan hänen vastaustaan.»
Silloin ja juuri kun Gilbert itsekin kauhistuen niitä olosuhteita, joihin hän oli kietoutunut, kohotti käden otsalleen saadakseen sitä tietä valaistusta tilanteeseen, astui madame de Lamballe huoneeseen ja kuiskasi pari sanaa kuningattaren korvaan.
»Tulkoon, tulkoon heti!» huudahti kuningatar. »Tohtori tietää kaikki. Herra tohtori», jatkoi hän, »sieltä tulee herra Isidor de Charny, hän tuo markiisi de Favrasin vastauksen. Huomenna kuningatar on lähtenyt Pariisista, ylihuomenna me olemme Ranskan rajojen ulkopuolella. Tulkaa, parooni, tulkaa… Hyvä jumala, mikä teidän on ja miksi olette noin kalpea?»
»Prinsessa de Lamballe sanoi, että minä voisin puhua tohtori Gilbertin kuullen?» kysyi Charny.
»Hän puhui totta. Kertokaa, kertokaa! Oletteko tavannut markiisi de Favrasin? Markiisi on valmis… me hyväksymme hänen tarjouksensa… me lähdemme Pariisista, me lähdemme Ranskasta…»
»Markiisi de Favras vangittiin tunti sitten Beaurepaire-kadulla ja vietiin Châteletiin», vastasi Isidor.
Kuningattaren katse kohtasi Gilbertin katseen kirkkaana, epätoivoisena ja vihaa huokuvana.
Mutta Marie-Antoinetten voimat näyttivät tyhjentyneen tähän salamaan.
Gilbert lähestyi häntä ja sanoi syvää sääliä ilmaisevalla äänellä:
»Madame, jos voisin olla teille joksikin hyödyksi, niin käskekää.Kykyni, alttiuteni, elämäni, kaikki panen teidän jalkojenne juureen.»
Kuningatar kohotti hitaasti katseensa tohtoriin.
Sitten hän virkkoi verkkaisella, alistuneella äänellä:
»Herra Gilbert, te, joka olette niin oppinut ja olette ollut mukana tämänaamuisessa kokeessa, luuletteko, että kauhean koneen tuottama kuolema on tosiaankin niin helppo kuin sen keksijä väittää?»
Gilbert huoahti ja peitti kasvot käsillään.
Samaan aikaan Monsieur, joka tiesi kaikki mitä halusikin tietää, sillä huhu markiisi de Favrasin vangitsemisesta oli levinnyt parissa sekunnissa kautta koko palatsin, pyysi kaikessa kiireessä vaununsa ja lähti, tiedustelematta kuningattaren vointia ja miltei hyvästelemättä kuningasta.
Ludvig XVI asettui hänen tiellensä ja sanoi:
»Veljeni, teillä ei nähdäkseni ole niin kiire palata Luxembourg-palatsiin, ettei teillä olisi aikaa antaa minulle pikku neuvoa. Mitä minun pitäisi teidän mielestänne tehdä?»
»Haluatte kysyä, mitä minä tekisin teidän asemassanne?»
»Niin.»
»Minä hylkäisin markiisi de Favrasin ja vannoisin uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.»
»Kuinka luulette minun voivan vannoa valan hallitusmuodolle, joka ei ole vielä valmiskaan?»
»Sitä suuremmalla syyllä, veljeni», vastasi Monsieur silmissä se karsas ja teennäinen katse, joka lähti hänen sydämensä syvimmistä sopukoista, »sitä suuremmalla syyllä, koska teidän ei tarvitse pitää valaanne».
Kuningas oli jonkun tovin mietteissään.
»Olkoon niin», sanoi hän, »se ei silti estä minua kirjoittamasta herra de Bouillélle, että suunnitelmamme pysyy yhä, mutta sen toteuttaminen on siirtynyt tuonnemmaksi. Tämä viivästyminen antaa kreivi de Charnylle aikaa suunnitella valmiiksi tien, jota meidän on kuljettava.»
Monsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valan hallitusmuodolle
Markiisi de Favrasin vangitsemista seuranneena päivänä luettiin kaikkialla Pariisissa seuraavaa omituista julistusta: /# »Markiisi de Favras (Royale-aukion varrella) vangittiin puolisoineen 24 ja 25 p:n välisenä yönä, koska hän oli suunnitellut nostattaa aseihin kolmekymmentätuhatta miestä murhaamaan Lafayetten ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajan sekä sitten estämään meiltä elintarpeitten saannin.
Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa.
Barauz».
On helposti ymmärrettävissä, minkä omituisen vallankumouksen moinen julistus synnytti vuoden 1790 Pariisissa, joka oli niin lopen herkkä kuohahtamaan.
Sytytetty ruutipanos ei olisi aiheuttanut nopeampaa leimahdusta kuin mikä syntyi kaikkialla, missä tämä palopaperi kulki.
Ensin se joutui kaikkien käsiin, kahta tuntia myöhemmin jokainen tiesi sen sydämellään.
Kuudennenkolmatta päivän illalla kaupunginvaltuuston jäsenet olivat kokoontuneet kaupungintaloon neuvottelemaan. Heidän lukiessaan tutkintokomitean vangitsemismääräystä, joka oli juurikään heille jaettu, tuli vahtimestari ilmoittamaan, että Monsieur pyysi päästä valtuuston puheille.
»Monsieur?» toisti kunnon Bailly, joka johti puhetta kokouksessa. »Kuka monsieur?»
»Monsieur, kuninkaan veli», vastasi vahtimestari.
Nämä sanat kuullessaan valtuuston jäsenet silmäilivät toisiaan.
Monsieurin nimi oli illasta aamuun saakka ollut kaikkien huulilla.
Mutta he nousivat katsellen yhä toisiaan.
Bailly loi kysyvän silmäyksen ympärilleen ja koska ne mykät vastaukset, jotka hän luki virkatoveriensa silmistä, näyttivät hänestä yksimielisiltä, virkkoi hän vahtimestarille:
»Ilmoittakaa Monsieurille, että vaikka meitä kummastuttaakin hänen meille suomansa kunnia, olemme valmiit ottamaan hänet puheillemme.»
Tovin kuluttua Monsieur opastettiin kokoushuoneeseen.
Hän tuli yksin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen tavallisestikin epävarma käyntinsä oli tänä iltana entistäkin horjahtelevampaa.
Prinssin onneksi oli sillä summattomalla hevosenkengän muotoisella pöydällä, jonka ääressä valtuuston jäsenet työskentelivät, kynttilä kunkin jäsenen vieressä, joten tämän hevosenkengän keskikohdalla vallitsi joltinenkin hämärä.
Monsieur huomasi tämän seikan ja näytti rauhoittuvan.
Hän loi vielä kerran aran silmäyksen tähän monipäiseen seuraan, jossa hän toki huomasi kunnioitusta ystävällisen mielialan asemasta, ja virkkoi aluksi vapisevalla, mutta sitten yhä varmentuvalla äänellä:
»Hyvät herrat, halu torjua ilkeämielinen herjaus tuo minut teidän pariinne. Teidän tutkintokomiteanne määräyksestä vangittiin toissa päivänä markiisi de Favras ja tänään levitetään innokkaasti huhua, että minä olen läheisissä suhteissa häneen.»
Hieno hymy häivähti kuulijoiden kasvoilla ja heikko supina seurasi tätäMonsieurin puheen alkuosaa.
Hän jatkoi:
»Pariisin kaupungin kansalaisena olen katsonut velvollisuudekseni itse valaista teille niitä ainoita suhteita, joissa olen ollut herra de Favrasiin.»
Kuten hyvin arvaa, herrojen valtuustonjäsenten tarkkaavaisuus tuli nyt kahta herkemmäksi. Saataisiinhan nyt kuulla Monsieurin omasta suusta — kukin saisi uskoa mitä halusi — missä suhteissa hänen kuninkaallinen korkeutensa oli ollut herra de Favrasiin.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa jatkoi seuraavaan tapaan:
»Vuonna 1772 herra de Favras tuli sveitsiläiskaartiini ja erosi siitä vuonna 1775. Sen koommin en ole puhunut hänen kanssansa.» Kokoontuneesta seurasta kuului epäilevää mutinaa, mutta Baillyn katse tukahdutti tämän supinan, ja Monsieur jäi epätietoiseksi, ilmaisiko se hyväksymistä vai tuomitsemista.
Monsieur jatkoi:
»Monta kuukautta olen ollut vailla vakinaisia tulojani ja koska olin huolissani eräistä melkoisista maksueristä, jotka minun oli suoritettava tammikuussa, toivoin voivani tulla toimeen rasittamatta valtion rahastoa. Olin sen vuoksi päättänyt järjestää lainan. Parisen viikkoa sitten herra de Ia Châtre mainitsi minulle, että markiisi de Favras pystyisi hommaamaan minulle tämän lainan eräältä genualaiselta pankkimieheltä. Minä siis allekirjoitin kahden miljoonan suuruisen obligatiolainan, joka oli välttämätön summa maksaakseni vuoden alussa tekemäni tilaukset ja selviytyäkseni talousmenoistani. Koska tämä asia oli puhtaasti taloudellista laatua, uskoin sen intendenttini hoidettavaksi. En ole nähnyt herra de Favrasia, en ole edes kirjoittanut hänelle, en ole ollut minkäänlaisessa kosketuksessa hänen kanssaan. Mitä hän on tehnyt, on minulle tyystin tuntematonta.»
[Olemme tavuakaan muuttamatta jäljentäneet tähän Monsieurin omat sanat.]
Kuulijoitten taholta lähtenyt ivanaurahdus todisti, etteivät kaikki olleet ilman muuta valmiit uskomaan tätä prinssin kummanlaista vakuutusta, joka antoi välittäjän tehtäväksi – häntä edes tapaamatta — järjestää kahden miljoonan lainan, varsinkin kun tämä välittäjä oli hänen entisiä kaartilaisiaan.
Monsieur punehtui ja varmaankin haluten nopeasti selviytyä kierosta asemasta, johon oli sotkeutunut, hän jatkoi vilkkaasti:
»Ja kuitenkin, hyvät herrat, kuulin eilen, että kaupungilla levitettiin vallan ylettömästi muuatta paperia, joka oli kyhätty seuraavaan muotoon…»
Ja Monsieur luki — ihan suotta, sillä kaikilla oli se kädessä tai muistissa — julistuksen, jonka vastikään selostimme lukijalle.
Kun hän luki sanat »Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa», kumarsivat kaikki valtuuston jäsenet.
Halusivatko he sillä sanoa olevansa julistuksen kannalla? Halusivatko he selvästi ja mutkattomasti ilmaista olevansa selvillä syytöksen kantavuudesta?
Monsieur jatkoi:
»Ette varmaankaan odottane minun alentuvan puhdistautumaan moisesta alhaisesta rikoksesta. Mutta aikana, jolloin kaikkein mielettömimmätkin herjaukset voivat helposti merkitä parhaatkin kansalaiset vallankumouksen vihollisiksi, olen arvellut, hyvät herrat, velvollisuuteni kuningasta, teitä ja itseäni kohtaan vaativan tämän jutun seikkaperäistä käsittelyä, jotta yleinen mielipide ei voisi hetkeäkään olla epätietoinen sen oikeasta laadusta. Siitä lähtien kun minä aateliston toisessa kokouksessa selvitin kantani siitä peruskysymyksestä, joka yhä jakoi mielet, olen jatkuvasti uskonut, että suuri vallankumous oli valmis ja kuningas pyrkimyksineen, hyveineen ja korkeine arvoineen sen johtaja, koska se ei voinut olla edullinen kansalle olematta samalla hyödyksi itsevaltiaalle, ja että kuninkaanvallan tuli olla kansallisvapauden tuki ja kansallisvapauden olla kuninkaan vallan perustus…»
Vaikkei tämän lauseen sanamuoto ollutkaan ihan selvä, sai tottumus taputtaa käsiä eräille sanayhdistelmille taputtamaan käsiä koko lauseelle.
Monsieur tuli rohkeammaksi, korotti äänensä ja jatkoi puhutellen valtuuston jäseniä hieman vakuuttavammin:
»Mainittakoon yksikin teko, yksikin lause, joka poikkeaisi nyt esittämistäni periaatteista ja osoittaisi, että minkälaisiin olosuhteisiin minut on pantukin kuninkaan ja kansan onni olisi lakannut olemasta ajatusteni ja pyrkimysteni ainoa kohde. Tähän asti minulla on oikeus vaatia, että minua uskotaan. En ole milloinkaan muuttanut tunteitani ja periaatteitani enkä muuta niitä milloinkaan!»
Vaikka olemmekin romaaninsepittäjä, olemme hetkeksi tunkeutuneet historian alalle selostaessamme hänen kuninkaallisen korkeutensa pitkäveteisen puheen kaikessa laajuudessaan. Romaaninlukijoittenkin on hyvä tietää, minkälainen oli viidenneljättä vuoden ikäisenä prinssi, joka kuusikymmenvuotiaana tyrkytti meille hallitusmuodon, jota koristaa sen 14. pykälä.
Mutta koska emme mieli kohdella Baillyta sen huonommin kuin hänen kuninkaallista korkeuttansakaan, jäljennämme tähän Pariisin määrin vastauksen, kuten olemme jäljentäneet Monsieurin puheenkin.
Bailly vastasi:
»Monsieur, Pariisin valtuuston jäsenet tuntevat suurta tyytyväisyyttä, kun näkevät keskuudessaan rakastetun kuninkaansa veljen, Ranskan vapauden uudistajakuninkaan veljen. Teitä, kuninkaallisia veljeksiä, yhdistävät samat tunteet. Monsieur on osoittautunut kuningaskunnan ensimmäiseksi kansalaiseksi äänestäessään kolmannen säädyn hyväksi aateliston toisessa kokouksessa. Hän on ollut miltei yksin sillä kannalla muutaman tuiki harvan kansanystävän kanssa ja hän on lisännyt oikeamielisyyden arvon muihin kansan kunnioitusta ilmaiseviin arvonimiinsä. Monsieur on siis ensimmäinen kansalais-yhdenvertaisuuden alkuunpanija. Hän antaa siitä uuden todistuksen tulemalla tänään kaupunginvaltuuston puheille ja näyttämällä haluavansa, että häntä arvostellaan vain isänmaallisen mielialansa nojalla. Nämä tunteet merkitään talteen niissä selityksissä, jotka Monsieur halunnee antaa kansalliskokoukselle. Prinssi kulkee yleisen mielipiteen edellä, kansalainen panee arvon kansalaistoverinsa mielipiteelle, ja minä esitän Monsieurille tämän kokouksen nimessä ne kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteet, jotka se on velkaa hänen mielialalleen, hänen kunnioittavalle läsnäololleen ja ennen kaikkea sille seikalle, että hän pitää niin suuressa arvossa vapaitten ihmisten arvostelua.»