Koska Monsieur ilmeisesti oivalsi, että vaikka Bailly ylistikin näin kaunopuheisesti hänen menettelyään, voitiin tätä menettelyä arvioida eri tavoilla, vastasi hän kasvoilla se isällinen ilme, jonka hän osasi niin taitavasti valita, milloin siitä saattoi olla hänelle hyötyä.
»Hyvät herrat, täyttämäni velvollisuus on ollut kiusallinenhyveelliselle sydämelle, mutta olen saanut kauniin palkkion niistätunteista, jotka tämä kokous on minulle ilmaissut, ja minun suuniaukenee enää vain pyytämään armoa niille, jotka ovat minua loukanneet.»
Kuten huomataan, ei Monsieur velvoittanut itseään eikä kokousta mihinkään. Kenelle hän pyysi armoa? Ei Favrasille, sillä kukaan ei tiennyt, oliko Favras syyllinen, eikä Favras sitäpaitsi ollut loukannutkaan Monsieuria.
Ei, Monsieur pyysi yksinkertaisesti armoa häntä syyttävän julistuksen nimettömälle kyhääjälle, mutta tämä kyhääjä ei kaivannut armoa, koska hän oli tuntematon.
Historioitsijat sivuuttavat varsin usein ruhtinasten erheet, niitä edes huomaamatta, niin usein, että meidän romaaninsepittäjien tehtäväksi tulee sellaisissa tapauksissa suorittaa heidän työnsä silläkin uhalla, että romaani joltakin luvultaan tulee yhtä ikävystyttäväksi kuin on historia.
On sanomattakin selvää, että puhuessamme sokeista historioitsijoista tai ikävystyttävistä historioista jokainen tietää, minkälaisia historioitsijoita ja historioita me tarkoitamme.
Monsieur oli siis omalta osaltaan toteuttanut osan siitä neuvosta, jonka oli antanut veljelleen Ludvig XVI:lle.
Hän oli kieltänyt markiisi de Favrasin, ja kuten on nähty kelpo Baillyn hänelle vuodattamista ylistyssanoista, asia oli menestynyt oivallisesti.
Sitä seikkaa varmaankin ajatellen Ludvig XVI päätti puolestaan vannoa uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.
Niinpä eräänä aamupäivänä vahtimestari tuli ilmoittamaan kansalliskokouksen puheenjohtajalle, joka sinä päivänä oli herra Bureaux de Puzy — kuten kaupunginvaltuuston vahtimestari oli tullut ilmoittamaan Monsieurin — että kuningas yhden tai kahden ministerin ja kolmen tai neljän upseerin seurassa kolkutti maneesin ovelle, kuten Monsieur oli kolkuttanut kaupungintalon ovelle.
Kansanedustajat silmäsivät toisiaan kummastellen. Mitä sanottavaa heille lienee kuninkaalla, joka niin kauvan oli kulkenut erillään heistä?
Ludvig XVI opastettiin sisälle ja puheenjohtaja luovutti hänelle tuolinsa.
Kuinka tahansa, koko sali puhkesi hyväksymishuutoihin. Paitsi Pétionia, Camille Desmoulinsia ja Maratia koko Ranska oli tai luuli olevansa vielä kuningasmielinen.
Kuningas oli tuntenut tarvetta tulla onnittelemaan kansalliskokousta sen suorittamien töiden johdosta; hän tuli kiittämään, että Ranska oli niin kauniisti jaettu departementteihin. Mutta ennen muuta hän ei mielinyt viivästyttää lausumista — sillä se tunne tukahdutti häntä — palavaa harrastustaan hallitusmuotoa kohtaan.
Puheen alku — älkäämme unohtako, että musta tai valkoinen, kuningasmielinen tai perustuslaillinen, aristokraatti tai isänmaanystävä, ei ainoakaan kansanedustaja tiennyt mihin kuningas pyrki — puheen alku synnytti eräänlaista huolestumista, keskiosa valmisti mielialaa kiitollisuuteen, mutta loppu — ah, loppu! — loppu liehtoi kansalliskokouksen tunteet hurmiotilaan.
Kuningas ei voinut vastustaa haluaan ilmaista harrastustaan sitä pientä vuoden 1791 hallitusmuotoa kohtaan, joka ei ollut vielä syntynytkään. Kuinka enää kävisikään, kun se tulisi täydellisesti päivänvaloon?
Silloin ei kuningas tuntisikaan sitä kohtaan pelkkää harrastusta, vaan kiihkomielistä innostusta.
Emme tässä selosta kuninkaan puhetta, sillä sitä tulisi kuusi sivua! Riittää kun olemme selostaneet Monsieurin puheen, jota oli vain yksi sivu ja joka sekin tuntui meistä hirvittävän pitkältä.
Ludvig XVI ei sentään tuntunut liian ikävystyttävältä kansalliskokouksesta, joka itki hereästi häntä kuunnellessaan.
Sanoessamme, että se itki, emme puhu vertauskuvallisesti: Barnave itki, Lameth itki, Duport itki, Mirabeau itki, Barrère itki. Se oli todellinen vedenpaisumus.
Kansalliskokous tuli ihan tolkuttomaksi. Se nousi yhtenä miehenä, parvekeyleisökin nousi. Kukin kohotti kätensä ja vannoi uskollisuutta tälle hallitusmuodolle, jota ei vielä ollut olemassakaan.
Kuningas poistui. Mutta kuningas ja kansalliskokous eivät voineet erota toisistaan tällä tavalla. Kokous lähtee hänen perässään, se rientää, saattaa häntä, saapuu Tuilerieihin ja kuningatar ottaa sen vastaan.
Kuningatar! Hänpä ei olekaan haltioissaan, tämä Maria Teresian kova tytär, hänpä ei itke, tuo Leopoldin arvokas sisar; hän osoittaa kansan edustajille poikaansa ja sanoo:
»Hyvät herrat, minussa vallitsevat samat tunteet kuin kuninkaassakin. Kaikesta sydämestäni ja liikutettuna yhdyn siihen tekoon, johon hellä huolehtiminen kansasta on saanut hänet ryhtymään. Tässä on poikani; minä en unohda mitään opettaakseni häntä hyvissä ajoin omaksumaan maailman parhaimman isän hyveet, kunnioittamaan kansalaisvapautta ja pitämään arvossa lakeja, joiden lujimman tuen toivon hänestä tulevan.»
Oikea intomieli ei jäähdy moisesta puheesta; kansalliskokouksen innostus oli kuumennut hehkuvan valkoiseksi. Ehdotettiin, että vala vannottaisiin heti paikalla. Se muovailtiin käden käänteessä. Puheenjohtaja pyysi ensimmäisen puheenvuoron:
»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle ja kaikin voimin tukevani hallitusmuotoa, jonka kansalliskokous on säätänyt ja kuningas vahvistanut.»
Ja kaikki kansalliskokouksen jäsenet — yhtä ainoaa lukuun ottamatta — kohottivat kätensä ja kukin vuorollaan toisti: »Minä vannon.»
Tätä ylen onnellista tapausta, joka palautti ilon kansalliskokoukseen, tyynnytti Pariisin ja rauhoitti Ranskan, seurasi kymmenen päivää, jotka vietettiin juhlin, tanssiaisin ja ilotulituksin. Kaikilta tahoilta kuului vain vannottuja valoja. Kaikkialla vannottiin, vannottiin Grève-torilla, kaupungintalossa, kirkoissa, kaduilla ja julkisilla paikoilla. Isänmaalle pystytettiin alttareja, niiden ääreen vietiin koululaiset ja koululaiset vannoivat kuin olisivat jo olleet aikaihmisiä ja kuin olisivat tienneet mitä vala merkitsee.
Kansalliskokous määräsi kiitosjumalanpalveluksen, johon se otti osaa yhtenä miehenä. Alttarin ääressä, Jumalan kasvojen edessä, uudistettiin jo vannottu vala.
Mutta kuningas ei mennyt Notre-Dameen eikä siis liioin vannonut.
Hänen poissaolonsa huomattiin, mutta oltiin niin iloisia, luottavia, että tyydyttiin ensimmäiseen verukkeeseen, jonka hän suvaitsi esittää.
»Miks'ette ollut kiitos-jumalanpalveluksessa? Miksette ole vannonut valaa alttarin ääressä kuten toiset?» kysäisi kuningatar ivallisesti.
»Koska minä voin kyllä valehdella, madame», vastasi Ludvig XVI, »mutta en halua tehdä väärää valaa».
Kuningatar hengähti helpotuksesta.
Hän oli, kuten kaikki muutkin, tähän saakka uskonut kuninkaan vilpittömään mieleen.
Aatelismies
Tämä kuninkaan vierailu kansalliskokouksessa oli tapahtunut helmikuun 4 päivänä 1790.
Lähes kaksi viikkoa myöhemmin, toisin sanoen saman kuun 17 ja 18 päivien välisenä yönä Châteletin kuvernöörin poissaollessa — hän oli päivemmällä pyytänyt ja saanut loman mennäkseen Soissonsiin kuolevaa äitiään tervehtimään ilmestyi vankilan portille muuan mies, mukanaan poliisipäällikön varmentama määräys, jonka nojalla tulijalla oli oikeus päästä todistajitta keskustelemaan markiisi de Favrasin kanssa.
Emme uskalla sanoa, oliko määräys oikea vai väärennetty, mutta kaikissa tapauksissa apulaiskuvernööri, joka herätettiin sitä tarkastamaan, hyväksyi sen oikeaksi, koskapa määräsi, että myöhäisestä hetkestä huolimatta määräyksen esittäjä opastettaisiin herra de Favrasin koppiin.
Minkä jälkeen, luottaen vankilan sisä- ja ulkovartijoitten tarkkaan vartijatoimeen, hän palasi vuoteelleen jatkaakseen näin ikävästi keskeytettyä yöuntansa.
Vieras väitti, että ottaessaan salkusta poliisipäällikön määräystä hän oli pudottanut jonkun tärkeän paperin, otti lampun ja haki paperia lattialta, kunnes näki Châteletin apulaispäällikön poistuvan huoneeseensa. Silloin hän selitti, että arveli unohtaneensa paperin yöpöydälleen, mutta pyysi kuitenkin, että jos paperi löydettäisiin, se annettaisiin hänelle, kun hän poistuisi vankilasta.
Sitten hän antoi lampun häntä odottavalle vartijalle ja kehoitta tätä opastamaan hänet herra de Favrasin koppiin.
Vartija aukaisi erään oven, päästi tuntemattoman ohitseen, meni sitten itsekin ja sulki oven jälkeensä.
Hän näytti katselevan tätä tuntematonta uteliaasti ikäänkuin odottaisi tämän millä hetkellä tahansa lausuvan hänelle jonkun tärkeän ilmoituksen.
Miehet laskeutuivat kaksitoista porrasta ja tulivat maanalaiseen käytävään. Sitten tuli eteen toinen ovi, jonka vartija avasi ja sulki kuten ensimmäisenkin.
Tuntematon ja hänen oppaansa olivat tällöin eräänlaisella porrastasokkeella ja heidän oli nyt laskeuduttava toinen porraskerros. Tuntematon pysähtyi, upotti katseensa pimeän käytävän syvyyksiin ja tultuaan varmaksi, että pimeys oli yhtä yksinäinen kuin mykkäkin, hän kysyi:
»Te olette vartija Louis?»
»Niin olen», vastasi vartija.
»Amerikkalaiseen looshiin kuuluva veli?»
»Niin.»
»Teidät toimitti tänne viikko sitten muuan salaperäinen käsi suorittamaan täällä erään tuntemattoman tehtävän?»
»Juuri niin.»
»Ja te olette valmis siihen tehtävään?»
»Olen valmis.»
»Teidän piti saada määräykset eräältä mieheltä…?»
»Niin, messiaalta.»
»Mistä teidän tuli tuntea tuo mies?»
»Kolmesta paidanrintaan ommellusta kirjaimesta.»
»Minä olen se mies… ja tässä näette ne kolme kirjainta.»
Tämän sanottuaan vieras aukaisi röyhelökauluksensa ja osoitti paidanrintaan ommeltua kolmea kirjainta — samoja kirjaimia, jotka näiden kuvaustemme kehittyessä ovat useammin kuin kerran vaikuttaneet perin tehokkaalla tavalla: L.P.D.
»Mestari», virkkoi vartija kumartaen, »tottelen käskyjänne».
»Hyvä. Avatkaa herra de Favrasin kopin ovi ja olkaa valmis noudattamaan muita käskyjäni.»
Vartija kumarsi mitään vastaamatta, lähti kulkemaan edellä valaistukseen tietä ja pysähtyi matalan oven eteen.
»Olemme perillä, mutisi hän.
Tuntematon nyökkäsi. Lukkoon työnnetty avain narahti kahdesti ja ovi aukeni.
Vaikka vangin varalta olikin turvauduttu mitä ankarimpiin varmuuskeinoihin, jopa niin, että hänet oli teljetty parikymmentä jalkaa syvällä olevaan maanalaiseen koppiin, oli sentään pantu jonkunlaista huomiota hänen henkilöarvoonsa. Hänellä oli puhdas vuode ja valkoiset hurstit. Vuoteen vieressä oli pöytä täynnä kirjoja, lisäksi mustetolppo, kyniä ja paperia, jotka ilmeisesti oli tuotu puolustuspuheen valmistelua varten.
Sammutettu lamppu oli keskellä.
Nurkassa olevalla toisella pöydällä välkkyi pukeutumistarpeita, jotka olivat peräisin markiisin vaakunalla somistellusta käsilaukusta. Seinälle oli kiinnitetty pieni kuvastin, sekin kotoisin samasta laukusta.
Markiisi de Favras nukkui niin sikeästi, että oven auetessa, tuntemattoman lähestyessä vuodetta, vartijan asettaessa toisen lampun entisen viereen ja poistuessa saatuaan vieraalta merkin, hän ei havahtunut näin syntyneeseen meluun ja liikkeeseen.
Tuntematon silmäili hetken aikaa tätä nukkuvaa miestä syvän alakuloisena. Sitten hän näytti muistavan hetkien olevan kalliita ja vaikka hänestä tuntuikin ikävältä häiritä noin miellyttävää lepoa, hän laski kätensä nukkuvan olkapäälle.
Vanki säpsähti, kääntyi nopeasti, silmät selkoselällään, kuten on tapa henkilöillä, jotka nukkuvat odottaen heräävänsä johonkin ikävään uutiseen.
»Rauhoittukaa, herra de Favras», sanoi tuntematon. »Olen ystävä.»
Markiisi silmäili hetken yöllistä vierastaan kasvoilla epäilevä ilme, joka ilmaisi kummastelua, että joku ystävä tuli häntä tervehtimään kahdeksantoista, parinkymmenen jalan syvyyteen maan alle.
Sitten hän äkkiä muisti jotakin ja huudahti:
»Ah, herra parooni Zannone…»
»Minä itse, hyvä markiisi.»
Favras katseli hymyillen ympärilleen ja osoittaen paroonille muuatta rahia, jolla ei ollut kirjoja eikä vaatteita, hän sanoi:
»Suvainnette, istuutua.»
»Hyvä markiisi», vastasi parooni, »aion ehdottaa teille erästä asiaa, joka ei salli pitkää keskustelua, ja koska meillä ei ole aikaa tuhlata…»
»Mitä aiotte minulle esittää, hyvä parooni? Toivottavasti se ei koske lainaa?»
»Mitä tarkoitatte?»
»Koska takeet, jotka voisin teille antaa, tuntuvat minusta vain keskinkertaisen varmoilta.»
»Se ei olisi minulle mikään syy, markiisi, ja minä päinvastoin olisin valmis tarjoamaan teille miljoonan.»
»Minulle?» sanoi Favras hymyillen.
»Teille juuri. Mutta koska ette kuitenkaan hyväksyisi ehtojani, en edes esitä tarjoustani.»
»No, koska mainitsitte asianne olevan kiireellistä laatua, hyvä parooni, niin siirtykää siihen.»
»Tiedättehän, että teidät tuomitaan huomenna, markiisi?» »Tiedän, olen kuullut mainittavan jotakin sellaista», vastasi Favras.
»Tiedättekö, että tuomarit, joiden eteen teidät viedään, ovat samoja, jotka ovat vapauttaneet Augeardin ja Besenvalin?»
»Tiedän.»
»Tiedättekö, että nämä miehet vapautettiin vain hovin kaikkivoivalla välityksellä?»
»Tiedän», vastasi Favras kolmannen kerran eikä hänen äänensä ollut kertaakaan värähtänyt näiden kolmen vastauksen aikana.
»Varmaankin toivotte, että hovi tekee hyväksenne saman, mitä edeltäjiennekin hyväksi?»
»Ne henkilöt, joiden kanssa minulla on ollut kunnia työskennellä sen hankkeen hyväksi, joka on tuonut minut tänne, tietävät mitä heidän on tehtävä minun suhteeni, herra parooni. Mitä he tekevät, on hyvin tehty.»
»He ovat jo ilmaisseet kantansa teihin nähden, herra markiisi, ja minä voin sanoa teille, mitä he ovat tehneet.»
Favras ei näyttänyt olevan halukas sitä kuulemaan.
»Kuninkaan veli», jatkoi vieras, »on käynyt kaupungintalossa ja selittänyt, että hän tuskin tuntee teitä, että te tulitte vuonna 1772 hänen sveitsiläiskaartinsa palvelukseen, erositte vuonna 1775 ja sen koommin hän ei ole tavannut teitä.»
Favras nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.
»Kuningas puolestaan ei ole ainoastaan herennyt ajattelemasta pakoa, vaan on lisäksi tämän kuun neljäntenä liittynyt kansalliskokoukseen ja vannonut valan hallitusmuodolle.»
Favrasin huulilla väikkyi hymy.
»Epäilettekö sitä?» kysyi parooni.
»En sano sitä enkä tätä», vastasi Favras.
»Kuten huomaatte, markiisi, ei Monsieuriin ole luottamista, eikä kuninkaaseenkaan voi luottaa…»
»Asiaan, herra parooni.»
»Te joudutte siis tuomarienne eteen…»
»Minulla on ollut kunnia kuulla teidän jo maininneen siitä.»
»Teidät tuomitaan…»
»Todennäköisesti.»
»Kuolemaan…!»
»Se on mahdollista.»
Favras kumarsi kuin mies, joka on valmis ottamaan vastaan minkälaisen iskun tahansa.
»Mutta», jatkoi parooni, »tiedättekö, minkälaiseen kuolemaan, hyvä markiisi?»
»Onko kuolemia kaksi, hyvä parooni?»
»Ah, niitä on kymmenen, on häpeäpaalu, silpominen, silmukka, teiliratas, hirsipuu, mestauspölkky… tai oikeammin, viime viikolla vielä olivat kaikki nämä kuolintavat. Tänään, kuten sanoitte, niitä on vain yksi: hirsipuu.»
»Hirsipuu!»
»Niin. Julistettuaan ihmiset yhdenvertaisiksi lain edessä on kansalliskokous pitänyt kohtuullisena julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi myöskin kuolemassa. Ylhäiset ja alhaiset lähtevät tästä maailmasta saman portin kautta, heidät hirtetään, markiisi.»
»Ah, ah!» huudahti Favras.
»Jos teidät tuomitaan kuolemaan, teidät hirtetään… hyvin ikävää aatelismiehelle, joka ei pelkää kuolemaa — olen siitä varma — mutta jota hirsipuu kuvottaa.»
»Ah, herra parooni», virkkoi Favras, »oletteko tullut tänne vain kertoaksenne kaikista näistä hyvistä uutisista vai onko teillä vielä jotakin parempaa sanottavaa?»
»Olen tullut ilmoittamaan teille, että kaikki on valmista pakonne varalta, ja sanomaan teille, että jos haluatte, olette kymmenen minuutin kuluttua vankilanne ulkopuolella ja neljänkolmatta tunnin kuluttua poissa Ranskasta.»
Favras tuumi hetken eikä paroonin esitys näyttänyt aiheuttaneen hänessä vähäisintäkään mielenliikutusta. Sitten hän kysyi haastattelijaltaan:
»Tuleeko tämä tarjous hänen kuninkaallisen korkeutensa taholta?»
»Ei, herra markiisi, sen teen minä yksityisesti.»
Favras silmäili paroonia.
»Te, herra?» sanoi hän. »Entä miksi?»
»Koska olette herättänyt minussa mielenkiintoa, markiisi.»
»Mitä mielenkiintoa minä voin teissä herättää, herra parooni?» uteliFavras. »Olette tavannut minut kahdesti.»
»Miestä ei tarvitse tavata edes kahta kertaa tunteakseen hänet, hyvä markiisi. Nähkääs, oikeat aatelismiehet ovat harvinaisia, ja minä haluan säilyttää niistä yhden, en Ranskalle, vaan ihmiskunnalle.»
»Eikö teillä ole muuta syytä?»
»On kyllä, herra markiisi, se näet, että hankkiessani teille kahden miljoonan lainan ja varustaessani teidät rahoilla olen valmistanut teille keinon mennä tänään paljastetussa hankkeessanne pitemmälle kuin muutoin olisitte voinut ja että minä siis tietämättäni olen osallistunut teidän kuolemaanne.»
Favras hymähti.
»Ellette ole tehnyt muuta rikosta kuin sen, nukkukaa rauhassa», sanoi hän, »annan teille synninpäästön».
»Mitä!» huudahti parooni. »Kieltäydyttekö pakenemasta?»
Favras ojensi hänelle kätensä.
»Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, herra parooni», vastasi hän.»Kiitän teitä vaimoni ja lasteni nimessä, mutta minä kieltäydyn…»
»Koska kenties arvelette suunnitelmani huonosti laadituksi, markiisi, ja koska pelkäätte, että epäonnistunut pakoyritys vain pahentaa juttuanne.»
»Uskon, herra parooni, että olette älykäs mies, vieläpä uhkarohkeakin, koska itse ehdotatte minulle tätä pakoa, mutta sanon teille toistamiseen, etten halua paeta.»
»Varmaankin te, herra markiisi, pelkäätte, että pakotettuna poistumaan Ranskasta joudutte jättämään vaimonne ja lapsenne sinne kurjuuteen… Olen ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, herra markiisi, ja voin tarjota teille tämän salkun, jossa on satatuhatta frangia pankkiseteleinä.»
Favras silmäili paroonia ihailevin ilmein.
Sitten hän ravisti päätänsä ja sanoi:
»Se ei ole sitä, hyvä herra. Sanaanne luottaen ja teidän tarvitsematta antaa minulle tuota salkkua olisin lähtenyt Ranskasta, jos aikomukseni olisi ollut paeta. Mutta vielä kerran, olen tehnyt päätökseni: minä en pakene.»
Parooni silmäili miestä, joka näin epäsi hänen tarjouksensa, ikäänkuin olisi arvellut, ettei tämä ollut täysijärkinen.
»Päätökseni kummastuttaa teitä, herra parooni», sanoi Favras omituisen juhlallisesti, »ja te kysytte itseltänne uskaltamatta, kysyä minulta, mikä on saanut minut tekemään tämän omituisen päätöksen kulkea tietäni loppuun saakka ja kärsiä kuolemantuskat, olkootpa ne mitä laatua tahansa.»
»Olette oikeassa, herra markiisi.»
»No niin, selitän sen teille. Olen kuningasmielinen, hyvä herra, mutten niiden lainen, jotka siirtyvät ulkomaille tai piileskelevät Pariisissa. Minun maailmankatsomukseni ei ole etuihin sisältyvää laskelmaa, hyvä herra. Kuninkaat ovat minulle vain samaa, mitä olisi joku arkkipiispa tai paavi, toisin sanoin äsken mainitsemani uskonnon näkyviä edustajia. Jos pakenen, arvellaan kuninkaan tai Monsieurin auttaneen minut pakosalle. Jos he auttavat minut pakosalle, ovat he rikostovereitani. Ja Monsieur, joka on noussut puhujalavalle kieltämään minut, ja kuningas, joka on teeskennellyt, ettei tunne minua, saavat iskun, joka haihtuu tyhjään avaruuteen. Uskonnot häviävät, herra parooni, kun niillä ei ole enää marttyyrejä. No niin, minä pidän pystyssä omaani kuolemalla sen hyväksi! Siitä tulee menneisyydelle antamani moite ja tulevaisuudelle tarjoamani varoitus!»
»Mutta ajatelkaa toki teitä odottavaa kuolintapaa, markiisi!»
»Mitä häpeällisempi on kuolintapa, herra parooni, sitä ansiokkaampi on uhraus. Kristus kuoli ristinpuussa kahden ryövärin välissä.»
»Ymmärtäisin tämän, herra markiisi», huomautti parooni, »jos kuolemastanne koituisi kuninkuudelle sama apu, mikä Kristuksen kuolemasta koitui ihmiskunnalle. Mutta kuninkaitten erheet ovat niin raskaat, herra markiisi, että pelkään, kykeneekö jonkun aatelismiehen, kykeneekö edes kuninkaankaan veri niitä puhdistamaan.»
»Se on Jumalan vallassa, herra parooni. Mutta tänä miehuuttomuuden ja epäilyksen aikana, jolloin niin monilta puuttuu velvollisuudentunto, minä kuolen tuntien lohdutusta tietoisuudesta, että olen täyttänyt velvollisuuteni.»
»Ei, ei, herra markiisi!» huudahti parooni kärsimättömästi! »Te kuolette yksinkertaisesti katuen, että olette kuollut turhan takia.»
»Kun aseettomaksi joutunut sotamies ei halua paeta, kun hän odottaa vihollista, kun hän uhmaa kuolemaa, kun se tapaa hänet, tietää hän hyvin, että tämä kuolema on turha, mutta hän päättelee, että pako olisi häpeäksi, ja mieluummin hän silloin kuolee…»
»Herra markiisi», intti parooni, »en pidä itseäni vielä lyötynä…»
Hän otti esille kellonsa. Hän huomasi sen osoittavan kolmea aamulla.
»Meillä on vielä tunti aikaa», jatkoi hän. »Istahdan tämän pöydän ääreen ja luen puoli tuntia. Harkitkaa sillaikaa ehdotustani. Puolen tunnin kuluttua te annatte minulle lopullisen vastauksenne.»
Siirrettyään nojatuolin hän istuutui pöydän ääreen selkä päin vankia, aukaisi kirjan ja syventyi lukemaan.
»Hyvää yötä, herra parooni!» sanoi Favras.
Ja hän kääntyi seinään päin varmaankin voidakseen häiriintymättä tuumiskella.
Lukija otti pari kolme kertaa kellon esille. Hän oli kärsimättömämpi kuin vanki. Kun puoli tuntia oli kulunut, nousi hän ja lähestyi vuodetta.
Mutta hän sai odottaa kauan: Favras ei kääntynyt.
Parooni kumartui hänen ylitseen. Vangin säännöllinen, tyyni hengitys todisti hänen nukkuvan.
— Kas niin, — tuumi hän itsekseen, — olen lyöty. Mutta tuomiota ei ole vielä julistettu. Kenties hän epäilee vielä…
Ja koska hän ei mielinyt herättää miespoloista, jota muutaman päivän perästä odotti niin pitkä ja syvä uni, tarttui hän kynään ja kirjoitti tyhjälle paperiliuskalle:
»Kun tuomio on julistettu, kun herra de Favras tuomitaan kuolemaan, kun hän ei voi toivoa enää mitään tuomareiltaan, Monsieurilta eikä kuninkaalta ja jos hän haluaa muuttaa käsityskantansa, kutsuttakoon hän luoksensa vartija Louisin ja sanokoon tälle: 'Olen päättänyt paeta!' Hänen pakonsa toteuttamiseksi on keinot keksitty.
Kun herra de Favras istuu kohtalokkailla rattailla, kun herra de Favras rukoilee julkisesti Notre-Damen edustalla, kun herra de Favras paljain jaloin ja kädet sidottuina astuu kaupungintalosta, missä hän tekee testamenttinsa, sen tilavan pihan yli, joka erottaa kaupungintalon portaat Grève-torille pystytetystä hirsipuusta, tarvitsee hänen vain lausua äänekkäästi: 'Haluan pelastua!' ja hänet pelastetaan.
Cagliostro.»
Tämän tehtyään vieras otti lampun, lähestyi toistamiseen vangin vuodetta todetakseen, oliko markiisi herännyt, ja huomattuaan hänen yhä nukkuvan siirtyi, kääntymättä enää taakseen, kopin ovelle, jonka takana vartija Louis seisoi liikkumattomana ja alistuvana kuten ainakin opetuslapsi, joka on valmis kaikkiin uhrauksiin suorittaakseen loppuun saakka hänen osakseen pannun suurtyön.
»No, mestari», tiedusti hän, »mitä minun on tämän jälkeen tehtävä?»
»Jäätävä vankilaan ja toteltava herra de Favrasin määräyksiä.»
Vartija kumarsi, otti lampun Cagliostron käsistä ja astui kunnioittavasti hänen edellään, kuten kamaripalvelija, joka valaisee tietä isännälleen.
Cagliostron ennustus toteutuu
Samana päivänä kello yksi iltapäivällä Châteletin vankilasihteeri tuli neljän aseellisen miehen seurassa markiisi de Favrasin koppiin ilmoittamaan, että hänen oli lähdettävä tuomariensa eteen.
Favras oli kuullut asiasta yöllä Cagliostrolta ja kello yhdeksän tienoissa aamulla Châteletin apulaispäälliköltä.
Jutun yleinen käsittely oli alkanut kello puoli kymmenen aamulla ja sitä jatkui vielä kello kolme iltapäivällä.
Kello yhdeksästä alkaen oli istuntosali ollut täynnä uteliaita, jotka kylki kyljessä odottivat näkevänsä miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin.
Sanomme miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin, koska kukaan ei epäillyt, ettei syytettyä tuomittaisi syylliseksi.
Poliittisissa salahankkeissa on aina mukana muutamia poloisia, jotka jo ennakolta on määrätty uhreiksi. Jokainen tuntee, että tarvitaan sovitusuhria ja että juuri nämä ihmis-rukat on kohtalokkaasti merkitty tällaiseksi uhriksi.
Neljäkymmentä tuomaria oli ryhmittynyt puoliympyrään salin peräpäähän. Puheenjohtaja istui katoksen alla. Hänen takanaan seinällä riippui ristiinnaulittua Jeesusta esittävä kuva ja häntä vastapäätä salin toisessa päässä oli kuninkaan muotokuva. Jono kansalliskaartilaisia reunusti tuomioistumen aluetta sisä- ja ulkopuolelta. Neljä miestä seisoi ovella vartijoina.
Neljännestä yli kolmen tuomarit antoivat määräyksen, että syytetty oli tuotava istuntosaliin.
Kaksitoistamiehinen sotilasosasto, joka kivääri jalalla odotteli keskellä salia tätä määräystä, lähti liikkeelle.
Siitä hetkestä alkaen kaikki päät, vieläpä tuomarienkin, olivat suuntautuneina ovelle, josta markiisi de Favras astuisi sisälle.
Arviolta kymmenen minuutin kuluttua nähtiin neljän kaartilaisen ilmestyvän saliin.
Heidän takanaan asteli markiisi de Favras.
Loput kahdeksan kaartilaista seurasivat häntä.
Vanki astui siihen peloittavaan hiljaisuuteen, joka syntyy, kun kaksituhatta samaan huoneeseen sulloutunutta henkilöä huomaa hetken tulleen, jolloin lopultakin yleisen odotuksen kohde — henkilö tai asia — tulee esille.
Vangin piirteet olivat täysin tyynet. Hän oli pukeutunut hyvin huolellisesti. Hänen yllänsä oli heleänharmaalla kirjailtu silkkinuttu, valkoiset satiiniliivit ja samanväriset housut kuin takkikin, silkkisukat, solkikengät ja napinreiässä Pyhän Ludvigin ritarikunnan risti.
Tukkansa hän oli suorinut harvinaisen komeilevasti, jauhoittanut valkoiseksi,eikä yksikään hius ollut loista pitempi, kuten eräässä vallankumouksen historiassa mainitaan.
Sinä lyhyenä aikana, jonka markiisi de Favras tarvitsi edetäkseen ovelta syytettyjen penkille, pidättelivät kaikki hengitystään.
Kului pari sekuntia syytetyn saapumisesta puheenjohtajan ensimmäisiin sanoihin.
Lopulta hän teki tutunomaisen — tällä kerralla tarpeettoman — liikkeen kädellään kehoittaakseen tuomareita hiljaisuuteen ja aloitti liikutuksesta värähtelevällä äänellä:
»Kuka olette?»
»Olen syytetty ja vanki», vastasi Favras perin rauhallisesti.
»Nimenne?»
»Thomas Mahi, markiisi de Favras.»
»Missä olette syntynyt?»
»Eloisissa.»
»Mikä on yhteiskunnallinen arvonne?»
»Olen eversti kuninkaan palveluksessa.»
»Missä asutte?»
»Place Royalen numero yhdessäkolmatta.»
»Kuinka vanha olette?»
»Kuudenviidettä ikäinen.»
»Istukaa.»
Markiisi noudatti kehoitusta.
Vasta silloin kuulijakunta näytti voivan jälleen hengittää. Ilmaa halkoi hirveä suhina, koston henkäys.
Syytetty ei erehtynyt sen luonteesta. Hän silmäili ympärilleen. Kaikkien katseet kiiluivat vihan tulta, kaikki nyrkit olivat uhkaavasti koholla. Tunsi, että tämä kansa, jonka käsistä juurikään oli riistetty Augeard ja Besenval, vaati uhria, tämä kansa, joka yhtenään hoilasi, että prinssi Lambesc oli hirtettävä — kuvaannollisesti edes.
Näiden kiihtyneitten kasvojen, näiden tulta liekehtivien katseitten joukossa syytetty huomasi yöllisen vieraansa tyynet piirteet ja ystävällisen katseen.
Hän tervehti tätä huomaamattomin elein ja jatkoi sitten tarkasteluaan.
»Syytetty», sanoi puheenjohtaja, »valmistukaa vastaamaan».
Favras kumarsi.
»Käskekää, herra presidentti», sanoi hän.
Nyt alkoi toinen kysymyssarja, jonka syytetty kesti yhtä tyynesti kuin edellisenkin.
Sitten seurasi syyttäjän todistajien kuulustelu.
Favras, joka kieltäytyi pelastamasta itseään paolla, halusi puolustaa elämäänsä vastaväitteillä ja oli haastattanut neljätoista vapauttavaa todistajaa.
Kun syyttäjän todistajien kuulustelu oli päättynyt, odotti hän näkevänsä omien todistajiensa astuvan esille. Mutta silloin puheenjohtaja lausui seuraavat sanat:
»Hyvät herrat, kuulustelu on päättynyt.»
»Anteeksi, herra presidentti», huomautti Favras kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, »unohdatte yhden seikan, vähäpätöisen tosin, unohdatte kutsuttaa paikalle minun haastattamani neljätoista todistajaa».
»Oikeus on päättänyt», vastasi puheenjohtaja, »ettei heitä kuulustella ollenkaan».
Syytetyn otsalla väikkyi pilventapainen varjo, sitten hänen silmissään välähti kirkas salama.
»Minä luulin olevani Pariisin Châteletin tuomittavana», virkkoi hän.»Erehdyin. Minut tuomitsee, kuten näyttää, espanjalainen inkvisitsioni.»
»Viekää syytetty pois», käski oikeuden puheenjohtaja.
Favras vietiin takaisin vankikoppiinsa. Hänen tyyneytensä, sulavuutensa ja rohkeutensa olivat eräällä tavalla tehonneet niihin kuuntelijoihin, jotka olivat saapuneet paikalle ennakkoluulottomina.
Mutta heitä oli kourallinen. Favrasin lähtöä saattoivat huudot, uhkailut ja vihellykset.
»Ei armoa, ei armoa!» kirkui viisisataa suuta hänen astellessaan salista.
Nämä huudot seurasivat häntä vankikopin oven taakse saakka.
Silloin hän mutisi kuin itsekseen puhellen:
»Tällaista on vehkeillä ruhtinasten kanssa!»
Kun syytetty oli poistunut, ryhtyivät tuomarit tekemään päätöstä.
Tavalliseen aikaansa Favras meni makuulle.
Kello yksi aamuyöllä joku astui hänen koppiinsa ja herätti hänet.
Tulija oli vartija Louis.
Hän oli valinnut asiakseen tuoda vangille pullon bordeauxviiniä, jota tämä ei ollut pyytänyt.
»Herra markiisi», sanoi hän, »tuomarit julistavat paraikaa tuomiotanne».
»Hyvä ystävä», virkkoi Favras, »jos olet senvuoksi minut herättänyt, olisit yhtä hyvin voinut antaa minun nukkua rauhassa».
»Herra markiisi, olen herättänyt teidät kysyäkseni, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa henkilölle, joka kävi teitä tapaamassa viime yönä.»
»Ei mitään.»
»Miettikää tarkoin, herra markiisi. Kun tuomio on julistettu, joudutte yhtämittaisen silmälläpidon alaiseksi ja niin voimakas kuin mainittu henkilö onkin, voi mahdoton kenties kahlita hänen tahtoaan.»
»Kiitos, hyvä ystävä», sanoi Favras, »mutta minulla ei ole häneltä mitään pyydettävää, ei nyt eikä myöhemmin».
»Siinä tapauksessa», virkkoi vartija, »olen pahoillani, että herätin teidät. Mutta teidät olisi kuitenkin hetken perästä herätetty…»
»Arvelet siis», sanoi Favras hymyillen, »ettei minun kannata enää mennä makuulle vai kuinka?»
»Päätelkää itse», vastasi vartija. »Kuunnelkaa.»
Ylemmistä kerroksista kuului tosiaankin melua, ovia anottiin ja suljettiin, pyssynperät kolahtelivat permannolla.
»Ah», huudahti Favras, »minunko takiani kaikki tämä hälinä?»
»Teille tullaan lukemaan tuomionne, herra markiisi.»
»Hitossa! Huolehtikaa siitä, että herra sanantuoja suo minulle aikaa vetää housut jalkaani.»
Vartija poistui ja työnsi oven perässään kiinni.
Sillaikaa markiisi de Favras pani jalkaansa silkkisukat, solkikengät ja housut.
Näin pitkällä oli hänen pukeutumisensa, kun ovi aukeni.
Hän päätteli, ettei kannattanut jatkaa pitemmälle ja jäi odottamaan. Hän oli tällä hetkellä hyvin kaunis, pää takakenossa, hiukset puoleksi suorittuina, röyhelökaulus avoimena rinnalla.
Sanantuojan astuessa koppiin hän käänsi paidankaulusta olkapäitten yli.
»Kuten huomaatte, hyvä herra», sanoi hän sanantuojalle, »odotin teitä taisteluvalmiina».
Ja hän kohotti käden paljaalle kaulalleen, joka oli valmis aatelisen miekan katkaistavaksi tai aatelittoman silmukan kuristettavaksi.
»Puhukaa, hyvä herra», jatkoi hän, »minä kuuntelen».
Sanantuoja luki tai oikeammin sopersi tuomion.
Markiisi oli tuomittu kuolemaan. Hänen oli tehtävä julkinen katumusNotre-Damen edustalla ja sitten hänet hirtettäisiin Grève-torilla.
Favras kuunteli tätä lukemista tuiki rauhallisena eikä rypistänyt edes kulmakarvojaan kun mainittiin sana »hirtettäisiin», tuo aatelismiehen korvassa ilkeältä vaikuttava sana.
Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sentään sanoi sanantuojalle:
»Ah, hyvä herra, valitan syvästi, että teidän on täytynyt tuomita kuolemaan mies sellaisten todistusten nojalla.»
Sanantuoja vältti vastauksen huomauttamalla:
»Hyvä herra, te tiedätte, ettei teillä ole jäljellä muuta lohdutusta kuin uskonnon tarjoama.»
»Erehdytte, hyvä herra», vastasi kuolemaantuomittu, »minulla on jäljellä lisäksi se lohtu, jonka omatunto antaa».
Markiisi tervehti sanantuojaa. Tällä ei ollut enempää tehtävää ja hän poistui.
Ovella hän sentään kääntyi ja kysyi kuolemaantuomitulta:
»Haluatteko, että lähetän luoksenne rippi-isän?»
»Rippi-isän niiden taholta, jotka tappavat minut? Ei, herra, se olisi minusta vastenmielistä. Minä haluan kyllä luovuttaa teille henkeni, mutta sieluni autuuden pidätän itselleni… Pyydän luokseni Saint-Paulin kirkkoherran.»
Kahta tuntia myöhemmin se kunnianarvoisa hengenmies, jota hän oli pyytänyt, oli hänen luonansa.
Grève-tori
Nämä kaksi tuntia oli käytetty hyvin.
Sanantuojan perässä oli koppiin tullut kaksi miestä, molemmat synkännäköisiä, yllä teloittajan asu.
Favras oli ymmärtänyt joutuvansa nyt asioimaan kuoleman edeltäjien, pyövelin etuvartijajoukon kanssa.
»Seuratkaa meitä!» oli toinen miehistä sanonut.
Favras oli kumartanut myöntymyksen merkiksi.
Sitten hän osoitti tuolilla olevia vaatekappaleita ja kysyi:
»Suotteko minulle aikaa pukeutua?»
»Saatte aikaa», vastasi mies.
Favras meni pöydän luo, jolle oli sirotettu hänen käsilaukkunsa erinäköiset esineet, ja seinää koristavan pikku kuvastimen edessä hän napitti paidankauluksen, laskosti siroihin poimuihin röyhelönsä ja sitaisi kaulanauhansa kaikkein aatelisimpaan solmuun.
Sen jälkeen hän puki yllensä liivit ja takin.
»Saanko ottaa mukaani hatun, herrat?» kysyi vanki.
»Se on tarpeetonta», vastasi mies, joka oli tähänkin saakka puhunut.
Äänettömänä pysynyt mies oli silmäillyt Favrasia kaiken aikaa niin tarkasti, että se oli herättänyt markiisin huomiota.
Hän oli huomaavinaan, että tämä mies teki hänelle jonkun salamyhkäisen merkin silmillään.
Mutta tämä merkki oli ollut niin väläyksellinen, että Favras jäi epätietoiseksi, mitä se merkitsi.
Ja mitäpä tuolla miehellä oli hänelle sanottavaa?
Hän ei piitannut siitä sen enempää, vaan heilautti ystävällisesti kättänsä vartija Louisille ja sanoi:
»Olen valmis, herrat, menkää edellä, seuraan teitä.»
Ovella odotteli muuan oikeudenpalvelija.
Oikeudenpalvelija kulki ensimmäisenä, sitten Favras, sitten molemmat synkkäilmeiset miehet.
Tämä synkkä saattue suuntasi kulkunsa ensimmäiseen kerrokseen.
Näiden kahden koppikerrosten välimailla odotteli ryhmä kansalliskaartilaisia.
Oikeudenpalvelija tunsi saavansa näistä tukea ja sanoi vangille:
»Herra, ojentakaa minulle se Pyhän Ludvigin ritarimerkki.»
»Luulin olevani tuomittu kuolemaan eikä arvon alennukseen», vastasiFavras.
»Sellainen on määräys, herra», intti oikeudenpalvelija.
Favras irroitti ritarimerkin ja koska hän ei halunnut luovuttaa sitä tälle oikeuden kätyrille, antoi hän sen kansalliskaartilaisia komentavalle kersantille.
»Hyvä niinkin», tokaisi oikeudenpalvelija välittämättä enää vaatia, että ritarimerkki luovutettaisiin hänelle itselleen. »Seuratkaa minua.»
Noustiin arviolta parikymmentä porrasta ja pysähdyttiin kauttaaltaan raudoitetun tammioven eteen. Se oli niitä ovia, joita katsellessaan kuolemaantuomitut tuntevat veren suonissaan hyytyvän. Tällaisia ovia on pari kolme kuolemaantuomitun viimeisellä matkalla. Niiden takana matkalainen vaistomaisesti arvaa kohtaavansa jonkin kauhean häntä odottamassa.
Ovi aukeni.
Favrasillec ei suotu aikaa astua sisälle; hänet työnnettiin huoneeseen.
Sitten ovi äkkiä sulkeutui kuin rautakouran painalluksesta.
Favras oli kidutuskammiossa..
»Ah, herrat», huudahti hän lievästi kalveten, »kun ihmisiä aiotaan tuoda tällaisiin paikkoihin, pitäisi heitä hitossa siihen ennakolta valmistaa!»
Hän ehti tuskin lopettaa lausettaan, kun häntä seuranneet kaksi miestä syöksyivät hänen kimppuunsa, riistivät takin ja liivit hänen yltänsä, taiteellisesti solmitun nauhan hänen kaulastaan ja sitoivat hänen kätensä selän taa.
Mutta auttaessaan toveriaan tässä tehtävässä kuiskasi se näistä kiduttajista, jonka Favras oli luullut nähneensä tekevän hänelle salaisen merkin, hänen korvaansa seuraavat sanat:
»Haluatteko pelastua? Vielä on aikaa.»
Tämä tarjous sai Favrasin huulet hymyyn, sillä se palautti hänen mieleensä hänen tehtävänsä suuruuden.
Hän ravisti lempeästi päätänsä epäyksen merkiksi.
Huoneessa oli puuhevonen valmiina. Kuolemaantuomittu pantiin pitkälleen tämän hevosen selkään.
Kiduttaja lähestyi häntä esiliina täynnä tammivaajoja ja kädessä rautamoukari.
Favras ojensi omasta aloitteestaan tätä miestä kohden hienon jalkansa, joissa oli puna-anturaiset kengät ja silkkisukat.
Mutta silloin oikeudenpalvelija kohotti kätensä.
»Riittää», sanoi hän. »Hovi armahtaa kuolemaantuomitun kidutukselta.»
»Ah», virkkoi Favras, »hovi näyttää pelkäävän, että minä lavertelisin. Suuri kiitos. Minä saan mennä hirsipuulle kahdella kelpo jalalla. Se on jotakin. Ja nyt, herrat, te tiedätte, että olen käytettävissänne.»
»Teidän on vietettävä yksi tunti tässä salissa», sanoi oikeudenpalvelija.
»Se ei ole virkistävää, mutta se voi olla hauskaa», huomautti Favras.
Ja hän alkoi kävellä salissa ja tutki yksitellen niitä hirveitä kojeita, jotka olivat kuin mitäkin jättimäisiä rautahämähäkkejä, suunnattomia skorpioneja.
Katselija tunsi, että määrätyllä hetkellä, kohtalokkaan äänen määräyksestä koko tämä kojerykelmä heräsi eloon, liikkui ja puri julmasti.
Niitä oli kaikenmuotoisia ja kaikenaikaisia, Filip Augustin päiviltä Ludvig XVI:n aikaan saakka. Joukossa oli rautapiikkejä, joilla 13. vuosisadan juutalaisia oli paloiteltu, ja teilirattaita, joilla oli silvottu 17. vuosisadan protestantteja.
Favras pysähtyi jokaisen voitonmerkin eteen ja kyseli kunkin kojeen nimeä.
Moinen kylmäverisyys lopulta kummastutti kiduttajiakin, jotka, kuten tiettyä, eivät helposti ihmettele mitään.
»Miksi tätä kaikkea kyselette?» tiedusti toinen miehistä.
Vanki silmäili häntä tutun ilkamoivasti, aatelismiehille ominaisin ilmein.
»Hyvä herra», vastasi hän, »voin tavata edessäni olevalla matkalla Saatanan, eikä olisi hullumpaa, jos saisin hänestä ystävän mainitsemalla hänelle kadotettujen kidutukseen sopivia kojeita, joita hän ei tunne».
Vanki oli juuri lopettanut tarkastuskäyntinsä, kun Châteletin kello löi viisi.
Kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun hän lähti kopistaan.
Hänet opastettiin sinne takaisin.
Saint-Paulin kirkkoherra odotteli häntä siellä.
Kaikesta saattoi nähdä, etteivät nämä kaksi odotustuntia olleet menneet hukkaan ja että jos mikään, niin hänen äsken kokemansa elämys oli sopivalla tavalla valmistanut hänet kuolemaan.
Hänet nähdessään kirkkoherra avasi hänelle sylinsä.
»Isä», sanoi Favras, »suokaa anteeksi, etten minä voi avata teille muuta kuin sydämeni. Nämä herrat ovat järjestäneet niin, että voin teille avata vain sen.»
Ja hän näytti selän taakse sidottuja käsiään.
»Ettekö voi irroittaa tuomitun käsiä siksi ajaksi, jonka hän viipyy parissani?» kysyi kirkkoherra.
»Se ei ole meidän vallassamme», vastasi oikeudenpalvelija.
»Isä», sanoi Favras, »kysykää, eivätkö he voisi sitoa niitä etupuolelle. Se on kuitenkin tehtävä silloin, kun joudun pitelemään kynttilää kädessäni ja lukemaan tuomiotani.»
Apulaiset katsahtivat oikeudenpalvelijaan. Tämä nyökäytti päätänsä merkiksi, ettei se olisi mitenkään sopimatonta, ja markiisin armonanomukseen suostuttiin.
Sitten hänet jätettiin kahden kesken hengenmiehen seuraan.
Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui tämän maailmanmiehen ja Jumalan miehen välisessä viimeisessä keskustelussa. Avasiko Favras uskonnon pyhyyden edessä sydämensä, joka oikeuden majesteetin edessä oli pysynyt suljettuna? Kostuivatko hänen ivan kuivaamat silmänsä niistä lohdutuksista, sen toisen maailman tarjoamista, johon hän oli astumaisillaan? Kimmelsikö niissä joku hänen sydämensä vuodattamista kyynelistä? Kyynelistä, jotka hän varmaankin oli vuodattanut rakkaitten omaistensa takia, jotka hän maailmasta erotessaan joutuisi jättämään orvoiksi ja hylätyiksi? Sitä eivät ainakaan huomanneet miehet, jotka viiden tienoissa astuivat hänen koppiinsa ja jotka tapasivat hänet hymyhuulisena, kuivin ripsin ja suljetuin sydämin.
Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuolinhetki oli koittanut.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »pyydän teiltä anteeksi, mutta te olette antaneet minun odottaa».
Koska hän oli jo takitta ja liivittä ja hänen kätensä oli sidottu, riisuttiin häneltä nyt kengät ja sukat ja hänen yllensä jätettyjen vaatteitten päälle vedettiin valkoinen mekkopaita.
Sitten hänen rinnalleen pantiin kirjoitustaulu, jossa oli sanat:
Châteletin portilla odottelivat häntä rattaat isolukuisen vartioston ympäröiminä.
Näillä rattailla oli sytytetty tuohus.
Kuolemantuomitun nähdessään joukko alkoi taputtaa käsiään.
Kello kuudesta aamulla oli tuomio ollut tiedossa ja väkijoukon mielestä aika kului perin verkkaisesti tuomion ja teloituksen välillä.
Kaduilla liikuskeli ihmisiä anellen juomarahoja ohikulkijoilta.
»Mitä juomarahoilla?» utelivat jotkut.
»Herra de Favrasin teloitusta varten», vastasivat nämä kuoleman kerjäläiset.
Favras nousi lujin askelin rattaille. Hän istahti sille puolelle, mihin tuohus oli kiinnitetty, sillä hän oivalsi, että tuohus oli nimenomaan häntä varten.
Saint-Paulin kirkkoherra nousi rattaille hänen jälkeensä ja istuutui hänen vasemmalle puolelleen.
Teloittaja nousi viimeisenä ja sijoittui hänen taakseen.
Hän oli sama alakuloisen näköinen ja lempeäkatseinen mies, jonka olemme nähneet Bicêtren pihamaalla tohtori Guillotinin konetta koeteltaessa.
Olemme nähneet hänet, näemme hänet nyt ja saamme tilaisuuden nähdä hänet myöhemminkin. Hän on sen aikakauden todellinen sankari, johon olemme astumassa.
Ennenkuin istahti paikalleen, pyöveli pani Favrasin kaulaan nuoran, jolla hänet hirtettäisiin.
Nuoran toista päätä hän piteli kädessään.
Kun rattaat lähtivät liikkeelle, syntyi väkijoukossa liikehtimistä.Favraskin käänsi katseensa sinne päin, mistä tämä melu lähti.
Hän näki ihmisten työntelevän toisiaan päästäkseen ensimmäiseen riviin ja paremmalle paikalle vangin ohi ajaessa. Äkkiä hän vaistomaisesti hätkähti, sillä ensi rivissä, viiden kuuden toverinsa keskellä, joiden kanssa oli raivannut kujan väkijoukkoon, hän huomasi hallikantajan asuun pukeutuneena saman yöllisen vieraan, joka oli sanonut suojelevansa häntä viimeiseen hetkeen saakka.
Kuolemaantuomittu nyökäytti päätänsä merkiksi, että oli tuntenut vieraan; muuta hän ei sillä tarkoittanutkaan.
Rattaat jatkoivat kulkuaan ja pysähtyivät vasta Notre-Damen edustalle.
Pääovi oli auki ja sen kautta näkyi kirkon hämärässä peräpäässä pääalttari hohtavan palavien kynttiläinsä alla.
Uteliaitten tulva oli niin voimakas, että rattaitten oli pakko tuon tuostakin pysähtyä ja ne pääsivät etenemään vain kun vartiosto oli raivannut niille tien, jonka heti taas sulki kansanvuo särkien sen tielle nousseen heikon padon.
Siellä, kirkkoaukealla, voitiin tungoksen uhallakin toimia vapaasti.
»Teidän on nyt astuttava rattailta ja tehtävä julkinen katumus, hyvä herra», sanoi teloittaja kuolemaantuomitulle.
Favras totteli mitään vastaamatta.
Hengenmies astui rattailta ensimmäisenä, häntä seurasi vanki ja sitten teloittaja, joka yhä piteli kiinni nuoran toisesta päästä.
Kädet oli sidottu ranteista, joten markiisi voi käyttää kouriaan.
Hänen oikeaan käteensä pantiin tuohus ja vasempaan tuomiopaperi.
Kuolemaantuomittu eteni kirkon portaille saakka ja polvistui.
Ympäröivien ihmisten joukossa hän huomasi etualalla äskeisen hallikantajan tovereineen, jotka oli nähnyt jo Châteletista lähdettäessä.
Moinen sitkeys näytti liikuttavan häntä, mutta sanaakaan ei kuulunut hänen huuliltaan.
Muuan Châteletin virkamies oli paikalla häntä odottamassa.
»Lukekaa, herra», sanoi tämä hänelle kovalla äänellä.
Sitten hän kuiskasi:
»Herra markiisi, te tiedätte, että jos haluatte pelastua, teidän tarvitsee lausua vain sana.»
Vastaamatta kuolemaantuomittu aloitti lukemisensa.
Hän luki lujalla äänellä eikä hänen äänensä ilmaissut pienintäkään mielenliikutusta. Kun lukeminen oli päättynyt, puhui hän ympäröivälle joukolle:
»Valmiina astumaan Jumalan kasvojen eteen minä annan anteeksi niille, jotka vastoin omaatuntoaan ovat syyttäneet minua rikollisista hankkeista. Rakastin kuningastani, kuolen uskollisena tälle tunteelleni. Minä näytän esimerkin ja toivon, että sitä seuraavat monet ylevät sydämet. Kansa vaatii suurin äänin minun kuolemaani, se tarvitsee uhrin. Hyvä, olen mielissäni, että kohtalo on valinnut juuri minut eikä ketään heikkoa sydäntä, joka ansaitsemattoman rangaistuksen edessä joutuisi epätoivoon. Ellei minulla nyt ole täällä muuta tehtävää kuin mitä olen jo tehnyt, niin jatkakaamme matkaa, hyvät herrat.»
Matkaa jatkettiin.
Notre-Damen portailta ei ole pitkä matka Grève-torille ja kuitenkin rattaat laahustivat tätä taivalta kokonaisen tunnin.
Vihdoin saavuttiin torille.
»Herrat», sanoi Favras, »saanko poiketa hetkeksi kaupungintaloon?»
»Haluatteko tehdä jonkun tunnustuksen, poikani?» kysyi hengenmies vilkkaasti.
»En, isä. Haluan vain sanella kuolintestamenttini. Olen kuullut kerrottavan, että kuolemaantuomitulle, joka on pidätetty valmistumattomana, suodaan viimeisenä armonosoituksena tilaisuus tehdä kuolintestamenttinsa.»
Rattaat eivät ajaneetkaan suoraan hirsipuulle, vaan poikkesivat kaupungintaloon päin. Väkijoukosta alkoi kuulua kovaa hälinää.
»Hän menee tunnustuksille! Hän menee tunnustuksille!» huudettiin joka suunnalta.
Tämä huuto pani kalpenemaan erään nuoren, kauniin miehen, joka oli kauttaaltaan mustiin puettu kuin apotti ja seisoi irtokivellä Pelletier-rantakadun kulmassa.
»Ah, älkää pelätkö, varakreivi Louis», virkkoi muuan ilkamoiva ääni hiljaa hänen viereltään, »kuolemaantuomittu ei lausu sanaakaan siitä, mitä on tapahtunut Royale-aukiolla».
Mustiin puettu nuori mies kääntyi äkkiä; nämä sanat oli lausunut muuan hallikantaja, jonka kasvoja hän ei voinut nähdä, koska mies oli lauseen lopetettuaan painanut hattunsa leveän lieren silmilleen.
Nuoren, kauniin miehen epäilykset — mikäli hän jotakin epäili — hälvenivät muuten väleen.
Ehdittyään kaupungintalon porraskorokkeelle Favras teki merkin, että hän aikoi puhua.
Siinä tuokiossa kaikki hälinä taukosi ikäänkuin tällä hetkellä puhaltanut länsituuli olisi vienyt sen mennessään.
»Hyvät herrat», sanoi Favras, »kuulen ympärilläni toistettavan, että menen kaupungintaloon tunnustuksille. Se ei ole totta, ja jos joukossanne joku mahdollisesti pelkää minun tekevän paljastuksia, niin rauhoittukoon, sillä minä menen kaupungintaloon sanelemaan kuolintestamenttia.»
Ja hän poistui lujin askelin porttikäytävään, nousi portaat ja astui huoneeseen, johon kuolemaantuomitut tavallisesti opastettiin ja jota siitä syystä sanottiin tunnustuksien huoneeksi.
Kolme mustiin puettua miestä oli siellä häntä odottamassa, ja näiden kolmen miehen joukossa Favras tunsi saman virkamiehen, joka oli puhutellut häntä Notre-Damen edustalla.
Koska kuolemaantuomitun kädet oli sidottu eikä hän siis voinut kirjoittaa, alkoi hän sanella testamenttiaan.
Paljon on puhuttu Ludvig XVI:n testamentista, sillä kuninkaitten testamentista puhutaan paljon. Edessämme on herra de Favrasin testamentti ja me sanomme yleisölle vain seuraavat sanat: »Lukekaa ja verratkaa.»
Kun testamentti, oli saneltu, pyysi Favras sen lukeakseen ja allekirjoittaakseen.
Hänen kätensä irroitettiin siteistä. Hän luki testamentin, korjasi kolme kirjoitusvirhettä, jotka sihteeri oli tehnyt, ja kirjoitti jokaisen sivun alareunaan sanat: »Mahi de Favras.»
Sen tehtyään hän ojensi kätensä jälleen sidottaviksi. Sen työn suoritti teloittaja, joka ei ollut hetkeksikään poistunut hänen takaansa.
Testamentin sanelu oli vaatinut aikaa pari tuntia. Aamusta saakka odotellut joukko hermostui kovin. Mukana oli paljon kelpo porvareita, jotka olivat saapuneet paikalle tyhjin vatsoin laskien pääsevänsä haukkaamaan aamiaista teloituksen jälkeen ja jotka olivat saaneet paastota tähän saakka.
Pian alkoikin kuulua samaa uhkaavaa, hirveää murinaa, jota oli kuultu tällä samalla torilla silloin kun de Launay murhattiin, Foulon hirtettiin ja Berthier raadeltiin kuoliaaksi.
Väkijoukko alkoi sitäpaitsi uskoa, että Favras oli päästetty pakoon jostakin takaportista.
Tässä tilanteessa jotkut jo ehdottivatkin, että Favrasin asemasta hirtettäisiin viranomaiset ja kaupungintalo hajoitettaisiin maan tasalle.
Onneksi kellon yhdeksättä käydessä vanki tuli jälleen esille. Vartiokujan muodostaneille sotilaille oli pantu soihtu käteen. Kaikki torirakennusten ikkunat oli valaistu. Vain hirsipuu oli jäänyt salaperäiseen, hirveään pimentoon.
Kuolemaantuomitun esiintuloa tervehti yksimielinen riemuhuuto ja tuo torin täyteinen viisikymmentuhantinen joukko alkoi liikehtiä.
Nyt oltiin ihan varmoja, ettei vanki ollut karannut eikä enää karkaisikaan.
Favras silmäili ympärilleen.
Sitten hän puheli itsekseen huulilla hänelle ominainen ivahymy:
— Ei ainoitakaan vaunuja. Ah, ylhäisö unohtaa helposti! Se on ollut kohteliaampi kreivi de Hornille kuin minulle.
»Se johtuu siitä, että kreivi de Horn oli murhaaja, mutta sinä olet marttyyri», virkkoi muuan ääni.
Favras kääntyi ja huomasi hallikantajan, jonka hän oli matkallaan jo kahdesti tavannut.
»Hyvästi, herra», sanoi Favras. »Toivon, että tarpeen tullen todistatte minun hyväkseni.»
Ja lujin askelin hän laskeutui rattailta ja asteli mestauslavaa kohden.
Laskiessaan jalkansa hirsipuutikkaitten alimmalle portaalle hän kuuli jonkun huutavan:
»Hyppää, markiisi!»
Kuolemaantuomitun vakava, sointuva ääni vastasi:
»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»
Neljännellä portaalla hän pysähtyi jälleen ja sanoi yhtä lujalla, yhtä kaikuvalla äänellä kuin äskenkin:
»Kansalaiset, minä pyydän teitä auttamaan minua rukouksillanne… Minä kuolen syyttömänä!»
Kahdeksannelta portaalta, miltä hänet syöstäisiin alas, hän huusi kolmannen kerran:
»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»
»Mutta», sanoi toinen teloittajan apulaisista, joka nousi hänen rinnallaan tikkaita, »ettekö siis halua, että teidät pelastetaan?»
»Kiitos, ystävä», vastasi Favras, »Jumala palkitkoon teille kauniit aikeenne!»
Sitten hän kohotti päänsä teloittajaa kohden, joka näytti odottavan hänen määräyksiään sen sijaan että olisi itse antanut määräykset.
»Täyttäkää velvollisuutenne», sanoi hän.
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun teloittaja sysäsi häntä ja hänen ruumiinsa alkoi häälyä ilmassa.
Tämä näytelmä synnytti tavattoman kohinan Grève-torilla, jotkut ensikertalaiset paukuttivat käsiään ja huusivat: »vielä kerran!» ikäänkuin olisivat kuuntelemassa katuviisua tai suurta oopperalaulua. Äsken mainitsemamme, mustiin puettu nuorukainen solahti alas kiveltä, jolla oli seisonut, tunkeutui väkijoukon halki ja Pont-Neufin kulmassa nousi nopeasti liverittömiin ja vaakunattomiin ajoneuvoihin sekä huusi ajurille:
»Luxembourgiin ja niin nopeasti kuin ohjaksista pääsee!» Ajoneuvot lähtivät liikkeelle täyttä neliä.
Kolme miestä odotteli ylen kärsimättöminä näiden ajopelien tuloa.
Yksi heistä oli Provencen kreivi ja toiset kaksi aatelismiehiä, jotka olemme joskus maininneet näissä kuvauksissamme, mutta joiden nimiä on tässä turhaa ilmoittaa.
He odottelivat sitäkin kärsimättömämmin, kun heidän oli pitänyt mennä aterialle kello kaksi ja kun he levottomuudessaan eivät olleet voineet sitä tehdä.
Keittiömestari puolestaan oli ihan epätoivoinen. Hän oli aloittanut jo kolmannen päivällisen valmistelun, ja tämä päivällinen, joka kelpasi nautittavaksi kymmenen minuutin aikana, turmeltuisi neljännestunnissa.
Hetki oli siis äärimmäisen jännittynyt, kunnes vihdoin kuului sisäpihaan vierivien ajoneuvojen kolina.
Provencen kreivi kiiruhti ikkunaan, mutta hän ehti nähdä vain tumman varjon ponnahtavan vaunujen alimmalta astinlaudalta palatsin portaitten ensimmäiselle askelmalle.
Hän siirtyi senvuoksi ikkunan luota ja riensi ovelle päin. Mutta ennenkuin tämä Ranskan tuleva kuningas hidasliikkeisenä ennätti ovelle saakka, aukeni tämä, ja mustapukuinen nuorukaisemme astui huoneeseen.
»Monseigneur», sanoi hän, »kaikki on lopussa. Herra de Favras kuoli sanaa lausumatta.»
»Me voimme siis kaikessa rauhassa käydä pöytään, kelpo Louis.»
»Kyllä, monseigneur. Hän on totisesti oikea aatelismies, hän!»
»Olen samaa mieltä kuten tekin, ystävä hyvä», myönsi hänen kuninkaallinen korkeutensa. »Niinpä juommekin hänen kunniakseen lasillisen Constance-viiniä. Pöytään, hyvät herrat!»
Tällä hetkellä aukenivat kaksoisovet selko selälleen ja nämä ylhäiset pöytävieraat siirtyivät salongista ruokasaliin.