Kuninkuus on pelastettu
Muutamia päiviä äsken kertomamme teloituksen jälkeen — teloituksen, jonka kaikkiin yksityisseikkoihin olemme syventyneet saadaksemme lukijamme käsittämään, mikä tunnustus kuninkaitten ja ruhtinaitten taholta odotti heidän hyväkseen uhrautuneita — muuan mies ratsasti harmaatäpläisellä hevosella hidasta ravia Saint-Cloudin puistokatua pitkin.
Tämä hidas ajo ei kaikesta päättäen johtunut ratsastajan velttoudesta eikä hevosen väsymyksestä; kumpaakaan ei ollut matka rasittanut. Sen huomasi helposti, sillä ratsun suupieliin pärskynyt vaahto johtui siitä, että sitä oli — ei ylettömästi kiihotettu — vaan kiinteästi pidätelty. Ratsastaja taas, joka oli — sen huomasi ensi silmäyksellä — aatelismies, ja hänen loasta puhdas ulkoasunsa todistivat hänen varonneen tahraamasta vaatteitaan maantietä peittävään lokaan.
Ratsastajan kulkua hidastutti syvä mietiskely, johon hän ilmeisesti oli vaipunut, ehkä myöskin halu saapua perille määrätyllä hetkellä, joka ei ollut vielä lyönyt.
Ratsastaja oli arviolta nelikymmenvuotias. Hänen valtavan rumat piirteensä ilmaisivat suurta luonnetta. Liian iso pää, pulloposket, rokonarpiset kasvot, helposti hehkuva hipiä, silmät aina valmiina sinkoamaan salamoita, suu tottunut vääntämään ja kääntämään pistosanoja, sellainen oli tämän miehen ulkomuoto, miehen, joka oli luotu — sen tunsi jokainen hänet kerran nähtyään — suureen asemaan ja suureen maineeseen.
Mutta hänen piirteitään näytti nyt peittävän verho. Se oli jonkun elimellisen sairauden tuotetta, sellaisen, jota vastaan voimakkaimmatkin luonteet saavat turhaan taistella. Himmeä, harmaa iho, väsyneet, tulehtuneet silmät, veltot posket, epäterveeseen suuntaan kehittynyt paksuus ja lihavuus — siinä sen miehen ulkoiset ominaisuudet, jonka olemme nyt esitelleet lukijalle.
Ehdittyään puistokadun päähän hän poikkesi arkailematta palatsin pihaan vievästä portista ja loi tutkivan silmäyksen pihan pimentoon.
Oikealla, kahden rakennuksen välissä, jotka muodostivat eräänlaisen johtokäytävän, seisoi muuan mies odottelemassa.
Hän viittasi ratsastajaa tulemaan peremmäs.
Muuan portti oli auki. Odotteleva mies meni porttikäytävään. Ratsastaja ajoi perässä ja yhä häntä seuraten joutui pian toiseen pihaan.
Siellä mies pysähtyi — hänen yllänsä oli takki, housut ja mustat liivit — silmäili ympärilleen ja huomattuaan pihan ihan autioksi lähestyi ratsastajaa hattu kädessä.
Ratsastaja tuli tavallaan häntä vastaan, kumartui hevosensa kaulan yli ja virkkoi puoliääneen:
»Herra Weber?»
»Herra kreivi de Mirabeau?» vastasi mies.
»Minä itse», sanoi ratsastaja.
Ja uskomattoman ketterästi hän hypähti maahan.
»Käykää sisään», kehoitti Weber nopeasti, »ja suvaitkaa odottaa hetki, kunnes olen vienyt hevosenne talliin».
Samalla hän aukaisi erään oven. Siitä pääsi salonkiin, jonka ikkunat ja toinen ovi olivat puiston puolella.
Mirabeau astui salonkiin ja käytti Weberin hänelle suoman lomahetken irroittaakseen jalastaan eräänlaiset nahkasaappaat, joiden alta tulivat näkyviin koskemattomat silkkisukat ja moitteettomasti kiilloitetut puolikengät.
Weber tuli, kuten oli luvannutkin, viiden minuutin kuluttua.
»Tulkaa, herra kreivi», sanoi hän. »Kuningatar odottaa teitä.»
»Kuningatar odottaa minua!» huudahti Mirabeau. »Olisinko onnettomuudekseni antanut kuningattaren odottaa? Luulin olevani säntillinen.»
»Kuningatar odottaa teitä kärsimättömästi! Tulkaa, herra kreivi.»
Weber avasi puutarhaan vievän oven ja suuntasi kulkunsa käytäväsokkeloon, josta pääsi puiston yksinäisimmälle ja korkeimmalle kohdalle.
Siellä, keskellä lehdettömiä, pitkäoksaisia puita, oli harmahtavassa, alakuloisessa hämärässä eräänlainen huvimaja, jota yleisesti sanottiin kioskiksi.
Tämän paviljongin ikkunaluukut olivat tiukasti kiinni, paitsi kahta, jotka oli vain työnnetty toisiaan vasten, niin että niiden raosta kuin mistäkin linnantornin ampuma-aukosta pääsi tunkeutumaan pari valonsädettä, jotka hädin tuskin jaksoivat valaista huonetta.
Iso roihu oli sytytetty takkaan ja kaksi pitkää kynttilää paloi takanreunakkeella.
Weber ohjasi opastettavansa ensin eräänlaiseen odotushuoneeseen.Koputettuaan kevyesti kioskin ovelle hän aukaisi sen ja ilmoitti:
»Herra kreivi Riquetti de Mirabeau.»
Ja hän väistyi syrjään päästääkseen kreivin ohitseen.
Jos hän olisi kuunnellut tarkasti, kun kreivi sivuutti hänet, olisi hän varmaankin kuullut, kuinka sydän löi tuossa leveässä rinnassa.
Kreivin astuessa sisälle nousi muuan nainen kioskin etäisimmästä nurkasta ja empien, miltei kammoten astui pari askelta tulijaa vastaan.
Tämä nainen oli kuningatar.
Hänenkin sydämensä sykki kiivaasti. Hän näki edessään, tuon vihatun, julkisesti parjatun, kohtalokkaan miehen, sen, jota syytettiin lokakuun 5 ja 6 päivän aiheuttajaksi, miehen, jonka apuun oli hetkeksi turvauduttu, mutta jonka hovin väki oli itse työntänyt luotansa ja joka sen jälkeen oli osannut vaatia solmiamaan liiton hänen kanssaan parilla jyrähtävällä panoksella, parilla mahtavalla vihanpurkauksella, jotka olivat tapailleet miltei ylevyyttä.
Edellinen oli hänen purkauksensa papistoa vastaan.
Jälkimäinen se puhe, missä hän oli selittänyt, että kansan edustajat olivat kolmannen säädyn miehistä muuttuneet kansalliskokoukseksi.
Mirabeau lähestyi sulavasti ja kohteliaasti, minkä kuningatar suureksi kummakseen huomasi heti ensi silmäyksellä. Se ominaisuus ei tuntunut luontuvan tuohon tarmokkaaseen olemukseen.
Nämä pari askelta astuttuaan Mirabeau tervehti kunnioittavasti ja jäi odottamaan.
Kuningatar katkaisi äänettömyyden ja sanoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtelemästä:
»Herra de Mirabeau, tohtori Gilbert on taannoin vakuuttanut meille, että te olette valmis liittymään meihin.»
Mirabeau kumarsi myöntymyksen merkiksi.
Kuningatar jatkoi:
»No niin, ensimmäiseen teille tehtyyn esitykseen te vastasitte ministeriösuunnitelmalla.»
Mirabeau kumarsi toistamiseen,
»Ei ole meidän vikamme, herra kreivi, että tuo ensimmäinen suunnitelma ei voinut onnistua.»
»Uskon sen, madame», vastasi Mirabeau, »teidän majesteettinne kannalta liiatenkin. Vika oli niiden miesten, jotka väittävät uhrautuvansa kuninkuuden hyväksi.»
»Minkä sille voi, herra kreivi! Siinä juuri on asemamme kierous. Kuninkaat eivät saa enää valita ystäviään eikä vihollisiaan. Heidän on toisinaan pakko hyväksyä kaameatkin alttiuden osoitukset. Ympärillämme on miehiä, jotka haluavat pelastaa meidät ja vievätkin meidät turmioon. Heidän toimestaan päätettiin, että kansalliskokouksen jäsenet eivät voi olla ministereitä; se on teitä vastaan sovellettu esimerkki. Haluatteko, että kerron teille yhden esimerkin, joka suuntautui minua vastaan? Voitteko uskoa, että muuan uskollisimpia ystäviämme, mies, jonka varmasti tiedän olevan valmiin kuolemaan puolestamme, on puhumatta meille mitään aiheestaan tuonut julkisiin päivälliskutsuihimme markiisi de Favrasin lesken ja lapset, kaikki kolme surupukuisina? Heidät nähtyäni aioin nousta, mennä heidän luoksensa ja sijoittaa tuon meidän hyväksemme niin urheasti kuolleen miehen lapset — sillä minä, herra kreivi, en ole niitä, jotka kieltävät ystävänsä — sijoittaa hänen lapsensa minun ja kuninkaan väliin… Kaikki katseet tuijottivat meihin. Odotettiin, mitä me tekisimme. Käännyin taakseni… tiedättekö, kuka oli takanani, neljän askelen päässä nojatuolistani? Santerre, esikaupunkilainen! Painuin takaisin tuoliini raivosta itkien enkä tohtinut edes katsahtaa tuon kovaonnisen perheen jäseniin. Rojalistit soimasivat minua, kun en kaiken uhallakin osoittanut harrastusta tuota kovaosaista perhettä kohtaan; vallankumoukselliset raivostuivat, sillä he arvelivat äidin lapsineen saapuneen minun toimestani. Ah, herra kreivi», jatkoi kuningatar päätänsä puistaen, »turmioon johtaa, kun hyökkääjinä on nerokkaita miehiä ja puolustajina henkilöitä, jotka epäilemättä ovat hyvin ansiokkaita, mutta eivät hitustakaan tajua meidän asemamme vaikeutta.»
Ja huokaisten kuningatar nosti nenäliinan silmilleen.
»Madame», virkkoi Mirabeau syvästi liikutettuna moisesta suuresta onnettomuudesta, jota ei salattu häneltä ja joka ilmaisemalla joko taitavaa laskelmaa tai naisellista heikkoutta todisti hänelle kuningattaren huolista ja antoi hänen nähdä hänen kyynelensä, »puhuessanne hyökkääjistä ette toivottavasti tarkoita minua? Omaksuin yksinvaltaiset periaatteet, vaikka näin hovissa vain heikkoutta enkä vielä tuntenut Maria Teresian kuninkaallisen tyttären henkeä enkä ajatusmaailmaa. Taistelin valtaistuimen oikeuksien puolesta, vaikka herätin vain epäluottamusta ja kaikissa teoissani, ilkeän panettelun myrkyttämissä, nähtiin yhtä monta salahanketta. Palvelin kuningasta, vaikka tiesin hyvin, ettei tältä oikeamieliseltä, mutta petetyltä kuninkaalta tullut odottaa ymmärtämystä eikä kiitosta. Mitä minä nyt siis teenkään, madame, kun luottamus kannustaa rohkeuttani, kun teidän majesteettinne suosion aiheuttama kiitollisuus muuttaa periaatteeni velvollisuudeksi? Se tapahtuu myöhään, kovin myöhään, tiedän sen», jatkoi Mirabeau ravistaen päätänsä hänkin. »Kutsuessaan minut avukseen kuninkuus ei kenties voi esittää minulle muuta mahdollisuutta kuin että tuhoudun sen mukana! Jos olisin harkinnut asiaa, olisin kukaties valinnut minulle nyt suodun tapaamisen ajaksi toisen hetken kuin sen, jolloin hänen majesteettinsa juuri on luovuttanut kamarille kuuluisan punaisen kirjan, toisin sanoen ystäviensä kunnian.»
»Ah, herra kreivi», huudahti kuningatar, »luuletteko siis kuninkaan olleen mukana siinä petoksessa, ettekö siis tiedä, kuinka ne asiat ovat tapahtuneet? Kuningas luovutti häneltä vaaditun punaisen kirjan vain sillä ehdolla, että komitea tallettaisi sitä salaisena asiakirjana. Komitea painatti sen, ja se teko todistaa komitean tahdittomuutta eikä suinkaan kuninkaan petollisuutta ystäviään kohtaan.»
»Ah, madame, tiedätte hyvin, mikä sai komitean ryhtymään sen julkaisemiseen. Kunnianmiehenä en hyväksy sitä tekoa, kansanedustajana en tunnusta sitä. Samaan aikaan kun kuningas vannoi kiintymystänsä hallitusmuotoon hänellä oli Torinossa jatkuvasti asiamies samaisen hallitusmuodon verivihollisten keskuudessa. Hetkellä, jolloin hän puhui rahataloudellisista uudistuksista ja tuntui hyväksyvän kansalliskokouksen siihen suuntaan käyvät ehdotukset, hänellä oli Trierissä, hänen palkkaamanaan ja avustamanaan iso ja pieni tallitalous, jota hoiti prinssi de Lambesc, pariisilaisten verivihollinen, mies, jonka kansa joka päivä vaatii hirtettäväksi kuvaannollisesti. Artoisin kreiville, Condén prinssille ja kaikille emigranteille maksetaan suunnattomia summia, vaikka kaksi kuukautta sitten säädettiin asetus, joka kieltää nuo eläkkeet. Kuningas on tosin unohtanut hyväksyä asetuksen. Mitä arvelette, madame! Näiden kahden kuukauden aikana on koetettu saada selville, mihin on käytetty kuudenkymmenen miljoonan suuruinen erä, muttei ole onnistuttu. Kun kuningasta pyydettiin ja rukoiltiin ilmoittamaan, minne tämä rahamäärä oli joutunut, kieltäytyi hän vastaamasta. Komitea arveli vapautuneensa lupauksestaan ja painatti punaisen kirjan. Miksi kuningas luovuttaa hallustaan aseet, jotka voidaan julmasti kääntää häntä itseään vastaan?»
»Jos teille, herra kreivi», huudahti kuningatar, »olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta, ette siis olisi neuvonut häntä niihin heikkouksiin, joilla hänet johdetaan turmioon, joilla oli, sanokaamme suoraan… joilla häneltä riistetään kunnia?»
»Jos minulle, madame, olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta», vastasi Mirabeau, »seisoisin hänen rinnallaan puolustamassa lakiin perustuvaa yksinvaltaa ja taistelemassa yksinvallan takaaman vapauden puolesta. Tällä vapaudella, madame, on kolme vihollista: papisto, aatelisto ja parlamentit. Papisto ei ole enää tämän vuosisadan, sen on surmannut herra de Talleyrandin valtiopäiväesitys. Aatelisto on kaikkien vuosisatojen. Sen apuun on mielestäni turvauduttava, sillä aatelistotta ei ole kuninkuuttakaan, mutta se täytyy pitää aisoissa, ja se on mahdollista vain liittämällä kansa kuningasvaltaan. Kuningasvalta ei liittoudu milloinkaan vapaaehtoisesti kansan kanssa, niin kauan kuin parlamentit pysyvät pystyssä, sillä niiden mukana säilyy kuninkaalle kuten aatelistollekin kohtalokas toivo palauttaa asiat ennalleen. Papiston tuhoamisen ja parlamenttien lannistamisen jälkeen on minun politiikkani tehtäviä voimistaa toimeenpanovaltaa, elvyttää kuninkaan arvovaltaa ja yhdistää se kansalaisvapauteen. Madame, jos se on kuninkaankin politiikkaa, hyväksyköön hän sen; ellei se sovellu hänelle, hylätköön sen.»
»Herra kreivi», sanoi kuningatar hämmästellen tuon mahtavan älyn säteilevää kirkkautta, joka yhtaikaa valaisi menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, »en tiedä, omaksuuko kuningas sen politiikan, mutta tiedän, että jos minulla olisi valta, minä sen omaksuisin. Herra kreivi, esittäkää minulle keinonne, joiden avulla aiotte pyrkiä tuohon päämäärään. Kuuntelen teitä, en sano hartaana, innostuneena, sanon kiitollisena.»
Mirabeau loi kuningattareen nopean silmäyksen, kotkankatseen, joka tunkeutui hänen sydämensä syvyyksiin, ja huomasi, että kuningatar oli, ellei vakuutettu, niin ainakin lumottu.
Voitto Marie-Antoinetten kaltaisesta suurenmoisesta naisesta hyväili mitä suloisimmin Mirabeaun turhamaisuutta.
»Madame», sanoi hän, »olemme menettäneet Pariisin, miltei kokonaan. Mutta maaseudulla meillä on vielä hajanaisia joukkoja, jotka me voimme yhdistää. Sen vuoksi, madame, on minun käsittääkseni kuninkaan poistuttava Pariisista, muttei Ranskasta. Menköön hän Roueniin armeijan suojaan. Sieltä käsin hän julkaiskoon asetuksia, jotka lupaavat enemmän kuin kansalliskokouksen päätökset. Siten vältetään kansalaissota, koska kuningas osoittautuu vallankumouksellisemmaksi kuin itse vallankumous.»
»Mutta eikö tämä vallankumous — edeltäköön tai seuratkoon se meitä — eikö se siis kauhistuta teitä?» kysyi kuningatar.
»Ah, madame, luulen kaikkia muita paremmin tietäväni, että vallankumouksessa on oltava mukana, sille on annettava jotakin lahjaksi. Olen jo maininnut kuningattarelle, että on ihmisvoimat ylittävä yritys koettaa rakentaa kuninkuus uudelleen niille antiikkisille perusteille, jotka vallankumous on tuhonnut. Tässä vallankumouksessa on koko Ranska ollut mukana, kuninkaasta halvimpaan alamaiseen saakka, joko harrastajana, toimivana tai vastustavana henkilönä. Minä en aiokaan puolustaa antiikkista kuninkuutta, madame, minä haluan sitä rajoittaa, uudentaa ja kohentaa sitä ja tehdä siitä likimain sellaisen hallituksen, joka on kohottanut Englannin vallan ja maineen kukkulalle. Nähtyään edessään — tohtori Gilbertin sanojen mukaan — Kaarlo ensimmäisen vankilan- ja mestauslavan eikö kuningas mieluummin tyydykin Wilhelm kolmannen ja Yrjö ensimmäisen valtaistuimeen?»
»Voi, herra kreivi», huudahti kuningatar, joka eräät Mirabeaun sanat kuullessaan tuli kauhusta väristen muistelleeksi Taverneyn linnassa näkemäänsä ilmestystä ja tohtori Guillotinin keksimän teloituskoneen piirrosta, »voi, herra kreivi, antakaa meille se kuninkuus ja te saatte kokea, olemmeko kiittämättömiä, kuten meidän on syytetty olevan!»
»Hyvä, huudahti Mirabeau vuorostaan, »minä teen sen, madame. Kuningas tukekoon, kuningatar rohkaiskoon minua, ja minä vannon tässä jalkojenne juuressa aatelismiehen nimessä, että minä täytän teidän majesteetillenne tekemäni lupauksen tai kuolen sitä yrittäessäni!»
»Kreivi, kreivi», sanoi Marie-Antoinette, »älkää unohtako, että useampi kuin yksi nainen on kuullut valanne: viiden vuosisadan hallitsijasuku… seitsemänkymmentä Ranskan kuningasta, jotka Pharamondista Ludvig viidenteentoista saakka nukkuvat haudassaan ja jotka menettävät valtaistuimensa, jos meidän valtaistuimemme luhistuu!»
»Tunnen tehtäväni laadun, madame. Tiedän, että se on suunnaton. Mutta se ei ole suurempi kuin minun tahtoni, se ei ole minun alttiuttani voimakkaampi. Kun olen varma kuningattareni harrastuksesta ja kuninkaani luottamuksesta, käyn työhön käsiksi.»
»Ellei muusta ole kysymys, herra de Mirabeau, vakuutan, että tulette saamaan molemmat.»
Ja hän tervehti Mirabeauta sillä lumoavalla hymyllä, joka hänelle valloitti kaikkien sydämet.
Mirabeau oivalsi, että vierailu oli päättynyt.
Politiikan miehen ylpeys oli tyydytetty, muttei aatelismiehen turhamaisuus.
»Madame», sanoi hän kunnioittavan ja rohkean kohteliaasti, »kun teidän korkea äitinne, keisarinna Maria Teresia, soi jollekin alamaiselleen kunnian päästä hänen vieraakseen, ei hän lausunut milloinkaan hyvästiä sallimatta tämän suudella hänen kättänsä».
Ja hän jäi odottamaan.
Kuningatar silmäili tätä kahlehdittua leijonaa, joka ei muuta pyytänyt kuin saada heittäytyä hänen jalkoihinsa. Huulilla voitonriemuinen hymy hän sitten ojensi hitaasti kauniin kätensä, joka oli kylmä kuin alabasteri ja miltei yhtä kuultava kuin sekin.
Mirabeau kumartui painamaan huulensa tälle kädelle ja kohottaen sitten ylpeänä päänsä hän sanoi:
»Madame, tämä suudelma on pelastanut kuninkuuden!»
Ja hän poistui ylen liikutettuna, ylen iloisena, uskoen, tuo nero-poloinen, vastikään lausumansa ennustuksen toteutumiseen.
Paluu maatilalle
Marie-Antoinetten lohdutellessa kärsivää sydäntänsä uudella toivolla ja unohtaessa hetkeksi naisen tuskat koettamalla pelastaa kuningatarta, Mirabeaun uneksiessa voivansa Alkidamas-jättiläisen lailla kannatella yksinään sortumaisillaan olevaa yksinvallan holvia, joka kaatuessaan uhkasi murskata hänetkin — Opastakaamme näin paljosta politiikasta väsynyt lukija takaisin vähäpätöisempien henkilöitten pariin ja raikkaampaan ilmapiiriin.
Olemme nähneet, että Pitou oli herättänyt pahoja aavistuksia Billotissa tämän toistamiseen pistäytyessä pääkaupunkiin ja että no aavistukset olivat kehoittaneet maanviljelijää palaamaan tilalleen tai oikeammin isää tyttärensä luokse. [Kts.Kreivitär de Charny, 15. luku.]
Nämä aavistetut eivät olleetkaan liioiteltuja.
Paluu tapahtui pari päivää sen merkittävän yön jälkeen, jolloin oli sattunut kolme seikkaa: Sebastien Gilbertin pako, varakreivi Isidor de Charnyn lähtö ja Catherinen pyörtyminen Villers-Cotteretsin ja Pisseleun välisellä tiellä.
Eräässä toisessa edellisen kuvauksemme luvussa on kerrottu, että Pitou toimitettuaan Catherinen maatilalle ja kuultuaan tämän kyynelten ja nyyhkytysten lomassa kertovan, että häntä kohdannut isku oli johtunut Isidorin äkillisestä lähdöstä, oli palannut Haramontiin tämän tunnustuksen musertamana, löytänyt kotoaan Sebastienin kirjeen ja rientänyt heti Pariisiin.
Pariisissa olemme nähneet hänen odottelevan tohtori Gilbertiä jaSebastienia niin kärsimättömästi, että oli vallan unohtanut kertoaBillotille, mitä maatilalla oli tapahtunut.
Vasta kun oli päässyt varmuuteen Sebastienin kohtalosta nähdessään hänen isänsä kanssa palaavan Saint-Honorén kadulle, vasta kun oli kuullut pojan itsensä kertovan matkansa vaiheet — että hän oli tavannut varakreivi Isidorin ja tullut Pariisiin hänen mukanaan — vasta silloin hän oli muistanut Catherinen, maatilan ja emäntä Billotin sekä puhunut Billotille huonosta sadosta, yhtämittaisista sateista ja Catherinen pyörtymisestä.
Olemme maininneet, että tämä pyörtyminen oli erikoisesti koskenut Billotiin ja saanut hänet pyytämään Gilbertiltä lomaa, jonka tämä oli hänelle suonutkin.
Koko pitkän matkan kuluessa Billot oli kysellyt Pitoulta tämän pyörtymisen yksityisseikkoja, sillä tuo kelpo maanviljelijä rakasti kyllä maatilaansa, tuo kunnon aviomies rakasti kyllä vaimoaan, mutta yli kaiken hän rakasti tytärtään Catherinea.
Ja kuitenkin hänen vankkumaton kunniantuntonsa, hänen horjumaton käsityksensä oikeasta tekisivät hänestä tilaisuuden tullen yhtä taipumattoman tuomarin kuin hän oli hellä isä.
Pitou vastaili hänen kysymyksiinsä.
Hän oli löytänyt Catherinen maantieltä ja luullut tyttöä kuolleeksi. Epätoivoissaan hän oli nostanut hänet käsivarsilleen ja laskenut hänet polvilleen. Silloin hän oli huomannut tytön vielä hengittävän ja oli juoksujalkaa kantanut hänet maatilalle, missä hän emäntä Billotin avulla oli pannut hänet sänkyyn.
Emännän voihkiessa ja voivotellessa hän oli rajusti viskannut vettäCatherinen kasvoille. Kylmä, raikas vesi pani tytön avaamaan silmänsä.Nähtyään hänen tointuneen, — oli Pitou lisännyt, — hän oli arvellut,ettei häntä kaivattu maatilalla, ja oli palannut kotiinsa.
Lopun, toisin sanoen Sebastienia koskevat uutiset, oli ukko Billot jo kerran kuullut, ja se kerta oli hänelle riittänyt.
Siitä johtui, että Billot palasi ehtimiseen Catherineen ja jännitti kaikki ajatuksensa tyttöä kohdanneeseen tapaturmaan ja sen mahdollisiin syihin.
Tämä ajatustoiminta kiteytyi Pitoulle esitettyihin kysymyksiin, joihinPitou vastasi valtioviisaasti: »En tiedä».
Pitoulle on luettava ansioksi tämä vastaus: »en tiedä», sillä, kuten muistamme, oli Catherine julman avomielisesti tunnustanut hänelle kaikki, joten Pitou siis kyllätiesi.
Hän tiesi, että Isidorin jäähyväissanat olivat musertaneet Catherinen sydämen, minkä johdosta tyttö oli pyörtynyt paikalle, josta Pitou oli hänet löytänyt.
Mutta kaikki maailman kultakaan ei olisi häntä saanut hiiskumaan siitä maanviljelijälle.
Vertauksia tekemällä hän oli päätynyt syvästi säälimään Catherinea.
Pitou rakasti Catherinea, mutta ihaili häntä vieläkin enemmän. Olemme varemmin nähneet, kuinka tämä ihailu ja tämä huonosti arvioitu ja etenkin huonosti palkittu rakkaus olivat aiheuttaneet hänelle katkeraa sydänsurua ja vaikeita sielullisia kärsimyksiä.
Mutta vaikka nämä kärsimykset olivatkin katkerat ja hänen surunsa kirvelevä, jopa niin, että niiden aiheuttama vatsanpuru oli toisinaan saanut hänet siirtämään aamiaisen ja päivällisen tuntia paria tuonnemmaksi, eivät nämä kärsimykset ja tämä suru silti olleet milloinkaan vieneet hänen voimiaan tai tainnuttaneet häntä.
Loogilliseen ajatteluun tottuneena hän jakoi tämän pulmallisen kysymyksen kolmeen osaan:
»Jos neiti Catherine rakastaa herra Isidoria niin syvästi, että pyörtyy, kun tämä lähtee hänen luotansa, rakastaa hän herra Isidoria syvemmin kuin minä häntä, koska minä en ole milloinkaan pyörtynyt hänen luotansa lähtiessäni.»
Tästä ensimmäisestä jaksosta hän siirtyi toiseen ja järkeili: »Jos hän rakastaa Isidoria syvemmin kuin minä häntä, kärsii hän siis enemmän kuin minä olen kärsinyt; hän kärsii siis paljon.»
Tästä hän johtui pulman kolmanteen osaan, itse lopputulokseen, sitäkin loogillisempaan, kun se oikean johtopäätöksen lailla nojautui lähtökohtaansa:
»Ja hän kärsiikin enemmän kuin minä, koska hän pyörtyy ja koska minä en pyörry.»
Se puolestaan selittää Pitoun syvän säälin ja Catherinen asioita koskevan äänettömyyden, kun hän vastaili Billotille. Tämä äänettömyys taas oli omiaan yhä enemmän huolestuttamaan Billotia, ja mitä huolestuneemmaksi hän tuli, sitä selvemmin se kävi esille niissä ruoskaniskuissa, joita herkeämättä sateli hänen Dammartinista vuokraamansa hevosen lautasille. Niinpä jo kello neljä iltapäivällä hevonen, rattaat ja niillä istuvat kaksi matkamiestä pysähtyivät maatilan portin eteen, missä koirien kova haukku heti ilmoitti heidän tulonsa.
Tuskin rattaat olivat pysähtyneet, kun Billot hypähti maahan ja kiiruhti taloon.
Mutta muuan odottamaton este sulki häneltä tien tyttären makuusuojan kynnyksellä.
Se este oli tohtori Raynal, jonka nimi muistaaksemme on jo mainittukin näiden kuvaustemme kehittyessä. Hän selitti, että Catherinen silloisessa tilassa kaikkinainen mielenliikutus olisi ei vain vaarallista, vaan ehkä kuolemaksikin. Se oli uusi isku ja se tyrmistytti Billotin.
Hän oli selvillä ainoastaan itse pyörtymistapauksesta. Mutta siitä hetkestä, jolloin Pitou oli kertonut nähneensä Catherinen avaavan silmänsä ja tulleen tajuihinsa, hän oli aprikoinut, jos niin voi sanoa, vain tämän pyörtymisen moraalisia syitä ja seurauksia.
Ja nyt oli onneton kohtalo säätänyt näiden moraalisten syiden ja seurausten lisäksi vielä ruumiillisenkin seuraamuksen.
Tänä ruumiillisena seuraamuksena oli aivokuume, joka oli puhjennut edellisenä aamuna ja uhkasi muuttua mitä vaikeimmaksi sairaustapaukseksi.
Tohtori Raynal oli koettanut masentaa tämän aivokuumeen kaikilla niillä keinoilla, joihin vanhan lääkärikoulun oppilaat turvautuivat tällaisissa tapauksissa, suoneniskulla ja sinappihauteella.
Mutta niin tehokas kuin tämä hoitotapa yleensä onkin, oli se toistaiseksi niin sanoaksemme vain sivunnut potilasta. Sairauden ja lääkkeen välinen taistelu oli tuskin vielä alkanutkaan. Aamusta pitäen oli Catherine ollut ankaran hourailun kynsissä.
Ja houraillessaan nuori tyttö oli varmaankin puhunut omituisista asioista, sillä turvautuen verukkeeseen, että sairas oli suojeltava mielenliikutuksilta, oli tohtori Raynal jo karkoittanut huoneesta äidin, kuten hän nyt yritti pitää loitolla isääkin.
Emäntä Billot istui rahilla suunnattoman avotakan pohjukassa. Pää käsien varassa hän istui eikä tuntunut tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Mutta vaikkei hän ollut kuullut rattaitten kolinaa, ei koirien haukkua eikä Billotin tuloa keittiöön, herätti tohtorin kanssa keskustelevan isännän ääni hänet siitä horteesta, johon suru oli hänet vaivuttanut.
Hän kohotti päänsä, aukaisi silmänsä, tuijotti Billotiin ja huudahti:
»Kas, ukkoseni on tullut!»
Ja hän nousi, astui huojuvin askelin ja kädet levällään Billotia kohden ja heittäytyi tämän rinnoille.
Isäntä tuijotti häneen hämmästyneenä ikäänkuin tuntematta vaimoaan.
»No», kysyi hän sitten tuskan hien kihotessa hänen otsalleen.
»Täällä tapahtuu sitä», ehätti tohtori Raynal vastaamaan, »että tyttäressänne on tauti, jonka nimi on akuutti meningitis, ja kun ihmistä vaivaa sellainen sairaus, on käytettävä vain tiettyjä lääkkeitä ja sallittava vain tiettyjen henkilöitten päästä potilaan lähelle».
»Mutta», tiedusti ukko Billot, »onko se sairaus vaarallista, tohtoriRaynal? Kuoleeko siihen?»
»Kaikkiin sairauksiin kuolee, jos niitä hoidetaan huonosti, hyvä Billot. Antakaa minun hoidella tytärtänne omalla tavallani, niin hän ei kuole.»
»Ihanko totta, tohtori?»
»Vastaan hänestä, mutta sitä varten on ehdottomasti välttämätöntä, ettei pariin kolmeen päivään tästä päivästä lukien hänen huoneeseensa saa astua kukaan muu kuin minä tai ne, joille minä annan luvan.»
Billot huokasi.. Näytti jo siltä, että hänet oli voitettu. Mutta hän yritti vielä viimeisen kerran.
»Enkö pääse häntä edes katsomaan?» kysyi hän kuin lapsi, joka anoo viimeistä armonosoitusta.
»Jos saatte nähdä hänet ja syleillä häntä, jätättekö minut kolmeksi päiväksi rauhaan mitään kyselemättä?»
»Vannon sen, tohtori.»
»No niin, tulkaa.»
Hän avasi Catherinen huoneen oven ja isäntä Billot sai nähdä tyttärensä, jonka otsaa peitti jääkylmään veteen kastettu kääre ja jonka silmissä asui tylsä, tuijottava katse ja poskilla hehkui kuumeinen puna.
Hän jupisi katkonaisia sanoja ja kun Billot painoi valjut, vapisevat huulensa hänen kostealle otsalleen, oli hän näistä tolkuttomista sanoista eroittavinaan Isidorin nimen.
Kynnykselle olivat ryhmittyneet emäntä Billot kädet ristissä, Pitou, joka oli noussut varpailleen voidakseen paremmin nähdä maanviljelijän olan yli, ja pari kolme palkollista, jotka kerran sisälle tultuaan halusivat itse nähdä, kuinka heidän nuori emäntänsä jaksoi.
Kuten oli luvannut, lähti Billot huoneesta sitten kun oli syleillyt tytärtään. Mutta hän poistui kulmat kurtussa, katse synkkänä ja itsekseen jupisten:
»Niin, niin, oli tosiaankin jo aika minun palata kotiin.»
Ja hän meni keittiöön, minne hänen vaimonsa koneellisesti seurasi häntä ja minne Pitoukin olisi mennyt perässä, ellei tohtori olisi nykäissyt häntä nutunhihasta ja sanonut:
»Älä lähde talosta, minulla on sanottavaa sinulle jotakin.»
Pitou pyörähti kummissaan takaisin ja aikoi tiedustella tohtorilta, mihin häntä tarvittaisiin, mutta salaperäisen näköisenä tohtori kohotti vaitiolon merkiksi sormen huulilleen.
Pitou seisoi paikallaan keittiössä hievahtamattomana ja muistutti tavallaan, pikemmin naurettavasti kuin runollisesti, niitä antiikin ajan jumalia, jotka jalka maahan juuttuneena oli pantu naapuritilusten rajapyykeiksi.
Viiden minuutin kuluttua Catherinen huoneen ovi aukeni jälleen ja sisältä kuului Pitouta kutsuvan tohtorin ääni.
»No, mitä nyt?» kysyi poika havahtuen siitä syvästä uinailusta, johon hän näytti vaipuneen. »Mitä haluatte, herra Raynal?»
»Tule auttamaan matami Clémentia ja kannattelemaan Catherinea, kun minä isken hänestä suonta kolmannen kerran.»
»Kolmannen kerran!» sopersi emäntä Billot. »Hän aikoo iskeä tyttärestäni suonta kolmannen kerran! Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!»
»Vaimo, vaimo», mutisi Billot vakavasti, »tätä ei olisi sattunut, jos olisit paremmin vartioinut lastasi».
Ja hän meni omaan huoneeseensa, josta hän oli ollut poissa: kolme kuukautta. Pitou, jonka tohtori Raynal oli korottanut lääkärinapulaisen arvoon, astui Catherinen makuusuojaan.
Pitou sairaanhoitajana
Pitou ihmetteli tavattomasti, mitä hyötyä hänestä olisi tohtori Raynalille, mutta hän olisi ihmetellyt vieläkin enemmän, jos tämä olisi maininnut, että hän odotti Pitoulta potilaalle pikemminkin moraalista kuin ruumiillista apua.
Tohtori oli näet huomannut, että houraillessaan Catherine oli miltei alati yhdistänyt Pitoun nimen Isidorin nimeen.
Kuten muistamme, olivat näiden kahden kasvot viimeiseksi painuneet nuoren tytön tajuntaan, Isidorin, kun hän ummisti silmänsä, ja Pitoun, kun hän ne jälleen avasi.
Mutta koska potilas ei lausunut näitä kahta nimeä samalla lailla korostaen ja koska tohtori Raynal — yhtä tarkka havaitsija kuin hänen maineikas kaimansa, jolta meillä on teos »Molempien Intioitten filosofinen historia» — oli heti päätellyt, että näistä kahdesta nimestä, Isidor de Charnyn ja Ange Pitoun, jotka oli lausuttu eri tavalla korostaen, mutta silti merkitsevästi, Ange Pitoun nimi tarkoitti ystävää ja Isidor de Charnyn rakastajaa, oli hän pitänyt ei ainoastaan sopivana, vaan lisäksi edullisena tuoda potilaan lähelle ystävän, jonka kanssa tyttö voisi puhella mielitietystään.
Sillä tohtori Raynalille — ja vaikka emme halua hitustakaan himmentää hänen havaintokykynsä terävyyttä, riennämme lisäämään, ettei mikään ollut helpompaa — sillä tohtori Raynalille oli koko juttu valjennut päivänselväksi, ja hänen oli tarvinnut, kuten niissä tapauksissa, joissa lääkärit sovelluttavat laillista lääkärinammattia, vain yhdistää tunnetut seikat, ja koko totuus paljastui hänelle kirkkaaksi selviöksi.
Villers-Cotteretsissa tiesivät kaikki, että lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä Georges de Charny oli saanut surmansa Versaillesissa ja että hänen veljensä Isidor oli kreivi de Charnyn kutsusta seuraavana iltana matkustanut Pariisiin.
Pitou oli löytänyt pyörtyneen Catherinen Boursonnesta Pariisiin vievältä tieltä. Hän oli kuljettanut tajuttoman tytön maatilalle. Tämän tapahtuman jälkeen nuori tyttö oli sairastunut aivokuumeeseen. Tämä aivokuume oli aiheuttanut hourailun ja houraillessaan hän oli koettanut pidätellä jotakin hänen luotansa lähtevää henkilöä ja tätä lähtevää henkilöä hän oli nimittänyt Isidoriksi.
Huomaamme siis, että tohtorin oli helppo arvata Catherinen sairauden salaisuus, ja että tämä sairaus oli vain hänen sydämensä salaisuutta.
Näissä olosuhteissa oli tohtori päätellyt seuraavaan tapaan:Aivokuumeeseen sairastunut tarvitsee ennen kaikkea lepoa.
Mikä voi tyynnyttää Catherinen sydämen? Tieto, kuinka on hänen mielitiettynsä laita.
Keneltä hän voisi tiedustella rakastajansa vaiheita? Siltä, joka niistä jotakin tiesi.
Entä kuka niistä voi jotakin tietää? Pitou, joka tuli Pariisista.
Tämä päättely oli sekä yksinkertainen että johdonmukainen eikä tohtorin ollut tarvinnut sitä tehdessään ponnistellakaan.
Mutta silti hän pani Pitoun ensin lääkärinapulaisen toimeen. Siitä hän olisi kyllä suoriutunut apulaisettakin, sillä hän ei suinkaan aikonut iskeä suonta kolmatta kertaa, vaan aikoi yksinkertaisesti aukaista entisen haavan.
Tohtori veti Catherinen käden varovasti sängynlaidan yli, irroitti haavasiteen, levitti peukaloillaan arpeutumattoman haavan reunat, joten veri pääsi juoksemaan.
Nähdessään tuon veren, jonka puolesta hän olisi ilomielin uhrannut omansa, Pitou tunsi voimiensa menehtyvän.
Hän istuutui matami Clémentin nojatuoliin, peitti kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää. Nyyhkytysten lomassa hänen rinnastaan puhkesi voivottelu:
»Voi neiti Catherine-rukkaa, poloinen neiti Catherine!»
Näiden sanojen kohdalla hän tuumi itsekseen, sillä ihmismieli kykenee pohtimaan yhtaikaa sekä mennyttä että nykyistä:
— Ah, ihan varmasti hän rakastaa herra Isidoria syvemmin kuin minä rakastan häntä! Ihan varmasti hän kärsii enemmän kuin minä olen milloinkaan kärsinyt, koska hänestä täytyy iskeä suonta ja koska hänellä on aivokuume ja hän hourailee, molemmat perin ikäviä asioita, jotka eivät ole minua milloinkaan vaivanneet!
Vuodattaessaan Catherinesta vielä kaksi annosta verta tohtori Raynal, joka oli kaiken aikaa pitänyt Pitouta silmällä, onnitteli itseään, että oli arvannut potilaalla olevan tässä nuorukaisessa alttiin ystävän.
Kuten tohtori oli arvellutkin, lauhdutti tämä vähäinen verenvuoto kuumeen. Ohimosuonet löivät heikommin, rinta keveni, hengitys, joka oli käynyt koristen, muuttui tyyneksi ja tasaiseksi, valtimo hiljeni sadastakymmenestä viiteenyhdeksättä lyöntiin, ja kaikki seikat ennustivat Catherinelle rauhallista yötä.
Tohtori Raynalkin tunsi huojennusta. Hän antoi matami Clémentille tarpeelliset ohjeet, m.m. sen omituisen ohjeen, että hän saisi nukkua pari kolme tuntia, jotka Pitou valvoisi hänen puolestaan. Viitattuaan Pitoun seuraamaan häntä hän meni keittiöön.
Pitou seurasi tohtoria. Emäntä Billot kyyhötti yhä takan varjostimen suojassa.
Vaimo-parka oli niin turtunut, että tuskin tajusi, mitä tohtori hänelle sanoi.
Ne olivat kuitenkin hyviä sanoja äidin sydämelle.
»Kas niin, rohkeutta, emäntä Billot!» sanoi tohtori. »Kaikki sujuu niin hyvin kuin voikin sujua.»
Tuo kelpo vaimo näytti palaavan toisesta maailmasta.
»Ah, rakas tohtori Raynal, onko ihan totta, mitä nyt sanotte?»
»Kyllä on, ensi yöstä ei tule huono yö. 'Älkää olko huolissanne, ja vaikka kuulisittekin tyttärenne huoneesta huutoa, älkää millään muotoa menkö sinne.»
»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi emäntä Billot äänessä syvän tuskan sävy. »On surkeaa, ettei äiti saa mennä tyttärensä huoneeseen.»
»Minkä sille voi», vastasi tohtori. »Se on minun ehdoton varokeinoni.Ette te eikä herra Billot.»
»Kuka siis hoivaa lapsi-rukkaani?»
»Olkaa rauhassa. Teillä on sitä varten matami Clément ja Pitou.»
»Mitä! Pitou?»
»Pitou juuri. Huomasin hänessä vastikään ihmeteltäviä taipumuksia lääkärintoimeen. Otan hänet mukaani Villers-Cotteretsiin, missä annan apteekkarin valmistaa jotakin lääkettä. Pitou tuo lääkkeen tänne. Matami Clément antakoon sitä potilaalle lusikallisen kerrallaan, ja jos yöllä sattuu jotakin erikoista, pankoon Pitou, joka vaalii Catherinea matami Clémentin kanssa, jalat allensa ja juoskoon minua hakemaan. Se on kymmenen minuutin asia — vai kuinka, Pitou?»
»Viiden minuutin, herra Raynal», vastasi Pitou itsetietoisesti, mikä ei jättänyt epäilyksen tilaa kuulijoitten mieleen.
»Siinä kuulette, rouva Billot!» sanoi tohtori Raynal.
»No hyvä, olkoon niin», myöntyi emäntä Billot. »Mutta lausukaa pari lohdun sanaa isärukallekin.»
»Missä hän on?» kysyi tohtori.
»Täällä viereisessä huoneessa.»
»Ei tarvitse», sanoi muuan ääni kynnykseltä, »olen kuullut kaikki».
Keittiössä olevat kolme keskustelijaa säpsähtivät ja kun he kääntyivät katsomaan, kuka tämän odottamattoman vastauksen esittäjä oli, näkivät he maanviljelijän seisovan valjuna oviaukossa.
Ja ikäänkuin olisi kuullut ja sanonut kaikki mitä pitikin pyörsi Billot huoneeseensa kajoamatta sanallakaan tohtori Raynalin järjestelyihin yötä varten.
Pitou piti sanansa: neljännestunnin kuluttua hän palasi mukanaan rauhoittavaa lääkettä sisältävä pullo, jonka kyljessä oli nimilappu ja jonka tulpassa näkyi mestari Pacquenaudin, Villers-Cotteretsin isältä pojalle periytyvän apteekin omistajan sinetti.
Lähetti meni keittiön kautta Catherinen huoneeseen. Siitä puhumattakaan, että kukaan olisi estellyt häntä, ei häntä edes puhutellut kukaan muu kuin emäntä Billot, joka hänkin vain sanoi:
»Ah, sinäkö se olet, Pitou?»
Nuorukainen vastasi lyhyesti:
»Minä, rouva Billot.»
Catherine nukkui, kuten tohtori Raynal oli ennustanutkin, jotenkin rauhallista unta. Hänen vieressään, mukavasti pitkällään isossa nojatuolissa, nuokkui sairaanhoitajatar. Hän oli vaipunut eräänlaiseen horteeseen, joka on ominainen tälle kunnioitettavalle yhteiskuntaluokalle; sillä ei ole oikeutta nukkua syvää unta eikä voimaa pysyä täysin valveilla, sen jäsenet muistuttavat niitä sieluja, joilta on evätty pääsy autuaitten asuinsijoille ja jotka voimatta palata enää valoonkaan harhailevat ikuisesti unen ja hereilläolon rajamailla.
Tässä hänen toiseksi luonnokseen muuttuneessa unitilassa hän otti Pitoulta lääkepullon, avasi sen, pani sen yöpöydälle ja asetti sen viereen hopealusikan, jotta sairas saisi hetkeäkään viipymättä lääkkeen tarvittaessa.
Sitten hän jälleen oikaisihe nojatuoliinsa.
Pitou puolestaan istahti ikkunanreunalle voidakseen katsella Catherinea mielinmäärin.
Se säälintunne, joka oli vallannut hänet kun hän vain ajattelikin Catherinea, ei tietenkään vähentynyt, kun hän katseli tyttöä. Nyt kun hänen oli sallittu niin sanoaksemme koskettaa pahaa sormellaan ja arvostella, mitä hirveää tuhoa voi saada aikaan se käsitteellinen ilmiö, jota sanotaan rakkaudeksi, oli hän entistäkin valmiimpi uhraamaan oman rakkautensa, koska se tuntui hänestä niin tuiki hauraalta sen vaativan, kuumeisen, hirveän intohimon rinnalla, joka näytti jäytävän tuota nuorta tyttöä.
Nämä ajatukset saivat hänet vähitellen vireeseen, joka luontui mainiosti tohtori Raynalin suunnitelmaan.
Se kelpo tohtori oli aivan oikein päätellyt, että Catherine ennen kaikkea tarvitsi sitä ulkonaista lääkettä, jota sanotaan uskotuksi ystäväksi.
Tohtori Raynal ei ollut mikään suurlääkäri, mutta hän oli eräissä asioissa, kuten olemme maininneet, terävä havaitsija.
Suunnilleen tunti sen jälkeen kuin Pitou oli saapunut, Catherine liikahti, huokasi ja avasi silmänsä.
Matami Clémentille on tehtävä oikeutta ja mainittava, että sairaan liikahtaessa hän nousi heti, meni vuoteen viereen ja sopersi:
»Minä tässä, neiti Catherine. Mitä haluatte?»
»Minun on jano», mutisi potilas.
Ruumiillinen kipu ja janon tunne olivat herättäneet hänet elämään.
Matami Clément tiputti lusikkaan muutaman pisaran Pitoun tuomaa rauhoittavaa lääkettä, tunki lusikan Catherinen kuivien huulten ja yhteen pusertuneitten hampaitten väliin. Sairas nieli koneellisesti tämän viihdyttävän juoman.
Catherinen pää painui takaisin pielukselle, ja matami Clément, joka katsoi suorittaneensa tunnontarkasti tehtävänsä, heittäytyi jälleen nojatuoliinsa.
Pitou huoahti. Hän arveli, ettei Catherine ollut edes huomannut häntä.
Pitou erehtyi. Kun hän oli auttanut matami Clémentia ja kannatellut potilasta, oli tämä lääkepisarat nauttiessaan ja painuessaan takaisin pielukselleen raottanut silmänsä ja hänen ripsiensä raosta liukunut hämärä katse oli ollut eroittavinaan Pitoun hahmon.
Mutta kolmipäiväisen kuumehourailunsa aikana hän oli nähnyt niin monta syntyvää ja häipyvää haamua, että hän piti todellistakin Pitouta vain haavekuvana.
Pitoun huokaus ei siis ollut liioiteltua.
Mutta tämän vanhan ystävän näkeminen, ystävän, jota Catherine oli niin monesti väärin kohdellut, vaikutti potilaaseen syvemmin kuin aikaisemmat näyt ja vaikka hän makasi silmät ummessa, oli hän nyt, tyyntyneemmässä mielentilassaan ja kuumeesta vapautuneena, näkevinään edessään tuon kelpo nuorukaisen, jonka hänen usein keskeytyneet ajatuksensa olivat kuvitelleet oleskelevan isän kanssa Pariisissa.
Siitä johtui, että häntä alkoi vaivata epätietoisuus, oliko Pitou todella läsnä vai esiintyikö hän vain haavekuvana. Potilas aukaisi senvuoksi arasti silmänsä todetakseen, oliko näky entisellä paikallaan.
On itsestään selvää, ettei Pitou ollut hievahtanutkaan.
Kun nuorukainen huomasi, että Catherine aukaisi silmänsä ja katseli häntä, kirkastuivat hänen kasvonsa. Nähdessään noiden silmien ilmaisevan elämää ja tajuntaa levitti Pitou käsivartensa.
»Pitou!» kuiskasi Catherine,
»Neiti Catherine!» äännähti Pitou.
»Mitä nyt?» kysyi matami Clément ja kääntyi katsomaan.
Catherine loi levottoman silmäyksen sairaanhoitajattareen ja painui huokaisten takaisin pielukselleen.
Pitou arvasi, että matami Clémentin läsnäolo hämmensi Catherinea.
Hän meni sairaanhoitajattaren luokse.
»Matami Clément», kuiskasi hän tälle, »menkää nyt hetkeksi nukkumaan. Tiedättehän, että herra Raynal on pyytänyt minua jäämään tänne ja hoivaamaan Catherinea, jotta te saisitte sillä välin hetken levätä?»
»Ah, niin, se on totta», myönsi matami Clément.
Ja ikäänkuin olisikin odottanut vain tätä lupaa, tuo kelpo vaimo vaipui nojatuoliinsa, huoahti vuorostaan hänkin ja lyhyen äänettömyyden jälkeen ilmaisi aluksi arka, mutta sitten yhä voimakkaampi ja lopulta kaiken yli kuuluva kuorsaus, että hän oli täysin purjein entänyt siihen unen taikamaahan, jota hän oli tavallisesti vain etäältä katsellut.
Hieman kummastellen oli Catherine tarkastellut Pitoun liikkeitä ja sairaille ominainen kuuloherkkyys sai hänet eroittamaan jokaisen sanan, jotka Pitou oli lausunut matami Clémentille.
Pitou seisoi hetken aikaa sairaanhoitajattaren vieressä ikäänkuin varmentuakseen, että tämän uni oli todellista. Kun ei sitä käynyt epäileminen, lähestyi hän Catherinea päätänsä puistellen ja käsivarret hervottomina.
»Ah, neiti Catherine», sanoi hän, »tiesin kyllä, että rakastitte häntä, mutta en tiennyt teidän rakastavan häntä näin syvästi».
Pitou uskottuna
Pitou lausui nämä sanat äänellä, jossa Catherine sai huomata syvän tuskan ilmauksen ja hyvän ystävyyden todistuksen. Nämä kaksi tunnetta, jotka hersyivät tuon kelpo nuorukaisen sydämestä ja kuvastuivat hänen alakuloisessa katseessaan, liikuttivat syvästi potilaan mieltä.
Niin kauan kun Isidor oli asunut Boursonnessa, niin kauan kun hän oli tiennyt rakastajansa olevan puolenviidettä kilometrin päässä, niin kauan kun hän oli ollut onnellinen, oli Catherine, ottamatta lukuun niitä pikku ikävyyksiä, jotka Pitou oli aiheuttanut seuraamalla häntä itsepintaisesti hänen lemmenkävelyillään, ja sitä lievää levottomuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän luki eräät kohdat isänsä kirjeistä, Catherine oli, kuten sanottu, haudannut rakkautensa sydämeensä ja tallettanut sitä kuin aarretta, josta hän ei päästänyt hitustakaan tipahtamaan muualle kuin omaan sydämeensä. Mutta kun Isidor oli lähtenyt, kun Catherine oli jäänyt yksikseen ja epätoivo astunut onnen tilalle, kadotti tyttöparka rohkeutensa tyystin ja hän ymmärsi, että tuottaisi tavatonta huojennusta jos tapaisi henkilön, jolle voisi puhella hänet hylänneestä, kauniista aatelismiehestä, joka ei ollut voinut sanoa mitään tarkkaa, milloin hän palaisi.
Mutta hän ei voinut puhella Isidorista matami Clémentille, ei tohtori Raynalille eikä äidilleen ja hän kärsi äärettömästi tästä äänettömyydestä, kun sitten äkkiä, hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, kaitselmus toi hänen eteensä hänen silmiensä jälleen auetessa elämään ja tajuntaan ystävän, jota hän oli epäillyt niin kauan kuin tämä oli pysynyt vaiti, mutta jota hän ei voinut hetkeäkään epäillä kuultuaan hänen äskeiset sanansa.
Näihin säälinsanoihin, jotka niin vastahakoisesti olivat lähteneet täti Angéliquen veljenpojan sydämestä, Catherine vastasi yrittämättä millään lailla salata tunteitaan:
»Ah, herra Pitou, olen kovin onneton, kuuletteko!»
Nämä sanat sulkivat yhtäältä padon ja päästivät toisaalta virran kulkemaan.
»Kuinka tahansa, neiti Catherine», sanoi Pitou, »ja vaikkei minua suurin huvitakaan puhua herra Isidorista, voin kuitenkin, jos se teitä miellyttää, kertoa hänen vaiheistaan jotakin».
»Sinäkö?» kummasteli Catherine.
»Niin, minä juuri», vastasi Pitou.
»Oletko siis tavannut hänet?»
»En, neiti Catherine, mutta minä tiedän hänen saapuneen onnellisestiPariisiin.»
»Mistä sen tiedät?» uteli tyttö silmät rakkautta säteillen.
»Kuulin asiasta nuorelta ystävältäni, Sebastien Gilbertiltä, jonka herra Isidor tapasi yöllä Fontaine-Eau-Clairen tienoilla ja vei tarakassaan Pariisiin.»
Catherine ponnistautui kyynärpäittensä varaan ja katsoi Pitouhun.
»Hän on nyt siis Pariisissa?» kysyi hän nopeasti.
»Tällä haavaa hän ei kuulu siellä olevan», oikaisi Pitou.
»Entä missä hän on nykyisin?» kysyi tyttö verkkaisesti.
»En tiedä. Sen vain tiedän, että hänet kuuluu lähetetyn jollekin asialle Espanjaan tai Italiaan.»
Kuullessaan sanan »lähetetyn» Catherine antoi päänsä painua pielukselle, huoahti raskaasti ja sitten alkoivat kyynelet vuotaa valtoimenaan.
»Neiti Catherine», sanoi Pitou, jonka sydämen nuoren tytön tuska mursi, »jos ehdottomasti haluatte tietää, missä hän on, voin ottaa siitä selon».
»Keneltä?» kysyi Catherine.
»Herra tohtori Gilbertiltä, joka erosi hänestä Tuileries-palatsissa… tai jos teistä on mieluisempaa», lisäsi Pitou huomatessaan Catherinen ravistavan päätänsä epäävän kiitoksen merkiksi, »voin mennä Pariisiin ja hankkia tiedot sieltä… Oh. taivas, se on pian tehty, se on neljänkolmatta tunnin asia!»
Catherine ojensi kuumeisen kätensä Pitoulle, joka tajuamatta hänelle osoitettua suosiota, ei tohtinut kajota siihen.
»No, herra Pitou», kehoitti Catherine hymyillen, »pelkäätkö saavasi minusta kuumeen?»
»Oh, suokaa anteeksi, neiti Catherine», sanoi Pitou ja puristi isoilla kourillaan nuoren tytön kosteaa kättä, »en nähkääs ymmärtänyt! Te siis suostutte ehdotukseeni?»
»En, Pitou, mutta minä kiitän sinua. Se on tarpeetonta, sillä ihan varmasti saan häneltä huomenna kirjeen.»
»Häneltä kirjeen!» huudahti Pitou.
Sitten hän vaikeni ja katseli huolestuneena ympärilleen.
»Niin, niin, häneltä kirjeen», toisti Catherine pälyten hänkin ympärilleen kuin etsiäkseen syytä, joka oli noin hämmentänyt hänen puhekumppaninsa vakaisen mielen.
»Häneltä kirjeen! Hitossa!» kertasi Pitou ja pureskeli kynsiään kuin pahasti hämilleen joutunut henkilö.
»Tietysti, häneltä kirjeen. Onko sitten niin suuri ihme, jos hän kirjoittaisi minulle?» kysyi Catherine. »Pidätkö sitä niin merkillisenä, sinä, joka tiedät kaikki tai», lisäsi hän kuiskaten »joka tiedät melkein kaikki?»
»En minä ihmettele, että hän kirjoittaa teille… Jos minun sallittaisiin kirjoittaa teille, niin, jumala nähköön, minä kirjoittaisin teille hyvin usein, ja pitkiä kirjeitä kyhäisinkin. Mutta minä pelkään…»
»Mitä sinä pelkäät, hyvä ystävä?»
»Että herra Isidorin kirje joutuu isänne käsiin.»
»Isäni?»
Pitou nyökäytti kolmasti päätänsä yhtä moneksi myöntymisen merkiksi,
»Mitä, isäni käsiin?» kysyi Catherine yhä pahemmin kummissaan. »Eikö isäni ole Pariisissa?»
»Isänne on Pisseleussa, neiti Catherine, maatilalla, täällä, viereisessä huoneessa. Mutta tohtori Raynal on kieltänyt häntä tulemasta teidän huoneeseenne vetoamalla teidän hourailevaan tilaanne, sanoi hän, ja minä luulen hänen menetelleen siinä oikein.»
»Miksi arvelet hänen menetelleen oikein?»
»Koska herra Billot ei minusta näytä katselevan herra Isidoria suopein silmin ja koska hän kuullessaan teidän kerran lausuvan hänen nimensä väänsi naamansa rumaan irvistykseen, se on varma asia.»
»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» sopersi Catherine koko ruumis vapisten, »mitä sinä puhut, herra Pitou?»
»Totta… Kuulin hänen kaiken lisäksi mutisevan hampaittensa raosta: 'Hyvä juttu, tästä ei puhuta mitään niin kauan kun tyttö on sairaana, mutta sitten saadaan nähdä!'»
»Herra Pitou!» huudahti Catherine ja tarttui nuorukaisen käteen niin kiihkein ottein, että tuo kelpo poika alkoi vuorostaan vapista.
»Neiti Catherine!» vastasi hän.
»Olet oikeassa, hänen kirjeensä eivät saa joutua isäni käsiin… Isä tappaisi minut!»
»Niin, niin», myönsi Pitou. »Isäntä Billotin kanssa ei ole leikittelemistä.»
»Mutta mitä nyt teemme?»
»Hitossa, sanokaapa se, neiti!»
»Yksi keino kyllä on.»
»Jos on keino», virkkoi Pitou, »on sitä käytettävä».
»Mutta minä en uskalla», huomautti Catherine.
»Mitä, ettekö uskalla?»
»En uskalla sinulle sanoa, mitä olisi tehtävä.»
»Mitä, keinon toteuttaminen riippuu minusta, ettekä te uskalla ilmaista sitä minulle?»
»Hyväinen aika, herra Pitou…»
»Mutta», intti Pitou, »se ei ole oikein, neiti Catherine, sillä olen luullut teidän luottavan minuun».
»Minähän luotankin sinuun, kelpo Pitou», sanoi Catherine.
»No, mikä siis on esteenä!» vastasi Pitou, jota Catherinen yhä yltyvä tuttavallisuus suloisesti kutkutti.
»Siitä koituisi sinulle paljon vaivaa, hyvä ystävä.»
»Oh, ellei siitä koidu minulle muuta kuin vaivaa, ei teidän tarvitse olla huolissanne, neiti Catherine.»
»Suostut siis tekemään mitä sinulta pyydän?»
»Ihan varmasti. Hyväinen aika, ellei se vain ole tuiki mahdotonta!»
»Päinvastoin se on perin helppoa.»
»No, jos se on helppoa, niin sanokaa.»
»Sinun olisi mentävä muori Colomben luo.»
»Rintasokeri-kaupustelijanko?»
»Niin, ja joka samalla hoitaa postinjakajan tointa.»
»Ah, nyt ymmärrän… minä sanon hänelle, ettei hän antaisi kirjeitä kenellekään muulle kuin teille?»
»Sinä sanot hänelle, että hän antaisi minun kirjeeni sinulle.»
»Minulle?» ihmetteli Pitou. »Juuri niin, ensin en oikein ymmärtänyt.»
Ja hän huoahti kolmannen tai neljännen kerran.
»Se on paljoa varmempaa, eikö sinunkin mielestäsi, Pitou? Jos todella haluat tehdä minulle sen palveluksen, niinkuin lupasit.»
»Voisinko kieltäytyä, neiti Catherine? Pois se!»
»Kiitos, kiitos!»
»Minä lähden… ihan varmasti… huomenna menen.»
»Huomenna on myöhäistä, Pitou ystävä. Täytyy mennä jo tänään.»
»Hyvä on, neiti… lähden tänään, jo aamupäivällä, heti!»
»Sinä olet kelpo poika, Pitou, ja minä pidän sinusta oikein paljon.»
»Ah, neiti Catherine», virkkoi Pitou, »älkää puhuko minulle tuolla tavalla, te saatte minut menemään tuleen».
»Katso, paljonko kello on», huomautti Catherine.
Pitou lähestyi nuoren tytön kelloa, joka oli ripustettu takanreunakkeelle.
»Se on puoli kuusi, neiti Catherine», vastasi hän.
»No, hyvä ystävä Pitou…»
»No, neiti Catherine?»
»On ehkä jo aika…»
»Mennä tapaamaan muori Colombea? Kuten käskette, neiti. Mutta teidän täytyy ottaa vielä annos lääkettä. Tohtori on määrännyt lusikallisen joka puolen tunnin perästä.»
»Ah, kelpo Pitou», sanoi Catherine tiputtaessaan lääkettä lusikkaan ja silmäili Pitouta katsein, joka kävi läpi nuorukaisen sydämen, »mitä sinä teet minun hyväkseni vaikuttaa paremmin kuin kaikki maailman lääkkeet!»
»Sitä siis tohtori Raynalkin tarkoitti sanoessaan, että minulla oli suurta taipumusta lääkärinammattiin!»
»Mutta minne sanot meneväsi, Pitou, jottei maatilalla epäiltäisi mitään?»
»Oh, siitä saatte olla rauhassa.»
Ja Pitou tarttui hattuunsa.
»Herätänkö muori Clémentin?» kysyi hän.
»Oh, ei tarvitse, anna hänen nukkua, vaimorukan… Minä en kaipaa nyt mitään muuta… kuin…»
»Kuin… mitä?» uteli Pitou.
Catherine hymyili.
»Ah, niin, minä käsitän», mutisi lemmenlähetti… »kuin herra Isidorin kirjettä».
Lyhyen äänettömyyden perästä hän virkkoi:
»No niin, olkaa rauhassa, jos kirje on tullut, saatte sen; ellei se ole tullut…»
»Ellei se ole tullut?» kertasi Catherine tutkivasti.
»Ellei se ole tullut, niin… teidän tarvitsee vain katsella minua niinkuin äsken katselitte, hymyillä minulle niinkuin äsken hymyilitte, sanoa minua vielä kerran kunnon Pitouksi ja hyväksi ystäväksenne… niin, ellei se ole tullut, lähden noutamaan sen Pariisista.»
»Mikä hyvä, uhrautuva sydän!» mutisi Catherine saatellen katseillaan lähtöä tekevää Pitouta.
Tämän pitkän keskustelun uuvuttamana hän vaipui sitten takaisin pielukselleen.
Kymmenen minuutin perästä nuoren tytön olisi ollut mahdoton sanoa, oliko äskeinen keskustelu selvästi tajuttua todellisuutta vai hourailun synnyttämä haavekuva, mutta yksi seikka oli varma, se näet, että elähdyttävä suloinen raikkaus virtasi hänen sydämestään hänen kuumeisten, pakottavien jäsentensä äärimmäisiin sopukkoihin saakka.
Kun Pitou astui keittiöön, kohotti emäntä Billot päänsä.
Emäntä Billot ei ollut kolmeen päivään ollut levolla eikä nukkunut.
Kolmeen päivään hän ei ollut poistunut takan pimentoon asettamaltaan rahilta. Sieltä hän saattoi nähdä edes tyttärensä huoneen oven, kun häneltä oli kielletty pääsy hänen luoksensa.
»No?» kysyi hän.
»No niin, emäntä Billot, hänen laitansa on hyvin», vastasi Pitou.
»Minne olet siis nyt menossa?»
»Menen Villers-Cotteretsiin.»
»Mitä siellä?»
Pitoa empi hetken. Hän ei ollut tottunut tokaisemaan verukkeita.
»Mitäkö siellä?» kertasi hän aikaa voittaakseen.
»Niin», virkkoi ukko Billotin ääni, »eukkoni kysyy sinulta, mitä siellä teet?»
»Menen tapaamaan tohtori Raynalia.»
»Tohtori Raynalhan sanoi, että menisit ilmoittamaan hänelle vain jos jotakin uutta tapahtuisi.»
»No», huomautti Pitou, »koska neiti Catherinen laita on nyt parempi, on se jotakin uutta».
Ukko Billot joko piti Pitoun vastausta tyydyttävänä tai ei halunnut kiistellä henkilön kanssa, joka kuitenkin kaikitenkin ilmoitti hänelle ilahduttavan uutisen, kuinka tahansa, hän ei estellyt Pitoun lähtöä.
Pitou siis lähti. Ukko Billot palasi huoneeseensa ja emäntä Billot antoi päänsä jälleen painua rinnalle.
Pitou saapui Villers-Cotteretsiin neljännestä vailla kuusi aamulla.
Hieman arastellen hän herätti tohtori Raynalin ilmoittaakseen, ettäCatherine voi paremmin, ja kysyäkseen, mitä hänen olisi nyt tehtävä.
Tohtori tiedusteli, kuinka yö oli sujunut, ja suureksi kummakseen Pitou, joka vastaili mahdollisimman varovasti, huomasi, että tohtori tiesi hänen ja Catherinen välisen keskustelun jotenkin yhtä tarkasti kuin jos hän olisi kuunnellut tätä keskustelua jostakin huoneennurkasta, ikkunaverhojen tai vuodeuutimien takaa.
Tohtori Raynal lupasi tulla päivemmällä maatilalle ja suositteli ainoaksi lääkkeeksi, että Catherinen oli saatavaammentaa yhä samasta lähteestä. Sitten hän hyvästeli Pitoun, joka kauan pohdittuaan näitä arvoituksellisia sanoja lopulta ymmärsi, että tohtori oli kehoittanut häntä edelleenkin puhumaan nuorelle tytölle varakreivi Isidor de Charnysta.
Tohtorin luota hän meni tapaamaan muori Colombea, joka asuiLormet-kadun päässä, siis kaupungin toisella laidalla.
Hän saapui perille juuri kun muori avasi ovensa.
Muori Colombe oli täti Angéliquen hyvä ystävä, mutta tämä tätiin kohdistuva ystävyys ei mitenkään estänyt häntä pitämästä myöskin veljenpojasta.
Astuessaan muori Colomben piparikakkuja ynnä rintasokeria täynnään olevaan myymälään Pitou oivalsi heti, että jos mieli onnistua yrityksessään ja saada kirjeenjakaja luovuttamaan neiti Catherinen kirjeet, oli hänen turvauduttava, ellei nyt juuri lahjuksiin, niin ainakin houkutteluihin.
Hän osti kaksi rintasokeripytkyä ja paksun piparkakun.
Ostettuaan ja maksettuaan hän uskalsi esittää asiansa.
Se kohtasi vakavia vaikeuksia.
Kirjeitä ei saanut luovuttaa muulle kuin asianomaisille itselleen tai niille, joilla oli esittää valtakirja.
Muori Colombe ei epäillyt Pitoun sanoja, mutta hän tiukkasi valtakirjaa.
Pitou huomasi, että hänen oli tehtävä uusi uhraus.
Hän lupasi tuoda seuraavana päivänä kuitin kirjeestä, jos joku kirje oli tullut, sekä valtakirjan, jonka nojalla hän saisi kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.
Tätä lupausta seurasi uusi ostos rintasokeria ja piparkakkua.
Eihän voinut mitään kieltää henkilöltä, joka tuhlasi ja varsinkin näin miellyttävällä tavalla!
Muori Colombe herkesikin lopulta vastustelemasta ja kehoitti Pitouta lähtemään hänen kanssaan postitaloon, missä hän antaisi Catherinen kirjeen, jos hänelle olisi kirje tullut.
Pitou seurasi häntä pureskellen kahta piparkakkukimpalettaan ja imeskellen neljää rintasokeripytkyään.
Ei kuuna kullan valkeana hän ollut suonut itselleen moista mässäilyä, mutta kuten tiedämme, tohtori Gilbertin anteliaisuus oli tehnyt Pitousta äveriään nuorukaisen.
Kun he olivat tulleet isolle torille, kapusi Pitou suihkukaivon partaalle, sovitti suuhunsa yhden niistä neljästä suihkusta, jotka siihen aikaan pärskyivät kaivosta, ja ahmi vettä viisi minuuttia yhteen menoon pisaraakaan hukkaamatta. Suihkukaivolta poistuessaan hän silmäili ympärilleen ja huomasi torin keskelle rakennetun jotakin korokkeen tapaista.
Silloin hän muisti, että hänen lähtiessään oli puhuttu paljon siitä, että kokoonnuttaisiin Villers-Cotteretsiin laatimaan ehdotusta liitoksi piirikunnan keskuksen ja naapurikylien välille..
Ne monet yksityisluontoiset tapaukset, jotka hänen ympärillään olivat tuhkatiheästi seuranneet toisiaan, olivat saaneet hänet unohtamaan tämän poliittisen tapahtuman, jolla silti oli hänelle eräänlaista merkitystä.
Hän johtui silloin ajattelemaan niitä viittäkolmatta louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle lähdön hetkenä antanut ja joilla Haramontin kansalliskaarti oli pantava mahdollisimman hyvään kuntoon.
Ja hän kohotti päänsä ylpeästi pystyyn ajatellessaan sitä uljasta näkyä, jonka näiden viidenkolmatta louisdorin avulla hänen johtamansa kolmeneljättä-miehinen joukko saattoi tarjota.
Tämä ajatus auttoi häntä sulattamaan molemmat piparkakut ja neljä rintasokeripytkyä, jotka yhdessä äsken nautitun vesimäärän kanssa olisivat, hänen luonnostaan mainion ruoansulatuskykynsä uhallakin, voineet painaa hänen vatsaansa, ellei hänellä olisi tällä hetkellä ollut sitä suurenmoista apukeinoa, jota sanotaan tyydytetyksi omahyväisyydeksi.