Pitou maantieteilijänä
Sillaikaa kun Pitou joi, sulatteli ruokaansa ja tuumiskeli, oli muoriColombe päässyt edelle ja mennyt postitaloon.
Mutta Pitou ei huolestunut. Postitalo oli vastapäätä niinsanottuaUuttakatua, eräänlaista kujannetta, josta pääsi siihen puiston osaan,missä on Huokausten lehtokuja, kaihomielisten muistojen tyyssija.Viidellätoista harppauksella hän tavoittaisi muori Colomben.
Hän harppasi nämä viisitoista askelta ja saapui postitalon kynnykselle juuri kun muori Colombe astui ulos kädessä kirjepinkka.
Näiden kirjeitten joukossa oli muuan huolellisesti kokoontaitettu, upeaan kuoreen pantu ja keikarimaisesti vahalla sinetöity kirje.
Tämä kirje oli osoitettu Catherine Billotille.
Sitä kirjettä Catherine ilmeisesti odottikin.
Sopimuksen mukaan postinjakaja luovutti tämän kirjeen rintasokerin ostajalle, joka lähti heti Pisselauhun, iloisena ja murheellisena: iloisena kun sai tehdä Catherinen onnelliseksi, murheellisena kun tämä onni tuli nuorelle tytölle lähteestä, jonka vesi maistui hänen huulillaan karvaalta.
Mutta tämän mielenkarvauden uhallakin lähettimme oli niin suurenmoinen luonne, että toimittaakseen nopeammin perille tämän kirotun kirjeen hän pian muutti kävelyn pikku hölkäksi ja hölkän täydeksi juoksuksi.
Viidenkymmen askelen päässä talosta hän pysähtyi äkkiä, sillä hän tuli ajatelleeksi — ja vallan oikein — että jos hän saapuisi perille huohottaen ja lopen hikisenä, voisi hän herättää epäluuloja ukko Billotissa, joka jo muutenkin näytti horjahtaneen epäluulon kaidalle, ohdakkeiselle tielle.
Hän päätti siis, silläkin uhalla, että myöhästyisi minuutin, pari, taivaltaa loppumatkan verkkaisemmin. Siinä mielessä hän asteli vakaasti kuin joku murhenäytelmän uskottu lähetti, jonka kaltaiseksi Catherinen luottamus oli hänet tehnytkin. Sivuuttaessaan nuoren potilaan huoneen hän huomasi, että sairaanhoitajatar oli pannut ikkunan raolleen, varmaankin tuulettaakseen hieman huonetta.
Pitou sovitti ensin nenänsä sitten toisen silmänsä tähän rakoon.Ikkunasalvan vuoksi hän ei voinut enempää tehdäkään.
Mutta sekin jo riitti. Hän näki Catherinen olevan hereillä ja odottelevan häntä; Se riitti myöskin Catherinelle. Hän huomasi Pitoun, joka salaperäisen näköisenä teki hänelle merkkejä.
»Kirje», sopersi nuori tyttö, »kirje!»
»Vaiti!» kehoitti Pitou.
Ja pälyten ympärilleen kuin salametsästäjä, joka haluaa johtaa jäljiltä kaikki jahtivoudin metsänvartijat, ja huomaten olevansa paikalla ihan yksin hän heitti kirjeensä raosta ja tähtäsi heittonsa niin hyvin, että kirje putosi suoraan siihen ilmatyhjiön tapaiseen syvennykseen, jonka kirjettä odottava oli tehnyt pielukseensa.
Jäämättä odottamaan kiitostulvaa, joka ei voinut olla tulematta, hän heittäytyi taaksepäin ja jatkoi matkaansa talon ovelle. Kynnyksellä hän tapasi Billotin.
Ellei seinämutkaa olisi ollut tiellä, olisi tilanhoitaja nähnyt, mitä ikkunan kohdalla oli tapahtunut, ja Jumala tietää, mitä nyt olisi tapahtunut, kun siinä mielentilassa, missä ukko Billot oli, yksinkertainen epäluulo olisi muuttunut selväksi varmuudeksi.
Kelpo Pitou ei odottanut joutuvansa suoraan tilanhoitajan eteen ja hän tunsi vastoin tahtoaan punehtuvansa korviin saakka.
»Ah, herra Billot», sanoi hän, »totisesti, te ihan pelästytitte minut…!»
»Sinäkö pelästyit, Pitou… kansalliskaartin kapteeni… Bastiljin valloittajako pelästyisi!»
»Minkä sille voi», vastasi Pitou. »On hetkiä sellaisia kuin esimerkiksi tämä. Hitossa, kun ei ole valmistunut…»
»Niin, niin», keskeytti Billot, »kun odottaa tapaavansa tyttären ja tapaakin isän, sitäkö tarkoitat?»
»Oh, herra Billot, ei se sitä!» vastasi Pitou. »Minä en odottanut tapaavani neiti Catherinea, en suinkaan. Vaikka hän toivoakseni voimistuukin hetki hetkeltä yhä enemmän, on hän vielä liian sairas nousemaan jalkeille.»
»Eikö sinulla siis ole hänelle mitään sanottavaa?» tiedusti Billot.
»Kenelle?»
»Catherinelle.»
»On kyllä. Minulla on ilmoitettavana tohtori Raynalin sanoneen, että kaikki oli hyvin ja että hän tulisi päivemmällä katsomaan potilasta, mutta sen voi hänelle ilmoittaa joku toinen yhtä hyvin kuin minäkin.»
»Sinun on tietysti nälkäkin vai mitä?»
»Nälkä?» tokaisi Pitou. »Eikös mitä!»
»Mitä mä kuulen! Eikö sinun muka ole nälkä?» huudahti tilanhoitaja.
Pitou huomasi sanoneensa tyhmyyden. Kun Pitoun kello kahdeksalta aamulla ei ollut nälkä, merkitsi se luonnon tasapainon järkkymistä.
»Tietysti minun on nälkä», oikaisi hän äskeisen väitteensä.
»Sitä minäkin. Mene syömään. Palvelijat ovat paraikaa murkinalla. He ovat varmaankin varanneet sinulle tilan.»
Pitou meni sisälle. Billot silmäili hänen jälkeensä, vaikka nuoren miehen huolettomuus oli miltei hälventänyt hänen epäluulonsa. Hän näki Pitoun istuutuvan pöydän yläpäähän ja käyvän käsiksi leipään ja silava-annokseen ikäänkuin hänen vatsassaan ei olisikaan kahta jykevää piparkakkua, neljää rintasokeripytkyä ja kannullista vettä.
Kaiken todennäköisyyden mukaan Pitoun vatsa oli jälleen vastaanottavassa kunnossa.
Pitou ei osannut tehdä monta asiaa yhtaikaa, mutta minkä hän teki, sen hän teki perusteellisesti. Catherinen asian hän oli suorittanut hyvin. Billotin aamiaiskutsuun hän vastasi syömällä hyvin.
Billot tarkkaili häntä yhä. Mutta huomatessaan, ettei Pitou kertaakaan kohottanut katsetta lautaseltaan, huomatessaan, että hänen harrastuksensa kohdistui yksinomaan hänen edessään olevaan omena viinipulloon, ja havaitessaan, ettei hänen katseensa kertaakaan kääntynyt Catherinen huoneen ovelle päin, hänen täytyi lopulta uskoa, että Pitoun käväisy Villers-Cotteretsissa oli johtunut juuri siitä syystä kuin hän oli sanonut.
Pitoun lopetellessa aamiaistaan aukeni Catherinen huoneen ovi ja matami Clément astui keittiöön huulilla sairaanhoitajattaren nöyrä hymy. Hän tuli nyt hakemaan kupillisen kahvia.
Kello kuudelta, toisin sanoin neljännestuntia sen jälkeen kun Pitou oli lähtenyt, hän oli tullut ensimmäisen kerran keittiöön noutamaan pikku lasillisen konjakkia, sitä ainoaa lääkettä, joka — kuten hän sanoi — vahvisti häntä, kun hän oli valvonut koko yön…
Nähdessään hänet emäntä Billot meni häntä vastaan ja isäntäkin tuli sisälle.
Molemmat tiedustelivat Catherinen vointia.
»Hänen laitansa on edelleenkin hyvin», vastasi matami Clément, »mutta minä luulen, että neiti Catherine tällä hetkellä hourii hieman».
»Mitä? Hourii?» huudahti ukko Billot. »Joko taas?»
»Voi, hyvä jumala! Lapsi-parkaa!»» mutisi emäntä.
Pitou kohotti päätänsä ja kuunteli.
»Niin», jatkoi matami Clément, »hän puhuu Torino nimisestä kaupungista ja Sardinia nimisestä maasta ja kutsuu luoksensa herra Pitouta, joka selittäisi hänelle, mikä maa ja mikä kaupunki se on».
»Tässä olen», virkkoi Pitou, tyhjensi viinilasinsa ja pyyhki suunsa hihaansa.
Ukko Billotin katse pysäytti hänet.
»Tarkoitan», jatkoi Pitou, »jos herra Billot suvaitsee minun antaa neiti Catherinelle hänen haluamansa tiedot…»
»Miksei?» sanoi emäntä Billot. »Koska tyttäremme, se lapsipoloinen, kysyy sinua, niin mene, poikaseni, semminkin kun herra Raynal on sanonut sinua taitavaksi lääkärinapulaiseksi.»
»Hyväinen aika!» huudahti. Pitou viattomasti. »Kysykää rouvaClémentilta, kuinka me olemme hoitaneet neiti Catherinea viime yönä.Rouva Clément ei ole nukkunut hetkeäkään, kelpo nainen, en minä liioin.»
Oli verrattoman ovelaa Pitoun kajota tähän sairaanhoitajatarta koskevaan arkaan kohtaan. Koska matami Clément oli nukkunut suurenmoisesti sydänyöstä kello kuuteen aamulla, sai Pitou, selittämällä, ettei hän ollut nukkunut tuntiakaan, hänestä ystävän, enemmänkin kuin ystävän, sai liittolaisen.
»Hyvä on», sanoi ukko Billot. »Koska Catherine on kysynyt sinua, niin mene hänen luoksensa. Tulee kenties vielä hetki, jolloin hän kysyy myöskin meitä, äitiään ja minua.»
Pitou tunsi vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta, ja kuten paimen niityllä niin hänkin oli valmis uhmaamaan myrskyä, mutta siitä huolimatta hän suunnitteli ennakolta tyyssijaa, minne peittäisi päänsä.
Tämä tyyssija oli Haramont.
Haramontissa hän oli kuningas. Sanoimmeko kuningas? Hän oli enemmän kuin kuningas. Hän oli kansalliskaartin päällikkö! Hän oli Lafayette!
Velvollisuudet kutsuivat häntä Haramontiin.
Niinpä hän päättikin Catherinen asiat hoidettuaan palata suoraa päätäHaramontiin.
Tätä suunnitelmaa pohtien ja saatuaan herra Billotilta muodollisen turvan ja rouva Billotilta äänettömän suostumuksen, hän astui potilaan huoneeseen.
Catherine odotti häntä kärsimättömänä. Silmien kiilto ja poskien hehku panivat olettamaan, kuten matami Clément oli sanonutkin, että nuori tyttö oli jälleen kuumeessa.
Tuskin Pitou oli ehtinyt sulkea oven, kun Catherine, joka tunsi hänen askelensa ja joka oli odottanut häntä lähes puolitoista tuntia, kääntyi nopeasti ja ojensi häntä kohden molemmat kätensä.
»Ah, sinäkö se olet, Pitou?» sanoi nuori tyttö. »Tulet kovin myöhään.»
»Se ei ole minun vikani, neiti Catherine», vastasi Pitou. »Isänne on pidätellyt minua.»
»Isäni?»
»Hän juuri. Oh, hän epäilee varmasti jotakin. Enkä minä» lisäsi Pitou huoahtaen, »pitänyt kiirettä. Minä tiesin, että olitte saanut mitä halusitte saada.»
»Niin, Pitou… niin», sanoi nuori tyttö ja loi katseensa alas.
»Olen saanut, ja minä kiitän sinua.»
Sitten hän kuiskasi:
»Sinä olet oikein ystävällinen, Pitou, ja minä pidän sinusta paljon!»
»Olette itse kovin ystävällinen, neiti Catherine», vastasi Pitou itku kurkussa, sillä hän tunsi, että Catherinen ystävällisyys oli vain heijastusta siitä rakkaudesta, jota nuori tyttö tunsi toista miestä kohtaan, ja niin vaatimaton kuin nuorukaisemme pohjaltaan olikin, nöyryytti häntä aika lailla tieto, että hän oli vain Charnyn kuu.
Niinpä hän sitten jatkoihin kerkeästi:
»Tulin häiritsemään teitä, neiti Catherine, koska minulle sanottiin, että halusitte kysellä minulta jotakin.»
Catherine laski käden sydämelleen. Hän tapaili siltä kohdalta Isidorin kirjettä ikäänkuin ammentaakseen siitä rohkeutta kysymyksiinsä.
Sitten hän sai ponnistellen sanotuksi:
»Pitou, sinä joka olet niin oppinut, voitko sanoa, mikä paikka onSardinia?»
Pitou elvytteli maantieteellisiä muistojaan.
»Malttakaa hetki… malttakaa, neiti Catherine», sanoi hän. »Minun pitäisi se tietää. Niiden aineitten joukossa, joita herra apotti Fortier väitti meille opettaneensa, oli myöskin maantieto. Malttakaahan… Sardinia… saan sen kyllä selville… Ah, kunpa vain löytäisin ensimmäisen sanan, osaisin heti kaikki!»
»Voi, etsi, etsi, Pitou!» kehoitti Catherine kädet ristissä.
»Hitossa, sitä juuri teenkin! Sardinia… Sardinia… ah, nyt valkeni!»
Catherine hengitti jälleen keveästi.
»Sardinia on yksi Välimeren kolmesta isosta saaresta, etelään Korsikasta, josta sen eroittaa Bonifacion salmi. Se on osa sardilaisten valtioista, jotka ovat saaneet siitä nimensä ja joita sanotaan Sardinian kuningaskunnaksi. Sen pituus pohjoisesta etelään on kolmesataakuusikymmentä kilometriä ja leveys yhdeksänkymmentäkuusi kilometriä. Asukkaita on viisikymmentäneljätuhatta. Pääkaupunki on Cagliari… Siinä kaikki, mitä tiedän Sardiniasta, neiti Catherine.»
»Oh hyvä jumala», huudahti nuori tyttö, »kuinka onnellinen te olettekaan, kun tiedätte noin paljon, herra Pitou.»
»Niin no», myönsi Pitou, jonka omahyväisyyttä oli maiteltu vaikka rakkautta olikin loukattu, »minulla onkin aika hyvä muisti, siinä kaikki.»
»Ja nyt», uskalsi Catherine sanoa rohkeammin, »nyt kun olet selittänyt minulle, mikä maa Sardinia on, sanohan, mikä on Torino?»
»Torino?» kertasi Pitou. »Tietysti, neiti Catherine, en parempaa pyydäkään kuin saada selittää senkin asian… jos vain muistan.»
»Voi, koeta muistaa. Se on mitä tärkeintä, herra Pitou.»
»Hyväinen aika, jos se on niin tärkeätä, täytyy se saada selville.Ellen sattuisi muistamaan, menen tiedustelemaan muualta…»
»Mutta… mutta», intti Catherine, »minä haluan saada tietää sen heti.Koeta siis muistaa, rakas Pitou… koeta.»
Catherine lausui nämä sanat niin hyväilevästi, että Pitou tunsi koko ruumiinsa värähtävän.
»Ah, minä koetan, neiti», sanoi hän, »minä koetan…»
Catherine silmäili häntä mieli tuskaisena.
Pitou taivutti päänsä taaksepäin kuin aikoisi kysellä katolta.
»Torino… Torino… hyväinen aika, neiti Catherine, se onkin vaikeampaa kuin Sardinia. Sardinia on iso Välimeren saari, eikä Välimeressä olekaan kuin kolme isoa saarta. Sardinia, joka kuuluu Piemontin kuningaskuntaan, Korsika, joka on Ranskan kuninkaan, ja Sisilia, joka on Napolin kuninkaan. Mutta Torino, sehän on vain joku pääkaupunki…»
»Mitä sinä sanoit Sardiniasta, rakas Pitou?»
»Sanoin sen kuuluvan Piemontin kuningaskuntaan enkä luule erehtyneeni, neiti Catherine.»
»Se sopii tarkalleen, hyvä ystävä. Isidor sanoo kirjeessään, että hän matkustaa Piemontin Torinoon…»
»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Pitou. »Hyvä, hyvä, hyvä! Kuningas on lähettänyt herra Isidorin Torinoon, ja saadaksenne selville, minne herra Isidor oikeastaan menee, te kysytte minulta…»
»Minkä muun ellen sen vuoksi?» tokaisi nuori tyttö. »Mitä minä muutoin välittäisin Sardiniasta, Piemontista, Torinosta? Niin kauan kun hän ei ollut siellä, en tiennyt, mikä oli se saari ja mikä se kaupunki, enkä kysellyt. Mutta hän on matkustanut Torinoon… ymmärrätkö, rakas Pitou? Nyt minä haluan tietää, mikä paikka on Torino.»
Pitou huoahti raskaasti, ravisti päätänsä, mutta pani silti parhaansa tyydyttääkseen Catherinen tiedonhalun.
»Torino… Malttakaahan… Piemontin pääkaupunki… Torino… Torino… nyt se vaikeni… Torino, roomalaistenBodincemagus, Taurasia, Colonia Julia, Augusta Taurinorum, nykyään Piemontin ja Sardinian valtioitten pääkaupunki, Pon ja Dora-joen varrella, Euroopan kauneimpia kaupunkeja, sataviisikolmattatuhatta asukasta, hallitseva kuningas Charles-Emmanuel… Sellainen on Torino, neiti Catherine.»
»Entä kaukanako Torino on Pisseleusta, herra Pitou? Sinun, joka tiedät kaikki, pitäisi tietää sekin.»
»Oh, hitossa, voin kyllä teille sanoa, kaukanako Torino on Pariisista, mutta vaikeampaa on tietää, kaukanako se on Pisseleusta.»
»No sano ensin, kaukanako se on Pariisista, Pitou… ja sitten me lisäämme siihen matkaan satakahdeksan kilometriä eli matkan Pisseleusta Pariisiin.»
»Tottamaarin olette oikeassa!» huudahti Pitou.
Sitten hän jatkoi ulkolukuaan:
»Torinosta Pariisiin on tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi, Roomaan kahdeksansataa neljäkymmentä, Konstantinopoliin…»
»Minä tarvitsen vain matkan Pariisista, rakas Pitou. Tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi kilometriä… ja siihen satakahdeksan… yhteensä tuhatkolmesataaneljäkymmentäneljä kilometriä. Hän on siis nyt lähes sadanneljänkymmenen penikulman päässä minusta… Kolme päivää sitten hän oli täällä… puolen penikulman päässä… minun lähelläni… ja tänään… tänään», lisäsi Catherine itkuun pillahtaen ja ja käsiään väännellen, »hän on sadanneljänkymmenen penikulman päässä täältä!»
»Oh, ei vielä», huomautti Pitou arasti. »Hän lähti vasta toissapäivänä eikä ole vielä ehtinyt matkansa puoliväliinkään… tuskinpa…»
»Missä hän siis on nyt?»
»Sitä en tiedä», vastasi Pitou. »Apotti Fortier opetti meille, mitä ovat valtakunnat ja pääkaupungit, muttei puhunut mitään niihin johtavista reistä.»
»Onko tässä siis kaikki, mitä tiedät, hyvä Pitou?»
»On kyllä, jumala paratkoon!» myönsi maantieteilijä pahoillaan, että hänen tietojensa rajat oli saavutettu näin pian. »Lisäksi tiedän, että Torino on aristokraattien turvapaikka.»
»Mitä se merkitsee?»
»Se merkitsee, neiti Catherine, sitä, että Torinoon ovat kerääntyneet kaikki prinssit, prinsessat ja emigrantit, Artoisin kreivi, Condén prinssi, madame de Polignac, lyhyesti, joukko roistoja, jotka vehkeilevät kansaa vastaan ja joilta kerran vielä kaula katkaistaan, toivottavasti tohtori Guillotihin keksimällä, hyvin nerokkaalla koneella.»
»Oh, herra Pitou…»
»Mitä nyt, neiti Catherine?»
»Nyt te olette yhtä julma kuin palatessanne ensimmäisen kerranPariisista.»
»Julma… minäkö? Ah, se on totta! Niin, niin, niin herra Isidor on noita samaisia aristokraatteja! Ja te pelkäätte hänen puolestaan…»
Ja huokaistuaan raskaasti, kuten jo monesti tämän keskustelun aikana, hän jatkoi:
»Älkäämme puhuko siitä enempää. Puhukaamme teistä, neiti Catherine, ja kuinka minä voisin palvella teitä.»
»Rakas Pitou», virkkoi Catherine, »tänään saamani kirje ei varmaankaan ole ainoa, jonka saan…»
»Ja te haluatte, että minä kävisin noutamassa nekin?»
»Pitou… koska olet aloittanut niin ystävällisesti…»
»Voin jatkaakin vai kuinka?»
»Niin…»
»En parempaa pyydäkään.»
»Sinähän käsität, että isäni pitäessä minua silmällä en voi mennä kaupunkiin…»
»Ah, mutta teidän on hyvä tietää, että hän pitää minuakin silmällä, ukko Billot näet. Olen huomannut sen hänen katseestaan.»
»Niin kyllä, Pitou, mutta hän ei voi seurata sinua Haramontiin, ja me voimme sopia paikasta, minne piilotat kirjeet».
»Mainiota!» vastasi Pitou. »Esimerkiksi se iso ontto raita, joka kasvaa lähellä sitä paikkaa, mistä löysin teidät pyörtyneenä?»
»Se sopii», sanoi Catherine. »Se on tässä lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei talon ikkunoista näe sinne. On siis sovittu, että panet kirjeet sinne?»
»Sovittu on, neiti Catherine.»
»Mutta pidäkin varasi, ettei sinua nähdä.»
»Kysykää Longprén, Taille-Tontainen ja Montaigun metsänvartijoilta, ovatko he nähneet minua milloinkaan ja kumminkin olen ihan heidän nenänsä edestä siepannut tusinoittain kaniineja… Mutta entä te, neiti Catherine, kuinka te aiotte menetellä noutaaksenne nuo mainiot kirjeet?»
»Minäkö?… Oh, minä», sanoi Catherine ja hänen hymynsä ilmaisi toivoa ja lujaa tahtoa, »minä koetan parantua hyvin pian!»
Pitoun rinnasta puhkesi hänen raskain huokauksensa.
Samassa aukeni ovi ja tohtori Raynal astui huoneeseen.
Pitou varusmestarina
Tohtori Raynalin tulo helpotti melkoisesti Pitoun lähtöä.
Tohtori Raynal lähestyi potilasta ja huomasi heti sen selvän muutoksen, joka eilisen jälkeen oli sairaan tilassa tapahtunut.
Catherine hymyili lääkärille ja ojensi hänelle kätensä.
»Oh», sanoi tohtori, »vain senvuoksi, parahin Catherine, että saisin ilon koskettaa kaunista kättänne, minä koetan valtimoanne. Lyön vetoa, ettemme saa seitsemääkymmentäviittä iskua enempää minuutissa.»
»Voin tosiaankin nyt paljoa paremmin, herra tohtori, ja teidän lääkkeenne ovat tehneet ihmeitä.»
»Minun lääkkeeni… hm, hm!» sanoi tohtori. »En parempaa pyydäkään, rakas lapsi, kuin että parantumisenne luetaan minun ansiokseni. Mutta vaikka olenkin turhamainen, täytyy minun antaa osa tästä kunniasta oppilaalleni Pitoulle.»
Kohottaen katseensa hän jatkoi sitten:
»Oi, luonto, luonto, mahtava Ceres, salaperäinen Isis, minkälaisia salaisuuksia sinussa onkaan niille, jotka sinua tutkivat!»
Hän kääntyi ovelle päin ja huusi:
»Tulkaa, tulkaa, te synkkäkasvoinen isä, te huolestunut äiti, tulkaa katsomaan rakasta potilastanne. Täydellisesti parantuakseen hän kaipaa enää vain teidän rakkauttanne ja teidän hellyyttänne.»
Tohtorin kehoituksen kuultuaan isäntä ja emäntä Billot kiiruhtivat huoneeseen; edellisen piirteissä näkyi vielä epäilyksen merkkejä, jälkimäisen kasvot säteilivät riemua.
Heidän astuessaan sisälle Pitou poistui — vastattuaan päännyökkäykselläCatherinen viimeiseen silmäykseen.
Jättäkäämme nyt Catherine — joka Isidorin kirje sydämellään ei enää tarvinnut jääkääreitä päänsä ympärille eikä sinappihauteita jalkoihinsa — jättäkäämme Catherine kunnon vanhempiensa hellään hoivaan, toivoon ja elämään ja seuratkaamme Pitouta, joka juurikään on yksinkertaisesti ja vaatimattomasti täyttänyt kristillisyyden vaikeimman käskyn — kieltäytynyt ja uhrautunut lähimmäisensä hyväksi.
Olisi sanottu liikaa, jos väittäisi kelpo nuorukaisemme lähteneen Catherinen luota iloisin mielin. Tyydymmekin vain vakuuttamaan, että hän lähti tyytyväisenä. Vaikkei hän ollutkaan selvillä suorittamansa työn suuruudesta, tunsi hän silti hyvin, kuullessaan sen sisäisen äänen onnittelut, joka asustaa jokaisen ihmisen rinnassa, että hän oli suorittanut hyvän ja pyhän työn, ehkei juuri moraalin kannalta, joka tuomitsee Catherinen ja varakreivi de Charnyn, toisin sanoin maalaistytön ja ylhäisen herran, välisen liiton, niin ainakin ihmisyyden kannalta.
Kertomuksemme aikaan oli ihmisyys muotiin tullut iskusana, ja Pitou — joka useammin kuin kerran oli lausunut tuon sanan käsittämättä sen merkitystä — Pitou oli sovelluttanut sen käytäntöön oikeastaan tajuamatta niin tehneensä.
Hänen suorittamansa teko oli sitä laatua, että hänen olisi pitänyt se tehdä oveluuttaan, ellei hän olisi sitä tehnyt sydämenhyvyyttään.
Herra de Charnyn kilpailijasta — sillä hetkellä Pitoulle tuiki mahdoton tilanne — hän oli muuttunut Catherinen uskotuksi.
Catherine ei ollut kohdellut häntä töykeästi, halveksivasti, ei ollut karkoittanut häntä luotansa, kuten oli käynyt hänen ensimmäistä kertaa Pariisista palattuaan, vaan oli hellinyt, sinutellut ja hyväillyt häntä.
Uskottuna hän oli saanut, mitä hän kilpailijana ei ollut voinut uneksiakaan.
Puhumattakaan siitä, mitä hän vastedes vielä saisi sitä mukaa ja siinä määrin kuin tapahtumat vaatisivat hänen osuuttaan kauniin maalaistytön salaisessa lemmenkehittelyssä.
Varmentaakseen itselleen tämän rakastavaa hellyyttä lupaavan tulevaisuuden Pitou vei ensi töikseen muori Colombelle Catherinen antaman, vaikeasti luettavan valtakirjan, jonka nojalla hän saisi periä kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.
Tämän kirjoitetun valtuuden lisäksi Pitou esitti Catherinen suullisen lupauksen, että seuraavana Martinpäivänä Pisseleun palvelusväelle järjestettäisiin kemut, joissa tarjottaisiin kosolta piparkakkuja ynnä rintasokeria.
Tämä valtuus ja tämä lupaus, jotka samalla tyydyttivät muori Colomben omantunnon ja hyödyn vaatimukset, saivat hänet lupaamaan käydä joka aamu postissa ja tuoda Pitoulle kaikki Catherinelle tulleet kirjeet.
Kun tämä asia oli järjestetty — ja koskakaupungissa, kuten Villers-Cotteretsia mahtailevasti sanottiin, ei enää ollut mitään tehtävää — lähti Pitou kotikyläänsä.
Pitoun tulo Haramontiin oli merkittävä tapaus. Hänen äkillinen lähtönsä pääkaupunkiin oli aiheuttanut monenlaisia arvailuja, sillä siitä hetkestä alkaen, jolloin Lafayetten ajutantti oli Pariisista saamansa valtuuden nojalla vallannut apotti Fortierin huostassa olleet aseet, oli Haramontin asukkailla ollut korkea ajatus Pitoun valtiollisesta merkityksestä. Yhdet arvelivat, että tohtori Gilbert oli kutsunut hänet Pariisiin, toiset, että kenraali Lafayette oli hänet kutsunut, jotkut niitä oli tosin pieni vähemmistö — väittivät, että kuningas itse oli hänet kutsunut!
Vaikkei Pitou tiennytkään, minkälaiseen huutoon hän oli poissaollessaan päässyt — maineeseen, joka oli kohottanut hänen henkilökohtaista arvoaan — astui hän silti synnyinkyläänsä niin arvokkaan näköisenä, että kaikkia ihmetytti tämä ryhdikkyys.
Asianlaita onkin niin, että ihmisten todellinen arvo huomataan vain, jos heitä katsellaan heidän omalla maaperällään. Apotti Fortierin pihalla koulupoikana, herra Billotin maatilalla työmiehenä Pitou oli Haramontissa mies, kansalainen, kapteeni.
Puhumattakaan siitä, että hänellä, paitsi tätä kapteenin arvoa ja viittä kuutta louisdoria omaa rahaa, oli kuten muistamme viisikolmatta louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle auliisti lahjoittanut Haramontin kansalliskaartin varustelua ja vaatetusta varten.
Tuskin hän oli ehtinyt päästä kotiinsa ja rummunlyöjä tulla häntä tervehtimään, kun hän jo määräsi tämän kuuluttamaan, että seuraavana sunnuntaina puolen päivän aikaan pidettäisiin Haramontissa julkinen joukkojen tarkastus, jolloin miesten tuli esiintyä täysissä aseissa ja varustuksissa.
Silloin kukaan ei enää epäillyt, ettei Pitoulla ollut jotakin tärkeää ilmoitettavaa Haramontin kansalliskaartille hallituksen taholta.
Monet tulivat puhelemaan Pitoun kanssa saadakseen ennen muita vihiä tästä suuresta salaisuudesta. Mutta julkisissa asioissa Pitou noudatti majesteetillista äänettömyyttä.
Illalla — julkiset asiat eivät häirinneet Pitoun yksityisasioita yhtään enempää, kuin hänen yksityisasiansa häiritsivät julkisia asioita — illalla Pitou kävi virittämässä jäniksenpaulansa ja lausumassa tervehdykset ukko Clouisille, mikä ei suinkaan estänyt häntä olemasta kello seitsemältä aamulla räätälimestari Dulauroyn luona. Sitä ennen hän oli vienyt kotiinsa kolme kaniinia ja yhden jäniksen sekä tiedustellut muori Colombolta, oliko Catherinelle tullut kirjettä.
Kirjettä ei ollut, ja Pitou tuli miltei murheelliseksi ajatellessaan, kuinka ikävää se oli toipilas-paralle.
Pitou oli käynyt mestari Dulauroyn puheilla tiedustellakseen, suostuisiko tämä valmistamaan Haramontin kansalliskaartille täydellisen pukukerran ja minkä hinnan tämä vaatisi työstään.
Mestari Dulauroy aloitti — kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapa — kyselemällä asianomaisten miesten kokoa; näihin kysymyksiin Pitou vastasi luettelemalla Haramontin kansalliskaartin kuuluvien kolmenneljättä miehen, upseerien, aliupseerien ja sotilaitten, nimet.
Koska mestari Dulauroy tunsi jo ennestään kaikki nämä miehet, oli helppoa arvioida miesten koko ja pituus. Kynä ja liitu kädessä räätälimestari selitti, ettei hän voinut valmistaa kolmeaneljättä nuttua ja yhtä monta housuparia huokeammalla kuin kolmellaneljättä louisdorilla.
Eikä Pitou saisi tähän hintaan vaatia vallan uutta kangasta.
Pitou piti hintaa kohtuuttomana ja väitti omin korvin kuulleensa kenraali Lafayetten itsensä sanovan, että hän oli vaatettanut Ranskan kansalliskaartin kolme miljoonaa miestä viidelläkolmatta livrellä miehen, toisin sanoen seitsemälläkymmenelläviidellä miljoonalla koko joukon.
Mestari Dulauroy vastasi, että niin isosta urakasta hyötyi kokonaisuudessaan, vaikka pikkuseikoissa joutuikin kärsimään, mutta kaikki mitä hän voisi tehdä — ja se oli hänen viimeinen sanansa — oli vaatettaa Haramontin kansalliskaarti kahdellakolmatta frangilla miehen ja koska hänellä lisäksi olisi puuhasta ennakkokuluja, voisi hän ryhtyä koko puuhaan ainoastaan käteismaksua vastaan.
Pitou otti taskustaan kourallisen kultarahoja ja selitti, ettei sillä taholla ollut estettä, mutta hinta oli rajoitettava, ja lisäsi, että jos mestari Dulauroy kieltäytyisi valmistamasta kolmeaneljättä nuttua ja kolmeaneljättä housuparia viidelläkolmatta louisdorilla, menisi hän tarjoamaan tämän työn mestari Blignylle, mestari Dulauroyn ammattitoverille ja kilpailijalle. Hän oli antanut etusijan mestari Dulauroylle sen vuoksi, että tämä oli täti Angéliquen ystävä.
Pitoulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, että täti Angélique saisi kiertoteitse tietää, että hän, Pitou, loi kultaa lapiolla, ja hän oli varma, että räätälimestari jo samana iltana kertoisi tädille, mitä oli nähnyt, toisin sanoin, että Pitou oli äveriäs kuin Kroisos-vainaja.
Uhkaus, että tämä huomattava tilaus annettaisiin jonkun toisen suoritettavaksi, vaikutti, ja mestari Dulauroy suostui Pitoun vaatimuksiin. Pitou vaati lisäksi, että hänen pukunsa joka olisi tehtävä uudesta kankaasta — hän ei välittänyt kankaan hienoudesta, hän piti enemmän karkeasta kuin hienosta — valmistettaisiin, olkalaput mukaanluettuina, kaupanpäällisinä.
Tämä vaatimus johti yhtä pitkään ja kiihkeään kiistaan kuin edellinenkin oli ollut, mutta jälleen Pitou selviytyi voittajana yhä sen hirveän uhkauksen turvin, että hankkisi mestari Blignyltä, mitä ei voinut mestari Dulauroylta saada.
Kiistan tulos oli, että mestari Dulauroy sitoutui seuraavaksi lauantai-illaksi valmistamaan yksineljättä nuttua ja yhtä monta housuparia sotamiehille, kaksi nuttua ja kahdet housut kersantille ja luutnantille sekä yhden nutun ja yhdet housut kapteenille, olkalapuin koristetun kokopuvun.
Jos tilaus ei valmistuisi määrätyksi hetkeksi, saisi räätälimestari vastata tapahtuneesta vahingosta, sillä Villers-Cotteretsin ja tähän piirikuntaan kuuluvien kaupunkien yhteinen liittojuhla vietettäisiin seuraavana sunnuntaina heti mainitun lauantain jälkeen.
Tähänkin ehtoon mestari Dulauroy suostui kuten kaikkiin muihinkin.
Kello yhdeksältä aamulla oli tämä suuri asia saatu päätetyksi.
Kello puoli kymmenen Pitou palasi Haramontiin ennakolta ylpeillen siitä yllätyksestä, jonka hän valmistaisi kansalaisilleen.
Kello yksitoista rummunlyöjä hälytti kaartin koolle.
Kello kaksitoista kansalliskaarti marssi täysissä aseissa ja totuttuun tapaansa täsmällisesti kylän torille.
Tunnin kestäneen harjoituksen jälkeen, josta tämä kelpo kansalliskaarti sai päällikkönsä kiitokset ja eläköön-huutoja niiden naisten, lapsien ja ukkojen taholta, jotka lopen innostuneina katselivat tätä liikuttavaa kohtausta, Pitou kutsui luoksensa kersantti Claude Tellierin ja luutnantti Désiré Maniquetin ja käski näiden koota miehensä ja kehoittaa heitä hänen, Pitoun, tohtori Gilbertin, kenraali Lafayetten ja itsensä kuninkaan nimessä menemään Villers-Cotteretsin räätälin, mestari Dulauroyn luo, jolla olisi heille tärkeää asiaa.
Rummunlyöjä rummutti miehet riviin. Kersantti ja luutnantti, jotka tiesivät asiasta yhtä vähän kuin miehistökin, esittivät miehilleen päällikön käskyn sanasta sanaan. Sitten kajahti Pitoun voimakas ääni: »Hajalle!»
Viittä minuuttia myöhemmin Haramontin kansalliskaartin yksineljättä rivimiestä ynnä kersantti Claude Tellier ja luutnantti Désiré Maniquet juoksivat kuin irtipäästetyt ajokoirat Villers-Cotteretsin maantiellä.
Illalla Haramontin molemmat soittoniekat pitivät kapteenille soittajaiset. Ilmassa sinkoili räjähdyspommeja, raketteja sekä roomalaisia kynttilöitä ja eräät, tosin hieman humalaiset äänet huusivat tuolloin tällöin:
»Eläköön Ange Pitou, kansan isä!»
Apotti Fortier antaa uuden todistuksen vastavallankumouksellisesta mielialastaan
Seuraavana sunnuntaina jo kello viisi aamulla Villers-Cotteretsin asukkaat heräsivät rummunpärinään, joka melusi vallan mielettömästi.
Minun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin herättää tällä tavalla kaupungin asukkaat, joiden enemmistö miltei aina, se täytyy sanoa, mieluummin nukkuisi yönsä kaikessa rauhassa ja käyttäisi nukkumiseen ne seitsemän tuntia, jotka kansanomaisen terveysopin mukaan ovat välttämättömiä ihmiselle, jotta hän säilyisi ruumiillisesti hyvinvoipana ja henkisesti virkeänä.
Mutta kaikkina vallankumouskausina käy samalla lailla ja kun kerran astutaan niihin edistyksen ja levottomuuksien ajankohtaan, täytyy tyynesti unikin panna niiden uhrausten joukkoon, jotka itsekukin on velvollinen isänmaalle tekemään.
Tyytyväiset ja tyytymättömät, isänmaanystävät ja aristokraatit, lyhyesti, kaikki Villers-Cotteretsin asukkaat herätettiin siis sunnuntaina lokakuun 18 p. 1789 kello viisi aamulla.
Juhlamenojen piti alkaa vasta kello kymmenen, mutta viisi tuntia ei suinkaan ollut liian pitkä aika panna kuntoon, mikä vielä oli kesken.
Iso lava oli jo kymmenen päivää seissyt torin keskellä, mutta tämä lava, jonka nopea kohoaminen todisti rakentajien intoa, oli niin sanoaksemme vasta muistopatsaan luuranko.
Täksi muistomerkiksi oli suunniteltu isänmaalle pyhitettyä alttaria, jonka ääreen apotti Fortier oli enemmän kuin kaksi viikkoa sitten kutsuttu lukemaan messu lokakuun 18 päivänä, sen sijaan että lukisi sen kirkossa.
Mutta jotta tämä muistomerkki saataisiin vastaamaan kahdenlaista arvoaan, hengellistä ja yhteiskunnallista, oli koko kunnan rikkauksia veroitettava siihen tarkoitukseen.
Meidän täytyy myöntää, että jokainen olikin auliisti tarjonnut rikkauksistaan tätä suurta juhlaa varten: kuka oli lahjoittanut maton, kuka alttariliinan, yksi silkkiverhot, toinen pyhimystarinaa esittävän taulun.
Mutta koska lokakuussa sää yleensä on kovin epävakainen ja ilmapuntari harvoin osoittaa kaunista ilmaa Skorpionin merkeissä, ei kukaan ollut tuonut lahjaansa ennakolta, vaan jokainen oli odottanut juhlapäivää kantaakseen silloin roponsa esille.
Aurinko nousi kello puoli seitsemän, kuten sen tapa on tähän vuodenaikaan, ennustaen säteittensä helakkuudella ja hehkulla sellaista kaunista syyspäivää, jota toisinaan voi verrata kevään ihanimpiin päiviin.
Kello yhdeksältä aamulla isänmaan alttari oli vaatetettu uhkealla Aubusson-matolla, joka puolestaan oli verhottu pitsein koristetulla vaatteella. Ylinnä oli taulu, joka kuvasi Johannes Kastajaa saarnaamassa aavikolla. Taulun yläpuolella kaartui samettinen, kultaripsinen telttakatto, josta riippuivat uhkeat, kirjaillut verhot.
Juhlamessussa tarpeelliset välineet oli tietenkin kirkon toimitettava paikalle. Siitä puolesta ei siis kukaan huolehtinut.
Lisäksi oli jokainen kansalainen — niinkuin Kristuksen ruumiinjuhlankin aikana on tapana — ripustanut porttinsa pieleen tai talonsa päätyyn muratein koristettuja hursteja tai seinävaatteita, joihin oli ommeltu kukkia tai henkilökuvia.
Kaikki Villers-Cotteretsin ja lähiseudun nuoret tytöt valkoisissaan, uumilla kolmivärivyöhyt ja kädessä vihreä oksa, oli määrätty ympäröimään isänmaan alttaria.
Messun jälkeen piti miesten vannoa vala hallitusmuodolle.
Villers-Cotteretsin kansalliskaarti, joka oli seissyt aseissa kello kahdeksasta saakka, odotti naapurikylien kunnalliskaarteja ja vaihtoi tervehdyksiä sitä mukaa kuin ne saapuivat.
On sanomattakin selvää, että kärsimättömimmin odotettiin Haramontin kansalliskaartin tuloa.
Oli näet levinnyt huhu, että Pitoun toimesta ja kuninkaallisen anteliaisuuden turvin ne kolmeneljättä miestä, jotka muodostivat kaartin, ynnä heidän päällikkönsä Ange Pitou esiintyisivät oikeissa asetakeissa.
Mestari Dulauroyn työhuoneet olivat koko viikon olleet täynnä kansaa.Ulkona ja sisällä oli tungeskellut uteliaita katselemassa kymmenentyömiehen valmistelevan tätä jättiläistilausta, jonka vertaista eiVillers-Cotteretsissa ollut miesmuistiin nähty.
Viimeinen univormu, kapteenin — sillä Pitou oli vaatinut, että hänen pukunsa tekoon ryhdyttäisiin vasta kun toisten olisivat valmiit — viimeinen asetakki annettiin sopimuksen mukaan omistajalle lauantai-iltana minuuttia vailla kaksitoista.
Sopimuksen mukaan Pitou niinikään suoritti silloin viimeistä ropoa myöten viisikolmatta louisdoria herra Dulauroylle.
Kaikki tämä oli omiaan herättämään hälyä piirikunnan keskuksessa, ei siis ollut kumma, että mainittuna päivänä Haramontin kansalliskaartia odotettiin kärsimättömästi!
Täsmälleen kello yhdeksän alkoi Largny-kadun päästä kuulua rummunpärinää ja huilun vihellystä. Ilmoille kajahti voimakas ilon ja ihailun kirkaisu ja kaukaa näkyi Pitou valkoisen ratsunsa — tai oikeammin luutnanttinsa Désiré Maniquetin valkoisen ratsun — selässä.
Haramontin kansalliskaarti osoittautui ennakkomainettansa paremmaksi — mikä ei useinkaan ole laita asioitten, joita on saanut kauan odottaa.
Muistettakoon sitä riemua, jonka samainen kaarti herätti, kun sen ainoana univormuna oli vain kolmeneljättä samanlaista hattua ja Pitoun eroitti kaartilaisesta vain kaski ja tavallinen ratsuväen sapeli.
Voi siis kuvitella, mikä sotilaallinen ryhti oli nyt näillä Pitoun kolmellaneljällä miehellä, joiden yllä oli oikeat asetakit ja sotilashousut, ja kuinka keikarimainen asento heidän päälliköllään, jonka pikku hattu oli kallellaan toiselle korvalle, kaulalaatta rinnalla, »kissankäpälät» olkapäillä ja miekka kädessä.
Largny-kadulta Lafontaine-aukiolle asti kuuluikin yhtämittaista ihailunsorinaa ja huutoja.
Täti Angélique ei ollut laisinkaan tuntea veljenpoikaansa. Hän oli sotkeutua Maniquetin valkoisen ratsun jalkoihin yrittäessään katsella Pitouta ihan läheltä.
Pitou heilautti miekallaan majesteetillisen tervehdyksen ja lausui juhlallisella äänellä, joka kantoi parinkymmenen askeleen päähän:
»Hyvää päivää, madame Angélique!»
Moinen kunnioittava tervehdys musersi tämän ikäneidon niin kokonaan, että hän astui kolme askelta taaksepäin, kohotti kätensä, ja huudahti:
»Voi, tuota poika-poloista! Onni on pannut hänen päänsä sekaisin! Hän ei tunne enää tätiään!»
Huomautukseen vastaamatta Pitou ajoi majesteetillisesti ohi ja sijoittui isänmaan alttarin kupeella kunniapaikalle, joka oli varattu Haramontin kansalliskaartille, ainoalle täysissä varustuksissa esiintyvälle joukolle.
Perille päästyään Pitou hypähti maahan ja uskoi hevosensa eräälle katupojalle, joka tästä toimesta sai uhkealta kapteenilta kuusi hohtavaa hopearahaa.
Viittä minuuttia myöhemmin tämä tapahtuma kerrottiin täti Angéliquelle, joka päivitteli:
»Mutta se poika-parka on siis miljoonamies?»
Sitten hän jatkoi hiljaa:
»Olinpa aika höperö, kun riitaannuin hänen kanssaan. Tädit perivät veljenpoikansa…»
Pitou ei kuullut tätä päivittelyä eikä tätä mietelmää. Pitou oli yksinkertaisesti ihan haltioissaan.
Niiden nuorten tyttöjen joukossa, joiden uumilla oli kolmivärinen vyöhyt ja kädessä vihreä muratinoksa, hän oli huomannut Catherinen.
Catherine oli vielä kalpea vastikään kestetyn sairautensa jäljiltä, mutta kauniimpi kuin kukaan toinen, joka upeili terveen raikkaassa kukoistuksessa.
Catherine oli kalpea, mutta onnellinen, sillä tänä aamuna hän oli löytänyt kirjeen ontosta piilipuusta — Pitoun huolenpidon tuloksena.
Pitou-poloisella oli aikaa kaikkeen, kuten olemme jo maininneet.
Kello seitsemältä aamulla hän oli muun puuhan lomassa käväissyt muori Colomben luona. Neljänneksen yli seitsemän hän oli ehtinyt panna kirjeen onttoon piilipuuhun. Kello kahdeksan hän oli täydessä univormussa astunut kolmenneljättä miehensä etunenään.
Hän ei ollut nähnyt Catherinea sen jälkeen kuin oli jättänyt hänet maatilan sairasvuoteelle, ja sanomme toistamiseen, että tyttö oli hänen mielestään niin kaunis ja niin onnellinen, että hän vallan haltioitui hänet nähdessään.
Catherine viittasi hänet luoksensa.
Pitou silmäili ympärilleen todetakseen, että viittaus tarkoitti häntä.
Catherine hymyili ja uudisti kehoituksensa.
Ei ollut enää tilaa erehtymiselle.
Pitou työnsi miekan tuppeen, otti sirosti kolmikolkkahatun käteensä ja lähestyi paljain päin nuorta tyttöä.
Kenraali Lafayetten edessä Pitou olisi yksinkertaisesti vain nostanut kätensä hatun reunalle.
»Ah, herra Pitou», sanoi Catherine, »en ollut sinua tunteakaan! Hyvä jumala, kuinka asetakkisi pukeekaan sinua!»
Sitten hän kuiskasi:
»Kiitos, kiitos, rakas Pitou! Voi, kuinka hyvä sinä oletkaan ja kuinka minä pidänkään sinusta!»
Ja hän tarttui kansalliskaartin kapteenin käteen ja puristi sitä omassaan.
Pitoun silmissä musteni, hattu putosi maahan hänen vapaana olevasta kädestään ja rakastunut poika-poloinen olisi kukaties vaipunut polvilleen hatun viereen, ellei samassa Soissons-kadulta päin olisi kuulunut kovaa meteliä, uhkaavien huutojen säestämänä.
Mikä tämän hälinän aiheuttikin, Pitou käytti hyväkseen tätä välikohtausta tointuakseen hämmennyksestään.
Hän riuhtaisi kätensä Catherinen käsistä, sieppasi hattunsa ja kiiruhti kolmenneljättä miehensä etunenään huutaen: »Aseihin!»
Kertokaamme nyt, mikä oli aiheuttanut tämän kovan metelin ja nämä uhkaavat huudot.
Tiedämme jo, että apotti Fortier oli määrätty pitämään liittomessu isänmaan alttarilla ja että pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksen koristukset, kuten risti, viirit ja kynttilänjalat, piti tuotaman kirkosta torin keskelle pystytetyn uuden alttarin varusteiksi.
Pormestari de Longpré oli saanut hoitaakseen tämän puolen juhlallisuuksista.
Kuten muistamme, oli herra de Longpré jo kerran ennenkin asioinnut apotti Fortierin kanssa, silloin kun Pitou kenraali Lafayetten antama valtakirja kädessä oli aseellisen voiman turvin anastanut apotti Fortierin pidättämät aseet. [Kts.Ange Pitou. 36. luku.]
Herra de Longpré siis tunsi, kuten kaikki kaupunkilaiset, apotti Fortierin luonteen ja tiesi, että tämä oli lujatahtoinen itsepäisyyteen asti, ärtyisä väkivaltaisuuteen saakka.
Hän aavisti, että apotti Fortier muisti vielä hyvin hänen esiintymisensä mainitussa asejutussa.
Sen vuoksi hän tyytyikin, käymättä henkilökohtaisesti apotti Fortierin puheilla ja käsittelemättä kysymystä maallisen ja hengellisen vallan välisenä asiana, hän tyytyikin, kuten sanottu, lähettämään tälle kunnianarvoiselle Jumalan palvelijalle juhlan ohjelman, jossa oli m.m. seuraavat kohdat:
»IV. Herra apotti Fortier pitää messun isänmaan alttarilla; messutoimitus alkaa kello kymmenen aamupäivällä.
V. Herra apotti Fortierin toimesta siirretään pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksessa tarvittavat koristukset Villers-Cotteretsin kirkosta isänmaan alttarille.»
Maistraatin sihteeri itse oli vienyt tämän ohjelman apotti Fortierille. Apotti oli lukenut sen pilkallisen näköisenä ja vastannut äänellä, joka kuulosti samanlaiselta kuin oli hänen ilmeensäkin:
»Hyvä on.»
Kuten olemme nähneet, oli isänmaan alttari saanut jo kello yhdeksäksi mattonsa, verhonsa, liinansa ja taulunsa, joka kuvasi Johannes Kastajaa pitämässä erämaasaarnaansa.
Puuttuivat enää vain kynttilänjalat, sakramenttikaappi, risti ja muut jumalanpalveluksessa tarvittavat esineet.
Kello tuli puoli kymmenen eikä näitä esineitä ollut vieläkään tuotu.
Pormestari hermostui.
Hän lähetti sihteerinsä kirkkoon tiedustelemaan, joko pyhien astioitten kuljetusta puuhattiin.
Sihteeri palasi ja ilmoitti, että kirkon ovet olivat kaksinkertaisessa salvassa.
Sihteeri lähetettiin suntion luokse, joka tietenkin oli saanut tehtäväkseen esineitten kuljetuksen. Suntio istui huoneessaan jalka jakkaralla ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin rienaajan riivaamalla.
Suntio-parka oli nyrjäyttänyt nilkkansa.
Sihteeri lähetettiin kiireesti lukkarien luo.
Molemmat olivat huonossa kunnossa. Toinen oli ottanut oksennus-, toinen ulostuslääkettä. Lääkkeet olivat vaikuttaneet ihmeellisesti ja molemmat potilaat toivoivat paranevansa ennalleen parissa päivässä.
Pormestari alkoi epäillä salajuonta. Hän lähetti sihteerinsä apottiFortierin luo.
Apotti Fortier oli samana aamuna saanut leinikohtauksen ja hänen sisarensa pelkäsi leinin pian siirtyvän hänen mahaansa.
Herra de Longpré ymmärsi nyt kaikki. Apotti Fortier ei ainoastaan kieltäytynyt pitämästä messua isänmaan alttarilla, vaan oli lisäksi tehnyt suntion ja lukkarit työhön kykenemättömiksi ja sulkemalla kaikki kirkonovet esti ketään muutakaan pappia, mikäli sellainen jostakin löydettäisiin, pitämästä messua hänen asemastaan.
Tilanne oli vakava.
Siihen aikaan uskottiin vielä, ettei suurina hetkinä maallinen valta voinut toimia erillään hengellisestä ja ettei minkäänlaista juhlaa käynyt päinsä suorittaa ilman messua.
Muutamaa vuotta myöhemmin mentiin päinvastaiseen äärimmäisyyteen.
Nämä sihteerin edestakaiset matkat eivät olleet sujuneet niin, ettei hän olisi jotakin vihjaissut suntion nyrjähtäneestä nilkasta, toisen lukkarin oksennus- ja toisen ulostuslääkkeestä ja apotin leinikohtauksesta.
Väkijoukosta alkoi kuulua uhkaavaa murinaa.
Puhuttiin jo, että murtauduttaisiin kirkkoon, otettaisiin sieltä pyhät astiat ja jumalanpalveluksessa tarpeelliset koristukset ja laahattaisiin apotti Fortier vaikka väkivalloin isänmaan alttarin ääreen.
Herra de Longpré, joka oli sopua harrastava mies, tyynnytti tämän ensimmäisen mieltenkuohun ja lupasi itse mennä neuvottelemaan apotti Fortierin kanssa.
Hän lähti siis Soissons-kadulle ja kolkutti arvoisan apotin ovelle, joka oli lukittu yhtä huolellisesti kuin kirkonkin ovet.
Turhaan hän kolkutti, ovi pysyi kiinni.
Herra de Longpré huomasi, että nyt oli turvauduttava aseelliseen voimaan.
Hän kutsutti paikalle ratsuväenkersantin ja poliisipäällikön.
Molemmat olivat isolla torilla ja riensivät noudattamaan pormestarin kutsua.
Suunnaton väkijoukko seurasi heitä.
Koska kellään ei ollut mukanaan rautakankea tai muurinsärkijää, joilla ovi olisi voitu murtaa, lähetettiin yksinkertaisesti sana eräälle lukkosepälle.
Mutta juuri kun lukkoseppä sovitteli tiirikkaa lukkoon, aukeni ovi ja apotti Fortier astui kynnykselle.
Ei kuten ennen muinoin Coligny, joka kysyi murhaajiltaan: »Veljet, mitä te tahdotte?»
Ei, vaan niinkuin Kalkhas, katse palavana jakarva pörröisenä, kutenRacine sanooIphigenie-draamassaan.
»Pois!» huusi hän ja kohotti kätensä uhkaavin elein. »Pois, te kerettiläiset jumalankieltäjät, hugenotit, luopiot, amelekit, Sodoman ja Gomorrhan väki. Poistukaa Herran miehen kynnykseltä!»
Väkijoukosta kuului voimakasta murinaa, joka ei suinkaan ilmaissut suosiota apotti Fortieria kohtaan.
»Anteeksi, herra apotti», virkkoi pormestari lempeällä äänellään, jonka hän koetti saada niin rakastettavaksi kuin suinkin.
»Anteeksi, herra apotti, me haluamme vain kuulla, pidättekö vai ette messun isänmaan alttarilla».
»Haluanko pitää messun isänmaan alttarilla?» huudahti apotti kuohahtaen pyhään vihaan, joka hänet usein valtasi. »Haluanko pyhittää kapinan, epäuskon ja kiittämättömyyden? Haluanko rukoilla Jumalaa kiroamaan hyveen ja siunaamaan rikoksen? Sitä ette liene toivonut, herra pormestari! Haluatte kuulla, suostunko vai en toimittamaan kaikkea pyhää loukkaavan messunne? No niin, en, suostu, en, en!»
»Hyvä on, herra apotti», vastasi pormestari, »olette vapaa eikä teitä voi pakottaa».
»Ah, on kovin hauskaa, että olen vapaa», sanoi apotti, »on kovin hauskaa, ettei minua voi pakottaa… Olette tosiaan liian ystävällinen, herra pormestari.»
Ja ilkkuvasti nauraen hän alkoi salvata oveaan viranomaisten nenän edessä.
Ovi olisi pian näyttänyt — käyttääksemme kansanomaista sanontaa — puisevaa naamaansa hölmistyneelle joukolle, ellei äkkiä muuan mies olisi syöksynyt esille ja riuhtaissut jäntevällä kädellä auki kolme neljännesmatkaa sulkeutunutta ovea, jolloin apotti oli kaatua mukana, niin voimakas kuin olikin.
Tämä mies oli Billot — Billot, vihasta kalpeana, otsa kurtussa, hampaat tiukasti yhteen puserrettuina.
Kuten muistettaneen, oli Billot filosofi. Hän halveksi pappeja, joita hän sanoi mustatakeiksi ja laiskureiksi.
Syntyi syvä hiljaisuus. Ymmärrettiin, että näiden kahden miehen välillä tapahtuisi pian jotakin hirveää.
Mutta vaikka Billot olikin ovea avatessaan osoittanut vallan tavatonta kiivautta, aloitti hän keskustelun tyynesti, melkein lempeästi ja sanoi herra de Longprélle:
»Anteeksi, herra pormestari, kuinka äsken sanoittekaan? Te sanoitte… olkaa hyvä ja toistakaa sananne… te sanoitte, ettei herra apottia voitaisi pakottaa, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa juhlaan… niinkö sanoitte?»
»Niin, tosiaan» sopersi poloinen herra de Longpré, »luulen todella sanoneeni niin».
»Ah, sillein olette pahasti erehtynyt, herra pormestari, ja nykyisenä ajankohtana on tärkeätä, etteivät erehdykset pääse leviämään.»
»Pois, pyhänhäväisijä, pois, jumalankieltäjä pois, uskonluopio, pois, kerettiläinen!» huusi apotti Billotille.
»Soo», virkkoi Billot, »herra apotti, pysykäämme hiljaa tai juttu päättyy huonosti. Minä varoitan teitä. En tahdo loukata teitä, minä vain keskustelen. Herra pormestari arvelee, ettei teitä voida pakottaa pitämään messua. Minä väitän, että teidät voidaan pakottaa.»
»Sinä jumalanpilkkaaja, sinä pääsyntinen!» kirkui apotti.
»Vaiti!» kehoitti Billot. »Minä todistan väitteeni.»
»Vaiti, vaiti!» kertasi väkijoukko.
»Kuuletteko, herra apotti», virkkoi Billot yhä tyynesti, »kaikki ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä en saarnaa niin hyvin kuin te, mutta tuntuu kuin minulla olisi tähdellisempää sanottavaa, koska minua halutaan kuunnella.»
Apotti aikoi vastata jollakin uudella sadatustulvalla, mutta joukon yhä yltyvä murina alkoi tehota häneenkin.
»Puhu sitten», sanoi hän ilkkuvalla äänellä, »saammepa kuulla, mitä sinulla on sanottavaa!»
»Sen saatte totisesti kuulla, herra apotti», vakuutti Billot.
»No, ala nyt, minä kuuntelen.»
»Siinä teette oikein.»
Sitten hän loi syrjäsilmäyksen apottiin kuin varmentuakseen, että tämä tosiaankin olisi vaiti hänen puhuessaan.
»Esitän vain hyvin yksinkertaisen asian», jatkoi hän sitten, »sen näet, että ken saa palkan hän on velvollinen tämän palkan korvaukseksi suorittamaan tehtävän, jota varten hänet on palkattu».
»Vai niin, huomaan kyllä, mihin pyrit», sanoi apotti.
»Hyvät ystävät», sanoi Billot puhuen yhtä lempeästi kuin tähänkin asti ja kääntyi niiden parin kolmen sadan kuulijan puoleen, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, »kumpaa mieluummin teette, kuuntelette herra apotin herjaavan vai minun puhuvan?»
»Puhukaa, herra Billot, puhukaa! Me kuuntelemme. Vaiti, herra apotti, vaiti!»
Billot katsahti apottiin ja jatkoi:
»Sanoin äsken, että ken saa palkan on myöskin velvollinen suorittamaan työn, johon hänet on palkattu. Tässä meillä esimerkiksi on maistraatin herra sihteeri. Hänet on palkattu laatimaan herra pormestarin kirjalliset määräykset, viemään hänen kirjelmänsä ja tuomaan niiden vastaukset, joille kirjelmät on osoitettu. Herra pormestari lähetti hänet teidän luoksenne, herra apotti, tuomaan teille juhlan ohjelmaa. No niin, hänen mieleensä ei juolahtanutkaan sanoa: 'Herra pormestari, minä en halua viedä juhlan ohjelmaa herra Fortierille.' Vai kuinka, herra sihteeri, sellainen ei olisi juolahtanut mieleenne?»
»Ei suinkaan, herra Billot», vastasi sihteeri mutkattomasti, »ei vainen olisikaan!»
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
»Pyhänhäväisijä!» kirahti apotti.
»Hiljaa!» kehoitti väkijoukko.
Billot jatkoi:
»Tässä meillä on poliisilaitoksen kersantti, joka on palkattu huolehtimaan järjestyksestä siellä missä hyvä järjestys on häiriintynyt tai voi häiriintyä. Kun herra pormestari äsken arveli, että te, herra apotti, voisitte aiheuttaa epäjärjestystä, ja kutsutti hänet avukseen, ei herra kersantin mieleen juolahtanut vastata: 'Herra pormestari, palauttakaa järjestys parhaan kykynne mukaan, mutta palauttakaa se minun avuttani’. Herra kersantti, ette edes ajatellut vastata sillä tavalla, vai kuinka?»
»En suinkaan; velvollisuuteni oli saapua», vastasi kersantti yksinkertaisesti, »minä noudatin kutsua».
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
Apotti kiristeli hampaitaan.
»Malttakaa vielä hetki», jatkoi Billot. »Tässä meillä on kelpo lukkoseppä. Hänen ammattinsa on, kuten nimikin sanoo, valmistaa ja avata tai sulkea lukkoja. Herra pormestari kutsutti hänet murtamaan oveanne, herra apotti. Hetkeäkään hän ei tuumaillut vastata herra pormestarille: 'Minä en halua aukaista herra Fortierin ovea.' Eikö totta, Picard, sellainen ajatus ei pälkähtänyt päähäsi?»
»Ei ollenkaan», vastasi lukkoseppä. »Otin tiirikkani ja lähdin. Kukin tehköön tehtävänsä, silloin kaikki käy jullilleen.»
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
Apotti aikoi keskeyttää, mutta Billot hillitsi hänet kädenliikkeellä.
»No niin», jatkoi hän, »sanokaapa nyt, mistä johtuu, että kaikkien toisten täyttäessä velvollisuutensa te yksin, te, joka olette valittu muiden esikuvaksi, te yksin, kuuletteko, te ette täytä velvollisuuttanne?»
»Hyvä, hyvä, Billot!» huusi joukko kuin yhdestä suusta.
»Te ette ainoastaan laiminlyö velvollisuuttanne, vaan lisäksi kehoitatte esimerkillänne epäjärjestykseen ja pahuuteen.»
»Oh», huudahti apotti Fortier, joka huomasi, että hänen täytyi puolustautua, »kirkko on riippumaton, kirkko ei tottele ketään, kirkko hallitsee itse itseään!»
»Siinäpä juuri paha onkin» huomautti Billot »siinä juuri, että te muodostatte maassa vallan, oman valtioelimen valtiossa. Te olette joko ranskalainen tai ulkomaalainen, te joko olette maan kansalainen tai ette ole. Ellette ole maan kansalainen, ellette ole ranskalainen; jos olette preussilainen, englantilainen tai itävaltalainen, jos herrat Pitt, Coburg tai von Kaunitz maksavat teille palkan, niin totelkaa herroja Pittiä, Coburgia tai von Kaunitzia. Mutta jos olette ranskalainen, jos olette maan kansalainen, jos kansa maksaa teille palkan, niin totelkaa kansaa.»
»Niin, niin», huusi kolmesataa suuta.
»Ja siinä tapauksessa», sanoi Billot, kulmakarvat rypyssä, silmät välähtäen ja kohotti valtavan kätensä apotin olkapään tasalle, »siinä tapauksessa minä kehoitan kansan nimessä sinua täyttämään rauhantehtävän, rukoilemaan taivaan siunausta kaitselmuksen lempeä ja Herran armoa lähimmäisillesi ja isänmaallesi. Tule nyt!»
»Hyvä, hyvä, Billot! Eläköön Billot!» huudettiin kuin yhdestä suusta.»Alttarille, pappi alttarille!»
Huutojen rohkaisemana tilanhoitaja veti jäntevällä kädellään oviaukon suojelevasta holvista esille papin, joka kenties ensimmäisenä Ranskassa esitti näin avoimesti vastavallankumoukselliset mielipiteensä.
Apotti Fortier oivalsi, että enempi vastustelu oli turhaa.
»Hyvä on», sanoi hän, »minä olen marttyyri, kutsun marttyyriä avukseni, vetoan marttyyriin!»
Ja hän viritti juhlallisin äänin virren:Libera nos, Domine!
Tämä omituinen kulkue, joka huutojen ja hälinän mukana suuntautui isolle torille päin, oli melullaan yllättänyt Pitoun, juuri kun tämä oli pyörtymäisillään Catherinen kiitosten, hellien sanojen ja kädenpuristuksen aiheuttaman hurmion uhrina.