Ihmisoikeuksien julistus
Tämä hälinä toi Pitoun mieleen ne pariisilaismetakat, joiden tarkkaajana hän oli saanut useammin kuin kerran olla, ja koska hän arveli, että joku murhaajajoukko oli lähestymässä ja että hänen puolustettavakseen tulisi joku uusi Flesselles, uusi Foulon, uusi Berthier, oli hän huutanut: »aseihin!» ja rientänyt kolmenneljättä miehensä etunenään.
Tällöin väkijoukko oli jakaantunut ja hän oli nähnyt Billotin laahaavan mukanaan apotti Fortieria, jolta puuttui vain palmunoksa näyttääkseen entisajan kristittymarttyyrilta, jota vietiin sirkuksen areenalle.
Luontainen vaisto kehoitti häntä puolustamaan entistä opettajaansa, jonka rikoksesta hän ei vielä ollut selvillä.
»Oh, herra Billot!» huudahti hän ja kiiruhti tilanhoitajaa vastaan.
»Ah, isä!» huudahti Catherine sellaisella äänensävyllä, että olisi luullut jonkun taitavan näyttämönohjaajan opettaneen sen hänelle.
Mutta Billotin tarvitsi luoda heihin vain silmäys, ja Pitou pysähtyi, samoin Catherine. Tässä kokonaista kansaa edustavassa miehessä oli kotkaa ja leijonaa.
Ehdittyään lavan kupeelle hän päästi apotti Fortierin vapaaksi ja osoittaen sormellaan alttaria hän sanoi:
»Katso, tuossa on se isänmaan alttari, jonka ääressä sinä halveksit pitää messua ja jonka palvelijaksi minä, Billot, julistan sinun olevan arvottoman. Noustakseen nämä pyhät portaat täytyy ihmissydäntä paisuttaa seuraavien kolmen tunteen: vapaudenkaipuun, isänmaanalttiuden ja ihmisyydenrakkauden. Pappi, uhraudutko maasi hyväksi? Pappi, rakastatko lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi? Nouse silloin rohkeasti tuolle alttarille ja rukoile Jumalaa. Mutta ellet tunne itseäsi ensimmäiseksi kansalaiseksi joukossamme, luovuta paikka sinua arvokkaammalle ja väisty tieltä… katoa täältä… mene!»
»Voi, sinua onnetonta miestä!» huudahti apotti väistyen ja uhatenBillotia sormellaan. »Sinä et tiedä, kenelle julistat sodan!»
»Tiedän kyllä», sanoi Billot. »Minä julistan sodan susille, ketuille ja käärmeille, kaikelle, mikä pistää, puree, raatelee pimeässä. No niin», lisäsi hän ja iski voimaa uhkuvin elein molemmilla käsillä rintaansa, »raadelkaa, purkaa, pistäkää… minä olen valmis!»
Syntyi hiljaisuus, jonka kuluessa koko tämä joukko teki tilaa päästääkseen papin poistumaan. Kiinteäksi kokonaisuudeksi jälleen sullouduttuaan joukko seisoi liikkumattomana ja ihaili äänettömänä tuota uskalikkoa, joka tarjoutui sen hirvittävän vallan iskuille, jonka orjana puoli maailmaa silloin vielä huokaili ja jota sanottiin pappisvallaksi.
Ei ollut enää pormestaria, ei pormestarin apulaista, ei kaupunginvaltuustoa, oli vain Billot.
Herra de Longpré lähestyi häntä.
»Mutta, herra Billot», sanoi hän, »nyt meillä ei ole enää pappia!»
»Entä sitten?» kysyi Billot.
»Kun ei ole kirkkoherraa, ei ole messuakaan!»
»Iso vahinko tosiaankin!» tokaisi Billot, joka ripiltä päästyään oli käynyt kirkossa vain kahdesti, omana hääpäivänään ja tyttärensä ristiäispäivänä.
»En minäkään väitä, että se on iso vahinko», myönsi pormestari, joka — järkevästi kylläkin — ei mielinyt vastustella Billotia, »mutta mitä me nyt panemme messun tilalle?»
»Messun tilalle?» huudahti Billot todellisen innoituksen vallassa. »Minä sanon sen teille. Nouskaa kanssani isänmaan alttarille, herra pormestari, nouse sinäkin, Pitou, te oikealle, sinä vasemmalle puolelle… kas noin. Kuulkaa nyt tarkoin, kansalaiset, mitä me panemme messun tilalle. Me panemme sen tilalle ihmisoikeuksien julistuksen… se on vapauden uskontunnustus, se on tulevaisuuden evankeliumi.»
Kaikki kädet paukuttivat yhtaikaa. Kaikki nämä eilispäivän vapaat ihmiset tai oikeammin tuskin vielä kahleistaan päässeet, kaikki nämä ihmiset himoitsivat tutustua oikeuksiin, jotka heille oli vastikään hankittu ja joista he eivät olleet vielä saaneet nauttia.
He janosivat vallan toisin tätä puhetta kuin sitä, jota apotti Fortier sanoi taivaalliseksi.
Seisten lakivaltaa edustavan pormestarin ja asevaltaa edustavan Pitoun välissä Billot kohotti kätensä ja lausui ulkomuistista — kuten muistamme, ei tuo kunnon tilanhoitaja osannut lukea — ja kaikuvalla äänellä seuraavat sanat, joita väkijoukko kuunteli liikkumattomana, äänettömänä, paljastetuin päin.
1. Ihmiset syntyvät ja pysyvät oikeuksissaan vapaina ja tasa-arvoisina. Yhteiskunnalliset eroavaisuudet perustuvat vain yhteisen hyödyn erilaiseen käyttöön.
2. Kaiken valtiollisen liitynnän tarkoituksena on ihmisen luontaisten ja inistään riippumattomien oikeuksien säilyttäminen. Nämä oikeudet ovat: omistusoikeus, henkilökohtainen turva ja kaikenlaisen sorron vastustus.»
Sanat »sorron vastustus» Billot lausui miehenä, joka on nähnyt Bastiljin muurien sortuvan ja joka tietää, ettei mikään voi vastustaa kansan käsivartta, kun kansa käsivartensa kohottaa.
Ne sanat synnyttivätkin hälinän, joka väkijoukon aiheuttamana muistuttaa murinaa.
Billot jatkoi:
»3. Korkeimman vallan periaate pohjautuu varsinaisesti kansaan. Mikään järjestö, kukaan yksityinen ei voi käyttää valtaa, joka ei ole kauttaaltaan kansasta lähtöisin…»
Tämä lause palautti liiankin elävästi kuulijoitten mieleen Billotin ja apotti Fortierin välisen keskustelun, jolloin Billot oli vedonnut tähän periaatteeseen. Silloin se oli huomaamatta sivuutettu, mutta nyt sitä tervehdittiin hyvä-huudoin ja taputuksin.
Billot odotti, kunnes suosionosoitukset olivat tauonneet, ja jatkoi:
»4. Vapaus merkitsee oikeutta tehdä kaikkea sitä, mikä ei vahingoita toista: ihmisen luontaisten oikeuksien sovelluttamisella ei siis ole muita rajoituksia kuin ne, jotka takaavat yhteiskunnan toisille jäsenille samojen oikeuksien nautinnon. Nämä rajoitukset säätää laki…»
Tämä pykälä oli hieman liian käsitteellinen kuulijoitten yksinkertaiselle ajatuskyvylle. Siihen suhtauduttiinkin kylmemmin kuin toisiin, niin perustavaa laatua kuin se olikin.
»5. Lailla ei ole oikeutta kieltää muita toimintoja kuin ne, jotka vahingoittavat yhteiskuntaa. Mitä laki ei kiellä, sitä ei voida estää eikä ketään voida pakottaa tekemään, mitä se ei säädä…»
»Merkitseekö se sitä», kysyi muuan ääni joukosta, »että koska laki ei säädä päivätyötä ja on poistanut kymmenykset, papit eivät voi enää milloinkaan tulla korjaamaan minun pelloltani kymmenyksiä eikä kuningas voi pakottaa minua päivätyöhön?» »Sitä se merkitsee», vastasi Billot kysyjälle, »ja me olemme tästälähin ikiajoiksi vapaat noista häpeällisistä rasituksista!»
»Eläköön siis se laki!» huudahti kysyjä.
Ja kaikki toistivat kuin kuorossa: »Eläköön laki!»
Billot jatkoi:
»6. Laki on yleisen tahdon ilmaus…»
Billot pysähtyi, kohotti juhlallisesti kätensä ja jatkoi:
»Ystävät, veljet, kansalaiset, ihmiset, kuunnelkaa tarkoin!
Kaikilla ranskalaisilla on oikeus joko henkilökohtaisesti taiedustajiensa välityksellä ottaa osaa lainsäädäntöön…»
Ja korottaen ääntänsä, niin ettei tavuatakaan menisi hukkaan, hän jatkoi:
»Laki on sama kaikille, sekä niille, joita se suojaa, että niille,joita se rankaisee.»
Ja entistäkin kaikuvammalla äänellä hän lisäsi:
»Kaikki kansalaiset ovat sen edessä tasa-arvoisia, ovat siis samalla tavalla oikeutetut kaikkiin julkisiin arvoihin, virkoihin ja toimiinkykyjensämukaan, etuoikeuksina vain heidänkuntonsaja heidänlahjakkuutensa.»
Kuudes pykälä sai osakseen yksimielisen hyväksymisen.
Billot siirtyi seitsemänteen.
»Ketään ei saa syyttää, pidättää tai vangita muissa kuin lain määräämissä tapauksissa ja silloinkin vain sen säätämien muotojen mukaan. Ne, jotka yllyttävät, panevat toimeen tai antavat panna toimeen omavaltaisia määräyksiä, saavat rangaistuksen. Mutta kansalaisen, joka lain mukaan haastetaan tai vangitaan, on heti toteltava. Hangoittelu on rangaistuksen alainen teko.
8. Laki saa tuomita vain ehdottoman välttämättömiin rangaistuksiin eikä ketään saa tuomita muun kuin ennen rikosta säädetyn ja julkaistun lain mukaan.
9. Koska jokaista on pidettävä syyttömänä siihen asti kun hänet on julistettu syylliseksi, ja jos on välttämätöntä pidättää hänet, kieltäköön laki jyrkästi kaikkinaisen kovuuden, mikäli siihen ei ole turvauduttava hänen pakonsa estämiseksi.
10. Ketään ei saa vainota hänen mielipiteittensä, ei edes uskonnollisten, takia, elleivät ne häiritse lain säätämää järjestystä.
Ajatusten ja mielipiteitten vapaa esittäminen on ihmisen kallisarvoisimpia oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis vapaasti puhua, kirjoittaa ja julkaista, kuitenkin sillä ehdolla, että he lain säätämissä tapauksissa joutuvat vastaamaan tämän vapauden väärinkäytöstä.
12. Ihmis- ja kansalaisoikeuksien turvaaminen vaatii julkista valtaelintä. Tämä valta on siis perustettu kaikkien hyödyksi eikä niiden erikoiseduksi, joiden käsiin se on uskottu.
13. Tämän julkisen vallan ylläpitämiseksi ja hallintokuluja varten on yleinen verotus välttämätön. Verotus on jaettava kaikkien kansalaisten osalle kunkin tulojen mukaan.
14. Jokaisella kansalaisella on oikeus joko henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä todeta yleisen verotuksen tarpeellisuus, myöntää se, tarkata sen käyttöä ja määrätä sen suuruus, jakotapa, periminen ja pätevyysaika.
15. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia jokaiselta julkiselta virkamieheltä tilintekoa hallintotoiminnastaan.
16. Yhteiskunta, jossa ihmisoikeuksia ei ole turvattu tai hallitusvalta ei ole tarkoin määritelty, on vailla perustuslakia.
17. Koska omistusoikeus on pyhä ja loukkaamaton, ei keltään voida sitä riistää paitsi milloin yhteinen etu laillisen toteamisen mukaan sitä vaatii ja silloinkin vain ehdolla, että taataan oikeudenmukainen, ennakolta arvioitu korvaus.
Ja nyt», jatkoi Billot, »nyt seuraa näiden periaatteiden sovellutus. Kuunnelkaa, veljet, kuunnelkaa, kansalaiset, ihmiset, jotka tämä oikeuksien julistus on tehnyt vapaiksi, kuunnelkaa!»
»Hiljaa, vaiti, kuunnelkaamme!» huudahti parikymmentä ääntä väkijoukosta.
Billot jatkoi:
»Koska kansalliskokous haluaa rakentaa Ranskan hallitusmuodon niille periaatteille, jotka se on tunnustanut ja julistanut, poistaa se peruuttamattomasti kaikki laitokset, jotka ovat loukanneet oikeuksiin perustuvaa vapautta ja tasa-arvoisuutta…»
Billotin jatkaessa muuttui hänen äänensävynsä vihaiseksi ja uhkaavaksi.
»Ei ole enää aatelistoa, ei pääriyttä, ei perittyjä arvoja, ei arvonmerkkejä, ei läänityshallitusta, ei perintönä kulkevaa tuomarinvaltaa, ei niitä arvoja, nimityksiä tai etuoikeuksia, jotka johtuvat läänityslaitoksesta, ei ritarihuonetta, ei niitä järjestöjä tai kunniamerkkejä, jotka vaativat aateliskirjeen tai edellyttivät ylhäisen syntyperän, ei muuta ylemmyyttä kuin se, joka koituu valtion julkisille toimihenkilöille, kun he virkaansa hoitavat.
Julkiset toimet eivät ole enää perittäviä eivätkä lahjuksien varassa. Millään kansanluokalla tai kellään yksityisellä ei ole muuta etuoikeutta kuin oikeus, joka on yhteinen kaikille ranskalaisille.
Ei ole enää valan tehneen ammattilaisen arvoja, ei ammattikuntia eikäammattipakkoa.
Lopuksi laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia,jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan…»
Billot vaikeni.
Häntä oli kuunneltu uskonnollisen hartaasti ja ääneti.
Ensimmäistä kertaa kansa sai kummakseni kuulla, että sen oikeudet tunnustettiin, julistettiin kirkkaassa päivänvalossa, auringonpaisteessa, kaikkia valtiaan kasvojen edessä, jolta se ikimuistoiset ajat oli hiljaisuudessa rukoillut tätä luonnollista perustuslakia, jonka se oli saanut vasta vuosisataisen orjuuden, kurjuuden ja kärsimysten jälkeen!
Ensimmäistä kertaa ihminen, todellinen ihminen, johon yksinvallan rakennus, aatelisto oikealla, papisto vasemmalla puolellaan, oli nojannut kuusisataa vuotta; ensimmäistä kertaa työmies, käsityöläinen, maanviljelijä tunsi voimansa, arvioi kykynsä, selvitti itselleen paikan, joka hänellä oli maan päällä, mittasi varjon, jonka hän loi auringossa maahan, eikä tämä tunnustus tullut sille jonkun mielihaluaan noudattavan ylhäisen herran taholta, vaan vertaisen miehen suusta!
Ja kun Billot lausuttuaan sanat: »laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia, jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan», kun hän nämä sanat lausuttuaan päästi huudon, joka oli vielä niin uusi, että se tuntui rikolliselta: »Eläköön kansa!» kun hän levittäen molemmat kätensä painoi rintaansa vasten, veljelliseen syleilyyn, pormestarin vyöhytnauhan ja kapteenin olkalaput, niin, vaikka tämä pormestari oli vain kaupunkipahaisen pormestari ja tämä kapteeni vain vaivaisen talonpoikaisjoukon päällikkö, niin tämä periaate, jonka edustajat olivat näin vähäpätöisiä, vaikutti silti suurelta ja kaikki suut toistivat huutoa: »Eläköön kansa!» Kaikki sylit aukenivat ja sulkeutuivat yhteiseen syleilyyn, kaikki sydämet sulivat yhdeksi ainoaksi sydämeksi, kaikki erikoisharrastukset muuttuivat yhteiseksi uhraavaisuudeksi.
Tämä oli niitä kohtauksia, joista Gilbert oli puhunut kuningattarelle ja joita kuningatar ei ollut ymmärtänyt.
Billot astui isänmaan alttarilta riemuitsevan ja yksimielistä hyväksymistä huutavan joukon keskelle.
Villers-Cotteretsin soittokunta, johon naapurikylien soittokunnat olivat yhtyneet, aloitti heti veljeysliittojen sävelen, jota tavallisesti laulettiin häissä ja ristiäisissä:Missä on olla parempi kuin perheen keskuudessa?
Tästä hetkestä alkaen Ranska oli todella muuttumassa yhdeksi isoksi perheeksi. Tämän hetken jälkeen uskonnollinen vihamielisyys sammui ja maakuntain väliset ennakkoluulot lakaistiin pois. Ranskalle tapahtui mikä kerran tapahtuu koko maailmalle: maantiede sai surmansa, ei ollut enää vuoria, ei jokia ei esteitä ihmisten välillä, oli vain yksi kieli, yksi isänmaa, yksi sydän!
Tämä yksinkertainen sävel, jolla koti moinen oli ottanut vastaan Henrik IV:n ja jolla kansa nyt tervehti vapautta, aiheutti hillittömän karkelon, joka tuokiossa laajeni loputtomaksi ketjuksi ja vyörytti eläviä renkaitaan torin keskeltä siitä lähtevien katujen peräpäähän saakka.
Sitten katettiin pöytiä porttien eteen. Rikas tai köyhä, kukin toi annoksen, omenaviinipuolikkaan tai oluthaarikan, viinipullon tai vesikulhon ja koko kansa otti osaa tähän suurateriaan Jumalaa ylistäen. Kuusituhatta kansalaista aterioi saman pöydän ääressä, veljeyden pyhän pöydän ääressä!
Billot oli päivän sankari.
Auliisti hän antoi osan tästä kunniasta pormestarille ja Pitoulle.
On tarpeetonta mainita, että karkelossa Pitou keksi keinon, kuinka sai tarjotuksi kätensä Catherinelle.
Tarpeetonta on niinikään mainita, että ruokapöydässä Pitou keksi keinon, kuinka pääsi istumaan Catherinen viereen.
Mutta tyttö-poloinen oli alakuloinen. Aamupäivän ilo oli kadonnut niinkuin raikas, hymyilevä aamurusko haihtuu puolipäivän myrskyvihureihin.
Taistellessaan apotti Fortierin kanssa ja julistaessaan ihmisoikeudet hänen isänsä oli uhmannut papistoa ja aatelistoa; se uhma oli sitäkin hirveämpi kuin se tuli alhaalta päin.
Catherine oli ajatellut Isidoria, joka ei ollut enää mitään muuta kuin kuka tahansa toinen mies.
Hän ei kylläkään piitannut Isidorin arvonimestä, säädystä eikä varallisuudesta, hän olisi rakastanut Isidoria, vaikka tämä olisi ollut vain yksinkertainen talonpoika, mutta hänestä tuntui, että tätä nuorta miestä oli kohdeltu väärin, epähienosti, julmasti. Hänestä tuntui lisäksi, että hänen isänsä riistäessään varakreiviltä kaikki tämän arvonimet ja etuoikeudet oli karkoittanut nuorukaisen ikiajoiksi hänen läheltään sen sijaan että olisi tuonut hänet lähemmäksi.
Messusta ei puhuttu enää sanaakaan. Apotti Forteille miltei suotiin anteeksi hänen vastavallankumouksellinen purkauksensa. Mutta kun hän seuraavana päivänä astui miltei tyhjään luokkahuoneeseensa, oivalsi hän, minkä kolauksen hänen kansanomaisuutensa oli saanut Villers-Cotteretsin isänmaallisten vanhempien silmissä sen johdosta, että hän oli kieltäytynyt toimittamasta messua isänmaan alttarilla.
Ikkunan alla
Nyt kuvaamamme juhla, jonka tarkoituksena oli paikallisten liittojuhlien muodossa yhdistää toisiinsa kaikki Ranskan kunnat, oli vain alkusoittoa siihen suureen liittojuhlaan, joka vietettiin Pariisissa heinäkuun 14 päivänä 1790.
Näissä paikallisjuhlissa kunnat jo ennakolta merkitsivät edustajat, jotka ne lähettäisivät yleiseen liittojuhlaan.
Se osa, jota Billot ja Pitou olivat esittäneet tänä sunnuntaina, lokakuun 18 päivänä, takasi heille tietysti kaikki valitsijaäänet, kun suuren liittojuhlan päivä koittaisi.
Mutta tätä suurta päivää odoteltaessa palasi elämä entiseen säännölliseen uomaansa, josta kunkin oli hetkeksi ravistanut irti tämä maalaiselämän totunnaista rauhaa järkyttävä ikimuistoinen tapaus.
Puhuessamme maalaiselämän totunnaisesta rauhasta emme tahdo väittää, että maalaisoloissa paremmin kuin muuallakaan elämää elvyttää ilo ja synkentää suru. Ei ole ainoatakaan jokea, pientä tai suurta, siitä purosta alkaen, joka solisten luikertelee köyhän talonpojan maatilkulla, siihen majesteetilliseen kymeen saakka, joka syöksyy alas alpeilta kuin valtaistuimelta ja kuin valloittaja virtaa kohisten mereen, ei ole ainoatakaan jokea, jonka raukoilla tai ylväillä rannoilla, tuhatkaunokeista kirjavilla tai kaupunkien reunustamilla, ei olisi tummia ja aurinkoisia kohtia.
Ja jos sitä epäilemme, saamme väitteemme todistetuksi, kun siirrymmeTuileries-palatsista, jonne lukija on jo aikaisemmin opastettu,Billotin maatilalle, jonne lukija on juurikään kuljetettu.
Ulkoa päin näytti kaikki rauhalliselta, miltei hymyilevältä. Kello viideltä aamulla aukeni talon iso portti tasangolle päin, jota saartaa metsä, kesäisin vihreänä verhona, talvisin synkkänä suruharsona — talon iso portti aukeni ja kylväjä asteli ulos selässä säkki tuhan sekaista siementä. Hänen jälkeensä lähti pihalta renki hevosen selässä matkalla eilen vaon päähän jätetyn auran luo. Sitten navettatyttö ajoi ulos ammuvan laumansa, jonka edessä härkä lönkytteli majesteetillisena hallitsijana ja jonka perässä lehmät ja hiehot iloisina kirmasivat — kaunisääninen kilikello eroitti niiden joukosta talon nimikkolehmän. Ja vihdoin, viimeiseksi, hiljaista ravia tepastelevan, voimakkaan normandilaisvalakan selässä ratsasti ulos itse Billot, isäntä, koko tämän pienoismaailman, tämän kansankatkelman sielu, elämänilmaus.
Välinpitämätön tarkkaaja ei olisi edes huomannut hänen lähtöään ja olisi noissa synkkien kulmien varjostamissa, pälyilevissä silmissä, noissa vähäisimmänkin melun sieppaavissa korvissa, tuossa maatilan ympäri tehdyssä kiertokäynnissä, jonka kestäessä hänen katseensa kuin metsästäjän, joka tutkii jälkiä ja vainuaa saalista, ei hetkeksikään kohonnut maasta, välinpitämätön tarkkaaja olisi kaikessa tässä nähnyt vain työstään huolehtivan tilanomistajan, joka tahtoo saada varmuuden, että päivä sujuu hyvin ja etteivät yöllä sudet ole hätyyttäneet lammaslaumaa, villisiat käyneet penkomassa perunamaata ja kaniinit järsimässä apilasta, elikot, jotka metsän suojassa ovat alttiita vain Orleansin herttuan ja metsänvartijoitten tappaville luodeille.
Mutta joka olisi päässyt kurkistamaan kelpo tilanhoitajamme sisimpään, olisi nähnyt jokaisessa hänen eleessään ja askelessaan jotakin paljoa vakavampaa.
Hän tähysteli pimeään nähdäkseen, hiiviskelikö talon lähettyvillä joku tuntematon kuljeksija.
Hän kuunteli hiljaisuutta havaitakseen, annettiinko Catherinen huoneesta päin jokin salainen merkki maantietä reunustavaan raitaviidakkoon tai kaivantoihin päin, jotka eroittivat tasangon metsästä.
Hän tuijotti näin kiinteästi maahan keksiäkseen jalanjäljen, jonka keveys ja pienuus olisi ilmaissut sen painajaksi aatelismiehen.
Vaikka, kuten olemme maininneet, Billotin piirteet seestyivät jonkun verran kun hän katseli Catherinea, tunsi tyttö edelleenkin joka hetki ympärillään isän epäluuloisen ilmapiirin. Pitkinä, yksinäisinä, ahdistavina talvi-iltoina hän kyseli itseltään, kumpi olisi toivottovampaa, sekö, että Isidor palaisi Boursonnesiin, vai että hän pysyisi kaukana näiltä tienoilta.
Emäntä Billot puolestaan oli palannut entiseen, mistään piittaamattomaan elintapaansa. Hänen miehensä oli tullut kotiin, hänen tyttärensä oli tervehtynyt. Hänen katseensa ei kantanut tätä ahdasta näköpiiriä kauemmaksi. Tarvittiinkin harjaantuneempaa silmää kuin hänen oli, jos mieli keksiä aviomiehen sydämessä piilevän epäluuloa, tyttären sydämessä ahdistavaa pelkoa.
Entä Pitou? Ylpeänä ja samalla kertaa surumielisenä elettyään suurenmoiset hetkensä kansalliskaartin kapteenina hän oli vaipunut tavanomaiseen mielialaansa, toisin sanoin suloiseen, hyvänsävyiseen alakuloisuuteen. Säännöllisesti joka aamu hän kävi muori Colomben puheilla. Ellei Catherinelle ollut kirjettä, pyörsi hän murhemielin takaisin Haramontiin, sillä hän päätteli, että päivänä, jona Catherine ei saanut Isidorilta kirjettä, ei nuorella tytöllä liioin ollut syytä muistella kirjeenkuljettajaa. Jos sen sijaan oli tullut kirje, pani hän sen hartaana piilipuun onteloon ja palasi kotiin usein vieläkin murheellisempana kuin päivinä, jolloin ei kirjettä ollut tullut, sillä hän päätteli, että Catherine muisteli häntä nyt vain välillisesti ja koska se kaunis aatelismies, jolta ihmisoikeuksien julistus tosin oli riistänyt kaikki arvonimet, muttei ollut voinut riistää miellyttävää käytöstä ja sulavuutta, oli se johtolanka, jonka välityksellä hän sai miltei mieltä viiltävästi tuta, että häntä muisteltiin.
Mutta, kuten helposti ymmärtää, Pitou ei ollut yksinomaan toimeton kirjeenkuljettaja. Vaikka hän olikin mykkä, ei hän silti ollut sokea. Torinoa ja Sardiniaa koskevan kuulustelun jälkeen, joka oli hänelle selvittänyt Isidorin matkan tarkoituksen, hän oli kirjeitten postileimoista huomannut nuoren aatelismiehen yhä oleskelevan Piemontin pääkaupungissa. Sitten eräänä päivänä postileimassa olikinTorinontilallaLyonja kahta päivää myöhemmin eli joulukuun 25 päivänä tuli kirje, jonka postileimassa oliLyonintilallaPariisi.
Pitoun ei tarvinnut paljoakaan jännittää ajatuskykyään todetakseen, että varakreivi Isidor de Charny oli lähtenyt Italiasta ja palannut Ranskaan.
Koska varakreivi nyt oli Pariisissa, ei kuluisi aikaa pitkälti, ennenkuin hän lähtisi Pariisista Boursonnesiin.
Pitoun sydäntä kouristi. Vaikka hän olikin päättänyt uhrautua, ei hänen sydämensä silti ollut tunteeton kokemaan tämän iskun tuottamaa mielenliikutusta.
Päivänä, jona tämä Pariisissa leimattu kirje saapui, hän päätti muka jäniksen pauloja virittääkseen mennä Susilehdon metsänvartija-alueelle, missä olemme nähneet hänen puuhailevan varsin menestyksellisesti varhaisemmassa kuvauksessamme.
Pisseleun maatila taas oli Haramontin tien varrella juuri sillä metsäpalstalla, jota sanottiin Susilehdoksi.
Ei siis tarvinnut ihmetellä, että Pitou poikkesi maatilalle.
Hän valitsi vierailunsa ajaksi hetken, jolloin Billot päivällisen jälkeen käväisi pelloillaan.
Tapansa mukaan Pitou oikaisi tasangon poikki, lähti Haramontista isoa maantietä, joka vie Pariisista Villers-Cotteretsiin, poikkesi isolta tieltä Nouen maatilalle ja eteni Nouen maatilalta notkojen kautta Pisseleun maatilalle.
Sitten hän kiersi aitauksen, sivuutti navetta- ja tallirakennukset ja joutui näin ison ajoportin eteen, jonka toisella laidalla olivat asuinrakennukset.
Vielä tällöinkin hän kulki totuttua tietänsä.
Maatilan portille saavuttuaan hän silmäili ympärilleen, kuten Billot olisi voinut tehdä, ja huomasi Catherinen ikkunansa ääressä.
Catherine näytti odottelevan. Hänen pälyilevä katseensa harhaili mihinkään pysähtymättä koko sillä laajalla metsäalueella, joka ulottuu Villers-Cotteretsin maantiestä Ferté-Miloniin ja Boursonnesiin.
Pitou ei tahtonut yllättää Catherinea. Hän siirtyi nuoren tytön näköpiiriin, jolloin tämän katse osui häneen.
Catherine hymyili hänelle. Pitou oli Catherinelle enää vain ystävä tai oikeammin Pitousta oli tullut enemmän kuin ystävä.
Pitou oli hänen uskottunsa.
»Sinäkö siellä, rakas Pitou», sanoi nuori tyttö, »mistä nyt tuuli käy, kun sinä tulet meille?»
Pitou osoitti hänen ranteestaan riippuvia pauloja.
»Päähäni pälkähti hankkia teille pari muhevaa, herkullista kaniinia, neiti Catherine, ja koska parhaat kaniinit löytää Susilehdosta siellä runsaasti kasvavan ajuruohon vuoksi, lähdin tavallista aikaisemmin liikkeelle nähdäkseni teidät ja kysyäkseni, kuinka nykyisin voitte.»
Catherine aloitti hymyilemällä Pitoun huomaavaisuudelle. Vastattuaan hymyllä hänen puhelunsa alkuosaan hän vastasi loppuosaan sanoilla:
»Kuinka nykyisin voin? Olet kovin ystävällinen, hyvä herra Pitou. Kun olin sairas, sinä hoivasit minua ja toipilasaikanani sinä pidit minusta jatkuvasti huolta, joten nyt olen melkein terve.»
»Melkein terve?» toisti Pitou ja huoahti. »Minä toivon, että olisitte ihan terve.»
Catherine punastui, huoahti hänkin, tarttui Pitoun käteen kuin ilmaistakseen hänelle jonkun tärkeän asian, mutta sitten hän varmaankin muutti mieltä, sillä hän hellitti käden, johon oli tarttunut, alkoi kävellä huoneessaan ikäänkuin nenäliinaa etsiäkseen ja löydettyään nenäliinan hän kuivaili sillä otsaansa, joka oli ihan hiessä, vaikka päivä olikin vuoden kylmimpiä.
Pitoun tarkkaavalta katseelta ei mikään näistä liikkeistä jäänyt huomaamatta.
»Teillä on minulle jotakin sanottavaa, neiti Catherine?» kysyi hän.
»Minulla? Ei… ei mitään… sinä erehdyt, rakas Pitou», vastasi nuori tyttö hämmentyneenä.
»Nähkääs, neiti Catherine», sanoi Pitou ponnistellen, »jos te tarvitsette apuani, älkää yhtään kursailko».
Catherine tuumi tai pikemminkin empi hetken, ennenkuin vastasi:
»Rakas Pitou, olet monesti todistanut, että voin luottaa sinuun ja minä olen sinulle siitä kiitollinen. Mutta vielä kerran, minä kiitän sinua.»
Sitten hän jatkoi hiljaa:
»Sinun on tarpeetonta käydä tällä viikolla postissa. Muutamaan päivään en saa kirjeitä.»
Pitou oli jo vastaamaisillaan, että oli aavistanut sitä, mutta malttoikin mielensä, sillä hän halusi nähdä, kuinka pitkälle nuoren tytön luottamus menisi.
Nuori tyttö rajoitti luottamuksensa äsken mainitsemaamme huomautukseen, jonka tarkoituksena yksinkertaisesti oli säästää Pitoulta turhat aamukävelyt.
Mutta Pitoulle tämä huomautus merkitsi enempääkin.
Isidor ei ilmeisestikään ollut kirjoittanut vain, että oli palannut Pariisiin. Ellei siis Isidor enää kirjoittaisi merkitsi se, että hän aikoi pian tavata Catherinen.
Kukaties juuri se Pariisissa päivätty kirje, jonka Pitou tänä aamuna oli pannut onttoon piilipuuhun, ilmoitti Catherinelle, että hänen rakastajansa tulisi pian häntä tervehtimään? Ehkäpä juuri se katse, joka Pitoun saapuessa paikalle oli harhaillut etäisyyksissä ja sitten suuntautunut häneen, olikin tapaillut metsänreunasta merkkiä, joka ilmoittaisi nuorelle tytölle, että hänen lemmittynsä oli jo saapunut?
Pitou odotti antaakseen Catherinelle aikaa harkita, olisiko hänellä jotakin luottamuksellista sanottavaa. Kun Catherine pysyi itsepintaisesti äänettömänä, sanoi hän:
»Neiti Catherine, oletteko huomannut herra Billotissa tapahtunutta muutosta?»
Nuori tyttö säpsähti ja vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä:
»Oletko sinä siis huomannut jotakin?»
»Neiti Catherine», vastasi Pitou päätänsä ravistaen, »varmasti koittaa vielä päivä — en tiedä koska — jolloin se mies, joka on aiheuttanut tämän muutoksen, saa kokea ikävän neljännestunnin. Muistakaa minun sen sanoneen teille.»
Catherine kalpeni.
Sitten hän katsahti Pitouhun terävästi ja sanoi:
»Miksi sanottese miesettekäse nainen? Sillä luultavastikin joku nainen eikä mies joutuu kärsimään tuosta salaisesta vihasta…»
»Ah, neiti Catherine, te ihan säikäytätte minut! Onko teillä syytä pelätä jotakin?»
»Hyvä ystävä», vastasi Catherine surullisesta »minä pelkään sitä, mitä muuan poloinen tyttö, joka on unohtanut asemansa ja rakastaa ylempäänsä, saa pelätä ärtyneen isän taholta».
»Neiti Catherine», uskalsi Pitou neuvoa, »minusta tuntuu, että teidän asemassanne…»
Hän vaikeni.
»Sinusta tuntuu, että minun asemassani…?» toisti Catherine.
»No niin, minusta tuntuu, että teidän asemassanne… Mutta ei», lisäsi hän, »tehän olitte kuolla, kun hän lähti luotanne hetkeksi pois. Jos teidän täytyisi luopua hänestä, kuolisitte ihan varmasti, enkä minä halua teidän kuolevan. Vaikka minun täytyisi nähdä teidät sairaana ja surullisena, niin mieluummin näen teidät sellaisena kuin siinä tilassa, jossa olitte Pleuxin tiellä… Voi, neiti Catherine, tämä on kovin ikävä juttu!»
»Vaiti!» kehoitti Catherine. »Puhelkaamme muista asioista tai älkäämme puhelko ollenkaan. Isä tulee.»
Pitou kääntyi Catherinen katseen osoittamaan suuntaan ja näki tosiaankin tilanhoitajan, joka tuli ratsullaan täyttä neliä.
Huomatessaan miehen Catherinen ikkunan alla Billot pysähtyi. Mutta sitten hän ilmeisesti tunsi Pitoun, koska jatkoi matkaansa.
Pitou astui jonkun askelen häntä vastaan, hymyillen ja hattu kädessä.
»Soo, soo, sinäkö se oletkin, Pitou. Tuletko tarjoutumaan päivälliselle, poikaseni?»
»En, herra Billot», vastasi Pitou, »en sellaista uskaltaisikaan.Mutta…»
Tällöin hän oli huomaavinaan Catherinen katseen kehoittavan häntä jäämään.
»Mutta mitä?» kysyi Billot.
»Mutta… jos te kutsutte, niin mielelläni suostun.»
»Olkoon menneeksi, minä kutsun sinut», sanoi tilanhoitaja.
»No, sitten minäkin jään», vastasi Pitou.
Tilanhoitaja kannusti hevostaan ja ratsasti tallipihaan.
Pitou kääntyi puhuttelemaan Catherinea.
»Tahdotteko tosiaankin minun jäävän tänne?»
»Kyllä… Isä on tänään tavallista synkempi.»
Sitten hän kuiskasi:
»Oh, hyvä jumala, aavistaako hän jotakin?»
»Mitä sitten, neiti Catherine?» kysyi Pitou, joka oli kuullut nuoren tytön kuiskauksen.
»Ei mitään», vastasi Catherine, vetäytyi huoneeseensa ja sulki ikkunan.
Ukko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölle
Catherine ei ollut erehtynyt. Vaikka hänen isänsä olikin osoittanut suopeaa ystävällisyyttä Pitoulle, näytti hän synkemmältä kuin milloinkaan ennen. Hän puristi Pitoun kättä, ja Pitou tunsi hänen kouransa kylmäksi ja nihkeäksi. Tapansa mukaan Catherine tarjosi isälle valjut, värähtelevät poskensa suudeltaviksi, mutta ukko Billot tyytyi vain koskettamaan huulillaan hänen otsaansa. Emäntä Billot puolestaan nousi, kuten hän teki aina nähdessään miehensä astuvan sisälle, mikä liike selvästi osoitti alemmuuden ja kunnioituksen tunnetta. Mutta tilanhoitaja ei ollut huomaavinansakaan häntä.
»Onko päivällinen valmis?» kysyi hän.
»On, ukko kulta», vastasi emäntä Billot.
»Pöytään siis», kehoitti toinen, »minulla on vielä paljon puuhaa ennen iltaa».
Siirryttiin talon pieneen ruokasaliin. Tämä ruokasali oli pihan puolella. Kukaan ei voinut tulla ulkoa keittiöön sivuuttamatta ikkunaa, josta tämä pikku huone sai päivänvalon. Pitoulle tuotiin lautanen ja hänet sijoitettiin molempien naisten väliin selin ikkunaan.
Vaikka Pitoulla olikin paljon mietittävää, oli hänessä kuitenkin muuan elin, johon minkäänlainen mietiskely ei ollenkaan vaikuttanut. Se elin oli hänen vatsansa. Siitä johtui, ettei ukko Billot teräväkatseisuudestaan huolimatta huomannut pöytävieraassaan, ensimmäistä ruokalajia tarjottaessa muuta kuin syvää tyydytystä, jonka synnytti mainio kaalikeitto ja sitä seurannut häränliha ja silava.
Kaikesta kuitenkin näki, että ukko Billot halusi saada selville, oliko Pitou tullut maatilalle sattumalta vai ennakolta tehdyn suunnitelman vuoksi.
Kun häränliha ja silava vietiin pois ja niiden tilalle tuotiin neljännes paistettua lammasta — ruokalaji, jonka ilmestymistä pöytään Pitou katseli silminnähtävän iloisena — laukaisi tilanhoitaja patterinsa ja kysyi Pitoulta muitta mutkitta:
»No, hyvä Pitou, nyt kun näet, että olet alati tervetullut maatilalle, sanopa, mikä on tänään tuonut sinut meidän tienoillemme?»
Pitou hymyili ja loi pälyilevän silmäyksen ympärilleen varmentuakseen, ettei lähettyvillä ollut uteliasta silmää eikä vaarallista korvaa, kohotti vasemmalla kädellä oikean käden hihan suuta ja näytti pariakymmentä teräslankapaulaa, jotka oli kiedottu kuin rannerenkaaksi hänen ranteensa ympäri.
»Tuossa näette syyn, isäntä Billot», vastasi hän.
»Ahaa», virkkoi ukko Billot, »sinä se siis oletkin tyhjentänyt riistasta Longprén ja Taille-Fontainen metsät, koska kerran liikuskelet niillä main?»
»Ei sentään, herra Billot», sanoi Pitou viattomasti, »mutta jo pitkät ajat ovat ne kaniini-lurjukset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ilmeisesti tunteneet paulani ja osaavat vältellä niitä. Olenkin nyt päättänyt mennä lausumaan pari sanaa ukko Lajeunessen kaniineille, jotka eivät ole juuri niin hävyttömiä ja ovat sitä paitsi herkullisempia, koska ne syövät kanervaa ja ajuruohoa.»
»Hitossa!» naurahti tilanhoitaja. »Enpä luullut sinua mokomaksi herkkusuuksi, mestari Pitou!»
»Oh, en minä omasta puolestani ole herkkujen ystävä», sanoi Pitou, »vaan neiti Catherinen takia. Koska hän on vastikään noussut sairasvuoteelta, tarvitsee hän hienoa lihaa…»
»Niinpä kyllä», keskeytti Billot, »olet oikeassa, sillä, kuten huomaat, ei hänellä ole vielä ruokahalua».
Ja hän osoitti sormellaan Catherinen valkoista lautasta. Tyttö oli maistanut pari lusikallista kaalikeittoa, muttei ollut kajonnutkaan häränlihaan eikä silavaan.
»Minun ei ole nälkä, isä», sanoi Catherine punastuen, kun häntä näin puhuteltiin, »sillä söin ison kupillisen maitoa ja leipää hiukkasta ennen kuin herra Pitou sivuutti ikkunani ja minä kutsuin hänet puheilleni».
»En minä tutkikaan syytä, miksi sinulla on tai ei ole ruokahalua», sanoi Billot, »minä vain totean, kuinka asianlaita on, siinä kaikki».
Sitten hän silmäili ikkunasta pihalle, nousi pöydästä ja sanoi:
»Tuolta tulee joku minua tapaamaan.»
Pitou tunsi jalallaan Catherinen jalan kosketuksen. Hän kääntyi ja näki tytön kuolonkalpeana viittaavan silmillään ikkunalle päin.
Pitoun katse seurasi Catherinen katseen suuntaa ja hän tunsi vanhan ystävänsä ukko Clouisin, joka paraikaa meni ikkunan ohi olalla Billotin kaksipiippuinen pyssy.
Tilanhoitajan kaksipiippuinen erosi muista siinä, että sen liipasinkaaret ja helat olivat hopeasta.
»Kas vain», sanoi Pitou, joka tässä kaikessa ei huomannut mitään peloittavaa, »ukko Clouis on tuomassa pyssyänne, herra Billot».
»Niin on», sanoi Billot istuutuessaan, »ja hän syö kanssamme, ellei ole vielä haukannut päivällistään. Vaimo», lisäsi hän, »avaa ovi ukko Clouisille». „
Emäntä Billot nousi ja lähti avaamaan ovea. Pitou tuijotti Catherineen ja ihmetteli itsekseen, mitä hirveää tässä nyt oli sellaista, joka oli aiheuttanut nuoren tytön kalpeuden.
Ukko Clouis astui sisälle. Samassa kädessä, jolla hän kannatteli tilanhoitajan pyssyä olallaan, oli hänellä myöskin jänis, jonka hän ilmeisesti oli juuri tällä pyssyllä ampunut.
Lukija muistanee, että ukko Clouis oli Orleansin herttualta saanut luvan tappaa yhtenä päivänä kaniinin ja toisena jäniksen. [Ange Pitou, 37. luku. — Suom.]
Kaikesta päättäen oli tänään ollut jäniksen päivä.
Vapaan kätensä hän kohotti eräänlaiselle karvalakille, jota hän piti alati päässänsä ja jossa ei enää ollut montakaan karvaa jäljellä, niin kulunut se oli jokapäiväisestä käytännöstä pensaikoissa, missä ukko Clouis liikkui piittaamatta okaista enempää kuin kolmivuotias villisikakaan.
»Herra Billot ja koko seura», sanoi hän, »minulla on kunnia tervehtiä teitä».
»Hyvää päivää, isä Clouis», vastasi Billot. »No te olette sananne mittainen mies, se on kiittäen mainittava.»
»Ei kestä, sovittu kun sovittu, herra Billot. Tapasitte minut aamulla ja puhelitte minulle tähän tapaan: 'Ukko Clouis, te olette tunnettu ampuja, hankkikaa minulle tusina kuulia, jotka sopivat minun pyssyyni, niin teette minulle kauniin palveluksen.' Siihen minä vastasin: 'Milloin tarvitsette ne, herra Billot?' Te sanoitte: 'Tänä iltana, ehdottomasti.' Silloin minä sanoin: 'Hyvä, te saatte ne.' Ja tässä ne ovat!»
»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Billot. »Istutte kai kanssamme pöytään?»
»Oh, olette kovin ystävällinen, herra Billot, mutta minä en kaipaa mitään.»
Ukko Clouis arveli kohteliaisuuden vaativan sanomaan istuinta hänelle tarjottaessa, ettei hän ollut väsyksissä, ja häntä päivällispöytään pyydettäessä, ettei hänen ollut nälkä.
Billot tunsi tämän seikan.
»Siitä huolimatta», kehoitti hän, »istukaa vain pöytään. On juotavaa ja syötävää. Ellette halua syödä, niin juokaa.»
Sillaikaa emäntä Billot oli täsmällisesti ja miltei yhtä äänettömästi kuin joku automaatti tuonut pöydälle lautasen, syöntivehkeet ja lautasliinan.
Sitten hän siirsi pöydän ääreen uuden tuolin.
»Hyväinen aika, koska sitä niin välttämättä haluatte, niin olkoon menneeksi!» myöntyi ukko Clouis.
Hän vei pyssyn nurkkaan, pani jäniksen ruokakaapin laudalle ja istui pöytään.
Hän joutui tällöin vastapäätä Catherinea, joka katseli häntä kauhistuneena.
Tämän vanhan metsänvartijan ystävälliset, tyynet kasvot näyttivät niin vähän kauhua herättäviltä, ettei Pitou voinut mitenkään käsittää sitä mielenliikutusta, jota ilmaisivat, eivät vain Catherinen kasvot, vaan koko hänen ruumiinsa hermostunut vapiseminen.
Sillaikaa Billot oli täyttänyt uuden ruokavieraan lasin ja lautasen. Vaikka Clouis oli selittänyt, ettei kaivannut mitään, kävi hän silti reimasti molempien kimppuun.
»Ah, tämäpä on hyvää viiniä ja mureaa karitsaa, herra Billot!» sanoi hän kuin puolustaakseen tekoaan. »Te näytte olevan samaa mieltä kuin sananlasku, joka sanoo: 'Karitsa on syötävä hyvin nuorena, viini juotava hyvin vanhana…'»
Kukaan ei vastannut ukko Clouisin leikinlaskuun ja kun hän huomasi keskustelun tyrehtyneen siihen ja arveli vieraana olevansa velvollinen pitämään sitä vireillä, jatkoi hän:
»Nähkääs, minä päättelin itsekseni näin: — Tänään on jänisten päivä; on yhdentekevää, ammunko jänikseni metsän siltä tai tältä laidalta. Minä menen siis ampumaan jänikseni ukko Lajeunessen alueelta. Samalla näen, kuinka teidän hopeasilainen pyssynne käy. — Minä valoin kolmetoista kuulaa kahdentoista asemasta. Ja totisesti, teidän pyssynne käy hyvin!»
»Niin, tiedän sen», vastasi Billot, »se on hyvä ase».
»Mitä, kaksitoista kuulaa?» huomautti Pitou. »Onko siis tulossa ampumakilpailut, herra Billot?»
»Ei», vastasi Billot.
»Oh, minä tunnen sen hopeasilaisen, kuten pyssyänne näillä main sanotaan», jatkoi Pitou, »olen nähnyt sen herättävän ansaittua huomiota eräissä Boursonnesin juhlissa pari vuotta sitten. Nähkääs, silloin se voitti sen hopeaveitsen, jota te nyt käyttelette, rouva Billot, ja sen hopeamaljan, josta te maistelette, neiti Catherine… Mutta», huudahti Pitou kauhistuneena, »mikä teitä vaivaa, neiti?»
»Minua? Ei mikään», vastasi Catherine avaten puoleksi ummistuneet silmänsä ja kohottautuen suoraksi tuolillaan, jonka selkää vasten hän oli miltei pyörtyneenä nojautunut.
»Mikäpä sinun mielestäsi voisi Catherinea vaivata?» sanoi Billot ja kohautti olkapäitään.
»Minäpä kerron teille», jatkoi ukko Clouis, »että aseseppä Montagnonin vanhasta rautaromukasasta löysin kuulamuotin… ja teidän pyssyänne varten onkin vaikea löytää sopivaa! Leclerc-mallisilla ahdaspiippuisilla pyssy-pahuksilla on melkein kaikilla neljänkolmatta linjan kaliberi, mikä ei silti estä niillä osaamasta jumala ties kuinka kauas. Minä löysin siis teidän pyssynne kaliberiin sopivan muotin, ehkä hiukan pienemmänkin, muttei se haittaa, kiedotte kuulan ympärille pikkuisen rasvattua nahkaa. Aiotteko ampua liikkuvaan vai kiinteään maaliin?»
»En osaa vielä tarkoin sanoa», vastasi Billot, »mutta sen voin sanoa, että aion asettua väijyksiin».
»Ahaa, nyt käsitän», tokaisi ukko Clouis. »Orleansin herttuan villisiat ovat käyneet perunamaallanne ja te olette päätellyt itseksenne: 'Mitä enemmän villisikoja liha-aitassa, sitä vähemmän ne syövät perunoita.'»
Syntyi äänettömyys, jota häiritsi vain Catherinen läähättävä hengitys.
Pitoun katse siirtyi metsänvartijasta Billotiin ja Billotista hänen tyttäreensä.
Hän koetti ymmärtää, muttei päässyt tilanteesta selville.
Emäntä Billotin kasvoista oli turhaa hakea valaistusta. Hän ei käsittänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, vielä vähemmän hän tajusi, mitä sanojen taa kätkeytyi.
»Vai niin», jatkoi ukko Clouis omaa ajatuskulkuaan seuraten, »jos kuulat on tarkoitettu villisioille, ovat ne minun nähdäkseni ehkä liian pieniä, sillä niillä herroilla on nähkääs kova nahka, puhumattakaan siitä, että ne käyvät metsästäjän kimppuun. Olen nähnyt villisikoja, joiden nahan ja lihan välissä oli viisi, kuusi, kahdeksan kuulaa ja lisäksi sellaisia kuulia, joita naulaan menee vain kuusitoista, ja silti elikot jaksoivat erinomaisen hyvin.»
»Minä en aiokaan ampua villisikoja», sanoi Billot.
Pitou ei jaksanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysyi:
»Anteeksi, herra Billot, mutta ellette aio ottaa osaa kilpailuun ettekä ampua villisikoja, mitä siis aiotte ampua?»
»Aion ampua suden», vastasi Billot.
»No, jos suden aiotte ampua, sopivat nämä siihen tarkoitukseen mainiosti», virkkoi ukko Clouis, otti taskustaan kaksitoista kuulaa ja laski ne yksitellen lautaselle, johon ne kilahtaen putosivat. »Kolmastoista kuula on jäniksen vatsassa… Ah, en tiedä, kuinka pyssynne käy hauleilla, mutta kuulalla se käy mainiosti!»
Jos Pitou olisi katsahtanut Catherineen, olisi hän nähnyt, että tyttö oli pyörtymäisillään.
Mutta hän oli niin kiintynyt ukko Clouisin sanoihin, ettei joutanut silmäilemään nuorta tyttöä.
Ja kuullessaan vanhan metsänvartijan sanovan, että kolmastoista kuula oli jäniksen vatsassa, ei hän voinut pidättäytyä, vaan nousi pöydästä ja meni toteamaan, oliko väitteessä perää.
»Herra nähköön, se on totta!» huudahti hän ja työnsi pikkusormensa kuulan tekemään reikään. »Teillä on tarkka silmä ja vakava käsi, ukko Clouis. Hyvä ampuja tekin olette, herra Billot, mutta ette te ammu jäniksiä tällä tavoin, yhdellä kuulalla.»
»Soo!» virkkoi Billot. »Välipä sillä, mutta koska otus, jonka aion nitistää, on parikymmentä kertaa jänistä kookkaampi, en toivoakseni ammu harhaan».
»Vallan oikein, sudestahan onkin kysymys», myönsi Pitou.
»Mutta onko näillä main susia? Se on harvinaista ennen lumen tuloa…»
»Niin, onhan se harvinaista, mutta kyllä niitä vain on.»
»Oletteko varma, herra Billot?»
»Ihan varma», vastasi tilanhoitaja silmäten yhtaikaa Pitouta jaCatherinea, mikä olikin helppoa, koska nuoret nyt istuivat vierekkäin.»Paimen on tänä aamuna nähnyt yhden.»
»Missä?» tutkaisi Pitou viattomasti.
»Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, lähellä Ivorsin metsää.»
»Ah!» huudahti Pitou ja silmäili vuorostaan Billotia ja Catherinea.
»Niin», jatkoi Billot yhtä tyynesti kuin tähänkin asti, »jo viime vuonna se nähtiin ja minua varoitettiin siitä. Joku aika sitten luultiin sen kadonneen ikiajoiksi, mutta…»
»Mutta…?» kysyi Pitou.
»Mutta se näkyykin palanneen ja hiiviskelevän jälleen talomme lähettyvillä. Sen vuoksi pyysinkin ukko Clouisia puhdistamaan luodikkoni ja valamaan minulle kuulia.»
Catherine ei jaksanut enempää. Häneltä pääsi tukehtunut huudahdus, hän nousi ja kiiruhti horjuvin askelin ovelle päin.
Rehellisesti huolestuneena Pitoukin nousi ja nähdessään Catherinen horjuvan kiiruhti häntä tukemaan.
Billot loi hirveän silmäyksen ovelle päin, mutta Pitoun rehelliset kasvot ilmaisivat niin teeskentelemätöntä kummastelua, ettei Billot voinut epäillä hänen olevan Catherinen rikostoverin.
Pitousta ja tyttärestään enempää piittaamatta tilanhoitaja jatkoi:
»Teidän mielestänne siis, ukko Clouis, olisi laukauksen tehostamiseksi kiedottava kuulan ympärille palanen rasvattua nahkaa?»
Pitou kuuli vielä tämän kysymyksen, muttei vastausta, sillä hän oli jo ehtinyt keittiöön, missä hän tavoitti Catherinen. Nuori tyttö vaipui voimatonna hänen käsivarsilleen.
»Mutta mikä teitä vaivaa? Hyvä jumala, mikä teidän on?» kyseli Pitou pelästyneenä.
»Voi, etkö siis ymmärrä? Hän tietää Isidorin tänä aamuna saapuneen Boursonnesiin ja tahtoo surmata hänet, jos Isidor tulee maatilan lähelle.»
Tällöin aukeni ruokasalin ovi ja Billot ilmestyi kynnykselle.
»Kuules nyt, hyvä Pitou», sanoi hän niin ankaralla äänellä, ettei se sietänyt vastusteluja, »jos tosiaankin olet tullut ukko Lajeunessen kaniineja pyydystämään, niin luulen, että nyt on aika sinun mennä virittämään paulasi. Ymmärräthän, ettet myöhemmin näe sitä tehdä.»
»Kyllä, herra Billot», sanoi Pitou nöyrästi ja loi kaksinkertaisen katseen Catherineen ja Billotiin, »tulin tänne juuri sitä enkä mitään muuta varten, vannon sen teille».
»No niin?»
»No niin, minä lähden, herra Billot.»
Ja hän poistui pihaportista. Catherine meni itkien huoneeseensa, jonka oven hän perässään työnsi salpaan.
— Niin, niin, — mutisi Billot, — sulkeudu vain huoneeseesi, onneton lapsi! Ei se mitään, sillä en minä asetu sille puolelle väijyksiin.
Haukka ja kyyhky
Pitou lähti talosta tuiki hämmentyneenä. Catherinen viimeksi lausumat sanat olivat lopultakin luoneet valaistusta kaikkeen, mikä siihen hetkeen saakka oli ollut hänelle hämärää, mutta se valaistus oli sokaissut hänet.
Pitou tiesi nyt, mitä oli halunnutkin tietää, ja enemmänkin.
Hän tiesi, että varakreivi Isidor de Charny oli aamulla saapunut Boursonnesiin ja että jos Isidor uskaltaisi tulla maatilan lähettyville tapaamaan Catherinea, voisi hän saada ruumiiseensa pyssynkuulan.
Sitä ei käynyt enää epäileminen. Billotin ensi kuulemalta arvoitukselliset lauseet saivat selityksen parista Catherinen sanasta: susi, jonka edellisenä talvena oli nähty hiiviskelevän lammastarhan lähettyvillä ja jonka jo luultiin poistuneen ikiajoiksi, mutta joka oli jälleen nähty tänä aamuna Ivors-metsän tienoilla, Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, se susi oli varakreivi Isidor de Charny.
Hänen takiaan oli luodikko puhdistettu, hänen takiaan oli kuulat valettu.
Kuten näkyy, juttu alkoi olla vakava.
Pitou, joka tilaisuuden vaatiessa saattoi olla urhea kuin leijona, oli miltei aina viekas kuin käärme. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli kypsynyt järkevästi ajattelemaan, ja jouduttuaan alituiseen taisteluun voutien kanssa, joiden nenän edestä hän tyhjensi aidatut puutarhat ja avopaikoilla kasvavat hedelmäpuut, sekä metsänvartijain kanssa, joiden kantapäille hän viritti paulansa ja satimensa, hän oli tottunut harkitsemaan perusteellisesti ja tekemään nopeasti päätöksen, mikä ominaisuus oli sallinut hänen selviytyä kaikista vaarallisista tilanteista niin onnellisesti kuin mahdollista. Tälläkin kerralla hän ensi töikseen turvautui nopeaan päättäväisyyteensä ja päätti heti kätkeytyä metsään, joka alkoi noin kahdeksankymmenen askelen päässä maatilasta.
Metsä on sankka ja tässä sankkuudessa on helppoa pysyä näkymättömänä ja punnita tilannetta oman mielensä mukaan.
Kuten huomaamme, Pitou oli tällä kerralla poikennut tavallisesta järjestyksestä ja pannut nopean päätöksen syvän harkinnan edelle.
Mutta vaistomainen äly oli sanonut Pitoulle, että nyt oli kiire, ja kiireellisin työ oli päästä suojaan jonnekin.
Hän asteli siis metsää kohden huolettoman näköisenä ikäänkuin hänen päässään ei olisi ollut ainoatakaan ajatusta ja saapui metsän laitaan kertaakaan taaksensa katsahtamatta.
Mutta arvioituaan, ettei maatilalta häntä enää nähty, hän kumartui muka sitomaan sääryksensä anturahihnaa ja pälyili pää jalkojen välissä ympärilleen.
Näköpiiri oli vapaa, vaara ei näyttänyt toistaiseksi uhkaavan miltään taholta.
Sen todettuaan Pitou nousi pystyasentoon ja loikkasi metsään.
Metsä oli Pitoun aluetta.
Siellä hän oli kotonaan, siellä hän oli vapaa, siellä hän oli kuningas.
Kuningas niinkuin orava, jonka notkeus asui hänen ruumiissaan, kuin kettu, jonka oveluus oli hänen päässään, kuin susi, jonka yölläkin näkevät silmät hän oli syntyessään perinyt.
Mutta tällä kerralla hän ei tarvinnut oravan notkeutta, ketun oveluutta eikä suden yötarkkoja silmiä.
Pitoun oli yksinkertaisesti kuljettava viistoon halki se metsätaival, johon hän oli piiloutunut, ja palattava sen metsikön laitaan, joka ulottui maatilan pituussuuntaan.
Kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen matkalta Pitou näkisi kaikki mitä tapahtuisi, kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen laajuisella alalla Pitou voisi uhmata mitä tahansa oliota, joka juostakseen tarvitsi jalkoja ja hyökätäkseen käsiä.
On sanomattakin selvää, että hän voisi parhaiten uhmata ratsastajaa, sillä ainoakaan sellainen ei voisi liikkua sataa askelta niillä poluilla, joille Pitou veisi hänet.
Metsässä ei Pitou ylimalkaan keksinytkään kyllin halventavaa vertausta, millä ilmaisisi, kuinka syvästi hän halveksi jotakin ratsastajaa.
Pitou heittäytyi pitkälleen pensaikkoon, painoi kaulansa kahden puuhaaran väliin ja alkoi tuumia ankarasti.
Hän tuumi, että hänen velvollisuutensa oli kaikin hänen käytettävinään olevin keinoin estää ukko Billotia toteuttamasta kamalaa kostonhankettaan.
Ensimmäisenä keinona juolahti hänen mieleensä, että hän juoksisi Boursonnesiin ja varoittaisi herra Isidoria vaarasta, joka uhkaisi häntä, jos hän uskaltaisi tulla maatilan lähettyville.
Mutta miltei heti hän tuli ajatelleeksi kahta seikkaa.
Edellinen oli se, ettei Catherine ollut valtuuttanut häntä tekemään sitä.
Jälkimäinen oli se, ettei vaara kenties pidättäisikään herra Isidoria uskaltamasta.
Ja mikä takasi Pitoulle, että varakreivi, joka tietenkin pyrkisi mahdollisuuden mukaan piileskelemään, tulisi juuri ajotietä eikä niitä oikopolkuja, joita puunhakkaajat ja metsänavaajat matkoillaan käyttävät?
Lähtiessään tavoittamaan Isidoria Pitou joutuisi jättämään Catherinen oman onnensa nojaan, ja kun Pitou tulisi murheelliseksi, jos varakreiville tapahtuisi jotakin ikävää, joutuisi hän vallan epätoivoon, jos Catherinelle tapahtuisi jokin onnettomuus.
Hänen mielestään oli siis viisainta jäädä sinne missä oli ja toimia olosuhteitten mukaan.
Odotellessaan hän tähysteli maatilaa silmät terävinä ja kirkkaina kuin saalistaan vaanivalla tiikerillä.
Ensimmäinen maatilalla tapahtunut liike oli ukko Clouisin lähtö talosta.
Pitou näki hänen sanovan hyvästi Billotille ajoportilla, sitten mennä lönkyttävän aitoviertä ja katoavan Villers-Cotteretsin suunnalle, jonka kautta tai taitse hänen oli kuljettava päästäkseen noin yhdeksän kilometrin päässä Pisseleusta olevaan mökkiinsä.
Hänen lähtiessään alkoi päivä hämärtyä.
Koska ukko Clouis oli vain toisarvoinen henkilö, eräänlainen täyte esiteltäväksi tulleessa näytelmässä, kohdisti Pitou häneen vain ohimenevää huomiota ja kun hän omaatuntoaan rauhoittaakseen oli silmäillyt häntä, kunnes hän katosi nurkan taa, suuntasi hän katseensa rakennuksen keskikohdalle, toisin sanoin sille taholle, missä olivat ajoportti ja ikkunat.
Tuokion kuluttua muuan ikkuna tuli valoisaksi. Se oli Billotin huoneen ikkuna.
Paikaltaan Pitou saattoi mainiosti nähdä huoneeseen. Hän näki siis, että Billot ensi töikseen rupesi panostamaan kivääriään ukko Clouisin antamien tarkkojen ohjeitten mukaan.
Sillä välin hämärä muuttui yöksi.
Panostettuaan pyssyn Billot sammutti valon ja sulki ikkunaluukut, mutta ei pannut niitä ihan kiinni voidakseen niiden raosta tarkastella ympäristöä.
Muistaaksemme olemme varemmin maininneet, ettei seinämutkan takiaBillotin huoneesta, joka oli yläkerroksessa, voinut nähdä Catherinenikkunaan, joka oli pohjakerroksessa. Mutta siitä näki kylläBoursonnesin tien ja koko sen metsäaukean, joka puoliympyränä ulottuiFerte-Milon-kunnaalta Ivors-metsikköön saakka.
Vaikkei Billot siis nähnytkään Catherinen ikkunaa, voi hän — olettaen, että Catherine pujahtaisi ikkunasta ulos ja yrittäisi mennä metsään — huomata tytön heti kun tämä ilmestyisi alueelle, jota hänen katseensa vallitsi. Mutta koska pimeä muuttui yhä sakeammaksi, ei Billot voisi, jos hän näkisikin jonkun naisen, varmasti sanoa, olisiko se nainen juuri Catherine.
Esitämme ennakolta nämä huomautukset, koska Pitou oli juurikään tehnyt itsekseen samat huomautukset.
Pitou ei näet epäillyt, ettei Catherine yön tullen yrittäisi lähteäIsidoria vastaan.
Herkeämättä kokonaan tähystelemättä Billotin ikkunaa hän tarkasteli erikoisen huolellisesti Catherinen ikkunaa.
Pitou ei erehtynytkään. Kun yö oli käynyt niin pimeäksi, että se riitti nuoren tytön arkeille, näki Pitou, jolle, kuten tiedämme, pimeys ei merkinnyt mitään, Catherinen ikkunaluukkujen verkalleen avautuvan. Sitten tyttö solahti maahan, työnsi luukut jälleen kiinni ja hiipi eteenpäin seinän kuvetta.
Nuorta tyttöä ei uhannut mikään vaara niin kauan kun hän kulki tätä suuntaa. Ja jos hän aikoi Villers-Cotteretsiin, pääsisi hän sinne kenenkään huomaamatta, mutta jos hänellä oli asiaa Boursonnesin suunnalle, täytyisi hänen ehdottomasti mennä alueelle, jota hänen isänsä katse vallitsi.
Ehdittyään muurin päähän Catherine epäröi hetken, ja Pitou toivoikin jo, että tyttö aikoi Villers-Cotteretsiin eikä Boursonnesiin. Mutta äkkiä tämä epäröinti lakkasi; tyttö kumartui suojatakseen itseään niin hyvin kuin voi, juoksi yli tien ja poikkesi jalkapolulle, joka kaarena kiersi metsään ja puolentoista kilometrin päässä yhtyi Boursonnesin tiehen.
Tämä polku yhtyi valtatiehen Bourg-Fontainen tienristeyksen kohdalla,
Kun Catherine oli valinnut tämän polun, oli Pitou selvillä, minne tyttö aikoi, niin selvillä, ettei hän enää huolinut tarkata hänen askeliaan, vaan kohdisti kaiken huomionsa niihin raollaan oleviin ikkunaluukkuihin, joiden välistä kuin linnoituksen ampuma-aukosta katseella oli esteetön näköala metsän yhdestä laidasta toiseen.
Koko tämä Billotin katseen vallitsema aukea oli ihan autio, ellei ota lukuun erästä paimenta, joka paraikaa sovitteli paikoilleen lammastarhan aitaa.
Siitä johtuisi, että heti kun Catherine, joka tosin oli miltei näkymätön mustan viittansa suojassa, ilmestyisi tälle alueelle, hän ei voisi välttää tilanhoitajan terävää katsetta.
Pitou näki ikkunaluukkujen aukenevan ja Billotin pään työntyvän raosta ulos ja pysyvän hetken aikaa siinä asennossa tarkkaavana ja liikkumattomana ikäänkuin epäilisi tässä pimeässä silmiensä todistuskelpoisuutta. Mutta kun paimenen koirat olivat juosseet tuota varjoa kohden, hiukan haukahdelleet ja sitten palanneet isäntänsä luokse, ei Billot enää epäillyt, ettei tuo varjo ollut Catherine.
Koirat olivat tunteneet hänet ja herenneet sen vuoksi haukkumasta.
On sanomattakin selvää, että Pitou käsitti tämän kaiken yhtä kirkkaasti kuin hänelle olisi jo ennakolta selitetty tämän näytelmän kaikki tapahtumat.
Hän odottikin nyt näkevänsä Billotin huoneen ikkunaluukkujen sulkeutuvan ja ajoportin pian aukenevan.
Tuokion kuluttua portti tosiaan aukenikin ja samalla hetkellä kun Catherine saavutti metsänlaidan astui Billot pyssy olalla portista ulos ja lähti vinhasti astelemaan metsää kohden Boursonnesin tietä, johon puolentoista kilometrin päässä yhtyisi Catherinen valitsema polku.
Ei ollut hetkeäkään hukattavana, jos mieli estää, ettei nuori tyttö joutuisi kymmenen minuutin perästä isänsä eteen.
Pitou oli tilanteesta täysin selvillä.
Hän ponnahti jalkeille, syöksyi tiheikköön kuin vauhko kauris, suuntasi kulkunsa halki metsän päinvastaiselle taholle kuin tähystyspaikalle tullessaan ja saapui polulle oikeaan aikaan kuullakseen nuoren tytön kiireiset askelet ja läähättävän hengityksen.
Pitou pysähtyi piiloon erään tammen taa.
Kymmenen sekunnin kuluttua Catherine sivuutti tämän tammen parin askelen päässä.
Pitou tuli esille piilostaan, sulki nuoren tytön tien ja mainitsi samalla hänen nimensä.
Hän oli näet arvellut välttämättömäksi suorittaa nämä kolme asiaa yhtaikaa, jottei Catherine vallan kauhistuisi.
Nuori tyttö parahti hiljaa ja pysähtyi koko ruumis vavisten. Se ei ollut nykyhetken mielenliikutusta, vaan varemmin koettujen seurausta.
»Te, herra Pitou! Mitä minusta tahdotte?» sanoi hän.
»Taivaan nimessä, ei askeltakaan kauemmas, neiti Catherine!» kuiskasiPitou kädet ristissä.
»Kuinka niin?»
»Koska isänne tietää teidän lähteneen ulos, koska hän kulkee pyssy olalla Boursonnesin tietä ja koska hän odottaa teitä Bourg-Fontainen tienristeyksessä!»
»Entä hän… hän!» huudahti Catherine suunniltaan kauhusta. »Häntä täytyy varoittaa…?»
Ja hän aikoi jatkaa matkaansa.
»Saako hän varoituksen, jos isänne katkaisee teiltä tien?»
»Mitä siis on tehtävä?»
»Palatkaa huoneeseenne, neiti Catherine. Minä asetun väijyksiin ikkunanne lähettyville ja kun herra Isidor tulee, varoitan häntä.»
»Teettekö sen, herra Pitou?»
»Teidän takianne teen kaikki, neiti Catherine! Sillä minä rakastan teitä niin!»
Catherine puristi hänen kättänsä.
Hetken tuumittuaan hän sanoi:
»Niin, olet oikeassa, opasta minut takaisin.»
Ja koska hänen jalkansa eivät oikein kannattaneet häntä, turvautui hän Pitoun käsivarteen, ja näin he lähtivät — Pitou kävellen, Catherine juosten — takaisin maatilalle päin.
Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine astui kenenkään näkemättä huoneeseensa ja sulki ikkunan perässään. Pitou oli näyttänyt hänelle pajupensaikkoa, jonne hän menisi odottelemaan ja väijyskelemään.