Kun olivat kulkeneet puutarhojen läpi tuli heidän eteensä Megaraa ympäröivä rajamuuri. Mutta he löysivät aukeaman suuresta kiviseinästä ja kulkivat sen kautta.
Maa aleni ja muodosti aivan kuin suuren notkon. Se oli avoin tori.
— "Kuule", sanoi Spendius, "ensiksi elä pelkää mitään!… minä täytän lupaukseni…"
Hän vaikeni hetkiseksi; hän näytti miettivän aivan kuin etsien sanoja, "Muistatko tuon kerran aamun noustessa jolloin Salammbon penkereellä näytin sinulle Karthagon? Me olimme sinä päivänä kylliksi voimakkaita, mutta sinä et tahtonut kuulla mitään!" Sitten hän jatkoi juhlallisella äänellä: — "Valtias, Tanitin temppelin kaikkein pyhimmässä on salaperäinen verho, joka on pudonnut taivaasta ja verhoo jumalattaren."
— "Minä tiedän," sanoi Matho.
Spendius jatkoi:
— "Se on itsestään jumalallinen, sillä se on osa jumalattaresta. Jumalat asustavat siellä, missä heidän kuvansa on. Siksi, että Karthago sen omistaa, on Karthago mahtava". Sitten hän kumartui kuiskaamaan hänen, korvaansa: "Minä toin sinut kanssani ryöstääksemme sen!"
Matho peräytyi kauhuissaan.
— "Mene! etsi joku toinen! Minä en tahdo auttaa sinua tässä rikollisessa aikeessa."
— "Mutta Tanithan on sinulle vihamielinen," vastasi Spendius, "hän vainoo sinua, ja sinä kuolet hänen vihansa uhrina. Kosta sinä puolestasi. Silloin jumalatar tottelee sinua. Sinä tulet melkein kuolemattomaksi ja voittamattomaksi."
Matho painoi päänsä alas. Spendius jatkoi:
— "Me joudumme perikatoon; armeija tuhoo itse itsensä. Me emme voi paeta, olemme avuttomia, meille ei anneta anteeksi! Mitä jumalten kostoa saattaisit pelätä, kun sinulla on heidän voimansa käsissäsi? Tahdotko mieluummin kuolla tappion iltana surkeasti johonkin pensaistoon, tai kansan herjaamana rovion liekkeihin? Valtias, kerran olet tuleva Karthagoon, ylimpäin pappien keskellä, jotka suutelevat sandaalejasi; ja jos silloin Tanitin verho vielä painaa sinua, niin palautat sen temppeliin. Seuraa minua! Tule ja ota se!"
Pelottava halu riehui Mathossa. Hän olisi tahtonut ilman temppelinraiskausta omistaa verhon. Hän arveli, että ehkä ei tarvinnutkaan ryöstää sitä saadakseen sen voiman. Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun asti, vaan pysähtyi siinä, missä se alkoi häntä kauhistuttaa.
— "Eteenpäin!" sanoi hän; ja he kulkivat nopeasti rinnatusten sanaakaan vaihtamatta.
He nousivat rinnettä ylöspäin ja asumukset tulivat lähemmäksi. He kulkivat kapeita katuja myöten pimeässä. Ovien edessä olevat espartoheinästä kudotut matonrisat löivät seiniä vastaan. Eräällä torilla kameelit märehtivät heinäkupojen edessä. Sitten joutuivat he käytävään, jota lehvistö verhosi. Koiraparvi haukkui. Mutta äkkiä alue aukeni, ja he tunsivat Akropoliin läntisen päädyn. Byrsan juurella näkyi suuri musta rakennus: se oli Tanitin temppeli, jossa oli patsaita ja puutarhoja, pihoja ja etupihoja tiilistä tehdyn pienen rajamuurin sisällä. Spendius ja Matho astuivat sen yli.
Tässä ensimmäisessä aitauksessa oli plataanimetsä suojaamassa ruttoa ja saastaista ilmaa vastaan. Siellä täällä oli hajallaan telttoja, joissa päivisin myytiin voiteita ihokarvojen hävittämiseksi, hajuvesiä, pukuja, kuunmuotoisia leivoksia ja jumalattaren ja temppelin kuvia, jotka olivat kaiverretut alabasteriin.
Ei tarvinnut mitään pelätä, sillä niinä öinä, joina kuuta ei näkynyt, ei pidetty jumalanpalvelusta; yhtäkaikki hidastutti Matho kulkuaan; hän pysähtyi niiden kolmen ebenpuisen portaan eteen, jotka veivät toiseen sisäpihaan.
— "Astu eteenpäin!" sanoi Spendius.
Granaatti-, manteli-, sypressi- ja myrttipuut kohosivat liikkumattomina kuin pronssista valettuina ja vuorottelivat säännöllisesti; sinisillä kivillä laskettu tie narskui heidän kulkiessaan, ja puhjenneet ruusut riippuivat lehtimajaa muodostaen pitkin käytävää tien yli. He joutuivat soikealle, ristikon sulkemalle aukolle. Silloin Matho, jota tämä hiljaisuus kauhistutti, sanoi Spendiukselle:
— "Täällä sekoitetaan makeat vedet suolaisiin vesiin."
— "Minä olen sen nähnyt," sanoi entinen orja, "Syriassa, Maphugin kaupungissa," ja he astuivat portaita, joiden kuusi astinta oli tehty hopeasta, kolmanteen sisäpihaan.
Jättiläisseederipuu seisoi sen keskellä. Sen alimmat oksat peittyivät kankaan kappaleihin ja kaulaketjuihin, joita uskovaiset olivat sinne ripustaneet. He astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin ja temppelin pääsivu näkyi kokonaan heidän edessään.
Kaksi pitkää avointa pylväistöä, joiden arkitravit lepäsivät tanakoiden pilarien päällä, oli molemmin puolin neliskulmaista tornia, jonka litteällä katolla komeili puolikuun kuva. Pylväistön kulmauksissa ja tornin kulmissa oli suuret maljat, joissa paloi hyvänhajuisia suitsututusaineita. Granaatit ja coloquintit koristivat pylväiden päitä. Toisiinsa kietoutuneet koristemuodot, vinoneliöt, helmirivit vuorottelivat seinillä, ja hopealangoista punottu aitaus muodosti avaran puolikehän temppelin eteisestä laskeutuvien kupariportaiden eteen.
Ovella oli kultaisen ja smaragdisen patsaan välillä kivikartio; mennessään sen ohi suuteli Matho oikeata kättään.
Ensimäinen sali oli hyvin korkea, sen kuvussa oli lukemattomia aukkoja; ylöspäin katsoessa näki tähdet. Ympäri seiniä oli kaislakoreissa partoja ja kiharoita, nuorukaisten esikoisuhreja, ja keskellä pyöreää huonetta kohosi naisen ruumis rinnoilla peitetyn jalustan keskeltä. Karkeana, karvaisena ja silmät Ummessa näytti se hymyilevän pitäen käsiään ristissä suuren vatsansa alapuolella, joka oli kiilloittunut ihmisten suudelmista.
Sitten he joutuivat taivasalle, poikittain kulkevaan käytävään, jossa pienoinen alttari kohosi norsunluuportin edessä. Sitä pitemmälle ei saanut mennä; papit yksinään saivat avata portin; sillä temppeli ei ollut kansanjoukon kokouspaikka, vaan jumaluuden erikoinen asumus.
— "Aikeemme on mahdoton," sanoi Matho. "Tätä et tullut ajatelleeksi!Palatkaamme!" Spendius tarkasteli seiniä.
Hän tahtoi saada vaipan, ei sen vuoksi että hän olisi luottanut sen voimaan (Spendius uskoi vain oraakeliin), vaan hän oli vakuutettu siitä, että karthagolaiset nähdessään sen ryöstetyn kadottaisivat kokonaan rohkeutensa. Löytääkseen jonkun aukon kiersivät he temppelin taakse.
Terebinthi-pensaistojen suojassa näkyi erimuotoisia pieniä rakennuksia. Siellä täällä kohosi kivinen phallus, ja suuret hirvet kuljeksivat rauhallisina tallaten sorkka jaloillaan pudonneita käpyjä.
He palasivat takaisin ja kulkivat varpaillaan kahden pitkän yhdensuuntaisen gallerian välitse. Pieniä kammioita oli niiden sivussa. Tamburiinit ja symbaalit peittivät ylhäältä alas asti niiden seedripuisia pylväitä. Ruohomatoilla makasi naisia kammioittensa ulkopuolella. Aivan tiuhkuen voiteista tuoksuivat he yrteiltä ja sammuneilta suitsutuksilta;-heidän ruumiinsa oli niin peitetty tatueerauksilla, kaulaketjuilla, sormuksilla, cinoberilla ja antimoniumilla, että, jollei heidän rintansa olisi noussut, olisi luullut heitä maassa makaaviksi jumalankuviksi. Lotukset ympäröivät lammikkoa, jossa ui samallaisia kaloja kuin Salammbon olivat olleet; sitten perällä temppelin muuria vastaan nousi viinipuu, jonka köynnökset olivat lasia ja tertut smaragdia; kalliiden kivien väike loi valojuovia maalattujen pylväiden välissä nukkuvien kasvoille.
Matho oli tukehtua kuumassa ilmassa, joka cedripuisista suojista lainehti. Kaikki nuo hedelmällisyyden vertauskuvat, nuo tuoksut, nuo väikkeet ja nuo hengittävät olennot painostivat häntä. Tämän salaperäisen loiston läpi haaveksi hän Salammbosta. Hän suli yhdeksi jumalattaren kanssa. Ja Mathon rakkaus paisui yhä suuremmaksi kuten suuret lotuskukat, jotka aukenevat syvien vesien pinnalla.
Spendius laski paljoko rahaa hän ennenaikaan olisi saanut myymällä nuo naiset; ja hänen nopeat silmänsä punnitsivat ohimennen kultakäätyjen painoa.
Temppeli oli tältä puolelta samoin kuin toiseltakin suljettu. He palasivat ensimäisen salin takana olevaan käytävään. Sillä aikaa kun Spendius etsi ja hapuili, oli Matho polvillaan portin edessä, rukoillen Tanitia. Hän rukoili häntä estämään tätä temppelinraiskausta. Hän koetti lepyttää häntä hellillä sanoilla, kuten tehdään suuttuneelle ihmisolennolle.
Spendius huomasi portin päällä ahtaan aukon.
— "Nouse!" sanoi hän Matholle, ja asetti hänet seisomaan aivan suoraan ovea vastaan. Sitten laskien jalkansa hänen käsiinsä, toisen hänen päänsä päälle pääsi hän aivan aukon kohdalle, kiipesi sisään ja katosi. Sitten tunsi Matho olkapäälleen putoavan solmuköyden, saman, jonka Spendius oli kietonut vyölleen ennenkuin lähtivät vesijohtoon; ja kavuten sitä myöten hän saapui pian hämärään saliin.
Tällaiset sisään murtautumiset olivat aivan odottamattomia tapauksia. Jo se, että vartioiminen oli niin huoletonta, osoitti, että sellaista pidettiin aivan mahdottomana. Pelko suojeli paremmin kuin muurit temppelin pyhättöä. Matho odotti, joka askeleella kuolevansa.
Valo hohti pimeässä; he lähestyivät sitä. Se oli lamppu, joka paloi simpukassa erään kuvapatsaan jalustalla, jonka päässä oli kabirien päähine. Timanttipyörylöitä oli pitkin sen pitkää sinistä viittaa ja kantapäistä lähtevät ketjut, jotka katosivat lattialiuskojen alle, kiinnittivät kuvan permantoon. Matho oli vähällä kirkaista. Hän sopersi: — "Ah! tuossa hän on: tuossa hän on!…" Spendius otti lampun valaistakseen sillä.
— "Kuinka jumalaton sinä olet!" mutisi Matho. Mutta hän seurasi kuitenkin Spendiusta.
Huoneessa, johon he sitten saapuivat ei ollut muuta kuin musta maalaus, joka kuvasi sekin naista. Sen jalat ulottuivat aivan seinän ylirajaan. Ruumis täytti koko katon. Navasta riippui langan päässä suuren suuri muna, ja kuva jatkui toiselle seinälle pää alaspäin aivan lattialle asti, johon ulottuivat sen suipot sormet.
Päästäkseen pitemmälle vetivät he erään verhon syrjään; samassa tuulen viima puhalsi lampun sammuksiin.
Silloin he eksyneinä harhailivat rakennuksen sokkeloissa. Äkkiä he tunsivat jalkojensa alla jotain omituisen pehmeätä. Pieniä kipinöitä säihkyi ja lenteli; he kulkivat kuten tulessa. Spendius tunnusteli kädellään ja huomasi, että lattia oli huolellisesti peitetty ilveksentaljoilla; sitten tuntui pitkä, pehmeä, kylmä, limainen nuora kulkevan heidän jalkojensa välitse. Seinässä olevista kapeista raoista tunkeutui heikkoja, valkoisia valosäteitä. He astuivat tässä hämärässä eteenpäin. Vihdoin he näkivät suuren, mustan käärmeen. Se syöksähti nopeasti ja katosi.
— "Paetkaamme!" huusi Matho. "Se on hän! minä tunnen hänen lähestyvän".
— "Ei, ei!" vastasi Spendius, "temppeli on autio."
Samassa häikäisevä valo pakotti heidät luomaan silmänsä alas. Sitten he näkivät ympärillään loputtoman määrän laihoja, läähättäviä, kynsiään aukovia petoja, jotka toinen toisensa yläpuolella salaperäisessä silmiä huimailevassa järjestyksessä muodostivat kauhistuttavan kuvan. Kärmeillä oli jalat, härillä siivet, ihmispäiset kalat söivät hedelmiä, kukat puhkesivat krokodiilien kidasta, ja norsut kärsä pystyssä liitivät avaruudessa ylpeinä kuin kotkat. Tavaton voima jännitti niiden puutteellisia tai moninkertaisia jäseniä. Kieli suusta ulkona näyttivät ne tahtovan purkaa sielunsa; ja kaikki nuo muodot ilmenivät täällä, ikäänkuin kaiken alkusiemenen kokoova säiliö äkkiä olisi haljennut ja tyhjentänyt kaiken sisältönsä salin seinille.
Kaksitoista sinistä kristallipalloa koristi tätä salia kehässä tiikerin näköisten hirviöiden kannattamina. Niiden silmät ulkonivat päästä kuin etanoilla, ja istuen lyhyiden reisiensä päällä kääntyivät ne salin taustaan päin, jossa norsunluuistuimella oli ylhäinen Rabbet, kaikkihedelmöivä, viimeiseksi löydetty jumaluusmuoto.
Simpukat, sulat, kukat ja linnut peittivät sen alaruumiin vatsaan asti. Korvarenkaina oli sillä hopeasymbaalit, jotka helskyivät sen poskia vastaan. Sen suuret tuijottavat silmät katsoivat tulijaan, ja hohtava kivi, joka oli irstaan symboolin kehään kiinnitetty sen otsaan, valaisi koko salin, heijastuen oven yläpuolella oleviin punaisiin kupari peileihin.
Matho astui askeleen eteenpäin; permantopaasi antoi myöten hänen jalkansa alla ja silloin pallot alkoivat pyöriä ja hirviöt karjua; soitto kaikui, sävelikäs ja pauhaava kuin tähtien harmonia; Tanitin myrskyävä sielu virtasi tulvien salin halki. Jumalatar oli nousemaisillaan kookkaana kuin sali, avaten sylinsä. Äkkiä hirviöt sulkivat kitansa, kristallipallot eivät enää pyörineet.
Sitten synkkä sävelvaihdos kaikuili hetken ilmassa ja vaikeni viimein.
— "Ja verho?" sanoi Spendius.
Sitä ei näkynyt missään. Missä se oli? Miten sen löytäisi? Olivatkohan papit sen kätkeneet? Mathon sydäntä vihlaisi ja hän tunsi uskonsa horjuvan.
— "Tännepäin!" kuiskasi Spendius. Vaisto opasti häntä. Hän veti Mathon mukanaan Tanitin valtaistuimen taakse, jossa kyynärän levyinen aukeama ulottui ylhäältä alas asti.
He tunkeutuivat pieneen aivan pyöreään saliin, niin korkeaan, että se tuntui pylvään sisustalta. Keskellä oli suuri, musta, pallon puolikkaan muotoinen, tamburiinin näköinen kivi; liekit paloivat sen päällä; takana oli ebenpuinen kartio, jolla oli pää ja kaksi käsivartta.
Mutta sen ympärillä olisi luullut tähtivälkkyvän pilven hohtavan; kuvioita välähti sen syvistä laskoksista: Eschmunja Kabirit, muutamia jo ennen nähtyjä hirviöitä, Babylonin pyhiä petoja, sitten toisia, joita he eivät tunteneet. Tämä oli vaippana kuvan harteilla, ja oli kulmistaan kiinnitetty niin, että se ulottui pitkin seinää samalla sinisenä kuin yö, keltaisena kuin aamu, purppuraisena kuin aurinko, laveana, läpikuultavana, säihkyvänä, kepeänä. Se oli jumalattaren vaippa, pyhä Zaimph, jota ei kukaan saanut nähdä.
He kalpenivat molemmat.
— "Ota se!" sanoi vihdoin Matho.
Spendius ei arkaillut; ja nojautuen jumalattaren kuvaan hän irroitti verhon, joka valui maahan. Matho tarttui siihen; sitten pisti hän päänsä sisään vaipan aukosta, verhosi sen ruumiinsa ympäri ja levitti kätensä lähemmin tarkastaakseen sitä.
— "Lähtekäämme!" sanoi Spendius.
Matho seisoi läähättäen paikallaan tuijottaen lattiaan.
Äkkiä hän huudahti:
— "Mutta menisinkö hänen luokseen? Nyt en enää pelkää hänen kauneuttaan. Mitä voisi hän minua vastaan? Olenhan minä nyt ihmistä suurempi. Minä voisin astua läpi liekin, kulkea vetten päällä! Pyhä into saa minussa vallan! Salammbo! Salammbo! minä olen herrasi!"
Hänen äänensä jyrisi. Hän oli Spendiuksen mielestä nyt pitempi ja kuten kirkastunut.
Kuului askelten kopinaa, ovi aukeni ja mies astui sisään, pappi, suippo lakki päässään ja silmät selällään. Ennenkuin hän oli ennättänyt tehdä liikettäkään, oli Spendius jo hyökännyt hänen kimppuunsa ja kietoen hänet syliinsä painanut molemmat tikarit syvälle hänen kylkiinsä. Pää jysähti kivilattiaa vastaan.
He jäivät yhtä liikkumattomina kuin ruumis muutamaksi silmänräpäykseksi kuuntelemaan. Ei kuulunut muuta kuin raolle jääneen oven kautta tulevan tuulen kohina.
Ovi vei kapeaan käytävään. Spendius riensi sinne, Matho seurasi häntä, ja melkein heti saapuivat he kolmannen esikartanon sivupylväistöjen väliseen pihaan, joissa oli papittarien asunnot.
Kammioiden takana mahtoi olla joku lyhempi tie ulos. He riensivät sinne.
Kyyryllään suihkulähteen altaan ääressä huuhteli Spendius veriset kätensä. Naiset nukkuivat. Smaragdiköynnös kimalteli. Ja he lähtivät jälleen liikkeelle.
Mutta joku puiden suojassa juoksi heidän jälessään; ja Matho tunsi kantaessaan viittaa, miten useasti takaa hiljaa nyäistiin häntä. Se oli suuri babiaani, yksi niistä jotka oleskelivat vapaina jumalattaren temppelialueella. Ikäänkuin ymmärtäen ryöstön tapahtuneen takertui se vaippaan. Mutta he eivät rohjenneet sitä kurittaa peläten sen alkavan kirkua; äkkiä sen viha lauhtui ja se kulki heidän rinnallaan aivan heidän vieressään, heiluttaen ruumistaan pitkien käsivarsiensa riippuessa alas. Aitauksen luona se sitten yhdellä hyppäyksellä kiisi erääseen palmuun.
Päästyään viimeisestä esikartanosta he suuntasivat kulkunsa Hamilkarin palatsiin, sillä Spendius tajusi, että turhaa oli koettaakaan saada Mathoa luopumaan aikeestaan.
He kulkivat nahkurien katua, Muthumbalin torin yli, vihannesturun ja Cynasynin kadunristeyksen kautta. Erään seinän kulmauksessa peräytyi mies säikähtäen sitä säkenöivää esinettä, joka kulki keskellä hämärää.
— "Kätke zaimph!" sanoi Spendius.
Muitakin ihmisiä osui heidän tielleen, mutta ne eivät heitä huomanneet.
Viimein he tunsivat Megaran asumukset.
Majakka, joka oli rakennettu sen taakse äärimmäiselle kallionkielekkeelle, loi taivaalle punaisen kirkkaan hohteen ja palatsin ja sen toistensa yläpuolella olevat penkereet loivat puutarhaan kuten jättiläiskokoisen pyramiidin varjon. He tunkeutuivat rintamarjapensaikon läpi raivaten tikareilla itselleen tietä.
Kaikkialla näkyi jälkiä palkkasoturien pidoista. Puistot olivat raiskatut, puistopurot kuivuneet, orjatarhan portit auki. Ei ketään näkynyt kyökkien tai aittojen lähistöllä. He kummastelivat tätä hiljaisuutta, jonka vain toisinaan keskeytti norsujen kova hengähdys, kun ne liikehtivät tarhassaan tai majakkatulen rätinä siinä kun leimusi aloepuita.
Matho yhtäkaikki kysyi:
— "Missä hän on? minä tahdon hänet nähdä! Vie minut hänen luokseen!"
— "Se on uhkarohkeata!" sanoi Spendius. "Hän kirkaisee, hänen orjansa juoksevat apuun, ja väkevyydestäsi huolimatta täytyy sinun kuolla!"
Siten puhellen he saapuivat galeeriportaiden juurelle. Matho nosti päänsä ylös ja oli näkevinään aivan ylhäällä säteilevää, vienoa valoa. Spendius aikoi pidättää häntä. Matho riensi portaita ylös.
Hänen ollessaan jälleen samoilla paikoilla, joilla hän jo kerran ennen näki Salammbon, välillä olleet päivät haihtuivat hänen mielestään. Äsken vasta Salammbo lauloi pöytien keskellä; hän oli kadonnut, ja sen jälkeen Matho taukoamatta nousi näitä portaita ylös. Taivas hänen päänsä päällä hohti punaiselta; meri täytti taivaanrannan; joka askeleella yhä suurempi äärettömyys ympäröi häntä, ja hän jatkoi kulkuaan yhtä helposti kuin unta nähdessä noustaan.
Vaipan kahina portaan kiviä vastaan muistutti hänelle hänen uutta mahtiaan; mutta toiveittensa huumaamana ei hän enää tietänyt mitä hänen tuli tehdä; ja tämä epävarmuus herätti hänessä arkuuden.
Silloin tällöin hän painoi kasvonsa suljettujen huoneiden neliskulmaisia ikkuna-aukkoja vastaan, ja oli näkevinään useimmissa nukkuvia olentoja. Viimeinen, alaltaan pienin kerros, muodosti kuten kuution penkereen päälle. Matho kulki sen ympäri hitaasti.
Maidonkarvainen valo hohti talkkikivisistä levyistä, joilla seinässä olevat pienet aukot olivat täytetyt; ja säännöllisesti järjestettyjä kun olivat, muistuttivat ne pimeässä kaunista helminauhaa. Hän tunsi punaisen mustan ristin jakaman oven. Hänen sydämensä alkoi kiivaammin sykkiä. Hänen mielensä teki paeta. Hän painoi porttia; se aukeni.
Galeerinmuotoinen riippu-lamppu paloi huoneen perällä; ja kolme pientä liekkiä, jotka nousivat sen hopeisesta keulasta, valaisi värähdellen korkeita seinälaudoituksia, joille punaiselle pohjalle oli maalattu mustia nauhakuoseja. Katto oli pienistä palkeista laadittu ja keskellä kultausta oli ametisteja ja topaaseja jokaisessa palkkien ristimyksessä. Huoneen molemmista sivuseinistä lähti hyvin matala valkoisista hihnoista punottu vuode. Sen yläpuolella oli seinään laadittu simpukan kuoren muotoisia syvennyksiä, joista riippui maahan asti ulottuvia verhoja.
Onyx-reuna ympäröi soikeata allasta; käärmeennahkaiset hienot jalkineet olivat jääneet sen reunalle alabasterisen vesikannun viereen. Etäämpänä näkyivät märän jalan jäljet. Suloiset tuoksut täyttivät huoneet.
Matho astui liuskoille, jotka olivat koristetut kullalla, simpukankuorella ja lasilla; ja vaikka lattia oli kiiltävän liukas, oli hän tuntevinaan jalkansa painuvan siihen kuten hiekkaan.
Hän oli huomannut hopeisen lampun takana sinisen neliskulmaisen suojustimen, jota neljä kattoon nousevaa nuoraa kannatti, ja hän lähestyi, kumarassa, suu auki. Mustiin korallivarsiin kiinnitettyjä flamingonsiipiä oli purppuratyynyjen ja kilpikonnanluisten kampojen, seedriarkkujen, norsunluisten lastojen joukossa. Antiloopin sarviin oli pujotettu sormuksia ja rannerenkaita; ja saviruukut, jotka muurien aukoissa olivat kaisla jalustalla, viilenivät yötuulessa. Useamman kerran hänen jalkansa kompastui, sillä salin permanto kohosi asteettain ja muodosti sinne kuten jakson eri huoneita. Perällä hopeakaide ympäröi mattoa, jolle oli maalattu kukkia. Vihdoin hän saapui riippuvan vuoteen lähelle, ebenpuisen rahin viereen, jonka avulla noustiin sinne.
Mutta valo rajoittui siihen; ja varjosta, kuten suuren verhon takaa, ei näkynyt muuta kuin punaisen patjan kulma ja pieni alaston jalka. Silloin Matho hyvin varovaisesti veti lampun lähemmäksi.
Salammbo nukkui toinen käsi posken alla ja toinen suorana. Hätien kiharansa aaltoilivat niin runsaina, hänen ympärillään, että hän näytti nukkuvan mustilla höyhenillä, ja avara valkoinen mekko valui pehmeille laskoksille jalkoihin asti, seuraten vartalon muotoja. Silmät hieman näkyivät puoliksi ummistuneiden silmäluomien alta. Pystysuoraan laskeutuvat verhot ympäröivät hänet sinervään ilmaan ja hänen hengityksensä, joka sai hihnat väräjämään, näytti liehuttavan häntä ilmassa. Suuri moskiitti surisi ilmassa.
Matho seisoi liikkumattomana pidellen ojennetussa kädessään valogaleeria; mutta moskiittisuojus leimahti tuleen, katosi, ja Salammbo heräsi.
Tuli oli itsestään sammunut. Hän ei sanonut sanaakaan.
Lamppu loi seinille suuria leiskahtelevia valoisia väreitä.
— "Mitä se on?", kysyi hän.
Matho vastasi:
— "Se on jumalattaren vaippa!"
— "Jumalattaren vaippa!" huudahti Salammbo. Ja nojautuen molempiin käsiinsä hän kumartui kovasti vavisten vuoteesta ulospäin. Matho jatkoi:
— "Minä noudin sen sinua varten temppelin pyhätöstä! Katso!" Zaimph kimalteli valosäteinä.
— "Muistatko?" sanoi Matho. "Öisin ilmestyit sinä unissani; mutta minä en ymmärtänyt mykkien silmiesi käskyä!" Salammbo laski toisen jalkansa ebenpuiselle rahille. "Jos minä olisin ymmärtänyt, niin olisin rientäen saapunut; olisin jättänyt armeijani; en olisi lähtenyt Karthagosta. Sinua totellakseni laskeutuisin Hardumetumin rotkojen kautta varjojen maahan!… Anna anteeksi! tuntui aivan kuin vuoret olisivat painaneet päiviäni ja kuitenkin salainen voima veti minua puoleesi! Minä koetin pyrkiä luoksesi! Olisinko koskaan rohjennut sitä tehdä ilman jumalia!… Lähtekäämme, seuraa minua! niin, jollet tahdo, niin minä jään. Vähät minä kaikesta… Upota sieluni henkäisyysi! Särkykööt huuleni suudellessaan käsiäsi!"
— "Anna minun katsoa!" sanoi Salammbo. "Lähempää! lähempää!"
Aamu koitti, ja viininhohtava valo täytti seinän talkkiliuskat.Salammbo puolipyörtyneenä nojautui vuoteen tyynyihin.
— "Minä rakastan sinua!" huudahti Matho.
Salammbo sopersi: — "Anna se tänne!" Ja he lähestyivät toisiaan.
Salammbo lähestyi yhä enemmän, puettuna laahaavaan valkoiseen pukuun, suuret silmät tuijottaen viittaan. Matho katseli häntä, hänen päänsä loistava kauneus aivan lumosi hänet, hän ojensi zaimphin Salammbota kohden ja aikoi kietomalla hänet siihen sulkea hänet syliinsä. Salammbo levitti käsivartensa. Äkkiä Salammbo seisahtui ja molemmat katsoivat syvään toisiinsa.
Tajuamatta mitä Matho tahtoi, joutui Salammbo kauhun valtaan. Hänen silmäkulmansa kohosivat ylös, huulensa aukenivat; hän vapisi. Sitten löi hän kuparimaljaan, joka riippui punaisen patjan kulmasta ja huusi:
— "Avuksi! avuksi! Väisty, temppelin häväisijä! jumalaton! kirottu!Tänne Taanak, Krum, Ewa, Micipsa, Shaul!"
Ja Spendiuksen kauhistuneet kasvot näkyivät seinän aukosta savikannujen välistä, hän huusi:
— "Pakene! jo tullaan!"
Suuri melu kuului ihmisten rientäessä portaita ylös, ja ihmisaalto, naisia, palvelijoita, orjia, syöksyi huoneeseen käsissään peitsiä, nuijia, miekkoja, tikareja. He aivan kuin jähmettyivät suuttumuksesta nähdessään miehen; orjattaret päästivät hautajaiskiljahduksia ja eunukit kalpenivat mustan ihonsa alla.
Matho seisoi hopeisen aitauksen takana. Zaimph harteillaan hän oli aivan kuin tähtien jumala, jolla oli koko taivaankansi ympärillään. Orjat aikoivat syöksyä hänen kimppuunsa. Salammbo esti heitä.
— "Elkää koskeko! Se on jumalattaren vaippa!"
Hän oli peräytynyt erääseen nurkkaan, mutta astui askeleen Mathoa kohden ja ojentaen paljaan kätensä huusi:
— "Ollos kirottu sinä, joka Tanitilta olet ryöstänyt! Viha, kosto, tihokuolema ja kidutus ylitsesi! Gurzil, taistelujen jumala, sinut raadelkoon! Matisman, kuolleiden jumala, sinut tukehuttakoon! ja Hän, — jonka nimeä ei saa mainita — sinut polttakoon!"
Matho kiljahti aivan kuin miekanpistoksen saadessaan. Salammbo huusi useaan kertaan: — "Mene! mene!"
Palvelijain joukko väistyi, ja Matho, pää kumarassa, kulki hitaasti heidän välitseen; mutta ovella hän pysähtyi, sillä zaimphin reuna oli tarttunut permantoliuskoja koristavaan kultatähteen. Hän kiskaisi sen olkapäitään kohottaen irti ja astui portaita alas.
Spendius oli hypännyt penkereeltä penkereelle, yli pensasaitojen ja purojen ja paennut puutarhasta. Hän saapui majakan juurelle. Tällä kohdin oli muuri autio, niin mahdotonta oli alhaalta nousta sille. Hän meni aivan sen reunalle, laskeutui selälleen, ja jalat edellä liukui rinnettä myöten alas; sitten hän ui Hautojen-niemeen asti, kiersi merivesilaguunin kautta ja palasi illalla barbarien leiriin.
Aurinko oli noussut; ja kuten poistuva leijona astui Matho tietä alas luoden pelottavia katseita ympärilleen.
Epämääräinen melu osui hänen korviinsa. Se oli lähtenyt palatsista ja alkoi uudestaan etäältä Akropoliin puolelta. Toiset sanoivat että Molokin temppelistä oli varastettu tasavallan aarteet; toiset puhuivat surmatusta papista. Sitäpaitsi uskottiin barbarien tunkeutuneen kaupunkiin.
Matho, joka ei tietänyt, miten hän pääsisi muurien sisältä pois, kulki suoraan eteenpäin. Kansa näki hänet ja suuri hälinä syntyi. Kaikki ymmärsivät, mitä oli tapahtunut; se synnytti kauhistusta ja sitten aivan suunnatonta vihaa.
Mappalioiden perältä, Akropoliin ylängöltä, katakombien luota, lahden puolelta, kaikkialta riensi kansaa. Ylimykset tulivat palatseistaan, kauppiaat puodeistaan; vaimot jättivät lapsensa; tartuttiin miekkoihin, kirveisiin, keppeihin, mutta sama seikka, joka oli estänyt Salammbota, pidätti heitäkin. Miten voisivat he ottaa vaipan takaisin? Sen paljas näkeminenkin oli jo rikos; se oli jumalien olemusta ja sen kosketus tuotti kuoleman.
Temppelien pylväistöissä vääntelivät papit epätoivoissaan käsiään. Legionan soturit ratsastivat sinne tänne; väkeä nousi talojen katoille, penkereille, jumalankuvien olkapäille ja laivojen mastoihin. Matho astui yhä eteenpäin ja joka askeleella kasvoi raivo ja sen ohella kauhu. Kadut tyhjentyivät hänen lähestyessään, ja tuo pakeneva ihmisvirta lainehti takaisin joka puolelta muurien harjalle asti. Häh näki kaikkialla silmien tuijottavan häneen kuin nielläkseen hänet, hampaat kalisivat, nyrkit uhkasivat ja Salammbon kiroukset kaikuivat moninkertaisina.
Äkkiä pitkä nuoli livahti, sitten toinen, ja kiviä sinkoili; mutta ne lensivät (sillä kaikki pelkäsivät osuvansa zaimphiin) hänen päänsä yli. Sitäpaitsi käytti hän viittaa kilpenään, nosti sen oikealle, vasemmalle, eteensä ja taaksensa; eikä kansa löytänyt mitään surmaamiskeinoa. Hän kulki yhä nopeampaan avonaisia katuja pitkin. Ne oli suljettu köysillä, kärryillä; ansoilla; joka kerta, kääntyi hän takaisin. Vihdoin joutui hän Khamonin torille, jossa balearit olivat saaneet surmansa; Matho pysähtyi kalveten kuin kuoleva. Hän oli nyt turmion oma; kansa taputti käsiään.
Hän juoksi suurelle suljetulle portille. Se oli hyvin korkea, kokonaan lammesta tehty, rautanauloilla, ja pronssilevyillä päällystetty. Matho heittäytyi sitä vastaan. Kansa hyppeli ilosta nähdessään hänen voimattoman raivonsa; sitten otti hän jalkineensa sylki niihin ja löi liikkumattomiin levyihin. Koko kaupunki kiljaisi. Kaikki unohtivat vaipan ja syöksyivät surmaamaan hänet. Matho katseli suurin harhailevin silmin kansaa. Ohimosuonet sykkivät huimaavasti; hän tunsi ruumiissaan juopuneen lamautumisen. Äkkiä hän huomasi pitkät ketjut, joilla portin telkeet pantiin liikkeelle. Yhdellä hyppäyksellä, takertui hän niihin, jännitti käsivarsiaan, ponnisti polvillaan; ja vihdoin suuret portin puoliskot aukenivat.
Päästyään ulos hän irroitti kaulastaan suuren zaimphin ja nosti sen päänsä yli mahdollisimman korkealle. Kangas, jota mereltä tuleva tuuli liehutti, kimalteli väreineen, jalokivineen ja jumalankuvineen. Matho kantoi sitä siten, astui kentän yli sotilaiden telttojen luo, ja kansa kaupungin muureilla näki Karthagon onnen poistuvan.
— "Minun olisi pitänyt ryöstää hänet mukaani!" sanoi hän illalla Spendiukselle. "Olisi pitänyt tarttua häneen, viedä hänet kodistaan pois! Ei kukaan olisi uskaltanut vastustaa minua!"
Spendius ei kuunnellut häntä. Mielihyvissään hän loikoi selällään, vieressään suuri hunajavedellä täytetty ruukku, jonne hän tuon tuostakin pisti koko päänsä juodakseen runsaammin.
Matho jatkoi:
— "Mitä nyt teen?… Miten palaan Karthagoon?"
— "En minä tiedä," sanoi Spendius.
Tämä väliäpitämättömyys sai hänet aivan raivostumaan; hän huudahti:
— "Koko syy on sinun! Sinä viet minua eteenpäin, sitten hylkäät, pelkuri kun olet! Miksi siis tottelisin sinua? Luuletko olevasi valtiaani? Sinä porttojen kauppias, orja, orjanpoika!" Hän puri hampaitaan ja nosti suuren kätensä lyödäkseen Spendiusta.
Kreikkalainen ei vastannut. Savinen lamppu paloi heikosti teltan pylvästä vastaan, josta zaimph säteili pylvääseen ripustettujen aseiden keskellä.
Äkkiä Matho sitoi kothurnit jalkaansa, pani pronssilevyisen sotisopansa soljet kiinni, otti kypärinsä.
— "Minne menet?" kysyi Spendius.
— "Minä palaan sinne! Päästä minut! Minä tuon hänet mukanani! Ja jos kaupunkilaiset astuvat tielleni, niin muserran heitä kuin kyykäärmeitä! Minä tapan hänet, Spendius!" Hän jatkoi: "Niin! Minä surmaan hänet! saat nähdä, minä surmaan hänet!"
Mutta Spendius, joka kuulosteli, sieppasi äkkiä zaimphin — heitti sen nurkkaan ja kasasi sen päälle taljoja. Kuului puhetta, välkkyi soihtuja, ja Narr' Havas astui sisään noin kahdenkymmenen miehen seurassa.
Heillä oli valkoiset villavaipat, pitkät tikarit, nahka-kaulavaruket, puiset korvakellukat, hyenan nahasta tehdyt jalkineet; ja seisahtuessaan oven suuhun he nojasivat peitsiinsä kuten lepäävät paimenet. Narr' Havas oli kaunein kaikista; helmillä koristetut hihnat kietoutuivat hänen hentojen käsivarsiensa ympärille; kultarenkaasta, joka sitoi päähän avaraa vaippaa, riippui kameelikurjen sulka, joka ulottui hänen olalleen; ainainen hymy leikki hänen huulillaan; hänen katseensa näyttivät teräviltä kuin nuolet ja hänen koko olennossaan ilmeni jotain vainuavaa ja notkeata.
Hän selitti tulleensa liittyäkseen palkkasotureihin, sillä tasavalta oli jo kauvan uhannut hänen kuningaskuntaansa. Sen vuoksi avusti hän omaksi edukseen palkkasotureja, ja voisi heille olla hyödyllinenkin.
— "Minä hankin teille norsuja (metsäni ovat niitä täynnä), viiniä, öljyä, jyviä, taatelia, pikeä ja rikkiä piirityksiä varten, kaksikymmentätuhatta sotilasta ja kymmenen tuhatta hevosta. Minä käännyn sinun puoleesi, Matho, siksi, että zaimphin valtaaminen on tehnyt sinut ensimäiseksi armeijassa". Hän lisäsi: "Olemmehan sitäpaitsi vanhoja ystäviä."
Mutta Matho loi katseensa Spendiukseen, joka kuunteli istuen lampaan vuodilla, koko ajan päällään nyökäten hyväksymiset! merkiksi. Narr' Havas puhui. Hän vetosi jumaliin, hän kirosi Karthagoa. Sadatellessaan taittoi hän heittokeihään. Kaikki hänen miehensä päästivät yhtaikaa suuren karjunnan, ja Matho tämän vihan lumoamana, huudahti suostuvansa liittoon hänen kanssaan.
Silloin tuotiin valkoinen härkä ja musta lammas, päivän tunnusmerkki ja yön tunnusmerkki. Erään kuopan ääressä puhkaistiin niiltä kurkut. Kun kuoppa oli verta täynnä pistivät he käsivartensa siihen. Sitten Narr' Havas laski kätensä Mathon povelle, ja Matho kätensä Narr' Havaksen povelle. He painoivat tämän merkin telttojensa kankaasen. Sen tehtyään he viettivät yön syömingeissä, ja loput lihasta, nahka, luut, sarvet ja sorkat poltettiin.
Suunnaton riemuhuuto oli ottanut Mathon vastaan hänen palatessaan jumalattaren hunnun kanssa leiriin; nekin, jotka eivät olleet kananealaisten uskontoa, tunsivat epämääräisen innostuksensa vallassa jumaluusvoiman tulleen odottamatta heidän luokseen. Kukaan ei ajatellutkaan anastaa itselleen zaimphia; se salaperäinen tapa, jolla hän oli saanut sen haltuunsa oli barbarien mielestä kylliksi riittävä todistus siitä, että hän oli sen laillinen omistaja. Siten ajattelivat afrikalaista rotua olevat sotilaat. Toiset, joiden viha ei ollut niin vanha kuin heidän, eivät tienneet mitä päättää. Jos heillä olisi ollut laivoja, he olisivat viipymättä lähteneet pois.
Spendius, Narr' Havas ja Matho lähettivät sanansaattajia kaikkien punilaisella alueella asuvien heimojen luo.
Karthago näännytti näitä kansoja. Se vaati niiltä suunnattomia veroja; ja kalpa, piilu tai risti rankaisi niitä, jotka hidastelivat taikkapa vaan mutisivatkin vastaan. Heidän täytyi viljellä sitä, mikä tasavallalle sopi, hankkia sitä, mitä se vaati; kellään ei ollut oikeutta omistaa asetta; jos joku kylä nousi kapinaan, myytiin sen asukkaat orjiksi, vallanpitäjiä arvosteltiin kuin viinikuurnia, sen mukaan kuinka paljon he saivat puserrettua. Karthagon välittömän vallan alaisten seutujen takana asustivat liittolaiset, jotka maksoivat vain keskinkertaista veroa; liittolaisten takana kuljeskelivat paimenkansat, jotka voi yllyttää heidän kimppuunsa. Tätä järjestelmää noudattaen saatiin runsaasti viljaa, hevossiitoslaitoksia hoidettiin huolella, ja viinitarhat olivat verrattomia. Vanha Cato, joka oli mestari teettämään työtä ja käyttämään siihen orjia, yhdeksänkymmentä kaksi vuotta myöhemmin aivan hämmästyi ne nähdessään, ja ne surmahuudot, jotka hän taukoamatta Roomassa lausui, olivat vain ahneen kateuden aiheuttamia huudahduksia.
Viimeisen sodan aikana olivat kiristykset kasvaneet kaksinkertaisiksi, jonka vuoksi melkein kaikki Libyan kaupungit olivat antautuneet Regulukselle. Rangaistukseksi vaadittiin heiltä tuhannen talenttia, kaksikymmentätuhatta härkää, kolmesataa säkkiä kultahietaa, runsaat määrät viljaa etukäteen, ja heimojen päämiehet naulittiin ristiin tai heitettiin leijonien ruuaksi.
Tunis varsinkin kirosi Karthagoa! Ollen vanhempi kuin pääkaupunki ei se voinut antaa sille sen suuruutta anteeksi; se oli aivan Karthagon muureja vastapäätä, soiden keskellä, veden varrella, katsellen sitä kuten myrkyllinen peto. Maanpakoon ajamiset, surmaamiset ja kulkutaudit eivät sitä heikontaneet. Se oli kannattanut Arkagathosta, Agathokleen poikaa. Saastaisten ruokien-syöjät saivat sieltä heti aseita.
Sanansaattajat eivät vielä olleet päässeetkään matkalleen, kun yleinen riemu puhkesi maakunnissa. Odottamatta sen enempää kuristettiin talojen hoitajat ja tasavallan virkailijat kylpyammeisiin; rotkoista noudettiin esiin piilossa olleita aseita; auranterästä taottiin miekkoja; lapset talojen ovilla teroittivat peitsiä, ja naiset uhrasivat kaulanauhansa, sormuksensa, korvarenkaansa, kaikki, mikä vain voi auttaa Karthagon kukistamiseksi. Jokainen tahtoi avittaa sitä. Kyliin kasaantui heittokeihäskimppuja kuin maissilyhteitä. Lähetettiin karjaa ja rahaa. Matho maksoi nopeasti palkkasotureille maksamatta jääneen osan heidän palkasta, ja tämä Spendiuksen ajatus aiheutti sen, että hänestä tuli ylin johtaja, barbarien shalishim.
Samaan aikaan tulvi apujoukkoja leiriin. Ensin saapui alkurodun maan väkeä, sitten maalaisorjat. Neekerien karavaanit pysäytettiin, heidät varustettiin aseilla, ja Karthagoon aikoneet kauppiaat jäivät varmemman tulon toiveessa barbarien seuraan. Taukoamatta tuli lukuisia laumoja. Akropoliin kukkulalta näki, miten armeija kasvoi.
Vesijohdon tasalaelle oli legionan sotureja asetettu vartijoiksi; ja heidän vieressään oli aina tuon tuostakin kuparikattiloita, joissa maapihkaa kiehui. Alhaalla tasangolla suuri kansanjoukko puuhaili ja melusi. He olivat epävarmoja, tunsivat sitä ahdistusta, jonka muurien kohtaaminen aina synnyttää barbareissa.
Utica ja Hippo-Zarytus kieltäytyivät liittymästä heihin. Ne olivat foinikialaisia siirtokuntia, kuten Karthagokin, ja niillä oli oma hallintonsa, ja joka kerta kun Karthago teki sopimuksiaan, ne panettivat niihin eri pykäliä, joissa heidän itsenäiset oikeutensa tunnustettiin. Ne kunnioittivat tuota voimakkaampaa sisartaan, joka heitä suojasi, eivätkä uskoneet, että barbarilauma voisi sen voittaa; päinvastoin ne uskoivat barbarien joutuvan täydellisen tuhon omiksi. Ne tahtoivat pysyä puolueettomina ja elää rauhassa.
Niiden asema teki se välttämättömiksi. Utica Karthagolle joka sijaitsi lahdelman pohjassa oli sopiva satamaksi, jos ulkoapäin tuotetaan Karthagoon apua. Jos Utica yksinään valloitettaisiin, niin Hippo-Zarytus, joka oli kuuden tunnin matkan päässä siitä meren rannalla, astuisi sijaan, ja kun pääkaupungilla oli sellaiset apulaiset, niin sitä ei voitaisi valloittaa.
Spendius tahtoi heti ryhtyä piiritykseen, Narr' Havas vastusti sitä; ensiksi oli hyökättävä rajoille. Se oli sotavanhusten ja Mathonkin oma mielipide, ja päätettiin että Spendius tekisi hyökkäyksen Uticaa ja Matho Hippo-Zarytusta vastaan; kolmas armeijan osasto, joka asettuisi Tuniksen puolelle, pitäisi Karthagon tasankoa vallassaan; Autharitos otti sen toimekseen. Narr' Havaksen taas tuli palata kuningaskuntaansa noutaakseen sieltä norsuja ja ratsuväellään vallata kaikki tiet.
Naiset huusivat kovasti tätä päätöstä vastaan; he himoitsivat punilaisten naisten koruja. Libyalaisetkin panivat vastaan. Heidäthän oli kutsuttu sotimaan Karthagoa vastaan, ja nyt lähdettiinkin pois! Palkkasoturit olivat melkein ainoat, jotka lähtivät. Matho johti maanmiehiään sekä iberialaisia, lusitanialaisia, lännen kansoja ja saarikansoja, ja kaikki kreikkaa puhuvat olivat pyytäneet johtajakseen Spendiusta hänen älykkäisyytensä vuoksi.
Hämmästys oli suuri kun nähtiin armeijan yhtäkkiä lähtevän liikkeelle; sitten se kulki Ariadnen vuoriston juuria myöten Uticaan johtavaa tietä meren puolella. Yksi osasto jäi Tuniksen eteen, loput katosivat ja tulivat näkyviin lahdelman toisella puolella metsän laidassa ja painaltivat sinne.
Heitä oli noin kahdeksankymmentä tuhatta miestä. Molemmat tyrolaiset kaupungit eivät varmaankaan voi tehdä vastarintaa; palkkasoturit palaavat siis piankin Karthagon luo. Sitä piiritti jo suurehko armeija, joka oli asettunut kannaksen juureen, ja pian täytyisi Karthagon nääntyä nälkään, sillä eihän se voinut elää maakuntien avutta; kaupungin asukkaat eivät näet maksaneet kuten Roomassa veroa. Karthagossa ei osattu valtioviisaasti menetellä. Alituisen voitonhimonsa tähden sillä ei ollut sitä viisautta, jonka korkeammalle tähtäävä tarkoitus synnyttää. Libyan hietikolle ankkuroituneena galeerina säilytti se asemansa työn kautta. Eri kansat kuten hyökylaineet karjuivat sen ympärillä ja pieninkin myrsky järkähytti tätä suurta koneistoa.
Rahasto oli ehtynyt roomalaissotien vaikutuksesta ja paljon oli tuhlattu ja hukattu hieroessa sovintoa barbarien kanssa. Nyt tarvittiin sotilaita, eikä ainoakaan hallitus luottanut tasavaltaan! Ptolemaeus oli aivan äskettäin kieltänyt siltä kaksi tuhatta talenttia. Sitäpaitsi herpaisi vaipan ryöstö heidän rohkeuttaan. Spendius oli arvannut oikein.
Mutta tämä kansa, joka tunsi kaikkien heitä vihaavan, painoi lujasti povelleen kultansa ja jumalansa, ja sen oma hallitusmuoto ylläpiti sen isänmaanrakkautta.
Ensiksi riippui valta kaikista ilman että kukaan oli kyllin voimakas siepatakseen sen itselleen. Yksityisiä velkoja pidettiin yleisinä velkoina, kananeanrotuisilla miehillä oli kaupankäynti etuoikeutenaan; monistamalla merirosvouksen kautta hankitut tulot koronkiskomisella, nylkien maasta, orjista ja köyhiltä kaiken, minkä mahdollisesti voi saada, saattoi joskus päästä rikkaaksikin. Ja rikkauden avulla vain pääsi ylempiin virkoihin; ja vaikka valta ja kulta kokoontuivat alati samoihin perheisiin, niin suvaittiin harvainvaltaa, koska jokainen toivoi pääsevänsä siitä osalliseksi.
Kauppiaiden yhdistykset, joissa lakeja valmistettiin, valitsivat tasavallan raha-asian tarkastajat, jotka virastaan luopuessaan nimittivät Vanhimpien Neuvoston sata jäsentä, jotka vuorostaan olivat riippuvaisia Suuresta Kokouksesta, kaikkien rikkaiden yleisestä yhtymästä. Mitä molempiin suffeeteihin tulee, noihin kuninkaan jätteisiin, joilla oli pienempi valta kuin konsuleilla, niin valittiin ne samana päivänä kahdesta eri perheestä. Heidät eroitettiin kaikellaisten vihamielisyyksien kautta toisistaan, jotta heikontaisivat molemmin puolin toisiaan. He eivät saaneet päättää sodasta; ja, kun he olivat kärsineet tappion, antoi Suuri Neuvosto naulita heidät ristiin.
Täten Karthagon voiman lähtökohtana olivat Syssitit, se on suuri Malquan keskellä oleva piha, paikka, johon tarinan mukaan ensimäinen foinikialaisten merimiesten pursi oli laskenut maihin; meri oli näet sitten aikojen kuluessa vetäytynyt yhä loitommalle. Se oli muodostettu pienistä rakennuksista, jotka olivat muinaisaikaiseen tyyliin laaditut palmun rungoista kivisillä nurkkauksilla ja olivat erillään toisistaan, jotta eri kauppaliitot voisivat kokoontua erikseen. Rikkaat siellä päivän kuluessa kokoontuivat ryhmiin keskustellakseen omista ja tasavallan eduista, pippurin hankkimisesta Rooman hävittämiseen asti. Kolme kertaa kuussa kannattivat he vuoteensa korkealle penkereelle, joka kulki pitkin pihaton muurin reunaa; ja alhaalta näki heidän aterioivan ylhäällä ilman kothurneja ja viittaa, heidän käsiensä timanttien välkkyessä kun he ottivat lihoja ja suurien korvarenkaiden riippuessa juomakannujen välissä, — kaikki voimakkaina ja lihavina, puolialastomina, onnellisina, nauraen ja syöden taivasalla kuten suuret haikalat, jotka leikkivät meressä.
Mutta tällä hetkellä eivät he voineet levottomuuttaan salata, siksi kalpeita he olivat; kansa odotteli heitä porteilla ja saattoi heitä heidän palatseihinsa asti kuullakseen jotain tietoja. Kuten ruton raivotessa olivat kaikki talot suljettuja; kadut täyttyivät ja — taas tyhjenivät yhtäkkiä; noustiin Akropoliille, juostiin porteille, joka yö oli Suuri Neuvosto koolla. Vihdoin kutsuttiin kansa kokoon Khamonin torille ja päätettiin turvautua Hannoon, Hecatompyluksen taistelun voittajaan.
Hän oli jumalaapelkääväinen, viekas, säälimätön kaikille afrikalaisille, oikea karthagolainen. Hänen tulonsa vetivät vertoja Barkas-suvun tuloille. Ei kellään ollut sellaista kokemusta valtakunnan johdossa.
Hän määräsi, että kaikki sotakuntoiset kansalaiset olivat sotaväkeen kirjoitettavat, hän sijoitti heittokoneita torneihin, hän vaati suunnattoman suuria asevarastoja, jopa hän määräsi rakennettavaksi neljätoista galeeriakin, joita ei tarvittu; ja hän tahtoi että kaikki oli pantava luetteloon, huolellisesti kirjoitettava. Hän antoi kantaa itsensä asevarastoon, majakkaan, temppelien aarrekammioihin; alati nähtiin hänen kantotuolinsa heilahtelevan noustessaan astin astimelta Akropoliin portaita ylös, öisin palatsissaan, kun hän ei voinut nukkua, valmistautui hän taisteluun karjuen pelottavalla äänellä sotakomennussanoja.
Kaikki muuttuivat tavattoman pelon vaikutuksesta sankareiksi. Heti kukon laulettua seisoivat rikkaat rivissä pitkin Mappalioita; ja, nostaen pukunsa ylemmäksi, harjoittelivat käyttämään peistä. Mutta ohjaajan puutteessa syntyi riitoja. He istahtivat hengästyneinä haudoille ja alkoivat uudelleen. Useat alkoivat noudattaa eri ruokajärjestystäkin. Muutamat kuvittelivat, että heidän tuli syödä runsaasti kootakseen voimia, ja ahmivat ruokia, toiset, joita heidän lihavuutensa haittasi, aivan nääntyivät paastotessaan laihtuakseen.
Utica oli jo useamman kerran pyytänyt Karthagolta apua. Mutta Hanno ei tahtonut lähteä niin kauvan kuin yksi ainoakin ruuvi puuttui sotakoneista. Hän kulutti vielä kolme kuuta varustaakseen ne sata kaksitoista norsua, joita säilytettiin vallituksen sisällä; ne olivat Reguluksen voittajia; kansa rakasti niitä; näitä vanhoja ystäviä ei koskaan voinut kyllin hyvin kohdella. Hanno antoi uudelleen valaa ne vaskilevyt, joilla niiden rinta peitettiin, kullata niiden hampaat, laajentaa tornit, ja kauneimmasta purppurasta leikata niiden loimet ja reunustaa ne raskailla kultahetaleilla. Sen lisäksi, kun niiden kuljettajia kutsuttiin indialaisiksi (varmaankin siksi että ensimmäiset kuljettajat olivat saapuneet Indiasta), määräsi hän että ne kaikki oli puettava indialaisiin pukuihin, valkoinen vaate köytettävä pään ympäri ja lanteille sidottava pienet byssuskankaiset housut, jotka poikittaisten laskoksien kautta muodostivat kuin kaksi simpukan kuorta.
Autharitoksen armeija pysytteli yhä Tuniksen edessä. Se piiloutui järven mudasta tehdyn vallin taakse, jonka yläreunaa suojasi piikkinen pensaisto. Neekerit olivat siihen sinne tänne pystyttäneet pitkien keppien päähän pelottavia kuvia, ihmisen päitä, jotka tehtiin lintujen höyhenistä, shakaalin tai käärmeen päitä, jotka aukoivat kitaansa vihollista kohden peloittaakseen sitä; — ja kun he tämän kautta luulottelivat olevansa voittamattomia, niin barbarit tanssivat, painivat, kisailivat, vakuutettuna Karthagon lopullisesta sortumisesta. Joku muu kuin Hanno olisi helposti tuhonnut tämän joukon, jota karja ja naiset ehkäisivät vapaasti toimimasta. Sitä paitsi eivät he ymmärtäneet mitään sodankäynnistä, eikä rohkeutensa menettänyt Autharitos heiltä vaatinutkaan enää mitään.
Sotilaat väistyivät, kun hän kulki suuria sinisiä silmiään pyörittäen heidän ohitsensa. Sitten, päästyään järvenrannalle, irroitti hän hylkeennahkaisen takkinsa, avasi nuoran, joka piti koossa hänen punaisia hiuksiaan ja kastoi ne veteen. Hän katui sitä, ettei hän ollut karannut roomalaisten puolelle Eryxin temppelistä kahdentuhannen gallialaisen keralla.
Toisinaan, keskellä päivää, aurinko äkkiä kadotti säteensä. Silloin lahdelma ja meren ulappa näyttivät liikkumattomilta kuin sula lyijy. Ruskea hiekkapilvi, joka pystysuorana läheni, kiisi pyörteenä eteenpäin; palmupuut taipuivat, taivas pimeni; pienien kivien kuuli singahtelevan juhtien kylkeä vastaan; ja gallialainen painoi huulensa telttansa reikiä vastaan ja korisi väsymyksen ja alakuloisuuden vallassa. Hän uneksi laitumien tuoksua syksy-aamuina, lumihiuteita, sumuun eksyneiden villihärkien mylvinää, ja sulkien silmät hän oli näkevinään pitkien olkikattoisten majojen sauhujen kiirivän ilmaan rämeiden yli, metsän siimeksessä.
Muutkin kuin hän kaipasivat kotimaataan, vaikka se ei ollutkaan niin kaukana. Vangitut Karthagolaiset saattoivat todellakin nähdä lahdelman yli, miten Byrsan rinteellä heidän omien talojensa päivänkatos pingoittui pihan yli. Mutta vahdit kulkivat taukoamatta heidän ympärillään. Heidät oli kaikki taottu kiinni samaan ketjuun. Jokaisella heistä oli rautainen kaularengas, eikä joukko väsynyt käymästä heitä katselemassa. Naiset näyttivät lapsilleen heidän komeiden pukujensa risoja, jotka verhosivat heidän laihtuneita jäseniään.
Joka kerta kun Autaritos näki Giskon, valtasi hänet raivo ajatellessaan kärsimäänsä loukkausta; hän olisi tappanut hänet, jollei olisi muistanut Narr' Havakselle antamaansa lupausta. Silloin palasi hän telttaansa, joi ohrista ja kuminoista keitettyä juomaa, kunnes vaipui hervotonna maahan, — heräten sitten keskipäivällä peloittavan janon kalvamana.
Sillä aikaa Matho piiritti Hippo-Zarytusta.
Mutta kaupunkia suojasi järvi, joka oli yhteydessä meren kanssa. Sitä ympäröi kolminkertainen vallitus ja sen keskeltä kohoavalla kukkulalla oli torneilla vahvistettu muuri. Hän ei koskaan ennen ollut johtanut tällaista yritystä. Sitten ajatus Salammbosta kalvoi häntä, ja hän uneksi saavansa nauttia hänen kauneudestaan oikealla koston riemulla, joka täytti hänet ylpeydellä. Hänellä oli aivan kuin tarve saada nähdä Salammbo, tuima, raivoisa, taukoamaton tarve. Jopa hän ajatteli tarjoutua rauhan välittäjäksi toivoen kerran tultuaan Karthagoon voivansa päästä aivan hänen luokseen. Toisinaan hän käski puhaltamaan hyökkäysmerkin ja odottamatta mitään syöksyi padolle, jota koetettiin rakentaa mereen. Hän irroitti käsillään kiviä, hävitti, iski, pisti kaikkialle kalpansa. Barbarit ryntäsivät sikin sokin; tikapuut särkyivät suurella paukkeella ja mieslaumat vyöryivät mereen, joka punaisena loiskahti muureja vastaan. Lopulta taisteluntuoksina heikkeni, ja sotilaat poistuivat alkaakseen kohta taas uudelleen.
Matho istahti telttansa ulkopuolelle; hän pyyhkäisi kädellään veren tahraamia kasvojaan ja kääntyen, Karthagoon päin katseli taivaan rantaa.
Hänen edessään keskellä oliivi-, palmu-, myrtti- ja plataanimetsää aukeni kaksi suurta lampea liittyen kolmanteen järveen, jonka vastaista rantaa ei eroittanut. Vuoren takana näkyi toisia vuoristoja ja suunnattoman suuren järven keskellä kohosi aivan musta, pyramiidin muotoinen saari. Vasemmalla, lahdelman suussa hiekkasärkät näyttivät seisahtuneilta keltaisilta laineilta, ja meri, sileänä kuin lapislazulipermanto näytti vähitellen nousevan taivaan reunaan asti. Seudun vihanta katosi paikottain pitkien kellertävien läisköjen alle; johannesleipäpuun hedelmät kuulsivat kuin korallinapit; viiniköynnöksiä laskeutui sykomooreista; kuului veden loiske; tupsuleivot hypähtelivät, ja auringon viimeiset säteet kultasivat kilpikonnien kuoripeitteitä, kun ne kaislojen keskeltä nousivat hengittämään raikasta ilmaa.
Matho huokaili syvään. Hän heittäytyi suulleen maahan; hän painoi kyntensä hietaan ja itki; hän tunsi itsensä kurjaksi, heikoksi, hyljätyksi. Ei hän koskaan saisi Salammbota omakseen, eihän hän osannut valloittaa edes kaupunkiakaan.
Yöllä yksinään hän katseli teltassaan zaimphia. Mitä hyötyä hänellä oli tuosta jumalattaren vaipasta? ja epäilyksiä nousi barbarin sieluun. Sitten hänestä tuntui, että jumalattaren puku olikin Salammbosta riippuvainen, ja että osa hänen sielustaan eli siinä vienompana kuin hengitys; hän kosketteli sitä, haisteli sitä, painoi siihen kasvonsa, suuteli sitä nyyhkyttäen. Hän otti sen hartioilleen kuvitellakseen olevansa hänen läheisyydessään.
Toisinaan hän äkkiä katosi; kuun valossa harppaeli hän nukkuvien sotilaiden yli, jotka viittoihinsa kietoutuneina makasivat maassa; sitten hän hyppäsi leirin portilla ratsun selkään ja oli kaksi tuntia myöhemmin Uticassa Spendiuksen teltassa. Ensiksi hän puheli piirityksestä; mutta hän olikin saapunut vain keventämään tuskaansa haastelemalla Salammbosta. Spendius kehoitti häntä olemaan järkevä.
— "Karkoita sielustasi nuo joutavat huolet, jotka sitä alentavat! Ennen sinä tottelit; nyt johdat sinä armeijaa, ja vaikka emme valloittaisikaan Karthagoa, niin luovutetaan ainakin maakunnat meille; meistä tulee kuninkaita!"
Kuinka zaimphin omistaminen voisi olla tuottamatta heille voittoa?Spendiuksen mielestä tulisi heidän odottaa.
Matho kuvitteli, että vaippa koski yksinomaan Kananean heimoa olevia kansoja, ja barbarimaisen rikkiviisaasti sanoi hän: "Siis ei zaimph auta minua; mutta kun he sen ovat kadottaneet, niin ei se auta heitäkään."
Sitten eräs arvelu alkoi vaivata häntä. Palvellessaan Aptuknosta, libyalaisten jumalaa pelkäsi hän loukkaavansa Molokia; ja hän kysyi arasti Spendiukselta, kummalle näistä molemmista olisi hyvä uhrata joku ihminen.
— "Uhraa kummalle tahansa!" sanoi Spendius nauraen.
Matho, joka ei laisinkaan ymmärtänyt tätä väliäpitämättömyyttä, arveli että kreikkalaisella oli oma haltijansa, josta ei tahtonut puhua.
Kaikki eri uskontomuodot, kuten eri rodutkin, esiintyivät tässä barbarien armeijassa, ja toistenkin jumalia kunnioitettiin, sillä nekin herättivät pelkoa. Useat liittivät kotimaansa uskontoon vieraita menoja. Vaikka ei palvellutkaan tähtiä, niin jotkut tähtiyhtyelmät olivat turmiokkaita tai onnekkaita, ja niille uhrattiin; tuntematon taikaesine, joka vaaran hetkenä sattumalta löydettiin, muuttui jumaluudeksi; tai oli se nimi, ei muuta kuin nimi, jota taukoamatta kerrattiin koettamattakaan arvata mitä se merkitsi. Mutta ryöstettyään temppelejä, nähtyään eri kansoja ja murhia monet lopulta uskoivat vain kohtaloon ja kuolemaan; ja joka ilta he laskeutuivat levolle rauhallisina kuin villipedot. Spendius olisi sylkenyt olympialaisen Jupiterin kuvalle; yhtäkaikki varoi hän puhumasta ääneen pimeässä, eikä koskaan lyönyt laimin sitoa jalkinettaan ensin oikeaan jalkaan.
Utican muurien eteen hän laitatti pitkän neliskulmaisen maavallin. Mutta sen mukaan kuin se kohosi, niin kohosi kaupungin muurikin; ja minkä toinen hävitti, sen toinen melkein heti rakensi uudelleen. Spendius säästi väkeään, uneksi valloitustuumia; hän koetti muistella sotajuonia, joista oli matkoillaan kuullut puhuttavan. Miksei Narr' Havas palannut? Levottomuus alkoi kasvaa.
Hanno oli päättänyt valmistelunsa. Eräänä pimeänä yönä hän kuljetutti lautoilla norsunsa ja sotilaansa Karthagon lahdelman yli. Sitten he kulkivat Kuumien Lähteiden vuoren taitse välttääkseen Autharitosta, — ja jatkoivat niin hitaasti kulkuaan, että sen sijaan että olisivat, kuten suffeetti oli laskenut, hyökänneet aamulla barbarien kimppuun, tulivatkin keskipäivän paahteessa kolmantena päivänä määräpaikalle.
Idän puolella Uticaa oli tasanko, joka ulottui aivan Karthagon suureen laguniin asti; sen takana oli suorassa kulmassa siihen laakso kahden matalan vuoriharjun välissä, jotka äkkiä loppuivat; barbarit olivat sijoittuneet etäämmälle tasangon vasemmalle puolelle siten hallitakseen sataman; ja he nukkuivat teltoissaan (sillä tänä päivänä molemmat puolueet olivat liian väsyneitä taisteluun ja lepäsivät paraillaan) kun kukkulan takaa karthagolainen armeija astui esiin.
Lingoilla varustetut kuormastopojat olivat asetetut kummallekin siivelle. Legionan soturit kultasuomuksisissa varusteissaan muodostivat eturintaman istuen ratsujensa selässä, joilla ei ollut harjaa, ei häntää, ei korvia, ja joilla otsan keskellä oli hopeasarvi muistuttaakseen siten virtahepoja. Heidän komentokuntiensa välissä nuoret miehet, joilla oli pieni kypäri päässään, heiluttivat kummassakin kädessään saarnipuista heittokeihästä; raskaan jalkaväen pitkät peitset olivat taempana. Kaikki kauppiaat olivat koonneet ruumiinsa päälle mahdollisimman paljon aseita; näki sellaisia, joilla oli yhtaikaa peitsi, piilu, nuija, kaksi kalpaa, muutamat taas olivat aivan kuin piikkisiat varattuja heittokeihäillä, ja käsivarret pistäytyivät esiin sarvilaatoista tai rautalevyistä tehdyistä haarniskoista. Niiden takana tulivat sotakoneiden korkeat telineet: carrobalistat, onagerit, hatapultit ja skorpioonit heilahdellen kärryillään, joita veti muulit tai härkien nelivaljakot; — ja armeijan edetessä osastopäälliköt läähättäen juoksivat oikealle ja vasemmalle jakaakseen käskyjä, järjestääkseen rivejä ja säilyttääkseen tarpeelliset välimatkat niiden keskellä. Ne Vanhimmat, joiden käsissä oli johto, olivat saapuneet purppuraviitoissaan, joiden suuremmoiset hetaleet sotkeutuivat heidän kothurniensa hihnoihin. Heidän kokonaan cinoberilla maalatut kasvonsa loistivat jumalankuvilla koristettujen suurten kypärien alta; ja kun heillä oli kilvissään norsunluinen jalokivillä siroitettu reuna, niin olisi luullut aurinkojen kulkevan pronssimuureja pitkin.
Karthagolaiset liikkuivat niin hitaasti, että barbarit pilkalla kehoittivat heitä istumaan. He huusivat kohta tulevansa tyhjentämään heidän suuret vatsansa, nylkemään kultauksen pois heidän päältään ja juottamaan heille rautaa.
Spendiuksen teltan eteen asetetun maston päähän ilmestyi viheriäinen kankaan siekale: se oli merkki, karthagolainen armeija vastasi siihen suurella torvien, symbaalien, aasinluuhuilujen ja käsirumpujen pauhulla. Jo olivat barbarit hypänneet vallituksensa ulkopuolelle. Joukot olivat heittokeihäiden kantomatkan päässä toisistaan, kasvot vasten kasvoja.
Balearilainen linkomies eteni askeleen, asetti linkoonsa savikuulan, heilutti käsivarttaan; norsunluinen kilpi halkesi, ja molemmat armeijat syöksyivät yhteen.
Peitsien kärjillä kreikkalaiset pistivät hevosia kuonoon, ja saivat ne siten kaatumaan ratsastajiensa päälle. Orjat, joiden piti heittää kiviä, olivatkin koonneet liian suuria; ne putosivat heidän viereensä. Punilaiset jalkamiehet, iskiessään pitkillä miekoillaan olan takaa, paljastivat siten oikean kylkensä. Barbarit hajoittivat heidän rivinsä; he löivät heidät miekalla kuoliaiksi; he hapuilivat kuolevien ja ruumiiden yli aivan sokeina verestä, joka roiskui heidän kasvoihinsa. Tämä sekava keihäiden, kypärien, asepaitojen, miekkojen ja ihmisraajojen ryteikkö pyöri paikallaan vuoroin laajeten, vuoroin joustavasti supistuen yhteen. Karthagolaisten joukot hajaantuivat yhä enemmän, heidän sotakoneensa eivät päässeet hiekkaisella maalla liikkumaan; vihdoin suffeetin kanto tuoli (hänen suuri kristallihelyillä koristettu kantotuolinsa), jonka heti taistelun alussa oli nähty kiikkuvan sotilaiden keskellä kuten laivan laineilla, äkkiä vaipui alas. Hän oli epäilemättä kuollut? Barbarit olivat voitolla.
Tomu heidän ympärillään laskeutui ja he alkoivat laulaa, kun samassa Hanno itse ilmestyi norsun selässä. Hän oli avopäin byssuspäivänvarjon alla, jota neekeri hänen takanaan kannatti. Hänen sinisistä levyistä tehdyt kaulaketjunsa hypähtelivät hänen mustan tunikansa kukilla, timanttirenkaat puristivat hänen paksuja käsivarsiaan, ja suu auki heilutti hän suunnatonta keihästä, joka päässä levisi kuin lotus ja kuulsi kirkkaammin kuin peili. Samassa maa vavahti, — ja barbarit näkivät miten heitä kohden juoksi yhtenä ainoana rivinä kaikki karthagolaisten norsut hampaat kullattuina, korvat sinisiksi maalattuina, pronssi varustuksissa ja kantaen purppuraloimiensa päällä nahkatorneja, joissa jokaisessa kolme jousimiestä jännitti suurta joustaan.
Hyvä jos sotilailla oli edes aseensa; he olivat järjestyneet hätimmiten. Kauhu jähmetytti heidät; he seisoivat epäröivinä.
Torneista jo heitettiin heihin heittokeihäitä, nuolia, tulikeihäitä, lyijykappaleita; muutamat päästäkseen sinne ylös kiipeämään tarttuivat loimien hetaleihin. Puukoilla leikattiin heidän kätensä poikki, ja he putosivat taapäin miekkoihin. Liian heikot peitset taittuivat, norsut kulkivat falangien läpi kuin villisiat ruohikossa; ne nyhtivät kärsillään leirin paaluja maasta, kulkivat leirin halki kaataen teltat rintavarustuksillaan; kaikki barbarit olivat paenneet. He piiloutuivat niiden kumpujen taakse, jotka suojasivat laaksoa, jonka kautta karthagolaiset olivat tulleet.
Hanno ilmestyi voittajana Utican porttien eteen. Hän käski soittamaan torviin. Kaupungin kolme tuomaria ilmestyi tornin huipulle muurisakarain väliin.
Utican asukkaat eivät halunneet laisinkaan sijoittaa kaupunkiinsa niin hyvin asestettuja vieraita. Hanno kiivastui. Lopulta he suostuivat ottamaan hänet pienen saattueen kanssa vastaan.
Kadut osottautuivat liian ahtaiksi norsuille. Ne täytyi jättää ulkopuolelle.
Heti suffeetin saavuttua kaupunkiin tulivat sen mahtavimmat häntä tervehtimään. Hän käski kantaa itsensä kylpyhuoneeseen ja kutsui keittäjänsä luokseen.
Kolme tuntia myöhemmin hän loikoi vielä syvällä kaneeliöljyssä, jolla hänen kylpyammeensa oli täytetty; ja siinä kylpiessään hän söi pingoitetun härän vuodan päältä flamingon kieliä ja hunajalla maustettuja unikukan siemeniä. Hänen vieressään seisoi liikkumattomana pitkään keltaiseen pukuunsa verhottuna hänen kreikkalainen lääkärinsä, käski tuon tuostakin uudelleen lämmittää kylpyhuonetta, ja kaksi nuorta poikaa polvillaan ammeen portailla hieroi hänen jalkojaan. Mutta hänen ruumiinsa hellä hoitaminen ei estänyt häntä pitämästä valtion asioista huolta, sillä hän saneli Suurelle Neuvostolle lähetettävää kirjettä, ja kun oli saatu vankeja, niin mietiskeli hän minkä kamalan rangaistuksen hän voisi niille keksiä.
— "Odota!" sanoi hän orjalle, joka seisaallaan kirjoitti kätensä nojassa. "Tuokaa niitä tänne! Minä tahdon ne nähdä."
Ja salin perältä, jossa soihdut loivat valkoiseen vesihöyryyn punaisia täpliä, lykättiin kolme barbaria sisään: samniumilainen spartalainen ja kappadokialainen.
— "Jatka!" sanoi Hanno.
— "Iloitkaa, te Baalin valot! suffeettinne on hävittänyt ahneet koirat! Siunaus tasavallalle! Pankaa rukouksia toimeen!" Hän huomasi vangit ja purskahti silloin nauruun: — "Haha! te Siccan sankarit! Ettepä huuda enää tänään niin kovaa! Minä se olen! Tunnetteko minua? Missä ovat nyt miekkanne? Toden totta, pelottavia miehiä!" Ja hän oli piiloutuvinaan muka peläten heitä. — "Te vaaditte itsellenne hevosia, naisia, maata, ylhäisiä virkoja tietenkin ja papillisia toimia! Miksipä ei? No niin, minä toimitan teille maata, ja siitä ette koskaan pääse pois! Teidät naitetaan aivan uusien hirsipuiden kanssa! Teidän palkkanne? se sulatetaan suuhunne lyijy tankoina! ja minä nostatan teidät hyville paikoille, hyvin korkealle, keskelle pilviä, jotta olisitte lähempänä kotkia!"
Nuo kolme pitkätukkaista ja ryysyihin verhottua barbaria katselivat häntä ymmärtämättä hänen puhettaan. Kun heidän polvensa olivat haavoittuneet, oli heidät köysien avulla vangittu ja heidän käsistään riippuvat pitkien kahleiden päät laahasivat pitkin lattialiuskoja. Hanno suuttui heidän tyyneyteensä.
— "Polvillenne! polvillenne! shakaalit! tomu! kyykäärmeet! loka! Eivätkä he edes vastaakaan! jo riittää! Olkaa vaiti! Heidät saa nylkeä elävältä! Ei! sitten myöhemmin!"
Hän läähätti kuin virtahepo mulkoillen silmiään. Hajuvesillä sekoitettu öljy läikkyi hänen paksun ruumiinsa alla yli reunan, ja tarttuessaan hänen ihonsa rupiin teki se hänet soihtujen valossa ruusunpunaiseksi.
Hän jatkoi:
— "Neljä päivää olemme kovasti kärsineet päivän paahteesta.Macarin yli mentäessä eksyi meiltä muuleja. Huolimatta asemasta,erinomaisesta rohkeudesta… Ah! Demonades! kuinka minä kärsin!Kuumentakaa tiilit, ja aivan tulipunaisiksi!"
Kuului hiililapion ja uuninovien ratina. Suitsutus höyrysi entistään vahvemmin suurissa kattiloissa, ja alastomat hierojat jotka hikoilivat kuin sienet, voitelivat hänen niveliään sekoituksella, joka oli tehty vehnästä, rikistä, mustasta viinistä, koiran maidosta, myrrhasta, galbanumista ja styraksista. Häntä vaivasi polttava jano; keltapukuinen mies ei tyydyttänyt hänen kiihkoaan, vaan ojensi hänelle kultamaljan, jossa höyrysi kyykeitos:
— "Juo!" sanoi hän, "jotta auringosta syntyneiden käärmeiden voima tunkeutuisi luittesi ytimiin, ja kokoa rohkeutesi, oi sinä jumalien kuvastus! Tiedäthän sitäpaitsi, että eräs Eschmunin pappi tarkastaa koiratähden ympärillä olevia julmia tähtiä, joista tautisi saa alkunsa. Ne vaalenevat kuin täplät ihossasi, etkä sinä kuole."
— "Oi! niin, eikö totta?" sanoi suffeetti, "enhän minä kuole!" Ja hänen sinertäviltä huuliltaan löyhkäsi henkäys inhottavampi kuin raadosta nouseva lemu. Kaksi hiiltä näytti hehkuvan silmien sijasta, joissa ei enää ollut ripsiä; punertavaa nahkaa riippui hänen otsallaan; hänen päästään ulkonevat korvansa alkoivat pöhöttyä, ja syvät rypyt, jotka muodostivat kaaret hänen sieramiensa kummallekin puolen, tekivät hänet omituisen ja peloittavan näköiseksi, villipedon kaltaiseksi. Hänen luonnoton äänensä tuntui mylvinältä; hän sanoi:
— "Olet ehkä oikeassa, Demonades? Useat ihohaavat ovat todellakin sulkeutuneet. Minä tunnen itseni voimakkaaksi. Kas! katsohan kuinka minä syön!" Ei niin paljon nälissään kuin kerskataksensa ja todistaaksensa itselleen voivansa hyvin, ahmi hän juusto- ja meiramihakkelusta, ruodittuja kaloja, kurbitseja, ostereja, munia, piparjuuria, tryffelejä ja vartaissa paistettuja pikkulintuja. Koko ajan katsellessaan vangittuja iloitsi hän jo edeltäpäin kuvaillessaan heidän rangaistuksiaan. Samalla muisti hän Siccaa, ja kaikkien tuskiensa aiheuttama raivo purkautui solvaussanoihin noita kolmea miestä kohtaan.
— "Ah! kavaltajat! ah! raukat! roistot! kirotut! Ja te minua häpäisitte, minua, minua! suffeettia! Heidän palkkansa, verensä hinta, kuten he sanoivat! Ah niin! heidän verensä! heidän verensä!" Sitten puhellen itsekseen: — "Kaikki surmataan! ei ainoatakaan myydä! Parasta olisi kai viedä heidät Karthagoon! he saisivat nähdä minut!… mutta minä en ole tainnut tuoda kylliksi kahleita mukanani? Kirjoita: Lähettäkää minulle… Paljoko heitä on? lähettäkää kysymään Muthumbalilta! Pois! ei sääliä! ja korissa tuotakoon minulle heidän poikkileikatut kätensä!"
Mutta outoja ääniä, samalla sekä karkeita että kimakoita kuului saliin, ne kaikuivat Hannon äänen ja hänen eteensä asetettujen vatien kolinan yli. Ne kasvoivat ja äkkiä kajahti norsujen raivoisa karjunta aivan kuin taistelu olisi uudelleen alkanut. Suuri pauhina ympäröi kaupunkia.
Karthagolaiset eivät olleet koettaneetkaan ajaa barbareja takaa. He olivat asettautuneet muurien juurelle kapineineen, palvelijoilleen, koko satraapinseurueineen; ja he iloitsivat helmihetaleisten kauniiden telttojensa suojassa, nähdessään palkkasoturien leirin kentällä yhtenä ainoana rauniona. Spendius oli jälleen rohkaissut mieltään. Hän lähetti Zarxaksen Mathon luo, samoili metsiä, kokosi miehensä (mieshukka ei ollut ollut tuntuva), — ja raivostuneina siitä, että taistelutta olivat tulleet voitetuksi miehet järjestyivät paraillaan riveihin, kun löydettiin maaöljytynnyri, jonka karthagolaiset epäilemättä olivat jättäneet jälkeensä. Silloin Spendius tuotatti sikoja maakartanoista, voiteli ne vuoriöljyllä, sytytti tuleen ja ajoi ne Uticaan päin.
Liekkien pelästyttäminä norsut pakenivat. Kenttä kohosi, niitä kohden heitettiin keihäitä, ne palasivat taapäin; — ja suurilla hampaillaan ja jalkojensa alle puhkoivat ne karthagolaiset, kuristivat, tallasivat. Heidän takanaan laskeutuivat barbarit rinnettä alas; suojaton punilainen leiri oli heti ensi hyökkäyksessä tuhottu, ja karthagolaiset murskattiin kaupungin porttia vastaan, sillä näitä ei uskallettu palkkasoturien pelosta avata.
Päivä nousi; lännenpuolella Mathon jalkaväki näkyi saapuvan. Samassa ilmestyi ratsuväkeä; se oli Narr' Havas numidialaisineen. Hyppien rotkojen ja pensaiden yli ajoivat he pakolaisia takaa kuin jahtikoirat vainoovat jäniksiä. Tämä onnen vaihdos keskeytti suffeettia. Hän huusi auttamaan häntä ylös ammeesta.
Nuo kolme vankia seisoivat yhä vielä hänen edessään. Silloin eräs neekeri (sama, joka taistelussa kantoi hänen päivänvarjoaan) kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa. — "Mitä?…" vastasi suffeetti hitaasti. "Ah! tapa ne!" jatkoi hän töykeästi.
Etiopialainen veti vyöstään pitkän tikarin ja noiden kolmen päät kierivät maahan. Yksi niistä, ponnahtaessaan aterian jätteiden joukkoon putosi ammeesen ja uiskenteli siellä hetkisen suu ammollaan ja silmät auki. Seinän aukoista aamun hohde tunki huoneeseen; noista kolmesta suullaan makaavasta ruumiista valui veri suurina laineina kuin kolmesta lähteestä, ja verivirta valui permannon mosaikille, jolle sinistä hietaa oli siroitettu. Suffeetti pisti kätensä tuohon vielä lämpöiseen nesteesen ja hieroi sillä polviaan: se oli parannuskeino.