Illan tultua hän pujahti seurueineen kaupungista ja kulki sitten vuoristoon liittyäkseen armeijaansa.
Hänen onnistui löytää sen tähteet.
Neljä päivää myöhemmin hän oli Gorzassa, erään rotkon yläpuolella, kun Spendiuksen joukot ilmestyivät rotkoon. Parikymmentä hyvää keihästä olisi hyökkäämällä heidän kolonninsa kärkeen voinut heidät pidättää; karthagolaiset katselivat ällistyneinä heidän ohikulkuaan. Hanno tunsi jälkijoukosta numidialaisten kuninkaan; Narr' Havas kumarsi tervehtiäkseen häntä, ja teki merkin, jota hän ei ymmärtänyt.
Pelon ja kauhun vallassa palattiin Karthagoon. Yöllä vain marssittiin; päivisin piilouduttiin oliivimetsiin. Joka seisahduksen aikana muutamia kuoli; he luulivat usean kerran joutuneensa turmion omaksi. Vihdoin pääsivät he Hermaeumin niemelle, josta purret tulivat heitä noutamaan.
Hanno oli niin väsynyt, niin epätoivoinen, — norsujen menettäminen varsinkin koski häneen, — että hän tehdäkseen lopun kaikesta pyysi Demonadekselta myrkkyä. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan jo riippuvansa ristillä.
Karthagolla ei ollut voimia suuttua häneen. Se oli kadottanut neljäsataatuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kaksi sikliä hopeaa, viisitoistatuhatta kuusisataa kaksikymmentä kolme shekeliä kultaa, kahdeksantoista norsua, neljätoista Suuren Neuvoston jäsentä, kolme sataa Rikasta, kahdeksantuhatta kansalaista, kolmen kuukauden viljan, suuren kuormaston ja kaikki sotakoneet! Narr' Havaksen luopuminen oli päivän selvä, molemmat piiritykset alkoivat uudelleen. Autharitoksen armeija ulottui nyt Tuniksesta Rhadekseen. Akropoliin huipulta näki maaseudulla nousevan korkeita savupatsaita taivasta kohden; ne olivat Rikkaiden palavia tiluksia.
Yksi ainoa mies olisi voinut pelastaa tasavallan. Kaikki katuivat väärin käsittäneensä hänen ansionsa, ja rauhanpuoluekin äänesti poltettavaksi sovitusuhreja Hamilkarin palaamiseksi.
Zaimphin näkeminen oli huumannut Salammbon. Öisin hän oli kuulevinaan jumalattaren astuntaa, ja hän heräsi kauhusta kiljaisten. Hän lähetti joka päivä viemään ruokaa temppeleihin. Taanak uupui täyttämään hänen määräyksiään, ja Shahabarim ei väistynyt hänen luotaan enää.
Kuunilmoittaja, joka kaiket yöt valvoi Eschmunin temppelin harjalla, ilmoittaakseen torvellaan kuun vaiheita, huomasi eräänä aamuna lännen puolella jotain, joka muistutti suurta, pitkillä siivillään meren pintaa sipaisevaa lintua.
Se oli kolmisoutuinen laiva, sen keulassa oli veistetty hevosen pää. Aurinko nousi; kuunilmoittaja suojasi kädellään silmiään; sitten tarttuen nopeasti torveensa hän lennätti Karthagon yli voimakkaan metalliäänen.
Joka talosta tuli kansaa kadulle; puheita ei tahdottu uskoa, väiteltiin, aallonmurtaja oli täynnä kansaa. Vihdoin tunnettiin Hamilkarin kolmisoutulaiva.
Se läheni ylpeänä ja kiivaasti, raakapuu aivan suorana, purje pullistuen pitkin maston pituutta, vaahdon lentäessä korkealle; sen jättiläissuuret airot painuivat tahdissa veteen; tuon tuostakin näkyi sen kölin pää, joka oli aurankärjen muotoinen, ja keulan päässä olevan puskurin alla norsunluupäinen, etujalkojaan nostava hevonen näytti juoksevan pitkin meren pintaa.
Niemen toisella puolella, tuulen tauottua, laskeutui purje, ja perämiehen vieressä näkyi seisovan avopäinen mies, se oli hän, suffeetti Hamilkar! Hänellä oli rinnan ympärillä rautalevyt, jotka kiilsivät; olkapäille kiinnitetyn punaisen vaipan alta näkyivät hänen käsivartensa; kolme hyvin pitkää helmeä riippui hänen korvistaan, ja hän painoi rintaansa vastaan mustaa takkuista partaansa.
Kulkien keskellä kallioita galeeri kulki aallonmurtajan vieritse, ja sillä seisova kansa seurasi sen kulkua huutaen:
— "Terve! siunaus! Khamonin silmä! oi! pelasta meidät! Se onRikkaiden syy! ne tahtovat tappaa sinut. Ole varuillasi, Barkas!"
Hän ei vastannut, aivan kuin valtamerien ja taistelujen pauhina olisi tehnyt hänet aivan kuuroksi. Mutta kun hän oli Akropoliilta laskeutuvien portaiden juurella, nosti Hamilkar päänsä ja käsivarret ristissä rinnallaan katseli Eschmunin temppeliä. Hänen katseensa kohosi vielä korkeammalle, kirkasta avotaivasta kohden; terävällä äänellä hän huusi käskyn merimiehille; laiva hypähti; se sipaisi aallonmurtajan päässä olevaa, myrskyjä torjuvaa jumalankuvaa; ja kauppiasten satamassa, joka oli täynnä jätteitä, puun siruja ja hedelmän kuoria, se töytäsi syrjään toisia, kaatoi toisia aluksia, jotka paaluihin sidottuina kantoivat keulassaan krokodiilin päitä. Kansa juoksi lähemmäksi, muutamat heittäytyivät uimaan. Laiva oli jo sataman perällä, suurilla pitkälle pistävillä nauloilla lujitetun portin edessä. Portti nousi ja kolmisoutu-laiva katosi syvän holvin alle.
Sotasatama oli kokonaan eroitettu muusta kaupungista; kun lähettiläitä tuli, täytyi heidän kulkea kahden muurin välitse, pitkin käytävää, joka päättyi vasemmalle puolelle Khamonin temppelin eteen. Tätä suurta vesiallasta, joka oli pyöreä kuin vati, ympäröi rantalaituri, jolle oli rakennettu katoksia laivojen suojaksi. Ja jokaisen sellaisen edessä oli kaksi pylvästä, joiden päässä oli Ammonin sarvet, näin muodostaen altaan ympärille säännöllisen sarjan portiikkeja. Keskellä satamaa, eräässä saaressa oli talo meri-suffeettia varten.
Vesi oli niin kirkasta että valkoisilla kivillä laskettu pohja näkyi. Katujen pauhina ei kuulunut tänne asti, ja ohi kulkiessaan Hamilkar tunsi ne kolmisoutu-laivat, joita hän ennen oli johtanut.
Niistä oli enää ainoastaan noin parikymmentä jälellä, maalla suojissa kyljellään tai seisoen suorana kölinsä päällä korkeine peräkansineen ja mykevine keuloineen, jotka olivat täynnä kultauksia ja salaperäisiä merkkejä. Kimairat olivat kadottaneet siipensä, Pataikien kuvat käsivartensa, härät hopeiset sarvensa; — ja kaikki olivat puoliksi värinsä kadottaneita, kelvottomia, lahonneita, mutta täynnä muistoja ja tuoksuen vielä matkoistaan; kuten rammat sotilaat herransa nähdessään ne näyttivät sanovan hänelle: "Täällä me olemme! Täällä me olemme! ja sinäkin olet voitettu!"
Ei kukaan muu kuin meri-suffeetti saanut astua amiraalin taloon. Niinkauvan kuin ei selvää todistusta oltu saatu hänen kuolemastaan, katsottiin hänen yhä vielä olevan elossa. Vanhat pääsivät siten yhdestä valtiaasta, eivätkä he Hamilkarinkaan suhteen tahtoneet olla noudattamatta totuttua tapaa.
Suffeetti astui autioihin saleihin. Joka askeleella tapasi hän asepukuja, huonekaluja, tuttuja esineitä, jotka häntä kuitenkin kummastuttivat, ja etusalissa oli vielä maljassa sen suitsutuksenkin tuhka, joka hänen lähtiessään oli sytytetty Melkarthin suosittamiseksi. Täten hän ei ollut toivonut palaavansa! Kaikki, mitä hän oli tehnyt, mitä nähnyt johtui uudelleen hänen mieleensä: hyökkäykset, tulipalot, legionat, myrskyt, Drepanum, Syracusa, Lilybaeum, Etna-vuori, Eryxin kenttä, viisi vuotta taisteluja, — aina tuohon päivään asti, jolloin oli aseista luovuttu ja Sicilia oli menetetty. Sitten hän muisti sitruunalehtoja, vuohia kaitsevia paimenia harmailla vuorilla; ja hänen sydämensä sykähteli kuvitellessaan toista sinne perustettua Karthagoa. Hänen aikeensa, muistonsa kuohuivat hänen päässään, jota vielä huimasi laivan nytkähtelyt; tuska sai hänessä vallan, ja äkkiä muuttuen heikoksi tunsi hän tarpeen lähestyä jumalia.
Silloin hän nousi talonsa viimeiseen kerrokseen; sitten otettuaan käsivarrestaan riippuvasta kultaisesta simpukkakotelosta sakarareunaisen lastan hän avasi oven pieneen soikeaan huoneesen.
Pienoiset mustat pyörylät, jotka olivat muuratut seinään ja kuulsivat kuten lasi, valaisivat heikosti huoneen. Näiden yhtäsuurien rivissä olevien levyjen välillä oli seinään kaivettu koloja, jotka muistuttivat hautakammioiden uurnakomeroja. Jokaisessa niistä oli pyöreä, tumma ja raskaan näköinen kivi. Lahjakkaammat ihmiset ainoastaan palvelivat näitä kuusta pudonneita ihmekiviä. Putoamisensa kautta merkitsivät ne tähtiä, taivasta, tulta; värinsä kautta usvaista yötä, ja lujuutensa puolesta maallisten asioiden kaikkinaista yhtenäisyyttä. Tukahuttava ilma täytti tämän pyhän paikan. Merihieta, jota tuuli epäilemättä puhalsi ovesta, oli vaalistanut hiukan näitä koloihinsa asetettuja pyöreitä kiviä. Hamilkar sormensa kärjillä laski ne toisen toisensa jälkeen; Sitten hän peitti kasvonsa saframinvärisellä hunnulla ja vaipuen polvilleen heittäytyi maahan käsivarret levällään.
Ulkona oleva päivä paistoi mustiin kuultaviin pyörylöihin. Puita, vuoria, pyörteitä, epäselviä eläimiä oli kuvattu niiden läpikuultavaan aineesen; ja valo tuli peloittavana ja samalla rauhallisena, jommoinen se lienee auringon takana olevan vastaisten luomakuntien synkässä avaruudessa. Hän koetti mielestään poistaa kaikki jumalten muodot, tunnusmerkit ja nimet, käsittääkseen paremmin muuttumattoman jumaluuden, jota ulkonaiset seikat estivät näkymästä. Jonkinmoinen tähtimaailmallinen elinvoima valaasi hänet, samalla kun hän tunsi kuolemaa ja kaikkia onnen oikkuja kohtaan järkitietoisempaa ja syvempää halveksumista. Hänen noustessaan vallitsi hänessä tyyni voiman tunne, häntä ei sääli eikä pelko voinut haavoittaa, ja kun hänen rintansa ahdisti, nousi hän torniin, josta koko Karthago näkyi.
Kaupunki painautui laajana kaarena alaspäin kupuineen, temppelineen, kultakattoineen, taloineen, palmuryhmineen siellä täällä, lasipalloineen, joista tuli leiskotti, vallituksineen, jotka olivat kuten jättiläisreunustana tälle runsaudensarvelle, joka avautui häntä kohden. Alhaalla hän näki satamat, torit, pihojen sisustat, katujen verkon, pienet ihmiset, jotka tuskin kivityksestä erottautuivat. Ah! jos Hanno ei olisi saapunut liian myöhään Aegates-saarien taisteluaamuna? Hänen silmänsä kiintyivät etäisimpään taivaanrantaan, ja hän ojensi Roomaa kohden vavahtelevat kätensä.
Kansaa oli kertynyt Akropoliin portaille. Khamonin torilla oli tungos, sillä kaikki tahtoivat nähdä suffeetin astuvan ulos, penkereet tulivat vähitellen tungokseen asti täyteen kansaa; muutamat tunsivat hänet ja tervehtivät; hän vetäytyi syrjään ärsyttääkseen siten vielä kansan kärsimättömyyttä.
Hamilkar tapasi alhaalla salissa puolueensa arvokkaimmat miehet: Istattenin, Subeldian, Hiktamonin, Yeubasin ynnä muita. He kertoivat hänelle kaikki rauhan solmimisen jälkeen tapahtuneet seikat: vanhojen ahneuden, sotilaiden lähdön ja paluun, heidän vaatimuksensa, Giskon vangitsemisen, zaimphin varastamisen, Utican avustamisen ja sitten jättämisen oman onnensa nojaan; mutta kukaan ei uskaltanut kertoa tapauksia, jotka koskivat Hamilkaria. Lopulta erottiin tavatakseen jälleen toisensa Vanhimpien yöllisessä kokouksessa Molokin temppelissä.
He olivat juuri poistuneet, kun ulkona oven luona syntyi hälinää. Palvelijoiden vastustuksista huolimatta pyrki joku sisään, ja kun melua jatkui, käski Hamilkar tuomaan tuntemattoman hänen luokseen.
Tämä oli vanha neekerinainen, raihnainen, ryppyinen, vapiseva, typerännäköinen ja kantapäihin asti verhottu laajoihin sinisiin huntuihin. Hän tuli aivan suffeetin eteen, he katsoivat hetkisen toisiinsa; sitten äkkiä Hamilkar vavahti; hänen viittaustaan noudattaen orjat poistuivat. Sitten käskien käden liikkeellä naista varovasti astumaan, talutti hän hänet etäiseen huoneesen.
Neekerinainen heittäytyi maahan, suudellakseen hänen jalkojaan;Hamilkar nosti hänet tylysti ylös.
— "Minne olet jättänyt hänet, Iddibal?"
— "Sinne, valtias;" ja heittäen hunnun syrjään hieroi hän hihallaan kasvojaan; musta väri, jäsenten vapiseminen, kumara vartalo, kaikki katosi. Hän olikin tanakka vanha mies, jonka iho näytti hiekan, tuulen ja meren parkitsemalta. Päälaella törrötti valkoinen hiustukko kuten linnun töyhtö; ja ivallisella silmäyksellä hän osoitti maahan pudonnutta valepukuaan.
— "Sinä toimit oikein, Iddibal! Aivan oikein!" Sitten aivan kuin lävistäen hänet terävällä katseellaan: "Eikö kukaan vielä epäile?…"
Vanhus vannoi Kabirien kautta, että salaisuus oli hyvässä turvassa. Eiväthän he loitonneet majastaan, joka sijaitsi kolmen päivämatkan päässä Hadrumetumista kilpikonnarannikolla, jossa särkillä kasvoi palmuja. — "Ja käskyjäsi noudattaen, oi valtiaani, olen häntä opettanut heittämään keihästä ja johtamaan valjakkoa!"
— "Hän on voimakas, eikö olekin?"
— "On valtias, ja pelvoton myöskin! Hän ei kammoa ei käärmeitä, ei ukkosta, eikä kummituksia. Hän juoksentelee avojaloin kuin paimen jyrkänteiden reunalla."
— "Jatka! jatka!"
— "Hän keksii ansoja villipedoille. Viime kuussa, voitko sitä uskoa, hän sai kotkan kiinni; hän laahasi sitä mukanaan, ja linnun ja lapsen veri singahteli ilmaan suurina pisaroina kuten tuuleen heitetyt ruusut. Raivoisa petolintu pieksi häntä siivillään, mutta hän painoi sen poveaan vastaan, ja sen mukaan kuin kotkan kuolinkamppailu heikkeni nauroi poika yhä kovemmin, kirkkaammin ja ylpeämmin, ja se kuului yhteen kimmahtavien kalpojen kalskeelta."
Hamilkar painoi päänsä näiden vastaisen suuruuden tunnusmerkkien häikäisemänä alas.
— "Mutta jo jonkun aikaa on rauhattomuus vaivannut häntä. Hän katselee etäällä ohi kiitäviä purjeita; hän on alakuloinen, lykkää leivän luotaan, tiedustelee jumalista ja tahtoo oppia Karthagon tuntemaan."
— "Ei, ei! ei vielä!" huudahti suffeetti.
Vanha orja näytti käsittävän, mikä vaara Hamilkaria kauhistutti, ja hän jatkoi:
— "Millä minä häntä pidätän? Minunhan täytyy nyt jo tehdä hänelle lupauksia, ja minä tulinkin Karthagoon ostamaan hänelle tikaria, jossa on hopeinen, helmillä kirjailtu kädensija." Sitten hän kertoi, miten hän nähtyään suffeetin penkereellä oli satamanvartijoille sanonut olevansa Salammbon orjanainen, päästäkseen siten hänen luokseen.
Hamilkar seisoi kauvan mietteisiinsä vaipuneena; vihdoin hän sanoi:
— "Huomenna sinä saavut Megaraan, päivän laskiessa, purppuratehtaiden taakse, ja matkit kolme kertaa shakaalin kiljuntaa. Jollet minua näe, niin palaat jokaisen kuun ensimäisenä päivänä jälleen Karthagoon. Elä unohda mitään! Rakasta häntä! Nyt voit hänelle kertoa Hamilkarista."
Orja puki valepukunsa jälleen ylleen, ja he poistuivat yhdessä talosta ja satamasta.
Hamilkar jatkoi jalan kulkuaan ilman saattojoukkoa, sillä Vanhimpien kokoukset olivat aina erikoisissa tapauksissa salaisia ja niihin mentiin mahdollisimman salavihkaa.
Ensin sivuutti hän Akropoliin itäpuolen, kulki sitten vihannestorin poikki, Kinisdon pylväistöjen läpi ja suitsutusten kauppiaiden etukaupungin halki. Harvat vielä palavat valot alkoivat sammua, leveämmät kadut hiljenivät, sitten liukui varjoja hämärässä eteenpäin. Ne seurasivat häntä, uusia liittyi heihin, ja kaikki suuntasivat kulkunsa kuten hänkin Mappalioita kohden.
Molokin temppeli oli rakennettu kammottavalle paikalle, jyrkän rotkon juurelle. Alhaalta näki vain loputtoman korkeiden muurien kohoavan suunnattoman haudan seinien lailla. Yö oli synkkä, harmahtava sumu näytti raskaana painuvan merelle. Aallot löivät kuten korahdellen ja nyyhkyttäen rantaa vastaan; ja varjot vähitellen katosivat aivan kuin kulkien muurien läpi.
Mutta heti portin takana aukeni laaja neliskulmainen piha, jota pylväskäytävät ympäröivät. Sen keskellä oli tasasivuinen kahdeksankulmainen rakennusmöhkäle. Sen päällä kohosivat kupukatot, jotka ympäröivät toista kerrosta; tämä kannatti rotundanmuotoista rakennetta, jonka keskeltä kohosi sisäänpäin kupertuva kartio, jonka päässä oli pallo.
Tuli paloi metallilankakudoksista tehdyissä lieriöissä, jotka olivat kiinnitetyt miesten kantamiin tankoihin. Liekit leiskahtelivat tuulen leyhyessä ja loivat punertavan hohteen kultakampoihin, jotka niskassa pitivät koossa lyhtyjä kantavien miesten punottuja hiuksia. Ne huutelivat toisilleen ja juoksivat ottamaan Vanhimpia vastaan.
Siellä täällä kiviliuskaisella lattialla lepäili sfinxien tavoin kookkaita leijonia, kaikki-nielevän auringon eläviä tunnuskuvia. Ne torkkuivat silmäluomet puoliksi ummessa. Mutta herättyään ääniin ja askeleihin ne nousivat hitaasti, tulivat Vanhimpia kohden, jotka he tunsivat heidän puvuistaan, hieroivat ruumistaan, heidän lanteisiinsa köyristäen selkäänsä ja haukotellen äänekkäästi; niiden hengyksestä syntyvä höyry kohosi soihtujen valossa. Melu kasvoi, ovet suljettiin, kaikki papit riensivät pois, ja Vanhimmat katosivat pylväistöön, joka muodosti temppelin ympärille syvän eteisen.
Pylväät olivat niin järjestetyt, että ne sisäkkäin olevien kehiensä kautta kuvasivat saturnilaista ajanjaksoa siten, että vuodet sulkivat kuukaudet ja kuukaudet päivät sisäänsä. Sisimmän pyhätön muurin luona ne liittyivät yhteen.
Täällä Vanhimmat laskivat narvalisarviset sauvat käsistään, — sillä vanhoista ajoista noudatettu laki rankaisi kuolemalla jokaista, joka saapui istuntoon jonkinmoinen ase mukanaan. Useilla oli puvun liepeessä purppuranauhaan päättyvä halkeama, jonka piti osoittaa että he omaistensa kuolemaa surressaan eivät säästäneet pukuansa; samalla tämä surun tunnusmerkki esti halkeamaa suurenemasta. Toisilla parta oli suljettu sinipunaisesta nahasta tehtyyn pussiin, joka kahdella nauhalla oli korviin kiinnitetty. Kaikki syleilivät toisiaan rinta rintaa vasten. He ympäröivät Hamilkarin toivottaen hänelle onnea; olisi luullut veljien tavanneen veljensä.
Suurin määrä näistä miehistä oli lyhyttä tanakkaa väkeä, heillä oli käyrät nenät kuten assyrialaisilla kuvapatsailla. Mutta muutamien ulonevammat poskipäät, kookkaammat vartalot ja kapeammat jalat ilmaisivat heidän olevansa afrikalaista alkuperää ja polveutuvan paimenkansoista. Taukoamatta kauppahuoneissaan asuvien miesten kasvot olivat kelmeitä; muutamissa oli erämaan ylhä leima, ja oudot jalokivet kimaltelivat heidän kaukomaiden auringon helteen paahtamien käsiensä jokaisessa sormessa. Merimiehet erotti heidän huojuvasta liikunnastaan, ota vastoin maata viljelevät miehet haisivat viinipusertimilta, kuivilta heiniltä ja muulien hieltä. Nuo vanhat merirosvot viljelivät maatiloja, nuo koronkiskurit varustivat laivaa, noilla maatilojen omistajilla oli orjia, jotka harjoittivat eri käsitöitä. Kaikki tunsivat tarkoin uskontomenot, olivat kaikkiin juoniin harjaantuneita, säälimättömiä ja rikkaita. He näyttivät pitkien huolien uuvuttamilta. Heidän leimuava silmänsä loivat epäluuloisia katseita, ja tottumus matkoihin, valheisiin, kauppaan ja käskemiseen antoi heidän koko olemukselleen viekkauden ja kiivauden leiman, jotain salattua ja suonenvetoista julmuutta. Sitäpaitsi synkensi heitä nyt jumalan huoneen vaikutus.
Ensiksi he kulkivat munanmuotoisen holvisalin kautta. Seitsemän ovea, jotka vastasivat seitsemää kiertotähteä, muodosti sen seinille seitsemän eriväristä neliötä. Käytyään vielä pitkän huoneen läpi saapuivat he toiseen samallaiseen saliin.
Kokonaan siselöidyilä kukilla verhottu valojalka loisti perällä, ja jokaisessa sen kahdeksasta kultahaarukasta oli timanttikuvussa byssussydän. Se seisoi niiden pitkien portaiden ylimmällä astimella, jotka veivät suurelle alttarille, jonka kulmat päättyivät vaskisarviin. Kaksi sivuporrasta johti alttarin ylimmälle tasolle; alttarin kiviä ei enää näkynyt; se oli kuin kasaantunut tuhkavuori, ja sen huipulla jotain epämääräistä kyti hitaasti. Sitten sen takana, korkeampana kuin valojalka ja paljoa korkeampana kuin alttari, kohosi Molok, kokonaan raudasta tehtynä; sen ihmisrinnasta ammotti aukkoja. Molokin levällään olevat siivet painuivat pitkin seinää, pitkät riippuvat kädet ulottuivat maahan asti; kolme mustaa keltaisen reunan ympäröimää kiveä muodosti kolme silmää sen otsaan, ja peloittavalla ponnistuksella nosti se härkäpäätään aivan kuin mylviäkseen.
Pitkin huonetta oli kehässä ebenpuisia penkkejä. Jokaisen takana kolmijalkainen varsi kannatti soihtua. Kaikki nämät liekit kuvastuivat salin simpukan-levyistä laadittuihin lattialiuskoihin. Sali oli niin korkea, että sen seinien punainen väri ylhäällä näytti mustalta, ja epäjumalankuvan kolme silmää kiilui aivan ylhäällä kuin puoliksi yöhön peittyneet tähdet.
Vanhimmat istuivat ebenpuisille penkeille, nostettuaan päänsä päälle viittansa kulman. Liikkumattomina he istuivat, avariin hihoihin verhotut käsivarret ristissä rinnalla, ja simpukankuorinen permanto näytti valovirralta, joka valui alttarin luota ovelle asti heidän paljaiden jalkojensa alitse.
Neljä ylimmäistä pappia istui selityksin keskellä neljällä ristin muotoon asetetulla norsunluutuolilla, Eschmunin ylimmäinen pappi punertavan sinisessä puvussa, Tanitin ylimmäinen pappi valkoisessa liinaisessa puvussa, Khamonin ylimmäinen pappi kellertävässä villapuvussa, ja Molokin ylimmäinen pappi purppurapuvussa.
Hamilkar lähestyi valojalustaa. Hän kiersi aivan sen ympäri tarkastaen palavia sydämiä, heitti sitten niihin tuoksuavaa jauhoa; sinipunaiset liekit leimahtivat haarukoiden päästä.
Sitten kaikui kimeä ääni, toinen vastasi siihen; ja sata vanhimpaa, neljä ylimmäistä pappia ja Hamilkar seisaallaan kajahuttivat yhtaikaa hymnin, ja uusien aina samoja tavuja ja yhä korottaen säveltä, heidän äänensä nousi, kajahti, tuli pelottavaksi ja sitten aivan yhtäkkiä vaikeni.
Kaikki odottivat hetkisen. Vihdoin Hamilkar veti povestaan pienen kolmipäisen safiirinsinisen kuvapatsaan ja asetti sen eteensä. Tämä oli totuuden kuva, jonka hän siten otti sanojensa suojelijaksi. Sitten pisti hän sen jälleen poveensa, ja kaikki, aivan kuin äkkinäisen raivon valtaamina, huusivat:
— "Barbarit ovat sinun hyviä ystäviäsi! Kavaltaja! Roisto! Sinä palaat katsellaksesi perikatoamme, eikö niin? Antakaa hänen puhua! — Ei! ei!"
He vapautuivat siitä pakosta, jonka valtiolliset menot tähän asti olivat heille asettaneet; ja vaikka he olivatkin toivoneet Hamilkarin palaavan, niin suuttuivat he nyt siitä, ettei hän ollut ennakolta ehkäissyt heidän onnettomuuttaan, tai oikeammin, ei ollut joutunut jakamaan sitä heidän kanssaan.
Kun melu oli tauonnut, nousi Molokin ylimmäinen pappi:
— "Me kysymme sinulta, miksi et palannut Karthagoon?"
— "Mitä se teihin kuuluu!" suffeetti vastasi halveksivasti.
Melu kasvoi kahta kertaa vimma tummaksi.
— "Mistä te minua syytätte? Olenko ehkä huonosti johtanut sotaa? Te näitte minun taistelusuunnitelmani, te, jotka nöyrinä sallitte barbarien…"
— "Jo riittää! Jo riittää!"
Hiljaisella äänellä pakoittaakseen heidät paremmin kuuntelemaan hän jatkoi:
— "Sehän on totta! Minähän erehdyn, te Baalin valaisemat; löytyyhän teidän joukossanne urhoollisiakin. Gisko, nouse ylös!" Ja laskeutuen alttarin portaita alas, siristäen silmiään kuten etsien jotakuta, jatkoi hän: "Nouse Gisko! sinä voit minua syyttää! kyllä he sinua puolustavat! Mutta missä hän on?" Sitten kuten muistaen jotain: "Aha! epäilemättä kotonaan? poikiensa ympäröimänä, antaen määräyksiä orjilleen, onnellisena, ja laskien seinillä riippuvia kunniakäätyjä, jotka isänmaa on hänelle lahjoittanut!"
He liikahtivat kohottaen olkapäitään aivan kuin raipan iskujen osuessa. — "Te ette edes tiedä, onko hän elossa vai kuollut!" Ja huolimatta heidän huudoistaan hän sanoi heidän jättäessään suffeetin suojattomaksi tehneen itse tasavallan suojattomaksi. Samoin oli Rooman kanssa tehty rauhakin, niin edullinen kuin se olikin heidän mielestään, turmiokkaampi kuin kaksikymmentä taistelua. Toiset taputtivat hänelle käsiään, nimittäin Neuvoston vähävaraisimmat jäsenet, joiden aina epäiltiin taipuvan kansan tai tyrannian puolelle. Heidän vastustajansa, Syssitien päälliköt ja hallintomiehet voittivat enemmyytensä kautta heidät; arvokkaimmat heistä olivat kokoontuneet Hannon ympärille, joka istui salin toisessa päässä punertavan sinisellä verholla suljetun korkean oven edessä.
Hän oli ihomaalilla peittänyt kasvojensa paiseet. Mutta kultajauho oli rapissut hänen tukastaan alas olkapäille muodostaen siihen kaksi hohtavaa läiskää, ja hänen tukkansa näkyi valkoisen harmaana, ohuena ja kiheränä kuin villa. Hänen kätensä olivat kiedotut siteihin, jotka olivat kastetut lattiallekin tippuvaan hyvänhajuiseen öljyyn, ja hänen tautinsa näytti huomattavassa määrässä pahentuneen, sillä hänen silmänsä katosivat silmäluomien laskoksien alle. Nähdäkseen täytyi hänen taivuttaa päätään taapäin. Hänen puoluelaisensa vaativat häntä puhumaan. Lopulta hän alkoi käheällä ja inhottavalla äänellä:
— "Elä ole niin röyhkeä, Barkas! Kaikki me olemme tulleet voitetuiksi! Kukin kantakoon onnettomuutensa! Alistu!"
— "Opeta sinä ensin meille," sanoi Hamilkar hymyillen, "miten sinä johdit galeerisi keskelle roomalaisten laivastoa?"
— "Tuuli ajoi minut," Hanno vastasi.
— "Sinä teet samoin kuin virtahepo, joka tallaa omaa lantatunkiotaan; sinä tuot julki oman typeryytesi! ole vaiti!". Ja he alkoivat syytää toisilleen syytöksiä Egaattisaarten taistelun johdosta.
Hanno syytti, ettei Hamilkar ollut tullut häntä vastaan.
—"Sitenhän olisin jättänyt Eryxin suojattomaksi. Sinun olisi pitänyt lähteä avoimelle selälle; kuka sinua siitä esti? Ah, minä unohdin! kaikki norsuthan pelkäävät merta!"
Hamilkarin puoluelaisten mielestä oli leikinlasku niin hyvä, että he purskahtivat äänekkääseen nauruun. Holvi kaikui siitä aivan kuin salissa olisi käsirumpuja lyöty.
Hanno huomautti miten arvoton tuollainen häväistys oli; tämän taudin oli hän saanut Hecatompyluksen taistelussa vilustuessaan; samalla valuivat kyyneleet hänen kasvoilleen kuin talvisade muurin raunioille.
Hamilkar jatkoi:
— "Jos te olisitte minua niin rakastaneet, kuin tuota tuossa, niin vallitsisi suuri riemu nyt Karthagossa! Kuinka usein pyysinkään teiltä apua! aina vain te kielsitte minulta rahaa!"
— "Me tarvitsimme sitä," sanoivat Syssitien päälliköt.
— "Ja kun asemani oli epätoivoinen, — me joimme vetojuhtien virtsaa ja söimme sandaaliemme hihnoja, — kun minä olisin tahtonut muuttaa heinän korret sotilaiksi ja tehdä sotajoukkoja vainajien tuhkasta, silloin kutsutitte te loput laivoista pois!"
— "Me emme voineet kaikkia panna vaaralle alttiiksi," vastasiBaat-Baal, jolla oli kultakaivoksia Darytilaisessa Getuliassa.
— "Mutta mitä te teitte täällä, Karthagossa, kodissanne muurienne suojassa? Eridanuksen luona asuu gallialaisia, joita olisi ollut yllytettävä, kananealaiset Kyrenaikasta olisivat tulleet, ja samalla kun roomalaiset lähettävät lähettiläitä Ptolemaeuksen luo…"
— "Nyt hän jo ylistelee meille roomalaisia!" Eräs huusi: "Paljoko ne maksoivat sinulle, jotta heitä puolustaisit?"
— "Kysy sitä Brutiumin tasangoilta, Lokrin, Metapontumin ja Heraklean raunioilta! Minä olen polttanut kaikki heidän hedelmäpuunsa, ryöstänyt kaikki heidän temppelinsä, ja surmannut heidän lastenlastensa lastenlapset…"
— "Aivanhan sinä lausut kuin puhetaidon opettaja!" sanoi Kapuras, kuuluisa kauppias. "Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"
— "Minä sanon, että meidän tulee olla viisaampia tai pelottavampia! Jos koko Afrika heittää ikeenne hartioiltaan, niin syynä on vain se, että te olette heikkoja käskijöitä, ettekä osaa kiinnittää iestä sen niskaan! Agathokles, Regulus, Coepio, kaikki uskaliaat miehet astuvat vain maihin, niin kuuluu se heti heille; ja kun idässä olevat libyalaiset liittyvät lännessä oleviin numidialaisiin, ja kun paimenkansat tulevat etelästä ja roomalaiset pohjoisesta" — Kauhun huuto kaikui salissa. "Niin, te lyötte rintoihinne, matelette tomussa, revitte pukunne! Ei siitä apua! teidän täytyy vielä kerran vääntää myllyä Suburrassa ja koota viiniä Latiumin kukkuloilta."
He löivät kädellään oikeaan reiteensä ilmaistakseen närkästystään, ja heidän pukujensa hihat liehuivat kuin suurien säikähtyneitten lintujen siivet. Hamilkar seisoi sähisten ja pelottavana alttarin ylimmällä portaalla ja jatkoi sisäisen voiman pakoittamana; hän kohotti käsivartensa, ja hänen takanaan palavan kynttelikön säteet valuivat kuin kultaiset peitset hänen sormiensa lomitse.
— "Te menetätte laivanne, tiluksenne, vaununne, riippuvat vuoteenne ja orjanne, jotka hierovat jalkojanne! Shakaalit saavat nukkua palatseissanne, aura myllertää hautanne. Ei kuulu muuta kuin kotkien kirkuna, ei näy muuta kuin kasa raunioita. Sinä kukistut, Karthago!"
Neljä ylimmäistä pappia ojensi kätensä häätääkseen kirouksen. Kaikki olivat nousseet. Mutta Meri-suffeetti oli papillisena virkamiehenä auringon suojeluksen alainen ja loukkaamaton, niin kauan kuin Rikkaiden kokous ei häntä ollut tuominnut. Alttari herätti heissä kammoa ja kauhua. He peräytyivät.
Hamilkar ei enää puhunut. Silmät tuijottavina ja kasvot yhtä kalpeina kuin hänen tiaransa helmet, hän läähätti, kauhistuen melkein omaa itseään ja hänen ajatuksensa hukkuivat synkkiin näkyihin. Sieltä ylhäältä katsottuna näyttivät vaski jalustoissa olevat soihdut suurelta liekkikruunulta, joka oli laskettu lattialiuskoille; siitä nouseva musta sauhu kiiri tummaa holvia kohden; ja hetkisen vallitsi niin syvä hiljaisuus, että ulkoa kuului etäältä meren pauhina.
Sitten alkoivat Vanhimmat neuvotella. Barbarit uhkasivat heidän etujaan ja heidän henkeään. Mutta suffeetin avutta heitä ei voitu voittaa; ja tämä vakaumus sai heidät ylpeydestään huolimatta unohtamaan kaiken muun. Hänen ystävänsä vietiin syrjään neuvottelemaan. He tekivät itsekkäitä sovintoja, salaisia sopimuksia ja juhlallisia lupauksia. Hamilkar ei tahtonut enää sekaantua mihinkään hallintoon. Kaikki pyytämällä pyysivät häntä ryhtymään siihen. He rukoilivat häntä; ja kun sana petos uudelleen pujahti esiin heidän puheistaan, kiivastui hän. Suuri Neuvosto yksinään oli petturi, sillä kun sotilaiden velvollisuudet loppuivat sodan päätyttyä, niin olivat he sen loputtua vapaita; hän ylisteli niiden uljuutta ja kuvaili, mikä etu koituisi, jos ne saataisiin Tasavaltaan sidotuiksi lahjojen ja etuoikeuksien kautta.
Silloin sanoi Magdassan, entinen maakuntien käskynhaltija keltaisten silmiensä pyöriessä päässään:
—"Toden totta, Barkas, monien matkojesi kautta on sinusta tullut kreikkalainen tai latinalainen, en tiedä kumpiko! Mitä sinä puhut palkan suorittamisesta noille miehille? Ennemmin kuolkoon kymmenen tuhatta barbaria kuin yksi meistä!"
Vanhat osoittivat päätään nyökkäämällä hyväksymistään ja mutisivat:— "Niin, ei sitä saa liikoja hienostella. Barbareja löytää aina!"
— "Ja pääsee niistä helposti vapaaksi, vai mitä? Jättää ne oman onnensa nojaan, kuten teitte Sardiniassa. Ilmaistaan vihamiehille, mitä tietä ne aikovat kulkea, kuten tehtiin gallialaisille Siciliassa, tai lähetetään ne aavalle merelle. Palatessani näin kalliot aivan valkoisina heidän luistaan!"
— "Mokomakin onnettomuus!" huomautti Kapuras hävyttömästi.
— "Eivätkö he sata kertaa ole menneet vihollisen puolelle!" huudahtivat toiset.
Hamilkar huusi:
— "Miksi te sitten vastoin omia lakejanne kutsuitte heidät Karthagoon? Ja kun he köyhinä ja lukuisina oleksivat tässä kaupungissa kaikkien rikkauksienne keskellä, niin ei juolahdakaan mieleenne heikontaa heitä jakamisen avulla! Sitten lähetätte te heidät pois vaimoineen ja lapsineen pidättämättä ainoatakaan panttina! Uskoitteko heidän tappavan toinen toisensa pelastaakseen teidät lupauksenne täyttämisen tuskasta? Te vihaatte heitä siksi, että he ovat voimakkaita! Minua, heidän johtajaansa te vihaatte vielä enemmän! Kyllä minä sen äsken tunsin, kun suutelitte käsiäni ja pidätitte itseänne niitä puremasta!"
Jos pihalla nukkuvat leijonat olisivat karjuen syöksyneet sisään, niin melu ei olisi voinut olla sen kamalampi. Mutta Eschmunin ylimmäinen pappi nousi polvet yhteen puserrettuina, kyynärpäät kyljissä kiinni, aivan suoraksi ja puoliksi avaten kätensä sanoi:
— "Barkas, Karthagon pelastus vaatii että sinä otat käsiisi punilaisten sotajoukkojen ylijohdon palkkasotureita vastaan!"
— "Minä kieltäydyn," vastasi Hamilkar.
— "Me annamme sinulle rajattoman vallan!" huusivat Syssitien päälliköt.
— "En!"
— "Ilman mitään tarkastusta, ilman mitään jakoa, rahaa niin paljon kuin tahdot, kaikki vangit, koko sotasaaliin, viisikymmentä zerethiä maata jokaisesta vihollisen ruumiista."
— "En! en! sillä teidän kanssanne on mahdotonta voittaa!"
— "Hän pelkää!"
— "Siksi että te olette pelkureja, saitoja, kiittämättömiä, arkoja ja mielettömiä!"
— "Hän säästää heitä!"
— "Asettuakseen heidän etunenäänsä," sanoi joku.
— "Ja hyökätäkseen meihin," sanoi toinen; ja salin perältä karjuiHanno:
— "Hän tahtoo tekeytyä kuninkaaksi!"
Silloin he syöksyivät ylös, kaataen istuimet ja soihdut parvena rientäen alttaria kohden; käsissä heilui tikareja. Mutta hihansa sisästä veti Hamilkar esiin kaksi pitkää puukkoa; ja puolikumarassa astui hän vasemmalla jalallaan askeleen eteenpäin ja säihkyvin silmin purren hampaitaan yhteen hän uhmaillen seisoi liikkumattomana kultaisen valojalustan alla.
Siis varovaisuuden vuoksi olivat he tuoneet aseita mukanaan; se oli rikos; he katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun jokainen heistä oli syyllinen, niin he piankin rauhoittuivat; ja vähitellen, kääntäen selkänsä suffeetille, he astuivat raivoten kärsimästään nöyryytyksestä portaita alas. Toisen kerran jo he peräytyivät hänen edestään. Hetkisen jäivät he seisaalleen. Monet, jotka olivat haavoittaneet sormensa, pistivät ne suuhunsa tai käärivät viittansa reunan hitaasti niiden ympärille, ja he aikoivat juuri poistua, kun Hamilkar kuuli seuraavat sanat:
— "Sehän on vain hienotunteisuutta, jottei pahoittaisi tyttärensä mieltä!" Ja toinen ääni lisäsi vielä äänekkäämmin siihen:
— "Epäilemättä, koska tämä valitsee rakastajansa palkkasoturien joukosta!"
Ensiksi hän horjahti, sitten hänen silmänsä etsivät nopeasti Shahabarimia. Matta Tanitin pappi yksinään oli jäänyt paikalleen; ja Hamilkar ei eroittanut etäältä muuta kuin hänen korkean päähineensä. Kaikki ilkkuivat hänelle vasten kasvoja. Jota enemmän hänen kauhunsa kasvoi, sitä suuremmaksi tuli heidän ilonsa, ja häntä ympäröivien pilkkahuutojen keskeltä huusi joku taempana oleva:
— "Hänen nähtiin tulevan tyttäresi huoneesta!"
— "Eräänä Thammuskuun aamuna!"
— "Hän on zaimphin ryöstäjä!"
— "Hyvin kaunis mies!"
— "Sinua kookkaampi!"
Hän sieppasi tiaransa päästään, arvonsa merkin, — haransa, jossa oli kahdeksan salaperäistä kerrosta ja keskimmäisessä oli smaragdeista tehty simpukan kuva, — ja heitti sen molemmin käsin, täysin voimin maahan; kultarenkaat särkyivät ja ponnahtivat ylös permannosta ja helmet helisivät lattialiuskoilla. Hänen valkoisella otsallaan he nyt näkivät pitkän arven; se liikehti kuin käärme hänen silmäkulmiensa välissä; hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän nousi alttarille vieviä sivuportaita myöten ja astui sen päälle! Siten hän vihki itsensä jumalalle, tarjosi itsensä uhriksi. Hänen viittansa kehuna sai lekottamaan valojalustan liekit, jotka nyt olivat alempana kuin hänen sandaalinsa, ja hänen astuessaan noussut hieno, tuhka ympäröi pilvenä häntä vatsaan asti. Hän seisahtui rautaisen jumalankuvan jalkojen väliin. Hän otti käsiinsä kaksi kourallista tuota tuhkaa, jonka paljas näkeminenkin täytti kauhulla jokaisen karthagolaisen mielen, ja sanoi:
— "Kautta taivaallisten henkienne sadan soihdun! kautta Kabirien kahdeksan tulen! kautta tähtien, kuukivien ja tulivuorien! kautta kaiken palavan! kautta erämaan janon ja meren kitkeryyden! kautta Hadrumetumin luolan ja sielujen valtakunnan! kautta hävityksen! kautta poikienne ja esi-isienne veljien tuhan, jonka kanssa nyt omani liitän yhteen! te, Karthagon Neuvoston sata jäsentä, te olette valehdelleet syyttäessänne tytärtäni! Ja minä, Hamilkar Barkas, Meri-suffeetti, Rikkaiden päämies ja kansan vallitsija, vannon härkäpäisen Molokin edessä!" Kaikki odottivat kuulevansa jotain kamalaa, mutta hän jatkoi kovemmalla ja tyynemmällä äänellä: "etten edes puhukaan siitä hänen kanssaan!"
Kultakampaiset temppelinpalvelijat astuivat sisään, — toisilla purppuraiset sienet toisilla palmun oksat käsissään. He nostivat oven edessä olevan punasinertävän verhon ylös; ja tämän aukon kautta näkyi toisten salien takana rusottava taivas, joka näytti jatkavan holvia ja taivaan rannassa nojautuvan aivan siniseen mereen. Laineista kohoava aurinko nousi taivaalle. Äkkiä osui sen valo rautaisen jumalankuvan rintaan, joka oli jaettu seitsemään ristikoilla suljettuun osastoon. Kuvan punahampainen kita aukeni peloittavaan haukotukseen; sen laajat sieramet levenivät, nouseva päivä elvytti sen, antoi sille kammottavan ja levottoman ilmeen, ikäänkuin se olisi tahtonut syöksyä ulos liittyäkseen aurinkoon, jumalaan ja sen kanssa kulkea kautta loppumattomien avaruuksien.
Maahan kaatuneet soihdut paloivat vielä ja leiskottaen loivat simpukankuoriselle permannolle kuin veri täpliä. Vanhimmat horjuivat uupuneina; täysin siemauksin he hengittivät aamun raitista ilmaa; hiki valui heidän kalpeilta kasvoiltaan; paljon huudettuaan eivät he enää ymmärtäneet toistensa käheää puhetta. Mutta heidän vihansa sulfeettia kohtaan ei ollut lainkaan talttunut; hyvästiksi huusivat he hänelle vielä uhkauksia, ja Hamilkar vastasi heille:
— "Ensi yönä, Barkas, Eschmunin temppelissä!"
— "Minä tulen!"
— "Me annamme Rikkaiden sinut tuomita!"
— "Ja minä kansan!"
— "Ole varuillasi, ettet päätä päiviäsi ristinpuussa!"
— "Ja te, ettei teitä kaduilla revitä kappaleiksi!"
Mutta heti kun he pääsivät pihaton kynnykselle esiintyivät he jälleen hillityn arvokkaina.
Heidän juoksijansa ja vaununkuljettajansa odottivat heitä ovella. Useimmat heistä poistuivat valkoisen muulin selässä, Suffeetti hyppäsi vaunuihinsa ja tarttui ohjaksiin; ylpeästi kaulat kenossa ja tasatahdissa polkien jalkojensa alla singahtelevia kiviä molemmat hevot kiisivät huimaavaa vauhtia Mappalioiden tietä myöten, ja aisan päässä oleva hopeinen haukka näytti lentävän, niin vinhaan vaunut lensivät eteenpäin.
Tie johti kentän halki, jolla oli korkeita pyramiidinmuotoisia, teräväkärkisiä kiviä, joiden keskelle oli hakattu avoin käsi, aivan kuin kiven alla lepäävä vainaja olisi kohottanut sen taivasta kohden anoakseen jotain. Niitä seurasi joukko siellä täällä olevia kartionmuotoisia savesta, puunoksista ja kaislakudoksesta tehtyjä majoja. Pienet kivistä laaditut muurit, vettä virtaavat ojat, espartoheinästä tehdyt köydet, piikkipensasaitaukset erottivat erisuuruisiin osiin nämät asumusalueet, ja ne tulivat sitä lukuisemmiksi, jota lähemmäksi suffeettin puistoja noustiin. Mutta Hamilkar suuntasi katseensa suureen torniin, jonka kolme kerrosta muodosti kolme suurensuurta lieriötä; ensimäinen oli rakennettu kivestä, toinen tiilistä, kolmas seedripuusta; ja ne kannattivat kuparikupua kahdenkymmenen neljän katajapuisen pylvään päässä, joista riippui köynnösten tavoin toisiinsa lomistettuja vaskiketjuja. Tämä torni kohosi yläpuolelle niitä rakennuksia, jotka olivat oikealla puolella, varastohuoneita, kauppahuonetta, jota vastoin naisten palatsi kohosi sypressien takana, jotka seisoivat kahdessa rivissä kuin pronssimuurit.
Kun vaunut ratisten olivat ajaneet kaidasta portista sisään, pysähtyivät ne laajan katoksen alle, jonka suojassa köysillä sidotut hevoset söivät niitettyjä heiniä.
Kaikki palvelijat juoksivat esille. Niitä oli lukuisa määrä, sillä nekin, jotka työskentelivät maatiloilla, olivat barbarien pelosta tuotu Karthagoon. Eläinten vuotiin verhotut peltomiehet laahasivat nilkkojen ympäri juotettuja kahleita; purppuratehtaiden työmiehillä oli punaiset käsivarret kuten pyöveleillä; merimiehillä oli viheriäiset päähineet; kalastajilla korallikäädyt; metsämiehillä verkko olallaan; ja Megaran asukkailla oli valkoiset tai mustat puvut, nahkahousut ja olkihuopa- tai kangaslakit kullakin oman palveluslaatunsa ja eri ammattinsa mukaan.
Taempana tungeskeli ryysyihin verhoutunut joukko. Ne elivät ilman mitään tointa kaukana asumuksista, nukkuen yönsä puutarhoissa ja elättäen itseään kyökin jätteillä, — ihmishometta, joka versoi palatsin varjossa. Hamilkar suvaitsi heitä enemmän laajanäköisen viisautensa kuin halveksumisensa vuoksi. Kaikki olivat osoittaakseen iloaan pistäneet kukan korvansa taakse, monet heistä eivät koskaan ennen olleet häntä nähneetkään.
Mutta miehet, joiden tukkalaitos muistutti sfinxiä, riensivät suuret kepit käsissään keskelle parvea ja löivät oikealle ja vasemmalle. Täten ajoivat he loitommalle orjia, jotka uteliaina tahtoivat nähdä valtiaansa, jotta heidän taaja joukkonsa ei häntä estäisi ja heidän hajunsa häntä vaivaisi.
Kaikki heittäytyivät suulleen maahan ja huusivat: — "Baalin silmä, kukoistakoon talosi!" Ja näiden sypressikäytävässä suullaan makaavien ihmisten välitse yli taloudenhoitaja Abdalonim valkoinen mitra päässään lähestyi Hamilkaria kantaen suitsutusmaljaa kädessään.
Samalla astui Salammbo galeeriportaita alas. Kaikki hänen orjattarensa seurasivat häntä; ja joka askeleella jonka heidän valtiattarensa astui laskeutuivat hekin porrasta alemmaksi. Neekerinaisten päät muodostivat mustia pilkkuja pitkään kultalevyillä koristettujen roomalaisnaisten otsanauhariviin. Toisilla oli hiuksissaan hopeanuolia, smaragdiperhosia, tai sädekehäksi muodostettuja pitkiä neuloja. Näiden valkoisten, keltaisten ja sinisten pukujen joukossa kimalteli sormuksia, solkia, käätyjä, hetaleita, rannerenkaita; kepeät kankaat kahisivat; kuului sandaalien kopina ja alastomien jalkojen pehmeä töminä niiden astuessa puisille astimille: — ja siellä täällä kohosi päätä korkeammalle kookkaan eunukin hymyilevät kasvot. Kun miesten tervehdyshuuto oli vaiennut, niin Salammbon orjattaret, peittäen hihoillaan kasvonsa, päästivät yhtaikaa omituisen kiljahduksen, joka muistutti suden ulvontaa ja oli niin raivoisa ja kimakka että suuret ebenpuiset portaat, jotka olivat täynnä naisia, näyttivät ylhäältä alas asti värähtävän kuin lyyra.
Tuuli leyhytti heidän huntujaan ja hennot papyruskaislat huojuivat hiljalleen. Oli Schebaz-kuu keskellä talvea. Kukkivat granaattipuut erottautuivat pyöreinä taivaan sineä vastaan ja oksien lomitse kuulsi meri ja etäällä puoliksi merisumuun peittyvä saari.
Hamilkar seisahtui nähdessään Salammbon. Salammbo oli syntynyt useiden miespuolisten lasten kuoltua. Sitä paitsi auringonpalvelijat pitivät tyttären syntymistä onnettomuutena. Myöhemmin jumalat olivat lahjoittaneet hänelle pojan; mutta pettyneet toiveet ja kirous, jolla hän oli tytärtään kironnut, olivat jättäneet jälkiänsä hänen sieluunsa. Salammbo astui sillä välin lähemmäksi.
Eriväriset helmet riippuivat pitkinä terttuina hänen korvistaan olkapäille ja kyynärpäihin asti. Hänen tukkansa oli käherretty niin että se muistutti pilveä. Kaulassa hänellä oli pieniä neliskulmaisia kultalevyjä, joissa oli kuvattuna kahden takajaloillaan seisovan leijonan keskellä olevaa naista; hänen pukunsa oli aivan jumalattaren puvun kaltainen. Punertavan sininen leveähihainen puku verhosi tiukasti hänen vartaloaan ja leveni liepeestä. Huulien sinnoberiväri sai hänen hampaansa näyttämään vielä valkoisemmilta ja silmäluomiin sivelletty ontimonmuste hänen silmänsä suipemmilta. Hänen linnunhöyhennahasta leikatuissa sandaaleissaan oli hyvin korkeat korot, ja hän oli tavattoman kalpea, epäilemättä kylmän ilman vaikutuksesta.
Vihdoin hän seisoi Hamilkarin edessä, ja katsomatta häneen, nostamatta päätään sanoi:
— "Terve sinulle, Baalin silmä, ikuinen kunnia! voitto! lepo! tyytyväisyys! rikkaus! Jo kauvan oli sydämeni murheellinen ja talo kaipasi sinua. Mutta palaava valtias on kuin ylösnoussut Tammus ja sinun silmiesi alla, isä, on ilo ja uusi elämä kaikkialla heräävä!"
Ja ottaen Taanakin käsistä pienen soikean maljan, jossa höyrysi jauhoista, voista, viinistä ja kardemummasta tehty sekoitus: — "Juo täysin siemauksin," sanoi hän, "tervetulo-malja, jonka palvelijattaresi on valmistanut".
Hamilkar vastasi — "Siunaus sinulle!" ja tarttui koneellisesti hänelle ojennettuun kultamaljaan.
Mutta samalla hän katsoi niin terävästi Salammbohon, että tämä hämillään sopersi:
— "Sinulle on kerrottu, oi valtias!…"
— "On! minä tiedän!" vastasi Hamilkar matalalla äänellä. Oliko se tunnustus? vai puhuiko Salammbo barbareista? Ja lisäsi muutamia hajanaisia sanoja yleisestä valtiollisesta ahdinkotilasta, jonka hän yksinään toivoi voivansa haihduttaa.
— "Oi isä!" huudahti Salammbo, "sinä et voi sitä saada unohtumaan, mitä ei voi enää korvata!"
Silloin Hamilkar astui askeleen taapäin, ja Salammbo hämmästyi hänen ällistystään; sillä eihän Salammbo ajatellut Karthagoa, vaan temppelinryöstöä, johon hän piti itseään kanssarikollisena. Tuo mies, joka sai legionat vapisemaan ja jota hän tuskin tunsikaan, kauhistutti Salammbota kuten jumala; hän oli siis arvannut kaiken, tiesi kaiken, jotain kamalaa oli nyt tapahtuva. Salammbo huudahti: "Armoa!"
Hamilkarin pää painui hitaasti alas.
Vaikka Salammbo tahtoikin syyttää itseään, niin ei hän uskaltanut avata suutaan; ja kumminkin valittamisen halu ja lohdutuksen kaipuu oli tukehuttaa hänet. Hamilkar taisteli tekemänsä lupauksen rikkomista vastaan. Hän piti lupauksensa joko ylpeydestä tai peläten epätietoisuutensa muuten loppuvan; ja hän katsoi terävästi tytärtään suoraan kasvoihin saadakseen selville hänen sydämensä salaisuuden.
Vähitellen, raskaasti hengittäen painoi Salammbo päänsä olkapäittensä väliin isänsä liian painostavan katseen edessä. Nyt oli Hamilkar todellakin varma siitä, että hän oli vaipunut barbarin syliin; hän vapisi, kohotti molemmat nyrkkinsä ylös. Salammbo kiljahti ja vaipui orjattariensa syliin, jotka riensivät häntä tukemaan.
Hamilkar kääntyi poispäin. Kaikki taloudenhoitajat seurasivat häntä.
Varastohuoneiden ovi avattiin ja hän astui suureen pyöreään saliin, johon päättyi, kuten pyörän puolat sen napaan, pitkiä, toisiin saleihin johtavia käytäviä. Keskellä oli kivilaatta ja sen ympärillä aitaus tyynyjen tueksi, jotka olivat kasassa matoilla.
Suffeetti käveli ensin pitkin, kiivain askelin, hän hengitti raskaasti, polki korollaan maahan, pyyhkäisi kädellään otsaansa kuten mies, jota kärpäset vaivaavat. Mutta hän pudisti päätään ja nähdessään kootut rikkautensa hän rauhottui; ja hänen ajatuksensa, joita käytävien näky kiihoitti, liitivät toisiin saleihin, jotka olivat täynnä vielä harvinaisempia aarteita. Pronssilevyt, hopeaharkot ja rautatangot vaihtelivat tinalohkareiden kanssa, joita oli tuotu Kassiteridisaarilta Usva-meren takaa; mustien maankumit tulvivat palmupuunkuorista tehdyistä säkeistä esiin ja kultahieta, jota oli ahdettu nahkapusseihin, valui liian vanhojen ompeluksien raoista. Meriruohoista saadut hienot säikeet riippuivat Egyptin, Kreikan, Taprobanen ja Judean pellavan joukossa; meritähdet levittelivät seinän juurella kukkakimpun tavoin suuria haarukoitaan; ja epämääräinen haju täytti ilman, se leveni tuoksuaineista, nahoista, höysteistä ja kameelikurjen sulista, jotka suuriksi kimpuiksi sidottuina riippuivat katosta. Joka käytävän suulla seisoi norsunhampaita kärjet yhteen liitettyinä muodostaen siten kaaren aukon yläpuolelle.
Vihdoin hän nousi kivilaatalle. Kaikki taloudenhoitajat seisoivat käsivarret ristissä, päät kumarassa, Abdalonim yksin kohotti ylpeänä suippoa mitraansa.
Hamilkar kyseli laivojen päälliköltä. Hän oli vanha merimies, jolla oli tuulen raatelemat silmäluomet, ja valkoiset suortuvat ulottuivat aivan hänen vyötäisilleen asti ikäänkuin myrskyjen vaahto olisi jäänyt partaan.
Hän vastasi lähettäneensä Gadeksen ja Thymiamatan sivulaivaston, jonka piti pyrkiä Eziongaberiin Etelä-Sarven ja Höysteiden kalliokärjen ohi.
Toiset olivat kulkeneet neljän kuukauden ajan länteen päin kohtaamatta maata; mutta heidän laivansa keula takertui meriruohoon, taivaan rannasta kuului taukoamatta vesiputousten kohina, verenhohtavat usvat peittivät auringon, kukkatuoksun täyttöinä tuuli uuvutti koko miehistön; ja nyt oli heidän muistonsa niin sekaisin, että he eivät voineet mitään kertoa. Sillä välin oli kuljettu Scythien virtoja ylös, tunkeuduttu Kolkikseen, jugrilaisten ja estialaisten luo, Arkipelagista oli ryöstetty tuhatviisisataa neitosta; oli upotettu kaikki vieraat laivat, jotka oli tavattu Oestrymonin niemen tuolla puolen, jotta väylien salaisuus ei tulisi ilmi. Sitävastoin pidätti kuningas Ptolemæus Schesbarin suitsutusaineet; Syracusa, Elathia ja Korsika ja saaret eivät olleet mitään lähettäneet ja vanha merimies painoi päänsä alas ilmoittaessaan, että numidialaiset olivat anastaneet erään kolmisoudikon Rusicadan luona, — "sillä he pitävät yhtä heidän kanssaan, valtias."
Hamilkar rypisti silmäkulmiaan; sitten viittasi hän maamatkojen johtajaa puhumaan. Tämä oli puettu ruskeaan, vyöttömään kauhtanaan, ja päässä oli pitkä valkoinen vaate, joka kulkien suun alapuolitse riippui olan taakse.
Karavaanit olivat lähteneet tavan mukaan talvipäiväntasauksen aikaan. Mutta tuhannesta viidestä sadasta miehestä, jotka olivat lähteneet perimpään Etiopiaan ja joilla oli ollut verrattomat kameelit, uudet leilit ja maalatusta kankaasta tehdyt matkatamineet, oli yksi ainoa palannut Karthagoon, — toiset olivat kuolleet väsymyksestä tai olivat erämaan kauhujen johdosta tulleet hulluiksi; — ja hän sanoi nähneensä kaukana Mustan-Harushin takana, atarantien ja suurten apinain maan takana suuren suuria kuningaskuntia, joissa pienimmätkin tarve-esineet ovat kultaa, aivan maidonvalkoisen virran, leveän kuin meren, sinipuisia metsiä, maustevuoria, ihmisen näköisiä hirviöitä, jotka asustivat kallioilla ja joiden silmäterät katsellessaan aukenivat kukkien lailla; sitten lohikäärmeissä vilisevän järven takana kristallisia vuoria, jotka kannattavat aurinkoa. Toiset olivat palanneet Indiasta tuoden riikinkukkoja, pippuria ja uusia kankaita. Mitä niihin tulee, jotka olivat lähteneet ostamaan kalkedon-jalokiviä Syrtien tietä Ammonin temppeliä kohden, niin olivat ne varmaankin hukkuneet hieta-aavikolle. Getulian ja Phazzanan karavaanit olivat tuoneet kotia tavallisen määrän; mutta nyt hän, matkojen johtaja ei uskaltanut lähettää ainoatakaan karavaania.
Hamilkar ymmärsi; palkkasoturit pitivät maaseudun hallussaan. Raskaasti huoahtaen nojautui hän toiseen kyynärpäähänsä; ja maatilojen hoitaja pelkäsi niin kovasti puhua, että hän vapisi vaikka olikin leveäharteinen ja hänen silmäteränsä suuret ja punaiset. Hän oli tylppänenäinen kuin verikoira, ja päässä oli niiniverkko; vyöllä oli leopardin vuota ja siinä kiilteli kaksi suurta tikaria.
Kun Hamilkar kääntyi häneen päin, niin alkoi hän parkuen huutaa kaikkia Baaleja todistajakseen. Se ei ollut hänen syynsä! ei hän sille mitään voinut! Hän oli tarkastanut ilmanvaihtoa, tutkinut maata, tähtiä, tehnyt istutukset talvi-päivänseisauksen aikaan, harventanut puita kuun vähentyessä, pitänyt orjia silmällä, säästänyt heidän pukujaan.
Mutta Hamilkaria ärsytti tämä lörpöttely. Hän läiskähytti kieltään ja tikarivöinen mies kertoi nopeasti:
— "Oi, valtias! ne hävittivät kaiken! särkivät kaiken! turmelivat kaiken! Mashalassa on kolmetuhatta kasvavaa puuta lyöty maahan, Ubadassa varastot hävitetyt, kaivot täytetyt! Tedeksestä veivät ne tuhat viisisataa gomoria jauhoja; Marazzanassa tapettiin paimenet, syötiin karjat, poltettiin talo, sinun kaunis seedripuusta tehty talosi, jonne tulit kesäisin! Tuburbon orjat, jotka olivat ohraa leikkaamassa, pakenivat vuoristoon; ja aasit, muuliaasit, muulit, Taorminan härät, orynhevoset, kaikki poissa! kaikki ryöstetty! Se on kirous! Minä en voi elää tätä katsellen!" Ja hän jatkoi itkien: "Jospa tietäisit, kuinka kellarit olivat täynnä, ja aurat loistivat! Oi, niitä kauniita oinaita! oi, niitä kauniita härkiä!…"
Hamilkar oli tukehtua raivosta. Hän karjaisi:
— "Vaikene! Olenko minä mikään kerjäläinen? Elä valehtele! puhu totta! Minä tahdon tietää, paljoko olen kadottanut viimeiseen sikliin, viimeiseen kabiin asti! Abdalonim, tuo minulle laivojen, karavaanien, maatilojeni, koko talouteni tilit! Ja jos omatuntonne on kipeä, niin turma teidän ylitsenne! — Menkää!"
Kaikki taloudenhoitajat peräytyivät kumarassa kädet riippuen aivan lattiaan asti. Abdalonim otti seinän sisään muuratun kaapin keskikomerosta solmunuoria, kangas- ja papyruskääryjä ja lampaan lapaluita, jotka olivat täynnä hienoa kirjoitusta. Hän asetti ne Hamilkarin jalkojen juureen, antoi hänelle puukehyksen, johon oli pingoitettu kolme lankaa ja niihin pujotettu kulta-, hopea- ja sarvipalloja, ja alotti:
— "Sata yhdeksänkymmentä kaksi taloa Mappalioissa, vuokrattuKarthagolaisille yhdestä bekasta kuukaudessa."
— "Ei! se on liikaa! armahda köyhiä! ja sinä kirjoitat niiden nimet muistoon, jotka näyttävät rohkeimmilta ja koetat päästä selville, ovatko he kiintyneet tasavaltaan! Jatka!"
Abdalonim hidasteli hämmästyen tätä jalomielisyyttä.
Hamilkar sieppasi kangaskääryt hänen käsistään.
— "Mitä tämä tietää? kolme palatsia Khamonin torin varrella kahdestatoista kesitahista kuussa! Merkitse kaksikymmentä! Rikkaat eivät saa minua nylkeä."
Yli-taloudenhoitaja jatkoi kumarrettuaan syvään:
— "Lainattu Tigillakselle korjuu-ajan loppuun asti kaksi kikaria 33 prosentin hyvitystä vastaan, meri-koron mukaan, meriveroja; Bar-Malkarthille tuhat viisisataa sikeliä, panttina kolmekymmentä orjaa. Mutta kaksitoista heistä kuoli suolalampiin."
— "Siksi että eivät olleet kyllin rotevia," sanoi suffeetti nauraen. "Samapa se! jos hän tarvitsee rahaa, niin lainaa hänelle! Aina tulee lainata ja eri korkoa vastaan riippuen kunkin rikkaudesta."
Palvelija kiiruhti lukemaan mitä olivat tuottaneet Annaban rautakaivokset, korallinpyynti, purppuratehtaat, kreikkalaisille siirtolaisille vuokrattu maa, hopean lähettäminen Arabiaan, jossa se oli kymmenen kertaa kultaa kalliimpaa, laivojen ryöstömatkat, sitten kun kymmenys oli suoritettu jumalattaren temppelille.
— "Joka kerta olen selittänyt tuloja olleen neljännes vähemmän, valtias!" Hamilkar laski yhteen helmien avulla; ne kilahtelivat hänen sormiensa alla.
— "Jo riittää! Mitä menoja olet suorittanut?"
— "Stratonikleelle Korinthissa ja kolmelle Alexandrian kauppiaalle myötäseuraavien kirjeiden mukaan (ne ovat tässä), kymmenentuhatta athenalaista drakmaa ja kaksitoista Syrian talenttia kultarahoja. Laivaväen elatus nousee kahteenkymmenen minaan kuukaudessa kolmisoutulaivalta…"
— "Minä tiedän! Paljoko on mennyt hukkaan?"
— "Tilit ovat näillä lyijylevyillä," sanoi taloudenhoitaja. "Mitä yhteisesti lastattuihin laivoihin tulee, kun usein on täytynyt heittää lastit mereen, niin on epätasainen hukka jaettu tasan kaikkien osallisten kanssa. Köysistä, jotka lainattiin asevarastosta, ja joita oli mahdoton suorittaa takaisin, vaativat syssitit ennen Utican retkeä kahdeksansataa kesitathia."
— "Aina vain he!" sanoi Hamilkar pää kumarassa; ja hän istui hetkisen aivan kuin kaiken sen vihan painamana, jonka hän tunsi tulleen osakseen: — "Mutta minä en näe täällä Megaran menoja?"
Abdalonim meni kalveten ottamaan toisesta komerosta sykomoripuisia levyjä, jotka olivat tukuttain pujotetut nahkahihnoihin.
Hamilkar kuunteli uteliaana talousmenoja, ja tyyntyi kuullessaan yksitoikkoisen äänen luettelevan numeroita; Abdalonom luki yhä hitaammin. Äkkiä pudotti hän maahan puulevyt ja heittäytyi suulleen maahan, kädet levällään kuin tuomitulla. Tyyneyttään menettämättä Hamilkar kokosi levyt; ja hänen huulensa aukenivat ja silmänsä suurenivat hänen nähdessään yhden päivän menojen joukossa tavattoman määrän lihaa, kaloja, lintuja, viiniä ja höysteitä sekä särjettyjä astioita, kuolleita orjia, pilaantuneita mattoja.
Abdalonim kertoi hänelle yhä maaten suullaan barbarien juhlasta.Hän ei ollut voinut vastustaa Vanhimpien määräyksiä, — sitäpaitsiSalammbokin oli käskenyt olemaan säästämättä rahoja sotilaidenkestitsemisessä.
Tyttärensä nimen kuullessaan syöksähti Hamilkar ylös. Sitten huulet piukalla hän kyyristyi jälleen tyynyilleen; hän repi kynsillään niiden hetaleita, läähättäen, silmien tuijottaessa eteenpäin.
— "Nouse!" sanoi hän; ja hän astui alas kivilaatalta.
Abdalonim seurasi häntä; hänen polvensa vapisivat. Mutta äkkiä tarttui hän rautatankoon ja alkoi kuin hullu nostella lattialiuskoja ylös. Eräs puulevy nousi ylös ja pian näkyi pitkin käytävää useita suuria kansia, jotka peittivät viljasäiliöitä.
— "Näethän, Baalin silmä", sanoi palvelija vavisten, "he eivät vielä ole vieneet kaikkea! ja ne ovat syviä, jokainen viisikymmentä kyynärää, ja reunojaan myöten täynnä! Matkalla ollessani kaivatin niitä asehuoneesen, puistoon, kaikkialle! talosi on täynnä viljaa kuten sydämesi viisautta."
Hymy levisi Hamilkarin kasvoille! "Se on hyvä, Abdalonim!" Sittenkumartuin kuiskaamaan hänen korvaansa: "Tuota sitä Etruriasta,Brutiumista, kaikkialta mistä vain tahdot ja mihin hintaan tahansa!Kokoa ja säilytä! Minun yksinään täytyy omistaa kaikki viljaKarthagossa."
Sitten päästyään käytävän päähän Abdalonim vyössään riippuvalla avaimella avasi oven suureen neliskulmaiseen huoneesen, jonka sedripylväät jakoivat kahteen osaan. Kulta-, hopea- ja vaskirahoja oli järjestetty pöydille tai ahdettu seinäkomeroihin ja ne nousivat kaikilla neljällä seinällä kattoparruihin asti. Nurkissa suuren suuret virtahevon nahasta tehdyt lippaat sisälsivät kokonaisia rivejä pieniä säkkejä, vaihtorahoja oli kasottain permannolla; ja siellä täällä oli liian korkea rahapino kaatunut ja näytti sortuneelta pilarilta. Suuret karthagolaiset rahat, jotka kuvasivat Tanitia ratsun kera palmupuun suojassa, sekaantuivat alusmaiden rahoihin, joissa oli härkä, tähti, pallo tai puolikuu. Eri suuriin summiin järjestettyinä oli kaikenarvoisia, -kokoisia ja -aikaisia rahoja, — vanhoista Assyrian kynttä ohuemmista rahoista Latiumin vanhoihin kättä paksumpiin rahoihin asti, Eginan nappeja, Baktrian levyjä, lakedaimonilaisten lyhyitä puikkoja; useat olivat ruosteessa, likaisia, veden vihertämiä tai tulen mustaamia, joita oli joko saatu verkoilla tai koottu valloitetun kaupungin raunioista. Pian laski suffeetti, vastasivatko koolla olevat rahat voitto- ja tappiotiliä, joka hänelle oli luettu; ja hän kääntyi lähtemään nähdessään kolme vaskiruukkua, jotka olivat aivan tyhjiä. Abdalonim käänsi päänsä kauhun merkiksi poispäin, Hamilkar näytti mukautuneen kaikkeen eikä puhunut sanaakaan.
He kulkivat toisten käytävien, toisten salien kautta ja saapuivat vihdoin ovelle, jonka vartioimista varten eräs mies oli vyötäröiltä kiinnitetty pitkään seinästä lähtevään kahleesen. Se oli roomalainen tapa, joka vasta äskettäin oli otettu käytäntöön Karthagossa. Miehen parta ja kynnet olivat kasvaneet suunnattoman pitkiksi, ja hän liikahteli taukoamatta oikealle ja vasemmalle villipetojen tavoin. Heti kun hän tunsi Hamilkarin, syöksyi hän häntä kohden huutaen:
— "Armoa, Baalin silmä! sääli minua! tapa minut! Kymmeneen vuoteen en ole nähnyt aurinkoa! Isäsi nimessä, armoa!"
Vastaamatta hänelle Hamilkar löi käsiään yhteen, ja kolme miestä riensi apuun; ja kaikin nelisin vetivät he suunnattoman suuren ovisalvan renkaista ulos. Hamilkar otti soihdun ja katosi pimeään.
Sitä huonetta, johon hän nyt tuli, pidettiin yleensä perheen hautakammiona; mutta tarkemmin tutkimalla olisi sieltä löytänyt vain suuren muuratun kuopan. Se oli valmistettu varkaiden eksyttämiseksi eikä sisältänyt mitään. Hamilkar astui sen ohitse; sitten kumartui hän alas ja pani hyvin raskaan myllynkiven pyörimään teloilla syrjään. Ja tämän aukon kautta hän astui kartion muotoon tehtyyn kammioon.
Seinät olivat pronssisilla suomulevyillä peitetyt; keskellä kohosi graniittijalustan päässä erään Aletes nimisen Kabirin, Keltiberin kaivoksien keksijän kuvapatsas. Jalustan ympärillä oli maahan järjestetty suuria kultakilpiä ja suunnattomia umpinaisia hopeamaljoja, joilla oli mitä omituisimpia muotoja ja jotka olivat käytäntöön kelpaamattomia; sillä tapana oli valaa suuri määrä metallia tällaisiin muotoihin, jotta niiden tuhlaaminen ja kuljettaminenkin kävi melkein mahdottomaksi.
Soihdullaan hän sytytti kuvapatsaan päähineesen kiinnitetyn kaivoslampun; viheriäisiä, keltaisia, sinisiä, sinipunaisia, viinin ja veren värisiä säteitä välähteli äkkiä salissa. Huone oli täynnä jalokiviä, jotka olivat joko lampun tavoin vaskilevyihin ripustetuissa kultapulloissa tai järjestetty omaan kiviympäristöönsä seinän juurelle. Siellä oli turkooseja, joita linkokivillä kallioista lyödään irti, kiiltokiviä, jotka olivat muodostuneet ilveksen virtsasta, kuusta pudonneita kivettyneitä kalanhampaita, tyaneja, timantteja, sandastrumeja, berylejä, kolmea lajia rubiineja, neljää lajia safireja ja kahtatoista lajia smaragdeja. Ne kimaltelivat kuten maitopisarat, siniset jääpuikot, hopeahieta, ja loivat valoaan leveinä säteinä, hienoina väikkeinä, tähtinä. Meteoorikivet, jotka ukkonen synnyttää, hohtivat myrkystä parantavien kalkedonien rinnalla. Siellä oli Zabarcan vuoresta saatuja topaaseja, jotka torjuvat pelon ja kauhun, Bactriasta tuotuja opaaleja, jotka estävät keskensynnytyksen, Ammonin sarvia, joita pannaan vuoteen alle unien saamiseksi.
Jalokivien väike ja lampun liekki kuvastuivat suuriin kultakilpiin. Hamilkar seisoi hymyillen käsivarret rinnallaan ristissä; — ja hän iloitsi, ei niin paljon rikkautensa katselemisesta kuin tietäessään olevansa rikas. Hänen rikkautensa oli saavuttamaton, loputon, ääretön. Hänen esi-isänsä, jotka nukkuivat hänen jalkojensa alla, hengittivät osan ikuisuuttaan hänen sydämeensä. Hän tunsi seisovansa aivan lähellä maanalaisia haltijoita. Hän tunsi kuten Kabirin iloa, ja suuret, kasvoihinsa osuvat valosäteet tuntuivat näkymättömän verkon äärimmäisiltä langoilta, jotka äärettömien syvyyksien yli sitoivat hänet maailman keskustaan.
Äkkiä eräs ajatus sai hänet vavahtamaan, ja astuttuaan aivan jumalankuvan taakse kulki hän suoraan muuria kohden. Sitten tarkasti hän käsivarressaan olevien tatueerausten joukossa vaakasuoraa viivaa, jota kaksi pystysuoraa leikkasi; se esitti Kananean numeroissa lukua kolmetoista. Sitten hän laski seinästä kolmannentoista pronssilevyn, nosti kerta vielä avaran hihansa ylös; ja oikea kätensä suorana hän luki toisesta paikasta käsivarttaan vieläkin mutkikkaampia viiruja sormiensa sirosti liikahdellessa kuten lyyran soittajalla. Vihdoin hän painoi peukalollaan seitsemän kertaa seinään; ja yhtenä suurena lohkareena avautui osa muuria.
Sen takana oli piilossa kammio, johon oli kätketty salaperäisiä aineita, joilla ei ollut nimeä ja joiden arvo oli määräämätön. Hamilkar astui kolme porrasta alemmaksi; hän otti hopeasaavista antiloopin vuodan, joka uiskenteli mustassa nesteessä, ja palasi sitten takaisin.
Abdalonim alkoi jälleen astua hänen edellään. Hän löi lattialiuskoihin pitkää keppiään, jonka yläpäässä oli kelloja, ja jokaisen huoneen edessä hän huusi Hamilkarin nimen samalla ylistäen ja siunaten häntä.
Pyöreässä salissa, jonne kaikki käytävät päättyivät, oli seinille kasattu algumminitankoja, hennasäkkejä, Lemnoksen mullasta tehtyjä kakkuja, ja kilpikonnan kuoria, jotka olivat kukkuroillaan helmiä. Ohikulkiessaan hipaisi suffeetin puku näitä aarteita, mutta hän ei edes katsahtanutkaan jättiläissuuriin meripihkalohkareisiinkaan, jota ainetta pidettiin melkein jumalallisena, auringon säteiden muodostamana.
Tuoksuva ilmalaine tuli heitä vastaan.
— "Avaa ovi!"
He astuivat sisään.
Alastomat miehet vastasivat taikinamaista sekoitusta, riipivät yrttejä, hämmensivät hiiliä, kaatoivat öljyä ruukkuastioihin, avasivat ja sulkivat pieniä munanmuotoisia koloja, joita oli seiniin kaivettu niin tiheään, että huone näytti mehiläiskeon sisustalta. Myrobalonia, bdelliumia, saframia ja orvokkeja näkyi niistä. Kaikkialla oli hajallaan pihkoja, jauhoja, juuria, lasipulloja, angervon oksia, ruusunlehtiä; ja melkein oli tukehtua näihin tuoksuihin, vaikka storaxia höyrysikin keskellä räiskyen vaskisella kolmijalalla.
Tuoksuaineiden hoitaja, pitkä ja kalpea kuin vahakynttilä, lähestyi Hamilkaria murskatakseen käärön metopionia hänen käteensä samalla kun kaksi muuta hieroi hänen kantapäitään baccaris-lehdillä. Hän lykkäsi ne luotaan; ne olivat irstastapaisia kyrenaikalaisia, mutta niitä pidettiin arvossa salatietojensa vuoksi.
Näyttääkseen valppauttaan tuoksuaineiden hoitaja tarjosi suffeetille electronlusikalla hiukan malobathria maistettavaksi; sitten puhkaisi hän neulalla kolme indialaista bezoarikiveä. Valtias, joka tunsi kaikki petoskeinot, otti sarvellisen balsamia ja pidettyään sitä hehkuvien hiilien päällä tiputti pisaran vaatteelleen; ruskea pilkku muodostui siihen, balsami oli väärennettyä. Silloin hän loi terävän katseen tuoksuaineiden hoitajaan, ja sanaakaan sanomatta heitti gasellin sarven hänelle vasten kasvoja.
Niin suuttunut kun hän olikin nähdessään hänen vahingokseen tehtyjä väärennyksiä, niin hän kuitenkin huomatessaan narduspaketit, joita aijottiin lähettää merentakaisiin maihin, käski niihin sekoittamaan antimoniumia tehdäkseen ne raskaammiksi.
Sitten hän kysyi, missä oli kolme häntä varten valmistettua laatikkoa psagas-palsamia.
Hoitaja ei sanonut tietävänsä niistä mitään, sotilaat olivat tikarit kädessä saapuneet karjuen sisään; hän oli heille avannut säiliöt.
— "Sinä pelkäät siis heitä enemmän kuin minua!" huudahti suffeetti; ja höyryjen läpi hänen silmänsä leimahtivat kuten soihdut pitkää, kalpeaa miestä kohden, joka alkoi ymmärtää mikä häntä odotti. "Abdalonim! ennen auringon laskua sinä annat hänen käydä ruoskakujan läpi: silvo hänet!"
Tämä vahinko kiukustutti häntä, vaikka se olikin edellisiä pienempi; sillä vaikka hän koettikin karkoittaa niitä mielestään, niin kohtasi hän barbarien töitä joka askeleella. Heidän hävitystyönsä yhdistyi hänen tyttärensä häpeään, ja hän raivostui koko talolle, joka siitä tiesi eikä sitä hänelle sanonut. Mutta jokin sisäinen voima pakotti häntä ottamaan onnettomuudestaan yhä enemmän selkoa; ja vainu vimman vallassa hän tarkasti kaikissa vajoissa, kauppahuoneiden takana olevat varastot, joissa oli maapihkaa, puuta, ankkureja ja köysiä, hunajaa ja vahaa, kangasaitat, ruokavarakammiot, marmorivarastot ja silfiumvajat.
Hän meni puutarhan toiselle puolelle majoihin tarkastamaan kotikäsityöläisiä, joiden teoksia myytiin. Räätälit ompelivat viittoja, toiset kutoivat verkkoja, toiset maalasivat tyynyjä, leikkasivat sandaaleja, egyptiläiset työmiehet silittivät simpukalla papyrusta, kankurien sukkulat lensivät, aseseppien alasimet kalskuivat.
Hamilkar sanoi heille:
— "Takokaa miekkoja! takokaa yhtäpäätä! niitä minä tarvitsen." Ja hän otti poveltaan myrkyissä liotetun antilopinnahan käskien siitä tekemään rintapaidan, joka oli pronssia vahvempi, ja johon ei rauta eikä tuli pystynyt.
Astuessaan työmiesten luo koetti Abdalonim suunnata hänen vihaansamuualle, koetti ärsyttää häntä niitä vastaan moittien heidän työtään.— "Tuollaista työtä! mikä häpeä! Valtias on aivan liian hyvä."Kuuntelematta häntä Hamilkar poistui.