Hän kulki hitaammin, sillä ylhäältä alas asti hiiltyneet puut, jommoisia tapaa paimenten asustamissa metsissä, telkesivät hänen tiensä; paaluaidat olivat rikotut, vesi uomissa kuivunut, rapakoissa oli lasinsirpaleita ja apinain luita. Kankaankappaleita riippui siellä täällä pensaikoissa; sitruunapuiden alla mädänneet kukat muodostivat keltaisia likaröykkiöitä. Nähtävästi olivat palvelijat jättäneet kaiken sikseen siinä uskossa, ettei valtias koskaan palaa.
Joka askeleella keksi hän uusia häviöitä, uusia todistuksia tuosta asiasta, josta hän oli vannoutunut olla ottamatta selvää. Nyt likasi hän purppurasaappaansa lokaan; eikä hänellä ollut kaikkia noita miehiä edessään katupultin suulla lennättääkseen heidät murskaksi! Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi puolustettuaan heitä; se oli narrimaista, petosta; ja kun hän ei voinut kostaa sotilaille, ei Vanhimmille, ei Salammbolle, ei kenellekään, ja kun hänen vihansa etsi jotain esinettä, niin tuomitsi yhdellä kerralla kaikki puisto-orjat vuorikaivoksiin.
Abdalonim värisi joka kerta, kun hän näki Hamilkarin lähestyvän puistoja. Mutta Hamilkar kääntyi myllytielle, josta kuului alakuloista laulua.
Tomupilven keskellä pyöri täällä suuria myllyjä, se on kaksi porfyyri-kartiota toistensa päällä; ylimäisessä oli suppilo; se pyöri paksujen tankojen avulla alimman päällä. Rinnallaan ja käsivarsillaan miehet lykkäsivät samalla kuin toiset valjastetut vetivät. Hihnojen hankaamisesta oli hartioihin muodostunut visvaa valuvia haavoja, jommoisia näkee aasien niskassa, ja musta ja ohut kankaansiekale, joka tuskin peitti heidän lanteitaan, ja jonka kulma riippui alas, löi heidän polventaipeehensa kuten pitkähäntä. Heidän silmänsä olivat punaisia, jalkojen raudat kalskahtivat, rinnat läähättivät tahdissa. Heidän suunsa edessä oli kahdella ketjulla kiinnitetty kuonokoppa, jotta heidän olisi mahdotonta syödä jauhoja, ja heidän käsissään oli umpinaiset kintaat, jotka estivät heitä ottamasta sitä.
Valtiaan tullessa paukkuivat puiset tangot voimakkaammin. Vilja narskui murskaavien kivien alla. Monet vaipuivat polvilleen; toiset jatkoivat kulkuaan heidän ylitseen.
Hän kysyi Giddenemiä, orjien päällikköä; tämä tuli esiin, ja hänen arvonsa ilmeni jo hänen loistavassa puvussaankin; sillä hänen sivuilta halki oleva tunikansa oli hienointa purppuraa, raskaat renkaat riippuivat hänen korvistaan, ja jalkojen ympäri käärittyä kangasta kokoamassa oli kultaliiste, joka kuten käärme puun ympäri kohosi nilkasta lanteille asti. Sormuksilla ahdetuissa käsissä oli hänellä gagatipaloista tehdyt ketjut tunteakseen sen avulla kaatumatautiset.
Hamilkar viittasi häntä päästämään kuonokopat orjien suulta. Silloin ne kaikki kiljaisten kuin nälkäiset pedot syöksyivät jauhoihin käsiksi ja ahmivat sitä painaen kasvonsa kasoihin.
— "Sinä näännytät ne!" sanoi suffeetti.
Giddenim vastasi, että se oli niiden kurissa pitämiseksi välttämätöntä.
— "Silloin oli turhaa lähettää sinua Syracusaan orjakouluun. Käske kaikki tänne!"
Ja edeskäyvät, kellariorjat, tallirengit, juoksijat, kantotuolinkantajat, kylpyorjat ja vaimot lapsineen järjestyivät puutarhaan yhteen ainoaan riviin, joka kauppahuoneesta ulottui villipetojen puistoon asti. He seisoivat henkeään pidättäen. Tavaton hiljaisuus täytti Megaran. Aurinko oli laguunin kohdalla katakombien juurella. Riikinkukot piipittivät. Hamilkar astui hitaasti eteenpäin.
— "Mitä minä noilla vanhoilla teen?" sanoi hän; "myy ne! Täällä on liiaksi gallialaisia, ne ovat juoppoja! ja liiaksi kretalaisia, ne valehtelevat! Osta minulle kappadokialaisia, asialaisia ja neekerejä."
Hän kummasteli lasten pientä määrää. — "Joka vuosi, Giddenem, täytyy talossa syntyä lapsia! Jätä sen vuoksi kammiot öiksi auki, jotta he vapaasti voivat liittyä toisiinsa."
Sitten antoi hän osoittaa itselleen varkaat, laiskat ja vastahakoiset. Hän määräsi rangaistuksia ja moitti samalla Giddenemiä; ja Giddenem painoi kuten härkä alas otsansa, jossa leveät silmäkulmat liittyivät yhteen.
— "Katso, Baalin silmä," sanoi hän osoittaen kookasta libyalaista, "tämä tavattiin nuora kaulassaan".
— "Vai niin! sinä tahdot siis kuolla?" lausui suffeetti halveksivaisesti.
Ja orja vastasi pelottomasti:
— "Tahdon!"
Silloin, välittämättä antamastaan esimerkistä tai rahallisesta tappiosta, Hamilkar sanoi palvelijoille:
— "Viekää hänet pois!"
Ehkä hänen mielessään oli aikomus siten tehdä uhri. Siten hän tuotti itselleen vahinkoa väistääkseen jonkun kamalamman onnettomuuden.
Giddenem oli kätkenyt vialliset toisten taakse. Hamilkar huomasi heidät:
— "Kuka sinun käsivartesi on katkaissut?"
— "Sotilaat, Baalin silmä."
Sitten eräälle samniumilaiselle, joka ontui kuin haavoitettu haikara:
— "Ja kuka sinulle tuon on tehnyt?"
Se oli ollut tarkastaja, joka rautatangolla oli lyönyt hänen jalkansa poikki.
Tämä mieletön julmuus suututti suffeettia; ja riistäen Giddenemin käsistä hänen gagatiketjunsa hän karjaisi:
— "Kirottu olkoon koira, joka haavoittaa laumaansa. Katkoa orjiltajäsenet, kautta Tanitin hyvyyden! Sinä tuotat valtiaallesi häviötä!Tukahuttakaa hänet tunkioon. Ja ne, jotka puuttuvat? Missä ne ovat?Oletko ne surmannut yhdessä sotilaitten kanssa?"
Hänen kasvojensa ilme oli niin pelottava, että kaikki naiset pakenivat. Orjat peräytyivät ja muodostivat laajan piirin heidän molempien ympärille; Giddanem suuteli kiihkeästi hänen sandaalejaan; Hamilkar seisoi hänen edessään nyrkit koholla.
Tuolla henkisellä selvyydellä, joka taistelun kuumimmassa tuoksinassa oli ylimmillään, muisti hän tuhansia vastenmielisiä tapauksia, häpeällisiä seikkoja, joita hän tähän asti ei ollut ottanut huomioon; ja vihansa valossa, kuten salamien hohteessa, hän näki taas kaiken häviönsä yhdellä kertaa edessään. Maatilojen valvojat olivat paenneet peläten sotilaita, ehkä olivat niiden kanssa samassa juonessakin, kaikki häntä pettivät, liian kauvan hän jo oli hillinnyt itseään.
— "Tuokaa ne tänne," huusi hän, "ja leimatkaa niihin pelkurien merkki kuumalla raudalla otsaan!"
Silloin tuotiin ja kasattiin keskelle puistoa nuoria, kaularautoja, puukkoja, kahleita kaivoksiin tuomittuja varten, jalkapuut, joihin puserrettiin jalat, numelloja, joita pantiin hartioita pusertamaan, ja skorpioneja, kolmisiimaisia piiskoja, jotka päättyivät pronssikoukkuihin.
Kaikki orjat asetettiin aurinkoon päin, kaikki nielevää Molokia kohden, selälleen tai suulleen maahan, ja piiskaamiseen tuomitut seisomaan puita vasten, kaksi miestä kunkin viereen, joista töinen laski ja toinen löi.
Hän löi molemmin käsin; hihnat vinkuivat ja repivät kuoren plataaneista. Veri sinkoili sateena lehtiin ja punaiset lihamöhkäleet vääntelehtivät parkuen puiden juurella. Ne, jotka taottiin kahleihin, repivät kynsillään kasvojaan. Puisten ruuvien natina kuului; kumeita lyöntejä kaikui; joskus kimakka kiljahdus lensi ilman halki. Kyökin puolella oli vaatesiekaleiden ja leikattujen hiuksien välissä kyyryllään miehiä viuhkoja löyhyttämällä sytyttämässä hiiliä, ja palaneen lihan käry nousi ilmaan. Piiskatut pyörtyivät, mutta käsien siteiden kannattamina pysyivät pystyssä ja antoivat päänsä pudota olalleen ja sulkivat silmänsä. Toiset alkoivat katsellessaan kauhusta kirkua, ja leijonat, muistellessaan ehkä juhlaa nousivat haukotellen luolien reunaa vasten.
Silloin ilmestyi Salammbo penkereensä tasolle. Hän juoksi kauhuissaan nopein askelin edes ja takaisin. Hamilkar huomasi hänet. Hänen mielestään kohotti Salammbo häntä kohden käsivartensa kuten armoa anoakseen; kauhua kuvaavan liikkeen tehden Hamilkar kääntyi menemään norsujen puistoon.
Nämät eläimet olivat suurien punilaisten perheiden ylpeys. Ne olivat kantaneet selässään esi-isiä, voittaneet sodissa, ja niitä kunnioitettiin auringon suosikkeina.
Megaran norsut olivat vahvimmat koko Karthagossa. Hamilkar oli ennen lähtöään vaatinut Abdalonimilta valan, että hän vartioisi niitä. Mutta ne olivat silpomisen seurauksista kuolleet; kolme ainoastaan oli jälellä maaten tomussa tarhan keskellä särjettyjen seimiensä edessä.
Ne tunsivat Hamilkarin ja tulivat hänen luokseen.
Eräällä oli korvat kamalalla tavalla säpäleinä, toisella polvessa ammottava haava, ja kolmannella kärsä oli poikki.
Ne katselivat murheellisina aivan kuin järjelliset olennot Hamilkaria; ja se, jolla ei enää ollut kärsää, taivutti suuren päänsä alas ja notkistaen polviaan koetti hiljaa hyväillä häntä kärsänsä inhoittavalla tyngällä.
Eläimen häntä näin hyväillessä kaksi kyyneltä vieri Hamilkarin silmistä. Hän syöksyi Abdalonimia kohden.
— "Konna! ristiin! ristiin!"
Pyörtyneenä Abdalonim vaipui selälleen maahan.
Purppura tehtaiden takana, joista kepeät siniset sauhupilvet kohosivat taivasta kohden, kuului shakaalin kiljunta; Hamilkar seisahtui.
Ajatus pojastaan rauhoitti hänet äkkiä, kuten jumalallinen kosketus. Hän näki siinä voimansa jatkuvan, oman persoonallisuutensa loputtoman kehityksen, eivätkä orjat ymmärtäneet, mistä tämä rauha tuli hänen ylitseen.
Mennessään purppuratehtaita kohden hän kulki vankilan ohi, joka oli mustista kivistä neliskulmaisen kuopan ympärille rakennettu pitkä talo. Sen ympäri kiersi pieni käytävä ja sen jokaisessa neljässä nurkassa oli portaat.
Iddibal odotti epäilemättä yötä ennenkuin hän antoi merkin kokonaisuudessaan. Ei vielä ollut kiirettä, ajatteli Hamilkar ja hän astui vankilaan. Muutamat huusivat hänelle: "Palaa"; uskaliaimmat seurasivat häntä.
Avonainen ovi liikehteli tuulessa. Ilta-aurinko loisti kapeista akkunoista, ja sisällä näkyi seinillä katkotulta kahleita.
Siinä oli kaikki, mitä oli jälellä sotavangeista!
Silloin Hamilkar tuli kalman kalpeaksi, ja ne jotka ulkoa kumartuivat katsomaan kuopan sisään näkivät hänen estävän itseään kaatumasta nojautumalla seinään.
Mutta shakaali kiljaisi kolme kertaa perätysten. Hamilkar nosti päänsä pystyyn; hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään. Sitten, kun aurinko oli kokonaan laskeutunut, hän katosi piikkipensasaitauksen taakse, ja illalla Rikkaiden kokouksessa Eshmunin temppelissä hän sanoi sisään astuessaan:
— "Baalien valot, minä otan vastaan punilaisten sotavoimien johdon barbarien armeijaa vastaan!"
Heti seuraavana päivänä hän otti syssiteiltä kaksisataa kaksikymmentä kolme kikaria kultaa ja määräsi jokaisen Rikkaan maksamaan neljätoista shekeliä veroa. Naisetkin suorittivat veroa; maksettiin lapsista ja, ennenkuulumaton teko karthagolaisten käsitteiden mukaan, hän pakoitti pappiskunnatkin maksamaan rahaa.
Hän vaati itselleen kaikki hevoset, kaikki muulit, kaikki aseet. Muutamat koettivat salata rikkauksiaan; heidän omaisuutensa myytiin, ja peloittaakseen toisten ahneutta hän antoi kuusikymmentä asevarustusta ja tuhat viisisataa gommoria jauhoja, omasta puolestaan yhtä paljon kuin Norsunluuyhtiö yhteensä.
Hän lähetti Liguriasta värväämään sotilaiksi kolmetuhatta vuoristoasukasta, jotka olivat tottuneet taistelemaan karhujen kanssa; heille maksettiin kuuden kuukauden palkka etukäteen, neljä minaa päivältä.
Mutta hän tarvitsi armeijan. Siitä huolimatta hän ei hyväksynyt kaikkia kaupungin asukkaita kuten Hanno. Hän hylkäsi ensin istuvassa työssä olleet miehet, sitten ne, joilla oli liian suuri vatsa tai jotka olivat pelokkaannäköisiä; mutta hän hyväksyi kunniattomat, Malquan roistoväen, barbarien pojat ja vapautetut orjat. Palkaksi lupasi hän uusille karthagolaisille täydet kansalaisoikeudet.
Hänen ensi huolenaan oli legionan uudestaan muodostaminen. Noilla kauniilla nuorilla miehillä, jotka pitivät itseään tasavallan sotaisen voiman esikuvana, oli itsehallinto. Hän erotti heidän upseerinsa; hän kohteli heitä ankarasti, pakoitti juoksemaan, hyppäämään, kiipeämään yhdellä hengähdyksellä Byrsan jyrkännettä ylös, heittämään heittokeihäitä, taistelemaan ruumis ruumista vastaan, nukkumaan öisin torilla. Heidän omaisensa kävivät heitä katsomassa ja säälittelemässä.
Hän tilasi lyhempiä miekkoja ja vahvempia jalkineita. Hän määräsi palvelijoiden luvun ja vähensi kuormaston; ja kun Molokin temppelissä säilytettiin kolmeasataa roomalaista pilumia, niin hän otti ne ylimmäisen papin vastustuksista huolimatta.
Uticasta palanneista ja yksityisten omistamista norsuista muodosti hän falangin, jossa oli seitsemänkymmentä kaksi norsua ja varusti ne. Hän antoi niiden kuljettajille vasaran ja taltan, jotta he voisivat puhkaista niiden kallon, jos ne taistelun tuoksinassa alkaisivat pillastua.
Hän ei sallinut Suuren Neuvoston valita alijohtajia. Vanhimmat koettivat huomauttaa hänelle lain määräyksiä, hän polki ne; kukaan ei uskaltanut enää vastustaa, kaikki taipuivat hänen voimakkaan neronsa alaisiksi.
Hän yksinään huolehti sodasta, hallituksesta ja raha-asioista, ja välttääkseen syytöksiä pyysi hän tiliensä tarkastajaksi suffeetti Hannon.
Hän korjautti ulkomuuria, ja kun kiviä tarvittiin, hävitti hän vanhat sisämuurit, jotka nyt oli tarpeettomia. Mutta varallisuuden eroavaisuus, joka oli astunut rotu-arvoasteikon sijaan, erotti voitettujen pojat valloittajien pojista; patrisiot katsoivat myös karsain silmin raunioiden hävittämistä, jota vastoin rahvas, tietämättä oikeastaan miksi, iloitsi siitä.
Aseellisia joukkoja kulki aamusta iltaan kaduilla; joka hetki kuuli torvien toitotuksia; kärryillä kuljetettiin kilpiä, telttoja, keihäitä; pihat olivat täynnä naisia, jotka liinaa riipivät; innostus tarttui toisesta toiseen; Hamilkarin sielu täytti koko tasavallan.
Hän oli jakanut sotilaansa tasalukuisiin riveihin, ja pitänyt siitä huolen, että rintamassa seisoi rinnatusten vahva ja heikko mies, jotta heikompaa tai arempaa miestä kaksi samalla vei eteenpäin. Mutta kolmestatuhannesta ligurialaisesta ja Karthagon paraimmasta miehistöstä saattoi hän muodostaa vain yksinkertaisen falangin, johon kuului neljätuhatta yhdeksäkymmentäkuusi hopliittia, joilla oli pronssikypärit, ja neljätoista kyynärää pitkät saarnikeihäät.
Kahdellatuhannella nuorella miehellä oli lingot, tikari ja sandaalit. Hän vahvisti heidän joukkonsa kahdeksallasadalla soturilla, jolla oli pyöreä kilpi ja roomalainen miekka.
Raskaan ratsuväen muodosti tuhat yhdeksänsataa miestä, loput legionasta, ja he olivat kuten assyrialaiset klinabarit kullattuihin pronssilevyvarustuksiin puetut. Sitäpaitsi oli hänellä neljäsataa ratsastavaa jousimiestä, jollaisia kutsuttiin tarentinilaisiksi; niillä oli kärpännahkaiset päähineet, kaksiteräinen piilukirves ja nahkamekko. Lopuksi tuhat kaksisataa karavaanikorttelin neekeriä yhdessä klinabarien kanssa sai juosta ratsujen vieressä nojaten toisella kädellään hevosen harjaan. Kaikki oli valmiina, eikä Hamilkar kuitenkaan lähtenyt liikkeelle.
Usein poistui hän yksin yöllä Karthagosta ja kulki laguunia etäämmälle Makar-virran suulle asti. Aikoiko hän liittyä palkkasotureihin? Mappalioihin majoitetut ligurialaiset ympäröivät hänen taloaan.
Rikkaiden arvelut näyttivät oikeutetuilta, kun eräänä päivänä nähtiin kolmesataa barbaria lähestyvän muureja. Suffeetti avasi heille portit; he olivat karkulaisia; he saapuivat sotaherransa luo joko pelon tai, uskollisuuden ajamina.
Hamilkarin paluu ei ollut lainkaan hämmästyttänyt palkkasotureita; heidän mielestään ei sellainen mies voinutkaan kuolla. Hän saapui täyttämään lupauksensa, eikä siinä toivossa ollut mitään järjetöntä, sillä niin syvä oli kuilu Isänmaan ja Armeijan välillä. Sitäpaitsi he eivät laisinkaan pitäneet itseään syyllisenä; juhla oli unohtunut.
Kiinniotetut vakoilijat selittivät heille toisin. Se herätti riemua vimmastuneissa; miedotkin miehet joutuivat raivoihinsa. Molemmat piiritykset tuntuivat heistä ikäviltä, ei päästy sen pitemmälle; parempi oli taistella! Monet miehet erkanivat joukoista ja harhailivat pitkin seutua. Kuultuaan Karthagon varustuksista he palasivat; Matho hypähti ilosta. "Vihdoinkin! vihdoinkin!" huusi hän.
Suuttumus, jota hän tunsi Salammbota kohtaan, kääntyi nyt Hamilkariin. Hänen vihansa löysi nyt määrätyn uhrin, ja kun koston mahdollisuus näytti helpommalta, niin oli hän jo pitävinään sen käsissään ja iloitsi siitä. Samalla yhä suurempi hellyys sai hänessä vallan, yhä kiihkeämpi himo kalvoi häntä. Vuoroin hän oli näkevinään itsensä sotilaiden keskellä heiluttaen keihään nenässä suffeetin päätä, vuoroin purppuravuoteisessa kammiossa sulkevinaan immen syliinsä, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja käsillään sivellen hänen pitkää mustaa tukkaansa; tämä ajatus, jonka hän tiesi mahdottomaksi toteuttaa, tuotti hänelle tuskia. Hän vannoi, koska toverinsa olivat hänet valinneet shalishimiksi, johtavansa sotaa; ja vakaumus, ettei hän siitä koskaan palaa, sai hänet tekemään sen täydelliseksi tuhosodaksi.
Hän saapui Spendiuksen luo ja sanoi hänelle:
— "Kokoa sinä väkesi! Minä tuon omani tänne! IlmoitaAutharitokselle! Me olemme hukassa, jos Hamilkar hyökkää kimppuumme!Ymmärrätkö! Nouse!"
Spendius hämmästyi tätä käskevää ääntä. Matho antoi tavallisesti johtaa itseään, ja jos hän joskus olikin yltynyt, niin oli se pian tasaantunut. Mutta tällä hetkellä näytti hän tyynemmältä ja pelottavammalta; ylpeä tahto säihkyi hänen silmistään kuten uhritulen liekit.
Kreikkalainen ei kuunnellut hänen perustelmiaan. Hän asui karthagolaisessa helmihetaleisessa teltassa, joi jäähdytettyjä juomia hopeamaljasta, leikki kottabosta, antoi hiustensa kasvaa ja johti piiritystä hitaasti. Sitäpaitsi oli hän hankkinut itselleen kaupungista erityisiä tiedonantajia, eikä tahtonut lähteä, sillä hän oli varma siitä, että kaupunki kohta avaisi porttinsa.
Narr' Havas, joka kuljeskeli kaikkien kolmen armeijan välillä, oli silloin paraillaan hänen teltassaan. Hän tuki hänen mielipidettään, jopa moittikin libyalaista, joka huimapäisenä tahtoi tehdä heidän alkamansa yrityksen tyhjäksi.
— "Lähde pois jos pelkäät!" huusi Matho; "sinä lupasit meille pikeä, rikkiä, norsuja, jalkaväkeä ja hevosia! missä ne ovat?"
Narr' Havas muistutti tuhonneensa Hannon kohortit; — mitä norsuihin tulee, niin niitä pyydystettiin paraillaan metsissä, jalkaväkeä asestettiin, hevoset olivat matkalla; ja numidialainen siveli olalle laskeutuvaa kameelikurjensulkaa, pyöritti silmiään kuin nainen ja hymyili ärsyttävällä tavalla. Matho seisoi hänen edessään eikä osannut mitään vastata.
Mutta eräs tuntematon mies astui sisään, hiestä märkänä, kauhistuneena, jalat verissä ja vyö auki; hän läähätti niin että olisi luullut hänen laihojen kylkiensä pakahtuvan, ja haastaen sekavaa murretta hän tuijotti ikäänkuin kertoen jostain taistelusta. Kuningas syöksyi ulos ja kutsui ratsuväkensä koolle.
Ne järjestyivät tasangolle muodostaen piirin hänen ympärilleen. Ratsun selässä istuva Narr' Havas painoi päänsä alas ja puri huuliaan. Lopulta hän jakoi joukkonsa kahtia ja käski toisen puolen odottaa häntä; ja käskevällä liikkeellä antaen merkin lähtöön hän katosi toisen puolen kanssa taivaan rantaa kohden vuoristoon päin.
— "Valtias!" mutisi Spendius, "en pidä noista odottamattomista seikoista, suffeetin paluusta, Narr' Havasin poistumisesta."
— "Mitä siitä?" sanoi Matho halveksivaisesti.
Tämä syy joudutti vain yhtymään Autharitoksen kanssa, jotta ennätettäisiin ennen Hamilkaria. Mutta jos kaupunkien piiritys heitetään sikseen, niin niiden asukkaat lähtevät liikkeelle, hyökkäävät heihin takaapäin ja edessä ovat karthagolaiset. Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin, ja pantiinkin ne heti täytäntöön.
Spendius lähti viidentoistatuhannen miehen kanssa Makarin yli rakennetun sillan luo, kolmentuhannen askeleen päähän Uticasta; sillan kulmat vahvistettiin neljällä korkealla katapulteilla varustetulla tornilla. Puunrungoilla, kallionlohkareilla, orjantappurakimpuilla ja kiviröykkiöillä tukittiin kaikki vuoristotiet ja solat; kukkuloille koottiin ruohoja, jotka voitaisiin sytyttää merkkituleksi, ja loitos näkemään tottuneita paimenia sijoitettiin sinne tänne niiden viereen.
Nähtävästi Hamilkar ei kulkenut kuten Hanno Kuumienlähteiden vuorten yli. Hänen täytyi otaksua, että Autharitos, joka piti sisämaan hallussaan, telkee häneltä tien. Sitäpaitsi heti sodan alussa saatu tappio tuhoisi hänet, jota vastoin voitto voitaisiin uudelleen helposti saada, kun palkkasoturit olivat joutuneet kauvemmaksi. Hän saattoi kyllä laskea maihin Rypäleiden niemelle ja sieltä marssia jompaakumpaa kaupunkia kohden. Mutta sitten joutuisi hän molempien armeijoiden väliin, ja siihen ajattelemattomaan tekoon ei hän voinut vähälukuisella joukollaan ryhtyä. Hän saattoi siis vain kulkea ariadnelaisen vuoriston reunoitse, kääntyä sitten vasemmalle välttääkseen Makarin suuta ja marssia suoraan siltaa kohden. Siellä Matho olisi häntä odottamassa.
Hän valvoi yöllä soihtujen valossa kaivoksien luojia. Hän riensi Hippo-Zarytukseen tarkastamaan töitä vuoristossa, palasi eikä levännyt. Spendius kadehti hänen voimiansa; mutta vakoojien opastuksessa, vartijoiden valinnassa, koneiden rakentamisessa ja kaikissa puolustuskeinoissa kuunteli Matho nöyrästi toverinsa neuvoja; eivätkä he enää puhelleet Salammbosta, — toinen ei häntä enää muistanutkaan ja häpy sulki toisen suun.
Usein hän kulki Karthagoon päin nähdäkseen Hamilkarin joukot. Hän kiinnitti katseensa taivaan rantaan, ja makasi suullaan ja suoniensa sykkiessä luuli kuulevansa armeijan astun taa.
Hän sanoi Spendiukselle, että jollei Hamilkar kolmen päivän kuluessa saavu, niin hän menee kaikkine miehineen häntä vastaan haastaakseen hänet taisteluun. Kului vielä kaksi päivää. Spendius pidätti häntä, kuudennen päivän aamuna hän läksi.
Karthagolaiset odottivat yhtä kärsimättöminä kuin barbaritkin sotaa. Teltoissa ja taloissa vallitsi sama toive, sama rauhattomuus; kaikki kyselivät itseltään, mikä saattoi Hamilkaria viivyttää.
Tavan takaa hän nousi Eshmunin temppelin kupukatolle, kuun ilmoittajan viereen, ja tarkasteli tuulta.
Eräänä päivänä, se oli kolmas päivä Tibbykuuta, nähtiin hänen kiireellisin askelin laskeutuvan Akropoliilta. Mappalioissa syntyi suuri hälinä. Pian syntyi liikettä kaduilla, ja kaikkialla sotilaat alkoivat varustautua keskellä itkeviä naisia, jotka heittäytyivät heidän rintaansa vasten; sitten he juoksivat nopeasti Khamonin torille asettuakseen riveihin. Heitä ei saanut seurata, ei edes puhutella, eikä lähestyä vallituksia; muutaman minuutin ajan oli kaupungissa hiljaista kuten suuressa haudassa. Sotilaat nojautuivat miettivinä peitsiinsä, ja toiset taloissa huokailivat.
Auringon laskiessa lähti armeija lännenpuoleisesta portista; mutta sen sijaan että se olisi kulkenut Tuniksen tietä tai pyrkinyt vuoristoon Uticaan päin, niin se jatkoikin matkaansa meren rantaa pitkin; pian saavuttivat he laguunin, jossa pyöreät, kokonaan valkoisella suolalla täyttyneet paikat kuulsivat kuin suuret rannalle unohtuneet hopeavadit.
Sitten ilmestyi yhä tiheämpään vesilätäkköjä. Maa kävi yhä pehmeämmäksi, jalka vajosi siihen. Hamilkar ei kääntynyt takaisin. Hän kulki yhä etunenässä; ja hänen hevosensa, joka oli keltatäpläinen kuin lohikäärme, sylki vaahtoa suustaan ja kulki kannuksien pakoittamana yhä pitemmälle liejuun. Tuli yö, pimeä yö. Muutamat huusivat heidän joutuvan perikatoon; hän riisti niiltä aseet ja antoi ne palvelijoille. Muta tuli yhä syvemmäksi. Täytyi nousta vetojuhtien selkään; toiset takertuivat hevosten häntään; voimakkaimmat auttoivat heikompia, ja ligurialaisten joukko ajoi jalkaväkeä peitsien kärjillä eteenpäin. Pimeys yhä karttui. Oli eksytty tieltä. Kaikki pysähtyivät.
Silloin suffeetin orjat kulkivat edeltä etsien paaluja, joita hänen käskystään oli sijoitettu välimatkojen päähän. He huusivat pimeässä, ja etäällä armeija seurasi heitä.
Vihdoin tuntui taas vankka maa jalan alla. Sitten näkyi hämärästi valkohohtava käyrä uoma, ja he olivat Makarin rannalla. Kylmästä ilmasta huolimatta tulia ei sytytetty.
Keskiyöllä nousi tuulenpuuskia. Hamilkar herätti sotilaansa, mutta ainoakaan torvi ei soinut: johtajat löivät heitä hiljaa olkapäähän.
Eräs pitkä mies astui veteen. Se ei ulottunut vyöhön asti; virran yli voi siis kulkea.
Suffeetti määräsi, että kolmekymmentäkaksi norsua oli asetettava virtaan sata askelta ylemmäksi, jota vastoin muut norsut asetettiin alemmaksi pidättämään virran viemiä miesriviä; ja kaikki, kantaen aseitaan ylhäällä päänsä päällä, kulkivat Makar virran yli kuin kahden muurin välitse. Hän oli huomannut, että länsituuli, puhaltaessaan hiekkaa, tukki virran ja muodosti siihen poikittain luonnollisen padon.
Nyt hän oli vasemmalla rannalla vastapäätä Uticaa ja avoimella kentällä, joka oli edullinen norsuille, hänen armeijansa päävoimalle.
Tämä nerokas temppu sai sotilaat haltioihin. Heihin palasi ehdoton luottamus häneen. He tahtoivat heti syöksyä barbarien kimppuun; suffeetti antoi heidän levätä kaksi tuntia. Heti auringon noustua järjestyttiin tasangolle kolmeen riviin: ensiksi norsut, sitten kepeä jalkaväki, ja ratsuväki heidän taakseen ja sitten falangi.
Utican luo majoittuneet barbarit ja sillan luona olevat viisitoistatuhatta miestä näkivät hämmästyksekseen maan etäällä aaltoilevan. Vinhasti puhaltava tuuli lennätti hiekkapilviä; ne nousivat kuin maasta irti, kohosivat suurina, kellertävinä siekaleina, hajaantuivat ja muodostuivat uudelleen peittäen palkkasotureilta punilaisen armeijan. Kypäreiden reunaan kiinnitettyjen sarvien vuoksi luulivat muutamat näkevänsä härkälauman; toiset, liehuvien viittojen pettäminä, väittivät näkevänsä siipiä, ja ne, jotka olivat paljon matkustelleet, kohottivat olkapäitään ja selittivät kaiken kangastukseksi. Mutta jotain suunnatonta läheni yhä lähemmäksi. Pienet höyrypilvet, kepeät kuin suusta tuleva henkäys, kiisivät pitkin erämaan pintaa; ylemmäksi noussut aurinko loisti kirkkaammin, räikeä, värähtelevä valo työnsi taivaan edemmäksi, ja ikäänkuin tunkien esineiden läpi loi välimatkan mittaamattomaksi. Ääretön tasanko leveni silmäkannon taakse joka taholle; ja tuskin huomattavat maapinnan epätasaisuudet ulottuivat äärimäiseen taivaanrantaan asti, joka päättyi siniseen pitkään viivaan, jonka tiesi mereksi. Molemmat teltoistaan lähteneet armeijat katselivat; Utican asukkaat kiipesivät valleille paremmin nähdäkseen.
Vihdoin erottautui useita poikkipäin olevia rivejä, joista kohosi tasaisia kärkiä. Ne tulivat vähitellen pitemmäksi ja tiheämmiksi; mustia kukkuloita liikahteli; sitten näkyi äkkiä neliskulmaisia pensaikkoja; ne olivat norsuja ja peitsiä; yksi ainoa kiljahdus kuului: — "Karthagolaiset!" ja, odottamattakaan käskyä riensivät Utican sotilaat ja sillalla seisovat sikin sokin eteenpäin syöksyäkseen Hamilkarin kimppuun.
Spendius vavahti tämän nimen kuullessaan. Hän sanoi läähättäen: "Hamilkar! Hamilkar!" ja Matho oli poissa! Mitä hänen tuli tehdä? Ei ollut mitään keinoa päästä pakoon! Tämä äkkinäinen tapaus, suffeetin pelkonsa ja varsinkin nopean päättämisen välttämättömyys sai hänet päästä pyörälle; hän näki jo itsensä tuhansien miekkojen lävistämänä, teloitettuna, kuolleella. Mutta kaikki huusivat häntä; kolmekymmentätuhatta miestä odotti hänen määräyksiään; hänessä heräsi raivo omaa itseään vastaan; hän takertui taas voiton toivoon, sehän lupasi hänelle kaiken mahdollisen onnen, ja hän luuli itseään Epaminondasta rohkeammaksi. Peittääkseen kalpeuttaan hän värjäsi kasvonsa cinnoberilla, sitten hän sitoi sääryssuojukset kiinni, otti haarniskan ylleen, siemasi pikarillisen puhdasta viiniä ja kiisi joukkonsa jälestä, joka riensi liittymään Utican joukkoon.
Ne kohtasivat niin pian toisensa, että suffeetilla ei ollut aikaa edes järjestää miehiään sotarintamaan. Hän hidastutti vähitellen marssin vauhtia. Norsut pysähtyivät; ne heiluttivat raskasta kameelikurjen sulilla koristettua päätään ja löivät kärsällään niskaansa.
Aukkojen kautta näkyivät kevytalaisten kohortit, edempänä klinabarien suuret kypärit, päivässä välkkyvät miekat, asepaidat, sulkatöyhdöt, liehuvat liput. Mutta karthagolaisten armeija, jossa oli yksitoistatuhatta kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi miestä, ei näyttänyt niin suurelta, sillä se muodosti pitkän suunnikkaan, jolla oli kapeat sivut ja jossa sotilaat seisoivat hyvin lähekkäin.
Kun barbarit näkivät heidät niin heikkoina valtasi heidät aivan mieletön ilo; Hamilkaria ei näkynyt. Hän oli ehkä jäänyt Karthagoon? Mitä se muutoin heitä liikutti! Heidän rohkeuttaan lisäsi se halveksiminen, jota he tunsivat noita kauppiaita kohtaan; ja ennenkuin Spendius oli antanut käskynsä, niin olivat kaikki sen jo ymmärtäneet ja suorittivat sen.
He muodostivat pitkän suoran rivin, joka ulottui punilaisen armeijan siipien sivuitse, voidakseen täten kokonaan saartaa sen. Mutta kun he olivat kolmensadan askeleen päässä heistä, niin norsut, sen sijaan että olisivat astuneet eteenpäin, peräytyvätkin; sitten tekivät klinabarit kokokäännöksen ja seurasivat niitä; ja palkkasoturien hämmästys kasvoi kun näkivät kaikkien jousimiesten ja linkomiesten juoksevan heidän jälestään. Karthagolaiset siis pelkäsivät, pakenivat! Pelottava pilkkahuuto kuului barbarien joukosta, ja dromedarinsa selästä huusi Spendius: — "Tiesinhän minä sen! Eteenpäin! eteenpäin!"
Yht'aikaa lensi nyt peitsiä, heittokeihäitä, linkokuulia läpi ilman. Norsut alkoivat juosta nopeammin nuolien osuessa heidän selkäänsä; suuri tomu pilvi nousi ja ne katosivat kuin varjot pilveen.
Mutta taempaa kuului kovaa jalanastuntaa, jonka yli vimmalla kaikuvien torvien räikynä kajahti. Tuo barbarien edessä oleva paikka, joka oli täynnä tomua ja liikettä veti kaikkia kuin pyörre puoleensa; muutamat syöksyivät siihen. Jalkaväkikohortit astuivat esiin; ne liittyivät jälleen yhteen; ja samalla muut näkivät jalkaväen ja ratsuväen rientävän saapuville.
Hamilkar oli nimittäin käskenyt falangia avaamaan rivinsä; norsujen, kepeiden joukkojen ja ratsuväen tuli tästä aukosta peräytyä ja viipymättä järjestyä molemmille sivuille, ja hän oli niin tarkoin laskenut välimatkan, että kun molemmat rintamat syöksyivät yhteen, niin karthagolaisten armeija muodosti yhtäpitkän suoran rivin kuin palkkasoturienkin.
Keskellä seisoi falangi, joka oli muodostettu syntagmeista eli täysneliöistä, jonka joka sivulla oli kuusitoista miestä. Jokaisen joukkueen etumaiset miehet seisoivat pitkien terävien kärkien välissä, jotka eri pitkälle ulottuivat heidän eteensä, sillä kuusi ensimmäistä miesriviä pujotti keihäänsä ristiin tarttuen niihin keskeltä kiinni, ja kymmenen taempaa riviä nojasivat niitä edessään olevien tovereittensa olkapäihin. Kaikkien kasvot peittyivät puoliksi silmiristikon taakse; pronssiset säärisuojukset suojelivat oikean jalan; suuret, puoliliereät kilvet ulottuivat polviin asti; ja koko tämä pelottava, neliskulmainen ryhmä liikkui kiinteänä kokonaisuutena eteenpäin, näytti elävän kuin peto ja toimivan kuin kone. Kaksi norsukohorttia suojasi säännöllisesti heidän sivujaan; pudistaen ruumistaan pudottivat ne mustaan nahkaansa tarttuneita nuolensiruja. Indialaiset, jotka kyyryllään istuivat niiden niskassa kameelikurjensulka-töyhtöjen keskellä, pidättivät niitä harppuunin väkäkoukulla ja norsujen selässä olevista torneista näkyi hartioihin asti piilossa olevia miehiä, jotka suurilla jousilla lennättivät palavilla rohtimilla kiedottuja rautavärttinöitä. Norsujen oikealla ja vasemmalla puolen liikkuivat linkomiehet, linko vyöllään, toinen päässään ja kolmas oikeassa kädessään. Sitten tulivat klinabarit, joiden jokaisen vieressä oli neekeri, ja pistivät peitsensä hevostensa korvien välistä esiin; ratsut olivat kullalla verhotut kuten ratsastajatkin. Heidän viereensä olivat ryhmittyneet kepeäaseiset; heillä oli ilveksennahkaiset kilvet, joiden yli pisti esiin heittokeihäät, joita kantoivat vasemmalla kädellä; ja tarentinilaiset, jotka kuljettivat varahevosta ratsunsa vieressä päättivät kummallakin sivulla tämän sotilasmuurin.
Sitävastoin barbarien armeija ei ollut voinut ylläpitää järjestystä. Sen liian pitkään rintamaan oli muodostunut mutkia, aukkoja; kaikki läähättivät hengästyneinä juoksusta.
Falangi lähti raskaasti liikkeelle pistäen kaikilla keihäillään; tämän suunnattoman painon alla barbarien liian heikko rintama alkoi piankin keskeltä painua.
Nyt ojentautuivat karthagolaisten siivet saartaakseen heidät; norsut seurasivat jälestä. Viistoon asetetuilla peitsillään kikkasi falangi barbarien rintaman kahtia; molemmat jättiläispuolikkaat liikkuivat kiivaasti sinne ja tänne; mutta karthagolaisten siivet ajoivat heidät jälleen falangia vastaan. Päästäkseen tästä ahdingosta olisi tarvittu ratsuväkeä; mutta heillä oli ainoastaan kaksi sataa numidialaista, jotka hyökkäsivät klinabarien oikeanpuolista ratsujoukkoa vastaan. Muut olivat saarretut eivätkä päässeet vastustajan riviä väistämään. Vaara oli uhkaava ja nopeaa päätöstä tarvittiin ehdottomasti.
Spendius käski hyökkäämään yhtaikaa falangin molempiin sivuihin murtaakseen sen sillä tavoin. Mutta sen kapeammat rivit astuivat pitempien taakse ja palasivat paikalleen, ja falangi oli yhtä peloittava suunnatessaan barbareja vastaan sivunsa kuin äsken eturintaman.
He koettivat miekoilla katkoa keihäiden varsia, mutta takana oleva ratsuväki herpaisi heidän hyökkäystään; ja norsuihin nojautuen falangi supistui ja laajeni, muodosti neliön, keilan, vinokaiteen, trapetsin, pyramiidin. Kaksinkertainen sisäinen liikunta tapahtui taukoamatta sen etu- ja takarivien välillä; sillä ne, jotka seisoivat joukkueen takaosassa, tunkeutuivat taukoamatta eturiveihin, ja toiset joko uupuneina tai haavottuneina väistyivät taemmaksi. Barbarit tungettiin falangia vastaan. Falangin oli mahdotonta päästä eteenpäin; olisi luullut näkevänsä meren, jossa lainehtivat punaiset kypäritöyhdöt ja pronssiset panssarisuomukset, samalla kun kirkkaat kilvet vyöryivät kuten hopeinen vaahto. Toisinaan kulki äärestä toiseen leveitä virtauksia, ne palasivat jälleen, ja keskellä raskas ryhmä pysyi hievahtamatta. Peitset laskivat ja nousivat vuorotellen. Sitäpaitsi heilui paljaita miekkoja niin vinhaan, että niiden kärjet vain näkyivät, ja ratsuväen hyökkäykset tekivät joukkoon laajempia kehiä, jotka taas pyörteisinä sulkeutuivat niiden jälkeen.
Johtajien huutojen yli kaikui torvien ääni ja lyyrojen helske, lyijykuulat ja savi pallot kiisivät vinkuen ilman halki, lennättivät miekat käsistä ja puhkoivat päitä. Haavottuneet panivat kilven suojakseen päälleen ja ojensivat kalpojaan tukien niiden kahvaa maata vasten, ja toiset keskellä verilaimiskoita kääntyivät iskeäkseen hampaansa vihollisten nilkkoihin. Kihermä oli niin tiheä, tomu niin taaja, melu niin ankara, että oli mahdotonta mitään eroittaa; pelkurien ääntä, kun ne tahtoivat antautua, ei kuulunutkaan. Kun aseet olivat hukkuneet taisteltiin ruumis vasten ruumista; rinnat rauskuivat panssareita vastaan ja kuolleiden päät riippuivat kuristavissa käsivarsissa taapäin. Polvikinteret lujasti jännitettyinä, peitsi silmien edessä, järkkymättöminä ja hampaitaan purren kuusikymmentä umbrialaista pakoitti kaksi syntagmaa yhtaikaa peräytymään. Epirolaiset paimenet juoksivat klinabarien vasemmanpuolisen ratsujoukon kimppuun, tarttuivat hevosten harjaan ja heiluttivat sauvojaan; hevoset heittivät ratsastajansa selästään ja pakenivat pitkin tasankoa. Sinne tänne hajaantuneet punilaiset lirikomiehet tulivat neuvottomiksi. Falangi alkoi järkkyä, päälliköt juoksivat hääntyneinä, taemmat rivit lykkäsivät sotilaita eteenpäin ja barbarit olivat jälleen järjestyneet; he palasivat hyökkäämään; voitto kääntyi heidän puolelleen.
Silloin kuului kiljahdus, kamala kiljahdus, tuskan ja raivon karjunta: seitsemänkymmentäkaksi norsua hyökkäsi kahdessa rivissä eteenpäin, sillä Hamilkar oli vaan odottanut sitä hetkeä, jolloin palkkasoturit olivat kasaantuneet yhteen paikkaan, ajaakseen ne heidän kimppuunsa; indialaiset olivat pistäneet niitä niin kovin, että veri virtasi niiden suurille korville.
Norsujen mönjällä maalatut kärsät olivat pystyssä kuin punaiset käärmeet; niiden rinnassa oli pitkä piikki, selässä panssari, hampaat jatketut miekan tavoin käyristetyillä rautaterillä, — ja saadakseen ne raivoisemmiksi, olivat ne huumatut pippurin, puhtaan viinin ja suitsutuksen sekaisella juomalla. Ne ravistivat kulkus-kaulanauhojaan ja karjuivat; ja ohjaajat painoivat päänsä alas välttääkseen tulinuolia, jotka alkoivat sataa heidän ylitseen torneista.
Paremmin vastustaakseen syöksyivät barbarit niitä vastaan tiheänä joukkona; mutta norsut heittäytyivät raivoissaan heidän keskeensä. Rinnassa olevat piikit jakoivat kuten laivan keula kohortteja, jotka väistyivät suurina kiherminä. Kärsällään ne kuristivat vastustajansa, tai nostivat ne maasta ylös ja heittivät ne ylhäällä tornissa oleville sotilaille; hampaillaan ne puhkoivat sotilaita, heittivät ne ilmaan, ja suolet riippuivat niiden pitkissä hampaissa kuin köydet mastosta. Barbarit koettivat puhkoa niiden silmät, hakata poikki niiden polvikinteret; toiset ryömivät niiden alle ja pistivät miekkansa kahvaa myöten niiden vatsaan ja murskautuivat niiden alle; uhkarohkeimmat tarrautuivat niiden hihnoihin; tulinuolien, kuulien ja peitsien lennellessä ne leikkasivat hihnat poikki ja pajusta punotut tornit sortuivat kuin kivitornit. Äärimpänä oikealla olevista pillastui neljätoista haavoistaan ja syöksyi toista riviä kohden; indialaiset sieppasivat vasaransa ja talttansa ja pannen sen kallon liitteen kohdalle löivät voimiensa takaa.
Suuret eläimet horjahtivat ja kaatuivat toistensa päälle. Siitä syntyi kuten vuori; ja keskellä haaskojen ja aseiden kukkulaaBaalin raivoniminen jättiläissuuri norsu, jonka jalka oli takertunut kahleisiin, karjui nuoli silmässä iltaan asti.
Mutta toiset voittajien tavoin, jotka iloitsevat tuhosta, kaatoivat, murskasivat, tallasivat ja repivät ruumiita ja raunioita. Häätääkseen lippukuntia, jotka kehässä niitä saarsivat, pyörivät ne takajaloillaan yhä vain tunkien eteenpäin. Karthagolaiset tunsivat voimiensa karttuvan ja taistelu alkoi uudestaan.
Barbarit väsyivät; kreikkalaiset hopliitit heittivät aseensa, kauhu valtasi toiset. Spendiuksen nähtiin kumarassa dromedarinsa selässä kannustavan sitä kahdella peitsellä juoksuun. Silloin kaikki syöksyivät siiville ja juoksivat Uticaan päin.
Klinabarit, joiden hevoset olivat uupuneet, eivät koettaneetkaan heitä ajaa takaa. Janoon nääntyvät ligurialaiset huusivat haluavansa päästä virralle juomaan. Mutta keskellä syntagmeja olevat karthagolaiset, jotka olivat vähimmin kärsineet, polkivat levottomina maata ja vaativat taistelun jatkamista nähdessään vihansa esineiden pääsevän pakoon; he jo riensivät ajamaan palkkasotureita takaa; Hamilkar ilmestyi.
Hän pidätti hopeaohjaksilla täplikästä, vaahtoavaa hevostaan. Hänen kypärinsä sarviin kiinnitetyt nauhat lieskehtivät tuulessa hänen takanaan, ja hän oli vasemmalle reidelleen kiinnittänyt soikean kilpensä. Kolmikärkisen peitsensä viittauksella hän pysäytti armeijan.
Tarentilaiset hyppäsivät nokkelasti hevoseltaan vararatsulle ja ajoivat oikealle ja vasemmalle virtaa ja kaupunkia kohden.
Falangi tuhosi tyyneesti ne, jotka barbareista olivat jääneet jälelle. Kun miekat lähenivät, niin he ojensivat kurkkunsa sulkien silmänsä. Toiset puolustautuivat vimmoissaan; ne tapettiin etäältä heittämällä kiviä kuten raivoisat koirat. Hamilkar oli käskenyt ottamaan vankeja. Mutta karthagolaiset tottelivat häntä vastenmielisesti, sellaisella nautinnolla he tahtoivat pistää miekkansa barbarien ruumiisen. Kun heidän tuli liian kuuma, he alkoivat paljain käsivarsin huitoa kuten niittomiehet; ja kun he hetkeksi taukosivat hengittääkseen, niin he katselivat, miten kentällä ratsumies ajoi juoksevan sotilaan jälestä. Hän tarttui toisen tukkaan, piteli hetkisen siitä kiinni, sitten iski hänet tapparallaan kuoliaaksi.
Yö saapui. Karthagolaiset ja barbarit olivat kadonneet. Pakoon lähteneet norsut vaelsivat etäällä tuleen syttyneet tornit selässään. Ne paloivat hämärässä siellä täällä kuten puoliksi usvaan peittyneet majakat; eikä tasangolla huomannut muuta liikettä kuin virran laineet; se oli tulvillaan ruumiita ja kuljetti niitä merta kohden.
Kaksi tuntia myöhemmin Matho saapui. Hän näki tähtien väikkeessä pitkiä epätasaisia kasoja maassa.
Ne olivat barbarien rivejä. Hän kumartui; kaikki olivat kuolleita.Hän huusi; kukaan ei vastannut.
Samana aamuna hän oli lähtenyt Hippo-Zarytuksesta sotilaineen marssiakseen Karthagoa kohden. Kun hän saapui Uticaan, oli Spendiuksen armeija juuri poistunut ja kaupungin asukkaat alkoivat polttaa piirityskoneita: Kaikki olivat taistelleet vimmatusti. Mutta kun sillan luota kuuluva pauke käsittämättömällä tavalla kasvoi, niin Matho oli rientänyt lyhintä tietä, vuoriston yli, ja kun barbarit pakenivat tasankoa pitkin, niin ei hän tavannut ketään.
Hänen edessään kohosi pieniä pyramiidin tapaisia kasoja pimeässä, ja vielä lähempää, virran toiselta puolen näkyi maassa palavia rovioita. Karthagolaiset olivat nimittäin vetäytyneet sillan toiselle puolelle ja suffeetti oli pettääkseen barbareja sytyttänyt toiselle rannalle lukuisia vartiotulia.
Eteenpäin kulkiessaan Matho oli näkevinään punilaisia taistelumerkkejä, sillä ilmassa näkyi liikkumattomia hevosen päitä, ne olivat kiinnitetyt näkymättömiin peitsikimppuihin; ja etäältä hän kuuli kovaa melua, laulun ääniä ja maljojen kilinää.
Kun hän ei tiennyt, missä hän oli tai miten löytäisi Spendiuksen, niin syöksyi hän levottomuuden valtaamana, kauhuissaan, pimeään eksyneenä, vielä nopeammin takaisin samaa tietä, jota hän oli tullut. Aamu vaikeni; hän näki vuoren harjalta kaupungin ja liekkien mustaamat piirityskoneet, jotka ikäänkuin jättiläisten luurangot nojasivat muureihin.
Kaikki lepäsi tavattoman hiljaisuuden ja uupumuksen vallassa. Sotilaiden joukossa, telttojen vieressä, nukkui melkein alastomia miehiä selällään, tai pää käsivartta vasten, joka piteli panssaria. Muutamat irroittivat verisiä siteitä sääristään. Kuoleman kielissä olevat liikuttivat hiljaa päätään; toiset matelivat maassa ja toivat heille juotavaa. Ahtailla leirikujilla astelivat vartijat lämpimikseen, tai seisoivat katsellen taivaan rantaan päin, peitsi olallaan, tuiman näköisinä.
Matho tapasi Spendiuksen istumassa kangaskaistaleen alla, joka oli kiinnitetty kahteen maahan pystytettyyn seipääseen, hänen kätensä lepäsivät polvien ympäri, pää oli kumarassa.
He olivat kauvan sanaakaan sanomatta.
Vihdoin Matho mutisi: — "Voitetut!"
Spendius vastasi synkällä äänellä: — "Niin voitetut!"
Ja kaikkiin kysymyksiin hän vastasi epätoivoisilla liikkeillä.
Mutta huokauksia ja korinaa kuului sinne asti. Matho lykkäsi kankaan syrjään. Silloin sotilaiden näky muistutti hänelle toista tappiota, jonka oli kärsinyt samalla paikalla ja purren hammasta hän sanoi:
— "Konna! jo kerran ennen…"
Spendius keskeytti:
— "Et sinä silloinkaan ollut saapuvilla."
— "Se on minun kiroukseni!" huudahti Matho. "Mutta kerran minä vielä hänet tapaan, voitan hänet, surmaan hänet. Jospa minä olisin ollut täällä…" Se ajatus, että hän oli ollut poissa taistelusta, kalvoi häntä vielä enemmän kuin tappio. Hän sieppasi miekkansa ja heitti sen maahan. "Mutta miten karthagolaiset voittivat teidät?"
Entinen orja alkoi kertoa taistelun vaiheita. Matho oli ne näkevinään ja kiihottui. Utican armeijan, sen sijaan että se juoksi siltaa kohden, olisi pitänyt hyökätä Hamilkariin takaapäin.
— "Kyllä minä sen tiedän", sanoi Spendius!
— "Sinun olisi pitänyt tehdä rintama kaksi kertaa syvemmäksi, ei olisi saanut asettaa kevytaseisia falangia vastaan, eikä jättää aukkoja norsuja varten. Viime hetkellä olisi voinut kaikki vielä voittaa; ei mikään pakottanut pakenemaan."
Spendius vastasi:
— "Minä näin hänen ajavan ohitse suureen, punaiseen viittaansa verhottuna, kädet ojolla, yläpuolella tomupilveä, kuten kotka, joka lensi kohorttien sivustaa pitkin; ja hänen päänsä viittauksesta ne tihenivät ja hyökkäsivät eteenpäin; taistelun tuoksina vei meidät lähelle toisiamme; hän katsoi minuun; minä tunsin kuten kylmän raudan osuvan sydämeeni."
— "Hän oli varmaankin valinnut juuri tämän päivän?" sanoi Matho aivan hiljaa itsekseen.
He kyselivät itseltään koettaen päästä selville siitä, mikä oli tuonut suffeetin sinne juuri kaikkein epäedullisimpana hetkenä. Sitten puhuivat he nykyisestä asemasta, ja joko heikontaakseen omaa syyllisyyttään tai rohkaistakseen jälleen itseään Spendius väitti, että toivoa oli vielä olemassa.
— "Ja vaikka ei olisikaan, niin mitä siitä!" sanoi Matho; "minä jatkan sotaa vaikka ypöyksinäni!"
— "Niin minäkin!" huudahti kreikkalainen syöksyen ylös; hän käveli pitkin askelin edes ja takaisin; hänen silmänsä säkenöivät ja outo hymy rypisti hänen shakaalikasvojaan.
— "Me alamme uudestaan, elä vain enää jätä minua! minä en ole luotu taistelemaan kirkkaalla päivällä; miekkojen väike häikäisee minua; se on sairautta, minä olen liian kauvan elänyt vankilassa. Mutta pane minut kiipeämään muurien yli yöllä, ja minä tunkeudun linnoituksiin, ja ruumiit ehtivät kylmetä ennenkuin kukko kiekuu! Osoita minulle joku, jotain, joku vihamies, joku aarre, joku nainen;" hän toisti sen kerta vielä: "joku nainen, vaikka hän olisi kuninkaankin tytär, niin tuon minä himoitsemasi olennon elävänä jalkojesi juureen. Sinä moitit minun menettäneen taistelun Hannoa vastaan, mutta minä voitin sen kuitenkin uudelleen. Myönnä se! minun sikaparveni hyödytti enemmän kuin spartalainen falangi." Ja kun hänessä heräsi tarve ylistää itseään ja hankkia itselleen puolustusta, niin hän luetteli, mitä kaikkea hän oli tehnyt palkkasoturien hyväksi. "Minä se suffeetin puistossa yllytin gallialaista! Myöhemmin sain Siccassa kaikki raivoihinsa tasavaltaa vastaan! Gisko selitti heille asioita, mutta minä en tahtonut antaa tulkkien puhua. Ah! kuinka kieli riippui heidän suustaan! muistatko? Minä vein sinut Karthagoon; minä varastin zaimphin. Minä vein sinut Salammbon luo. Minä teen vielä enemmänkin; sen saat nähdä!" Hän purskahti kuin hullu nauramaan.
Matho katseli häntä silmät selällään. Hän tunsi jotain vastenmieleistä tuon miehen edessä, joka samalla oli niin pelkuri ja niin pelottava.
Kreikkalainen jatkoi iloisella äänellä napsauttaen sormiaan:
— "Evoe! Sateen jälkeen paistaa päivä! Minä olen tehnyt työtä vuorikaivoksissa ja olen juonut massilaista viiniä omalla laivallani kultaisen katoksen alla kuten Ptolemseus. Onnettomuus tehköön meidät taitavammiksi. Työn voiman kautta saa onnen taipumaan. Se rakastaa valtioviisaita. Lopulta se suostuu meihin!"
Hän palasi Mathon luo ja tarttui hänen käsivarteensa:
— "Valtias, nyt karthagolaiset ovat varmoja voitostaan. Sinulla on kokonainen armeija, joka ei ole ollut taistelussa, ja sotilaasi tottelevat sinua. Aseta ne etunenään; kyllä minun mieheni seuraavat kostaakseen. Minulla on vielä kolmetuhatta karilaista, tuhat kaksisataa linkomiestä ja jousimiehiä kokonaisia kohortteja! Voimme muodostaa vaikka falangin. Kääntykäämme!"
Tappion huumaamana Matho ei tähän asti ollut vielä miettinyt mitään pelastuskeinoa. Hän kuunteli suu avoinna, ja pronssiliisteet, jotka ympäröivät hänen vartaloaan kohosivat hänen sydämensä kiivaasti sykkiessä. Hän sieppasi miekkansa huutaen:
— "Seuraa minua, lähtekäämme!"
Mutta vakoojat, jotka olivat palanneet, ilmoittivat, että kuolleet karthagolaiset olivat korjatut pois, silta raunioina ja Hamilkar kadonnut.
Hamilkar oli ajatellut, että palkkasoturit odottaisivat häntä Utican luona tai marssisivat häntä vastaan; ja, kun hänellä ei mielestään ollut kyllin suuria sotavoimia hyökätäkseen tai torjuakseen hyökkäyksen, hän oli virran oikeanpuolista rantaa pitkin Vetäytynyt etelään ja oli siten turvannut itsensä kaikkia odottamattomia hyökkäyksiä vastaan.
Hän tahtoi ensin, heittämällä huomioon ottamatta niiden kapinan, houkutella kaikki heimot erilleen barbareista; sitten kun barbarit olisivat aivan erillään maakuntien keskellä, niin hän hyökkäisi heidän kimppuunsa ja tuhoisi heidät.
Neljässätoista päivässä hän rauhotti sen maa-alueen, joka oli Thuccaberin ja Utican välillä, Tignikabahin, Tessurahin ja Vaccan kaupungit ynnä vielä muita lännen puoleisia. Vuoristoon rakennettu Zunghar, temppelistään kuuluisa Assuras, katajista rikas Djeraado, Thapitis ja Hagur lähettivät hänen luokseen lähettiläitä. Maalaisväki tuli kädet täynnä ruokavaroja, rukoilivat hänen suojelustaan, suutelivat hänen ja sotilaiden jalkoja ja valittivat barbarien julmuutta. Muutamat toivat hänelle säkillisiä muka surmaamiensa palkkasotureiden päitä, jotka he olivatkin leikanneet ruumiista; sillä monet olivat pakoretkellä joutuneet hukkaan ja heitä tavattiin kuolleina siellä täällä oliivien ja viiniköynnösten alta.
Häikäistäkseen kansaa Hamilkar lähetti heti voiton jälkeisenä päivänä Karthagoon kaksituhatta taistelukentällä otettua vankia. Ne saapuivat pitkissä sadan miehen suuruisissa joukkioissa, kädet sidotut selän taakse pronssiseen niskasta riippuvaan tankoon, ja haavoittuneetkin juoksivat verisinä, sillä ratsumiehet ajoivat heitä piiskaniskuilla eteenpäin.
Se oli hurjan ilon päivä! Kaikki kertoivat toisilleen, että kuusituhatta barbaria oli kuollut; toiset eivät voisi enää jatkaa taistelua, sota oli loppunut; syleiltiin kaduilla, ja kiitokseksi voideltiin kaneelilla ja voilla Pataikien kuvat. Ja jumalankuvat, joilla oli suuret silmät, suuri vatsa ja olkapäille kohotetut käsivarret, näyttivät elävän uudelleen maalauksen vaikutuksesta ja ottavan osaa kansan riemuun. Rikkaat avasivat ovensa palatseihinsa; kaupunki kaikui tamburiinien pärinästä; temppelit olivat kaiken yötä valaistut, ja jumalattaren palvelijattaret, jotka olivat tulleet alas Malquaan, rakennuttivat katujen kulmiin sykomoripuisia vuoteita, joilla he antautuivat. Äänestyksen kautta lahjoitettiin maata voittajille, uhria Melkarthille, kolme sataa kultakruunua suffeetille, ja hänen puoluelaisensa ehdottivat hänelle annettavaksi uusia etuoikeuksia ja kunniavirkoja.
Hän oli vaatinut vanhimpia ryhtymään neuvotteluun Autharitoksen kanssa vanhan Giskon ja muiden hänen kanssaan vankina olevien karthagolaisten vaihtamisesta vaikka kaikkia barbareja vastaan. Libyalaiset ja paimentolaiset, jotka muodostivat Autharitoksen armeijan, tuskin tunsivatkaan italialaista tai kreikkalaista rotua olevia palkkasotureita; ja kun tasavalta tarjosi niin monta barbaria niin harvasta karthagolaisesta, niin se johtui siitä että edelliset olivat aivan arvottomia ja jälkimäiset kallisarvoisia. He pelkäsivät siinä piilevän jonkin ansan. Autharitos hylkäsi ehdotuksen.
Silloin Vanhimmat päättivät mestata vangit, vaikka suffeetti oli kirjoittanut heille, ettei niitä saisi tappaa. Hän aikoi liittää paraimmat heistä armeijaansa ja sen kautta yllyttää muitakin palkkasotureita karkaamaan. Mutta viha voitti kaikki järkisyyt.
Nuo kaksi tuhatta barbaria sidottiin pitkin Mappalioita hautakiviin; ja kauppiaat, kyökkipojat, kutojat ja naisetkin, taistelussa kaatuneiden vaimot ja lapset, kaikki, jotka vain tahtoivat tulivat ampumaan niitä nuolilla. Lisätäkseen heidän tuskiaan tähdättiin kauvan; nostettiin kaarta ja laskettiin taas; ja karjuva kansanjoukko tyrkki toisiaan. Rammat antoivat kantaa itsensä sinne paareilla; monet ottivat varovaisuuden vuoksi evästä mukaansa ja jäivät sinne iltaan asti, jotkut viettivät siellä yönkin. Telttoja pystytettiin, joissa juotiin. Monet ansaitsivat suuria summia vuokraamalla jousia.
Sitten jätettiin paikoilleen nuolia täynnä olevat ruumiit, jotka näyttivät haudoilla punaisilta kuvapatsailta, ja innostus levisi Malquankin asukkaihin, jotka polveutuivat alkuasukkaista ja muuten olivat hyvin väliäpitämättömiä isänmaan asioista. Mutta kiitollisina tästä saamastaan huvituksesta, he nyt ottivat osaa Karthagon vaiheisiin ja tunsivat itsensä punilaisiksi, ja Vanhimmat ylistivät omaa viisauttaan, kun he siten yhteisen koston kautta olivat sulattaneet koko väestön yhteen.
Jumalten siunausta ei puuttunut; sillä joka taivaan kulmalta lensi korppeja. Ne kaareilivat äänekkäästi rääkkyen ilmassa, ja muodostivat suuren pilven, joka taukoamatta pyöri ympäri. Se näkyi Clypeaan, Rhadekseen ja Hermaeumin niemeen asti. Äkkiä se toisinaan puhkesi, ja kiisi mustana kierreviivana kauvas; kotka oli kiitänyt sen keskelle ja lensi taas pois; penkereillä, kupukatoilla, obeliskien kärjillä ja temppelin päädyillä oli siellä täällä suuria lintuja, jotka verisessä nokassaan pitivät ihmislihan siekaleita.
Löyhkän tähden täytyi karthagolaisten lopulta korjata ruumiit pois. Osa poltettiin; loput heitettiin mereen, ja pohjoistuulen ajamat aallot veivät niitä rannalle, lahdelman pohjaan, Autharitoksen leirin eteen.
Tämä rangaistus oli epäilemättä pelottanut barbareja, sillä Eshmunin temppelin kukkulalta näkyi, miten he kokosivat telttansa, ajoivat karjalaumansa yhteen, sälyttivät kuormaston aasien selkään, ja samana iltana koko armeija poistui.
Barbarien piti, kulkemalla Kuumien Lähteiden vuoren ja Hippo-Zarytuksen väliä, estää suffeettia lähestymästä tyrilaisia kaupunkeja ja pääsemästä palaamaan Karthagoon.
Tällä aikaa piti heidän kahden toisen armeijan tavoittaa hänet etelässä, Spendiuksen idän ja Mathon lännen puolelta, ja lopulta tuli heidän kaikin kolmisin liittyä yhteen yllättääkseen ja saartaakseen hänet. Silloin he saivat aivan odottamatta apua. Narr' Havas ilmestyi ja hänen mukanaan kolme sataa maapihkalla sälytettyä kameelia, kaksikymmentä viisi norsua ja kuusituhatta ratsumiestä.
Heikontaakseen palkkasotureita suffeetti oli pitänyt viisaana antaa Narr' Havakselle työtä omassa kuningaskunnassaan. Karthagosta hän oli neuvotellut Masgaban, getulialaisen rosvon kanssa, joka koetti perustaa itselleen valtakuntaa. Punilaisten rahojen avulla tuo seikkailusankari olikin yllyttänyt numidialaiset maakunnat kapinaan luvaten heille vapauden. Mutta saatuaan siitä tiedon imettäjänsä pojan kautta, tunkeutui Narr' Havas Cirtaan, myrkytti voittajat kaivojen vedellä, mestautti muutamia, palautti kaikki ennalleen, ja hän saapui sotimaan suffeettia vastaan vielä raivoisempana kuin barbarit.
Näiden neljän armeijan päälliköt sopivat nyt sotasuunnitelmista. Sota saattoi venyä pitkäksikin; oli ryhdyttävä kaikkiin varokeinoihin.
Ensiksi päätettiin pyytää roomalaisten apua, ja tämä toimi tarjottiin Spendiukselle; karkulainen kun oli, hän ei uskaltanut ottaa sitä vastaan. Kaksitoista kreikkalaisten siirtokuntien miestä lähti Annabasta numidialaisella purrella. Sitten päälliköt vaativat kaikilta barbareilta ehdottoman tottelevaisuuden valan. Joka päivä alipäälliköt tarkastivat pukuja ja jalkineita; vahteja kiellettiin käyttämästä kilpiä, sillä usein ne nojasivat sen keihästä vastaan ja nukkuivat seisaallaan; niiden, joilla oli mukanaan suuri kantamus tavaraa, täytyi se vähentää; kaikki oli kannettava roomalaisten tavan mukaan selässä. Varalta norsuja vastaan Matho muodosti panssaroidun ratsujoukon, jossa hevonen ja mies verhottiin piikkiätörröttävään virtahevon nahasta tehtyyn haarniskaan; ja hevosten kavioiden suojaksi punottiin niille espartoruohosta suojukset.
Sitäpaitsi kiellettiin ankarasti ryöstämästä kyliä tai kohtelemasta pahoin epä-punilaisia kansakuntia. Mutta kun ruokavarat alkoivat ympärillä olevista seuduista vähetä, käski Matho jakamaan ruokaa sotilaiden lukumäärän mukaan välittämättä naisista. Ensi alussa miehet jakoivat naisten kanssa. Mutta useat heikontuivat ruuan puutteessa. Se oli syynä alinomaisiin riitoihin, solvauksiin, useat kun houkuttelivat toveriensa lemmittyjä luokseen ruualla tai lupaamalla heille syötävää. Matho käski säälimättömästi ajamaan tiehensä ne kokonaan. Naiset pakenivat Autharitoksen leiriin; mutta gallialaiset ja libyalaiset naiset pakoittivat heidät solvauksilla lähtemään sieltäkin.
Lopulta ne tulivat Karthagon muurien juurelle rukoilemaan Cereksen ja Proserpinan suojelusta, sillä Byrsassa oli näille jumalattarille pyhitetty temppeli ja papittaria sovitusuhriksi ennenmuinoin Syracusassa tehdyistä hirmutöistä. Syssitit vetosivat silloin ranta-oikeuksiinsa ja vaalivat nuorimmat itselleen myydäkseen ne; ja uus-karthagolaiset ottivat vaimoikseen vaaleatukkaisia lakedaimonilaisnaisia.
Muutamat seurasivat kumminkin itsepintaisesti armeijaa. Ne juoksivat syntagmien rinnalla alipäällikköjen vieressä. Ne huusivat miehiään nimeltä, nykivät heitä vaatteista, löivät rintoihinsa kiroillen heitä, ja ojensivat käsillään alastomia itkeviä lapsiaan. Tämä näky hellytti barbareja; naiset olivat esteenä, vaarana armeijalle. Monasti ne ajettiin pois, mutta ne palasivat takaisin; Matho käski Narr' Havaksen ratsumiesten häätää ne peitsen pistoksilla; ja kun balearilaiset huusivat hänelle, että heidän täytyy saada naisia, niin vastasi hän:
— "Eihän minullakaan ole!"
Molokin henki vallitsi nyt häntä. Vaikka hänen omatuntonsa kapinoikin, niin teki hän hirmutekoja kuvitellen noudattavansa jumalan tahtoa. Kun hän ei voinut peltoja hävittää, niin hän heitti kiviä niille tehdäkseen ne hedelmättömiksi.
Hän lähetti tavan takaa viestinviejiä kehottamaan Autharitosta ja Spendiusta kiiruhtamaan. Mutta suffeetin liikkeet olivat selittämättömiä. Hän leiriytyi vuoroin Eidukseen, Monkariin ja Tehentiin; vakoilijat luulivat näkevänsä hänet Ishiilin tienoilla, lähellä Narr' Havaksen valtakunnan rajaa, ja vihdoin saatiin tietää, että hän oli mennyt virran poikki Teburban yläpuolelle ikäänkuin aikoen palata Karthagoon. Tuskin oli hän päässyt jollekin tienoolle, kun hän jo muutti toisaanne. Ei koskaan tiennyt, minkä tien hän valitsee. Ryhtymättä taisteluun suffeetti säilytti kaikki edut itselleen; barbarit ajoivat häntä takaa, mutta hän näytti niitä johtavan.
Tämä edes ja takaisin marssiminen väsytti etupäässä karthagolaisia; ja kun ei Hamilkarin joukkoja uusittu, niin ne pienenivät päivä päivältä. Maaseudun väestö toi hänelle nyt ruokavaroja yhä hitaammin. Kaikkialla hän kohtasi arkailua ja mykkää vihaa; ja vaikka hän hartaasti pyysi Suurelta Neuvostolta apua, niin sitä ei kuulunut Karthagosta.
Neuvosto sanoi (ehkä uskoikin), ettei hän sitä tarvinnut. Hänen pyyntönsä olivat vain viekkautta tai joutavaa valitusta; ja Hannon puolue suurensi tahallaan hänen voittonsa merkitystä vahingoittaakseen häntä. Hänen johtamansa joukot oli hänelle uhrattu; mutta eipä sillä tavoin aiottu suostua kaikkiin hänen pyyntöihinsä. Sota oli muutenkin käynyt jo kyllin raskaaksi! se oli maksanut liian paljon, ja hänen oman puolueensa patrisiot kannattivat paljaasta kateudesta hänen yrityksiään vain heikosti.
Toivomatta enää mitään tasavallalta Hamilkar väkivalloin otti heimoilta kaiken, minkä hän tarvitsi sotaan: viljaa, öljyä, puita, juhtia ja miehiä. Mutta asukkaat pakenivat kiireimmän kautta. Kylät, joiden läpi kuljettiin, olivat autioita, majoista ei hakemallakaan löytänyt mitään; pian ympäröi peloittava autius punilaista armeijaa.
Karthagolaiset alkoivat raivoissaan hävittää maakuntia; he täyttivät kaivot, sytyttivät talot palamaan. Tuulen lennättämät kipinät kiisivät kauvaksi, ja vuorilla syttyi kokonaisia metsiä tuleen; ne loivat laaksojen ympärille roihuseppeleen; päästäkseen eteenpäin täytyi odottaa. Sitten he jatkoivat matkaansa päivän helteessä kuumassa tuhassa.
Joskus he näkivät tien ohessa pensaikosta kiiluvan kuin tiikerikissan silmät. Se oli kyyryllään oleva barbari, joka oli tuhrinut itsensä tomulla sekaantuakseen pensaikon väriin; tai kulkiessaan rotkoa pitkin armeijan sivulla olevat kuulivat äkkiä kivien vierivän; ja katsoessaan ylös he näkivät rotkon reunalla avojalkaisen miehen hypähtävän ylös.
Mutta Utica ja Hippo-Zarytus olivat vapaita, sillä palkkasoturit eivät enää niitä piirittäneet. Hamilkar käski niitä auttamaan häntä. Mutta peläten joutuvansa suojattomiksi ne vastasivat häilyvin sanoin, kohteliaisuuksilla ja anteeksipyynnöillä.
Hän kääntyi taas äkkiä pohjoiseen päin aikoen avata itselleen jonkun tyrilaisen kaupungin vaikka sitten piirittämällä. Hänen täytyi saada joku paikka rannikolla tuottaakseen saarilta tai Kyrenaikasta muonavaroja ja sotamiehiä, ja hän valitsi Utican, joka oli lähinnä Karthagoa.
Suffeetti lähti sen vuoksi Zuitinista ja kiersi varovasti Hippo-Zarytuksen järven. Mutta pian täytyi hänen järjestää väkensä pitkiin kolonneihin päästäkseen molempia laaksoja eroittavan vuoren yli. Auringon laskiessa he juuri kulkivat sen kukkulalla olevaan suppilonmuotoiseen syvennykseen, kun näkivät edessään pitkin maata pronssisusia, jotka näyttivät juoksevan nurmella.
Äkkiä kohosi suuria sulkatöyhtöjä, ja huilujen säestämänä nousi peloittava laulu. Se oli Spendiuksen armeija; sillä campanialaiset ja kreikkalaiset olivat vihasta Karthagoa kohtaan ottaneet itselleen roomalaiset sotamerkit. Samaan aikaan näkyi vasemmalla pitkiä peitsiä, leopardinnahkaisia kilpiä, liinaisia rintapanssareita ja paljaita olkapäitä. Ne olivat Mathon iberialaiset, lusitanialaiset, balearilaiset ja getulialaiset; kuului Narr' Havaksen hevosten hirnunta; ne hajaantuivat kukkulan ympärille; sitten saapui Autharitoksen johtama kirjava, meluisa lauma; gallialaiset, libyalaiset, paimentolaiset; ja heidän keskellään tunsi saastaisten-ruokien-syöjät heidän tukassaan olevista kalanruodoista.
Täten siis barbarit tarkoin laskemalla kulkunsa nopeuden olivat saapuneet yhteen. Mutta itsekin hämmästyneinä jäivät he hetkiseksi paikoilleen neuvottelemaan.
Suffeetti oli järjestänyt väkensä ympyrän muotoon voidakseen siten tasaisesti vastustaa joka puolelle. Korkeat teräväkärkiset kilvet pistettiin aivan vieretysten ruohostoon pystyyn ja suojasivat siten jalkaväkeä. Klinabarit olivat ulompana ja vielä avarammassa kehässä määrättyjen välimatkojen päässä olivat norsut. Palkkasoturit olivat aivan uupumuksesta nääntyneitä; parasta oli odottaa päivää; ja varmoina voitostaan käyttivät barbarit koko yön syömiseen.
He olivat sytyttäneet suuria tulia, jotka kirkkaasti valaisivat heidät, jättäen siten alapuolellaan olevan punilaisen armeijan varjoon. Hamilkar kaivatti roomalaisten tavoin leirinsä ympärille viidentoista jalan levyisen ja kymmenen kyynärää syvän haudan; luodusta maasta hän muodosti sen sisäpuolelle vallituksen, jonka harjulle hän asetti ristiin teräviä piikkejä ja päivän noustessa palkkasoturit hämmästyivät nähdessään karthagolaisten siten olevan kuten linnoituksen suojassa.
He tunsivat telttojen keskellä Hamilkarin, joka käveli jakaen käskyjään. Hän oli puettu ruskeaan, pienistä suomuista tehtyyn panssariin; ja hevosensa seuraamana hän aika ajoin seisahtui osoittaakseen ojennetulla oikealla kädellään jotain.
Silloin monikin muisti samallaisia aamuja, jolloin hän torvien räikyessä hitaasti kulki heidän ohitseen, ja hänen katseensa vahvisti mieltä kuin malja viiniä. Jonkunmoinen hellä tunne valtasi heidät. Mutta ne, jotka eivät Hamilkaria tunteneet, olivat hulluja ilosta saatuaan hänet vihdoinkin käsiinsä.
Mutta jos kaikki tekisivät yht'aikaa hyökkäyksen, niin he liian ahtaalla alueella vain häiritsisivät ja estäisivät toisiaan. Numidialaiset kyllä voisivat hyökätä heidän keskeensä; mutta panssarien suojaamat klinabarit tuhoisivat heidät; miten he sitäpaitsi pääsisivät paalutuksen yli? Norsujakaan ei vielä oltu kylliksi opetettu.
— "Te olette kaikki pelkureja!" ärjäisi Matho.
Ja rohkeimpien miestensä kera hän syöksyi varustusta vastaan. Kivisade ajoi hänet takaisin; sillä suffeetti oli ottanut heidän sillalle jättämänsä katapultit mukaansa.
Tämä epäonnistuminen aiheutti äkkinäisen käänteen barbarien häilyvässä mielialassa. Heidän uhmaileva rohkeutensa hälveni; he tahtoivat voittaa, mutta ilman suurempaa vaaraa. Spendius neuvoi huolellisesti ylläpitämään saavutettua asemaa ja näännyttämään punilaisten armeija nälkään. Mutta karthagolaiset alkoivat kaivaa kaivoja, ja kun kunnaan ympärillä oli kaikkialla vuoria, niin he löysivät vettä.
Vallinsa harjalta he viskoivat nuolia, maata, lantaa, kiviä, joita he kiskoivat maasta ja nuo kuusi heittokonetta kulkivat taukoamatta pitkin vallia.
Mutta kaivojenkin täytyi kerran kuivua; ruokavarat loppuvat ja katapultit kuluvat; lopulta kymmenen kertaa lukuisammat palkkasoturit pääsevät sittenkin voitolle. Aikaa voittaakseen ajatteli suffeetti neuvotteluja, ja eräänä aamuna barbarit löysivät rintamastaan kirjoituksilla täytetyn lampaan vuodan. Hamilkar puolusti voittoaan: Vanhimmat olivat pakottaneet hänet sotaan, ja todistaakseen pitävänsä sanansa hän tarjosi heille Utican tai Hippo-Zarytuksen ryöstettäväksi vapaan valinnan mukaan; lopuksi Hamilkar selitti, ettei hän lainkaan pelännyt palkkasotureja, sillä hän oli saanut pettureja puolelleen ja niiden avulla hän helposti saa voiton toisista.
Barbarit joutuivat ymmälle: tuo suoranainen kaupungin tarjoaminen saaliiksi sai heidät miettimään; he epäilivät petosta, ajattelemattakaan, että suffeetin kerskailuun voisi kätkeytyä ansa, ja he alkoivat epäluuloisina katsella toisiaan. He tarkastivat toistensa sanoja ja käytöstä; yöllä he heräsivät pelosta. Useat jättivät entiset toverinsa; mielen mukaan he valitsivat asekunnan, ja gallialaiset yhdessä Autharitoksen kanssa liittyivät cisalpinilaisiin, joiden puhetta he ymmärsivät.
Nuo neljä päällikköä kokoontuivat joka ilta Mathon telttaan, ja kyyryllään kilven ympärillä he siirtelivät tarkkaavina edes ja takaisin noita pieniä puunukkeja, jotka Pyrrhus oli keksinyt taistelutemppujen kuvaamiseksi. Spendius viittasi Hamilkarin apulähteisiin; hän rukoili, ettei onnellista asemaa pilattaisi, ja vannoi kaikkien jumalien kautta. Matho kulki kiihoittuneena ja liikkeitä tehden edes ja takaisin. Sota Karthagoa vastaan oli hänen mieskohtainen asiansa; hän suuttui siitä, että toiset sekaantuivat siihen eivätkä totelleet häntä. Autharitos luki hänen kasvoistaan hänen ajatuksensa ja kannatti häntä. Narr' Havas kohotti leukansa halveksimisen merkiksi; jokaista toimenpidettä hän piti turmiollisena; eikä hän enää hymyillyt. Hän huokaili aivan kuin olisi surrut sielussaan sitä, että unelma oli mahdoton, yritys epätoivoinen.
Sillä välin kun barbarit epävarmoina neuvottelivat, suffeetti vahvisti asemaansa; hän käski vallitusten sisäpuolelle kaivaa uuden haudan, tehdä toisen vallituksen, rakentaa sen kulmiin puisia torneja; ja orjat hiipivät aivan keskelle etuvartijoita kaivaakseen jalka-ansoja maahan. Mutta norsut, joiden ruoka-annoksia oli pienennetty, tempoivat ketjujaan. Säästääkseen heiniä hän käski klinabareja tappamaan heikommat hevoset. Muutamat kieltäytyivät; hän mestautti heidät. Hevoset syötiin. Tämän tuoreen lihan muisto herätti seuraavana päivänä suuren alakuloisuuden.
Amfiteatterimaisen syvennyksen pohjalla ollessaan he näkivät ympärillään kukkuloilla barbarien neljä vilkasliikkeistä leiriä. Naiset kulkivat kantaen vesileilejä päänsä päällä, määkyvät vuohet kävivät laitumella maahan pistettyjen peitsikimppujen välissä; vaihdettiin vartijoita, syötiin kolmijalkojen ympärillä. Heimot hankkivat nimittäin palkkasotureille runsaasti muonavaroja, eivätkä he itse voineet aavistaakaan, kuinka suuressa määrässä heidän toimettomuutensa kauhistutti punilaista armeijaa.
Jo toisena päivänä karthagolaiset olivat huomanneet paimentolaisten leirissä erään kolmensadan miehen suuruisen joukon syrjässä muista. Ne olivat rikkaita, jotka jo sodan alussa olivat joutuneet vangiksi. Libyalaiset asettivat heidät aivan vallihaudan reunalle ja viskoivat heidän takaansa heittokeihäitä käyttäen heidän ruumiitaan suojamuurina. Näitä onnettomia oli vaikea tuntea enää, sillä heidän kasvonsa peittyivät likaan ja syöpäläisiin. Paikottain poisrevityn tukan alta näkyi rupia heidän päässään, ja he olivat niin laihtuneita ja ilettäviä, että muistuttivat risaisissa käärinliinoissaan makaavia muumioita. Muutamat vapisivat ja nauroivat typerästi; toiset huusivat ystäviään ampumaan barbareja. Heidän joukossaan yksi seisoi liikkumatta, pää kumarassa, sanaakaan sanomatta; pitkä valkoinen parta ulottui kahleissa oleviin käsiin asti; karthagolaiset tunsivat vihlaisevan tunteen aivan kuin olisivat nähneet tasavallan sortuvan, sillä tuo mies oli Gisko. Vaikka paikka olikin vaarallinen, niin kaikki tuppautuivat häntä näkemään. Hänen päähänsä oli pantu sorakivillä koristettu virtahevonnahkainen, naurettava tiara. Se oli Autharitoksen keksimä; mutta Matholle se oli vastenmielinen.