Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.
Saman päivän iltana, kun kapteenin luona olivat käyneet hänen sukulaisensa, sai hän kirjeen anopiltaan, missä tämä ilmoitti, että Antonia oli Wolratin toivomuksen mukaan päättänyt asettua asumaan Hagestadiin, jonne he molemmat saapuisivat viikon kuluttua (päiväkin mainittiin).
— Mutta, rakas Charles Wolrat, — niin lopetti anoppi kirjeensä, — minulla ei ole mitään muuta merkityksellistä ilmoitettavaa. Mitä on tapahtunut sinun ja vaimosi välillä on minulle täysin tuntematonta, ja voin ainoastaan aavistaa, että syy on Antonian. Olen turhaan koettanut tunkeutua hänen luonteensa sisimpään. Kautta Jumalan, minä en tiennyt muuta kuin että se oli yksinkertainen ja avoin, kuten se minusta näytti! On peloittavan surullista äidille ikäänkuin tutustua uudelleen omaan lapseensa sekä täytyä tulla siihen tuntemukseen, että hän on koko tämän lapsen elinajan kantanut sylissään ja vaalinut melkein outoa olentoa. Jumala kääntäköön asiat meille kaikille parhaiten!
Nämä tiedonannot eivät missään suhteessa olleet rauhoittavia, vielä vähemmän rohkaisevia. Mutta Leonoren miehen sydämessä ei toivo kuitenkaan tahtonut kuolla. Hän ei unohtanut, että vielä oli jälellä viimeinen keino voittaa Antonia, joskaan hänen kaltaisensa mies, jolla oli luja luonne ja voimakkaaksi kehittynyt oikeudentunto, ei hetkeäkään ajatellut uhrata kunniaansa rakkauden vuoksi. Ja sitäpaitsi — jos Antonia tulisi tällä tavoin sovitetuksi, ei sillä saavutettaisi muuta kuin surua, sillä varmaan olisi sietämättömän tuskallista muistaa, etteivät lempeys, vilpittömyys ja velvollisuudentunto olleet saattaneet häntä itsestään taipumaan. Ei koskaan, koskaan kukoista onni muullaisen liiton kuin sydänten keskinäisen luottamuksen pohjalta; Antonian asia oli lähestyä häntä, muuten… Siinä hänen ajatuksensa pysähtyi.
Seuraavalla viikolla kapteeni pistäytyi pari kertaa Melldalissa lankoaan ja sisartaan tervehtimässä. Mutta turhaan koetti Leonore päästä hetkeksi hänen kanssaan kahdenkesken; Wolrat osoitti keskeymätöntä kohteliaisuutta everstille, joka kiitokseksi kiusasi häntä rajoitetuilla kuvauksillaan aviollisesta onnesta, missä kaikenlaatuiset à-la-daube'it, pasteijit, täytetyt ja sokeroidut herkut muodostivat autuuden parhaan puolen. Leonore oli hänen jumaloitu sankarittarensa, joka antoi hänen, itse miettiessään vallan muita asioita, luetella koti- ja ulkomaisista keittokirjallisuuden tuotteista mikä häntä halutti, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään hänen toistakaan kiihkoaan, nimittäin koirien opettamista vastaan — everstillä kun Melldalissa ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Talvisin heidän oleskellessaan Tukholmassa hänellä oli peliseuransa, jolloin rouva sai enemmän vapaata.
Surukseen ja närkästyksekseen Leonore huomasi, että hänen ja hänen suuresti rakastamansa veljen välille alkoi muodostua jonkunlainen tyhjyys. Ilme, jonka hän huomasi Wolratin silmissä, ei kuitenkaan osoittanut vähentynyttä rakkautta, vaan sitä verhosi suruisuuden harso. Leonore ei lainkaan tiennyt, milloin hänen kälynsä saapuisi, sillä jokaiseen suoraan kysymykseensä hän sai aina epävarmoja ja kiertäviä vastauksia. Hienotunteisuus esti viimein häntä utelemasta enempää. Eräästä toisesta asiasta hän sen sijaan sai lyhyen, suotuisan tiedonannon. Mutta senkin vain ihmeellisen vastahakoisesti.
Muuanna tiistai-iltapäivänä seisoi kapteeni Wolrat erään pihamaalle päin antavan korkean akkunan vieressä. Hän oli seisonut siinä melkein koko päivän, mutta hän ei ollut edes herra Brandtille ilmoittanut, ketä hän odotti, sillä hän ei suonut, että olisi ryhdytty mihinkään erityisiin puuhiin sen johdosta mitä tulisi: hän pelkäsi ilmankin hänen ja rouvansa kohtaamisen herättävän huomiota, koska hän ei itsekään tiennyt, miten hän ottaisi Antonian vastaan tai kuinka Antonia hänet. Onneksi valmistautui herra Brandt sinä päivänä lähtemään liikeasioiden vuoksi matkalle lähimpään kaupunkiin, ja kapteeni sälytti hänelle niin paljon tehtäviä, että hän nauraen selitti tarvitsevansa kokonaista kolme päivää saadakseen ne toimitetuksi, mutta sentään toettavansa päästä niistä selväksi kahdessakin päivässä.
Kello oli nyt noin viisi iltapäivällä, ja väristys, joka keskellä kesää vaivasi tuota tuskailevaa nuorta miestä, alkoi käydä yhä kiusallisemmaksi, kunnes äkkiä kuului kartanoa nopeasti lähestyvien ratasten ääntä; ja hän oli tuskin ehtinyt voimakkaalla ponnistuksella jännittää jäsenensä hänelle ominaiseen uljaaseen ryhtiin, kun vaunut pysähtyivät rappujen eteen, jotka johtivat komeaan, harmaaksimaalattuun päärakennukseen.
Wolrat ennätti parhaaksi aukaisemaan vaunujen oven ja — varovaisuutensa ansiosta — yksinään vastaanottamaan vaimonsa. Mutta ensi silmäys, minkä he vaihtoivat, sanoi hänelle, että Antonia tosin oli hyvin kiihdyksissä, vieläpä kiihtyneempi kuin hän itse, vaan ettei erossaolo ja miettiminen olleet voineet vähintäkään vaikuttaa hänen päätökseensä.
Tämän seikan yhtäkkinen vaikutus Wolratiin oli sellainen, että jos Antonia olisi käsittänyt ja juuri sillä hetkellä kyennyt lukemaan miehensä ajatukset, hän varmaan olisi pelännyt edessäolevaa aikaa.
Antamatta Antonian pidättää itseään Wolrat tervehti anoppiaan syleillen häntä lämpimästi. Sen jälkeen hän johdatti molemmat naiset saliin, ja koska hän oli ilmoittanut äsken palvelukseen tulleelle emännöitsijälleen, että hän odotti iltapäivällä vieraita Melldalista, oli kaikki järjestetty mitä parhaiten. Mutta sen jälkeen kun molemminpuolisen tuskallisen ahdistuksen vallitessa oli juotu kahvia, Antonia nousi, silmäili huoneita kylmin katsein ja selitti välinpitämättömästi, että kaikesta kyllä tulisi hyvä, minkä jälkeen hän pyysi saada mennä lepäämään omaan huoneeseensa, jonne heti poistuikin.
Hän näyttäytyi vasta illallisella, jonka jälkeen hänen miehensä, joka oli kauan ystävällisesti keskustellut anoppinsa kanssa, sanoi — hänelle hänen aikoessaan jälleen lähteä:
— Antonia, minä odotan sinua täällä salissa tunnin kuluttua… kun kuulet pianonsoittoa, on tilaisuus tullut.
Viimeinen keskustelu.
Nuoren rouvan mentyä huoneeseensa saapui hänen äitinsä puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan, mutta melkein paatuneella ylpeällä itsekkyydellä, jota oli ilmennyt hänessä siitä saakka kun matka Hagestadiin päätettiin, virkkoi Antonia heti:
— Rakas äiti, en ota vastaan vaikutuksia keltään muulta kuin itseltäni… älä senvuoksi tee mitään esityksiä. Parasta on, että saan olla teoistani vastuussa ainoastaan omalle itselleni.
— Jotain sinun sentään tulee kuulla, — sanoi onneton Lisen-rouva, joka näki lapsensa tarmokkaan itsepintaisuuden syöksevän tulevaisuuden, rauhan ja toivon hautaan, jonka syvyyttä hän ei nyt voinut mitata, — sinun, Antonia rakkaani, täytyy kuulla ainakin se, että Wolrat sinun käytöksesi johdosta tänne saapuessasi on niin pahoilla mielin, etten ole ennen nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena. Älä leiki tulen kanssa siihen saakka, että se täydellisesti sammuu. Sitten saat turhaan puhaltaa tuhkaan… ja kun sen teet, tulee Jumala pitämään mielessään sinun tahallisen hulluutesi.
Antonia ei vastannut sanaakaan, mutta silmäkulmien rypistyminen antoi äidin ymmärtää, ettei hänen varoituksensa ollut kaikunut aivan ilmaan. Hän sulki oven mennen omaan makuuhuoneeseensa rukoilemaan niiden kahden puolesta, joita hän kumpaakin rakasti yhtä paljon…..
Äidin poistuttua ja kun kukaan ihmissilmä ei enää ollut näkemässä, vaipui Antonia polvilleen, väänteli käsiään ja kerjäten rukoili Jumalaa, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä, sillä muuta keinoa hän ei tietänyt. Mutta ylpeyden ja mustasukkaisuuden häijyt henget käänsivät lakkaamatta näiden rukousten suuntaa, jotta ne eivät päässeet kohoamaan sinne, mihin ne olivat tarkoitetut.
— Minä taivun, — kuiskasi hän itsekseen, — en tahdo riutua hyödyttömässä epätoivossa, kun hän vuosikausiksi jättää minut; mutta sittenkin koittaa minulle se kohtalo, koska ne hurjat näyt ja kuvaamattomat tuskat, jotka tuo kurja nainen tuottaa hänen kauttansa, eivät voi hävitä. Jumalakaan ei osoita armeliaisuutta minua kohtaan: pimeyden voimat saavat vetää minua alaspäin… Minä kuulun varmaan niihin ennakolta tuomittuihin olentoihin, jotka eivät koskaan taistele voittaakseen, vaan vaipuakseen pohjattomaan syvyyteen, minkä he selvästi näkevät, mutta eivät rohkene sitä väistää.
Niin lepäsi hän polvillaan vuoroin rukoillen, vuoroin herjaten sitä auttajaa, jonka puoleen ei kukaan vakain mielin koskaan käänny turhaan, kunnes sovittu hetki vihdoin lähestyi. Silloin hän nousi ja pysähti ovelle odottaen liikkumattomana merkkiä.
Nyt oli se epätoivo, jonka vallassa hän äsken oli taistellut, kahleisiin hänen sielussaan, ja kylmä, joskin kiihtynyt ilme kuvastui jälleen hänen rajua, uhmaavaa kauneutta uhkuvilla kasvoillaan.
Silloin kuuluivat ensi soinnut yhdestä niitä hiveleviä sävellyksiä, joita Wolratilla oli tapana usein soittaa. Talossa ei herättänyt mitään huomiota se että hän soitti näin myöhään illalla; hän oli joka ilta säännöllisesti soittanut äskettäin viritettyä vanhaa pianoa, joka ennen oli helähdellyt iloisempia tarkoituksia varten.
Antonia tarttui oven lukkoon. Se tärisi hänen vapisevan kätensä otteessa, mutta aukeni sentään — ja nyt hän seisoi heleän kuun kirkastamassa salissa.
Wolrat, jota ei valaissut ainoastaan kuun hopeinen loiste, vaan myöskin suuren alabasterilampun liekki, ei liikahtanut paikaltaan. Hän jatkoi soittamistaan, kunnes Antonia viimein enemmän vaipui kuin istuutui lähimmälle akkunajakkaralle, josta hän saattoi nähdä, kuinka miehensä otsalle runsaasta valosta huolimatta heijastui useita varjoja.
Hän keskeytti soiton parilta voimakkaan räikeällä loppusoinnutuksella ja nousi.
— Älkäämme nyt antako kahden pallosilla-olevan hupsun pikku lapsen tavoin surkean pallopelin ratkaista tulevaa elämäämme; miettikäämme, puhelkaamme ja tehkäämme viimeinen päätöksemme kypsyneesi!
Niin hän lausui tarttuessaan tuoliin ja istuutuessaan vastapäätä vaimoaan.
Antonia katseli häntä ensin aralla hellyydellä, mutta vähitellen saivat hänen silmänsä ilmeen, joka oli kyllin polttava herättääkseen eloon jokaisen kuoleutuneen tunteen sekä kuitenkin tarpeeksi jäädyttävä surmatakseen jokaisen elämään pyrkivän mielihalun.
Tällaisista pitkistä katseista lumoutuen ja ikäänkuin magneetin vaikutuksen alaisena Wolrat tarkasteli tutkien Antonian silmiä, jotka viimein näyttivät ainoastaan uneksivan; mutta se tutkistelu oli yhtä vaarallista kuin purjealuksen koetteleminen aivan vieraassa väylässä.
Vihdoin laskeutuivat mustaripsiset luomet Antonia silmien eteen… Sanaton kohtaus oli näytelty loppuun, ja nuori mies hengähti syvään. Se minkä hän oli nähnyt ja lukenut vaimonsa silmistä oli jotain, mitä hän ei ennen ollut niissä nähnyt ja lukenut. Jos sitä olisi jatkunut ja jos se kiduttavasti hurmaava vaikutus, jota hän silloin tunsi, olisi kauemmin häntä vallinnut, hän varmaan olisi piankin rukoillen vaipunut hänen jalkojensa juureen. Mutta nyt hän nousi reippaan pontevasti, ja hänen äänensä tuskin värisi hänen sanoessaan:
— Sinä et ole vastannut, Antonia!
— Minä sen sijaan ajattelin, että mitä meidän tarvitsee puhua pallo- tai mistään muustakaan pelistä, harkitessamme tulevaisuuttamme. Se riippuu ainoastaan sinusta… sinusta yksinään.
— Tahdot siis sanoa, — virkkoi Wolrat, että sinun on onnistunut täydellisesti kuolettaa itsessäsi kaikki hyvä aines… Ajattele, Antonia, että jos tässä onnettomassa salaisuudessa on osansa jollakulla naisella, jonka intohimo, suru ja alituiset taistelut vertavuotavan rakkautensa tähden (jolta ankarat olosuhteet ovat estäneet avioliiton pyhityksen) ovat saaneet unohtamaan kaiken — niin olisi tämä hairahtunut olento minun silmissäni paljon vähemmän rikollinen kuin sellainen nainen, joka viskaa oikeutetun rakkautensa syntisen turhamaisuutensa alttarille eikä voi sietää, että hänen miehellään on kaukaa menneiltä ajoilta salaisuus, mitä hän ei saata hänelle ilmoittaa.
— Se olkoon sinun ajatuksesi, Wolrat, — vastasi Antonia, kyeten vaivoin tukahuttamaan sisimmässään näiden sanojen johdosta heränneitä kuohuvia tunteita — mutta minun täytyy tyytyä itse kunnioittamaan itseäni, ellen en enää saa osakseni kunnioitusta sinulta sen vuoksi, etten ole tahtonut luopua siitä, minkä pidän oikeana… Annan sinun ratkaista.
— Voi vaikene… älä muistuta minua siitä, että olen naimisissa naisen kanssa, joka hieroo kauppaa puolisonsa kanssa tämän kunniasta, tarjoten sijaan armeliaisuutta!… Niin, Antonia, minä en tuomitse sinua, koska tiedän, että kerran koittaa päivä, jolloin teet sen itse; mutta minä tuomitsen itseäni sen johdosta, että odotin sinun tännetuloasi hullussa, kiduttavassa toivossa, joka sitten petti… Rakastinhan sinua ennenkuin lähdin matkalle ja…
Wolrat vaikeni. Mutta kun Antonia, jättäen ottamatta vastaan tätä viittausta, ainoastaan painoi kasvonsa ristissäolevia käsiään vasten mitään vastaamatta, jatkoi hän:
— Minä lähden täältä huomen-aamulla aikaisin ja aion käyttää tämän yön järjestääkseni asiani kuntoon täällä sekä kirjoittaakseni pari kirjettä, toisen sisarelleni, joka ei tiedä mitään eikä tule mitään tietämään, ja toisen Hagestadin vuokraajalle, joka on oleva sinulle varmana turvana. Hän menee naimisiin syksyllä, joten saat sopivaa seuraa, jos halveksit sisartani.
Samassa hetkessä Antonia kohotti päänsä.
— Wolrat, Wolrat, lähdetkö todellakin? — Äkillisen mielijohteen herättämänä näytti hän nyt muuttuvan kalpeaksi kuin kuun valo, joka välkkyi hänen tummissa kiharoissaan. — Wolrat, ajattele…
— Mitä tarkoitat?
— Jos… jos minun erään toisen olennon tähden tarvitsisi nähdä sinut…
— Voi Antonia, onko sinulla syytä luulla niin?
— Ehkä.
— Eikö sekään voisi johdattaa sieluasi toiselle tielle?
— Ei, ei mikään, koska sitä ei ole voinut minun rakkautenikaan.
— Uskon sinua, — sanoi Wolrat synkkenevin katsein. — Ja olkoonpa miten tahansa, minun täytyy matkustaa… myöhemmin ulkomaille… Mutta sitä ennen saat kyllä kuulla minusta.
Nämä nuoret aviopuolisot, jotka olivat olleet naimisissa tuskin kolmea kuukautta, eivät lausuneet sen enempiä jäähyväisiä.
Kun Wolrat seuraavana aamuna kello 9 aikaan istuutui vaunuihin, oli häntä saattamassa ainoastaan hänen anoppinsa.
— Rakas, rakas poikani, — kuiskasi hän ajajan asettuessa paikalleen, — sano minulle, voisitko tämän viimeisen jälkeen sydämestäsi antaa anteeksi hänelle, jos hän kerran katuvaisena sitä rukoilisi… rukoilisi lapsen nimessä.
— Toivon voivani, — vastasi Wolrat vapisevalla äänellä. — Hoitakaa häntä hellästi, tapahtukoon mitä tapahtuu!
Anoppi ja vävy puristivat lämpimästi toistensa käsiä.
Ja niin Wolrat lähti, luoden viimeisen silmäyksen vaimonsa akkunaan.
Tämän akkunan takana oli Antonia raivoisessa epätoivossaan heittäytynyt pitkälleen lattialle. Hän tahtoi repiä ulos rinnastaan itsepintaisen sydämensä, ja katkerasti valittaen hän tuomitsi itseään; mutta se epätoivo oli hyödytöntä.
* * * * *
Kapteeni Wolratin jättämät kirjeet kuuluivat seuraavasti:
N:o 1.
"Hyvä herra Brandt!
Olosuhteet, joita en saata mainita, ovat aikaansaaneet, etten voi lykätä matkaani edes siksi kun herra Brandt saapuu kotiin.
Koska en tiedä, milloin palaan, niin suokaa minun pyytää (tiedän, ettei se tapahdu turhaan) herra Brandtia rupeamaan tosi ystäväksi ja auttajaksi… sanalla sanoen… olemaan rakkaalle vaimolleni kaikki kaikessa.
Liikeasioista kirjoitan Tukholmasta ja myöskin ilmoitan pikku poikasen lähettämisestä uuteen kotiinsa.
Kunnioittaen
C.W. Hanefelt."
N:o 2.
"Rakastettu Leonoreni!
Tiedän varsin hyvin, mitä sinun katseesi ovat pyytäneet häneltä, joka ei koskaan ole kieltänyt sinulta luottamustaan, kuten sinäkin olet elämäsi vaikeissa vaiheissa luottanut minuun. Mutta minä en voinut puhua avoimesti. Siksi mieluummin vaikenin — ja minun täytyy vaieta edelleen.
Rakas Leonore! Minä matkustan ulkomaille vuodeksi tai pariksi…Ellen saa virkalomaa, otan eron.
Saat pian kuulla minusta, ja ole varma siitä, etten unohdamitään, mitä olen luvannut.
Sinua hartaasti rakastava
Charles Wolrat."
J.K. Koeta voittaa Antonia! Voi, jospa teistä kerran tulisi ystävät… se olisi eduksi teille molemmille.
Antonia tekee uskomattomia havaintoja.
Kaksi kuukautta on kulunut siitä aamusta, kun nuori rouva jäi yksinään miehestään Hagestadiin; ja me tapaamme hänet nyt yhtenä niistä hetkistä, kun hänen hillitön tuskansa jälleen paloi täydessä liekissä, joka oli leimahtanut siitä uinuvasta huumauksesta, missä tilassa se oli jonkun aikaa ollut.
Mutta ennenkuin käymme kertomaan tästä nyt puhjenneesta myrskystä, täytyy meidän mainita, että kahtena ensi viikkona miehensä lähdön jälkeen Antonia tunsi sydämensä niin kuvaamattoman sairaaksi, mielensä niin väsyneeksi ja kokonaan aineen voittajaksi, ettei hän edes jaksanut kärsiä, vielä vähemmän katua.
Hän ei kuunnellut äitinsä kuiskaamia huomautuksia, ettei vielä ollut "liian myöhäistä". Hän vastasi välinpitämättömän kylmästi kälynsä ystävyydenosoituksiin ja vilpittömiin yrityksiin aikaansaada parannusta hänen tilaansa, ja hän tuskin piittäsi mitään Charles Woiratilta tulleesta kirjeestä, missä tämä lyhyesti ilmoitti, että hänet oli määrätty toiseksi niistä upseereista, jotka lähetettäisiin ulkomaiselle opintoretkelle, joskin se matka alkaisi vasta noin parin kuukauden kuluttua… Ei, Antonia oli kuuro kaikelle.
Vähitellen tulivat koti ja sen ympäristöt hänelle tutuiksi. Mutta koskaan ei hänen huuliltaan kuultu ainoatakaan sanaa, mikä olisi merkinnyt sitä, että hän halusi kutsua miehensä takaisin. Kun hän esimerkiksi keskusteli herra Brandtin kanssa siitä, mitä syksyllä oli tehtävä puutarhassa, hän aina otti varteen, että se vastaisuudessa olisi Wolratin mielen mukaista, ellei hän päättäisi myydä koko sukutilaa, missä viimeiset omistajat eivät näyttäneet viihtyvän.
Herra Brandt ei sanonut mitään vastaan, huomattuaan hänen ärtyisyytensä vain kiihtyvän, jos hän viittasikin siihen, että epäilemättä muuttuisi kaikki aivan toisenlaiseksi kapteenin palattua kotiin; mutta morsiamelleen herra Brandt uskoi, ettei rouva-raukka kyennyt oikein arvostelemaan tunteittensa voimaa ja laajuutta puolisoaan kohtaan, jonka hän (Jumala tietää mistä syystä) oli saanut lähtemään pois luotaan, — ja varmasti, — lisäsi hän, — me tulemme vielä näkemään, kuinka tavattomasti hän katuu, kun tuo jalo mies on lähtenyt maasta.
* * * * *
Mitä tulee Leonoreen ja hänen vanhaan everstiinsä, oli Hagestadin uusi valtiatar edelleenkin osoittanut heitä kohtaan niin vähäistä huomaavaisuutta, että he vihdoin, joskin suureksi ikäväkseen ainoastaan välttääkseen ympäristön kummastelua, hyvin harvoin vaivasivat häntä käynneillään, ja Antonia puolestaan ei, vaikka häntä olisi kuinka pyydetty, suostunut vierailemaan Melldalissa. Hänen vastenmielisyytensä Leonorea kohtaan muuttui vähitellen sairaudeksi.
Sitävastoin käveli hän yksinään pitkiä matkoja Hagestadin ympäristössä, ja juuri eräällä sellaisella kävelyllä hän joutui seikkailuun, mikä sytytti hänen verensä kalvavaan paloon.
Muuanna lenseänä, mutta sumuisena aamuna syyskuun loppupuolella kietoutui Antonia suureen skotlantilaiseen vaippaansa, lähtien puutarhasta lehtokujalle päin ja sieltä minne sattui.
Hehkuvat orjantappuraruusut, jotka hänen saapuessaan yksinäiseen kotiinsa olivat olleet parhaassa loistossaan, olivat sen jälkeen saaneet kiittämättä kukkia loppuun ja lahjoittaa lehtensä tuulelle, koska kukaan muu ei niistä huolinut. Nyt tosin kukoistivat niiden sijaan upeat dahliat ja monivivahteiset asterit, mutta yhtä epäkiitollinen oli näidenkin loistoaika.
Jos niiden elämä oli raskasta siksi, että niillä oli kovin vähän iloa, niin tunsivat ne tällöin samoja tunteita kuin talon valtiatarkin, jonka elämä samoin oli raskasta ja ilotonta. Ero oli vain siinä, että kukkien luonto oli lempeä, jota samaa ei ainakaan kaikissa suhteissa voinut sanoa niiden valtiattaresta.
Antonia oli yksitoikkoisella vaelluksellaan, tietämättä mitä teki, joutunut jotenkin kauas tavallisilta kävelyalueiltaan, kun hän tullessaan erääseen niittypolun käänteeseen äkkiä huomasi lähellään sievän tuvan, jonka ympärillä kantoruusut kukkivat melkein yhtä kauneina kuin herrastalon puistossa. Samalla kohden toisella puolen tietä kohosi sankka koivikko. Koko näky oli pilvisestä säästä huolimatta niin sievä, että Antonia pysähtyi.
Mutta mitä hän näkikään? Miksi hän sävähtää? Tuvan ovi on auennut ja sen puitteisiin ilmestyy toinen näky: suurikokoisen miehen hahmo, puettuna upseerinkaapuun. Antonia koki silmänräpäyksessä kaikki tuhanten mahdottomien mahdollisuuksien tuskat, nähdessään tuon miehen tulevan ulos tuvasta ylväin askelin ja norjin liikkein ja nyökkäävän kevyesti jollekulle sisällä olevalle, josta Antonia näki vain tumman hameenliepeen — sillä eikö tuo mies ollut Wolrat? Ainoa mitä hänessä tuon puoliksi jähmettyneen naisen mielestä oli outoa, oli se tapa, jolla harmaa huopahattu oli vedetty melkein kokonaan miehen kasvojen yli, tämän kadotessa suoraa paala koivikkoon.
Kului pitkä tuokio, ennenkuin Antonia uskalsi edes vetää henkeään. Oliko se hän? Oliko hän salaa tullut tänne omalle maatilalleen, ei lausumaan viimeisiä jäähyväisiä, vaan urkkimaan Antoniaa tai ehkä tapaamaan jotakuta muuta? Sisartaanko?
— Minun täytyy saada se tietää!
Hän riensi tupaan ja oli jo sisällä ennenkuin ehti harkita mitä sanoisi, jos siellä tapaisi, ei Leonorea, vaan sen naisen, jonka hän hulluissa kuvitelmissaan niin monasti oli ollut näkevinään täydellisenä, häikäisevänä kaunottarena, ja jota löytääkseen hän olisi halunnut samota maailman ääreen.
Mutta tämä mielikuva hävisi heti: huoneessa seisoi lähellä akkunaa nuori talonpoikaisvaimo laskemassa hopearahoja, joita piti kädessään. Nähdessään upean naisen kiivaasti tulevan sisään, niiasi vaimo syvään ja näytti pelästyneen tulijan leimuavaa katsetta. Antonia koetti kumminkin tehdä äänensä niin Avoimeksi kuin suinkin ja kysyi:
— Anteeksi, että kysyn, kuka se herra oli, joka juuri äsken lähti täältä?
— Sitä en tiedä, armollinen rouva.
— Ettekö tiedä?
— En, en ollenkaan… Näin hänet kyllä täällä monta vuotta sitten isäntä-vainajan aikana. Sittemmin en ole häntä nähnyt, ja ehkä nytkin erehdyin, sillä hän oli vetänyt hatun niin syvälle silmilleen.
— Mutta oli kai hänellä jotain asiaa?
— Kyllä, hän pyysi lasillisen vettä, ja sitten hän jutteli poikani ja pienen kasvattipoikani kanssa, jota hän puhutteli kiltiksi ja sieväksi piltiksi, ja sitten hän antoi minulle nämä hopearahat lelujen ostoon kasvatilleni ja omalle pojalleni. Mutta kyllä leluja aina saa halvemmalla kuin tällä.
Antonian silmistä olivat liekit sammuneet — niiden kiiltoa hämmensi nyt vahva sumu… — Eikö hän sanonut mitään muuta? kysyi Antonia.
— Eipä muuta kuin lepäillessään pakisi kaikenlaista turhanpäiväistä — hän oli kävellyt nopeasti — siitä kuinka minä varmaan haluan olla hyvin kiltti pientä kasvattiani kohtaan… niinkuin en minä herra Brandtilta olisi kylliksi saanut samanlaisia kehoituksia!
— Herra Brandtilta… sopersi Antonia. — Hänenkö välityksellään olette pojan saanut ja kuinka kauvan sitten?
— Kuukausi takaperin… Se on lähetetty lastenkodista… Niiden johtokunnat ja muut Tukholman yhdistykset antavat usein lapsia hoidettaviksi tänne Smoolantiin.
— Sanoiko herra Brandt pojan olevan lastenkodista?
— Tietysti… hän luki minulle kirjeen… Mutta eikö rouva halua nähdä pienokaista?
Odottamatta vastausta vaimo avasi keittiön oven, näyttäen Antonialle kahta melkein samankokoista poikaa, jotka siellä leikkivät.
— Kumpi on vieras lapsi? — kysyi Antonia melkein kuiskaten, vaikka hänen katseensa jo itsestään oli pysähtynyt vaaleaan, sangen rakastettavan näköiseen pienokaiseen.
— Se on tuo vaalea… Tule tänne, pikku Kalle, näyttämään korealle rouvalle, kuinka hyvin sinä viihdyt maalia!
Mutta korea rouva oli nähnyt enempi kuin hän itse piti tarpeellisena.Nuo piirteet, eivätkö ne olleet kuin pienoismuotokuva!
Yhtäkkiä muuttui Antonian katse niin kovaksi ja kasvot niin jäykiksi, että lapsi, joka jo oli ojentanut kätösensä häntä kohti, pelästyneenä vetäytyi takaisin; kun vaimo siitä huolimatta tahtoi työntää lasta esiin, sopersi Antonia:
— Antakaa olla… minä en pidä lapsista! — Ja samassa hän liukui takaperin ulos ovesta sanomatta edes hyvästiä.
Tultuaan niittypolulle hän vaipui hurjasti nyyhkyttäen kanervikkoon.Mutta kun hän jälleen nousi, oli tuska muuttunut leimuavaksi vihaksi.Hänen täytyi siis kumminkin pitää tuota lasta ihan silmiensä edessä. —Voi Herra, armahda minua kurjuudessani! tämä julmuus on alhaista!…Minä kirjoitan hänelle… niin paljon voin alentua, että ilmoitanhänelle, kuinka minä halveksin… sanon hänelle… sanon…
Hän vaipui toistamiseen maahan.
Mitä sitten seurasi.
Sillä aikaa kun Antonia paluumatkallaan voimakkaitten elämystensä tyrmistyttämänä makasi maahan vaipuneena, kulki hänen äitinsä, onneton Lisen-rouva pitkin tuota autiota kotia yhä surren sitä, ettei hänen tyttärensä voinut luopua pitkistä, yksinäisistä kävelymatkoistaan. Tämä huolestutti häntä sitäkin enemmän, kun nyt oli olemassa sellainen varma toivo, jonka Lisen-rouvan yksinkertaisen ymmärryksen mukaan olisi pitänyt johtaa puolisoita sovintoon.
Mutta eivät mitkään kehoitukset, olivatpa ne miten lempeitä ja viisaita tahansa, saattaneet vaikuttaa Antoinaan, joka paraassa tapauksessa vastasi: — Antakaa minun elää niinkuin haluan! Tavallisen elämän kiertokulku ei enää koske minua. — Raskaampina hetkinään vastasi hän vain synkällä ilmeellä ja vielä synkemmällä katseella.
Naapurit, joita oli paljon ja ystävällisiä, olivat mitä kohteliaimmalla tavalla pyrkineet seurusteluun Hagestadin naisten kanssa, ja heidän oli ollutkin varsin helppo kirkonmäellä tavatessa saada käsiinsä Lisen-rouva, joka silloin tällöin otti vastaan heidän kutsujaan ja lyhyitä vastavierailuitaan. Multa Antoniaa oli turha yrittää saada esiintymään enempi emäntänä kuin vieraanakaan.
Ensin puhuttiin pakkakunnalla, että hän suri niin syvästi miehensä aiottua ulkomaanmatkaa, että hän koko tämän pitkän poissa-oloajan aikoi elää nunnan tavoin; mutta sitten kun muuan älykäs rouva oli lausunut sen huomautuksen, "että oli enemmän kuin ihmeellistä, ettei nuori vaimo niin syvässä surussaan oleskellut Tukholmassa miehensä luona, niin kauvan kun heillä vielä olisi onni olla yhdessä"… niin silloin nousi kokonainen arvelujen tulva… Nyt muistettiin, että kapteeni, joka pari viikkoa oli oleskellut Hagestadissa, oli lähtenyt aamulla heti rouvan saavuttua, ja että he tänä aikana olivat tuskin sanaa vaihtaneet; tämän oli uusi kamarineitsyt kaikessa ystävyydessä uskonut eräälle toiselle kamarineitsyelle. Lisäksi tuli vielä uusi tieto itse taloudenhoitajattarelta. Tullessaan myöhään puutarhasta, jonne hän oli unohtanut jotakin, oli tämä nähnyt kapteenin ja rouvan, senjälkeen kun he jo olivat sanoneet hyvääyötä toisilleen, oleskelevan kahdenkesken salissa ainakin tunnin ajaa ja sitten eroavan kuin kaksi vierasta, tapaamatta enää toisiaan aamulla kapteenin lähtiessä.
Tietysti naapurit kiihkeästi halusivat saada selville tämän pienen tarinan loppuluvun. Paremman puutteessa oletettiin, ettei kapteenin ulkomaanmatkasta tulisikaan mitään, että hänen sisarensa, rakastettava everstinna, saattaisi kaikki ystävälliseen ratkaisuun. Mutta kun kuultiin, että everstin perhe oli tykkänään lopettanut seurustelun kälynsä kanssa, alkoi asia näyttää siksi synkältä, että oli kaiketi luovuttava kaikista toiveista miellyttävän loppuluvun suhteen. Mutta olipa naapureilla joka tapauksessa hallussaan Hagestadin romantillinen valtiatar, joka ei tahtonut miestään kutsua edes samalla nimellä kuin tämän sisar. Onneksi oli miehellä kaksi nimeä, niin että kummankin käytettäväksi riitti yksi, sekä sisaren että vaimon, jotka varmaankin toivoivat olevansa toisistaan enemmän kuin yhden penikulman päässä. Se oli todellakin ihmeellistä mustasukkaisuutta.
Mutta tämän avioliiton salaperäisistä alkuvaiheista suvaitsivat puhella muutkin kuin naapurit. Ensinnäkin Antonian synnyinkaupunki, josta käsin Lisen-rouvalle satamalla satoi mitä tuttavallisimpia kirjeitä — sitten kylpypaikka, jossa huhut kertoivat puolisoiden välisestä jyrkästä riidasta, ja vihdoin kapteeni Hanefeltin pääkaupunkilaiset tuttavat, ystävät ja toverit, jotka eivät voineet käsittää, kuinka tämä oli saattanut jättää kauniin puolison ja äsken saamansa omaisuuden, lähteäkseen maailmalle, hän, joka jo kokonaista kolme vuotta oli oleskellut ulkomailla. Se ei voinut olla oikeata laitaa. Ja jollei kapteenin koko olemus olisi ollut sitä laatua, että kaikki kaukaisetkin viittaukset hänen läheisyydessään vaikenivat, niin olisi hän varmaan saanut monta pistosta, joilta hän nyt säilyi. Kuitenkin tuntui hänestä tukalalta, kun tiesi olevansa sentapaisten puheiden aiheena… Mutta palatkaamme Lisen-rouvaan, jota myöskin raskauttivat nuo kiertelevät jaaritukset.
Huolestuneena siitä, että Antonia tänään viipyi tavallista kauvemmin, oli Lisen-rouva juuri kietoutunut kaapuunsa lähteäkseen tytärtään vastaan, kun hän eteisessä tapasi herra Brandtin, joka palautti hänet takaisin saliin.
— Mikä on?… Onko herra Brandt ulkosalla nähnyt tytärtäni?
— Kyllä, hyvä rouva, näin hänet äsken aivan lopen väsyneenä erään puun alla etäisemmällä niityllä. Hän i näyttänyt huomaavan minua ollenkaan, mutta kun pelkäsin hänen sellaisessa tilassa helposti voivan vilustua, rohkenin yrittää häntä nousemaan.
— Hyvä Jumala, olisiko hänelle vaan mitään tapahtunut? Ei suinkaan hän ollut pyörtynyt?
— Ei oikein… Ainakaan hän ei huolinut avustani, vaan tulee itse hitaasti jälessä. Menkää, hyvä rouva, häntä vastaan, mutta en luule, että häneltä sopii mitään kysyä. Hänen oma levottomuutensa ja tavallista pitempi matka ovat luultavasti koskeneet hänen hermoihinsa.
— Minä tiedän kuinka järkevä ja avulias herra Brandt on ja tottelen empimättä, — sanoi rouva Lisen ja lähti.
Kuu herra Brandt jäi yksin, tuli hänen kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän mumisi itsekseen: Hän on varmaan ollut torpassa, hän on nähnyt pojan ja kuvitellut huomanneensa jotain yhtäläisyyttä, jota onkin olemassa. Miksi Jumalan nimessä piti pojan joutua juuri tänne ja minun välitykselläni! En tahdo uskoa mitään pahaa. Ei, kaikkien pyhäin nimessä, sitä en tahdo, mutta Jumalan kiitos, ettei siitä asiasta ole puhuttu tavuakaan. Mutta ehkei se ollenkaan olekaan sama asia, joka niin on runnellut tuon nuoren nais-raukan ulkomuodon! Mutta joka tapauksessa sijoitan minä samaan paikkaan sen toisenkin pojan, jonka lastenkodin johtokunta haluaa jättää jonnekin hoidettavaksi. Sillä lailla asia tulee jokapäiväiseksi.
Lisen-rouva tapasi Antonian pikemmin kuin oli odottanutkaan, mutta kaikkeen äidin osanottoon vastasi tytär vain, että kuumuus oli hänet uuvuttanut.
— Kuumuus! virkkoi rouva Lisen vetäen kaapua tiukemmalle syyskoleuden tähden. — No, samantekevä, minä olen iloinen, että pian olet kotona. Kunpa vaan enemmän ajattelisit sitä kallista edesvastuuta, joka sinulla nykyään on, etkä ryhtyisi tällaisiin varomattomuuksiin!
— Oi rakas äiti, älä minulle alati muistuta semmoisesta onnesta, joka minun mielestäni on kaikkein epämääräisin. Voidakseen tuntea sen sillä tavoin kuin naisen pitäisi, olisi sen tultava taivaan lähettämänä pelastuksen ja siunauksen sanomana, mutta — lisäsi hän, kääntäen äitiinsä katseen, joka lohduttomuudellaan saattoi tämän värisemään — milloin saapuu minulle siunaus ja onni? Äiti-parka, onko sinun oma äitiytesi sitten niin onnellista?
— Se on ollut onnellista!
— Oi, minä ymmärrän kyllä nuo viattomat unelmat tyttären kehdon ääressä, mutta jättäkäämme se, mikä on loitolle jäänyt! Minä kaipaan nyt lähinnä oman huoneeni yksinäisyyttä ja unta…
Pian tämän jälkeen Lisen-rouva jätti nuoren naisen hänen makuuhuoneensa sohvaan. Antonian silmissä paloi sellainen malttamattomuus, että äiti ymmärsi kaiken huolenpidon yrityksen turhaksi, niin tarpeellista kuin se olisi ollutkin.
Niin pian kuin Antonia oli jäänyt yksin, kiirehti hän kirjoituspöydän ääreen, tempasi eteensä paperin ja kynän ja kirjoitti hetkeäkään malttamatta miehelleen seuraavat rivit:
"Ylväs kapteeni Hanefelt on siis päässyt niin pitkälle oman ylpeytensä kukistamisessa, että on alentunut tuntemattomana kuljeskelemaan niillä seuduilla, missä hänellä ennen oli koti ja vaimo. Näillä kappaleilla ei häneen kuitenkaan ole ollut mitään vetovoimaa erään toisen muiston rinnalla, erään elävän, kalliin muiston.
Oi, kuinka ihmeelliseltä mahtaa tuntua miehestä, joka tyynessä itseluottamuksessaan on luonnollisimpana asiana ottanut vastaan maailman ylistyksen ja puolisonsa jumaloimisen; miltä hänestä mahtaa tuntua, alentaessaan itse itsensä niin, että jumaloiminen on muuttunut halveksimiseksi. Tiedä, että olisin jyrkästi hylännyt kaikki muut todistukset kuin omien silmieni… Minä näin sinut tullessasi Jokitorpasta.
Mitä olen kirjoittanut? Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Nöyryytys tappaa minut. Toivon että Jumala armahtaa minun kurjuuttani, ellei ennen, niin sen hetken tullessa, jolloin nainen horjuu elämän ja kuoleman välillä.
Oi, Wolrat, Wolrat, miksi me milloinkaan yhdyimme?"
Sinetöittyään vaarallisen mielenpurkauksensa hän soitti palvelijan ja käski tämän viedä kirjeen herra Brandtille toimitettavaksi päivän postissa Tukholmaan. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi villiä iloa siitä ajatuksesta, että hänen kirjeensä kohtaisi Wolratin ensimäisenä tämän palatessa pääkaupunkiin.
Neljä seuraavaa päivää Antonia oli yhtämittaisessa mielenliikutuksen sekasorrossa eikä halunnut, että yksikään selvittävä järjensäde olisi tuota tilaa valaissut. Mutta viidentenä päivänä hänestä tuntui kuin jokin vilvoittava kylpy olisi yhdellä kertaa huuhtonut kaikki hehkuvat usvat hänen ympäriltään. Mistä se johtui? Siitä, että hän aamulla oli saanut mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että hän saman päivän iltana aikoi lähteä ulkomaille, toisin sanoen samana päivänä, jona Antonia oli luullut nähneensä hänen tulleen ulos torpasta.
Lyhyen kirjeen loppu kuului näin:
"Olen nyt oleskellut täällä yhdeksän viikkoa, jona aikana sinä olisit voinut kutsua minut takaisin, jos rakkautesi kerrankin olisi voittanut ne intohimot, jotka sinussa ovat rakkautta voimakkaammat.
Hyvä… sinun puolisosi ei kuulu niihin miehiin, joilla on tarve voivotella vaivojaan sille naiselle, joka on murskannut heidän toiveensa. Minä lähden nyt avaraan maailmaan voidakseni sitkeillä ponnistuksilla ja tarmokkaalla työllä hävittää lyhyen onneni muistot. Jos sen voin, uskallan tuskin aavistaa, mitä on tuleva sen lämmön sijaan, joka tähän asti niin uskollisena on palanut minun rinnassani. Yhtä pyydän sinulta: älä tästälähin herjaa ja haavoita minua! Sillä silloin… mutta siitä en halua puhua.
Kuulkoon Jumala rukoukseni sinun ja sen olennon puolesta, jotaehkä kerran saan syleillä!
Annan sinulle Ranskaan saavuttuani tiedon ensimäisestäoleskelupaikastani."
Kuten sanottu, lauhdutti tämä kirje kaikki Antonian sielunkiihkot. Hän oli kaksin verroin onnellinen; ensiksi sen tähden, ettei hänen näkemänsä mies ollutkaan Wolrat, ja sitten sen tähden, ettei tuo onneton kirje ollut joutunut Wolratin käsiin. Mutta tämä jälkimäinen onnen aihe oli lyhytaikainen, sillä kun herra Brandt Antonian pyynnöstä kirjoitti postilaitokseen saadakseen kirjeen palautetuksi, vastattiin sieltä, että kirje oli parin muun kirjeen ohella lähetetty edelleen kapteenin antaman osoitteen mukaan.
Nyt oli Antonia todella säälittävä, sillä hänen kärsimystensä määrä oli niin suuri, että jolleivät kyyneleet lopulta olisi tulleet huojentamaan hänen valtavaa tuskaansa, olisi hän voinut menehtyä katumuksesta, itsesyytöksestä ja epätoivosta, joka häntä rääkkäsi. Eikö Wolrat ollut varoittanut häntä enemmistä herjauksista ja loukkauksista? Ja eikö hän ollut siihen vielä lisännyt: "Sillä silloin." Jatkon hän oli jättänyt sanomatta. Sitä ei tarvittukaan. Antonia aavisti, mikä se olisi.
— Antonia, — sanoi äiti kuullessaan tyttären yötä päivää kulkevan edestakaisin makuuhuoneessaan, — mitä Herran nimessä sinulle nyt vielä on tapahtunut? Tiesithän sinä hänen lähtönsä, etkä tehnyt mitään häntä pidättääksesi.
— Ei hänen lähtönsä minuun niin paljoa vaikuta. Tällä kertaa on parempikin, että hän elää toimeliasta elämää jossain muualla, kuin että hän olisi täällä sidottuna ja katkerana. Eron voin nyt kyllä kärsiä, mutta on jotain muuta, jota en voi kestää: tieto siitä, että ainakin yhdessä suhteessa olen tehnyt hänelle väärin. Rakas äiti, ole kärsivällinen minua kohtaan!
Käynti Melldalissa.
Raskain, hitain askelin hiipi syksy vähitellen Hagestadiin. Oltiin jo likellä joulukuun alkua, ja jollei sairaus olisi pidätellyt Antoniaa kotosalla, niin piteli häntä ainakin apeamielisyys, joka hänet oli vallannut ankarain mielenliikutusten jälkeen.
Se sai alkunsa, kun hän ulkomaalta käsin sai mieheltään ensimäisen kirjeen, jonka ohessa seurasi hänen oma kirjeensä, miehen kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, että hän olisi sitä lukenut. Tätä ei siitä huolimatta saattanut epäillä, sillä kirje oli avattu. Muuten kirjoitti hän vain muutaman sanan matkasuunnitelmastaan, toivoen, ettei Antonia enää halveksisi seurustelua hänen sisarensa kanssa, sekä pyysi häntä ei tosin lämpöisin, mutta ei kylminkään sanoin olemaan varovainen ja kaikessa noudattamaan lempeän äitinsä neuvoja.
Mitään kaukaisintakaan viittausta kotiintulosta ja jälleen yhtymisestä ei ollut. Hänen mieltään näkyivät kiinnittävän yksinomaan ne työt, joihin hän oli ryhtyvä.
Kun ei nyt ainakaan pariin vuoteen ollut mitään toivoa eikä pelkoa jälleennäkemisestä, alkoi Antonian elämässä tästä ruveten välinpitämätön hiljaisuus. Kalvavat tunteet asettuivat, niinkuin kaikki olisi vaipunut kuolemaan, äitinsäkään kanssa hän ei suostunut puhumaan poissaolevasta puolisostaan. Jos katumus todenperään alkoi häntä ahdistaa, väistyi se heti kun hän muisti, että hän nyt oli saavuttanut sen, mitä miehen varoitus tarkoitti: tämän täydellisen halveksumisen (sillä muuten olisi hän osoittanut loukkaantuneensa Antonion hurjasta kirjeestä), ja että kaikki siis oli lopussa.
Herra Brandtin häät oli lykätty joulukuun alkupäiviin; ne oli tällöin määrä viettää morsiamen kasvatusvanhempain luona, toisin sanoen naapuripitäjän pappilassa, jossa mamselli Sofie Dahlia, kuolleen komministerin tytärtä, oli lempeydellä kasvattanut lapseton rovasti vaimonsa kanssa.
Nyt pyysi herra Brandt sitä suurta suosiota, että hänen armonsa osoittaisi hänelle ja hänen morsiamelleen sen kunnian, että olisi läsnä vihkiäisissä, ja Antonian täytyi äidin vakavasta vaatimuksesta suostua, ensin jo kieltäydyttyänsä; Lisen-rouva selitti painavasti, että kunnon vuokraajalle oli säädyllisyyden nimessä tämä huomaavaisuus myönnettävä.
Herra Brandt poistui ihastuneena ja kiitollisena.
— Mikä nyt on lähin seuraus tästä lupauksesta? — kysyi Antonia jäätyään kahdenkesken äitinsä kanssa. — Ensin pitää minun tehdä vierailu Melldaliin — en voi loukata everstin perhettä, tai oikeammin jotakuta muuta, suostumalla tähän juhlallisuuteen ennenkuin olen käynyt muualla.
— Minua ilahuttaa, että suot everstiläisille kunnianosoituksen, joka suinkaan ei tule heitä kohtaan liian aikaisin. Lähdemme siis sinne huomenna aamupäivällä.
Ja niin tapahtui. Mutta vierailu kesti tuskin puolta tuntia, sillä onneksi tai onnettomuudeksi ei everstinna ollut kotona, ja vieraiden tullessa sisään harjoitti eversti juuri komppaniaansa, mihin kuului kuusi kappaletta koiria, jotka istuen takajaloillaan, pieni keppi toisessa etukäpälässä, opettelivat — kunniantekoa.
Aluksi syntyi äkkinäisen keskeytyksen johdosta hälinä ja haukunta, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, kunnes pikkujoukko sai käskyn palvelijan johdattamana marssia "kasarmiin", kuten eversti nimitti sitä maakerroksen huonetta, joka oli järjestetty hänen suosikeilleen.
Kun tämä oli onnellisesti ohi, alkoi eversti arastellen ja kumarrellen juoksennella edestakaisin, vuoroin valitellen, että hänen kallis Leonorensa oli lähtenyt kaupunkiin eikä palaisi ennen kuin iltapäivällä, ja vuoroin luetellen kaikkia niitä herkkuja, joita hän joka tapauksessa voisi tarjota päivälliseksi, siltä varalta, että naiset olisivat niin suosiollisia ja jäisivät hänen vieraikseen. Leonore tulisi ihan lohduttomaksi, jos tällaiset vieraat ennen hänen tuloaan pääsisivät lähtemään.
Aivan kyllästyneenä pääsi Antonia lopulta vaipumaan sohvaan, ei hyllyvien tyynyjen vaan keittokirjojen ja koiranpentujen sekaan, jotka viimemainitut eivät vielä vapaaehtoisinakaan olleet päässeet komppaniaan. Mutta nyt nousi entistä pahempi vingunta näiden everstin pienten erikoissuosikkien kesken, jotka eivät rauhoittuneet, ennenkuin hän oli työntänyt yhden pieneen koriin, toisen takataskuunsa ja ottanut kolmannen käsivarrelleen. Tämän ohella tuo hyväntahtoinen mies koko ajan saneli anteeksipyyntöjä vuoroin naisille, vuoroin aamupäiväunestaan häiriintyneille lemmikeilleen.
Antonia keskeytti sitte hänen puhelunsa Lisen-rouvan kanssa valittaen päänsärkyä, jolle kivulle Leonore oli opettanut everstin antamaan erikoista arvoa, ja lausui toivomuksen, että hän joskus saisi nähdä Hagestadissa sukulaisensa, ennen kuin nämä, luultavasti nyt kuten ennenkin, uudenvuoden aikaan muuttaisivat Tukholmaan.
Mutta vähemmän miellyttävänä yllätyksenä Antonia saikin everstiltä kuulla, että he täksi talveksi jäisivät tänne, koska Leonore oli aivan väsynyt huveihin ja yövalvontaan — ja minä, — jatkoi eversti, uhraan mielelläni peli-iltani, etenkin kun hän on luvannut hankkia minulle uutta huvitusta. — Viimeiset sanat eversti lausui veikein ja salaperäisin ilmein, mikä Antoniasta näytti typerältä ja hullunkuriselta. Mutta myöhemmin hän tunnusti suureksi onneksi itselleen, ettei tuo lavertelias mies ollut ehtinyt toteuttaa aiettaan ja uskoa hänelle, mitä laatua tuo uusi huvitus oli. Muuan pikkuasia pelasti hänet siitä: pieni koiranpentu oli suvainnut ryömiä ulos everstin takataskusta ja pudota maiskahti lattiaan, jolloin eversti siihen määrään sekaantui ja hämmentyi, että hän unohti kaiken muun.
Pian senjälkeen vierailu päättyi.
Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.
Antonian vastenmielisyys kohosi yli kaikkien kuvittelujen, kun hänen piti täyttää herra Brandtille antamansa lupaus. Todellisella kauhulla hän ajatteli nyt ensi kerran joutuvansa uteliaan ihmisjoukon odotetuksi silmänruoaksi. Äidiltään oli hän saanut kuulla missä määrin tuntemattomia ihmisiä huvitti hänen "romanttinen luostari-elämänsä" ja juuri siitä syystä — kuten rouva Lisen sanoi — ettei Antonia ikuisesti pysyisi taru-henkilönä, oli hänen aivan välttämätön joskus näyttää, ettei hän itse suinkaan halunnut pitää yllä ihmisten mielenkiintoa ja uteliaisuutta.
— Niin, — sanoi Antonia, kun oli pukeutunut ja kauniina ja korskeana ja kylmänä kuin jumalatar silmäsi välinpitämättömästi peiliin, jotenkin halveksien vetäen tummanpunaisen kameliaseppeleen vihreät lehdet alemmaksi marmorivalkealle otsalleen, — niin varmaankin he saavat paljon huvia minun seurastani! Aion olla niin luoksepääsemätön, että he tuntevat huojennusta, kun minä lähden pois heti kun pitkällinen ateria on päättynyt.
— Jos tahdot olla sillä tavoin rakastettava, vastas äiti, niin palkitset täydellisellä kiittämättömyydellä herra Brandtin alituisen huolenpidon. Jos lupauksesi mukaan kunnioitat hänen juhlapäiväänsä, niin älä tee sitä kuningattaren tavoin, joka osoittaa alamaiselleen vain niukan suosion, vaan sydämellisen kohteliaasti, mikä on ainoa tapa, jolla sinä voit palkita sen ajan ja vaivan, jonka hän uhraa meidän tähtemme. Herra Brandt on vuokrannut Hagestadin, eikä hänen tarvitsisi välittää vähääkään muusta kuin vuokrasumman maksamisesta, jollei hän olisi luvannut toisin miehellesi.
— Siinä on kyllä perää, äiti, mutta en voi mitään sille, että olen kovin kyllästynyt tähän uuteen järjestelmään. Olen aivan varma, että herra Brandtin eloisa ja naurunhaluinen nuorikko ottaa oikeuden juosta täällä minun luonani tarjoamassa miellyttävää seuraansa. Sinä päivänä, jona hän oli katsomassa tulevaa asuinsijaansa, kuulin kujalle asti, kuinka hän liversi ja huusi pianon ääressä ja lensi ovista ulos ja sisään kuin rajuilma; hän pysyi tuskin asemillaan ollessaan virallisella käynnillään meidän puolellamme.
— Minä pidän herra Brandtia onnellisena saadessaan niin iloisen ja hyväluontoisen puolison, ja jos sinä tahdot säilyttää sovun, niin varo loukkaamasta häntä hänen morsiamensa kautta. Minä olen aivan ihastunut kilttiin pikku Sofie Dahliin. Mutta nyt, lapsi kulta, tulevat vaunut esiin — sulhanen itse on ajopenkillä.
Sisään tuleva neitsyt sai kääriä Antonian kaapuihin ja saaleihin, ja niin paljon olivat äidin kehoitukset vaikuttaneet, että Antonia aivan tuttavallisesti hymyillen salli herra Brandtin auttaa häntä vaunuihin.
Kun Hagestadin ajoneuvot vierivät häätalon pihaan suvaitsi rovasti itse astua portaille ottamaan vastaan sitä vierasta, jota pidettiin niin korkeassa arvossa. Mutta samassa kun Antonian piti vastata niihin valittuihin kohteliaisuuksiin, joita tulvi rovastin huulilta, joutui hän siinä määrin hämilleen, että vastaus lievimmin sanoen tuli katkonaiseksi.
Asia oli niin, että aikoessaan juuri nostaa jalkansa vaunuista portaille, hän näki pitkän miehen, joka puettuna upseerinkaapuun ja espanjalainen hattu vedettynä otsalle alkavan lumipyryn suojaksi kiiruhti päärakennuksen takaosasta pieneen vierasrakennukseen toiselle puolen pihaa.
Palvelijan vuorostaan auttaessa rouva Liseniä sai Antonia tilaisuuden kysyä herra Brandtilta, kuka tuo upseeri oli.
Ihmetellen sellaista kysymystä muuten niin välinpitämättömän nuoren rouvan taholta vastasi herra Brandt: — Se oli luultavasti ruustinnan sisarenpoika, ratsumestari Holst, joka on saapunut häihin.
— Oleskeleeko hän usein täällä?
— Sangen harvoin… en tiedä nähneeni häntä täällä muulloin kuin muutama kuukausi sitten, jolloin hän eräällä matkalla viipyi yhden päivän täällä pappilassa.
— Mitä… mitä, — toisteli Antonia yhäti mielessään rovastin johtaessa häntä naisten pukuhuoneen ovelle, — mitä asiaa sillä miehellä saattoi olla Jokitorppaan? Sillä varmaan oli hän se, jonka näin. Olin houkkio luullessani häntä Wolratiksi.
Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin. Hänen päästyään rovastin käsivarresta tuli häntä vastaan ruustinna, tarjoten hänelle kokonaisen varaston kohteliaisuuksia sen johdosta, että sai nähdä Hagestadin valtiattaren, ja toisen varaston toivomuksia, että hänen rakas kasvattityttärensä hyvin soveltuisi seuraksi rouva Hanefeltille. Onneksi seurasi nyt esittely Lisen-rouvalle ja senjälkeen kokonainen liuta naisia, jotka alkoivat tunkeilla pukuhuoneen molempien peilien edessä. Emännän täytyi näinollen luopua tuttavallisuudesta ja rientää vierashuoneeseen saamaan päällensä juhlakomeuden ja sitten ottamaan vastaan häävieraita.
Vihkimisen aikana riitti Antonialta tuskin silmäystä vielä vähemmän rukousta morsiusparin hyväksi, ja kumminkin tiesi hän paraiten, kuinka matka on vakava kahdelle ihmiselle, jotka vihkijakkaralta lähtevät elämän tuntemattomille teille. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt mieheen, jonka hän oli nähnyt pihalla, ja ihmeellistä oli, että kun juhlamenojen ja onnittelujen jälkeen hänelle esiteltiin pöytätoveriksi ratsumestari Holst, tämäkin näytti jotenkin hämmentyneeltä, ja hänen hienoille maailmanmiehen kasvoilleen levisi huomattava puna.
— Minulla on onni, — sanoi hän lopulta, lukeutua Hanefeltin vanhoihin ystäviin, ja hänen luonteeseensa ja sieluunsa katsoen voin pitää erikoisena kunnianani, että hän on pitänyt minua veljenään.
Viimeisten sanojen ohella hän tutkivasti vilkaisi Antoniaan, joka melkein säikkyi hänen silmiensä terävää loistetta.
— Ehkäpä nyt, — ajatteli Antonia, — pilkahtaa joku valonsäde siihen salaperäiseen hämärään, joka ympäröi Jokitorpan pieniä muukalaisia. Ehkäpä Wolratin ensimmäiset tunteet ovat kohdistuneet ratsumestarin sisareen. — Ja kun hän ratsumestarin käsivarteen nojaten saapui ruokasaliin keskelle paikkojaan etsivien ja tuolejaan kolistelevien vieraitten kirjavaa parvea, lausui hän, rohkeasti seuraten uusien vaikutelmiensa virtaa:
— En tiedä, herra ratsumestari, kuulinko väärin, mutta eikö ruustinna odottanut tänne myöskin sisarensatytärtä. Onko hän täällä?
— Ei, ei ole ollut kysymystäkään, että joku nuorista sisaristani tulisi mukaan. Vanhin valmistautuu juuri pääsemään ripille… nuorin on vasta neljäntoistavuotias, keskellä koululukujaan.
— Se oli siis erehdys… Antonia hengitti helpommin, mutta sittenkään hän ei ollut saanut tietoonsa, mitä tekemistä ratsumestarilla oli Jokitorpassa.
Sitä ihmetellessään ei hän enää tuntenutkaan edelläkäynyttä vaivaavaa tunnetta siitä, että hän joutuisi koko seuran huomion esineeksi. Ja siksi hän joutui. Siinä suhteessa jäi morsionkin hänen rinnallaan varjoon.
Ensin tuntui ihmisistä siltä kuin olisivat he jollain tavoin pettyneet, kun Antonia ei ollutkaan sen kalpeampi, laihempi, eikä enempää kuutamoinen kuin mikään romaanin sankaritar siihen päivään asti, mutta hänen hämmästyttävä kauneutensa, hänen ylhäinen ja kylmä ryhtinsä, hänen valikoitu pukunsa, vaikka hänellä olikin vain pitseillä runsaasti reunustettu musta silkkihame ja punainen saali, saman värinen kuin hiuskoriste — siinä kaikessa oli pitkäksi aikaa kyllin katseltavaa ja arveltavaa. Mutta pian täytyi jonkun jo naapurilleen kuiskaten vakuuttaa, että hänen jäykkyytensä, vaiteliaisuutensa ja silminnähtävä välinpitämättömyytensä olivat juuri sitä, mitä saattoi odottaa sellaiselta naiselta, joka juonittelevalla luonteellaan oli parissa kuukaudessa niin ehtinyt kyllästyttää miehensä, että tämän täytyi paeta uudesta kodistaan.
Tällaiseen kuiskaukseen tuli tietysti vastaus yhtä herttaisessa äänilajissa. — Niin no, rakkaani, jääkappale ihmishahmossa, vaikkapa kauniissakin, ei liene niin hirveän viettelevä, etenkin kun siihen vielä liittyy jotain sellaista outoutta. Ja riippumatta siitä, päästäänkö joskus vai eikö koskaan päästä selvyyteen heidän eronsa syystä, niin tarvitsee vaan nähdä tuo nainen, jotta jo ymmärtää, että kaikki syy on hänen tahollaan.
Epäilemättä aivan toisenlaisesta harrastuksesta kääntyi ratsumestari jo kolmannen kerran hajamielisen nuoren rouvan puoleen.
— Kapteeni Hanefelt — ne sanat saivat heti eloa kuvapatsaaseen — ei kai ole odotettavissa kotiin ennenkuin vuoden tai parin päästä?
Antonian silmien läpikuultavissa syvyyksissä kuvastui hänen ponnistelustaan huolimatta voimakas tuska, hänen luodessaan ne ratsumestariin. — Ei, vastasi hän hiljaa, tuskin hän palaa ennen… Pelkään, — jatkoi hän epäröiden,— että äsken olin hiukan hajamielinen, mutta minua ihmetyttää, ellen muutama kuukausi sitten nähnyt herra ratsumestaria erään pienen tuvan ovella lähellä Hagestadin alueitten rajaa?
Tämän kuullessaan ratsumestari muuttui kalpeammaksi kuin lautasliina, jonka hän vei kasvoilleen. Mutta hän vastasi vähääkään hämmentymättä: — Oi, tekö se olitte hyvä rouva, jonka silloin huomasin? Minä olin pistäytynyt tupaan saadakseni lasin vettä.
Tähän päättyi kaikki keskustelu ja yksityinen pakina, kun malja- ja hääpuheet alkoivat. Ja heti kun oli noustu pöydästä, ajettiin rouva Hanefeltin vaunut esiin — kaikki pidättely-yritykset olivat turhia. Mutta lähteissään hän lausui sentään morsiamelle ja tämän kasvatusvanhemmille siksi monta ystävällistä ja sydämellistä sanaa, etteivät nämä tunteneet minkäänlaista tyytymättömyyttä hänestä erotessaan.
Viimeinen henkilö vaunujen luona oli ratsumestari Holst. Ja Jumala tietäköön (Antonia ei ainakaan tietänyt) miksi tämä eräänlaisella surumielisellä kiihkeydellä kumartui syvään hänen puoleensa, jotta hänen huulensa pitkine vaaleine viiksineen painuivat kovasti hänen kättään vasten.
— Tiedän, että te elätte erakko-elämää, — kuiskasi hän, — muuten tuskin voisin vastustaa houkutusta pyytää saada kunnian käydä teitä tervehtimässä. Mutta on parasta tukahuttaa se toivomus. Älkää ajatelko minusta katkerasti, jos ymmärrätte minut! Ellette minua käsitä, niin unohtakaa nämä sanat, mutta olkaa kaikessa tapauksessa vakuutettu siitä, ettei niitä määrännyt röyhkeys, vaan mitä kunnioittavin harrastus ja osanotto!
— Mitä kummaa tuo vieras mies haasteli sinulle niin tuttavallisesti? — kysyi Lisen-rouva matkalla.
— Rakas äiti, en käsitä mitään muuta siitä mitä hän minulle sanoi, kuin että hän arveli minun tuntevan jonkun seikan, joka koskee häntä ja Wolratia yhteisesti. He ovat luultavasti olleet läheisiä ystäviä.
Rouva Sofie Brandt.
Antonian ennustus kävi toteen. Siipirakennuksessa asuva rouva tahtoi välttämättömästi ilahuttaa armollista rouvaa päärakennuksessa, eikä hän lainkaan pahastunut eikä tullut toivottomaksi, vaikka ensinmainittu väsyneesti, ehkä hieman ylhäisin ilmein selitti, ettei hän kaivannut muuta kuin häiritsemätöntä hiljaisuutta.
— Kuulehan, pikku Sofie, — virkkoi herra Brandt vaimolleen kohdatessaan hänet eräänä päivänä pihamaalla, kun tämä juuri palasi tavanmukaiselta käynniltään Antonian luota, — minä toivon, ettet sentään liian usein vaivaa hänen armoaan hyväätarkoittavilla vierailuillasi.
— Vielä mitä! Jos saisin aikaa monilta tehtäviltäni, kävisin siellä vielä useammin. Onhan aivan selvää että hän enemmän kuin itse tietääkään tarvitsee virkistävää, ellen sanoisi repäisevää seuraa. Hän on niin raskasmielinen, että se pikku olentoraukka, joka tulee maailmaan, saa varmaan jo kapalolapsena kärsiä siitä.
— Niin minäkin oikeastaan luulen… mutta lupaa nyt kaikessa tapauksessa minulle, ettet käy hänen luonaan niin usein!
— Sen minä itse ymmärrän parhaiten… älä sinä ollenkaan huolehdi siitä asiasta!
— Sinun täytyy, rakas kultaseni, suoda anteeksi että kuitenkin sen teen! Olen varma, että sinä rasitat häntä, ja jos itse luulet toisin, niin toivon, että sinä joka tapauksessa noudatat minun mieltäni.
Tämä oli se onnellinen vakaumus, josta herra Brandt oli maininnut kapteeni Hanefeltille, kun oli ollut kysymys hänen ja tulevan vaimonsa keskinäisestä suhteesta, ja jonka johdosta kapteeni oli hieman epäillen onnitellut häntä.
Valitettavasti tuo kunnon mies sai heti ensi kerralla koetellessaan aviomiehenvaltaansa kokea kivakkaa vastarintaa.
Sofie vastasi hänelle raikuvaan nauruun puhjeten:
— Etkö häpeä lausua minulle vasten kasvoja mokomaa tyhmyyttä? Etkö käsitä, että jos morsian pyrkiikin miellyttämään sulhastaan sellaisella narrimaisella vakuutuksella, että hän kaikessa taipuu hänen toivomuksiinsa ja kehoituksiinsa, niin ei aviovaimo suinkaan anna sellaisia lupauksia.
— Sinä lasket leikkiä, mutta minä puhun vakavasti.
— No no, älä nyt synkisty! Tulevaisuudessa saame nähdä, minkälaisia mahdollisuuksia sinulla on tehdä minusta kuuliainen. Mutta nyt minun täytyy puhua sinulle muutamista tärkeistä talousasioista. — Hän tarttui miehensä käsivarteen, vetäen hänet mukanaan heidän omaan, pieneen, hauskaan huoneeseensa, missä hän sai tilaisuuden esiintyä niin tietorikkaana, että herra Brandt tunsi itsensä täysin tyytyväiseksi.
Muutamia päiviä tämän äskennaineiden keskustelun jälkeen teki Antonia eräänä harvinaisen kauniina joulukuun päivänä pitkähkön kävelymatkan, jollaiset nyttemmin olivat hänelle harvinaisuuksia.
Hän mietti parhaillaan, kuten oli tehnyt koko ajan Brandtin häiden jälkeen, ratsumestari Holstin hämäriä sanoja, kun tämä vaunujen vieressä seisoessaan oli kumartunut hänen puoleensa ja suudellut hänen kättään. Hänestä tuntui kuin Holstin päähän äkkiä olisi pistänyt kerrassaan yllättävä ajatus ja Antonian mielestä oli ainoa todennäköinen selitys se, että Holst oli käynyt Jokitorpassa Wolratin lähettinä, ja että ensinmainittu katsoi senvuoksi loukanneensa Antonian tunteita. Mutta tämäkään otaksuma ei ollut täysin tyydyttävä, koska hän ei voinut muistaa, että Wolrat olisi muuta kuin pari kertaa ja silloinkin kylmästi ja sivumennen maininnut ratsumestarin nimeä. Jos he olisivat olleet vanhoja ystäviä, olisi Wolrat varmaan kutsunut hänet vieraakseen häihinsä.
Syventyneenä näihin mietiskelyihin, jotka voimakkaan valtavasti saivat hänet muistamaan miestään, joka niin harvoin kirjoitti hänelle, oli hän juuri pysähtynyt yleensä vain katsellakseen jotakin, jollaista sopivaa ei näkynyt, kun hänen pariinsa pyörähti Sofie rouva, joka hänkin oli kävelemässä.
— Kuinka hauskaa, että satuimme kohtaamaan täällä ulkosalla! Aikooko teidän armonne mennä vietä kauemmas?
— En, mutta en myöskään tahdo pidättää rouva Brandtia, sillä te kävelette nopeammin ja teillä varmaankin on kiire.
— Mitä tyhjää, ei minulla ole ollenkaan kiire tänään… ja koska olen ollut kävelemässä aina Jokitorpalle saakka (teidän armonne ei luullakseni tiedä, missä se onkaan), niin minun on nyt hyvä astella hitaammin. Ja minä pidän kernaasti teidän armollenne seuraa, ellei se ole teille epämieluista.
Se olisi todellakin ollut Antonialle hyvin epämieluista, ellei Sofie olisi sattunut mainitsemaan erästä nimeä, joka ei koskaan soinut Antonian korvaan herättämättä hänessä tuskallista mielenkiintoa.
— Minä tiedän sen paikan, — vastasi hän. — Oliko rouva Brandtilla sinne asiaa?
— Kyllä, sillä mieheni on pyytänyt minua käymään usein katsomassa kahta pientä poikasta, jotka Tukholman lastenkodin johtokunta on antanut hänelle toimeksi sijoittaa tänne maaseudulle. Kelpo Smoolantimme saa usein kunnian ottaa vastaan sellaisia pikku vieraita pääkaupungin hyväntekeväisyyslaitoksista.
— Onko lähetetty yksi lapsi lisää? Silloin saa nainen, jolla itselläänkin on poika, kolme lasta hoidettavakseen.
— Oh, se kävisi kyllä mainiosti päinsä sekin, mutta nyt hän kuitenkin menettää molemmat vieraat lapset.
— Kuinka niin… eikö herra Brandt ole tyytyväinen hoitoon?
— Onpa kyllä… mutta minä vien juuri kotiin sen suuren uutisen, että everstin herrasväki Melldalissa haluaa ainakin joksikin aikaa molemmat pojat luokseen. He aikovat ottaa toisen lapsista kasvatikseen, mutta valintaa varten tahtoo eversti, että molemmat lapset lähetetään sinne. Voi hyvänen aika, teidän armonne, minä olen varmaan jo laverrellut liikaa… näen, että teidän armonne on hyvin väsynyt, ja minua oikein pahoittaa hajamielisyyteni.
— Rouva Brandtin ei tarvitse olla levoton! Väsymykseni menee pian ohi.Olkaa hyvä ja menkää edellä, minä tulen verkkaan jälestä.