Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.
Niin kauan kuin Sofien hame vilkkuili näkyvissä ei Antonia uskaltanut liikahtaa, mutta kun ensimainittu vihdoin oli kadonnut, tunkeutui toinen toistaan seuraava kuumeväristys hänen luittensa ja ytimiensä läpi, jotta hänen täytyi kouristuksen tapaisesti tarttua lähimpään puuhun.
— Voi Wolrat, Wolrat, sinä olet siis kääntynyt sisaresi puoleen, ja hän on osoittanut suurempaa jalomielisyyttä kuin vaimosi, joka ei keksinyt tarpeeksi kovia sanoja tuomitakseen sitä naista, johon sinun suosiosi kerran on kohdistunut. Ja tämä vaimo vaati vielä lisäksi sinulta sellaista, mihin kunniallinen mies ei koskaan voisi suostua: kavaltamaan tuon naisen nimen.
Ensimäisen kerran hän sielussaan teki tämän myönnytyksen, miltei anteeksipyynnön.
Ei koskaan, koskaan hän anna minulle anteeksi! Vaikka katumukseni muodostuisi niin hehkuvaksi, katkeraksi ja kiduttavaksi kuin se milloinkaan voi muodostua, ei se hyödytä minua lainkaan nyt kun oikea aika on ohi. Olipa sentään tavaton onni kurjuudessa, ettei Leonore ollut kotona käydessämme siellä. En tiedä, mikä olisikaan voinut olla seurauksena ja kuinka olisin käyttäytynyt, jos olisin äkkiarvaamatta kuullut tuon uutisen hänen läsnäollessaan. Sillä vaikkapa kunnon eversti olisi lopettanut kertomuksensa uskomalla minulle, mitä kaikkia huvituksia hänen vaimonsa aikoo talvella tarjota hänelle, olisi äiti heti havainnut sen hämmästyttävän kiihtymyksen, jota en mitenkään olisi voinut peittää. Mitä kysymyksiä minulle olisikaan silloin tehty! Mitä tuskia olisin saanut kärsiä!… Ja kun muistan, että tällaisesta ikävästä tapahtumasta pelasti minut pieni koiranpentu raukka, tunnen melkein omantunnonvaivoja, että niin säälimättömästi tyrkkäsin sitä sen maatessa sohvalla kaikessa rauhassa.
Hieman rauhoittuneena tästä aprikoimisesta hän tuli sitten ajatelleeksi, kuinka monasti me saamme tuta Jumalan hyvyyttä ja suojaa tavalla, jolle me ylpeät ihmiset hymyilisimme, jos edeltäpäin sen aavistaisimme, mutta johon nöyrästi alistumme sitten kun kokemus on osoittanut meille lyhytnäköisyytemme.
Antonia mietti edelleen, miten vähän hän rakasti toisia olentoja maailman pitkässä ketjussa. Niin, hänen sisimpänsä oli aina ollut hedelmätön maa. Hänellä ei ollut koskaan ollut suosikkina koiraa, kissaa eikä lintua, ja kuitenkin nämä kaikki olivat luodut ihmisen ystäviksi, ja oikein hyviä ystäviä niistä tuleekin monille, jotka niitä ymmärtävät..
Leonoresta (siitä pääkohdasta ei Antonia riistäytyä irti) tulisi siis pojan kasvatusäiti! Wolrat ei ollut siis antanut tuoda tuota pienokaista seudulle loukatakseen sillä toimenpiteellä vaimoaan tai suodakseen tilaisuuden jalomieliseen tekoon, vaan ainoastaan valmistaakseen sisarelleen mahdollisuuden löytää itselleen suosikin, jonka eversti suostuisi ottamaan kasvattipojaksi. — Niin, niin, — huokasi Antonia, — nyt minä käsitän kaikki! Leonorelle ei riittänyt se osuus Wolratin rakkaudesta, jota tämä oli hänelle aikaisemmin osoittanut — nyt hän saisi siitä senkin osan minkä vaimo on kadottanut. Kunpa en vielä lopulta vihaisi Leonorea!
Mutta tuskin oli tämä ajatus herännyt hänen sielussaan, ennenkuin hän pelästyi omaa itseään… Kuinka — ei siis ollut kyllin siinä, ettei hän voinut sietää Leonorea, että hän tuskin saattoi osoittaa hänelle tavallista kohteliaisuutta! Vieläkö hän nyt kaiken lisäksi vihaisi miehensä sisarta siksi, että tällä jäykkyydestään huolimatta oli lempeitä tunteita ja sellaista tosi naisellisuutta, jota Wolrat piti niin suuressa arvossa!
— Hyvä Jumala, kunpa kaikki vielä kerran muuttuisi — kunpa voisin voittaa sen sielussani alinomaa uudistuvan kiduttavan tuskan, että minua yksin on loukattu ja solvaistu, jonka vaoksi on luonnollista, että minun tulee osoittaa epäjaloutta, suvaitsemattomuutta ja leppymättömyyttä! Mutta ankaralla kurilla minä hivutan pois sielustani sen kovan ylpeyden, joka itse asiassa on ollut syynä kaikkeen tapahtuneeseen. Ja varmaan, varmaan tapahtuu minussa suuri muutos silloin kun lapsi, jota en tähän saakka ole ajatellut rakkaudella, jota tuskin olen voinut ajatella ollenkaan, tulee ja osoittaa minulle keinon sovun solmimiseen tulevaisuudessa.
Palatessaan kävelyltä oli hän vallan toinen ihminen kuin sille mennessään. Kuljettuaan lehtokujan läpi hän tapasi herra Brandtin, joka ujosti mainitsi vaimonsa varmaan liian rohkeasta käytöksestä sekä pyysi sitä anteeksi.
— Älkää millään muotoa sanoko niin! — vastasi Antonia odottamattoman ystävällisesti — sillä olihan hänen juuri kiittäminen Sofian rohkeutta siitä, että hän oli nyt täysin valmistunut kuulemaan mitä uutisia tahansa, — ei, minä vakuutan, ettei minua ollenkaan vaivaa rouva Brandtin raikas hyväntahtoisuus. Hän on hyvin tervetullut, kun hän haluaa pistäytyä luonani.
Tämän armollisen lausunnon kuultuaan herra Brandt kumarsi syvempään kuin koskaan ennen, jonka jälkeen hän riensi sisään kertomaan vaimolleen, miten oikeassa tämä oli siinä, että hänen armonsa tarvitsi hieman huvitusta.
Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.
— Herra eversti, — ilmoitti palvelija Larsson, — nyt se nainen on saapunut tänne mukanaan molemmat pojat!
— No, sehän hauskaa! — vastasi aina hyväntahtoinen isäntä, vaikka hänellä parhaillaan oli tärkeätä tehtävää, nimittäin jakaa aamukorppuja kaikille koirapataljoonansa jäsenille. Kuusi verrattoman kaunista koiraa saivat aina kukin korppuannoksen ennen harjoitusta. Eversti vaivautui myöskin itse mittaamaan sen korppujen päälle kaadettavan maitomäärän, mikä oli tarkoitettu ravinnoksi tuolle nuorelle koirayhteiskunnalle, joka vielä lepäsi joko sohvan kulmauksessa tai pienissä vasuissa tai välisti vanhan herran omissa taskuissa.
— Käskeekö herra eversti poikien tulla nyt heti sisään? — jatkoiLarsson.
— Onko hänen armonsa kotona? Ehkä hän haluaa olla läsnä.
— Hänen armonsa palasi juuri puistosta ja sanoi minulle, että hän toivoisi herra everstin ensin katselevan lapsia — hänen armonsa saapuisi kyllä pian.
— Mene sitten, Larsson, antamaan pikku pojille korppuja, että he saisivat rohkeutta rintaansa!
— Se on pian tehty, herra eversti! — Ja Larsson poistui täyttämään käskyä.
Sillä aikaa eversti jatkoi työtään lyömättä laimin kasvatuspuoltakaan jokaisen annoksen jälkeen.
— Etkö häpeä, Herkules, luoda noin vihaisia silmäyksiä Venukseen, joka ottaa korppunsa vastaan niin somasti kuin nainen… katsohan Apolloa — hän on kerrassaan hienon käytöksen esikuva.Tout beau— laske käpäläsi maahan, Vulkan! Sinä et opi ikinä herrastapoja… varo, etten lähetä sinua takapihalle kahlekoirien seuraksi. Mitä näenkään, herra Mars, — luulenpa, ettet koskaan pääse varastamishalustasi. Sinä näytät huonoa esimerkkiä noille pikku herroille, joiden näen tulevan tuolla. Ahaa, Larsson, siinäpä jo oletkin rekryytteinesi! Kas, kaksi niin pulskaa poikaa! Tervetuloa, lapset! Mikä on sinun nimesi, piskuinen!
— Karl, — vastasi se vähäinen maailman kansalainen, jonka käteen Antonia ei ollut tahtonut tarttua, vaan jonka eversti hyvin sydämellisesti sulki omaansa.
— Mitä sinä, Larsson, arvelet tästä pikku miehestä? Luulenpa hänen polveutuvan vallan toisenlaisesta piiristä kuin hänen toverinsa.
— Siinä herra eversti on aivan oikeassa. Hänen hiuksensa ovat taikasadussa kuvatun vaihdokasprinssin kaltaiset.
Eversti nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen jälleen kääntyi pojan puoleen ja taputti häntä päälaelle, virkkaen:
— Minä pidän sinusta. On oikein, että katsot ihmisiä suoraan kasvoihin. No, et kai sinä pelkää minua?
— Pelkäisitkö everstiä, joka on niin hyvä kuin itse Jumala? — huomautti Larsson, joka aina sai vapaasti lausua ajatuksensa. — Sitä ei ole vielä kukaan koskaan tehnyt.
— Hyvä Larsson, sinähän puhelet nyt kuin sokea väristä! — Eversti koetti katsoa ankarasti suosikkipalvelijaansa. — Kun minä olin rykmentissä, niin usko pois, silloin oli toista. Minun ääneni oli pasuunan äänen kaltainen, ja katseeni… — Samassa eversti irvisti niin pahasti, että pieni taikasadun vaihdokasprinssi astui useita askeleita takaperin. — Pysähdy, pysähdy! — jatkoi eversti nauraen. — Sinusta ei saa tulla pelkuria. Katsopa toveriasi — hän seisoo kuin vuorella, ja hänen rehelliset vasikansilmänsä katselevat minun komppaniaani ikäänkuin hän tahtoisi niellä sen aamiaisekseen. Miten vanha olet sinä, rehti poika?
— Seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta, — vastasi tämä varmalla äänellä.
— Mikä on nimesi?
— Olen Pekka isäni mukaan, jonka nimi oli Paavo.
— Silloinhan sinunkin nimesi olisi Paavo?
— Olisipa kyllä, mutta äidillä oli eräs veli, jonka nimi oli Pelle, ja koska hän ei mielestään voinut kutsua minua yhtä aikaa Paavoksi ja Pelleksi, niin hän nimitti minut keskiväliltä Pekaksi.
— Mainiota! — virkkoi eversti ihastuneesti. — Tunsitko äitisi?
— Kyllä, mutta, — hän oli sairaanhoitajatar lastenkodissa. Sitten hän sairastui itse ja kuoli ja hänet haudattiin — ja niin loppui koko se hauskuus.
Pekan karkeaveisteisiltä kasvoilta näkyi pikainen, pehmeä liikutus, huomasi selvästi, että seitsenvuotiaan elämänmuistot olivat jo jättäneet häneen voimakkaan vaikutuksen.
— Onko kauan siitä kun menetit äitisi?
— Se tapahtui vuosi sitten, ja minä olin hyvin iloinen päästessäni matkustamaan tänne, sillä äidin kuoleman jälkeen ei minulla enää ollut ainoatakaan iloista päivää, mutta kulkeehan se aika sentään hoippuen eteenpäin!
— Mainiota elämänviisautta, parahin Paavo… Pelle… ei Pekkahan sinä olet… Pekka, joka on samaa kuin Pietari, on kaikin puolin sopiva nimi niin maalliselta kuin kirkolliseltakin kannalta katsoen. No, onko sinulla halua ruveta korpraaliksi minun pataljoonaani? — Sen jälkeen antoi eversti pienen pataljoonan alkaa harjoitella, ja kummankaan pojan katse ei voinut irtautua noista kuudesta merkillisestä sotilaasta pienine kivääreineen.
— No, tahdotko tulla korpraaliksi, Pekka?
— En oikein tiedä. Äiti on kertonut, että isä oli lipunkantaja, mutta hänkin on jo kuollut, joten minä ehkä saan periä hänen virkansa.
— Olkoon menneeksi, rupea sitten lipunkantajaksi. Larsson, sidohan joku kauneimmista nenäliinoistani kepinpäähän! Ja sinä, pikku mies, — hän kääntyi nyt Karlin puoleen, — sinä varmaan haluat majuriksi, joka töyhdöllä varustettu kolmikulmainen hattu päässään saa komentaa pataljoonaa?
— Minä tahtoisin, että noiden suurten koirien sijassa olisi pieniä poikia.
— Soo, vai niin, urhoollinen nuorukainen. Sitä saat odottaa siksi, kunnes äänesi vahvistuu, että kykenet komentamaan ulkona kentällä. Nyt saat tyytyä siihen saakka pitämään Pekkaa päällikkyytesi alla. Pidätkö sinä Pekasta?
— Kyllä hiukan.
— Entä Pekka, pidätkö sinä Karlista?
— En varsin paljoa, mutta siinähän tuo menettelee — hän on tosin hyvä sen puolesta, ettei hän koskaan valita, kun minä häntä nipistän tai tyrkkään hänet johonkin nurkkaan.
— Niin et saa tehdä tästälähtein!
— Enkö? Mitä minun on sitten tehtävä, kun hän syö marjani, jotka itse olen poiminut, ja puhaltaa kumoon korttihuoneeni, jonka itse olen rakentanut? Äiti on sanonut, että hän on pieni herraspoika, ja sellaisiin ei saa sormellaan koskea, sanoi hän myös — enkä minä sitä teekään.
— Nuorukainen, sinulla on jo nyt vallankumouksellisia periaatteita! Eikö Karl tee siinä kauniisti, kun ei koskaan valita? Kuulehan, majuri, sinä varmaan pidät häntä hyvin ilkeänä?
— Enpä juuri, — vastasi pieni vaaleakiharainen poika, katsoen suurilla kauneilla silmillään suoraan everstiä silmiin, — en, sillä hän tarjoo minulle välistä rinkeleitään, ja sitäpaitsi hän on antanut minulle takaisin sen torven, jonka hän minulta otti.
— No, sellaista saa tapahtua sota-aikana. Mutta tuollahan tulee everstinna. Tehän olette nähneet ennenkin tuon kauniin rouvan, lapset?
Molemmat pienokaiset juoksivat ujostelematta ja tuttavallisesti jäykkää naista kohti, joka ei kuitenkaan nyt osottanut tylyyttä: hän taputti Pekkaa päälaelle ja painoi oman päänsä syvään alas Karlin päätä vasten.
Sitten kun hän viimein oli voittanut jonkun suuren mielenliikutuksen, minkä saattoi hänessä huomata, tarttui hän molempien poikien käteen, lausuen:
— No, rakas ystävä, kummanko heistä olet valinnut kasvattipojaksesi?
— Tietysti majurin, — hän on jo saanut nimityksensä. Ja lippumies Pekka saa jäädä tänne niin kauaksi kuin hyvää toveruutta kestää virantoimituksen ulkopuolella. Olen jo avannut sydämeni tälle pikku veijarille, joka, hullunkurista kyllä (etkö sini huomaa sitä, Leonore kultaseni) muistuttaa uhkeata veljeäsi, kapteeni Wolratia. Ja tälle toiselle nuorukaiselle olen avannut käteni. Tutustumisemme tänään koituu hänelle vielä hyödyksi. Ja nyt, Larsson, mene junkkareiden mukana heidän huoneisiinsa ja pidä huolta siitä, että he saavat kylliksi aamiaista. Sinun, pikku Karl, täytyy luvata minulle, ettet koskaan ota ainoatakaan Pekan poimimaa marjaa etkä mitään muutakaan mikä on hänen, ja sinun, Pekka, ettet nipistä etkä tyrkkää Karlia, vaikka hän puhaltaisikin kumoon korttihuoneesi!
Pojat kumarsivat ja lupasivat kaikkea kuuliaisuutta, mutta he vilkuivat jo ovelle.
— Larsson, — lisäsi eversti, — sano emännöitsijälle, että hän antaa heille kummallekin tertun viinirypäleitä, mutta molemmille ihan yhtä suuren!
— Voi rakkaani, miten sinä olet tavattoman hyvä! — virkkoi Leonore Larssonin poistuttua poikain kera, ja hän kiersi käsivartensa hellästi vanhan everstin kaulaan suudellen häntä…
— Armas ystävä, sinä otat tämän asian liian vakavasti… sinähän olet niin kiihdyksissä, että melkein peloitat minua.
— Hyvin vakava asia onkin ottaa omakseen vieras lapsi. En saata ajatella sitä liikutuksetta enkä olla sanomatta sinulle, että pidän sinua hyvänä ja jalona miehenä.
— No, mutta Leonore kultaseni, enemmänhän kiitosta ansaitset sinä, joka hänestä saat suurimman vaivan. Jos minulla riittää elonpäiviä, teen minä siitä pojasta jotain, sillä hän näyttää olevan sekä hyväsydäminen että järkevä, mutta koska elämä on epätietoista, niin järjestäkäämme hetimiten niin, että hänen tulevaisuutensa on turvattu. Ei ole epäilystäkään siitä, ettei hän kuuluisi niin sanottuun sivistyneeseen säätyyn. Kelpo Brandt saa sopia asiasta lastenkodin johtokunnan kanssa, jotta pääsemme varmuuteen siitä, ettei mikään estä meitä ottamasta lasta omaksemme.
— Niin, ystäväni, älkäämme lyökö laimin mitään saadaksemme asian tarpeelliseen järjestykseen!
Kahden vuoden aikana.
Mitä muutoksia ja mullistuksia voikaan sattua kahdessa viikossa, kahtena tuntina — mitä kaikkea siis enää saattaakaan tapahtua kokonaisen kahden vuoden aikana!
Ja paljon olikin tapahtunut molemmissa perheissä Hagestadissa jaMelldalissa.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Antonia kävelymatkallaan oli kuullut sen tärkeän uutisen, että Jokitorpan pieni vieras saisi vakinaisen kodin ja suojan everstin luona, mikä tieto oli aiheuttanut hänet tekemään niin syviä ja vakavia päätelmiä, hän eleli kotonaan siinä varmassa aikeessa, että hän vast'edes käyttäytyisi elämässään viisaammin ja paremmin kuin tähän saakka.
Äidin suureksi hämmästykseksi ja sanomattomaksi iloksi alkoi hän nyt osoittaa sellaista, mitä hänessä tähän saakka ei ollut huomannut, nimittäin hellaa kiintymystä tulevaa äitiyttään kohtaan. Hän ei suonut enää Lisen-rouvan yksinään valmistaa tulokkaalle vaatevarastoa, vaan hän leikkeli, ompeli ja somisteli nyt aamusta iltaan saakka. Myöskin alkoi hän huolehtia taloudesta, joten hänestä tuli tuolle tavattoman hyvälle äidille paljoa rakastavampi tytär kuin hän oli ollut koskaan ennen. Saipa Sofiakin osansa tästä muutoksesta: häntä ei enää vastaanotettu kylmin ja väsynein ilmein, vaan hän sai lörpötellä sydämensä halusta niin paljon kuin jaksoi — millä kaikella oli tarkoitus ilahuttaa hänen armoaan hänen yksinäisyydessään. Sofien onnistuikin joskus houkutella hymy kohoamaan Antonian huulille. Ja Antonia itsekin toivoi hartaasti vapautuvansa jäykästä ja raskaasta mielialastaan, jonka hän arveli vaikuttavan lapseensa vahingoittavasti.
Tänä aikana hän kirjoitti pari kertaa Wolratille, kuitenkaan koskaan mainitsematta viimemainitun palauttamasta kirjeestä. Mutta huolimatta hänen päätöksestään esiintyä mahdollisimman avoimesti ja lempeästi, tuntui siltä kuin itsepintaisuuden henki olisi takertunut hänen sormenpäihinsä. Sydän saneli, mutta ennenkuin sanat tulivat paperille, olivat ne muuttuneet teennäisiksi.
Miehen vastaukset taas osoittivat puolestaan aina vähenevää kykyä ja halua ymmärtää häntä. Hän ei kertonut paljoa matkastaan, vielä vähemmän tunteistaan. Mutta mitä hänen kirjeissään muuten kaipasikin, ei niistä kuitenkaan koskaan puuttunut ystävällisiä kehotuksia Antonialle hoitamaan terveyttään, ja hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen kuullessaan, että Antonia oli ryhtynyt itse ottamaan osaa kodin hoitoon.
* * * * *
Maaliskuun 30 päivänä näki Hagestadin perillinen päivänvalon.
Se oli poika, jota Antonia hyvin tiesi Wolratin toivoneenkin. Mutta valitettavasti hän oli niin pieni ja heikko lapsi, että näytti siltä kuin ei elämän aurinko kauan loistaisi hänelle.
Tästä saakka oli Antonia pitkän aikaa sekä ruumiillisilta että henkisiltä voimiltaan hyvin rasittunut, jonka vuoksi hän ei myöskään jaksanut itse imettää lastaan.
Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin saapui vastaus siihen kirjeeseen, missä kapteenille ilmoitettiin, että hänelle oli syntynyt poika, sillä kirje oli jossain postikonttorissa sattunut viivähtämään.
Vastaus oli osoitettu Lisen-rouvalle, ja siitä kävi ilmi miehen sydämen koko ylpeä ilo sen johdosta, että hän nyt omisti kalliin tulevaisuuden toivon, ja hän pyysi innokkaasti, että lasta hoidettaisiin mitä huolellisimmin.
— En rohkene vielä, — lausui hän kirjeessä, — kirjoittaa Antonialle: pelkään, että koska itse nykyisin olen hyvin kiihdyksissä, se myöskin aikaansaisi mielenliikutusta hänessä. Mutta sanokaa hänelle, että sieluni hartaan liikutuksen valtaamana kiittää häntä siitä lahjasta, jonka hän on antanut minulle. Meidän sydämemme yhtyvät vapaasti rukouksissa lapsemme puolesta, ja olkoon Antonia varmasti tietoinen siitä, että minä joka päivä rukoilen myöskin hänen puolestaan.
Jos nuori puoliso ja äiti olikin odottanut mieheltään avoimempaa ja suorempaa vastausta, ei hän kuitenkaan maininnut sanaakaan, mikä olisi osoittanut hänen pettyneen. Hän oli nyt niin kärsivällinen ja lempeä, että häntä oli vaikea tuntea entisekseen; ja tervehdyttyään oli hänen mieluisin tehtävänsä leikkiä lapsensa kanssa. Hän lähetti noutamaan Sofie-rouvaa, että pienokainen saisi kuulla iloisen naurun raikuvan, mutta poikaan ei näyttänyt vaikuttavan mikään, joten todellakin saattoi uskoa, mitä Sofie-rouva oli ennustanut, nimittäin että lapsi jo kapalossaan saisi kärsiä äitinsä raskasmielisyydestä — ja jos kukaan osasi houkutella hieman iloisemman ilmeen noihin pieniin surullisiin kasvoihin, niin oli se Lisen-rouva.
Kesän alkupuolella kirjoittivat puolisot toisilleen muutamia kirjeitä. Antonia antoi vain vähemmän ilahuttavia tietoja pikkupojan terveydentilasta, ja Wolrat taas kyseli kaikenlaisia samaa asiaa koskevia seikkoja: hän nimittäin pelkäsi alinomaa, että jonakin päivänä saisi surullisen tiedon poikansa lähdöstä maan päältä, ennenkuin hän ehtisi saada häntä syleillä. Hän ei sanonut, kuinka syvästi hän surisi sen toivon kadottamista, jonka hän kiinnitti lapseensa, mutta sen saattoi selvästi huomata.
Jos tämä suru kuitenkin jäi tulematta, niin saapui kuolonenkeli joka tapauksessa vieraaksi Hagestadiin, ja minkä aarteen hän sieltä ryösti, sen arvon Wolrat ja Antonia tunsivat syvästi — Antonia nykyisessä asemassaan tietysti parhaiten.
Hänen hellä äitinsä, hyväsydäminen Lisen-rouva sairastui elokuun alussa, ja voitiin heti havaita, että — kuolema oli odotettavissa.
Antonia ei voinut tajuta tätä uutta kärsimystä, mikä häntä odotti, ennenkuin se jo oli niin lähellä, että hänen täytyi kerätä kaikki voimansa jaksaakseen nöyrästi vastaanottamaan Jumalan hänelle lähettämän koetuksen. Lisen-rouvan oman sielun oli niin vallannut sanaton, mutta pyhä ja toiveikas usko, että hän tavattoman levollisesti ja rauhallisesti vartosi muuttoa tästä elämästä toiseen Hän myöskin rohkaisi Antoniaa, kun tämä hänen kuolinvuoteensa ääressä tunnusti hänelle syyn hänen ja miehensä eroon, jota Antonia katseli nyt aivan toiselta näkökannalta kuin silloin, jolloin hänen ylpeä mielensä yksinomaan määräsi hänen tekonsa ja tunteensa.
— Jos poika lähemmin kuuluisi Wolratille, — sanoi äiti, — ei tuo totuuttarakastava mies koskaan olisi alentunut sitä salaamaan. Antonia rakkaani, sinä olet suuresti erehtynyt onnettomassa vaatimuksessasi, mutta jos sinä tarttumalla minun kylmään käteeni lupaat avomielisesti tunnustaa hänelle menetelleet väärin, mikä on teidän molempien arvoa alentavaa, niin olen varma, ettei sinun katumuksesi turhaan vetoa hänen jaloon sydämeensä. Ja siinä kodissa, jonne minä vapahtajani avulla nyt lähden, minä aina, aina rukoilen, että Jumala soisi sinulle täydellisen onnen silloin kun sen ansaitset.
Muutamia päiviä myöhemmin jätti Lisen-rouva sitten Antonian yksinään, ja tämä ei herännyt häntä kohdanneen uuden kärsimyksensä raskaasta huumaustilasta ennenkuin saapui hänen mieheltään vastaus surusanomaan. Se ei sisältänyt ainoastaan rajatonta osanottoa, vaan siinä esiintyvistä ajatuksissa ja sanoista uhkui suurta hellyyttä, mikä vaikutti hyvää hänen sydämelleen.
Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)
Antonian vielä ollessa kykenemätön kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään, joka ei liittynyt hänen suureen tuskaansa — hän ei vielä silloin ollut saanut miehensä osaaottavaa kirjettä — tuli hänelle tieto, että myöskin Melldalissa oli käynyt sama suruntuoja, joka äsken oli lähtenyt Hagestadista, missä Lisen-rouvan kuoleman jälkeen vallitsi syvä synkkyys: hän oli ollut kodin auringonpaiste.
Leonoren ja Antonian välinen suhde oli joulun jälkeen muuttunut. Antonia ei enää tuntenut miehensä sisarta kohtaan sellaista katkeraa kateutta, jonka hän itse oli pelännyt kehittyvän vihaksi. Se vastavaikutus, joka tähän aikaan oli tapahtunut Antonian olennossa, sai hänet ankarasti arvostelemaan käytöstään Leonorea kohtaan, ja hän voitti epäystävälliset tunteensa siinä määrässä, että hän kutsui Melldalissa olevat sukulaisensa tuttavalliseen seurusteluun luokseen, minkä seikan johdosta Wolrat everstinnan kertoman mukaan oli kirjeessään hänelle lausunut erityisen ilonsa.
Aluksi vaati Antonialta paljon ponnistusta katsella kasvattia, joka oli everstin suosikki ja ihastus, mutta vähitellen hän voitti kylmän tunteensa saattaen jo puhellakin tuon rakastettavan lapsen kanssa. Hän piti kuitenkin enemmän tämän leikkitoverista Pekasta, jonka totinen teräväpuheisuus huvitti häntä.
Vanha eversti ei kuitenkaan ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hänen vaimonsa lisäsi ansioitaan moninkertaisesti tehdäkseen hänen elämänsä mahdollisimman mukavaksi, ja pieni Karl kiintyi häneen niin syvästi, että iltasin poika vain suurella vaivalla saatiin eroamaan vanhuksesta, joka kohteli häntä hellän isällisesti.
Mutta jo keväällä alkoivat everstin voimat heikentyä. Hänen pieni pataljoonansa, kuusi koiraa, joita: hän niin innokkaasti oli opettanut, ei häntä enää: huvittanut. Larsson käytti ne vain joka aamu sisällä saamassa tavanmukaiset korppunsa isännän kädestä.. Ja mitä taas tulee niihin moniin keittokirjoihin, jotka ennen olivat muodostaneet niin tärkeän osan tämän avioparin keskusteluaineista, ei niitä nyt enää koskaan avattu, vaikka Leonore koettikin herättää hänen mielenkiintoaan yhteen ja toiseen aivan uuteen ruokalajiin. Eversti oikein nauroi, kun pienet koiranpennut paneutuivat maata keittotieteen päälle, vieläpä repivät ja pureskelivat kirjojen lehtiä — uskalsivatpa kantaa niiden jäännöksiä everstin sohvallekin, jonne nuo elukat olivatkin tervetulleita lämmittämään hänen alinomaa palelevia jalkojaan…
Kesäksi otettiin muuan köyhä kimnasisti "kotiopettajaksi" Pekalle, jolla kuitenkin totta puhuen olisi ollut halu ammentaa tietoja saman järjestelmän mukaan kuin pienet koiratkin. Hänen täytyi aika tavalla ponnistella vaikeuksineen, voidakseen oikein alentuvasti katsella Karlia, joka sai oppia aakkoset itse everstinnalta. Niin, oli kerrassaan kauheata nähdä millainen raukka Karl oli — oikea "pieni pipana", joka vasta oli viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Hän ei varmaankaan ehtisi pitemmälle, kuin oppisi piirustamaan kivitaululle yhden ja kahden numerot, kun Pekka jo taitaisi laskea mitä lukuja tahansa, joita kimnasisti hänelle kirjoittaisi.
Mutta vaikka Pekalla olikin halveksivat ajatukset Karlin käsityskyvystä, oli eversti kuitenkin täydellisesti vastakkaista mieltä. Ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan mitä tarkkaavimmalla mielenkiinnolla seurasi hän sohvaltaan poikasen ponnistuksia saada säilymään aakkoset muistissaan. Ja kun vihdoin päästiin tavaukseen ja yhteenlukemiseen, kohosi everstin mielenkiinto niin suureksi, että hän tuskin sai aikaa jakaa korppuannoksia koirilleen, vaan luovutti sen tehtävän Pekan suoritettavaksi.
Leonore huomasi kuitenkin, että oppitunnit synnyttivät vanhassa herrassa ankaran kuumeen, jonka vuoksi hän päätti siirtää pikku Karlin kimnasistin luo kouluhuoneeseen. Sillä oli surullista nähdä, kuinka eversti auttaessaan pienokaista saamaan kokoon esim. kyl-kyl ja peä-peä itse kerrassaan kylpi hiessä.
Mutta tämä puolison hellää huolenpitoa osoittava toimenpide ei lainkaan tyydyttänyt everstiä.
— Vakuutan sinulle, kiltti Leonoreni, — virkkoi hän, — että teet väärin ryöstäessäsi minulta pienen seuralaiseni! Jos lukeminen täällä sisällä ei ole minulle terveellistä, niin eihän merkitse mitään, vaikka se joksikin aikaa lakkautettaisiinkin. Poika kyllä ottaa vahingon takaisin vastaisuudessa enkä suinkaan usko, että ymmärtäväinen Leonoreni olisi mustasukkainen lapselle.
— Voi en, kaukana siitä! Sinun sydämesi on niin täynnä hyväntahtoisuutta, että sitä riittää meille molemmille.
Niin sai siis pikku Karl tulla takaisin, ja hän istui uskollisesti kasvatusisänsä luona, huvittaen häntä kaikenmoisilla tiedonannoilla koirista, Pekasta, porsaista ja pihamaalla oleilevasta suuresta kahlekoirasta, joka hänen mielestään oli saanut osakseen suuren kunnian sen vuoksi, että hän oli ojentanut sille voileipänsä.
— Varo itseäsi, varo! — neuvoi eversti oikein levottomana. — Se olisi voinut purra sinua!
— Ei, — virkkoi pienokainen itsetietoisesti — minä katselen sitä niin kauan ja ystävällisesti, kunnes huomaan sen katseesta, että uskallan sitä lähestyä.
— Silmilläsi sinä olet sitonut minutkin, pikkumies, — ja minä olen varma, että kun vanha eversti makaa maahan kätkettynä, katselet sinä hautakumpua yhtä rakkaasti.
Mutta kun pojalle muistutettiin tästä, minkä hän aavisti pian tapahtuvaksi, puhkesi hän hillittömään itkuun, jotta Leonoren täytyi viedä hänet pois.
* * * * *
Niin kului kesä Melldalissa verkkaisen riutumisen tapahtuessa, ja elokuun lähestyessä loppuaan elettiin eräänä ihanana kuutamoyönä everstin makuuhuoneessa syvästi liikuttava ja juhlallinen kohtaus: Leonore lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä puhuen hiljaa, huulet painettuina lähelle vanhuksen huulia, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat everstin kasvoille, joissa vaihteli vuoroon hämmästys, tuska, hellyys ja sydämellinen, sovittava lohdutus.
Tämä kohtaus ei tullut koskaan tunnetuksi, koska ei kenkään sitä nähnyt. Oli tavallista, että everstinna valvoi joka yö sen jälkeen kun everstin tila oli huonontunut, eikä kukaan vaimo olisi voinut lempeämmin ja uutterammin hoitaa puolisoaan kuin hän…
Tämän tärkeän yön jälkeisenä aamuna lähetti eversti noutamaan seudun tuomaria, joka jo aikaisemmin oli laatinut hänen testamenttinsa, missä hän oli runsain lahjoin taannut pikku Karlin tulevaisuuden ja määrännyt pienehkön summan Pekallekin… Mutta nyt piti testamentti muutettaman.
Se muutos oli hyvin huomattava.
Melldalin tila, josta kasvattipoika oli ennen määrätty saamaan ainoastaan nimen, joutui nyt kokonaan hänen osalleen, ja paikka sai nimekseen Melldalshus. Pojan holhoojiksi (paitsi everstinnaa, joka jo aikaisemmin oli määrätty pitämään huolta Karlin asioista ja kasvatuksesta), valittiin tuomari, lakimies P. ja herra Brandt, jolle viimemainitulle uskottiin tilan hoito siksi kunnes omistaja saavuttaisi laillisen iän. Kaikki muu omaisuus, kivitalo Tukholmassa, arvokkaat osakkeet ja muut arvopaperit, joutuivat muutamia pienempiä lahjoituksia lukuunottamatta everstinnalle. Mutta tähän pykälään liitettiin uusi lisäys, joka laatuunsa nähden on harvinainen minkään aviopuolison testamentissa.
"Koska" — niin kuului lisäys — "vaimoni, jota olen rakastanut ja kunnioittanut, oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa ennenkin hän antoi minulle myöntävän vastauksen, toivon hartaasti, että tämä ensiliitto, jonka hänen isänsä täysin vahvisti, mutta joka hänen kuoltuaan äidin pakoituksesta purkautui, solmittaisiin uudelleen ja avioliitolla vahvistettaisiin vuoden ja neljänneksen kuluttua siitä kun Jumala on suvainnut kutsua minut luokseen, ja koska vaimoni tähän saakka on lempeästi kunnioittanut kaikkia toivomuksiani, ei hän suinkaan jätä täyttämättä tätäkään, mikä pitäisi voida toteuttaa sitäkin varmemmin, koska se mies, josta hänen täytyi erota, mikäli tiedän, vielä on vapaa sekä epäilemättä uskollinen ensimäiselle lupaukselleen. " Siinä tapauksessa että kyseenlainen avioliitto toivomukseni mukaan tulee toteutetuksi, tahdon lisätä, että jos joku pojan nykyisistä holhoojista kuolee, hänen sijalleen valittakoon yhtä kunniallinen henkilö, sillä olkoonpa hänen tuleva kasvatusisänsä miten arvossapidetty tahansa, katson kuitenkin viisaammaksi, että hän ainoastaan neuvoilla ja lempeydellä on minun sijaisenani rakkaalle kasvattipojalleni Karl Melldalille. Mutta toisaalta minä kehotan kasvattipoikaani osoittamaan häntä kohtaan täydellisiä kunnioitusta ja rakkautta, samoin kuin pyydän häntä uskollisesti ja nöyrästi kohtelemaan jälkeenjättämääni kallista vaimoani, josta varmasti tulee hänelle lempeä äiti, sillä hän muistaa saaneensa Karlin minulta jaloimpana talletuksenani.
"Kuolemani jälkeen annettakoon tästä testamentistani tieto sille miehelle, jonka nimi on sinetöitynä liitetty tämän oheen. Mutta nimeä pidettäköön pyhänä salaisuutena siihen sankka kunnes aika sen ilmaisemiseen tulee. Vastakkainen menettely olisi loukkaus molempia asianomaisia, etupäässä rakasta, kallista vaimoani kohtaan."
Everstin viimeiset hetket todistivat sitä rakastavaa ja Iempeätä henkeä, mikä aina oli ollut hänelle ilmeinen. Hän oli täysin valmis matkustamaan pois sitä tietä, jolta ei kukaan koskaan palaa. Hän puheli molempien poikien kanssa sanoen, että Pekasta ajan pitkään tulisi Melldalin pehtoori, ja hän otti häneltä lupauksen, jonka Pekka nöyrästi ja uskollisesti antoi, että "hän aina on Karlin tosiystävä…"
Kun sitten seudulla kerrottiin tuon rauhallisen vanhuksen jättäneen maallisen asuinsijansa, mainittiin tosin, että hän oli ollut vähäpätöisyys, joka oli päässyt arvoon ainoastaan rikkauden ja tuttavuuksiensa avulla, mutta ei voitu tuoda esiin ainoatakaan piirrettä hänen elämästään, mikä ei olisi kestänyt lähempää tarkastelua. Yhtä vähän oli ketään, ylhäistä tai alhaista, ystävää tai alustalaista, jolla olisi ollut lausuttavana mitään moitetta hänen haudallaan. Mutta täytyi kuitenkin ilman vähintäkään pilkkaa hymyillä hänen viimeiselle toivomukselleen. Hän oli nimittäin pyytänyt vaimoaan kehoittamaan sitä henkilöä, joka haudalla pitäisi pikku Karlia kädestä, huolehtimaan siitä, ettei poikanen hautauksen kestäessä pääsisi varsia eteen silloin kun ammuttaisiin kunnialaukaukset hänen kasvatusisänsä viimeisen leposijan ääressä.
Ja sille hautakummulle putosi monta lämmintä ja kiitollista kyyneltä, joihin ei ollut sekoittunut ainoatakaan teeskenneltyä pisaraa. Leonore, samoin kuin kasvattipoikakin, muisteli everstiä aina kunnioittaen ja rakastaen.
Mitä ympäristön ihmisiin tulee, tahtoivat he vain saada selville, kuka oli lesken valittu sulhanen — testamenttia ei pidetty salassa, multa kukaan ei voinut lausua edes mitään arvelua. Täytyi kärsivällisesti odottaa. Tästä ei kuitenkaan tulisi samanlaista kuin hagestadilaisten kapteeni Hanefeltin ja hänen rouvansa romaanista, johon ei näyttänyt ilmestyvää mitään ratkaisua. Everstinna sitävastoin tulisi määrättynä vuotena ja päivänä kaikeksi onneksi jälleen yleisön omaisuudeksi.
Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.
Antonion äidin ja Leonoren puolison kuoleman jälkeinen syksy ja talvi ikäänkuin pakottavat nuo kaksi nuorta naista yhä enemmän lähestymään toisiaan. He kävivät usein toistensa luona, kiintyen silloin syvämietteisiin keskusteluihin ja harkitsemaan vakavia asioita. Mutta siitä huolimatta eroitti heitä sekä todellista uskollista ystävyyttä monen sylen laajuinen kuilu. Ei juolahtanut kummankaan mieleen paljastaa toiselleen sydämensä salaisuutta. Antonia ei tietänyt enempää kuin muutkaan Leonoren ensi liitosta tai siitä, milloin tuo entisaikainen kihlaus jälleen uudistettaisiin; eikä Leonorella ollut kaukaisintakaan aavistusta veljensä ja kälynsä kummallisesta suhteesta.
Antonian sydämessä vallitsevan tuskan ja katumuksen tunsi ainoastaan hän itse sekä Jumala. Leonore puheli kuitenkin usein ja lämpimästi poissaolevasta näyttäen hienosti ja kauniisti kertovan juuri niistä kohdista Veljensä kirjeissä, jotka saattoivat viehättää hänen vaimoaan ja tehdä hänet iloiseksi. Antonia taas puolestaan ilmaisi Leonorelle kaiken, mitä Wolrat oli maininnut tyytyväisyydestään sen johdosta, että hänen sisarensa oli uhrannut osan hellyydestään pikku Wolratille. Tästä Leonoren pikku poikaa kohtaan osoittamasta lempeydestä iloitsi myöskin Antonia, kunnes hän alkoi pelätä, että pienokaisen rakkaus ryöstettäisiin häneltä itseltään. Silloin heräsi jälleen vanha kateus, mutta se tukahutettiin pian sillä kurilla, jolla Antonia nyt koetti vallita jokaista epäjaloa tunnettaan.
Tähän aikaan, 1855-vuoden alussa, kirjoitti Antonia miehelleen ystävällisemmän kirjeen kuin mitä hän koskaan tähän saakka oli uskaltanut. Hän nimittäin tiesi, että Brandtin vuokra-aika loppuisi seuraavana syksynä, ja että kapteeni oli maininnut kirjeessään Brandtille päättäneensä melkein varmasti itse ottaa haltuunsa Hagestadin, jos hän onnellisesti pääsisi Ruotsiin vuoden lopussa, kuten oli aikaisemmin suunniteltu.
— Monta kertaa, hyvä Wolrat — kirjoitti Antonia, — olen tuntenut tarvetta uskoa sinulle erään tärkeää keskustelun, joka minulla oli äidin kanssa vähää ennen hänen kuolemaansa. Mutta olen luullut, tai oikeammin pelännyt, että näin pitkän ajan kuluttaa sinuun koskisi kipeästi, jos sinua muistutettaisiin eräästä asiasta, mikä… Ei, tänäkin päivänä puuttuu minulta rohkeutta, ja ehkä sitä puuttuukin minulta aina, ellen saa mitään kehoitusta. Ole kuitenkin varma siitä, ettei nainen, joka tietää menettelyllään tuottaneensa onnettomuutta ja sen johdosta milloinkaan saata joutua vaikeampaan asemaan kuin silloin, jolloin hän ei voi päästä selville siitä, mitä hänen on tehtävä tai jätettävä tekemättä. Mahdollisesti hän voi olla välittämättä omasta arvostaan ja kainoudestaan, tuntiessaan olevansa velvollinen tunnustamaan miehelleen syyllisyytensä, mutta hänen tulee välttää, ettei hän tekisi puolisolleen vastukselliseksi, jos tämä ei mielellään ota puheeksi sitä asiaa, jonka ensinmainittu tahtoo saada selväksi… Vuosi ei vielä kuitenkaan ole ehtinyt kulua pitkä — ja ennenkuin pääsemme lokakuuhun, toivon, että on tapahtunut jotain hyvää.
Voi, kuinka minä pelkään sinun katsettasi, kun saat nähdä poikasi! Hän on kaunis kuin enkeli, mutta niin pieni ja heikko… ehkä kesä vahvistaa häntä. Kaikessa tapauksessa täytyy sinun häntä rakastaa — muuten en voi elää. Ja se joulu-ilta, jonka me ensi kerran vietämme yhdessä, yhdessä lapsemme kanssa, varmaan muodostuu pyhäksi juhlaksi.
Lähetettyään tämän kirjeen odotteli Antonia monasti uusiutuvin sydämentykytyksin vastausta, josta hänen piti saada päättää tai ainakin aavistaa, mitä hänellä oli odotettavissa. Se viipyi tavallista kauemmin; ja kun hän sitten puoleksi epätoivoissaan pelosta piti sitä kädessään, oli hänellä kuitenkin voimaa ensin rukoilla Jumalaa, että hän pysyisi tyynenä, jos se olisi kaikkea muuta kuin "ihana ja riemullinen sanoma".
Oli hyvä, että hän siten valmisti itseään.
Vastauksessa oli muun muassa seuraavaa:
Arvaan täydellisesti, mitä sinä ja kunnon äitisi olette puhelleet, ja minä tiedän hänen sanansakin, vaikka en olekaan niitä kuullut. Voi Antonia, elämän erehdykset ovat aina järkähtämättömimpiä vihollisiamme! Kuinka pitkälle luulemme niistä pääsevämme, niin saavuttavat ne meidät kuitenkin jollain salatulla piikillään, jolla on kyky haavoittaa.
Arvaat aivan oikein, että minuun koskee kipeästi, kun minulle muistutetaan asioista, joita puolentoista vuoden tomu on turhaan peittänyt. Mutta sitävastoin olet väärässä siinä, jos luulet, etten minä rakastaisi poikaani senvuoksi, että hän on pieni ja heikko. Eihän hän voi mitään sille, että hänen täytyi tulla maailmaan taistelujen ja tuskien aikana, joutuen niiden uhriksi.
Muuan seikka on vielä vallassasi, Antonia! Opeta poikani rakastamaan minua, ja anna anteeksi, että en ole voinut paremmin vastata sinun esitykseesi lähestyä minua jälleen. Älä myöskään ole pahoillasi, jos tästä alkaen jonkun aikaa saat harvoin kirjeitä! Vakuutan, ettei se tapahdu siksi, että jollain tavoin tahtoisin rangaista sinua senvuoksi, että olet ottanut puheeksi sellaisen asian jota kaikkein vähemmin sopii käsitellä kirjeellisesti, vaan siksi, että tieni, jota en vielä voi ilmoittaa, johtaa nyt entistä pitemmälle. Kaikessa tapauksessa voit olla varma siitä, että jos saamme viettää ensi jouluillan yhdessä, minä saavun sinne väsyneenä pyhiinvaeltajana, joka ei tahdo tuoda mukanaan vihaa lieden ääreen, missä hän vaivojensa jälkeen etsii vain rauhallista lepoa.
Tämä oli ainoa kohta, missä Wolrat viittasi siihen elämään, jota he tulisivat viettämään yhteisen katon alla.
Jos Antonian mielestä tämä olikin ankara kirje, niin oli se anteeksiannettavaa, ja kuitenkin se oi vaatinut kirjoittajalta vaivaa voida niin levoiksesi koskettaa asiaa, jonka piti olla haudattu…
Talven loppu ja pitkä kevät oli raskain aika, mitä Antonia koskaan oli elänyt. Sen lisäksi oli hän nyt jälleen paljon yksin.
Leonore oli muuttanut Tukholmaan, jonne oli ottanut mukaansa myöskin everstin kasvattipojan jättäen hänen toverinsa herra Brandtin ja tämän rouvan hoitoon. Viimemainittu, jolla nyt myöskin itsellään oli poika, ei enää käynyt niin usein kuin ennen lohduttamassa ja auttelemassa "hänen armoaan"; mutta silloin kun hän tuli, koetti hän entisellä raikkaalla iloisuudellaan ja teeskentelemättömän vapaalla käytöksellään houkutella hymyn kohoamaan Antonian vastahakoisille huulille.
Ja mille muulle Antonia olisi voinut hymyillä kuin pikku pojalleen? Ei suinkaan tulevaisuudelle, sillä se näytti nyt muodostuvan raskaammaksi kuin koskaan ennen. Kuukausia oli jo kulunut siitä kun Wolrat oli kirjoittanut hänelle viimeksi.
Missä Wolrat sitten oli? Turhaan kyseli hän herra Brandtilta ja Leonorelta kirjoittaessaan hänelle, mitä he arvelivat tämän vaitiolon merkitsevän, mutta eivät suulliset eivätkä kirjeelliset vastaukset tyydyttäneet häntä, koska niissä ilmeni eräänlainen epäröiminen, johon hän turhaan koetti saada selvitystä. Wolrat oli viimeksi ollut Ranskassa, jonne hän oli palannut matkaltaan Saksaan ja Itävaltaan. Mutta siitä saakka jäljet hävisivät. Eikä Antoniaa lohduttanut sekään, että Wolrat oli valmistanut häntä siihen, että kirjeet tulisivat viipymään.
Mutta kerta toisensa perään ahdisti Antoniaa muuan ajatus, jonka hän kuitenkin aina pakoitti poistumaan mielestään — niin, hän ei maininnut edes Brandtille, että hän usein muisti erästä paikkaa Europassa, missä parhaillaan raivosi sota, ja missä paitsi vihan luoteja oli tavattomasti muutakin kurjuutta: kuumetauteja, kauhea ilmanala, nälänhätä sekä kurjat turvapaikat monella tavoin kärsivällä ihmisellä. Ei, hän ei koskaan lausunut ääneensä nimeä Krim, mutta rukouksissa oli se hänen värisevillä huulillaan. Hän tahtoi päästä epätietoisuudestaan, mutta siitä huolimalta pelkäsi varmuutta.
Viimein täytyi hänen ilmaista pelkonsa. Eräänä iltapäivänä toukokuun lopussa hän lähetti noutamaan Brandtia.
— Tämähän oli salaista yhteisyyttä, teidän armonne! — virkkoi herra Brandt astuessaan sisään ja koettaessaan käyttää tavallista äänilajiaan. — Olin jumi aikeissa tulla tänne. Minulla on kirje.
Brandt ei näyttänyt juuri sellaiselta kuin tavallisesti, mutta Antonia ei pannut siihen mitään huomiota, vaan ojentaen kiihkeästi kätensä huudahti:
— Jumalan nimessä, antakaa minulle mieheni kirje!
— Parahin rouva, en sanonut, että kirje on herra kapteenilta… Se on hänen matkatoveriltaan. Mutta ensin täytyy minun ilmoittaa, missä kapteeni Hanefelt on, sillä valmisteleminen on minusta tuhmuutta silloin kun tiedän puhuvani henkilön kanssa, jonka sielunvoimat tunnen.
— Valmisteluja ei tarvitakaan, — virkkoi Antonia melkein kivettyneen levollisesti. — Minä tiedän missä hän on — olen sen tietänyt jo kauan: hän on Krimillä. Hän on taistellut Ranskan lipun alla. Hän on haavoittunut tai ehkä jo — kuollut.
Tuskin hän ehti lausua viimeisen sanan, ennenkuin hän vaipui tiedottomana lattialle, ja vasta muutamien tuntien kuluttua hän kykeni käsittämään Brandtin tiedonannon.
— Ei, Jumalan nimessä, hän ei ole kuollut, mutta haavoittunut hän kyllä on, ja Herran kiitos, vaarattomasti… Tässä on sekä kirje hänen urhoolliselta matkatoveriltaan että todistus lääkäriltä, joka vahvistaa puheeni todeksi. Ja teidän armonne täytyy nyt iloita sen sijaan että surisi! Sillä herra kapteeni on kunniakkaassa taistelussa osoittamastaan suuresta uljuudesta saanut kunnialegionan ristin. Se edistää olkapäässä olevan haavan paranemista, mutta kestänee kuitenkin vielä pari kuukautta ennenkuin toipuminen kehittyy niin pitkälle, että hän pääsee matkustamaan johonkin sopivampaan paikkaan.
Brandt piti tärkeänä puhua vitkaan, jotta Antonia ehtisi suhtautua tilanteeseen ennenkuin hän avaisi kirjeen.
Nyt saattoi tuo nuori vaimo-raukka viimeinkin itkeä, samalla kun hän, hetkeksi unohtaen syvän kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli kuullut hänen rukouksensa, kuitenkin hiljaa nurkui, ettei hän ollut saanut tietää mitään puolisonsa hankkeesta ennenkuin nyt.
— Älkää millään muotoa valittako sitä, — sanoi rouva Brandt, joka oli tullut sisään miehensä jälkeen. — Hellyydestä rouvaansa kohtaan on hän tahtonut pitää tämän matkan salassa. Ja omatuntoni pakoittaa minut kertomaan, että Brandt on saanut aikaisemminkin Krimiltä kirjeen, missä…
— Sofie, onko tämä oikein? — keskeytti hänet Brandt.
— Kyllä, sillä hänen armonsa tuntee itsensä onnelliseksi tietäessään, että sinulle osoitettua kirjettä seurasi liite, joka sinun käskettiin jättää hänen armolleen siinä tapauksessa jos sattuisi jokin onnettomuus.
— Hyvä Jumala, se on siis totta — hän tahtoi, että kirje sisältää kaiken, mitä… — Hän keskeytti ja katsoi Brandtiin läpitunkevasti.
— Niin, se on varmaan sellainen kirje, jonka voi kirjoittaa kapteeni Hanefeltin kaltainen kunnian mies lähtiessään sotaan. Mutta hän käski ankarasti, että jos hän palaa, täytyy hänen saada kirje koskemattomana takaisin.
— Voi, älkää luulko, että minä haluan lukea sen. Mutta jos joskus pyydän saada sen nähdä ja painaa siihen suudelman, niin älkää kieltäkö sitä minulta! Suurin lohdutukseni on, ettei minun tarvitse sitä aukaista… Ja nyt, ystävät, poistukaa vähäksi aikaa, että saan lukea tämän vieraan kirjeen.
Meidän ei tarvitse lainata sitä tähän. Se sisälsi vieläkin kauniimpia sanoja kuin mitä Brandt oli kertonut itse saamastaan kirjeestä. Ensinmainitussa oli kuitenkin lisäys, missä teroitettiin, kuinka tärkeätä oli, että vastauksessa otettaisiin huomioon se rauha, mitä sairas mies nyt ehdottomasti tarvitsi. Wolrat lähetti lämpimät terveiset vaimolleen ja pojalleen, ja pyysi, ettei Antonia huolehtisi paljoa hänen tähtensä.
Hänellä ei ollut erittäin suuria tuskia, ja hänelle olisi suureksi hyödyksi saada hyviä sanomalehtiä kotimaasta.
Brandtille osoitettu kirje sisälsi hieman toista, eli haava oli hyvin vaikea, ja että riippuisi erinäisistä ilmaantuvista seikoista, saisiko kapteeni pitää vasemman käsivartensa. Tätä kaikkea kiellettiin kertomasta hänen vaimolleen..
Kerrassaan uljaasti Antonia voitti ne tunteet, joiden valtaan hän nyt oli joutua; ja se mitä hän kirjoitti miehelleen saman päivän postiin, todisti täydellistä mielenmalttia ja tietoisuutta siitä varovaisuudesta mikä nyt oli tarpeen. Antonia kertoi, kuinka hän jo kauan oli salaa aavistanut Wolratin olevan Krimillä, ja että hän senvuoksi oli koettanut valmistautua kaikkien mahdollisten tapausten varalle, minkä vuoksi tuskallinen sanoma ei nyt saapunutkaan aivan odottamatta. Sitäpaitsi tieto siitä, ettei Wolrat ollut hengenvaarassa, vaikutti niin siunausta tuottavasti hänen rohkeuteensa, että hän häpeisi kääntyä valituksin Jumalan puoleen, joka oli suonut hänelle niin suuren armon. Antonia päätti kirjeensä seuraavin sanoin:
"Olen ristinyt pikku poikamme kädet, että hänkin ottaisi osaa rukouksiini Jumalan luo, jonka vallassa yksin on antaa takaisin voima ja terveys. Mutta koska myöskin hyvin tiedän, kuinka paljon riippuu kunnollisesta hoidosta ja huolenpidosta, niin lähinnä Jumalaa kohtaa koko sydämeni suuri kiitollisuus lääkäriä ja kelpo matkatoveriasi. Ajatuksissani istun aina sairasvuoteesi ääressä…"
Tämän jälkeen saapui aina tuontuostakin rauhoittavia tietoja. Mutta myöhemmin kesällä jaksoi kapteeni jo itsekin kirjoittaa. Hän ilmaisi lyhyin, mutta sydämellisin sanoin tyytyväisyytensä siitä tavasta, millä Antonia oli ottanut vastaan tämän vaikean ajan. Wolrat sanoi kunnioittavansa hänen järkeään ja olevansa kiitollinen sen johdosta, että Antonia oli kukistanut kaikki tarpeettomat tunteenpurkaukset. Nyt oli hän parhaillaan matkalla Italiaan, missä hän viipyisi koko lopun kesää hoitamassa terveyttään ja täyttämässä tehtäväänsä. Hoidettuaan sen jälkeen asiansa sekä täytettyään yksityisen velvollisuutensa olemalla läsnä Leonoren häissä, voitaisiin häntä marraskuun lopussa odottaa kotiin Hagestadiin.
Käänteessään kirjeen uudelleen kokoon pääsi Antonian huulilta syvä, vakava huokaus. Hän oli erehtynyt katkerammin kuin milloinkaan tähän saakka nähdessään nyt toiveensa, joka oli itänyt hänessä siitä asti kun ensimäinen tieto hänen miehensä onnettomuudesta Krimillä oli saapunut, kokonaan haihtuvan savuna ilmaan.
Kuinka monta, monta kertaa hän olikaan tämän levottoman kesän kuumina aikoina nauttinut, kuvitellessaan lukevansa Wolratin ensi kirjettä sen jälkeen kun tämä oli päässyt sairasvuoteesta! Mutta tässä kirjeessä ei mainittu mitään kunnioituksesta ja kiitollisuudesta; siinä puhuttiin sensijaan jotain ikävästä, rakkaudesta ja sovituksesta.
Tavattoman väsynein ilmein antoi hän kirjeen liukua polvilleen. Pitkäaikaista vankeutta yksinäisessä kodissa kestäisi yhä edelleen ilman minkäänlaista lohtua, ja kun viimein jotenkin päästäisiin marraskuuhun, siihen päivään, jolloin Wolrat viimeinkin palaisi — mitä sitten? Ehkä he molemmat vain jatkaisivat vankila-elämää! Sillä koska Wolrat ei kirjoittanut hänelle avoimesti nyt kun hänen olisi pitänyt käsittää Antonian halu hyvittää erhetyksensä, niin hän varmaan ilmestyisi takaisin ainoastaan valtiaana ja isäntänä.
Kapteeni Hanefeltin lähetti.
Oli marraskuun ensimäinen päivä.
Niin pitkälle oli nuori vaimo viimeinkin päässyt monien verkkaan laskettujen päivien jälkeen. Mutta kaukana siitä, että se tuska, jota edellisessä luvussa koskettelimme, olisi koko ajan häntä vaivannut. Ei, yksi Jumalan ihmeellisimpiä hyviä tekoja näyttäytyy siinä, että lähettäessään uusia suruja hän varustaa ne voimalla täydellisesti peittää entiset — joskaan ei unhoituksen hautaan, niin ainakin mittaamattomaan syvyyteen, missä ne saavat levätä siksi, kunnes jälleen tulee niiden aika, jolloin me tuskin enää niitä tunnemme.
Uusi murhe, joka äkkiä valtasi Antonian tunteet, esiintyi lisänä, jota hän tosin oli kauan pelännyt, mutta ei ollut voinut siihen vielä suhtautua. Hänen poikansa, joka oli ollut heikko syntymästään saakka, sairastui nyt erääseen vaaralliseen lasten kulkutautiin, ja lääkärien lausunnon mukaan oli hyvin vähän toiveita siitä, jaksaisiko hän kauankaan pitää valkeata palamassa pienessä, lepattavassa elämänlampussaan. Voi, niitä öitä, jotka Antonia oli valvonut pienokaisen vuoteen vieressä! Millä kauhulla hän ajatteli kallista vastuunalaisuuttaan, kun täytyi ehkä jo huomenna ilmoittaa miehelle, että ainoan siteen, johon tämä nykyisin näytti kiinnittävän elämänsä, oli kuolema katkaissut! Tuska siitä tukahutti hänen oman surunsa. Niin, kuinka hän voisikaan kestää ilman sitä…!
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huokasi hän. — Jos otat minulta pois tämän kalkin, niin menettele muutoin kanssani miten tahdot! Sillä jos pienokainen kuolee saamatta isän siunausta, ellei isä saa nähdä poikaansa elossa, niin kenen on syy — minun. Entä kuka olisi ollut syypää siihen, jos isä olisi kuollut haavastaan vieraassa maassa, jotta lapsi, jos se jäi eloon, ei koskaan olisi nähnyt isäänsä? Juuri minä. Ja tämä syy, tämä synti olisi aiheutunut ainoastaan halusta saada tyydyttää kurjaa ylpeyttä, alhaista itsepäisyyttä. Minähän sain tuon kärsivällisen, vakaan, jaloluontoisen miehen lähtemään talostaan ja kodistaan, ja minä uskalsin tuntea itseni loukatuksi senvuoksi, että hän haluttomasti palaa vaimon luokse, joka niin huonosti käsitti ja noudatti velvollisuuksia, jotka hän vihkituolilla oli vannonut täyttävänsä. Olen katunut, mutta vasta sitten kun se jo on ollut myöhäistä. Olen asteettain ja osittain muuttunut. Mutta olenhan tunnustanut koko syyllisyyteni! Ei, ne ovat olleet vain sanoja, ainoastaan tyhjiä sanoja, eivät mitään muuta kuin sanoja, joita hän halveksii kuulla.
Näinä aikoina Antonia suhtautui tuhoatuottaneeseen menettelyynsä, jonka seuraukset olivat olleet niin lukemattomat, kuin henkilö, joka seisoo jonkun surullista elämännäytelmää kuvaavan taulun edessä. Taulun katseleminen synnyttää läpi suonten vaikuttavan jäisen kylmyyden, niinkuin sulaneista lumipisaroista aiheutuneen, ja kuitenkin on mahdotonta täysin tunkeutua sen merkitsevään syvyyteen.
Sellaisena esiintyy meille ihmisille joskus muisto jostain kauan sitten tapahtuneesta menettelystä. Olemmeko todellakin tehneet siten, tuntuiko todellakin meistä silloin oikealta sellainen, jota nyt emme mitenkään kykene käsittämään? Kuinka saattoi itserakkaus johtaa meidät näin katkeraan tekoon, kuinka meidän onnistuikaan pukea katala koston tunne velvollisuuden verhoon, mitenkä voimmekaan jatkaa hairahdustamme äärimäisyyteen saakka? Niin, kaikki tämä kasaantuu satanaulaisena painona heränneelle sydämelle, missä silloin vallitsee vallan toisenlaista tuskaa kuin se hedelmätön tunne mikä kerta toisensa perään on liukunut sen pinnan yli.
Jumala oli Antoniolle armollinen. Pienokainen juurtui jälleen elämään, ja hänen kauttansa kiintyivät myöskin äidin juuret siihen maaperään, jota myöten käy tie siihen maahan, missä kaikkinainen valheellinen kiilto katoaa, ja jonne me uskallamme viedä mukanamme vain sen pienen määrän oikeata kultaa, jonka vaivoin olemme kyenneet kokoamaan.
Oli, kuten mainittu, marraskuun ensimäinen päivä.
Antonia ei odottanut tapaavansa miestään ennenkuin kuun lopussa, sillä hän ei ollut vielä saanut sitä muodollista kutsukorttia, mikä tietysti lähetettäisiin hänelle Leonoren häihin. "Leonoren häät!" Kuultiin mainittavan, että sellaiset vietettäisiin Tukholmassa, ja että kaikki sitä varten tarvittavat paperit oli jo sinne lähetetty, mutta kukaan ei vielä tiennyt sulhasen nimeä, paitsi tietysti niitä, joille se oli uskottu salaisuutena. Antonia ei ollut heidän joukossaan: hänellä oli ollut niin paljon tekemistä surunsa kanssa, ettei häneltä riittänyt uteliasta mielenkiintoa Leonorelle, koska ei hänelle vapaaehtoisesti osoitettu luottamusta.
Tänä marraskuun ensimäisenä päivänä oli Antonia sisällä lastenkamarissa, missä herrasväki Brandtin yksivuotias poika oli vierailulla, ja hän vertaili noita lapsia toisiinsa, surullisesti pudistaen päätään. Niistä vanhin, hänen omansa, oli pienen enkelin kaltainen, joka on valmis lähtemään taivaaseen; toinen taas, punaposkinen ja tukeva, näytti jättiläiseltä pienoiskoossa. Voi, — ajatteli hän, — Wolrat pitäisi varmaan enemmän tuosta voimakkaasta, reippaasta lapsesta kuin omasta, aina avuntarpeessa olevasta lapsestaan. Viimemainitulla oli se ainoa etu, että se osasi kävellä, jotavastoin sivurakennuksen nuori herra ei ollut vielä ehtinyt oppia muuta kuin ryömimään.
Ja lasten kasvatuksen alkaessa oli vielä eräs muukin seikka, jostaAntonia melkein ylpeili: hänen poikansa osasi hyvällä ja selvällääänellä huutaa: "Isä, isä!" kun pikku Brandt ainoastaan jokelsi:"Mam… mam… mam…"
Antonian parhaillaan rukoillessa, että isä ensi hetkestä alkain rakastaisi lastaan, kuului etuhuoneesta askeleita, ja sisään astui palvelijatar, joka ilmoitti vaunujen ajaneen pihamaalle ja erään upseerin juuri astuvan niistä maahan. Antonian kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja hän jaksoi tuskin seisoa jaloillaan, kun saapui uusi sana, että ratsumestari Holst pyytää hän armoaan hyväntahtoisesti ottamaan hänet vastaan.
Antonia hengähti keventyneesti.
— Ilmoittakaa ratsumestarille, että minä tulen, ja saattakaa hänet sillä aikaa saliin!
Hän istuutui hetkeksi päästäkseen tasapainoon; ja tarkemmin miettimättä syytä ratsumestarin vierailuun kuvaili hän mielessään sitä hetkeä, jolloin Wolrat saapuisi. Hän saattoi nyt aavistaa sen tunteen, minkä hän tiesi itsensä silloin valtaavan.
Antonian astuessa sisään tuli nuori upseeri häntä vastaan eräänlaisella juhlallisella ystävyydellä, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen. Antonian täytyi antaa kätensä hänen molempiin ojennettuihin käsiinsä, ja kun vieras oli voitollisesti hymyillen suudellut niitä kumpaakin, näytti siltä kuin tämä olisi pitänyt itseään oikeutettuna käyttäytymään siten.
— Rouva Hanefelthan aavistaa kaiken? — Niin kuului hänen ensimäinen kysymyksensä.
— Aavistan — mitä?
— Että minä nyt saavun luoksenne tulevan lankoni lähettinä kutsumaan teitä niihin häihin, jotka hän panee toimeen.
— Minun miehenikö toimeenpanee sisarensa häät?
— Niin.
— Ja sulhanen esiintyy nyt tässä edessäni?
— Aivan oikein, omassa persoonassaan — olen katsonut sen velvollisuudekseni. Leonoren on hyvän puolisonsa tahdosta (olkoon hän taivaassa niin onnellinen kuin hän ansaitsee!) melkein pakko täyttää lähes kahdeksan vuotta sitten köyhälle luutnantille antamansa lupaus.
— Ja jonka hän epäilemättä täyttää yhtä lämpimästi ja mielellään kuin se otettaneen vastaan. Mutta miksi niin paljon salaperäisyyttä? Tämä liittohan on kaikkea kunniata ansaitseva herra ratsumestarin esimerkiksi kelpaavan uskollisuuden vuoksi.
— Testamentin herättämän uteliaisuuden tähden vaati hienotunteisuus välttämättä, ettei mitään kihlausta julaistu. Kaikki pannaan nyt toimeen yhdellä kertaa. Sunnuntaina tapahtuu kuuluttaminen Tukholmassa. Sitä seuraavat vihkiminen ja parin kuukauden matka. Minä olen nyt tullut tänne hoitamaan erästä asiaa herra Brandtin ja tuomarin kanssa.
— Minä ymmärrän… he ovat pikku Karlin holhoojat. — Antonia lausui nämä sanat ilman vähintäkään ponnistusta. Ainoa oli, ettei hän voinut olla punastumatta, mutta veri ei noussut yksistään hänen poskiinsa, sillä ratsumestari tuli vieläkin punaisemmaksi ja katsoi ulos akkunasta — hienotunteisuudesta epäilemättä.
— Niin, — jatkoi Holst, — minun tulee järjestää muutamia everstin kasvattipoikaa koskevia asioita. Hän tulee toistaiseksi oleskelemaan eräässä hyvässä papinperheessä maaseudulla, missä häntä ohjataan taidolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Minä ja kauan kaipaamani Leonore viipynemme poissa ehkä kokonaisen vuoden — sitä ei kuitenkaan vielä ole lopullisesti päätetty. Mutta kaukana siitä, että yksinomaan tämä asia olisi aiheuttanut matkani: en vielä tuonut esiin Leonoren lämpimiä terveisiä enkä hänen rukouksiaan anteeksiannosta sen johdosta, ettei hänellä ole ollut rohkeutta kertoa erästä sydämensä vanhaa tarinaa, johon liittyy monta katkeraa muistoa… ei, kiiruhdan sivuuttamaan sen ilmoittaakseni, että minulla on erikoinen tehtävä Wolratilta, joka neljäntoista päivän perästä palaa Tukholmaan pitkältä, tärkeältä matkaltaan, joka ennen kaikkea hänen oleskelunsa vuoksi Krimissä muodostui niin kunniakkaaksi.
— Voi, suotakoon minun ensin onnitella herra ratsumestaria ja kälyäni heidän liittonsa johdosta! Siitä sävystä, jolla te lausutte Leonoren nimen, tiedän teidän tulevan onnellisiksi, jos te vaan varotte kaikkea väärinkäsitystä. Ja nyt — nyt kertokaa, mitä mieheni on käskenyt teidän sanoa.
— Sitä ennen pyydän kiittää teitä sydämellisestä onnittelustanne sekä että teidän armonne suostuisi pitämään minua veljenään ja suomaan minulle oikeuden läheiseen tuttavuuteen. Rohkenenko yksinkertaisesti puhutella teitä suloisella etunimellänne?
— Siihen myönnyn mielelläni, — vastasi Antonia, jota liikutti ratsumestarin äänen ja katseen lämpö, mitkä molemmat saattoivat hänet uskomaan, että vieras tunsi vilpitöntä osanottoa hänen väärää asemaansa kohtaan. — Ja koska minulla ei koskaan ole ollut veljeä, on Wolratin veli nyt oleva minunkin. En tunne vähintäkään vaivaa kiittäessäni sinua osoittamastasi avoimesta ystävällisyydestä sukulaista kohtaan, josta sinulla mahdollisesti on ollut ennakkoluuloja.
— Minulla… Voi Antonia, suo minun vielä kerman suudella käsiäsi, sillä koko sydämeni kiihtyy ajatellessani, että sinä… Mutta minä en rohkene puhua avonaisen uskaliaasti, vaikka, kautta Jumalan, se olisi viisainta, että veli ja sisar osoittaisivat toisilleen luottamusta. Valitettavasti näen katseestasi, etten saa jatkaa pitemmälle, joskin tahtoisin polvistua eteesi pyytääkseni lupaa saada lausua sanottavani ilman muuta.
— Parahin Holst, mitä luuletkaan tai luulit jo silloin kun erosimme Brandtin häiden jälkeen se on varmaan erehdys. Minun ja rakkaan mieheni välinen asia ei mitenkään koske sinua eikä Leonorea.
— Oletko siitä täysin varma? Mieti tarkkaan?
— Se ei ole tarpeellista. Mutta koska sinä puhuttelet minua sydämellisemmin kuin kukaan koskaan ennen, niin tahdon minä kunnioitukseksi sinua kohtaan sanoa suoraan, etten voi syyttää ketään muut kuin itseäni menneisyydestä, mikä pian muuttuu nykyisyydeksi. Minä olin ennenkuin Jumala kovasi kosketteli sydäntäni tavattoman ylpeä ja itsepäisen. Minä loukkasin Wolratia, ja tiedän, ettei se haava ole vieläkään parantunut. Mutta minua kummastuttaa, että olen voinut kaiken tämän sanoa sinulle.
— Se mitä olet sanonut, on jo haudattuna täällä — Holst painoi kädellään sydäntään. — Mutta sinä muistutit minulle (et kaiketi ole sitä unohtanut) käynnistäni Jokitorpassa.
— Älä mainitse siitä! Se perustui naurettavaan mielikuvitukseen. Mutta kerro nyt, mitä mieheni on antanut sinulle tehtäväksi!
— Hän kysyy, tahdotko kahden viikon päästä saapua häntä tapaamaanTukholmaan?
Nyt ei Antonian kasvoille lehahtanut enää tavallinen puna, vaan niitä peitti kokonainen purppurapilvi.
— Saatan tuskin hengittää siitä ilosta, että mieheni pyytää minua tulemaan tapaamaan häntä, — virkkoi nuori rouva. — Mutta miten voin jättää pienokaisen, joka hitaasti on parantunut niin vakavasta sairaudesta, että en ole tahtonut saattaa Wolratia levottomaksi ilmoittamalla suoraan sen laatua. Sitäpaitsi, — lisäsi hän hiljaa, — sanoo joku seikka sisimmässäni olevan parasta, että me kohtaamme toisemme täällä, missä erosimmekin. Ja minä tahdon mieluummin kestää vielä muutamia raskaita päiviä kuin tavata hänet vieraassa ympäristössä.
— Anteeksi, hyvä Antonia, — ratsumestarin äänestä ilmeni todellinen huoli, — mutta oletko varma, että tämä päätöksesi on parhain ja viisain, minkä voisit tehdä?
— Luulen niin. Ajattele, että me, jotka olemme niin epävarmassa asemassa, kohtaisimme toisemme vieraan maailman hyörimässä ennenkuin… Ei, ei!… Minua sellainen peloittaa!
— Juuri se — sen vakuutan, ottamatta edes huomioon omaa itsekästä toivoani — olisi paljon hyödyllisempää kuin luuletkaan. Älä millään muotoa pahastu, jos sanon, että se kauneus, jota minä kaksi vuotta sitten ihailin, on sen ajan kuluessa saanut melkein uuden viehkeän luonteen, ja että ylpeimmät ja jalommatkin miehet näkevät seitsenkertaisesti selvemmin toisten silmillä, sekä että, sanalla sanoen, sinä loistaisit emäntänä häissä yli kaiken muun loistavan, jota siellä kyllä on nähtävänä.
— Ellet nyt laskisi leikkiä, — vastasi Antonia hymyillen, — niin minä nuhtelisin sinua vakavasti. On kyllä mahdollista, että muutamat miehet antavat toisten arvostelun johtaa itseään, mutta niin ei ole Wolratin laita. Ja minä häpeisin omaa itseäni, jos käyttäisin sellaista etua, uudelleen herättääkseni mieheni tunteet. Jos hän minua rakastaa, toivon että rakkautemme perustuu vakavammalle pohjalle.
— Voi Antonia, sinä et minua tässä asiassa ymmärrä — tai etkö todellakaan käsittänyt, että tahdoin kiinnittää huomiotasi siihen, että te kaksi kohdatessanne toisenne juuri täällä tulisitte kokemaan hämmennystä ja epäröimistä, jota ei voi syntyä tempaavassa seuraelämässä — ja onhan se sitäpaitsi miehesi toivomus.
— Lienet oikeassa viime lausumassasi, ja Jumala tietää, että minä tunnen sen vaaran, mikä piilee kieltäytyessäni lähtemästä! Mutta mikään ei saa minua jättämään lasta juuri nyt vaikeana syksynä vieraan hoitoon. Ja Wolrat rakastaa poikaansa kyllin paljon hyväksyäkseen menettelyni, saadessaan kuulla hänen äsken voitetusta sairaudestaan.
Ratsumestari ei enää väittänyt vastaan. Ja varmaa on, ettei Antonia kieltäytymisellään menettänyt hänen kunnioitustaan. Kun hän sitten oli mielessään ihaillut Hagestadin pientä perillistä, syönyt päivällistä kälynsä luona sekä viettänyt pari tuntia herra Brandtin seurassa, matkusti hän viimemainitun kanssa omien sukulaistensa luo, minkä jälkeen hänen seuraavana päivänä piti käydä Melldalshusissa, seudun tuomarin luona sekä vanhan everstin haudalla — palatakseen sitten pikajunalla Tukholmaan.
Ennen lähtöään hän lähetti Antamalle kirjeen, vakuuttaen siinä ikuisia ja uskollista vaitioloa kaiken sen suhteen, mistä he olivat keskustelleet.