The Project Gutenberg eBook ofSalassa maailmalta: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Salassa maailmalta: RomaaniAuthor: Emilie Flygare-CarlénTranslator: Eero AlpiRelease date: May 13, 2022 [eBook #68065]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1916Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALASSA MAAILMALTA: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Salassa maailmalta: RomaaniAuthor: Emilie Flygare-CarlénTranslator: Eero AlpiRelease date: May 13, 2022 [eBook #68065]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1916Credits: Tapio Riikonen
Title: Salassa maailmalta: Romaani
Author: Emilie Flygare-CarlénTranslator: Eero Alpi
Author: Emilie Flygare-Carlén
Translator: Eero Alpi
Release date: May 13, 2022 [eBook #68065]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1916
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALASSA MAAILMALTA: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Suomentanut
Eero Alpi
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.
I. Mieluummin kuolla kuin puhua!II. Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.III. Hän ratkaisee.IV. Êroamisen syy.V. Sopimus.VI. Hagestadissa.VII. Mitä kapteeni sai odotellessaan.VIII. Leonore.IX. Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.X. Viimeinen keskustelu.XI. Antonia tekee uskomattomia havaintoja.XII. Mitä sitten seurasi.XIII. Käynti Melldalissa.XIV. Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.XV. Rouva Sofie Brandt.XVI. Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.XVII. Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.XVIII. Kahden vuoden aikana.XIX. Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)XX. Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.XXI. Kapteeni Hanefeltin lähetti.XXII. Hän palaa.XXIII. Ensimäisen päivän loppu.XXIV. Talo saatetaan uuteen järjestykseen.XXV. Kuinka aviopari valmistautui vastaanottamaan uudenvuodenodotettua ikävyyttä.
Mieluummin kuolla kuin puhua!
— Hyvä Jumala, minä tunnen äänen … kuinka äiti on nyt jo tullut tänne? äiti on nyt jo tullut tänne?
Nämä sanat kuiskasi tukahutetun kiihtyneesti muuan nuori nainen, josta näkyi vain kaunis, joustava vartalo hänen nojatessaan akkunanpieltä vasten, kun taas ulkona toinen ääni lausui:
— Vai niin, olen siis osannut oikeaan. Olkaa hyvä ja johdattakaa minut tyttäreni luo!
— Nuori rouva Hanefelt asuu juuri täällä, — vastasi siivoojatar, jota näin oli puhuteltu.
— Kiitos… Nyt tulen toimeen itsekin, koska hän on kotona.
Samassa ovi aukeni, ja molemmat naiset, äiti ja tytär, lepäsivät toistensa sylissä.
Heidän ulkonäössään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut niin läheistä sukulaisuutta, ja sisimmässä oli sitä vielä vähemmän, mutta se ei kuitenkaan estänyt äitiä — keski-ikäistä, pientä, vaaleata, rakastettavaa naista, joka oli erään kunnianarvoisan virkamiehen, herra Anton Adlerin leski — melkein jumaloimasta tytärtään, eikä tytärtä tuhlaamasta äidilleen mitä hellintä rakkautta ja osanottoa, viimemainittua vain sikäli kuin hänelle sopi, sillä rouva Lisen Adlerin lempeä, myönteliäs henki ei suinkaan ollut sellaisenaan periytynyt tyttärelle.
— Rakas Antonia, miten olenkaan onnellinen tavatessani sinut sellaisena kuin nyt olet… tiedätkö, pelkäsin löytäväni sinut vuoteesta aivan voivuksissa! virkkoi äiti, katsoen tutkivasti nuoren rouvan kauneihin, vakaviin, tummiin silmiin, joissa ei näkynyt mitään arkuutta.
— On niin hyvän äitini tapaista aina pelätä sairautta kaikkien huolten jälkeen. Äiti ei ole lainkaan rohkea: alinomaa vain kyyneleitä ja hymyjä, jotka houkuttelevat toisenkin itkemään ja hymyilemään, vaikkei hän olekaan taipuvainen kumpaankaan.
— Lapseni, sinä välttelet minua jo heti ensi hetkenä!
— Ja äiti taas tahtoo väkivoimin vallata minut toisena. Näenhän helmen kokoisia kyyneleitä. Mutta rauhoittukaamme nyt viimein… ja kaikella muotoa puhelkaamme hiljaa! Ensiksi minä kuitenkin irrotan äidin hatunnauhan. — Sen tehtyään hän 'lisäsi kuiskaten: Täällä kylpypaikalla ei kenelläkään ole vihiä siitä asiasta, joka epäilemättä on toimittanut äidin matkustamaan tänne.
— Sepä hyvä. Sain toissapäivänä mieheltäsi kirjeen M:stä, missä hän nähtävästi on viipynyt selvittelemässä ajatuksiaan.
— Ah, minä ymmärrän.
— Jos sanon sinulle, Antonia, että kirjeen sisältö oli minulle niin ankaran yllättävä ja koski sydämeeni niin syvästi, että ensi kerran elämässäni pyörryin…
— Niin uskon äitiä täydellisesti.
— Ja jos lisään, etten etten koskaan omien surujen tähden ole tuntenut puoliksikaan niin suurta tuskaa kuin tunsin tämän sinua kohdanneen tavattoman onnettomuuden vuoksi, niin…
— Minä uskon myöskin sen.
— Tahdotko siis, rakas Antonia, olla minua kohtaan täysin avosydäminen? Tällä asialla täytyy olla monta puolta.
— Vakuutan äidille, ettei niitä ole muuta kuin kaksi.
— Mitkä ne ovat?
— Joko suostua erääseen ehdotukseen tai olla suostumatta.
— Mutta olosuhteiden täytyy olla melkein mahdottomia, ennenkuin niin onnetonta ja alentavaa ehdotusta yleensä voidaan tehdä. Puhu, lapseni! Toivon ainakin jonkun verran pääseväni selville tästä salaisuudesta.
Siinä samassa levisi melkein ankaralta näyttävä varjo nuoren rouva Hanefeltin sanomattoman ihastuttaville, mutta surumielisille kasvoille. Tätä varjoa ei synnyttänyt kaino punehtuminen, joskin veren värivaihdos antoi hänen heleäntummalle hipiälleen entistä etelämaalaisemman leiman. Ei, sen aiheutti sieluun ilmestynyt pilvi, jonka heijastus liukui korskealta, miettivältä otsalta alas ylpeihin suupieliin.
— On parasta, — virkkoi hän kunnioittavasti, mutta varmasti, — että minä heti sanon pahimman. En voi mainita syytä mieheni ja minun tekemään päätökseen; en ainoastaan senvuoksi, että hän on ottanut minulta lupauksen (minkä hän tietää varmaksi), etten kenellekään kuolevaiselle mainitse aihetta väliemme rikkoutumiseen, vaan myöskin siksi että vaikka en olisikaan antanut lupaustani, minä tunnen, miten mahdotonta on ilmaista sellaista, jonka tulee pysyä ainoastaan meidän kahden tietona. Mieluummin kuolla kuin puhua!
Joku toinen äiti olisi tällöin varmaan turvautunut korkeaan ja nuhtelevaan tai kylmään ja riitelevään äänilajiin, mutta Lisen-rouva virkkoi aivan hiljaa, kahden suuren kyyneleen, joita hän ei enää voinut kauemmin pidättää, pudotessa perin punaiseksi käyneelle poskipäälle: Antonia, sinä olet paljon muuttunut näinä kahtena kuukautena!
— Rakas äiti, enpä luule niiden kahden kuukauden ja kahden viikon ajan, jotka olen ollut naimisissa, paljonkaan muuttaneen luonnettani: uskon pikemmin, ettei äiti koskaan ole oikein havainnut sen lujuutta. Eihän se saanut tilaisuutta näyttäytyä oikeassa valossaan, koska se tuskin milloinkaan kohtasi vastusta.
— Olen epäilemättä ollut liian heikko äiti.
— Jumalalle olkoon kiitos, että äiti on ollut sellainen äiti kuin olette ollut! Jos esimerkin voima mitään vaikuttaa, niin oli minulla aina edessäni esimerkki lempeydestä.
Ollen muka huomaamatta tätä sovittavaa pikku mairittelua jatkoi loukkaantunut äiti: — Kaikessa tapauksessa, lapseni, täytyy sinun pitää velvollisuutenasi minua kohtaan saada minut rauhoitetuksi sen kysymyksen johdosta, jota yksinkertaisessa rakkaudessani en voi jättää sinulle tekemättä: Oletko sinä puolestasi antanut aihetta erimielisyyden syntymiseen? Sinä olet aina ollut huomattu. Onko Charles Wolrat ollut mustasukkainen?
— Ei, sen suhteen voin täydellisesti tyynnyttää äitiä. Makuni, luonnonlaatuni ja periaatteeni eivät olisi myöntäneet minulle pienintäkään poikkeusta ahtaaseen rajoitetusta vapaudesta siinä asiassa. En tunne tarvetta nähdä itseäni mielisteltävän: tahdon sen sijaan, että minua ehdottomasti kunnioitetaan, sillä se sopii minulle paremmin ja onkin nyt erinomaisesti paikallaan, kun minun, yhdeksäntoista-vuotiaan naisen, täytyy esiintyä hyljättynä aviovaimona.
— Voi hyvä Jumala, — valitti Lisen-rouva, — en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä!
— Tahtoisiko äiti olla hyvä ja antaa minun lukea mieheni kirjeen, ellei äiti ole lupautunut olemaan näyttämättä sitä?
— En, en… päinvastoin hän pyytää, että heti matkustaisin tänne neuvottelemaan kanssasi…
— Haluanko edelleen jäädä tänne kylpypaikkaan vai tahdonko heti muuttaa sille pienelle maatilalle, jonka hän peri sedältään ja joka nyt pitäisi laittaa kuntoon.
— Niin, — vastasi äiti, ja minusta tuntuu viimeinen vaihtoehto sopivammalta. Hän onkin matkustanut Hagestadiin järjestämään kaikkea… Kas tässä hänen kirjeensä!
Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.
'Suuresti rakastettu toinen äitini! Epätoivoisin sydämin ja käteni liikkuessa vastahakoisesti käyn täyttämään lyijynraskasta velvollisuuttani. Mutta sen täytyy tapahtua!
Minun ei tarvitse mainita rakkaudestani Antoniaan. Sinä vuotena, jolloin olimme kihloissa, näkyi se ehkä liiankin selvästi, sillä en käsittänyt silloin, että miehen tulee säästellä vaihtorahaansa niinkuin nainenkin omaansa. Kuitenkin oli minulla aina hämärä aavistus siitä, että Antonia arvostelisi luonteeni hieman heikoksi, koska hän katsoi oman valtansa määrätyksi vähimmättäkään vaivatta hänen omasta puolestaan.
Antonian luonne on kirkas kuin kuvastin, ja hänen sydämensä mustentuisi, jos tuohon kalliiseen kapineeseen voitaisiin hengittää pieninkin himmennys. Niinpä onkin hänen elämänsä täkein huoli pitää pyhänä mainettaan ja miehensä kunniaa.
Sellaista naista ei saavuta pieninkään juorun leyhä, vaikka tapahtuisi niinkin uskomattomasti, että hän joutuisi elämään yksinään. Tuo ylpeä luonne päinvastoin kohoutuisi, kun hän alentumatta valittamaan, rukoilemaan tai nurkumaan kestää sen aseman, jonka onneton hetki on hänelle luonut!…
En pysty arvostelemaan, onko tämä valmistus riittävä siihen aiheeseen, jota minun täytyy koskettaa; ikävä kyllä, en nyt ole siinä mielentilassa, jota vaaditaan toisen henkilön tunteiden tarkkaan punnitsemiseen. Minun täytyy kiertelemättä kertoa koko asia.
Vaimoni ja minä olemme päättäneet kaksi kuukautta kestäneen avioliiton, kaksikuukautisen paratiisillisen onnen jälkeen — erota.
Voi hyvä äiti, jos minulla olisi ollut rohkeutta, olisin tullut ja heittäytynyt helmaasi, jonka tiedän olevan minulle avoinna, mutta onnettomuuteemme liittyy salaisuus, jota meillä kummallakaan ei ole oikeutta ilmaista.
En syytä Antoniaa. Hän voi olla jalomielinen mahdollisimpaan määrään saakka, mutta hän voi myöskin olla suhteellisen kova. Hänen oli ratkaisu… hän pysyi kuitenkin järkähtämättömänä; ja hänen miehensä, jota hän siihen hetkeen saakka ei ollut oikein ymmärtänyt, täytyy oman kunniansa tähden olla puolestaan yhtä järkähtämätön — ja niin tehtiin se päätös, joka jo nyt on astunut voimaan.
Vanha setäni, joka, kuten lääkäri ennustikin, ei elänyt Sveitsissä kevättä loppuun, on tehnyt minut vähäisen tilansa omistajaksi, ja minä olen nyt parhaillaan matkalla Hagestadiin, koettaakseni päästä ei ainoastaan oman itseni haltiaksi, mikä kyllä sekin on välttämätöntä, vaan myöskin ottaakseni haltuuni tuon äsken saamani asuntopaikan, johon Antoniaa ehkä miellyttää sijoittua.
Itse puolestani aion niin pian kuin asiani myöntävät ottaa osaa siihen ulkomaiseen opintoretkeen, joka on määrätty kahden upseerin suoritettavaksi, ja joista henkilöistä voin varmuudella edellyttää itseni joutuvan toiseksi, koska kokemukseni ulkomaisessa sotapalveluksessa oikeuttaa minut siihen ja minä sitäpaitsi olen saavuttanut erityistä suosiota.
Matka tulee kestämään vuoden ja päivän. Sen jälkeen saamme nähdä, minkälaisiksi olosuhteet muodostuvat.
Hartain toivoni on, ettei maailma saa tietää eromme syytä, ainakaan alussa, kunnes se vähitellen arvaa, että kyseessä todellakin on avioero. Näennäisyyden vuoksi täytyy minun joskus käydä hänen luonaan.
Jos taas Antonia päättää toistaiseksi oleskella kylpypaikassa, olen varma siitä, ettei hänen äitinsä tarvitse edes miettiä jäämistään hänen luokseen.
En jaksa nyt kirjoittaa enempää, ja minua kiusaa ajatus, että lähtiessäni ulos kaupungille tapaan jonkun ihmisen, joka mahdollisesti tuntee minut… En koskaan ole ollut suruton luutnantti, jonka elämä oli sattumien varassa: elämäni tähtäsi aina enemmän sisään- kuin ulospäin, kunnes kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä tulin tuntemaan sen ainoan naisen, joka on synnyttänyt minussa samalla intohimojen myrskyn ja sydämen ihanan, puhtaan liikutuksen — Voi Antonia, Antonia, mikä voi minua nyt tyydyttää?
Kyllä muuan seikka: kapteenin-nimitykseni vapauttaa minut vastenmielisestä luutnantin arvonimestä. Pidän itseäni nyt veteraanina, ja on hyvin luultavaa, että ensimäisen matkani jälkeen ulkomailla astun jälleen sotilaspalvelukseen…
Kävelkää nyt Antonian luokse mahdollisimman nopeasti! Palan halusta saada kuulla hänen päätöksensä. Jos minun toivomuksellani nykyisin on mitään merkitystä, niin tietää hän varsin hyvin, että soisin mielelläni hänen asettuvan asumaan siihen kotiin, josta piti tulia meille yhteinen… Vielä kerran: älkää viivyttäkö vastausta! Osoittakaa se Hagestadiin! Minun täytyy nimittäin käydä tapaamassa sisartani ennenkuin matkustan Tukholmaan.
Rakastavasti kunnioittaenCharles Wolrat.
J.K. Älkää itkekö minun tähteni monta katkeraa kyyneltä! En voi ottaa niihin osaa enkä pyyhkiä niitä. Viimemainitun saattaa tehdä ainoastaan hän.'
Hän ratkaisee.
Pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kun nuori rouva oli lukenut miehensä kirjeen, tuon näytteen mielenhillinnästä hetkenä, jolloin sydämen tuska painoi viimemainittua kovaa kidutuspenkkiään vasten, hän istui aivan liikkumattomana. Viimein katsahti hän äitiinsä.
Kyynelkö himmensi hänen tumman silmänsä kiiltoa? Jokin se kuitenkin oli, ja hänen kasvonsa, joissa jokainen luonnon viiva osoitti mitä jalointa sopusointua, ilmaisivat nyt sellaista epäsointujen paljoutta, että olisi luullut vähintäin kymmenen kymmentä vastaan taistelevan hänen sisimmässään.
— No, Antonia, mitä sanot nyt? — kysyi äiti.
— Sanon, että en pääse selville tästä kirjeestä, kuinka äidin mieleen on juolahtanut kysyä minulta, onko miehessäni herännyt mustasukkaisuus. Hänhän kuvailee minut melkein lumivalkeaksi. Ja vaikka äiti onkin antanut minulle runollisen, espanjalaissointuisen nimen Antonia ja ulkonäkönikin on sattunut tulemaan yhdennäköiseksi nimen kanssa, en sentään luule, että sieluni ja mieleni olisivat sukua Espanjan hehkuville, kaihoaville, mustasukkaisille naisille. Oi ei! Onhan 'don Carlos', joksi me häntä ennen leikillämme nimitimme, pitkittänyt trubadurintointaan donna Antonian luona kokonaista kaksi kuukautta. Voisiko kukaan vaimo missään maailman kolkassa vaatia enempää?
Suuresti kummastellen tarkasteli äiti tyttärensä kasvoja, yhtä ihmetellen seuraten hänen ajatustensa rientoa. Kuitenkin vastasi hän hyvin hiljaa, mutta täysin arvokkaasti:
— Tuskinpa minun tarvitsee huomauttaa, ystäväni, että antaessani sinulle nimen en lainkaan ajatellut espanjalaisia donnia enkä señoreita… Unhoittumattoman puolisoni nimi oli Anton… täytyihän sinut silloin välttämättömästi ristitä Antoniaksi. Sitäpaitsi sinä vallan erehdyt: kysymyshän on ollut siitä, onko Charles Wolratilla ollut syytä mustasukkaisuuteen, eikä siitä, onko syytä ollutsinulla.
— Pyydän äitiä tekemään minulle sen ilon, että kutsuisi häntä, kuten minäkin useimmin, ainoastaan Wolratiksi! En pidä Charles-nimestä. Sitäpaitsi hänen suloinen sisarensa nimittää häntä aina rakkaaksi Charlesiksi. Minä puolestani en siedä lempinimiä enkä ranskalaisia nimiä yleensä.
— Lapsi-kulta, älä kiinnitä ajatuksiasi niin mitättömiin seikkoihin, kun punnittavana on paljon tärkeämpiä asioita! Muista, että on jo kulunut useita päiviä siitä kun sain kirjeen ja pääsin matkustamaan tänne… Sinun täytyy nyt siis tehdä päätöksesi.
— Niin, siinäpä se! Herättäisi kummastelua, jos jäisin tänne, koska en kuitenkaan enää missään tapauksessa sietäisi seuraelämää. Mieluummin matkustaisin kotiin äidin kanssa… mutta silloin taas kiusaisi minua kaikkien vanhojen tuttavain uteliaisuus. Viimeinen mahdollisuus, muuttaa Hagestadiin (jonka hän saikin periä parhaaseen aikaan, päästäkseen lähtemään täältä herättämättä huomiota) olisi kyllä sopivin, mutta siellä on varmaan kuolettavan ikävää syksyllä ja talvella… Voiko äiti jäädä luokseni?
— Ainakin aluksi. Sitäpaitsi unohdat, että miehesi sisar ja lanko asuvat ainoastaan penikulman päässä Hagestadista. Eversti tosin on hieman kursaileva ja ikävystyttävä vanha herra — ainakin sellaiselta hän näytti minun silmissäni, vieraillessaan vaimonsa kanssa sinun häissäsi. Mutta en käsitä, mitä sinulla voi olla kälyäsi, tuota loistavaa everstinnaa vastaan. Hän on niin kohtelias, että hän pian voittaa sinun pienen vastenmielisyytesi, kunhan hän palaa kylpymatkaltaan Melldalista.
— Sepä oli lohduttava tieto! — virkahti Antonia äänellä, jossa ilmeni hänen sisäinen katkeruutensa. — No niin, minun siis täytyy myöntyä siihen, mikä maailman silmissä näyttää parhaimmalta: menen luostariin Hagestadiin.
— Niin, ellet todellisen vakavasti mieti viimeisiä sanoja kirjeen jälkikirjoituksessa.
— Viimeisiä sanoja… annahan katson… Aivan oikein, äidin kyyneleet. Hän ei 'voi ottaa niihin osaa eikä pyyhkiä niitä. Sen voi tehdä ainoastaan hän'… Rakas äiti raukka, älä itke minunkaan tähteni, sillä minä kykenen vielä vähemmän kuivaamaan sinun kyyneleitäsi!
— Antonia, luulenpa, että kysyessäsi neuvoa Jumalaltasi hän vastaa, että sinä voit kuivata muitakin kyyneleitä kuin minun, jos vain taivut sen tekemään, sillä nyt aavistan, että juuri sinun hillitön ylpeytesi… jossain tärkeässä asiassa…
— Ehkä joutuu vastakkain hänen hillittömän ylpeytensä kanssa? Se voi tavallaan olla oikein, äiti; mutta se tunne ei ole ratkaiseva kummallakaan puolen: on muitakin tunteita.
— Lapsi kulta, Jumala voi muuttaa ja pehmittää minkälaiset tunteet tahansa. Mutta sinä et tahdo kääntyä hänen puoleensa, koska pelkäät kuulla, mitä hän sinulle sanoo.
— Se on totta… totta!
— Ja nuo sanat: menen luostariin… miten kummallisilta ne kuuluvatkaan sinun huuliltasi, sinun, jota seuraelämä on huvittanut niin vähän, että minun on melkein täytynyt työntää sinut sen piiriin! Täytyykö sinun siis paeta omaa itseäsi?
— Ei, sillä minä vien kaikkialle itseni mukanani. Mutta totta on, että minä tästälähtein tahtoisin joka päivä ottaa osaa seuraelämään, joskaan en samassa piirissä kuin tähän saakka, vaan vallan uusien ihmisten parissa.
— Antonia, — virkkoi äiti kovin kiihtyneesti, — siinä tapauksessa sinä etsit jotain?
Silloin nuori nainen kavahti, ja kokonainen surujen maailma värähteli hänen äänessään hänen vastatessaan: — Se on samantekevää! Olen koko ikäni kaivannut sitä sopusointua, jonka tulee olla jokaisessa terveessä sielussa… en ole sitä saavuttanut.
— Lapsi-parka, minä pelkään suuresti sinun tähtesi… Mutta nyt minä menen kirjoittamaan Wolratille, että asia järjestetään siten kuin hänen mielestään näytti parhaalta.
Eroamisen syy.
Sen salaisuuden, jota tytär ei voinut uskoa äidilleen, kerromme tässä nyt lukijalle, nimittäin sikäli kuin tuo nuori nainen sen tunsi.
Oli kulunut vähän yli viikko siitä, kun oli niitä tunnelmarikkaita iltoja, jolloin kaksi yhdistynyttä sielua hengittää ainoastaan runouden ja haaveiden ilmaa, eläen vain toisilleen moninkertaistunein olemuksin — lyhyesti sanoen, eräs sellaisia iltoja, jolloin 'don Carlos' istui 'donna Antonian' jalkojen juuressa, antaen syvän, miehekkään rakkautensa tulvia esiin sanoin ja lauluin.
He olivat aikaisemmin illalla laulaneet yhdessä muutamia romansseja, jotka olivat houkutelleet osaa kylpyvieraita hieman etäämpänä kuuntelemaan tätä kaunista konserttia, kun nuoren rouvan pehmeä, puhtaana soiva laulelu sulautui yhteen miehensä komeaan, syvään ääneen.
Nyt oli kaikki hiljaista, jokainen kuunteleva korva oli poissa, ja nuo kaksi silloin vielä niin sanomattoman onnellista olentoa katselivat toisiaan silmiin vaieten, ikäänkuin he olisivat olleet henkien lumoissa.
— Antonia rakkaani, — virkkoi viimein mies, — minusta tuntuu nyt, että jos meidän jommankumman elämään liittyisi joku salaisuus, tulisi meidän valita juuri tämä hetki uskoaksemme sen toisillemme.
— Jos minulla olisi joku salaisuus, — vastasi ensinmainittu, ja hänen äänessään värähti jo pieni jännitys — en olisi voinut odottaa kahta kuukautta kertoakseni sen sinulle. Minun ainoa salaisuuteni on oma olentoni: minusta tuntuu kuin siellä olisi jotain vaillinaista. Olen usein ulkonaisen elämän hiljaisuudessa tai melussa tuntenut lohdutonta levottomuutta. Rakkauteni sinuun on sen nyt kuitenkin tukahuttanul… Mikä on sinun salaisuutesi?
— Voisin sanoa että se on juuri sinun, sillä minä olen täysin epätietoinen siitä, onko rakkauden valta sydämessäsi kylliksi suuri pitääkseen sitä valtikkansa alla, vai eikö sinun sielusi ryöstäkin rakkaudelta valtikkaa, jättäen sen itkien suremaan lyhyttä onneaan. Et tunne itseäsi täydellisesti… Kuinka siis minä voisin tuntea sinut?
— Se, rakas Wolrat, on kokonaan tarpeeton pelko, joka ei koskaan kuulu rakastajan ohjelmaan: nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymys aviomiehestä, joka turhanpäiväistä esipuhetta käyttäen aikoo kertoa vaimolleen jotakin. Puhu siis!
— En pidä esipuhetta niinkään turhanaikaisena… mutta saadaanhan nähdä… Olemmehan päättäneet, että sen jälkeen kun minä olen pistäytynyt pienellä välttämättömällä käynnillä Hagestadissa, me täältä lähdettyämme matkustamme muutamiksi viikoiksi Tukholmaan.
— Minä taas, — vastasi Antonia' — muuttaisin kyllä mielelläni tuohon sinulle niin rakkaaseen paikkaan, jota vuokraaja, sen jälkeen kun setä-raukkasi leskeksi ja lapsettomaksi jouduttuaan sen hylkäsi, kuitenkin lienee pitänyt hyvässä kunnossa… Mutta minä olen ihastunut matkustamaan sinun kanssasi minne vain tahdot minut viedä.
— No, kuvittele siis, kultaseni, että me jo olemme Tukholmassa ja minä kuljetan sinua ympäri katselemassa ei ainoastaan kaikkea, mikä on kaunista silmälle, aistille ja järjelle, vaan myöskin sellaista, mikä liikuttaa sydäntä, ajatusta ja sisimmässämme asuvaa puhtaasti inhimillistä ainesta. Niinpä vien sinut eräänä päivänä Kuningattarenkatua pitkin, kunnes pysähdymme…
— Emme suinkaan minkään myymälän edustalle, toivoakseni… sillä miesten ei pidä koskaan nähdä niiden varustusten yksityiskohtia, joilla me naiset aiomme heidät valloittaa.
— Ei, ei, kaukana siitä… me kuljemme kaikkien puolien ohi… me saavumme…
— Rakas Wolrat, mitä tämä merkitsee… ethän pahaksu, vaikka kutsunkin sinua ainoastaan Wolratiksi. En osaa lausua Charles-nimeä niin miellyttävästi kuin sisaresi. Mutta minä huomaan, ettei nyt ole kysymys siitä… Sinä kalpenet ja keskeytät. Mikä nyt sitten on?
— Voi, Antonia, jos se olisi kyyneleeseen kätketty pyyntö! — JaWolrat loi häneen syvästi tutkivan katseen.
— Jatka, jatka… minä tunnen, en käsitä miksi, tukehuttavaa levottomuutta.
— No niin… Minä vien sinut suureen taloon, jonne niin moni nainen sekä pääkaupungista että maaseudulta on mennyt katsomaan mitä siellä on ja myöskin joskus tekemään hyvän lyön taivasta kohtaan.
— En ymmärrä sinua ollenkaan.
— Antonia rakkaani, me olemme silloin lastenkodissa.
Leimahtaen punaiseksi kasvoiltaan viimemainittu huudahti kiivaasti:
— Ja sinäkö tietäisit jotain sellaisesta?
— Tarpeeksi paljon ollakseni sinun oppaanasi, — vastasi mies arvokkaasti… Kuvitelkaamme, että sinä, samoin kuin niin moni ennen sinua, tunnet kuvaamatonta sääliä noita onnettomia pikku uhreja kohtaan. Erityisesti kiinnyt erääseen noin viiden vuoden ikäiseen poikaseen… Sinua liikuttaa ajatus siitä, miten paljon siunausta ja kiitollisuutta tulisi osaksesi, jos ottaisit omaksesi tuon rakastettavan lapsen. Sinä jätät sen kuitenkin sinne, matkustat kotiin, me asetumme asumaan maatilallemme, ja sinä kerrot ystävillesi ja tuleville tuttavillesi: Oleskellessani Tukholmassa näin lastenkodissa erään pienen pojan, jonka kuvaa en saa mielestäni. En voi sietää, että hänet annetaan maksusta hoideltavaksi johonkin talonpoikaisperheeseen, kuten monet muut hänen asemassaan olevat lapsi-raukat. Minä aionkin senvuoksi neuvotella mieheni kanssa, emmekö voisi ottaa häntä huostaamme ja kasvattaa hänet…
Tässä Wolrat vaikeni.
Antonia oli kuunnellut häntä niin jännittyneenä, ettei hänelle ollut edes juolahtanut mieleen keskeyttää häntä. Nyt lausui hän aivan kylmästi seuraavat neljä sanaa: — Onko se lapsi sinun?
— Minulla ei ole oikeutta ilmoittaa kenen se on… Olen vedonnut sinun rakkauteesi… ainoastaan sen perusteella tahdon saattaa toiveeni perille. Voi, älä Jumalan nimessä osoita minulle näin pian, ettei rakkautesi olekaan kylliksi voimakas.
Tällä kertaa Antonia käsittikin hänen äänensävynsä ja katseensa. Hän koetti rauhoittua…
— Ellei se olisi voimakas, lepäisin minä jo kuolleena jalkojesi juuressa… Poika on siis sinun!
— Hän kuuluu minulle, koska en aio milloinkaan häntä hyljätä.
— Sen uskon hyvin… Oi Wolrat, Wolrat, en tahdo kärsiä niin paljon kuin sinä sälytät murhetta minulle… minä en tahdo, en tee sitä!
— Rakas, kelpo Antonia, älä muuta olemustasi toisenlaiseksi kuin se on, ole lempeä, ole naisellisen armelias! Tiedäthän, että voidakseni jumaloida sinua, täytyy minun nähdä sinut sellaisena.
Antonia ei kuunnellut hänen sanojaan, ainakaan hän ei niitä ymmärtänyt, sillä hänen verensä kuohuvat aallot estivät häntä käsittämästä muuta kuin yhden ainoan asian: — Onko, — kysyi hän, — lapsen äiti joku alhainen olento, esimerkiksi palvelijatar?
— En myönnä, että köyhän palvelijattaren ehdottomasti täytyy olla alhainen olento. Juuri siellä, jonne aioin sinut viedä, olen nähnyt ylevimmät, arvokkaimmat todisteet näiden naisraukkojen ihmisarvosta… Kaikessa tapauksessa (niin paljon saatan sinulle sanoa) on tämän lapsen äiti sanan täydessä merkityksessä sivistynyt nainen…
— Jota sinä olet rakastanut. Silloin se on tuhat, tuhat kertaa pahempi! Tuo nainen on myöskin rakastanut sinua — voi, päätäni huimaa — rakastanut kohtuuttomasti, määrättömästi. Sydämeni kutistuu kuolettavaan kouristukseen… Minä kärsin kauheasti… Mistä löydän sen olennon… Minä tahdon nähdä hänet!
— Malta mielesi, Antonia! Muutoin herättää hillitön käytöksesi minussa sellaisia tunteita, joita on mahdoton hallita.
Antonia ei kuunnellut hänen varoitustaan.
— Sinulla on siis, — jatkoi hän, — ollut epäkunniallinen suhde, sillä sana nainen merkitsee tässä aviovaimoa. Jos hän ei olisi ollut naimisissa, et olisi voinut häväistä häntä menemättä hänen kanssaan naimisiin..
Nuoren miehen jalopiirteisten kasvojen lihaksista saattoi havaita, että itsehillintä, johon hän pyrki, vaati häneltä tavatonta ponnistusta. Hän vastasi verkkaan ja vakavasti.
— Jos se voi tyydyttää sinua, Antonia, niin voin ilmoittaa sinulle, että vaikka tämä nainen olisi vapaa kuin taivaan lintu, enkä minä itse olisi sidottu, en kuitenkaan koskaan maailmassa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan! Jos sinä kykenisit käyttämään järkeäsi, niin käsittäisit, tai oikeammin aavistaisit, että sanoihin kätkeytyy pakoiltava välttämättömyys…Sinun, joka niin hyvin tunnet minut, pitäisi ymmärtää ja arvostella minua paremmin.
— Kuule, — virkkoi hän, — minä suostun ottamaan pojan kasvatiksemme!
— Silloin, Antonia, — huudahti mies, — otat sinä jälleen takaisin valtasi… minä palvelen sinua kuin pyhimystä!
— Mutta minä teen sen ainoastaan sillä ehdolla että ilmoitat minulle lapsen äidin nimen.
— En koskaan.
— Mitä… etkö sittenkään, vaikka minä suostun kerrassaan mahdottomuuteen?
— En silloinkaan.
— Minun suuri uhraukseni ei siis voittaisi vähintäkään?
— Se riippuu siitä, Antonia rakkaani, jos sinä pidät vähäisenä kohota miehesi silmissä korkeammalle kuin kenkään muu tavallinen siveä nainen.
— Mutta minä en voi siihen mukautua: minä tahdon tietää, ken tuo röykkeä syntinen on, tuo kurja olento, jonka vuoksi minun täytyy kantaa seuraukset.
— Kylliksi! — sanoi aviomies nousten seisomaan. — Sinun ei tarvitse kantaa mitään… Menkäämme levolle. On jo käytetty tarpeeksi sanoja osoittamaan, etten ole arvioinut liian korkeaksi ainoastaan rakkauttasi, vaan myöskin järkesi, sillä viisas vaimo ei olisi päästänyt asiaa siihen asteeseen, jolloin annetut pistot ovat vaikeat parantaa, vaikeat unhoittaa.
Kuvaamattoman ylpeästi Antonia vastasi:
— En ajattele parantamista, vielä vähemmän unhoitusta. Ja koska olisi ajattelematonta mennä levolle tällaisessa mielentilassa, niin miettikäämme kumpikin tätä iltaa, joka on vetänyt hirvittävän viivan kotoisen onnemme yli, onnen, jota ei enää voi katsoa olevan.
Wolrat ei vastannut sanaakaan… Hän meni makuuhuoneeseen ja kävi levolle.
Sopimus.
Antonia jäi etuhuoneeseen.
Jos hänellä tänä yönä todellakin oli tunteita ja ajatuksia, ei kuitenkaan kukaan, joka olisi hänet nähnyt, olisi sitä uskonut hänen istuessaan yhdessä paikassa liikkumattomana kuin kuvapatsas, kun hänen miehensä kuuden aikaan astui sisään.
Luotuaan häneen katseen, johon oli kätkettynä syvä sieluntuska, ja tarkastettuaan häntä tutkivasta mies virkkoi:
— Antonia, et ehdi muuta kuin nopeasti riisuutua ja asettua vuoteeseen ennenkuin palvelijatar tulee sisään. Minä menen kävelemään rantaan päin, mutta odotan kuitenkin siksi, kunnes annat minun tietää järjestäneesi siten, ettet herätä mitään uteliaisuutta.
— Kiitos, — virkkoi Antonia matalasti. — Mutta parasta on heti sanoa sinulle, etten ole mitenkään muuttanut mielipidettäni eilisestä, sillä sielussani oi ole mitään muuttunut… Tahdotko nyt ilmoittaa minulle hänen nimensä?
— Tahdotko nähdä minut kunniattomasti pettävän toisen naisen toiselle?
— Siinä tapauksessa, — kuiskasi hänen vaimonsa, voit järjestää niinkuin haluat! Mutta ovi minun huoneeseeni (olkoon se sitten missä tahansa) pysyy suljettuna sinulle kunnes…
— Uhmaako?… Voi Antonia, mitä sinä teetkään!
— Velvollisuuteni… En voi elää näin.
Hän poistui, ja hänen olennossaan ilmeni koko hänen lannistamaton ylpeytensä. Hän tunsi itsenä täydelleen toiseksi ihmiseksi.
Muutamia tunteja myöhemmin seisoivat oven ulkopuolella vaunut tavaroineen ja eteen valjastettuine hevosineen.
Antonia ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta nyt hän tuli ulos vaiteliaana ja marmorinkalpeana; hänen kasvoillaan ei silti näkynyt jälkiä mielenliikutuksesta tai kyynelistä.
Hänen miehensä seisoi matkapuvussa hänen edessään.
— Minä lähdenkin nyt Hagestadiin viikkoa aikaisemmin kuin olin ajatellut, — virkkoi hän levollisesti. — Onko sinulla sitä ennen minulle mitään sanottavaa?
— Kuinka kauan viivyt poissa?
— Kuinka kauanko?… Sehän riippuu sinusta!
Antonia käänsi katseensa toisaanne… marmorinkalpeus hänen poskillaan jakautui, jättäen tilaa helakanpunaiselle värihohteelle.
— Eikö totta, — jatkoi Wolrat, ja hänen syvä kaunis äänensä kaikui hellän sovittavana, — että sinä, rakkaani, kadut kaikkia rumia sanojasi? En pyydä enempää kuin eilenkään: tahdon ainoastaan saavuttaa rauhan ja unhoituksen tuon kauhean illan jälkeen.
— Wolrat, ei hyödytä mitään puhua noin! Minä en voi itse saavuttaa enkä lahjoittaa muille rauhaa… Unhoitus on tässä naurettava sana.
— Mitä sinä siis oikeastaan haluat? — kysyi mies niin merkillisen hiljaisella äänellä, että Antonia säpsähti, mutta ei kuitenkaan heltynyt.
— Minä haluan, — vastasi hän, — että me kaksi tämän jälkeen kuljemme elämässä kumpikin omaa tietämme… Mainitaanhan laissa jotain vuode-erosta.
— Olet oikeassa, — virkkoi Wolrat kauhistuen, — kyllä siellä sellaisesta mainitaan… — Siihenkö sinä pyrit?
— En pyri mihinkään, pysyn ainoastaan minulle kuuluvassa oikeudessa saada tietää sen naisen nimi, ja minä tahdon…
— Ymmärrän sinut: sen oikeuden haluat ostaa sitä vastaan, että antaisit hänen viattoman lapsensa kylmän huolenpitosi alaisena viettää armoilla-eläjän elämää kodissasi. Mutta kuulehan nyt minuakin!
Antonia lysähti istumaan. Miehen suurenmoisessa levollisuudessa, jonka voimalla tämä oli kestänyt niin paljon, sekä hänen lujassa, miehekkäässä luonteessaan, mikä selvästi osoittautui hänen viimeisistä sanoistaan, ilmeni nyt hänen koko olemuksensa sellaista ylemmyyttä todistavana, jota ei koskaan ennen ollut voinut hänessä huomata.
— Mainitsit minulle eilen, — jatkoi hän, — että sinun ainoa salaisuutesi on oma olemuksesi. Uskon sen. Se mihin pyrit ja mitä tunsit itsessäsi olevan vajavaisia… se oli se naisolentoon kätkeytyvä pyhä salaisuus, joka tekee hänet todelliseksi naiseksi, siksi Jumalan luomaksi avuksi, jota ilman mies avioliitossa eikä paljon suuremmassa yksinäisyydessä kuin milloinkaan ennen kuin hän lähestyi pyhää liittoa… Se minkä sinä nyt olet löytänyt omaa itseäsi ja meitä molempia kohdanneen onnettomuuden sijaan, on sitä armotonta paadutetusta mielestä lähtenyttä julmuutta, johon nainen voi tehdä itsensä syypääksi päästäessään valloilleen aikaisemmin sidotut, tuntemattomat intohimot, antaen niiden koko rajuudessaan tuhota hänen sielussaan olevaa jumalaista ainesta… Millainen on nainen silloin kun hän, kuten sinä, luopuu jalosta tehtävästään, muuttuen vaistoiltaan kesyttömän eläimen kaltaiseksi? Silloin katoovat hänestä itsensähillitsemiskyky, siveys ja jumalanpelko. Sinun itsepintaisuutesi kauhistuttaa minua. Jos nyt minä todellakin olisin syyllinen (jota en myönnä enkä kiellä), mitä oikeutta sinulla silti on tuohon entisyyteen, mikä oikeus polkea miestäsi, hänen kunniaansa, tunteitaan, arvoaan? Muista, että ainoastaan uskoen sinun ylevyyteesi minä mielettömästi luotin sinuun… Nyt olen sanonut sanottavani!
— Vai olet! — virkkoi Antonia ynseästi, vaikka hän todellisuudessa oli niin järkytetty ja jännittynyt, että hänestä tuntui kuin hän olisi voinut antaa koko elämänsä voidakseen heittäytyä miehensä syliin ja myöntää, että raju mustasukkaisuus oli tehnyt hänestä sen, joksi tämä oli hänet kuvannut. Mutta koska hän ei saanut voimaa vallitakseen itseään, valitsi hän sen menettelyn, jolla hän entistä enemmän aleni Wolratin silmissä: hän pysyttäytyi kylmässä, epänaisellisessa uhmassaan.
— Tahdon lisätä vielä pari sanaa, — lausui Wolrat… Niinä synkkinä vuosina, jotka mahdollisesti tulevat kulumaan ennenkuin me jälleen tapaamme toisemme, saat kyllin aikaa perusteellisesti tutkia olemustasi, sillä siinä on paljon sellaista, mikä vielä kerran pelästyttänee sinua. Jumala armossaan auttakoon sinua, eksynyt nainen, löytämään sen, mitä mitä sinun kiihkeimmin tulee etsiä… Minä jätän sinut nyt. Saat vapaasti valita asuinpaikkasi.
— Siitä en päätä mitään nyt… Entä sinä?
— Minä levähdän vielä päivän ennenkuin matkustan M:ään, josta kirjoitan äidillesi… Hänen täytyy tulla tänne.
— Ja sitten?
— Hagestadista matkustan Tukholmaan ja sieltä minne Jumala tahtoo. Tänne en enää palaa… Jos valitset olinpaikaksesi Hagestadin, me luultavasti tapaamme vielä kerran.
Hän astui ovea kohti. Antonia ei liikahtanut.
— Ei, en voi erota sinusta näin! — virkkoi Wolrat hiljaa ja riensi takaisin, tarttuen polttavin käsin hänen jääkylmään käteensä — mutta Antonian sormet lepäsivät liikkumattomina hänen hehkuvassa puristuksessaan.
Nuoren miehen kasvoilla leimahti katkera sävy. Sen jälkeen hän kiirehti ulos.
Hetken perästä vierivät vaunut pois.
Antonia oli yksin… yksin tietoisen syyllisyytensä raskaan taakan alla. Kirjoittaisiko hän Wolratille?… Ei, hän tunsi edelleenkin olevansa orjuutettu astumaan väärää tietä.
Hagestadissa.
Se maatila, jonka kapteeni Charles Wolrat Hanefelt oli perinyt sedältään, eräältä vanhalta yksineläjältä, joka kuitenkin oli suuresti rakastanut veljenpoikaansa ja olisi mielellään suonut hänen ottavan vastaan perinnön jo ennakolta, mihin nuori sotilas ei kuitenkaan saattanut suostua, ei kuulunut suurten herraskartanoiden joukkoon; mutta koska se tilavine rakennuksineen oli kauniilla paikalla sekä tarjosi erinomaisen tilaisuuden metsästykseen ja kalastukseen, oli se runsaine metsineen halullisten ostajain huomion esineenä ja kapteenille tehtiinkin siitä edullisia tarjouksia, jotka hän kuitenkin hylkäsi, sillä hän toivoi rasituksien jälkeen sotilaspalveluksessa vieraassa maassa, etenkin Espanjassa, missä hänellä oli ollut tilaisuus kunnostautua, saavansa asua levossa ja rauhassa tällä maatilalla, joka jo kauan oli ollut hänen sukunsa hallussa.
Wolratin saapuessa Hagestadiin kohtasi häntä miellyttävänä yllätyksenä se vuokraajan osoittama kohteliaisuus, että tämä oli antanut mitä huolellisimmin tuulettaa ja mahdollisimman hyvin siistitä kaikki huoneet. Wolratilla oli ollut paha luulo, että tomu, hämähäkit ja koit tappaisivat hänessä senkin vähäisen elämän, minkä hän vielä arveli itsessään olevan jäljellä, ja hän pelkäsi, että kaikki seinäpaperit olisivat homehtuneet sekä ettei hän löytäisi soveliasta makuuhuonetta Antonialle, jos tämä piankin suvaitsisi saapua sinne.
Vuokraaja, keski-ikäinen nuorimies, oli erinomaisen kunnokas, sivistynyt ja avulias henkilö, joka oli varustanut itselleen mukavan kodin toiseen siipirakennukseen.
Saapunut tilanhaltija oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että hän olisi mieluummin suonut herra Brandtin olevan vanhan, itaran äkäpussin, sillä viimemainitun siisti ulkonäkö ja kohtelias olemus pakoitti hänet nielemään ne sanat, jotka hän oli aikonut lausua, nimittäin haluavansa päästä kaikesta enemmästä palvelevaisuudesta.
Päärakennus ja suuri puutarha eivät kuuluneet vuokrasopimukseen, sillä joka vuosi oli sanottu, että entinen omistaja saapuisi sinne, vaikkakaan siitä ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin hoiti herra Brandt puutarhaa omistajan lukuun, lähettäen hänelle tunnollisesti siitä vuosittain kertyneet tulot.
— Mutta tästä lähtien, — virkkoi hän heidän astuessaan suuren, hyvin säilyneen salin läpi, jonka julkipuoli antoi komeaan puutarhaan päin, josta he juuri puhelivat, — kapteeni luonnollisesti ottaa sen omaan huostaansa. Toivon, ettei nuori rouva pidä kasvihuoneita varsin vähäarvoisina.
— Asia on siten, parahin herra Brandt, — vastasi kapteeni, — että minun virka-asioiden vuoksi täytynee piakkoin matkustaa ulkomaille, emmekä vielä ole lopullisesti päättäneet, asettuuko vaimoni asuinaan tänne vai jonnekin muualle siksi kunnes palajan. Harkitsemme sitä nyt kirjeellisesti niiden neljäntoista päivän aikana, jotka tulen Oleskelemaan täällä tarpeellisten järjestelyjen vuoksi.
Herra Brandt tunsi vaistomaisesti, ettei ollut soveliasta tämän johdosta lausua mitään valittelua. Hän otti sen sijaan vapauden kutsua tilanhaltijan yksinkertaiselle päivälliselle, ja koska Wolrat ei tiennyt, miten hän muutenkaan olisi voinut saada ruokaa, suostui hän vastenmielisesti noudattamaan kutsua, joskin hän mieluummin olisi suonut päivällisen tuotavan hänelle sisään huoneeseensa.
— Tämän päivän, herra Brandt, olen teille rasituksena, mutta sitten saammekin kiireimmiten palkata palveluskunnan ja järjestää kaiken muunkin, sillä luulen, että vaimoni saapuu tänne pian.
— Siitä kyllä selviän nopeasti: minulla on oma keinoni! — vastasi herra Brandt, ja hänen suupieliinsä ilmestyi hymy, joka, jos kapteeni olisi sen käsittänyt, varmaan olisi pidättänyt hänet antamasta Brandtille toista vielä arkaluontoisempaa tehtävää.
Viimemainittua asiaa kosketeltiin vasta päivällisen jälkeen, kun isännän hyväntahtoisuus, huomaavaisuus ja hänen läpeensä rauhalliset kasvonsa oivallisen viinin yhteydessä olivat voittaneet Wolratin vastahakoisuuden.
— Muistelen, — (niin alkoi tämä lyhyt, mutta tärkeä keskustelu), — että kansa täällä ympäristössä on nuhteetonta, ystävällistä ja hyväntahtoista.
— Minulla on ilo myöntää se todeksi.
— Ja naiset ovat kunniallisia ja siveitä… eikö niin?
— Niin, on harvinaista kuulia heistä mitään muuta… Herra kapteeni kai ajattelee niitä palvelijatarta, jotka tullaan kiinnittämään taloon?
— En juuri heitäkään… enpä juuri! — Charles Wolrat maistoi viiniä, musertaen samalla haarukallaan meloonin viipaleen, kuitenkaan viemättä sitä suuhunsa.
Herra Brandt ei voinut auttaa vierastaan oikeaan, sillä hän ei ollut käsittänyt kysymyksen tarkoitusta.
— Tahtoisin löytää joitakin kunnon ihmisiä, — alkoi kapteeni jälleen, — tai kunniallisen lesken, sanalla sanoen jonkun siistin, säädyllisen perheen, missä voitaisiin antaa hellää hoitoa sekä osoittaa iloista ja hyvää käyttäytymistä eräälle kasvattilapselle, pienelle, hyväntapaiselle, kohta viisivuotiselle pojalle, jonka Tukholman lastenkodin johtokunta koettaa saada sijoitetuksi maalle, kuten niin monta muutakin samanlaista lasta. Olisikohan mitään sellaista kotia tarjona? Kuten ymmärrätte, huoltaa tällaisesta asiasta ja suorittaa maksut aina lastenkodin johtokunta.
Herra Brandt ei onnistunut täysin peittämään hämmästystään: hän muisteli mielessään kuulemiaan nuoresta kapteeni Hanefeltista, ja kaikki piti yhtä sen kanssa, että hän niin upseerina kuin yleensä miehenä oli perin kunniallinen, vakaa ja vilpitön sekä omasi lujat siveelliset periaatteet.
Sen jälkeen hän ajatteli niitä lähemmä kolmea vuotta, mitkä kapteeni oli ollut ulkomaisessa sotapalveluksessa ja hänen paluutaan kotimaahan noin kymmenen kuukautta sitten, mutta ei päässyt mietteissään mihinkään muuhun tulokseen, kuin ettei ettei asia peruskysymyksensä puolesta koskenut häntä, ja että hänen Velvollisuutensa oli esiintyä kohteliaasti, kun tämäntapaista luottamusta häntä kohtaan osoitettiin.
Tilanhaltija maisteli viiniään ja muserteli melooninviipalettaan ikäänkuin hän ei olisi huomannut herra Brandtin pulaa, sekä näytti olevan kokonaan omissa ajatuksissaan, kunnes vuokraaja viimein virkkoi:
— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tarkoitukseen sopivat kodit, ja jos lastenkodin johtokunta katsoo voivansa luottaa minun suositukseeni, niin tunnen minä erään nuoren lesken, jolla itsellään on samanikäinen poika, ja minä luulen, että hän olisi halukas ottamaan lapsen hoitoonsa siksi kunnes toisin määrätään. Tälle seudulle on ennenkin sijoitettu pienokaisia lastenkodista, joten asia ei herätä minkäänlaista huomiota.
— Kiitos, herra Brandt! Olen hyvin tyytyväinen saamiini tietoihin. Mutta koska johtokunnan suorittama maksu aina on niukka, niin minä puolestani täydennän sitä; olisin sitäpaitsi hyvin kiitollinen, jos herra Brandt minun poissaollessani suvaitsisi valvoa, että poikaa hoidetaan hyvin. Sitten myöhemmin voimme ajatella kansakoulua tai jotain muuta sopivaa keinoa hänen kasvattamisekseen.
— Täytän mielihyvällä sen luottamustehtävän, jolla herra kapteeni on minua kunnioittanut. Sitäpaitsi menen itse naimisiin syksyllä, ja tuleva vaimoni on niin hyvä nainen, että hän kernaasti ottaa pienokaisen äidillisen silmälläpidon alaiseksi.
— Oh, — huudahti Wolrat hieman venytetysti, — se on toinen asia!Naiset ovat tavallisesti…
— Anteeksi, herra kapteeni, että keskeytän, mutta morsiameni tietää varsin hyvin tänne Smoolantiin lähetettävän lapsia Tukholmasta. Ja sitäpaitsi tulee vaimoni aina ajattelemaan samoin kuin minä.
— Todellakin! Herra Brandt on siinä tapauksessa onnellinen mies… poikkeus muista! — virkkoi Charles Wolrat, omituisesti hymyillen.
— Niin, herra kapteeni, joskaan hän ei aina ole yhtä mieltä kanssani, niin toivon, että hän kuitenkin kunnioittaa minun mielipiteitäni.
Mitä kapteeni sai odotellessaan.
Oli kulunut viikko siitä kun kapteeni saapui kotiin.
Nyt oli kahdeksannen päivän aamu. Hän oli viikon kuluessa väsyttänyt itseään monenkaltaisessa järjestämistyössä, hän oli tuottanut naapurikaupungista kaikenlaisia uusia huonekaluja, pestannut palveluskunnan sekä kääntänyt koko talon melkein ylösalaisin, saavuttamatta kuitenkaan mitään sen enempää järjestystä kuin vallitsi hänen alottaessaan parannuspuuhansa.
Myöskin oli hän kiihtyvässä kuumeessa postipäivästä postipäivään. Hän kyllä tiesi, ettei hänen anopiltaan vielä voinut saapua tietoja, mutta hän ei pitänyt mahdottomana, etteikö Antoniassa hänen lähtönsä jälkeen olisi voinut jalommat tunteet päästä valtaan ja hän kiirehtisi omasta tahdostaan ilmoittamaan miehelleen tulostaan, jolloin saattaisi syntyä täydellinen sovinto.
Mutta silloin kuiskasi itsepintainen paholainen hänen sydämessään, että Antonia todellisuudessa oli kaukana ylevämielisyydestä, ja että jos Wolrat uskaltaisi lausua totuuden, oli juuri sellainen pelko Antonian luonteen laadusta estänyt häntä ennen ulkomaille lähtöään kosimasta tuota seitsentoista-vuotiasta, jo silloin rakastamaansa tyttöä. Tätä ajatusta hän kuitenkin koetti vastustaa, sillä hän tunsi suurta tarvetta suojella Antoniaa itseltään. Hän muisteli varmasti päättäneensä astua ulkomaiseen palvelukseen, ja että mitä hän kerran oli lujasti päättänyt, sitä ei järkyttänyt mikään hellä halu. Viimein myöskin johtui hänen mieleensä, että hän ei katsonut olevan kunnian ja omantunnon mukaista kahlehtia niin nuori olento mieheen, joka ei ehkä koskaan tulisi takaisin. Kaiken tämän tulos oli, ettei hän saisi halveksia Antoniaa. Olihan tämä yhden ainoankaan sanan häntä sitomatta, rakastanut häntä uskollisesti kolme vuotta, ja olihan tyttö ylpeän avomielisesti vastannut hänen kosintaansa vakuutuksella, että hän aina oli luottanut Wolratin paluuseen ja koettanut hänen poissa ollessaan vapautua vioistaan tullakseen hänen arvoisekseen.
Mutta kaikki nämä esiinloihditut muistot, kaikki nämä kuumeiset kiireet ja tehtävät eivät kuitenkaan voineet antaa lyijynraskaille tunneille ainoatakaan kevyttä siivensysäystä.
Hän oli tänä aamuna noussut aikaisin ja käveli nyt alaspäin pehmeätä mäkeä, joka aaltoilevin kummuin johti suurelta puu-istutuksilla koristellulta pihamaalta kalarikkaan sisäjärven rannalle, jonka kirkkaansininen vesi soi silmälle virkistävän näyn, varsinkin jos katse kiintyi toiselle rannalle, mistä korkea metsä antoi huojuvien oksiensa lähettää houkutteleva terveisensä pienelle, laituriin kiinnitetylle purrelle, joka helposti saattoi kuljettaa yli muutamia matkustajia.
Mutta Wolrat ei nyt katsellut metsää eikä sitäkään, joka, kun hän saapui sen partaalle, kuvasti hänen komean miesvartalonsa jalon päänsä ja auringonpaahtamat, tavattoman kauniit kasvonsa, joissa päivänsäteet valaisivat näkyville jokaisen vakavan, korkeata pyrkimystä todistavan piirteen, — ei, hän mietti nyt sitä aikaa, jolloin hän nuorukaisena oli ollut vieraana setänsä luona, jolla silloin vielä oli vaimo ja lapsia. Se oli onnellinen koti, se oli onnellinen aika — Wolrat tiesi seisovansa juuri sillä paikalla, jota hänen setänsä niin paljon rakasti. Voi, kaikki ne ihmiset olivat nyt poissa Hagestadista — minkähänlaiseksi siellä nyt muodostuisi elämä?
Tämän jälkimäisen ajatuksen hän tukahutti, siirtyen sitten mielessään Sveitsiin, missä hän pari kuukautta ennen naimisiinmenoaan oli käynyt tervehtimässä vanhaa rakasta setäänsä (joka oli ollut hänelle aikaisin kadottamansa isän sijaisena) sekä viipynyt hänen luonaan useita viikkoja koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin ja esiintymään häissä isän tilalla. Mutta häntä oli mahdoton saada lähtemään. Hän lupasi saapua aikaisin kesällä, jolloin he kaikki asettuisivat asumaan Hagestadiin, missä hän siten asuisi oman perheen keskuudessa.
— Vanhus-raukka! — jupisi Wolrat itsekseen,— se perhe ei olisi voinut luoda sinulle uutta kodikkuutta. Parasta on niin kuten tapahtui. — Ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen siihen olentoon, josta ne niin harvoin siirtyivät muualle.
Samassa juoksi muuan reipas pojannaskali rantaan päin kirje kädessä.
Wolrat kääntyi kiivaasti ja ojensi kätensä. Mutta kirjeessä ei ollut postileimaa.
— Mitä tämä merkitsee?… Mistä tulet, poikaseni?
— Melldalista, herra! Herrasväki saapui kotiin eilen illalla, ja koska everstinna heti sai tietää herran olevan Hagestadissa käski hän minun aikaisin aamulla tuoda tämän kirjeen teille, ja kartanossa osoittivat he minut tänne rantaan.
— Hyvä on. Menehän nyt sinne takaisin saamaan jotain suuhunpantavaa… minä tulen heti jälestä.
Pettynyt toivo kohotti hänen rinnastaan raskaan huokauksen, ja hän luki seuraavat rivit.
"Parahin Charles Wolrat!
Ajattele minun suurta ihastustani, kun kotiin saavuttuani kuulin sen odottamattoman tiedon, että Hagestad nyt on saanut vastaanottaa uuden herransa. Kerrotaan, ettei rouvasi ole mukana. No, onhan luonnollista, että sinä tulit edellä.
Tiedäthän, hyvä Charles, että rakkaalle miehelleni on kuvaamattoman vastenmielistä se, että minä tuhlaan liian paljon rakkautta sinua kohtaan. Totta puhuen on hän yhtä mustasukkainen langolleen kuin suloinen Antonia kälylleen. Molemmat ovat siinä asiassa hieman yksinkertaiset, mutta olen todellakin nähnyt vaimosi luovan minuun melkein vihamielisiä katseita. Se on vaikuttanut minuun ikävästi, sillä olen tuntenut suurta halua rakastaa häntä. Mitä vanhaan everstiini tulee, ei hän uskalla osoittaa vihaa, mutta hän on mustasukkainen silloinkin, kun suosin jotain koiraa.
Saadakseni niinmuodoin olla hetkisen kanssasi kahdenkesken ennenkuin tulet tänne somaan Melldaliin (sinä tunnet vain talvikotimme Tukholmassa), aion minä tänä aamuna lähteä ratsastamaan kuten tavallisesti. Näillä matkoilla eversti harvoin seuraa minua. Ja sattumalta minä nyt ratsastan Hagestadiin saakka, jossa toivon sinun järjestävän kahviaamiaisen minua varten valmiiksi kello yhdeksitoista. Herra Brandtilla on aina talossaan kaikki niin kunnossa, ettei se tuota mitään vaikeuksia.
Voi, rakas Charles, kuinka paljon, paljon minulla onkaan sinulle puhumista! Sinä ymmärrät minut ja tulet oikein iloiseksi nähdessäsi
Leonoresi."
Mitä tähän arveluun tulee, ei everstinna olisi uskonut siihen vähääkään, jos hän olisi nähnyt veljensä kasvoille ilmestyneen puolittain epätoivoisen sävyn, tämän sivellessä vaaleanruskeata partaansa ylhäältä alas. Ehkä samainen kasvojen ilme tahtoi sanoa: Ikävyyttä ei ollut vielä kylliksi. Käyttäydynpä minä miten tahansa, huomaa Leonore kaiken. Ja jos Antonia saapuu, puhaltaa hänen pelkkä yhdessäolonsa kälynsä kanssa pois pienimmänkin sovittavan ajatuksen. On luonteita, jotka halveksivat kaikkea ajatustenvaihtoa.
Leonore.
Paria tuntia myöhemmin seisoi salissa niin hyvin katettu aamiaispöytä kuin nuoren miehen taloudessa koskaan voidaan aikaansaada, valmiina odottamassa everstinnaa.
Mutta mainitun naisen salaiseksi suuttumukseksi, johon hänen veljensä ei suinkaan ottanut osaa, hänen ei onnistunutkaan tehdä ratsastusmatkaansa "kuten tavallisesti".
Uutinen kapteenin saapumisesta oli ennättänyt everstinkin korviin, ja hän ehdotti heti samanlaista matkaa, jonka hän aavisti rakkaan puolisonsa tekevän. Ratsastamisen sijasta päätettiin kuitenkin lähteä ajamaan vaunuilla.
— Tässä me nyt olemme, veliseni! — huusi eversti niin ystävällisellä ja mairittelevalla äänellä, ettei se ainakaan olisi saattanut vapisemaan montakaan sotilasta siihen aikaan, kun hän vielä oli komentaja — mutta siitä olikin jo kauan: hän oli ottanut eron jo useita vuosia sitten. — Niin, tässä me olemme, parahin veli! Tein rakkaalle Leonorelleni yllättävän ehdotuksen lähteä tälle miellyttävälle huvimatkalle, ryöstääksemme sinut mukaamme.
Everstinna T. oli hieno pohjoismainen kaunotar parhainta lajia. Hänellä oli komea käytös, mutta siitä puuttui luonnollista pehmeyttä ja miellyttävää suloa, mikä taas oli ominaista Antonian kaikille liikkeille. Kun viimemainitun jokainen itsetiedoton asento osoitti plastillista kauneutta, ilmeni Leonoren asennoissa ja liikkeissä ainoastaan sellaisen naisen harkittua arvokkuutta, joka ei tahtoisi vaihtaa ylpeitä ruumiinliikkeitään minkäänlaiseen viehättävään esiintymiseen. Mutta oliko hän aina ollut sellainen?
— No, Charles, sinä olet rohjennut jättää ihanteellisen toisen puoliskosi kylpypaikalle, — virkkoi Leonore hymyillen astuessaan sisälle saliin veljensä käsivarteen nojautuneena. — Eroaminen maksoi varmaan kymmenen pyörtymiskohtausta sekä yhtä monta eau de Cologne-pulloa!
— Ei mutta kuulehan sitä pikku veitikkaa! — huudahti eversti nauraen. Tuo mitätön mies piti aina velvollisuutenaan nauraa silloin kun hänen vaimonsa puhui leikkisästi. — Leonoreni osoittaa auliisti suosiollisuutta kuvatessaan toisten puolisoja. Mutta voinpa vakuuttaa, kunnon veli, ettei hän koskaan itse ole ollut pyörtymään päinkään, kun minä olen lähtenyt jollekin pikkumatkalleni.
— Siitä minä pidän, — virkkoi kapteeni, äänessään hieman tyly sävy. En tuntisi suurta kunnioitusta sellaista naista kohtaan, joka niin tuhlaisi hellyydennäytteitään. Ja sinä, parahin Leonore, halveksit Antonian ymmärrystä ja makua, jos luulet hänen ahdistavan miestään mokomilla hysteerisillä lemmenosoituksilla.
Leonore kääntyi kummastuneena. Tuo vakava sävy niin pienestä pilasta herätti heti hänen huomiotaan, mutta hän oli liian viisas huomauttaakseen vielä mitään. Hän istuutui tavallisella arvokkuudellaan pöydän ääreen selittäen nousseensa tänä aamuna niin aikaisin, että hän oli vähällä kuolla nälkään.
— Mainiota… mainiota! — puheli eversti, ottaen käteensä jokaisen ruokakulhon erikseen. — Kunnon Brandtilla on erinomainen emännöitsijä. Rakas Leonore, tämä kermasta ja ravuista valmistettu à-la-daube on kerrassaan verratonta. Ja jos voisi otaksua, että sinulla kaikessa täydellisyydessäsi olisi vielä jotain opittavaa, niin se olisi, että saisit keittäjättäresi…
— Laittamaan tämän vertaista à-la-daubea, — keskeytti everstinna hänet alentuvan hyväntahtoisesti. — Kyllä me sillä vielä ilahutamme sinua, ystäväiseni! Tiedäthän, että minä sinun mieliksesi tutkin kaikenkaltaisia keittokirjoja… järjestelmällisesti.
— Niin, — sanoi hänen onnellinen, siivo, aina kohtelias miehensä ihastuneena, — sinä olet erinomainen vaimo. Eikö olekin, veliseni?
— Luonnollisesti, — vastasi kapteeni ajatuksissaan. Hän mietiskeli jotain keinoa päästäkseen joutumasta kahden kesken sisarensa kanssa. Hän tiesi, miten uniseksi vanha eversti tulisi aamiaisen jälkeen. Onneksi herra Brandt nyt palasi kotiin matkaltaan ja kutsuen Hänet mukaan seuraan ei Wolrat päästänyt häntä huoneesta ennenkuin aviopari alkoi tehdä lähtöä.
— Yhäkö sinä itsepintaisesti kieltäydyt tulemasta meidän mukanamme, rakas Wolrat? — kysyi Leonore mitä houkuttelevimmin. — Voi, pyydän sinua seuraamaan meitä kotiimme… Tahtoisin niin mielelläni näyttää sinulle maalaisasuntomme sekä puhella tuttavallisesti kanssasi — kuiskasi hän.
— Minä tulen huomenna tai ylihuomenna… tai kaikkein viimeistään sunnuntaina… mutta nyt en jouda: minun täytyy valvoa käsityöläisten töitä.
— Haluatko että minä tulisin tänne auttamaan sinua talon järjestämisessä?
— En, kiitos vaan, rakkaani! Kaiken täytyy tulla oman makuni mukaiseksi, — lisäsi hän hymyillen, mikä oli tarkoitettu käymään iloisuudesta.
* * * * *
— Varmaan ovat hänen ajatuksensa keskittyneet johonkin erityiseen tärkeään asiaan, — mietti everstinna, vetäytyen hiukan kärsimättömästi toiseen vaununnurkkaan. — Mutta mikä se mahtaa olla? Koskeekohan se Antoniaa tai koskeeko se… — Hänen kasvoilleen levisi hieno lumenväri, ja hän painoi kädellään sydäntään.
— Leonore, — virkkoi aviomies-parka, joka ei ollut tottunut siihen, että hänet unohdettiin näin pitkäksi aikaa, — sinä olet hajamielinen, enkeliseni!
— Luulen todellakin olevani hiukan. Tämän herra Brandtin antaman kielokimpun tuoksu lienee vaikuttanut päähäni. — Hän viskasi viattomat kukat maantielle.
— Tunnetko nyt voivasi paremmin, Leonore kultaseni?
— Tiedäthän, ystäväni, että silloinkin kun en ole oikein virkeä, koetan sinun vuoksesi hallita tällaisia pieniä naisheikkouksia.
— No kas, nyt sinä jälleen olet yhtä rakastettava kuin aina tahtoessasi oikein ihastuttaa minua! Kuulehan, rakkaani, minä en osannut edes toivoa tällaista onnea silloin kun sinä kiihkeän vastarinnan jälkeen annoit äitisi taivuttaa itsesi myöntymään minun kosintaani.
Leonore ei vastannut.
— Äitisi — jatkoi eversti, — oli tosin ankara nainen tunnustan (toivon hänen taivaassa antavan minulle anteeksi tämän avomielisen arvostelun itsestään), mutta missään tapauksessa ei hän pettänyt vakuuttaessaan, että sinä saisit vanhasta, kiitollisesta everstistä miehen, joka kantaisi sinua käsillään. Ja minä imartelen itseäni sen johdosta, että minun on onnistunut täydellisesti hävittää muisto siitä viattomasta lapsuudenunelmasta, josta sinun, pikku rakas ystävä, täytyi luopua!
Uhkea everstinna melkein kyyristyi kokoon, ja jos hänen hurmaantunut miehensä olisi nähnyt hänen silmänsä, hän varmaan olisi hätkähtänyt säikähdyksestä: ne eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti, jolloin niissä ilmeni vain haaveksivaa uneliaisuutta tai kylmää ylpeyttä — nyt niistä sinkosi kipinöitä, jotka, jos ne olisivat sattuneet häneen, varmaan olisivat vaientaneet hänet pitkäksi aikaa.
— Onko pääsi vieläkin raskas? — kysyi tuo syntiluettelostaan täysin tiedoton vanha mies, kun hänen vaimonsa edelleenkin oli puhumaton.
— On tavattomasti! Eikä sinun, ystäväni, pidä lisätä sairauttani muistuttamalla minulle ajasta, jonka mieluummin tahtoisin unohtaa… 'Unohtaako', — kuiskasi ääni hänen sydämessään, — 'en koskaan!' anteeksi, kultaseni! Se ei tapahdu enää milloinkaan!