Vähiin supistui kyläläisten hirsien veto Matille. Kun aikansa viivyttelivät ja "ehtiihän tuonne vastakin" hokivat, niin rupesivat vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät muutkin vieneen, ei ne siitä paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy tulevan." Lopuksi, kun vielä tyyneemmin ehtivät parempia liikutuksiansa kuolettaa, päättivät kukin itsessään: olkoon sinään. Kukapa niitä kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!
Tällä tavalla rauhoitettiin omattunnot.
Nurkanperäisten elämä kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan puuhastakaan mitään tulevan ja leipä oli lasten hankittava kerjäämällä.
Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään, että hänelle annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin, mutta ukot arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin puolustivat, mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin leikkiä laskettiin, ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut hyvinkin leikkinen asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat mennä vaivais-apua pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä pitäjälle apua kerjäämään, niin jokainen vähän liiostaa.
Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.
Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna.
Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta tullessa niin iloinen mieli kuin otaksuttiin.
Yksin hän käveli … ei tahtonut muiden seuraa.
"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja — kerjuulle…"
Se oli ajatus, joka koski niin kipeästi, että muodostui ääneensä lausutuiksi sanoiksi.
Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hylkäisi avun pyyntöä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa rakentamaan. Mutta kun Matti tuli ja sanoi kerjuulle käsketyn, niin Sannan kiukku kuohahti ja hän huudahti:
"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän käskemättäänkin!" Äänenväreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.
"Eivätpä näkyneet tietävän. Vaivaismakasiinille kanssa käskivät mennä."
Sannasta tuntui jo paremmalta:
"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.
"Ei luvattu mitään, käskettiin vain mennä sinne."
Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa paloapua. Siitä oli jo iloinnut edeltäkäsin ja nuhdellut itseänsä, että ennen oli niin syvän murheen alaiseksi antaunut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä. Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille myös. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, kun tuota toivoansa kasvatteli, että edeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallishallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hän muuta ymmärtänyt kuin sen, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä kuin hyvän tahdon puute.
Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli sananharkkaa jo ennenkin ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi isäntävaltaansa näyttää.
Matti ei ollut kotona, kun se tapahtui.
Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonutSannalle:
"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! … ovat kuin päättömät lampaat."
Sannan kävi aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä muistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä kurrasi.
Vimmatusti hän sieppasi puuloukosta kepin ja alkoi silla hutkia poikia.
"Senkin riivatut!"
Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin. Pihalle yrittivät, mutta äiti oli ovessa edessä.
Tiinan täytyi sekautua asiaan.
"Johan sinä nyt hulluna olet… Vaivaiseksihan ne tuolla tavalla piekset… Äläs sinä riivattu … anna tänne se puu!" Tiina tavotteli puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara. Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun ja heitti loukkoon.
"Muutama hullu … lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vain kasvattaa … kun vihoissaan lyö mielipuolen tavalla", torui Tiina henkäyksissään.
"Kun tekin aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta."
"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina. "Kyllä lapsia kurittaa saakin ja näitä sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et vain hoksaa kohtuutta, lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla tavalla, niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä."
"Mitä teidän siihen tulee!"
"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"
Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennenkuin Tiina sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille, aivan paikalla!
Kun riidan ensi kohaus oli ohi, niin Sanna jo oli vähällä ruveta katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut niin, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojelijana aluksi ja lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen mä&rään, että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.
Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan omaksi vahingokseen. Ei joutanut enää muistelemaan taivasalle joutumista, kun Tiina hänen mielestään niin ylpeästi isännyydestään kerskui … tuollaisen mökin isännyydestä! Vieläpä kuin mökkikin!…
Siten hän ensin ajatteli ja myöhemmin jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, jos ei hänen Mattiansa olisi ollut. "Mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään, aivan ihan varmaan!"
"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"
"Jopahan! … hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja polttanut!"
Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.
Nyt Sanna mustui kasvoilta ja samaa laatua oli puhekin, jota suusta tulvasi.
Kovin akat riitelivät. Mitä vain sylki hävyttömämpää ja toista loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle huudettiin katkerana sappena.
Matti tuli kotiin juuri kun akkain kiukku vielä viimeisiänsä säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.
Iloisempi tavallistaan oli Matin naama, kun pihalla tuli. Vaan tupaan astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli, että akat riitelivät.
"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa. Mutta kun Matti jatkoi utelemistaan, niin rupesivat vähitellen kumpainenkin selvittämään omaa puoltansa riidassa. Niin alkoivat uudestaan riidellä, sillä kumpainenkin selvitti asiaa toisensa mielestä väärin. Matti pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun rupesi kertomaan, että hän aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen hirsillä.
Oli niin uutta, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että akat alkoivat pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli kylässä tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että hänellekin sellainen toimi olisi varsin sovelias. Oli jo ajatellut sitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä rakennetaan ja ruveta hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli hän jo kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja hevoskonin väliä.
Matti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen hymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kun itse rupesi Matin puuhasta oikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos heidän nyt noin hyvin kävisi. Teki mielensä sanoa Tiinalle jotain, mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan valtaa.
Kun rupesi näyttämään siltä, että akat olivat rauhan tehneet, rupesiMatti kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes huomiseen vielä olla.
Taas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän juuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut.
Sannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten puhumatta. Ei enää tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta. Ajatteli vain että ei köyhä saisi koskaan suuttua.
Matti alkoi hyvittellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.
Tiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi yösijan ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä "parempiin paikkoihin".
* * * * *
Helpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri, ei kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia joutilaita tupia, joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.
Matilla oli taas hätä kädessä, semminkin kun Tiina oli kokonaan taipumaton enää pitennystä myöntämään.
Kun mies oli aikansa juossut, tuli hän suutuksissaan kotiin — Tiinan kotiin, vei akkansa pihalle saadakseen siellä kahteen kynteen nuhdella häntä eilisestä riitelemisestä.
Sannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä tarvinnut lisätä. Mutta ei mies sitä ymmärtänyt. Ymmärsi vain, että akan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivasalla ollaan ja käski Sannan itse mennä hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä saamaan koko joukon taivasalle.
Sanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, Matilla oli nähtävästi asiassa oikeus. Kyllä hän koetti sanoa, että joskus ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun oikein kiusaantuu. Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vain.
Kaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea kuinka vaivaista on, kun ei ihminen saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä olisi ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa-aatamia, niin paremmin masentuisi rikasten armoille… Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan anteeksi anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa. Köyhillä on pakko aina heti unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa jälkeenpäin muistella, jos vähänkin armoa toivoo.
Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt pakko. Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.
Kaupat tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi, hevoskalul 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.
Mutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa hirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi melu. Ne, jotka olivat jo vieneet puita, kirosivat ja noituivat.
"Kun hyväntahtoiset ihmiset sillä tavalla auttoivat, että olisi saanut mökin päällensä, eikä viitsinyt vähää lisäksi hankkia, kun rupesi laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!"
Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat kuinka he juuri olivat aikoneet viedä, mutta onneksi eivät ehtineet. Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa. Muutamat jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja noutaa viemänsä puut Nurkanperän läjältä.
Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha.
Sitten levisi tieto, että Helpon Tiina oli Nurkanperän joukon mökistään karkoittanut. Ja kun ei ollut enää missään sijaa saanut, niin oli päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja samalla lumppuja keräämään, ainakin kesään asti.
"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo, kyllä se on helppo elinkeino, kulkea vain hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet. Kun Nurkanperänkin selskaapi levenee kyläkunnissa yksi yhteen, toinen toiseen taloon, niin kyllä vain sillä tavalla kokoon tulee. Katsotaan vain eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"
Tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä oikein laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että Mattia vetää ahneus kerjuulle.
Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enää antaisi Nurkanperän lapsille niin mitään.
"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!…"
Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli hän matkaa varten. Sai jostain jo ulospalvelleen lautakopsan, josta korjaamalla tuli vielä kalu.
Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä, kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat ilveälleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua.
Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vain matkaan pääsee ja kaupan alkuun, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin … kuka tietää minkälaiseksi muuttuukaan.
Ei jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin auliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.
"Nuoria olette vielä", sanottiin siellä, "jaksatte kyllä työtä tehdä ja leipänne ansaita. Niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita vaivaishoidon niskoilla."
Sanna koetti hämillään selvittää, ettei saa työtä ja he eivät olleet oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, palovahingon palkkioksi vain.
"Olisitte vakuuttaneet", sanottiin, "ei vaivaishoidosta sovi sellaisia vahingoita korvata". Joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja niin sai Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3 ohria, kiitti ja meni.
Niitä ei ehditty matkaan lähdön kiireessä enää jauhattamaan. Matti otti ne mukaansa iltahämärässä, kun meni kauppamieheltä itsellensä kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, ja jyvät. "Saahan niillä tavaroita, että ainakin alkuun pääsee."
Kauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten käypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat hän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.
Kauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kun tavarain hintaa yhteen laskettiin, nousikin se 25 penniä yli Matin varain. Nyt rupesi Matti pyytämään helpottaa. Mutta kauppiaan ei kannattanut … helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli, että sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle miehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin jotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli itsekseen, että "pussiporvarit" muutenkin nylkevät, niin että saa monesti niille myydä alle ostohinnan. Vielä näille nyt kenkkäämään ruveta! Kun sille oppivat, niin varmaankin joka kerta saman tempun uudistavat.
Tavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15 penniä takaisinkin.
Kaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli etukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Eivät hänen velkansa yleensä suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu velaksi antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Oli viisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.
Joka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan puhuneet ja osoittaneet suurta valppautta, kaikella tavalla koetelleet, josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli tunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta olivat jääneet.
Nyt ne kilvassa juoksivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat kahteen käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta pihalle, jo mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin hän tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:
"Tuota … eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä seitsemääkymmentäviittä penniä? Olisin tässä tarvinnut", sanoi muuankin talon isäntä.
"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla ole, velikulta. Odota nyt siksi kun tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."
"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"
"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."
"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"
"Sainhan minä 6 kappaa yhteensä, mutta…"
"On vain niin ilkeätä", pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi jäänyt, unohtuukin pian."
"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä maksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa."
Katseltiin hetkinen ilmaan, kun ei tuntunut olevan mitään sanomista. Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan ruveta … olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut vieraitamiehiäkään, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää. Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikäänkuin narrailemalla.
"Etkö tulisi siitä työhön kahdeksi päiväksi?"
"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä aikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä."
"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta tule toinen kerta hätäsi kanssa!"
Isäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana vannoen ettei hän enää anna tuollaisille. Ajatteli, ettei siitä nyt juuri häviö tule. Tunsi sen johdosta itsensä onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti. Velkojiansa karkuun hän muuten arveli Matin tositeolla menevänkin, häntä ja muita.
Matti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui mielessään kitupiikiksi. —
Muutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja röyhkeämmin. Haukkuivat taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin kertoa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:
"Jäi minunkin siltä saatavaa… Kävin vaitelemassakin, mutta parempi olis ollut, kun olis vienyt."
Jos satuttiin kysymään: "Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?" niin useinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka salamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan, annettiin uteliaiden kyselijäin vain arvaella, että lienee ollut joku kymmen.
Tämä asia antoi Matin kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa mahtailemisen aihetta.
Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen, "pitäiskö minun nyt rahaksi muuttua!" Nauroi päälle ja alkoi morkata ihmisiä nylkijöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan viitsisi toki jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa perimään.
Eräänä päivänä oltiin valmiit lähtemään.
Hiirakko seisoi vakavana huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin laiskasti päätänsä katsomaan, kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa kohtaloa … mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemänhenkisen perheen ainoa koti?…
Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista… Se ehkä vain huoli omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa piti.
"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin pidetä ohjaksista kun ajetaan?"
"Mitä sinä, mutta minä… Katsos noin sitä pitää … noin! Eikö niin, isä?" Hernmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi liikahtamaan.
"Noo siinä … olkaa siivolla!"
Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta. Tuppu ja Liinu käärittiin reenperään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle ja itselleenkin tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista kamaa, jota matkalle katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. perheen koko omaisuus.
Hemmua ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta he anastivat oikeuden istua kaidepuilla, saadakseen katsella maailmaa ja nauttia hevosella ajamisen riennista. Matti vihdoin itse istui poikittain reenpohjaan ja hiirakko sai lähteä.
Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihanpoikitse.
"Joko siinä nyt lähdetään?" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi tahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.
"Jo", vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen, hän huusi:
"Hyvästi nyt, Anna!"
"Hyvästi, hyvästi!"
Ei saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle … oli mielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen kun ei ollut paloyönä huoneeseensa laskenut.
Akat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi muuttuivat kumpainenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkkaneet toisilleen.
"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi", huokasi vihdoin Heistrokin Liisa.
"Niin on, niin on, kova on tässä maailmassa köyhän kohtalo", liitti toinen.
"Kova se on, jumala paratkoon, noidenkin."
"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että on oma syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään aina oma syy… Kun olis raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei olisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei kortteeria, niin kovaa se on, kun lapsiakin on niin monta ja pieniä."
"Niin, hyvä ihminen, sanos muuta. Sinä iltana kun se palo tapahtui…"Heistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.
"Hyi kun on kylmäkin", keskeytti Anna. Menivät tupaan, lämpimälle takkakivelle istumaan ja keskustelemaan.
Mutta koditon joukko ajoi pois, ohitse entisten kodin raunioitten, missä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.
Itketti Sannaa. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja miettiväinen hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät. Vilkasta keskustelua he väliinsä pitivät. Se tuotti heille iloa, mikä vanhemmille syvää murhetta. Lapset tuskin olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan kotiin. Tuppu ja Liinukin tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin olisivat itsensä onnelliseksi tunteneet, jos olisivat saaneet olla siinä, missä Hemmu ja Aukusti. Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa valittivat ahdistavan ja puhuivat äidillekin siitä. Äiti ei ottanut huomatakseen. Hän oli omiin ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut muistelemaan entisiä nuoruuden aikoja, jolloin piikana palveli missä milloinkin ja ainoana suruna oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat ja haukkuivat. Muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän kiukusta ja itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä. Eivät ne syyt ainakaan tällä kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet … muisti miten oli silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että kun sen saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Nuo ajat nyt muistuivat niin onnellisilta.
Tuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä, mutta vähitellen rupesi tykkäämään … ja siitä koitui avioliitto. Ruunuhäätkin pidettiin.
Tässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä läpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan puuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja toivoi häittensä verrattomassa humussa. Väkeä oli ollut niin paljon … rikkaitakin … ja kaikki olivat niin hyvin viihtyneet. Hän ja Matti olivat isäntänä ja emäntänä olleet… Kaikkeen oli heiltä määräystä odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.
Ja säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin tupa.
Siitä oli ainoastaan 10 vuotta.
Nyt on jo näin … edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä vuosia.
"Herra Jumala armahda!" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakotti ääneen huokaamaan. Matti kyllä kuuli, mutta ei se hänen huomiotansa herättänyt. Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä surullisilla aloilla ja vaimon huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta nousevalta.
Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.
"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.
"Ei mitään." Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.
Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat että äidin nyt on kovin paha olla.
* * * * *
Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin mihin vain tulivat. Kun kylmä säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä ikävän luonteen. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kapistivat, Liinu ja Tuppu perässä, sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennenkuin äiti ehtikään, olivat lapset jo takkakiven vallanneet, missä hampaitansa lotistaen kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.
Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat sulattelemaan itseänsä teuhaamisella.
Ihmiset aina katselivat äänettöminä ja vakavina tulokasten käytöstä. Ei vakavuudessa ollut aina surkuttelua huomattavana, moittimista yleisemmin kun suloisen kotorauhan häiritsivät ikävän näköiset repaleiset kerjäläiset.
Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen muistutus äännettiin, kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan, eikä siihen paljoa aikaa tarvittukaan.
"Anna olla rauhassa, poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat tähän pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän kärsimättömyydestä, kuin kalun vahingoittumisen pelosta. Jospa hitaasti laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, silmät jo samassa kiintyivät johonkuhun toiseen esineeseen ja kädet unohtuivat sitä käpälöimään…
Mutta sitä vain eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet siten huvitella. Asianmukaisempaa oli nähdä heidän myrryisinä ja sorrettuina paikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista asioista muistuttaa siisteihin vaatteisiin puettuja lapsia, kuin mistä näitä muistutettiin. Mutta … syntihän olisi ollut antaa kerjäläisen suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!
"Eivätpä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!" Uudistettu muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä lausuttu. Silloin äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:
"Panetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin tottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon kiertää, että…"
Pojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.
"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi vielä tuvan palosta y.m.
Kun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi kyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.
Akat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä rääsypankkojansa penkoamaan.Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.
Matin kauppapuuhat kävivät semminkin ensi alussa hyvin huonosti, niin että pelotti jo konkurssi. Mutta vähitellen siihen harjautui, kunnes pakko ja toimessaolo opetti uusia keinoja.
Jonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavarat olivat loppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle, joka suuremmassa määrässä tätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi vähensi sekin säästöä kun yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä hiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.
"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen", tapasi Matti sanoa, kun Sanna rahaa pyysi maitotilkan ostoon.
"Hyvä ihminen", vastusteli Sanna, "miten nuo toimeen tulevat kuivalla leivällä ja silakoilla… Joskus edes tarvitsevat maitotilkan, lapsiraukat … ei niillä muutenkaan ole herkulliset olot…" Sanna heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.
Pojat olivat oppineet hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen — useinkin jo ennen jyrsitty — ja siihen kellastunut silakka päälle, oli tavallisin annos mitä saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että kerjäläinen jotain muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui, niin leipäpalasta antaessaan käski mennä toiseen paikkaan piimää pyytämään…
Mutta ei silti nälkää tarvinnut nähdä. Äidillä, kun hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perunain- ja puuronjätteitä. Pojat kun sen huomasivat, pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan. Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen juoksentelemaan, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.
Matti oli aina, niin kauan kun kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan, pyyteli vain paikottain palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.
Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita, joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski pojat toisaalle. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon kulkea. Siispä, kun parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa, kunnes kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia paikkoja löytää. Monesti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä toisinaan emännät alkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä … eivät yhtään häpeä mokomat, kun kulkevat moneen kertaan, sama joukko…
Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain täällä käyneen ja ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle vaatinut. Kun hän masennettuna kääntyi pois, niin jotkut emännät ovensuuhun leivänpalasen veivät, motkottaen:
"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla. Jos ei niille anna, niin sitten pitkin maailmaa mölöttävät, että siellä ja siellä oltiin niin kovia. Tuos on, ota!"
Paha oli ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta olisi myrsky noussut kerjäläisten ylpeydestä. Sen oli hän kohta, tämän matkan alussa, karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa vastaan, niin pääsee vähemmällä haukkumisella. Mutta karvaalta maistui sellainen leipä, jo nälän vei sen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen portailta alas, Tupun ja Liinun hameen helmasta kiinni pitäessä, ja Miinaa kantaen toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armeliaita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä. Eivät sentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassaolijain katseita.
Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armeliaita ihmisiä löysi, jotka esim. istumaan käskivät, niin siihen jäi lepäämään. Ja kun ihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon naapurin emäntä… Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään. —
"Ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat.
"Eihän sitä saanut", koetettiin vakuuttaa.
"Eipä tainnut olla haluakaan", jatkettiin toiselta puolen.
"Hyvät ihmiset! Luuletteko että sitä vain noin huvikseen näin kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivähänkin kulkea meidän teitä, niin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Puhuessa alkoi ääni värähdellä, kumpi sitä vain sanomaan sattui, Matti tahi Sanna, ja kyselijän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään.
Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään kerjäläisten kestikievari ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä toisissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin muillakaan.
Tällä tavalla meni monesti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yönselkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän heltyi.
Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Se piti vireillä jonkunlaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettivätkin, niin eleli toivo.
Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaaseen taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.
Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.
"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän huudahti, lapsia tarkoittaen.
Sanna huomasi että nyt oli saavuttu tunnollisten ihmisten pariin.
"Monta niitä on. Ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea, niin se on niin katkeraa, että…"
Äiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja vilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja piteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi. Suuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei siitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten räytyneet.
Säälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin rukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan hyörinään takan ympärillä.
"Mistä te olette?" kysyi emäntä.
Sanna mainitsi kotipaikkansa.
Matti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.
"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltaneet lähteä näin kylmällä talvella, kun ette ole kotiin jääneet?" jatkoi emäntä Sannalle.
"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä, niin täytyi lähteä."
"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuo lapset?"
"Terveinä ne ovat, jokseenkin."
"Tuo pieninkin?"
"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä sairastaisivat, on muutenkin niiden kanssa tekemistä."
"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet, nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin, kahden vuoden vanhana."
Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakottivat itkemään, samalla kun hän tunsi sydämessään kateutta köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli noin viljalta.
"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna, "että rikkailta, jotka kyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niiltä ne kuolevat. Köyhillä elävät, eivät kuole vaikka annetaisiinkin. Ei Jumala huoli antipaloista."
"Ja niin kun minä olen koettanut hoitaa … niinkuin silmäterääni … ja kuolevat ne vain", itki emäntä.
"Ei siihen hoito auta", vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niinkuin meidänkin mukulat, hoidon hyvyydestä eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää. Ei, kyllä se niin on, kuinka se sallitaan!"
"Niinhän sen täytyy olla. Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuo lapset saavat lämmitellä", käski emäntä toista palvelijaa.
Sannan sydämessä alkoi liikkua.
Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä valkea oli ensimäinen, joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa mökissä, niin tuntui selittämättömältä tämän emännän hyväntahtoisuus. Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ulkokultailemetta. Useammiten oli hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen pakkausi, niin sanottiin aivan orjailematta:
"Älkäähän nyt koko takkaa vallatko!"
Siihenkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei enää kaikin ajoin loukkautunutkaan. Pojat tuskin ollenkaan pahoittelivat. He olivat tottuneet kohtaamaan ihmisiä yleensä yrmyisinä ja vastaamaan siihen härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin hiukan toisellaisen vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen vaatia itselleen edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia kun syyttömästi kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä suhteessa eivät tunteet lamautuneet … ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?
Mikä merkillinen tunne saattoi tämän emännän näin sääliväisesti kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi elämäntoivoa säilyttää? Jumalan sallimaksi hän sitä kuvitteli.
Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa, kun hätä on suurin.
Sanna tunsi hataran uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja puheliaaksi. Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennenkuin itsensä lämmittelisi hyvin ja heitti hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa, jota ei ollut tapahtunut pitkään aikaan.
Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämärämmässä muodossa. Kumpaisenkin ajatukset pakkausivat sanoiksi tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille tuomaan.
Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki hyvää hänellekin. Jonkunlainen sisällinen pakotus vaati häntä panemaan ruokaapöydälleja käskemään joukon syömään.
Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat sen kautta vähenisivät talosta. Jos sellainen ajatus olisikin mieleen johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.
Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat he olla talossa, vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaatteita sai vain rauhassa korjailla sillä aikaa kun Matti ja pojat kiersivät.
Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät, toivottivat he Jumalan siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja kyynelet herahtivat äidin silmiin.
Hiirakko sai vain hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kaunis ja kiire ei painanut. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustusvoimaa, että milloin vain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi vastakohta. Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas samalla mitalla tuon myötäkäymisen jälkeen, jota tuossa siunatussa talossa kohdattiin, niin … ajatteli Sanna ja taikamainen pelko sai hänet valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen, jota äskeisiä kohtauksia muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.
Matti istui vakavana, kaiteella ja katseli ympäristöä. Pitkän vaitiolon perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:
"Ei ruvennut tämä lumppujen keräyskään kannattamaan, ettei … ettei … olisi tarvinnut kerjätä."
Sanna äännähti jotain ilmoittaaksensa, että hän oli kuullut puheen.
Vähän ajan kuluttua Matti taas jatkoi:
"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa, että saisi perheensä elätetyksi, kun parhaassa iässään pitää kerjuulla…" Jonkunlainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä, samassa kun lujasti sivalsi raipalla hiirakkoa, joka kuitenkaan ei paljoa aristellut. Matti rupesi ajattelemaan, että kun tällainen kovaonninen kerjäläinen jaksaisi olla vastoinkäymisestään yhtä välinpitämätön kuin kulunut hevoskoni, niin sitten se elämä menisi jotenkin.
Mies alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä ihmisten pahuutta moittia, — ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.
Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla markalla nuijatorille, sillä sen voimat eivät enää riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi asunnoksi erään talon ränstyneen pihatuvan.
Elämäntoivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön.Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillävaroilla. Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kunMatti sai ensi kerran palkkansa.
"Loppui se kitu meiltäkin", sanoi hän laskiessa rahojaan, joita oli 42 markkaa. Semmoista rahasummaa ei hänellä ollut kädessä ollut häittensä jälkeen.
"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaateita lapsillekin, kun on millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa", tuumaili Sanna.
"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä saanut uuden nutun.
"Ja saanko minä äiti karttuunihameen?" tutkaili hyväillen Liinu.
"Saatte, jos isä antaa rahaa", sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla oli yleinen riemu.
Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla. Kahvia vehnäsen kanssa juotiin, keitettiin puuroa riisiryyneistä ja syötiin.
Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu kuin viime talvisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.
"Kun nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan", sanoi Matti, kun ryynipuuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheeseen kiini, ruvettiin tekemään laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on joulunaikana jonkunlainen mökin hinta säästössä.
Matti päätteli että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan perheellensä, kun ikään vain niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse pysyvänsä rautatien työssä niin kauan kun sitä vain riittää.
Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon tuonnempana kokolailla … mutta nyt ei vielä kovin paljoa. Täytyyhän saada hetkisen elää vähän vapaammin, kun oli niin kauan saatu kärsiä puutetta.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin, kun puhuttiin näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Hän oli tuntevinaan mielessään rauhoittavaa lepoa siitä että Jumala oli antanut anteeksi.
Toisinaan, kun mieli oli kiitollisena ja sen johdosta viime talviset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta sellaista kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkunlaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.
"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän ajatteli ja toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin isommiksi aina, että rupeavat kelpaamaan ihmisille ja sittenhän sitä menotkin vähenevät."
Toivo päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Se oli varmaan tiedossa joskus tulevaisuudessa tapahtuvana. Kun vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi, niin se vaivutti jonkunlaisen rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.
Kun kesä kului pitemmälle, ikävyyden kohtaukset harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina jokseenkin tarkoin loppuun siksi kunnes uutta rahaa saatiin. Mutta se ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä nyt kun siihen oli tilaisuutta.
Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa asemalle. Työmiehet, jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa työmiesten pois menoa varten, ainoastaan vauhtia hiukan hiljentää.
Juna jarrutti aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään kuin ori, jolla on vimmattu halu eteenpäin.
Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaununreunalle alas hyppäämistä varten.
"Piii pii piii…" kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan paikkaa.
"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat toisille, jotka vielä kuhnailivat.
"Pii…" vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.
Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisauttamaan, että siitä jäseniänsä loukkaamatta voisi alas astua.
"Jesus siunatkoon! kuinka siinä on käynyt?"
Huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli niin hätäinen, että se sai kaikki miehet sinne päin juoksemaan.
"Mitä siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä.
"Täällä on tapahtunut hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle."
Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti sanoma kuten sähkö, yhteen ääneen rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokoontuivat tiheään ryhmään Matin ympärille.
"Kuollut!… Kuollutko on?"
Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polvenalta niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiinni pitivät. Kasvot olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.
Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä pidättäen katselivat hirveätä näkyä.
"Mutta … Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja rupesi hiljaa Mattia liikuttamaan.
"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat. "Meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimäiseen taloon", sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin jonkunlainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.
Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin vuoteensyrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.
"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä.
"Ei se vielä… Minä täällä vain." Se oli outo, vieras miehen ääni, jaSanna nousi ylös.
"Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"
Mickelson rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän peremmäksi, katselemaan ikkunasta.
"Tuota … kyllä hän tulee heti."
Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän saanut oikein selvää mitä hänen piti siitä ajatteleman.
"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?"
Mickelson istui penkille, kynsäsi korvantaustaa ja näytti kokonaan neuvottomalta.
"Tuota … älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta ehkäpä se siitä paranee."
Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.
Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.
"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?"
Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain kuitenkin täytyi sanoa.
"Älkää nyt kovin surko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."
"Eihän vain ole kuollut? Kuollutko hän on?"
"Eei, mitäs te nyt niin, ei hän kuollut ole, mutta … kyllähän Jumala teistä huolen pitää."
Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan vaimo joutui. Hän harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut, niin että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa. Siitä johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla, vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään. Nyt tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein, kun kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyllähän Jumala teistä huolen pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisesti itsessään, että se oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.
"Mutta missä Matti on, Mickelsoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! Hän on kuollut ihan varmaan… Herra laupias Jumala!…"
"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on siellä talossa rautatieaseman lähellä."
"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää…"
Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne jo saapuivat tupaan, Aukusti eellimäisenä.
"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin alle!"
"Voo-o-i!"
Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana eteenpäin kyyryyn ja kädet rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei tahdolla ollut mitään valtaa. Äärettömän tuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.
"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin…"
Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.
"Voi lapseni, raukkani! Herra!…"
Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.
"Pysykää kotona te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni ohjaamaan. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää mitenkään olisi voinut näkyä.
"Pysykää lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee", varoitti Mickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.
Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.
Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuspaikalta vietiin, saatiin hänet tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsy lasten tähden niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.
Odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle jäähyväisiä, — kenties viimeisen kerran. —
Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikuttaa eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä valitus sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.
Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä aiheutti.
Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se seisahtui. Matti kuuli ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vain muodostui … sanoja ei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä kuulemaan mitä hän sanoisi.
"Ei … me … saaneetkaan … enää … tupaa…"
Sannan hytkytys kasvoi.
"… mutta … kyllä … Jumala teistä … murheen … pitää. Hyvästi".
"Sen vuode täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli junanjohtaja sanomaan.
Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot värähtelivät ja sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.
Miehiä tarttui vuoteeseen ja nostivat sen vaunuun.
"Älkää nyt kovin surko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.
Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.
"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin ei hänestä muuta tule kuin kotikuntansa ruotivaivainen."
Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki parahdellen.
"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku. Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kun häntä huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin, joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä puhuivat he Sannalle osanotolla ja lohduttaen.
Sanna tunsi tämän johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläiselämä ja sen tuskallisimmat varjopuolet tunkeutuivat mieleen vastustamattomalla voimalla.