Ja miten paljon myöskin lasten kautta saadut kokemukset toivat tullessaan sekä kotiin että sydämeen! Paljon oli iloa, mutta paljon tuskaakin siinä mikä koski heitä. Joka kerralta, jolloin he sairastelivat tai osoittivat jonkunlaisia heikkouden oireita, syytti Pentti siitä entisyyttään. Lapset olivat hänen silmäteränsä. Ja ajatus, että he saisivat kärsiä isänsä tähden, vei hänet monesti epätoivon partaalle. Sellaisina hetkinä hän tarvitsi paljon hellyyttä, paljon rohkaisua.
— Entä äiti? — Sairas sanoi sen hiljaa ja hyväilevästi. Hän muisti kuolevan äidin hänelle tekemää testamenttia ja hän tunsi, että se vielä kerran velvoitti häntä.
— Hänen täytyy toivoa ja uskaltaa … molempien puolesta.
Joku raotti samassa varovaisesti ovea, mutta poistui kohta. Ovi oli jätetty raolleen ja salista alkoi kuulua laulua.
Sairas piteli yhä Maijan kättä omassaan. — Noinhan ne kilvan keräilevät minulle kaikkea hyvää … laulua, kukkia, rakkautta, rakkautta kaikessa. — Hän hymyili lempeätä hymyään.
"Rakkaus on valon lähde, suurin voima elämän", kuului salista.
Maijan kasvoista loisti syvä, sisäinen rauha, vaikka silmäluomia alkoi punoittaa kuin pidätetystä itkusta. — Setä, sanoi hän hiljaa. — Minä olen avioelämässäni saanut entistä syvemmän käsityksen siitä, millaista jumalallinen rakkaus on. Tekojemme seuraukset ovat usein niin raskaat, että meidän Kainin tavoin täytyy valittaa rangaistustamme liian raskaaksi. Elämä ei anna anteeksi. Elämä velkoo. Mutta setä, rakkaus on sittenkin kaikkea muuta suurempi. Missä on rakkautta, siellä on täyttä anteeksiantoa ja ehtymätöntä voimaa.
Puutarhasta loi mailleenmenevä päivä kultahohdettaan vastaisen seinän peiliin. Siitä heijastui se niihin molempiin, jotka nyt istuivat vaieten ja käsi kädessä. Salissa alkoi laulu uudelleen. Ääni oli Allin:
"Vaan noin sulorunsas rauha kuin järvikin heijastaa, se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa."
1.
Ilona Solja askarteli hyräillen aistikkaassa pikku kodissaan. Hän odotti vastoin tavallisuutta vieraita, oikein maalaisvieraita, ja se juuri panikin hänet laulelemaan. Leskeksi jäätyään oli hänen täytynyt ottaa virka. Palvelijaakaan ei käynyt pitäminen, apuihminen tuli vain määrätunneiksi auttamaan kodin hoidossa. Päivistä ei näin ollen jäänyt paljonkaan aikaa muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään, yleisiin harrastuksiin vain nimeksi. Vielä vähemmän sai ajatella huvia tai seurustelua. Lapsia vartenkaan ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, kun monesti täytyi ottaa virastosta kotityötäkin. Sentähden oli kuin juhla, kun joskus sattui saamaan tilaisuuden tehdä jotain ylimääräistä ja mieluista, nuinkuin nytkin.
Hän siirteli syrjään tavaran toisensa jälkeen vaatesäiliöstä, pääsi viimein perimmäiseen soppeen ja vetäisi sieltä esille sisältä heleän keltaisen; päältäpäin valkoiseksi maalatun kopan. Tämä koppa oli ollut kaikkien lasten ensimäisenä makuusijana. Alli oli lahjoittanut sen hänelle ennen Aarnen syntymää. Sen toiseen laitaan oli keltaisilla kirjaimilla maalattu: "Päätä kaari kaunihisti, pääset illalla ilohon", toiselle säteitä nousevasta päivästä.
Maailma iloisia muistoja tulvahti esille tästä lasten päiväpaisteisesta ensi makuusijasta. Mutta niitä ei nyt saanut jäädä muistelemaan. Vuode oli saatava kuntoon ja kahvipöytä samoin ennen vieraiden tuloa.
Pieni päänalunen, lakanat ja peite otettiin esille ja pantiin koppaan.Sitten Ilona asetti sen oman vuoteensa viereen.
Hänen täytyi hymyillä sen tehtyään. Hän muisti aikaa, jolloin Aarne oli maannut tuossa. Olivathan tytöt sitten tämän perineet, mutta tämä koppa vei sittenkin ajatukset enin Aarneen, ehkä siksi, että hän oli vanhin, ja että se alun pitäen oli annettu hänelle, ehkä siitäkin syystä, että hän lapsena todella oli ollut tavattoman herttainen. Hänen silmänsä olivat kuin suuret, taivaansiniset pallot, ja kun tukka ennätti kasvaa, riippui se pitkinä, kullankeltaisina kiharoina selkää pitkin. Kun hän mutisti pientä ruusunkarvaista suutaan, oli aivan mahdoton olla sitä suutelematta.
Ilonan täytyi naurahtaa aivan puoliääneen. Nain tietysti kaikki äidit ajattelivat omistaan, esikoisistaan ainakin. He näkivät heissä sitä mitä ei kukaan muu nähnyt. Ja se oli tyhmää. Järkevän ihmisen olisi pitänyt arvostelussaan olla puolueeton. Ja hän oli aina käynyt sekä puolueettomasta että järkevästä. Mutta hänestä Aarnessa sittenkin oli ollut jotain aivan erikoista, jotain sanomattoman liikuttavaa ja suloista.
Ovikello soi samassa. Se oli ehkä Alli! Ilona oli pyytänyt Allia tulemaan jo ennen toisia. Alli oli niin yksin, sairasti yhä sisimmässään isän kuolemaa, vaikka vaikeni siitä niinkuin muustakin.
Ilona pisti kiireisesti kukassaan olevan primulan pöydälle ja kiiruhti sitten avaamaan ovea. Etehisen lasiin kuvastuvasta varjosta tunsi hän Allin, mutta samalla kuuli hän Aarnenkin olevan tulossa. Kohta Allin astuttua sisään ryntäsikin Aarne etehiseen otsa hiessä ja posket hehkuvina. Hän oli säästänyt raitiorahat ja lähtenyt juoksemaan kilpaa vaunun kanssa. Muuan herra, joka seisoi etusillalla, oli nauranut hänelle ja ennustanut hänen häviötään kilpajuoksussa. Mutta kun vaunun tullessa loppupysäkilleen Aarne olikin rinnalla, oli herra viskannut viiskymmenpennisen Aarnen käteen ja lisäksi vielä…
Aarne katkaisi hengästyneenä kertomuksensa. — Äiti, tänä iltana pidämme "iltaman" täällä kotona. Niinhän? Sinä ja siskot tulette sinne, ja minä kerron sadun pojasta, joka juoksi kilpaa raitiovaunun kanssa. Sitten minä tarjoan… Aarne piilotti selkänsä taakse jotain, jonka rajapiirteistä vaivatta tunsi pullon. — Arvatkaapa mitä minulla on tässä?
— No, jos koulukirjoja, ehdotteli Alli. — Tai pallo, arvaili äiti.
— Eipäs kun — pullo! — Limonaadipullo tuli voitonriemuisesti selän takaa ja viskattiin suoraan äidin syliin.
— Mene nyt keittiöön, siellä on sinulle ruokaa, toimitteli äiti pyyhkien pojan hikistä otsaa. Sitten vei hän Allin kahvipöydän ääreen.
— Innostuksen mies, arvosteli Alli katsoen Aarnen jälkeen.
— Herkkä ja ponnistuksiin valmis, jos sellaista kysytään, jatkoi Ilona, Allin pannessa merkille, että hänen kasvonsa nytkin saivat saman, sanomatonta hellyyttä säteilevän ilmeen kuin tavallisesti hänen puhuessaan Aarnesta.
— Sinä sitä olet niitä "äiti-ihmisiä" — ja kai Kaija myöskin, mikäli olen voinut huomata, arvosteli Alli. — Kun teitä naimisissa olevia tarkkaa näin syrjästä, näkee pian, kenelle lapset ovat numero yhtenä, kenelle mies. Te jakaudutte siinä suhteessa kahteen eri luokkaan.
— Sinä panet vaakaasi ja punnitset nyt niinkuin ennenkin. — Ilona hymyili. Mutta sisimmässään hän tunsi kuin pistoksen. Ennen hän tuskin olisi huomannut mitään erikoista tällaisessa arvostelussa, mutta nyt kun mies oli poissa, kun, ei enää voinut tehdä mitään, ei mitään hänen hyväkseen — ei muuta kuin hoidella hautakumpua, nyt täytyi käydä tilille itsensä kanssa monesta, ennen syrjään jääneestä pikkuasiastakin. Onnellisiahan he olivat olleet. Ja se mikä kerran oli heidät yhteen sitonut, sitoi viimeiseen asti. Mutta Alli oli oikeassa. Lapset olivat sittenkin olleet etualalla.
Allin katse seurasi miltei huomaamattoman hienoja ajatuskajastuksia Ilonan kasvoilla. Tuollainen kaunis, tyyni profiili vastasi täysin Ilonan luonnettakin. Se ei ilmaissut paljon alla piilevästä, mutta kaikki minkä se näytti, oli selväpiirteistä ja mutkatonta, sellaista, jota katsellessa tuli rauhallisen hyvä olla. Isäkin oli niin rakastanut Ilonaa, oli ihaillut hänen sekä ulkonaista että sisäistä minäänsä.
Alli otti esille käsityönsä. Hän oli tekeillä olevaan tarjotinliinaan piirustanut omenankukkia. Ne muistuttivat isää. Samoin tämän pienen kodin lämmin viihtyisyyskin. Ilona oli oikein mestari kotitunteen luomisessa ulkonaisesti ahtaissakin oloissa.
Portaista kuului samassa liikettä ja Ilona kiirehti juoksu jalkaa avaamaan. Oven takana seisoikin jo Olavi, käsivarsillaan pehmeä vaatekäärö, jonka hän ylpeänä ja varoitellen kantoi suoraan Ilonan makuuhuoneeseen. Kaija seurasi ilosta säteilevänä. Kopan ympärille he kaikki sitten kerääntyivätkin, toiset iloisesti puhellen, Alli vaiteliaana, tapansa mukaan katsein kysyen ja tutkistellen.
Kun Viimein oli siirrytty kahvipöydän ääreen, kääntyi puhekin vähitellen suuresta perhetapahtumasta toisaalle. Ilona tiedusteli oloja Salokankaan kartanossa ja Olavi alkoi huomattavalla mielihyvällä kertoa kodistaan. Hänellä oli suuri suonkuivaushanke alulla. Se kysyi sekä varoja että voimia, mutta maksoi varmasti vaivan. Siitä oli jo isänkin aikana ollut puhetta. Tehtävä tuntui suorastaan velvoittavalta perinnöltä ja suuri isänmaallinen merkityksensähän sillä myöskin oli tässä maassa, joka hyvin elättäisi kaksi, jopa kolme kertaa niin paljon asujamia kuin nyt, jos vain tehtäisiin tarmon takaa työtä. Laiskana vetelehtiminen oli helmasyntejämme huipuilta pohjakerroksiin asti. Siitä oli parannus tehtävä. Ja niiden, jotka olivat saaneet valistusta, piti siinä käydä eturivissä. Mutta sellainen ohjelma vei siksi paljon aikaa ja ajatuksia isännältä, ettei niitä sitten riittänytkään paljon muualle.
Olavi vilkaisi Kaijaan. Huulille nousi kuin veitikkamaista hymyä. MuttaKaija ei vastannut siihen.
— Niin, eihän sinulta riitä sanottavasti aikaa muille kuin lehmille, lampaille ja sioille, myönsi hän lyhyesti. — Mutta ehkäpä vastaisuudessa riittää. — Katse kääntyi merkitsevästi viereisen huoneen koppanurkkaan.
— Rupea sinäkin Kaija enemmän oleilemaan navetassa, niin sittenhän sinun ei tarvitse kaivata Olavin seuraa — Alli sanoi sen huolettomasti kuin sivusta päin, samalla kuin pujotti lankaa neulansilmään, mutta katse kääntyi tutkivana Kaijaan päin. Tämä lehahti punaiseksi kuin sisäisestä mielenkiihotuksesta.
— Sinä puhut mitä et ymmärrä — tuli terävästi. — Nyt voi vähemmin kuin ennen tulla kysymykseen reseptisi mukainen navetassa oleileminen. Sen Olavikin ymmärtää.
Olavi hieroi miettivästi lusikalla tyhjän kahvikuppinsa pohjaa. — Niin, tietystikin, — nyt aluksi. Mutta terveellistähän navettailma kuuluu olevan. Kyllä minäkin toivon, että pikku pilttimme tekee sen sinulle entistä hauskemmaksi paikaksi.
Ilona kiiruhti tiedustelemaan, mitä mieltä Olavi oli pellavan viljelykseen nähden. Ilona oli aina ihaillut kotipelloilla kasvanutta pellavaa, mutta monet vakuuttivat, että se oli epäkäytännöllinen kanta. Kotoinen tuli paljon kalliimmaksi kuin ostettu.
Puhe luisti kotimaisen työn kannattamattomuuteen tai kannattavaisuuteen, Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiipi viereiseen huoneeseen. Toiset puhelivat, mutta hän jäi seisomaan auringon kullalla kirjaillun kopan ääreen. Pienet, nyrkkiin puristuneet kädet yrittelivät unessa liikettä, rihmansäiettä muistuttavat, voimattomat sormet erottuivat hetkeksi toisistaan, ja untuvaisen pehmeä pieni pää liikahti pitsisellä aluksellaan.
Kuinka monta ihmeellistä elettä pienellä lapsella olikaan! Ja miten tuollaista olisi saattanut väsymättä katsella vaikka kuinka kauan!
Kaijan täytyi ajatella toivomustaan saada poimia lapset puusta. Kuinka etäiseksi ja kylmäksi olisi suhde sellaisena käynyt, siihen verraten mitä se nyt oli, kun oman henkensä kaupalla oli saanut taistella heräävän elämän puolesta, kun oli ylivoimaisten kärsimysten jälkeen saanut sulkea syliinsä oman, elävän lapsukaisen.
Hän muisti noita unohtumattomia tunteja, joista hän vain osaksi oli ollut tietoinen. Hän oli kärsinyt, kärsinyt, tavalla, jolle ei ole mitään ilmaisumahdollisuuksia. Ja sitten hän viimein oli vaipunut jonnekin syvään, pohjattomaan kuiluun, jossa ei ollut muuta kuin avara, mittaamaton tyhjyys ympärillä.
Hänellä oli ollut jonkinlainen mielikuva siitä, että hän ikiajoiksi oli tuomittu tuohon olotilaan, yksin, eristettynä kaikista ja kaikesta, elävänä ja kuitenkin kuolleena.
Silloin oli yhtäkkiä ohut, kimakka ääni tunkeutunut hänen korvaansa. Hän vavahti. Oli kuin joku näkymätön voima olisi tarttunut häneen ja väkipakolla kulettanut hänet mukanaan — pois tuosta suuresta tyhjyydestä, jonnekin, jossa hän oli ollut ennen.
Taas kuului heikko parahdus. Ja sitten … sitten alkoi hänelle selvitä.
Hän näki lääkärin vuoteensa vieressä. — Minunko lapseni, sai hän kysytyksi. — Teidän, vahvisti lääkäri.
Teidän, teidän! Kuinka ne sanat soivat ja helkkyivät! Syvältä hänen omasta sisimmästään nousi kuin pyhäisenä kaikuna niistä: minun, minun oma lapseni.
Ja sitten tuotiin poika hänen nähtäväkseen.
Kaijan katse sumeni uudelleen kyyneliin hänen muistellessaan tuota suurta, — hänen elämänsä suurinta hetkeä.
Mielenliikutuksen puna lainehti hänen kasvoillaan hänen palatessaan toisten luo. He puhuivat yhä vielä maataloudesta ja karjanhoidosta. Olavi esitteli ajatuksiaan vuohenhoidon kannattavuudesta. Hän toivoi siitä paljon. Vuohien ruoka ei maksanut paljonkaan, ja maito oli erinomaisen rasvapitoista.
Kaija näytti tuskastuneelta. Olavi huomasi sen, ja hänen kasvoilleen nousi tumma puna. Hän katkaisi sanansa kesken ja nousi. Hänellä oli vielä toimitettavaa kaupungilla, ja iltajunalla oli palattava maalle.
— Vienkö terveisiä kotiin? kysyi hän etehisen ovella kääntyessäänKaijan puoleen. — Katse näytti pyytävän.
— Terveisiä? — Kaija katsoi hämmästyneenä häneen. — Niin nelijalkaisilleko? tuli sitten, puoleksi leikillä, puoleksi pistävästi.
Olavi ei hymyillyt vastaan. — Siellä on monta. Sinä olet suuren kodin emäntä. — Ääni nuhteli. Sitten hän äkkiä kumartui suutelemaan Kaijaa, kätteli vielä kerran Ilonaa ja Allia ja painoi sitten kiireisesti oven kiinni. Kiiruhtaessaan portaita alas tuntui hänestä vähän pahalta. Ilona oli katsonut häneen tyynellä, rohkaisevalla tavalla. Allin katseessa oli ollut kuin halua auttaa. Olikohan hän tullut heille näyttäneeksi sellaista, jonka olisi pitänyt jäädä vain Kaijan ja hänen väliseksi selvitettäväksi? Hän ei olisi tahtonut sitä. Olihan Kaija niin herttainen pikku vaimo, joka täytti koko kodin säveleillä ja kauneudella. Jos hän ei sen ohella halunnut ymmärtää, että hänellä oli velvollisuuksia myöskin suuren kodin emäntänä, niin eihän siitä toisten tarvinnut tietää. Kaikki muuttuisi toivottavasti piankin lapsen tähden ja lapsen kautta. Ja Ilona, jonka luo Kaija nyt pariksi viikoksi jäi, voisi ehkä myöskin vaikuttaa jotain.
Olavi karisti huolet luotaan, samalla kuin kadulta kääntyi maanviljelijöiden maitomyymälään selvittämään asioita.
2.
— Hyvästi nyt te kaksi äidillistä, letkautti Alli jäähyväisiksiIlonalle ja Kaijalle, samalla kuin painoi ulko-oven kiinni jälkeensä.Hän sanoi sen tavalliseen, vallattomaan tapaansa, mutta katse, jokaseurasi sanoja, puhui ääriä vailla olevasta tyhjyydentunteesta.
Noilla molemmilla oli lapsensa, Maijalla oli mies ja kolme lasta, Martalla se työ, jolle hän pienestä pitäen oli halunnut antautua, ja lisäksi äiti, jonka tuki ja turva hän oli.
Niin — ja Ainillakin oli mies. Vaikka se ei nyt merkinnyt niin paljon. Mutta hänellä oli uskonsa ja se merkitsi enemmän. Tosin tuo usko oli ankara ja ahdas, mutta se painoi sittenkin paljon vaa'assa. Se antoi pohjaa, se tyydytti.
Mutta mitä oli Allilla itsellään? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.
Hän poikkesi viertotieltä syrjäisille kaduille. Katsomatta ympärilleen ja ajattelematta minne hän aikoi kulki hän eteenpäin. Lapsia leikki tien varrella kaikkialla. Useimmat olivat likaisia, monet repaleisia. Muutamat pikku pojat uittivat lätäkössä laivaksi laitettua puunpalasta, johon olivat saaneet parsinneulan kiinnitetyksi tekemään maston virkaa. Kaksi räiskytti viereisestä lätäköstä vettä toistensa päälle. Muutamat suuremmat pelasivat nappipeliä.
Eräässä kadunkulmauksessa seisoskeli joukko nuoria tyttöjä nauraen ja puhellen. Alli hidastutti huomaamatta askeleitaan, sillä tytöt puhuivat hänen kotipuolensa murretta. Se toi isän, kodin ja koko entisyyden elävänä hänen eteensä. Mutta samalla tuli omituisen paha olla. Hän joutui aina kuin syytteeseen entisyyden edessä ajatellessaan esimerkiksi palvelijoita ja vähäväkisiä. Isähän kyllä oli kaikessa elänyt sen rakkauden mukaan, jota hän julisti, mutta hän oli aikansa lapsi hänkin, eikä hänen vallassaan ollut edes kodissaan täysin toteuttaa sitä, mitä sisin olisi käskenyt noudattamaan. Polkuhinnasta raatoi enimmäkseen kansa sielläkin päin, uhrasi hikensä ja vaivansa, kulutti voimansa ja koko elämänpä taistellen kovan ja niukan leipäpalansa puolesta. Sentähden heitä kai niin paljon oli pyrkinyt sekä tänne Helsinkiin että muihin suurkaupunkeihin. Ja siksi he olivat otollinen maaperä sille katkeruudenkylvölle, jota täällä tehtiin.
— Kas vain, pappilan Alli-neiti, kuuli hän samassa vierellään. Hänen edessään seisoi muodikkaasti kammattu, hattupäinen nuori nainen, osaksi ystävällinen ja ilahtunut, osaksi ynseä ilme kasvoillaan.
— Eikö neiti enää tunnekaan?
— Todellako? Tehän, olette meidän "pikku-Hilmamme", jota en vuosikausiin ole nähnyt.
— Naulaan osattu, niinkuin neidiltä ennenkin lähti. Mutta paljonpa neiti on muuttunut! Ette enää käytä sellaisia kirkkaan ja kauniin värisiä pukujakaan kuin ennen.
— Ne jäivät minulta isän kuoleman jälkeen.
— Se oli vahinko, arvosteli Hilma nauraen. — Semmoisissa pitäisi neidin aina käydä. Ne sopivat niin hyvin neidin pikimustiin silmiin ja tuohon tuuheaan mustaan tukkaan.
Alli hymyili. — Ihanhan te puhutte niinkuin minä itse ennen.
— Niin, kun minä silloin teiltä opin ajattelemaan sellaista. Ja täälläHelsingissä sitä vielä saa lisää.
— Taitaa täällä olo miellyttää? — Alli teki kysymyksensä mielen kevennyksen toivossa. Hilma oli ehkä kaikesta huolimatta tyytyväinen oloonsa. Olipahan sitten ainakin yksi vähemmän syyttäjien joukossa.
— Tyytyväinen? — Hilman kasvoilla kuvastui omituinen tunnesekoitelma. Siinä oli kevyttä iloa ja purevaa ivaa. Siinä oli kuin sisäistä hätää ja samalla ylimielistä uhmaa.
— Niin — onhan tämä vapaampaa kuin juoksutytön elämä. — Lyhyt, pilkallinen nauru veti kuin ajatusviivoja sanotun jälkeen. — Olen tehtaassa työssä.
Alli seisoi kuin tuomarinsa edessä. "Höpsän-Hannan" kurja olemassaolo toisten narrattavana ja pilkattavana nousi hänen eteensä. Ja entäs lasten kohtalo!
— Missä teidän veljenne nykyään on, tiedusteli hän hätäisesti. — Hilman katse kovettui äkkiä. Siihen nousi vihaa. — Maailmalla, milloin missäkin. Missä vain voi saada työllään leipäpalasen irti.
— Hän oli aina heikko lapsi.
— Ajatukseltaankin heikko. Sellainenhan äitikin oli minun syntymästäni asti. Mutta pitipäs vain siltä elää ja saada lapsiakin. Kuolivat toki toiset paitsi me kaksi. Meille ei sitä suotu.
— Onko elämä näyttänyt teille vain kovat, karut puolensa? — Kysymys syntyi pehmeästi kuin anteeksipyyntö.
Hilma nauroi taas lyhyeen ja katkerasti. — Mitäpä itsestäni! Mutta veljen kohta panee vereni kiehumaan… Ajatelkaa vain! Kun ruumis on heikko, raihnainen ja sielu samoin, mutta on mieltä senverran, että täytyy hankkia leipänsä. Tiedättekö, miten sellainen tulee potkituksi paikasta toiseen eikä koskaan pääse ansaitsemaan, niin että edes saisi kunnon aterian ja siistin asumuksen itselleen. Auttaahan minäkin koetan. Mutta arvaako neiti, miten paljon tehtaalainen saa irti palkastaan toisen elättämiseksi?
— Minä olen aina kärsinyt vallitsevista epäkohdista. Isäkin kasvatti meihin sellaista mieltä.
Hilman huulet koukistuivat omituiseen hymyyn. — Kärsimisellä ei meikäläisiä auteta. Kärsiminen on kärsimistä, vaikka siihen saisi kuinka paljon seuraa tahansa. Elämän täytyy kerran muuttua toisenlaiseksi!
— Tässä on minun osoitteeni. — Alli veti nimikorttinsa esille käsilaukusta. — Omaa kotia ei minulla ole, huone vain. Mutta tulisitte joskus tervehtimään. Olisi hauska puhella enemmänkin. — Hän ojensi kätensä hyvästiksi. Hänen sielunsa oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut jatkaa. Hänen täytyi päästä yksinäisyyteen, saada ajatella.
Hän kääntyi jatkamaan matkaa nyt kuten äskenkin kulkien yhä vain eteenpäin ilman päämäärää tai tarkoitusta, vain oman sisäisen ahdistuksensa eteenpäin ajamana.
Hän olisi tällä hetkellä suonut olevansa jossain autiossa paikassa, missä todistajitta olisi saanut laskea tuskansa valloilleen, ei huokauksissa, ei kyynelissä — ne olivat liian mietoja tunne ilmauksia —, vaan jonkinlaisin voimateoin kuin raivostunut aarniometsien asukas, joka rynnistää metsän tiheikköön, särkee, polkee jalkainsa alle ja kuulee esteiden rusahdellen ja rutisten väistyvän.
Oh, kuinka nuo suurten lakeuksien härkälaumat mahtoivat nauttia, kun voimalla saivat painaa sarvensa maahan ja myllertää kaiken nurin, nurin.
Niin, nurin kai Hilmakin olisi tahtonut viskata kaiken. Alli oli sen nähnyt hänen katseestaan. Ja samaa hän itsekin tunsi sisimmässään. Elämä oli niin epätoivoisen tyhjää, epätoivoisen kieroa. Ei se muuta olisi ansainnut kuin nurin viskaamista. Mutta olisiko se sillä sitten parantunut? Se oli toinen kysymys.
Mitähän jos rupeaisi käymään kansantalolla, jos lakkaisi passiivisesti "kärsimästä" kovaosaisten kanssa ja sen sijaan rupeaisi heidän kanssaan vaatimaan oikeuksia ja uudistuksia?
Alli oli aina ollut vähäväkisten ystävä. Kotipuolessakin hän paremmin oli viihtynyt mökkiläisten kuin talollisten joukossa. Mutta hänen myötätuntonsa oli rajoittunut juuri tuollaiseen hedelmättömään "kärsimiseen", jota taisteluun antautunut halveksi. Kuten Hilmakin äsken. Mitä jos nyt koettaisi toista?
Hän muutti suuntaa ja alkoi astua Työväentalolle päin. Kello oli siksi paljon, että siellä kai saisi kuulla esitelmän tai jotain ainakin, jos tänä iltana sattui olemaan jotain tarjona.
Hän osti "Työmiehen" vastaantulevalta pojalta, tutki sen ensi sivun ilmoituksia ja joudutti askeleitaan.
Ensi kertaa eläessään oli hänellä "Työväentalo" matkan määränä. Tuntui aivan kuin ujostuttavan, mutta samalla tuli kuin hartautta mieleen … ihan kuin olisi ollut menossa kirkkoon. Toisenhenkistähän siellä kyllä oli. Mutta itse asia, se oli sittenkin suuri ja pyhä. Se oli taistelua ihmisarvoisten elämänehtojen hankkimiseksi kaikille, siinä tavoiteltiin ei vain suurempia palkkoja ja siksi riittävästi vapaa-aikaa kaikille, että kukin saisi tuntea olevansa ihminen eikä kone, — siinä taisteltiin samalla yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon tunnustamisen puolesta, niin ettei valta-asema tai varat, vaan kunkin arvo ihmisenä olisi määräämässä ihmisten välisissä suhteissa.
Tämä oppi, niin uutena kuin sitä kuunneltiinkin, ei ollut muuta kuin sen sisäisen opin noudattamista, joka jokaisella olisi pitänyt olla omassatunnossaan. Se oli sitä, mitä Kristus oli opettanut, sitä, mitä isäkin kaikessa oli koettanut noudattaa.
Allin sisin oli kuin hyvinmuokattu peltomaa hänen noustessaan "Kansantalon" portaita. Kaksi naishenkilöä pyrki sisään samalla kuin hänkin. Hän pysytteli heidän takanaan. Se tuntui kuin turvallisemmalta tällaiselle ensikertalaiselle.
Esitelmä oli jo alkanut. Puhujan ääni kuului etehiseen asti. Sen intohimoinen värinä tuntui ulotuttavan vaikutuksensa sisäänpyrkiviinkin. Naisten kasvoille nousi tyytyväinen hymy. "Vuossatoja he ovat imeneet työkansan hikeä ja elämänvoimaa, mutta sitä nestettä ei heille enää kovinkaan kauan heru. Kansa on herännyt." Naiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja asettuivat paikoilleen. Alli seurasi heidän esimerkkiään.
Puhuja jatkoi. Hänen ja hänen kuulijakuntansa välillä lainehti voimakas joukkosielua nostattava henkivirta. Kuulijoiden ajatukset ja tunteet nousivat ja laskivat sitä myöten kuin puhujan ääni, heidän ajatuksensa kääntyivät sinne minne hän tahtoi niitä käännyttää, ja määrätyissä paikoissa ne kokoontuivat kuin kiehumapisteeseen, josta tunnehuumauksen höyryt sähköittävinä levisivät saliin.
Allin isoova ja janoova mieli painui kuin joustavuutensa menettänyt jänne. Innostus, mikä hänessä matkalla oli ollut nousemassa, haihtui haihtumistaan. Voimasanoja tässä tarjottiin, ei voimaa. Tässä myllerrettiin kaiken nurinkääntämishalussa, kuten hänen oma sisimpänsä äsken, mutta tässä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään siitä, mikä todella voisi tehdä elämän paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Tässä revittiin, ei rakennettu. Saarnattiin vihaa, ei oikeutta kaikille.
Allin sisäinen väsymys kasvoi kasvamistaan: Hän oli pettynyt. Puhuja ei tosin tuntunut olevan mikään kyvykkäämpi johtomies. Mutta joka tapauksessa oli tämä esitys sekä siveellinen että tietopuolinen köyhyydentodistus kokonaisuudelle.
Voimakkaat "hyvä"-huudot ja käsien läiske lopetti puheen. Eturiviltä alkoi joku ponnekkaasti "Sä nouse kansa sorrettu".
Allikin nousi, mutta jäi seisomaan paikalleen. Naiset hänen vieressään olivat myöskin nousseet ja siirtyneet paikaltaan. He olivat arvatenkin asettuneet Allin taakse, koskapa hän koko ajan kuuli mitä he puhuivat.
— Eikö se teidän veljenne vielä olekaan kuollut, kysyi toinen hiljaa. — Vielä mitä! Siinä makaa kuin ennenkin ja on vastuksena. Veisaa virsiä ja lohduttaa meitä sillä, etteihän häneltä kulu ruokaa, kun mikään ei enää maistu. Mutta eipäs vain osaa kuolla!
Laulu loppui. Ihmisvirta läksi kulkeutumaan ovelle päin. Alli kulki virran muassa. Hän ei ajatellut, ei arvostellut, ei edes kärsinyt. Hän oli vain väsynyt, läpeensä väsynyt koko elämään.
3.
Seuraavan päivän iltapuolella tapasi Alli itsensä taaskin kiertelemässä laitakaupungin katuja. Osaksi oli hänen oma sisäinen levottomuutensa ajanut häntä tänne, osaksi halu jos mahdollista tavata Hilma. Mutta kun hän ei ollut ottanut selkoa Hilman osoitteesta, ei löytäminen ollut helppoa. Edellisenä iltana "talolla" olisi hän ehkä paremminkin siinä onnistunut, mutta hän ei silloin ajatellut sitä enemmän kuin muutakaan. Hän oli silloin sisimmässään nääntyä. Vasta jälestä päin oli sekin tullut mieleen. Ja silloin hän oli päättänyt lähteä edes hakemaan.
Hän tunsi olevansa kuin vastuussa Hilmasta, sekä siitä syystä että he ennenvanhaan olivat olleet erittäin hyvissä väleissä, että myöskin Hilman nykyään nähtävästi ikävien olojen ja sisäisen katkeruuden tähden.
Hilma oli oikeastaan aina herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hän oli kuin luotu voimatekojen ihmiseksi. Varsinaista lukuhalua hänellä ei pienenä ollut. Siinä tapauksessa kai "papukka pieni" olisi kouluuttanut häntä kuten monta muutakin. Mutta hänessä oli vain yleensä ollut voimakas halu päästä eteenpäin elämässä, osaksi kyllä voidakseen auttaa äitiä ja saadakseen hänet pois köyhäintalolta, mutta muutenkin. Ja kun hän ei nyt näyttänyt onnistuneen siinä, oli kai sekin tekijänä hänen mielensä katkeruuteen. Tuollainen palopuhe kuin tuo eilisiltainenkin saattoi saada suuria aikaan ihmisessä, jonka sisin oli vastoinkäymisten helteessä käpertynyt kuivaksi ja tulenaraksi kuin poudan paahtama maa. Ja kuka oli silloin vastuussa vahingosta? Kipinänkö sinkauttaja yksin? Eikö myöskin ne, jotka olivat nähneet kuivettuvan maan tuskan, mutta jättäneet sen kastelematta?
Alli pysähtyi kadunkulmaukseen, jossa hän edellisenä päivänä oli nähnyt Hilman, ja tähysteli ympärilleen. Mutta Hilmaa ei näkynyt. Muutamasta tehdasrakennuksesta alkoi lappautua työntekijättäriä. Alli tähysteli tutkivasti parveen. Omituinen kelmeä kalpeus oli painunut useimpain kasvoille, arvattavasti seuraus kehnoista asunto-oloista ja työstä epäterveellisessä ympäristössä. Monet näyttivät välinpitämättömän väsyneiltä. Toisilla oli ilonnälkäinen, kevyt ilme kasvoillaan, toisilla katkeruutta joka piirteessä.
Alli tunsi joka-ainoan ilmeen syytöksenä. Velassa hän oli, velassa näille, jotka olivat nuoria kuin hänkin, mutta jotka tuskin ensinkään olivat muistaneet sitä, minkä hän oli omistanut hänelle ehdottomasti kuuluvana osana elämästä. Hyvän kodin, taipumustensa mukaisen kasvatuksen, suhteellisen suotuisat toimeentulomahdollisuudet oli hän ottanut vastaan antimena, jota ei kukaan vääryyttä tekemättä olisi ollut oikeutettu häneltä riistämään. Hän oli vain katkerasti tuntenut, että oli paljon, jota elämä oli häneltä kieltänyt ja mistä luopuminen tuntui ylivoimaisen raskaalta. Kuinka pientä oli oikeastaan tuollainen kiihkeä oman onnen tavoittelu? Eihän kellään ollut avointa valtakirjaa onnen nostamiseen. Ja jos sellainen muutamille harvoille olisi ollut saatavissa, kuka olisi rohjennut käyttää sitä omaksi hyödykseen toisten nääntyessä osattomuuteensa?
Kun saisikin itsessään kasvatetuksi sitä mieltä joka työntää luotaan kaikki yksilökohtaiset nautinnot, joista eivät toiset voi saada osaa.
Ensi kertaa kääntyivät Allin ajatukset jonkunlaisella kateudella Ainiin. Hänen uskonsa oli kova ja kylmäkin monesti. Se oli pikemmin kuoleman ja rangaistusten julistusta kuin elämän ja toivon evankeliumia. Mutta se oli sittenkin Ainille antanut pohjan, jolle hän oli päässyt omaa sisäistä särkyneisyyttään pakoon ja jolta hän oli kyennyt muitakin auttamaan.
Kun olisi tuollainen pohja, silloin voisi ajatella velkojensa maksamista, silloin saisi voimaa elämään muille. Mutta mitä annettavaa oli sillä, jolta kaikki oli särkynyt? Köyhän köyhyydestä ei ollut iloa eikä apua toisille köyhille.
Hän oli aina ihannoinut työtä vähäväkisten hyväksi, ei tuollaista yliportailta lähtevää tähteiden siroittamista, vaan rehellistä, antautuvaa työtä pimennon puolelle joutuneiden auttamiseksi päivän puolelle. Näinä vuosina isän kuoleman jälkeen, jolloin hänen oma sisimpänsä oli ollut sairauteen asti täynnä kaipuuta, oli hän monesti ajatellut, että juuri tuollainen työ olisi ainoa, mikä voisi tehdä elämän vielä elämisen arvoiseksi. Mutta miten päästä alkuun, miten tulla sisäisesti kykeneväksi siihen?
Allin jäljessä kulki muutamia nuoria tyttöjä, jotka tehtaasta tulleiden joukossa olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. He näyttivät väsyneiltä ja totisilta, mutta he olivat huomattavan puhtaat puvussaan, ja heidän kasvojensa ilme oli luottamusta herättävä. Alli oli aluksi lähtenyt seuraamaan heitä. Mutta kun he innokkaasti rupesivat keskustelemaan, kiersi hän heidän edelleen kuullakseen paremmin. Puhe koski jotain hengellistä puhetta, jota tytöt olivat menossa kuulemaan.
Alli meni kadun toiselle puolelle ja piti tyttöjä silmällä. Heidän kääntyessään kadulta kokoushuoneeseen kääntyi Allikin sinne.
Raskas huoneilma tuli ovella jo vastaan. Sali, joka oli pienen puoleinen, olikin ovensuuta myöten täynnä väkeä. Alli jäi tyttöjen kanssa lisäämään kynnyksellä ahdettujen joukkoa. Puhe oli täälläkin jo alkanut. Alli ei edes päässyt selville tekstistä, — jos sellaista oli ollutkaan. Puhe tuntui poikkeavan tavanmukaisista "selityksistä".
"— Olet ehkä yksin maailmassa. Et voi toisille uskoa huoliasi. Olet senluontoinen. Ympärilläsi näet vain työtä ja vaivaa. Sekin näännyttää sinua. Lisäksi on ehkä kuolema riistänyt sinulta rakkaimpasi. Sinä tunnet sisimpäsi suuren tyhjyyden. Mutta se tyhjyys on vain lahjomaton todistaja sinun jumalallisesta ja korkeasta alkuperästäsi, joka panee sinua pyytämään jotain paljon suuriarvoisempaa kuin maista onnea."
Allin kasvoille nousi ensin kuin hämmästyksen ilme. Mutta se väistyi katkeran kysymyksen tieltä. Hän tunsi tuon kaipuun. Nääntyminen oli hänellä ei sanoissa, vaan kokemuksena, mutta se ei auttanut häntä.
— Sinä ehkä kysyt, mistä voit tietää, ettei jumalakäsite ole vain ihmisten luoma mielikuva?
Alli säpsähti. Mies, joka seisoi tuolla pöydän takana, ei selittänyt eikä saarnannut. Hän tuntui puhuvan kuin yksilökohtaisesti kuulijoittensa kanssa, ei kaikesta selvillä olevana totuudentodistajana, vaan totuuden etsijänä toisille totuutta etsiville.
— Ehkä olet äiti, joka rakastat lastasi, puolisoasi rakastava puoliso, vanhempasi muistoa siunaava lapsi. Ajattele näitä rakkaitasi ja mitä tunnet omassa sisimmässäsi. Etkö tunne, ettei se ole maasta ja maallista. Se on siksi hyvää, että sillä täytyy olla juurensa jossain paremmassa. Se on heijastus jumalankuvasta sisimmässäsi, todiste korkeasta alkuperästäsi ja samalla todiste sen alkua ja loppua vailla olevasta lähteestä … Jumalasta.
Oli kuin pieni pehmeä käsi olisi koskettanut Allin kättä. Hän tunsi isän läheisyyden. Hän ei voinut kritikoida, ei hyljeksiä kuten ennen. Hän tunsi, ettei tässä ollut kysymys opinkappaleista eikä muodoista, vaan yksinkertaisesta ja suuresta, elämälle pohjaa antavasta totuudesta. Ja hän laski kätensä isän käteen tuntien, että hänen elämänsä tie tästä puoleen oli kääntyvä uuteen suuntaan.
Puhuja lopetti. Ihmiset painuivat rukoukseen. Sitten ehdotti puhuja laulun.
"— Sielut saavat elonpuusta täyden, täyden tyydykkeen."
Alli heräsi kuin unesta. Hän oli kaiken aikaa ollut isän kanssa. Hän oli saanut kuin ensi aavistuksen siitä sielun pohjatonta tarvetta vastaavasta tyydykkeestä, joka isän sielua oli ravinnut jo täällä ja jonka täydellisen omistamisen toivo nyt oli sarastanut hänen omassa sisimmässään.
Samassa nousi eräs mies kuulijoiden joukosta. Hän oli nuorenpuoleinen, tummatukkainen, kasvoiltaan huomattavan herkkäilmeinen. Hänen tummansiniset silmänsä olivat täynnä lempeyttä, mutta katseen pohjalla paloi kuin tulta.
Mies katsoi hetken ympärilleen. Monet kuulijoista poistuivat. Ovelta kuului jalkojen kopinaa ja puhetta. Tumma mies astui hitain askelin lähemmä puhujaa, kääntyi kuulijoiden puoleen ja näytti kuin odottavan hiljaisuuden palautumista. Viimein hän alkoi puhua. Hänen tumma tukkansa oli varjostavasti valahtanut otsalle, ja katse paloi täynnä intomieltä.
Hän tahtoi aikaisemmin puhutun lisäksi vielä kajota erääseen kohtaan. Ijäinen totuus oli se pohja, jota joka ainoa ihminen tarvitsi elämänsä perustukseksi. Mutta kun perustus oli laskettu, oli sille myöskin rakennettava. Totuus ilmeni voimassaan vasta teoissa toteutettuna. Pahin este kristillisyydelle oli hedelmää kantamaton oppi. Ilman sellaista eivät olot olisi nykyisellä kurjalla kannallaan. Tästä puolesta olisi riittänyt puheainetta vaikka vuosiksi. Tällä kerralla oli tarkoitus huomauttaa vain eräästä yksityisseikasta.
Nykyisissä suurkaupungeissa oli köyhien ja rikkaiden kaupunginosa. Tämä ulkonainen seikka oli ilmaus siitä kuilusta, mikä nykyajan oloissa erotti ihmisryhmät toisistaan. Tämä asia oli korjattava. Eikä tässä sopinut odottaa sisältäpäin tulevaa parannusta. Perustus oli laskettava ulkonaisen uudistuksen kautta. Niiden, joilla oli varaa asua mukavammin, piti muuttaa asumaan köyhien kaupunginosaan. Heidän velvollisuutensa oli siellä luoda ympärilleen vain sellaista hauskuutta, jota vähävarainenkin saattoi hankkia itselleen. Kolkkojen pihamaiden piti siten muuttua hauskoiksi puutarhoiksi. Iloa ja kauneutta oli kylvettävä joka soppeen, jotta elämä senkin kautta tulisi vähemmän raskaaksi ihmisille. Niiden, jotka eivät itse voineet ottaa osaa työhön, piti antaa siihen varoja. Toisten piti antaa itsensä. Ellei ajoissa käsitetty mitä aika vaati, oli koko yhteiskunta kipeästi niittävä seuraukset eri yhteiskuntaluokkien täydellisestä vieraantumisesta toisistaan.
Puhuja vaikeni ja katsoi hetken tutkivasti ympärilleen. Hänen otsansa oli miettiväisesti laskoksilla, silmissä välähti, herkät sieraimet vavahtelivat kuin intoaan vaivoin pidättävällä juoksijalla… — Aavistan, alkoi hän uudelleen, ettei täällä ole monta, joille on suotu paljon tämän maailman hyvyydestä. Mutta tahtoisin sittenkin takoa raudan ollessa kuumana. Pyydän, älkää jättäkö tätä asiaa vain ajatukseksi. Puhukaa tästä toisillekin. Ja jos ajatus on herättänyt vastakaikua sisimmässänne, kysykää itseltänne, missä määrin te voitte oman toimintanne kautta edistää sen teossa toteutumista.
Hän katsoi uudelleen ympärilleen, kuulijasta toiseen, kuin henkilökohtaisesti painaakseen ajatuksensa jokaisen sisimpään. Allin kohdalla hänen katseensa pysähtyi. He tunsivat kumpikin hämmästyksellä, miten heidän välilleen samassa rakentui kuin näkymätön silta.
Alli liikahti levottomasti paikallaan. Hänen olisi tehnyt mieli torjua jotain luotaan, sanoa, että kaikki vielä oli uutta hänelle, hän oli vasta saanut pohjan elämälleen. Mutta samalla hän tunsi, että tässä, juuri tässä oli jotain siihen suuntaan käypää, jota hän kuin tietämättään oli tavoitellut. Tässä ei kysytty oppia eikä muotoja, tässä puhkesi vain luja, sisäinen vakaumus esiin uuttaluovassa toiminnassa. Tässä ei suunniteltu yliportailta ojennettua avunantoa sen tavallisessa muodossa. Tässä, ihminen ihmisenä pyrki lähestymään toisia, jotta elämä yhteisvoimin tehtäisiin vähemmän raskaaksi ihmiselle.
Alli nousi, hitain askelin läheten ovea. Ehdotuksen tekijäkin oli samassa siinä. Hän väistyi syrjään kuin tietä antaakseen, mutta heidän katseensa yhtyivät uudelleen. Puhujan katse vaikutti suorastaan kahlehtivasti. Allin täytyi pysähtyä. Silloin vieras nosti lakkiaan.
— Anteeksi rohkeuteni, mutta en voi olla kysymättä, kuulutteko te ehkä niihin harvoihin täällä oleviin, joille on annettu tämän maailman hyvyyttä?
Allin täytyi hymyillä. Hän ajatteli tulojaan piirustuksen opettajana ja isää, joka, sen sijaan että olisi koonnut perintöä lapsilleen, jakoi toisille omastaan niin pitkältä kuin suinkin riitti.
— En tosiaankaan. Miksi te luulitte sitä?
Kysyjä meni silminnähtävästi hämilleen. — Niin, — kai minä … ehkä…
— Ehkä pukuni tähden. Se on teistä kai kovin maallismallinen? —Veitikka pilkisti esiin Allin katseesta.
Toinen hymyili. — Se se ehkä kiinnitti huomioni teihin. Se on niin silmäänpistävän taiteellinen.
He nauroivat kumpikin. Sitten ojensi vieras kätensä. Hänen nimensä oliEljas Tarmo. Ehkä saisi hän saattaa Allia.
He kääntyivät rinnan kadulle heti viskautuen puhumaan siitä mikä nyt liikkui kummankin mielessä.
— Niin, katsokaas, se on todella vakaumukseni, että elämä pohjia myöten on luotava uudeksi, ei ainoastaan sisäisen, uskonnollisen uudistuksen kautta, vaan juuri ulkonaisiin oloihin nähden. Minä olen kumouksen mies. En tyydy korjauksiin. Kaikki on rakennettava uudelleen, mutta rauhallisesti, ei väkivallalla. Maa olisi jaettava ja olisi pyrittävä siihen, että jokainen ken vain tahtoo voi saada elatuksensa maasta. Teollisuus, siinä muodossa kuin sitä nykyään harjoitetaan, saisi pysähtyä kehityksessään. Kaupan ja teollisuuden kukoistusta tärkeämpää on, että meillä on terveitä ja onnellisia ihmisiä. Ja mikäli teollisuutta harjoitetaan, tulisi siinäkin jokaisen työntekijän saada määrätty osa voitosta.
— Moni sanoisi, että saarnaatte taantumusta.
— Taannuttava onkin siitä, mitä nurinkurinen sivistys on luonut.
Alli pysähtyi samassa asuntonsa ovelle.
— Tässäkö te asutte? Mikä vahinko. Minulla olisi vielä ollut paljon, josta olisi tehnyt mieli puhua. — Eljas Tarmo kumarsi. — Minulla ei ole rauhaa jättää toisia rauhaan. Tahtoisin levittää ympärilleni sitä tulta, mikä palaa omassa sisimmässäni. Ja mitä nyt tulee erityisesti tähän laitakaupungin uudistustapaan, niin älkää luulko, että siinä esitän vain omia mietelmiäni. Sitä on hyvällä menestyksellä toteutettu muualla maailmassa. Meillä pitäisi vähällä päästä suuriin tuloksiin, meillä kun juopa rikkaiden ja köyhien välillä ei ole läheskään niin suuri kuin muissa maissa. Mutta meillä ollaan hitaita persoonallisiin uhrauksiin, jos ne vain koskevat muuta kuin raha-apua.
— Siksi, että meillä on vähän persoonallisuuksia ja vähän rakkautta.
— Jossa piileekin köyhän maamme suurin köyhyys. — Eljas Tarmo tarttui Allin ojennettuun käteen. — Tehän ette anna tämän tulen sammua, sanoi hän pyytävästi, — te viette sitä eteenpäin?
— Minä uskon, että ajan tuulet eivät saa ijäisyystulta sammutetuksi. — Alli sanoi sen hiljaa ja hartaudella. Itsekseen hän ajatteli Hilmaa, jota hän oli lähtenyt hakemaan. Etsitty oli jäänyt löytämättä. Mutta hän oli löytänyt pohjan elämälleen. Ja samalla hän kuin aavistuksessa oli nähnyt kangastuksen odottavasta elämäntyöstä.
4.
Pentti vilkaisi työpöytänsä takaa vastaisella seinällä riippuvaan kelloon. Sen viisarit näyttivät tänään aivan kuin naulautuneen paikoilleen. Ja yhtä vaivaloisesti luisti työkin eteenpäin. Tehtävää olisi ollut paljonkin, nyt kun kaikki ajaksi oli jätettävä toiselle. Voimaa sen suorittamiseen ei ollut. Eikä se johtunut haluttomuudesta. Siitä asti kuin Pentin elämä kääntyi oikealle tolalle, oli työ ollut hänen ilonsa. Ei hänen jälkiään kenenkään ollut tarvinnut korjailla. Sen tunnustuksen olivat kaikki hänelle antaneet.
Mutta nyt jo toista kuukautta oli joka alkava työpäivä ollut kuin taival, jolle hän uuvuksiin ajettuna kyytihevosena vastahakoisesti kääntyi. Ei auttanut enää Maijan tapa hellävaroin sivellä päätä. Ei tullut apua lyhyestä, tilapäisestä levosta. Hän tarvitsi nähtävästi jotain tehoisampaa, pitkäaikaista, säännöllistä sekä lepoa että hoitoa. Hän oli ollut lähdössä virkalomalle, kun maailmansota syttyi. Lomasta ei silloin tullutkaan mitään. Tuli niin paljon odottamattomia asioita, joita ei voinut jättää nuorempien hoitoon. Sillälailla oli lepoaika siirtymistään siirtynyt. Ja nyt olivat hermot tietysti ärtyneet. Nehän ne nykyajan ihmistä pitivät orjanaan.
Sydänkin oli kai rasittunut, koska vasemmalle puolella tuntui kuin raskas lompakko aina olisi ollut painamassa. Muutaman kerran oli yöllä ihan täytynyt herättää Maija. Hänhän sitten olikin ruvennut tätä lääkäriinmenoa vaatimaan.
Pentti painoi imupaperin pääkirjansa vielä tuoreena olevalle sivulle, antoi katseen vielä kerran solua sarekkeita pitkin ja sulki sitten kirjan. Asetellessaan kirjat ja paperit niiden lainmukaiseen järjestykseen ei hän voinut olla ajattelematta milloin ja minkälaisissa oloissa hän uudelleen ryhtyisi työhön. Jos ryhtyisi.
Häntä harmitti, että tuollainen ajatus heräsi. Hän oli raukka, jolle kaikki näytti sysimustalta, kun näkyi vähänkin mustaa jossain. Ja päinvastoin. Kun Airikin tulla laukkasi hänen huoneeseensa ja asettui isän polvelle lavertelemaan nuoren tytön iloisia ajatuksia, oli kuin ei maailmassa olisi ollutkaan muuta kuin tällaisen nuoren ihmislapsen iloista, virkeätä kevätaamua. Tyttö edistyikin koulussa aivan erinomaisesti, oli jo "konventtiluokilla" ja kirjoitti konventinlehteen sekä runoja että suorasanaista salanimellä, jota ei kukaan muu tuntenut kuin isä ja äiti. Ja kaksoiset olivat jo pari vuotta olleet lyseossa.
Kello löi samassa kolme. Pentti koetti vielä tunnustelevasti sekä kassakaappia että pöytälaatikkoja, olivatko ne lukossa. Sitten hän tarttui takkiinsa.
Kadulle tullessaan täytyi hänen pysähtyä ja hengittää rinnan täydeltä raitista ilmaa. Tuntui taas niin ahdistavalta. Ja sydämen kohdalta aivan kuin kouristi.
Hän nojani hetkeksi ovipieleen. Sitten rupesi hän verkalleen astumaan kotiinpäin. Hän oli kieltänyt tänään lähettämästä hevosta vastaan. Hänen teki mieli kävellä. Tämä tie oli tullut niin rattoisan tutuksi, viime vuosina etenkin, jolloin Iloranta oli ollut heidän talvikotinaankin. Kesäasunnoksi he sen ensin aikoivat, mutta se kävi niin mieluisaksi heille, että sinne täytyi jäädä talveksikin, kun se oli siksi lähellä, ettei se tehnyt haittaa hänelle virassa eikä lapsille koulunkäynnissä.
Tasaista ja hyvää oli elämä jo kauan ollut heille kaikille, sekä taloudellisesti että muutenkin, niin tasaista, että muut mahdollisuudet olivat painuneet kuin olemattomiin. Pitikö nyt kaiken ollessa kuin paraassa kukassaan entisyyden nousta velkomaan?
Hiki nousi Pentin otsalle. Tämä kävelykin taisi kaikesta huolimatta rasittaa. Ja sitten hermostutti tämä Helsinginmatkakin ja lääkäriinmeno.
Hän puraisi huultaan, samalla kuin sisimmässään teki vahvan päätöksen ainakin tällä kerralla olla näyttämättä Maijalle omia alakuloisia ajatuksiaan. Oli Maija muutenkin vuosien kuluessa saanut tarpeeksi taistella hänen aina äärimmäisyyden rajalla läikähtelevien mielialojensa kanssa. Eikö miehellä, joka oli elänyt siksi kauan että voimiensa puolesta tunsi itsensä ikälopuksi, ollut sisäistä voimaa sen vertaa, että yksin jaksoi kantaa omat, arvattavasti liiallisuuksiin kallistuvat huolensa?
Pentti vihelteli avatessaan kodin oven. Saatuaan päällysvaatteet päältään meni hän Airin huoneeseen, asettui siellä pieneen, valkoiseen keinutuoliin ja laski vallatonta leikkiä ympärille kokoontuvien lasten kanssa.
Ruokapöydällä oli kukkia, ja ruuat olivat Pentin mieliruokia. Jälkiruokaa söi hän kilpasilla poikiensa kanssa. Pöydästä noustessa työnsi Maija hänelle mukavan lepotuolin. Katse kutsui levähtämään.
— Jäähyväisiksi — sanoi Pentti, samalla kuin väsyneen raskaasti painui tuoliin. Huulet vavahtivat kuin tukahutetusta tuskasta.
— Minä olen nähnyt sinun ajattelevan sitä. — Maijan käsi painui hyväilevästi Pentin päälaelle.
— Nähnyt! — Pentti kiivastui. — Mistä sinä olisit nähnyt? Minähän olen loruillut lasten kanssa.
— Minätiesin, tuli hiljaa, tuskin kuuluvasti. Mutta sekin ärsytti.
— Minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Kuuletko. Ei tarvitse sinunkaan. — Pentti nousi, meni omaan huoneeseensa ja alkoi siellä viimeistellä tavaroiden sisäänpanoa. Maija oli jo pannut kaikki kuntoon, mutta Pentin täytyi tarkastaa oliko kaikki mukana, penkoa, hakea ja hätäillä. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, joka on päättänyt salata surunsa ja siinä epäonnistunut. Ja sekin kiusasi.
Hän juoksutti lapsia asioillaan, hätyytti Maijaa omalla hätäilemisellään ja pahoitteli kaiken aikaa sitä, että viime hetket kodissa muodostuivat tällaisiksi.
Vaikka hyvät puolensahan silläkin oli; ei saanut ajatella.
Hevonen kuului jo pysähtyvän portaiden eteen. Lapset, yhdessä palvelijan kanssa rupesivat juoksuttamaan tavaroita rekeen. Pentti läksi. Mutta viime hetkessä hänen täytyi kääntyä takaisin.
Hän kiiruhti huoneiden läpi, luoden niihin pikaisen, hyvästelevän katseen samalla kuin etsi. Omasta työhuoneestaan hän viimein löysi Maijan täysissä matkatamineissa. Maija oli kai tullut sinne katsomaan, oliko Pentiltä jotain unohtunut.
Hän sai Maijan syliinsä. — Rakas, rakas, — minä tahdoin säästää sinua, kantaa yksin.
Maija nosti kätensä hänen huulilleen. Hänen silmänsä säteilivät, vaikka niiden kiilto oli kostea. Eihän hän tarvinnut selityksiä.
— Anna minun kantaa. — Hän tarttui Pentin käsilaukkuun. Se oli pieni, mitättömän kevyt, vartavasten pakattu sellaiseksi. Mutta heidän kätensä tarttuivat lujassa puristuksessa toisiinsa, kun he sitä yhdessä kantaen jättivät huoneen. —
Junassa oli tukahduttavan kuuma ja ilma oli painostavaa. Maija löysi pitkän penkin Pentille ja sai itse paikan nurkassa vastapäätä. Hänen vierellään istui muuan paksu herra ja eräs romaania lueskeleva tyttö. Tilaa oli harvinaisen hyvin sota-aikana tavalliseen ahtauteen verraten. Mutta näin toisten joukkoon työnnettynä ei juuri voinut keskustella yhdessä.
Pentti ummisti silmänsä. Hän oli väsynyt, ja eristäytyminenkin oli levoksi. Tämä kotoa lähtö sitäpaitsi tuntui aivan kuin jonkinmoiselta tilinpäätökseltä. Teki mieli koota, laskea yhteen ja ajatella sitä mitä omisti.
Mutta ajatukset kallistuivat milloin minnekin aivan odottamatta ja omapäisesti kuin väsymyksestä sinne tänne notkahtelevat polvet.
Pojat olivat kai tänä iltana suksineen mäessä. He olivat jouluksi saaneet uudet sukset, ja hiihtäminen oli sentähden entistäkin hauskempaa. Paras urheilu-ikä oli heillä pian käsissä. Ja hyvällä alulla he jo olivatkin monessa suhteessa.
Johtui mieleen minkälaista oli siihen aikaan, kun he opettelivat uimaan. Pentti itse opetti heitä, otti selkäänsä ja vei syvälle. He kirkuivat ilosta. Ja kun piti koettaa omin neuvoin, olivat he rohkeita kumpikin. Toinen ei tahtonut olla toista huonompi. Pentti oli yleensä hellämielisempi kuin Tauno, mutta ei häneltäkään puuttunut rohkeutta, niin naisellisen suuri tarve kuin hänellä olikin uhrautua ja antaa. Veljenmieltä heillä molemmilla oli toisiaan kohtaan. Ei ilo ilolta tuntunut, jolleivät molemmat saaneet siitä osaa.
Ja miten se Iloranta oli kuin yhteinen, rakas pesä, jota kaikki ajattelivat jo siihenkin aikaan, jolloin se vain oli kesäkoti. Ilorannan "Pikku"-varsalle säästelivät pojat eräänäkin talvena useimmat sokeripalasensa. Keväällä, kun asetuttiin Ilorantaan, ne syötettiin "Pikulle". Kun Iloranta muodostui talvisinkin asuttavaksi kodiksi, sai kukin lapsista oman vuohensa. Sitä he sitten itse ruokkivat ja hoitivat. Se oli heidän ensi huolenaan varhain aamulla ennen kouluunlähtöä ja ensimäisenä ajatuksena, kun olivat tulleet kotiin. Sillälailla kasvatti Iloranta heissä työintoa ja rakkautta maalaiselämään.
Pentistä tuntui niin turvallisen hyvältä aina hänen nähdessään miten runsaasti pojat saivat sitä, jota hän itse lapsena kokonaan oli kaivannut: äidillistä huolenpitoa ja kasvattavia vaikutteita. Toivon mukaan muodostuisikin poikien nuoruus toisenlaiseksi kuin isän. Sitten ei vanhempanakaan tulisi kipeitä kokemuksia eteen ennen tapahtuneista erheistä.
Pentti raotti väsyneesti silmiään. Paksu herra Maijan vierellä kuorsasi kuuluvasti, ja nuori tyttökin näytti nukkuvan. Pentin huulet liikahtivat tuskin huomattavasti, mutta Maija näki sen. Hän kumartui lähemmä.
— Minä lähden asemalta suoraan lääkäriin. Saa edes sitten heti kuulla tuomionsa.
— Saamme kuulla, miten tehdä sinut terveeksi.
— Tuomiolla on juurensa entisyydessä. — Pentti jatkoi omaa ajatusjuoksuaan.
— Pentti, minä tahtoisin ottaa sinun ajatuksesi omaan käteeni ja suunnata ne aivan toisaalle: niihin rikkaisiin onnenvuosiin, joita Jumala on antanut meille.
— Hän lähetti tielleni tytön, joka opetti minulle, että oli olemassa parempi maailma kuin se missä olin elänyt.
— Ei mikään ulkoapäin meihin työnnetty kanna hedelmää meissä. Sillä täytyy olla juurensa omassa sisimmässämme. Pentti, älä tee vääryyttä sille hyvälle, mikä oli olemassa omassa sisimmässäsi.
— Se heräsi sinun kauttasi. Sinä olit minulle "Solveig", tie valkeuteen ja — onneen. Mutta tuomio, Maija, tuomio tulee siltä. Eikä oikeudenmukaista tuomiota saisikaan pelätä. Se parantaa ja nostaa. Mutta, Maija, on pohjattoman katkerata nähdä, mitä elämä voisi olla ja miksi sen itse on tehnyt. Se näky on tuli, joka polttaa, polttaa.
Pentti kumartui äkkiä entistäkin lähemmäksi Maijaa. Hän painoi huulensa aivan Maijan korvan juureen ja kuiskasi hiljaa: — Minä en koskaan ole tahtonut kaunistella mitään, mutta minä tahdon sanoa suoraan myöskin sen, etten koskaan, en millään tavalla ole ollut uskoton sinulle, — Solveig. Sinä olet aina ollut minulle kaikki kaikessa. Juuri siksi…
Hän painoi päänsä käsiinsä, ja ääni tyrehtyi itkuun.
Silloin otti Maija hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa vastaan hellästi kuin äiti. — Pentti, kuiskasi hän hiljaa. — Viisitoista vuotta me olemme kulkeneet yhdessä. Ja minä voin ehkä muita suuremmalla syyllä sanoa: nämä vuodet ovat olleet hyviä vuosia, sillä on onnellista olla nöyrän, rehellisen ja hienotunteisen miehen vaimona.
Hän painoi Pentin hellän pakottavasti takaisin mukavampaan asentoon sohvannurkkauksessa, ja Pentti ummisti silmänsä kuin kuuliaisesti unta tavoitteleva lapsi. Mutta kun Maija hetken kuluttua vilkaisi Penttiin, näki hän suurten kyynelten vierivän Pentin poskipäitä pitkin.
5.
Sydänyö oli käsissä. Paksu herra Maijan vierellä kuorsaili ankarasti kuin pasunata päristellen, ja pieni neiti hänen vieressään nuokutteli päätään tasaisessa tahdissa junan heilahdusten kanssa. Penttikin näytti vaipuneen levolliseen uneen. Maija yksin valvoi. Ajatukset olivat milloin nykyhetkessä, milloin tulevaisuudessa. Hän ei voinut olla muistamatta yötä, jonka hän kerran ennen oli viettänyt junassa Pentin kanssa. Se yö oli kuin kynnys alkaneelle yhdyselämälle. Oliko hän nyt tien toisessa päässä?
Hän nousi ja alkoi hiljaa astella vaunun käytävää pitkin. Tuntui kuin helpotukselta edes olla liikkeessä.
Käveltyään hetken aivan oman istuinpaikan läheisyydessä teki hänen mielensä vähän pidentää liikkumisaluetta. Hän raotti vaunun keskikohdalla olevaa ovea. Toisella puolella olikin kolmas-luokka. Mutta osasto oli siisti eikä matkustavia ollut muuta kuin kaksi. Vaunussa olijat näkyivät pitävän Maijaa paikkaa etsivänä matkustajana. Toinen heistä, nuori, miellyttävän näköinen nainen rupesi kohteliaasti tekemään tilaa omalla penkillään.
— Kiitoksia! Minulla on oikeastaan paikka tuolla toisessa päässä. — Siitä huolimatta istahti Maija penkille. Tuossa nuoressa naisessa oli jotain ehdottomasti puoleensa vetävää. Piirteet olivat erittäin miellyttävät. Kauniskiiltoinen, hiukan kiharaan yrittävä, ruskea tukka kehysti kapeita kasvoja, ja sielukkaat, sinisilmät loivat kuin hohdetta tytön koko olemukseen. Vastaisella penkillä istuva nuori mies näyttikin täysin arvostavan toverinsa naisellista suloa. Hän katsoi tavan takaa tyttöön, aina suuri ihastus katseessaan. Joskus hän kuin hyväillen tavoitteli tytön kättä, mutta lakkasi tavoittelemasta tytön sitä ujostellessa.
— Ensi asemalla minun pitääkin nousta junasta, sanoi tyttö äkkiä kädellään tavoitellen penkin alle työnnettyä koppaa.
— Asutte kai lähellä asemaa? Tai ehkä joku tulee vastaan, rupesi Maija huolehtimaan äidilliseen tapaansa.
— Kyllä on muutamia kilometrejä astuttavana, mutta ei sillä tiellä ole vaarallista. — Mies vastasi tytön puolesta.
— Te ette siis lähde matkaan?
— En vielä. — Molemmat nuoret katsoivat toisiinsa ja naurahtivat sitten hiljaa ja tyytyväisesti kuin ajatellen samaa, molemmille iloista asiaa. — Se on sillälailla, rupesi mies selittämään, — että olemme yhdessä käyneet ostamassa yhtä ja toista uuteen kotiimme. Tämä Elli menee nyt kotimökille, minä vien tavarat perille ja panen siellä kuntoon. Meitä kuulutetaan ensi pyhänä kolmas kerta.
Nuoret vetivät esille tavaroitaan ja rupesivat niitä eroittelemaan toisistaan. Joukossa oli nähtävästi hääpäiväostoksiakin, jotka kuuluivat morsiamelle. Muu oli kotia varten.
Maija siirsihe ikkunan viereen antaakseen nuorten olla rauhassa. Mutta junan pysähtyessä hän ei malttanut olla katsein seuraamatta heitä. Kun he olivat ovella, sattui hän näkemään tytön sulhaseen kiintyvän katseen. Se oli syvä ja sielukas. Koko tytön sisin oli kuin siihen koottuna. Sulhanenkin näytti lämpenevän siitä. Mutta hänen mustat silmänsä välähtivät samassa omituisesti. Hänkin oli oikeastaan ulkomuodoltaan huomiota herättävä, joskin toisella tavalla kuin morsian. Hän näytti mustalaiselta tai ehkä pikemmin italialaiselta, sillä piirteet olivat hienot ja katse tulinen. Mutta hänen olennossaan oli jotain synkkää, levotonta ja hermostunutta.
Junan seisoessa pistäytyi Maija omalle puolelleen. Siellä nukuttiin vielä. Penttikin hengitti syvään ja tasaisesti. Maija palasi siitä syystä takaisin kolmanteen luokkaan.
Mies istui nyt yksin penkillään. Muitakaan matkustavia ei ollut vaunussa. Maija asettui siitä syystä paikalleen vastapäätä miestä. Hän tunsi kuin suurta, äidillistä hellyyttä näitä molempia nuoria kohtaan, jotka olivat kotia rakentamassa, aivan niinkuin Pentti ja hän itse heidän ensi kertaa matkustaessaan yhdessä näin yön läpi kuten nytkin. Näillä molemmilla tulisi tietysti olemaan vaikeutensa ja surunsa kuten heillä itselläänkin, mutta toivottavasti ilonsa myöskin. Ja sekä ilot että surut olisivat kai monessa suhteessa sukua heidän omille kokemuksilleen. Elämähän oli niin merkillisen samaa pääpiirteissään, elettiin sitä missä maailman kolkassa tahansa.
— Teidän morsiamenne on erittäin miellyttävä nuori tyttö, sanoi Maija äkkiä.
— Niin on, myönteli mies, mutta painoi samassa käsivarret polvien varaan ja jäi tuijottamaan lattiaan.
— Liiankin hyvä teille, arvelette ehkä, tuli arvailemalla Maijan puolelta. — Niin on moni kunnon mies ajatellut. Mutta se onkin hyvä onnentakuu, kun nöyränä lähtee taipaleelle.
— Eihän hyvää tyttöä saa narrata, kyllä minä sen ymmärrän, tuli matalasti lattiaan tuijottavalta.
— Ettehän te nyt itsekään tahtoisi narrailla tällaisessa asiassa?
Mieheltä pääsi lyhyt, katkonainen nauru. Pää kohosi ja katse naulautui tuimana Maijaan. — Eikö rouva vielä ole elänyt niin pitkälle, että tietää elämän narripeliksi? Minä sen ainakin tiedän. Sitä minä vain aprikoin, miksi toiset aina saavat olla narraamassa, toisten ollessa narrattavina. Vuorot saisivat kerran vaihtua.
— Nyt minä en ymmärrä.
— Jos rouva ei tahdokaan ymmärtää?
— Minkätähden uskotte pahaa minusta? Minä puolestani olen ajatellut teitä ja vastaista kotianne ihan kuin olisitte omaisiani. Olen muistanut minkälaista oli kun itse olin tällaisella matkalla.
— Puhe omaisista ja sukulaisuudesta on juuri noita porvarien valheita, joilla koettavat sokaista köyhää kansaa. Sanoissa on sukulaisuutta, muussa ei. — Hän nauroi, lyhyttä, terävää, pilkallista naurua.
— Ettekö koskaan ole tavannut hyvää porvaria, koska puhutte tuolla tavalla?
— Hyvää? No niin, ehkä siellä täällä. Mutta jos hyvällä tarkoitetaan oikein sitä mitä pitäisi, löytyy minun muististani yksi ainoa. Ja hänkin on jo aikoja päiviä ollut haudassa. Kumma oli, että hän eli niinkin kauan. Hyväthän täältä korjataan sitä varten, että tästä maailmasta tulisi oikea helvetti. Mitä rouva arvelee sellaisesta maailmanjärjestyksestä? Onko siinäkin "jumalallista viisautta"?
— Se on niitä kysymyksiä, jotka saavat selvityksensä vasta rajan toisella puolella.
— Ja kuka takaa, että tuota rajantakaisuutta on?
— Kuka takaa, ettei sitä ole?
Mies ei vastannut. Hän viskasi puheen takaisin omaan elämäänsä. Toisenlaiseksi olisi sekin muodostunut, jos tuo ainoa hyvä olisi saanut elää. Kansakouluun hän oli auttanut ja olisi kai auttanut pitemmälle, niin hän oli lupaillut, mutta korjattiinpas pois. Eikä hänen leskensä, rovastinna, sanonut voivansa auttaa.
Maijan sydän aivan vavahti. Hänen eteensä nousi kuva pappilasta, jonka taustana oli juhlallinen havumetsä toisella puolella, toisella korkeakoivuinen niemi viljavine peltoineen sinertävän selän ympäröimänä. Metsästä niemelle ja sieltä puutarhaan johti polku, jota hiljalleen astuskeli pieni, valkotukkainen jo kumaraan painunut mies.
Maija ei voinut olla hymyilemättä. — Minusta näyttää siltä kuin me todellakin olisimme "saman kodin" lapsia. Pappilan kasvatti olen minäkin.
— Ette te olesenrovastin tyttäriä. — Mies katsoi epäluuloisesti kulmainsa alta.
Maija mainitsi pappilan nimen ja missä suhteessa hän oli ollut perheeseen.
— Niin, niin kyllä minä muistan sekä teidät että sisarenne. Ja kyllä minä sen aina tunnustan, että se rovasti koetti kunnon ihmiseksi kasvattaa sekä läheisiä että kaukaisia. Sellaisia, sen henkisiä ihmisiä ovat minun morsiamenikin vanhemmat. Mutta ne nyt ovatkin köyhää kansaa.
— Ja köyhinä syntyisin parempia kuin porvarit? Niinkö te, rovastin kasvatti, arvelette?
— Rovastin kasvatiksi minä en tullutkaan, siinäpä se. Ja koska te olette senpuolelaisia, ei teidän pitäisi ihmetellä, jos en usko hyvää porvareista. Saisitte pikemmin ihmetellä, etten kiertele heidän asuinpaikkojaan kuin kiljuva jalopeura. Kai rovasti puhui Kustista, joka oli huudon kautta tullut Koskisille ja jonka hyväksi rovastilta tipahti sinne rahaa kerta toisensa jälkeen. Tarkoitus taisi olla, että pitäisivät minua hyvänä. Mutta heille hyödyksi se jäi.
— Vaikka olivat "köyhää kansaa".
— Joukossa jotain.
— Niinpä niin. Ei ihmisen hyvyys tai pahuus riipu siitä, onko hän porvari vai ei, vaan siitä mikä henki häntä hallitsee.
Miehen kasvoille nousi tummanpunainen hehku ja käsi puristui nyrkkiin.— Tällaisella olisi joka tapauksessa paljon velottavana.
Maija ei kohta vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet Suviniemen pappilan vieressä olevalle hautausmaalle, missä komean, mustan graniittilohkareen alla lepäsi se mies, jota mainittiin Kustin isäksi. Siitä haudasta kierteli monenlaisia puheita. Sen ympärillä liikkui öiseen aikaan levottomia, kostoa vaativia haamuja. Päivisin — lämpiminä kesäpäivinä nimittäin — ryömi sen alimmaiselle litteälle kiviliuskalle suuri, hyvinvoipa käärme, jota ei kukaan uskaltanut tappaa. Siitä syystä se kerta kerralta kiemuraan käpertyneenä lojui päivän paahtamalla paadella hävitäkseen ja palatakseen, kun hyväksi näki. Paaden alla nukkuvan tuomarin nykyiseksi haahmoksi taisi moni sitä uskoa. Ja ne hetket, jolloin käärme lojui aurinkoisella kivellä, olivat kai vainajan huojennushetkiä, sillä raskaammin kuin jykevä, korkeudessa kaikki muut hautaristit voittava kivimöhkäle painoi hautaa, painoivat sitä kiroukset ja kyyneleet. Moni riutunut nainen joko yksin tai lapsi vierellään oli nähty seisomassa sen partaalla tylsä jähmettyneisyys olennossaan. Ja kaikki he miltei poikkeuksetta olivat tuomarin "hovissa" palveluksessa olleita.
— Äitini vanhemmat olivat vanhan ajan hurskasta väkeä. Sanovat mummoni menneen hautaan surusta minun syntyessäni. Vieläkö te ihmettelette "tuomarin Kustin" katkeruutta?
Kustin sanat palauttivat Maijan käsissä olevaan hetkeen. Hän ei voinut vastata. Hän vain odotti, että mies jatkaisi, sillä ivaan olisi erinomainen teksti tarjoutunut. Yleisesti oli kerrottu tuomarin lähteneen Ruotsiin "rikasta rouvaa" hakemaan. Mutta sillä tiellä hän olikin kuollut halvaukseen. Kusti taisi silloin olla muutaman kuukauden vanha.
— Rovasti oli hyvä teille, yritti Maija heikosti kuin avuttomuutensa tunnossa.
— Yhden ihmisen hyvyys ei sovita koko elämän vääryyttä.
— Vääryys johtuu siitä, että itsekkyys eikä Jumalasta lähtenyt rakkaus hallitsee ihmisiä.
— Porvareita, työnsi toinen väliin.
— Luuletteko? Katsokaa vain ympärillenne ja vastatkaa sitten rehellisesti. — Miten kohtelee työmies usein vanhoja vanhempiaan? Miten huolehtii maalaiskunta — jota tavallisesti kansanmiehet hoitavat — esimerkiksi vaivaisistaan. Puhumattakaan sellaisesta, että eräässäkin pitäjässä kunnan esimies — kansanmies hänkin — säännöllisesti koetti vietellä lähellä asuvan köyhäintalon johtajatarta, jonka lähimpänä esimiehenä hän oli. — Maijan lempeyteen tuli terästä. — Mitä sanotte tällaisesta?
— Hän oli tulemaisillaan porvariksi, oli oppinut heiltä.
Silloin Maija kävi vastahyökkäykseen. — Te osaatte asettaa sananne niin kuin teille ja asiallenne on eduksi. Joka osaa hallita sanojaan, voi myöskin ajatella. Ja te tiedätte, etteivät yksin porvarien tavat ole turmeltuneet. Miksi työnnätte kaiken pahan heidän niskoilleen? Myönsittehän vasta itsestänne, että teille olisi mahdollista narrata naista avioliiton suhteen.
— Omena ei putoa kauaksi puusta.
— Äitinne vanhemmat olivat hurskaita ihmisiä. Ottakaa esimerkkiä heistä.
— Olenko minä itse määrännyt mitä taipumuksia sain synnyinlahjaksi?
— Te olette itse määräämässä kehitättekö itsessänne hyvää tai huonoa. Totta kai teissä on jotain hyvääkin. — Veitikka vilahti Maijan silmässä ja hymy, joka nousi huulille, oli ystävällinen ja lauha.
Kustikin hymyili. Olihan Elli ainakin sitä mieltä, että hän oli paras mies maailmassa.
— Ja hänen ajatuksensa velvoittaa teitä tulemaan — joskaan ei paraimmaksi kaikista — niin kuitenkinhänelleparaimmaksi.
Kusti Ojanen ei vastannut. Hän käänsi päätään kuin katsoakseen ulos vaununikkunasta. Katseeseen nousi jotain kovaa ja synkkää, joka näytti taistelevan esiin pyrkivää hellyyttä vastaan.
Hän tiesi ettei kovaluontoinenkaan voinut olla tuntematta vaikutusta, mikä lähti sellaisesta tytöstä tuin Elli. Mutta kun he ensin olivat tutustuneet, ei hänellä totisesti ollut ollut mitään vakavampia aikeita. Hän oli oikeastaan pitänyt aivan toisenlaisista. Ja silloinkin oli hänellä ollut toinen, rohkealuontoinen, eteensä katsova tyttö, johon hän oli tutustunut työväentalolla sillä paikkakunnalla missä asui. Mutta sieltä oli tullut muutto Ellin kotipitäjääseen ja siellä tutustuminen Elliin.
Kusti oli oikeastaan kauan pitänyt itseään erikoistuntijana naisten suhteen. Hän oli ollut jonkun vuoden merelläkin ja tunsi sen kautta sekä maalla että kaupungissa, sekä kotona että ulkona suurmaailmassa naisjoukossa tarjona olevan tavaran. Mutta Elli, Elli oli jotain aivan toisenlaista kuin kaikki muut.
Merkillistä oli, että Kusti oli voinut rakastua tuollaiseen hurskaan kodin hiljaiseen lapseen. Hänen kyyhkyissilmänsä olivat kyllä olleet ensimäisenä vetovoimana. Eikä Kusti koskaan ajatellutkaan mitään jatkuvaa. Mutta ihmeellisesti hän oli takertunut kiinni. Ehkä sentähden, että Ellin hyvyys ja lempeys oli hänelle niin aivan uutta ja tuntematonta. Tuollaista harrasta, antautuvaa rakkautta ei olisi luullut löytyvän muualla kuin romaaneissa. Mutta Ellissä sen näki sellaisena, ettei sitä koskaan eikä hetkeäkään voinut epäillä. Ja semmoinen tyttö oli vaimona sittenkin paras, parempi kuin työväentalolta saatu aatetoveri. Sellainen olisi pian voinut, uudenaikaisena ihmisenä, jättääkin. Ja semmoinen kokemus oli joka tapauksessa miehelle paha pala purra.
Avioliitoksi asia sillälailla oli kääntynyt. Ja hyvältähän oikeastaan tuntuikin…