Juna vihelsi samassa.
— Taitaapa minun asemani jo tullakin. Kusti alkoi kiireisesti koota kapistuksiaan. Sitten heitti hän hyvästi. — Tulkaa sitten joskus meitäkin katsomaan, sanoi hän ovelta painaessaan lakin päähänsä.
Maija jäi ikkunaan katselemaan häntä ja hänen hommailuaan tavaroiden kanssa. Niitä olikin paljon. Hevonenkin taisi olla vastassa, koska Kusti Ojanen kohta rupesi asettelemaan kamppeitaan lähellä olevaan rekeen. Hän oli kuormaansa köyttämässä, kun juna läksi.
Maija seisoi yhä ikkunassa. Vasta kun sekä mies että hevonen olivat kadonneet näkyvistä, kääntyi hän omalle puolelleen Pentin luokse.
6.
Maija kulki edes ja takaisin katua pitkin odotellen Penttiä. He olivat kauan yhdessä istuneet lääkärin vastaanottohuoneessa, mutta Pentin mennessä sisälle oli Maija tullut tänne. Täällä oli raittiimpaa, helpompi hengittää kuin tuolla sisällä. Täällä liikkui ihmisvirta ympärillä kiinnittäen ainakin osan huomiota. Ja sekin viihdytti, auttoi.
Kaksi pientä tyttöä leikki porttikäytävässä. Toisella oli musta, tuuheankihara tukka ja hienot piirteet, oli ehkä juutalaislapsi tai venäläinen. Joka tapauksessa oli hänessä jotain, joka vei ajatukset Kusti Ojaseen.
Ehkä oli heidän vaiheissaankin jotain yhtäläistä. Ja ehkä tämä pikku tyttökin kerran intohimoisesti purkaisi vihaansa porvareihin.
Maijan olisi tehnyt mieli lähestyä. Mutta hän ei jaksanut. Keskustelu Kusti Ojasen kanssa oli jättänyt häneen lamauttavan tunteen tilanteesta, johon yksilön pienet yritykset välien tasoittamiseksi ja parempien olojen luomiseksi hukkuivat kuin mitätön pisara mereen.
Ja omakin huoli Pentin puolesta lamautti. Ajatukset luistivat yhtenään lääkärin vastaanottohuoneeseen. Siellä lausuttiin ehkä nyt juuri joko langettava tai vapauttava tuomio. Ja mitä se lausunto merkitsi ei ainoastaan Pentin voimiin nähden, vaan hänen sisäiselle ihmiselleen, sen Maija tiesi paremmin kuin kukaan muu.
Kunpa nyt lääkärikin näkisi, miten herkkätunteinen Pentti on! Kunpa sanoisi hellävaroin ja säästäen, jos sanottava oli raskasta kuulla!
Maija katsoi taaskin kelloaan. Sitten hän koetti kiinnittää huomiotaan porttikäytävässä leikkiviin lapsiin. Viimein hän kuuli portaissa askeleita, joista hän ei voinut erehtyä. Ovi nykäistiin auki ja Pentti seisoi hänen edessään. Säteilevänä.
Maijan ei tarvinnut kysyä mitään. Hän seurasi vain, kun Pentti vetämällä veti hänet muassaan, ilosta aivan kuin pyörällä päin.
Lääkäri oli ollut ystävällinen ja rohkaiseva, oli kyllä pitänyt Pentin tilaa huolestuttavana ja määrännyt ajaksi sairaalaan, mutta oli samalla antanut hyviä parantumisen toiveita.
Maija loi pikaisen, tutkivan katseen Penttiin. Tämä ei koskaan ollut osannut näytellä muuta osaa kuin minkä hän omakseen tunsi. Se tietoisuus rohkaisi. Muuten olisi nyt huolestuttanut kaikesta huolimatta.
— Maija, sinä, nyt me menemme syömään Gradinille. Ja sitten ostetaan sinulle uusi leninkikangas ja jokaiselle lapsista jotain tämän päivän muistoksi! Ymmärrätkö?
Maijan täytyi vain hymyillä ja seurata.
Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja Pentti nauttivasti imi viime pisaroita kahvikuppinsa pohjalta, tarttui hän äkkiä Maijan käteen.
— Kuules sinä, me menemme täältä "Eläviin kuviin" katsomaan jotain oikein hauskaa yhdessä. Eikö niin? Me olemme niin harvoin yhdessä olleet täällä Helsingissä. Ja vielä harvemmin olemme huvitelleet.
Maija koetti estellä. Hän pelkäsi Pentin rasittuvan. Illallahan jo oli lähdettävä sairaalaan.
Mutta Pentti ei hellittänyt. Juuri nyt hän jaksoi. Kun joutui vuoteeseen, kävi huonoksi siinä samassa. Ja huomenna… Eihän sitä tietänyt voisiko silloin näin iloita. Ehkä jo huomenna antaisi lääkäri varmempia tietoja taudin syistä. Nyt hän oli pannut kaikki rasituksen laskuun. Mutta kun Pentti oikein oli pannut asiasta tiukalle, oli hän luvannut myöhemmin antaa tarkempia tietoja.
Maija näki varjon painuvan Pentin kasvoille. Hän nousi kiireesti, ehdotti poislähtöä ja muistutti, että heidän vielä piti keritä toimittaa paljon ennen sairaalaan menoa. Heidänhän piti huvitella.
Vasta kun Pentti illalla makasi sairaalassa omassa huoneessaan, valtasi väsymys hänet. Ja silloin nousi Pentin sisäinenkin ahdistus uudelleen. Hän tarttui kylmänhikisellä kädellä Maijan käteen.
— Maija, voitkohan sinä sittenkään ymmärtää, sinä, joka olet jakanut kaikki kanssani? Ajattele asemaani. Elämä kukkii kauneimmillaan. Ei ole huolta toimeentulosta. Ilorannan olemme saaneet todelliseksi ilon tyyssijaksi. Lapset alkavat kehittyä, varttua ihmisiksi. Tahtoisi seurata heitä heidän tiellään edes kappaleen matkaa. Silloin astuu entisyys, viikatemies toverinaan, eteen. "Nouse ja tule. Sinun on maksettava nuoruutesi velka."
Pentin käsi vapisi Maijan kädessä. Suuret hikihelmet pusertuivat otsalle. Maija näki, ettei hän saanut kiertää sanoja, ei koettaa sillä tavoin viihdytellä. — Pentti, sanoi hän hiljaa, katse Pentin katseessa. — Rehellinen katumus on puhdistava tuli jokaiselle. Ja Jumala on rakkaudessaan sovittanut niin, että meidän erheemmekin voivat muodostua portaiksi, joita me nousemme. Sinunkin harha-askeleesi ja se suuri sisäinen kärsimys, johon ne ovat johtaneet, on vievä ihmisiä — ehkä omia lapsiasi eteenpäin totuuden ja oikean sekä käsittämisessä että — noudattamisessa.
Maija kuuli oman äänensä värisevän sisäisestä tuskasta. Käsi kuivasi hikeä Pentin otsalta.
Silloin veti Pentti hänet äkkiä puoleensa, suuteli hänen silmiään, hänen tukkaansa, hänen käsiään. — Rakas, rakas, kuinka minä siunaan sinua! Kuinka onnelliseksi olet tehnyt minut! Nämä viisitoista onnellista vuotta sinun rinnallasi ovat minulla pantti jumalallisestakin anteeksiannosta.
Pentti piteli hänen kättään niin lujassa puristuksessa, että Maijan väkipakolla täytyi irtautua hoitajattaren tullessa.
Hyvästeltyään hän ovelta vielä kerran kääntyi Penttiin päin. — Aamulla minä tulen, sanoi hän rohkaisevasti ja nyökkäsi. — Aamulla —
— — — —
Aamulla heräsi hän puhelimen soittoon. Hoitajatar kutsui kiireisesti sairaalaan. Hän oli ovella vastassa Maijan tullessa. Kaikki oli käynyt kovin äkkiä.
— Kuollutko, eihän kuollut?
Hoitajatar nyökkäsi.
7.
Tilda-rovastinnan ennen suora selkä oli painunut kumaraan ja hänen otsaansa oli ilmestynyt ryppyjä tiheään. Hänen kulkiessaan ruumissaatossa Allen arkun jälessä ihmettelivät vielä kaikki hänen sileäpintaisia poskiaan ja juhlallista ryhtiään. Mutta maa oli vetänyt puoleensa senjälkeen kuin Alle sinne peitettiin. Ja sekä surut että kaipaus olivat uurtaneet vakojaan rovastinnan vereville poskille.
Tavallaan oli hänen elämänsä kylläkin huoletonta. Martta oli asettanut kaikki parhaimman mukaan äidille. Nyt varsinkin, kun hän oli päässyt ylihoitajattareksi maaseutukaupungin sairaalaan, oli heidän elämänsä järjestynyt oikein hauskaksi. Martalla oli sairaalassa oma huoneustonsa, jossa oli tilaa äidillekin. Ruokakin tuli Martan järjestelyn kautta heille valmiina sairaalasta, joten ei äidin tarvinnut rasittua valmistamalla sitä itse eikä opastamalla palvelijaa. Ratokseen vain sai huolehtia siitä, mistä itse tahtoi pitää huolta.
Kun vain olisi voinut olla yhtä huoleton toisistakin lapsista kuin Martasta! Ei silloin olisi ollut hätää. Mutta eihän noita vanhempia ollut onnistanut yhtä hyvin. Ainihan kyllä oli taloudellisesti turvatussa asemassa. Mutta hänen elämänsä oli kuin luonnollisesta asemastaan väkivaltaisesti kieroon väännetyn puun. Se tuntui kitukasvuiselta. Ja mitäpä se muuta saattoi ollakaan, kun hänen luontoisenaan rupesi kuolettamalla kuolettamaan itsessään kaikkea hellää ja pehmeätä. Se oli yhtä luonnotonta kuin työntää villoja täytteeksi maantien tasoittamisessa. Mutta tottapa se häntä itseään tyydytti, koska hän yhä pysyi samalla kannalla. Ja tuollainen meno yhdestä äärimmäisyydestä toiseen oli heillä sukupiirre — juuri äidin puolelta. Minkä teki, sen teki hänen sukunsa perinpohjin.
Mutta eihän se mieluista ollut, kun Aini aina ja joka paikassa esiintyi varmana, Arvin ja oman mittapuunsa mukaan kaikkia oikaisevana ja arvostelevana papinrouvana. Etenkin nyt kun he asuivat samassa kaupungissa, saattoi se monesti tuntua pahalta.
Mutta mitä sittenkään Ainista! Hänhän joka tapauksessa oli tasaantunut. Ja tunnontarkka, joskin ankara pappismies oli erinomainen vävypojaksi siihen verraten, mistä ennen Ainin suhteen oli ollut pelkoa ja mikä nyt oli uhkaamassa Allin puolelta.
Rovastinnan pää rupesi hermostuneesti tutisemaan. Tästäpä vasta näkyikin murhetta koituvan! Ja kun Alli lisäksi oli niin taipumaton! Ainahan hän ajoi tahtonsa perille.
Jollei nyt Martta voisi vaikuttaa jotain! Tai ehkä Ilona Solja, joka oli sellainen tyyni, selväjärkinen ihminen ja vähävaraisena leskenä tiesi, mitä taloudellinen puoli elämässä merkitsi. Alli ei itsestään koskaan kiinnittänyt huomiota sellaisiin puoliin. Ja se mies näytti villinneen hänet kokonaan.
Pahimmassa tapauksessa oli kova pantava kovaa vastaan. Ei Allekaan ikinä olisi voinut suostua tällaiseen. Eihän kukaan tietänyt, mikä ja minkälainen tuo mies oikeastaan oli. Virkaa hänellä ei ollut enemmän kuin vakinaisia, tiettyjä tulojakaan. Pienen perinnön hän oli omistanut ja sen kuluttanut osaksi toisten hyväksi, osaksi opiskeluun omin neuvoin. Maailman parantelemista itsensäkieltämisellä ja työllä hän kuului pitävän ammattinaan. Eikä sellainen toimi leiväksi lyönyt. Mutta saattoihan se olla Allille mieleen, hän kun isän tavoin oli vailla kaikkea todellisuustajuntaa.
Rovastinna nousi tuoliltaan ja vilkaisi kadulle. Sitten hän asettui peilin eteen.
Jos oli jälellä edes jotain entisestä Allista, pistäisi mamman puku hänen silmäänsä. Ja omastakin puolestaan tahtoi rovastinna olla joka suhteessa kunnossa. Häneltähän Alli ne taipumuksensa olikin perinyt.
Jos hän nyt siinäkään suhteessa oli entisellään! Kovin muuttuneelta hän kirjeissään oli tuntunut. Ja hyvään päin oikeastaan. Kun vain ei tuo onneton kihlaus olisi seurannut!
Etehisen ovi kuului aukenevan. Rovastinna kavahti pystyyn, laski sukanneuleen kädestään ja vilkaisi vielä kerran peiliin. Sitten raotti hän ovea. Martta, joka oli ollut vastassa, oli jo riisunut päällysvaatteensa. Alli irroitti parhaillaan hattua päästään.
Rovastinna teki sen ilahduttavan huomion, että Alli ainakin ulkonaisesti näytti olevan entisellään, musta puku vain oli vaihtunut sinipunertavaan, mikä tiesi entistä suurempaa sisäistä tasapainoa ja puki häntä mainiosti.
— No mamma, Martta työnsi oven auki ja kiepautti Allin suoraan äidin syliin. — Kohta sinulla on kaikki tyttäret ympärilläsi. Minä soitin Ainille ja käskin tulemaan.
Rovastinna piteli Allia kädestä ja tiedusteli kaikenlaista vähäpätöistä hänen oloistaan. Hehän eivät olleet tavanneet koko pitkänä kevätlukukautena. Martta asetteli kahvileipää pöydälle ja laverteli iloiseen tapaansa. Hänestä oli hyvä aluksi pysyä mitättömissä, mieliä rauhoittavissa asioissa.
Vihdoin tuli Ainikin.
Oltiin kahvia juomassa ja puhe luisti vilkkaasti eteenpäin, kun rovastinna äkkiä ja aiheettomasti nosti nenäliinan silmilleen. Hänen sisimpänsä oli täyttynyt ristiriitaisilla tunteilla, kun tässä tytärten parissa, kahvin höyrytessä ja lämminleivän tuoksutessa suloisesti, ei voinut nauttia vapaasti, vaan täytyi ajatella sekä Allea että tätä Allin onnetonta naimahanketta.
— Mitäs mamma nyt, koetti Martta rohkaisevasti sanoa syrjästä. Aini rupesi puhumaan surun ja murheen tarpeellisuudesta.
— Mutta eihän tässä nyt surua ja murhetta olekaan, vastusti Martta, — oikein ilojuhlat vain minun ymmärtääkseni.
— Eihän mamma vain itke minun aikeitani. — Alli kävi rohkeasti asiaan, jota tähän asti huolellisesti oli väistelty.
Silloin tuli rovastinnalle oikein itkuntyrskähdys. — Hyvä lapsi, kun se mies vain olisi toisenlainen!
Martalta pääsi iloinen nauru, ja toiset jatkoivat sitä. Mutta rovastinna yhä itki. Hän tuli aina syvästi liikutetuksi, kun hänen oman elämänsä monet ristiriidat johtuivat mieleen.
— Mistä mamma tietää minkälainen Eljas on. Eihän mamma edes antanut hänen tulla tänne, niin että olisitte tutustuneet, huomautti Alli tasaisesti.
Rovastinna kuivasi kyyneleensä. — Mitä minä panisin hänen kustantamaan kallista matkaa itselleen, kun minä en kuitenkaan aijo suostua.
Alli meni sanattomaksi. Martta pidätteli vaivoin nauruaan. — Mammalta ei asian käytännöllinen puoli koskaan unohdu, huomautti hän viimein totisesti.
— Eihän hänellä ole virkaakaan, jatkoi rovastinna kiihoittuneesti. — Kuinka sinä kirjoititkaan: tekee suutarin ja sepän töitä, hakkaa halkoja, kirjoittaa kristillisyhteiskunnallisia esitelmiä, painattaa ja myy niitä ja … ja … — nitoo kirjoja, nikartelee y.m. y.m., jatkoi Alli, — on sekä kykenevä että halukas elättämään itseään monenlaisella kunniallisella työllä.
— Mutta entä perhe, millä hän sen elättää? — Rovastinnan keinutuoli heilahteli epätoivoisen kiivaasti, ja pää rupesi taas hermostuneesti tutisemaan.
— Jumalallisen ja inhimillisen rakkauden suosiollisella avustuksella, pisti Martta väliin.
Mutta Alli kävi tiukasti asiaan. Hän ei aikonut ruveta miehensä elätiksi. Hän tahtoi itse ansaita. Sen kai mamma käsitti.
Se pisara oli kuitenkin rovastinnalle liikaa. Ei Allekaan olisi voinut hyväksyä sellaista uudenaikaisuutta. Rovastinna ei voisi vastata Allen eikä äidillisen vastuunalaisuutensa syytteisiin, jos hän noin vain antaisi tyttärensä miehelle, jolla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia — ehkei aikeitakaan elättää perhettään. Sellainen tietysti yhtäkkiä lähtisi tiehensä, jättäen vaimon ja ehkä lapsenkin toisten niskoille.
— Mamma — sanoi Alli vakavasti, kun viimein sai suunvuoroa. — Ei mamman tarvitsekaan tästä vastata, ei Jumalan eikä ihmisten edessä. Minä vastaan itse. Minä olen täysi-ikäinen ihminen. Eikä tässä ole kysymys vain onnesta tai onnettomuudesta, ei edes voittamattomasta rakkaudesta, vaan jostain paljon tärkeämmästä. Rakkaudestani voisin kuuliaisuuden vuoksi luopua. Tässä asiassa en peräydy. Tässä on kysymys vakaumuksesta ja elämäntehtävästä. Minä voin täyttää sen paremmin yhdessä Eljaksen kanssa kuin yksin, siksi en epäröi. Me tahdomme oman työmme ja elämämme kautta olla luomassa näihin ajallisiin oloihin jotain siitä, minkä toteutuminen on Jumalan hyvä tahto meille kaikille onneksi.
Allin ääni oli tavallista pehmeämpi, mutta samalla päättävä. Aini katsoi häneen ihailevasti, hiven kateuttakin katseessa. Alli oli todella kovin muuttunut. Hänessä oli jotain sopusointuista, melkein pehmeätä ja samalla kuitenkin entistä, järkähtämätöntä lujuutta. Kun olisi vain tuo Eljas ollut toisenlainen, ei niin kirkon oppia vierova, ettei Arvikaan voinut hyväksyä!
Samassa nousi rovastinna keinutuolistaan. Hänen kumaraan painunut selkänsä suoristui, katse välähti teräksisenä kuin toteltavia käskyjä jakelemaan tottuneen kodinvaltijattaren, ja äänessä oli entisajan pontta. — Minä kiellän, sanoi hän lyhyesti ja päättävästi. — Minun suostumuksellani sinä et ota sitä miestä ennenkuin hänellä on virka ja järkevän ihmisen mielipiteet niinkuin muillakin.
Ovi painui napsahtaen lukkoon rovastinnan jälkeen. Tyttäret katsoivat toisiinsa. Alli oli mennyt huomattavan kalpeaksi.
Martta tointui ensimäisenä. — Aini, nyt sinä mene, määräili hän tavanmukaisella päättäväisyydellään. — Vie mammalle valeriaanaa ja jumalansanan neuvoja lisäksi. Ei tässä muu auta.
— Ei sekään. — Aini huokasi ja vedet herahtivat silmiin. Hänen käviAllia niin sääli. — Tunnemmehan me mamman.
— Sano yksin tein: meikäläiset, oikaisi Alli.
— Sinä jaksat kaikesta huolimatta entiseen tapaasi seuloa tunteita ja olla jakamassa oikeutta kaikille. — Aini katsoi taaskin ihailevasti ja hellästi sisareen. Hänen sisimpänsä oli jälleen kuin isän ja kodin ulottuvilla. Kirsi alkoi sulaa.
Aini nousi, kiersi kätensä sisaren kaulaan ja puristi häntä hetken sydämellisesti. Sitten hän läksi äidin jälessä.
— Mitä sinä nyt aiot, tiedusteli Martta heidän jäätyään kahden Allin kanssa.
— Se riippuu siitä, luuletko äidin pysyvän tässä mielentilassa ja päätöksessä vai ei?
— Pahoin pelkään, ellei sinun Eijaksesi muuta kantaansa äidin mainitsemissa suhteissa.
— Eljas ei hievahda oikeaksi näkemästään tiestä tuumankaan vertaa.Minustahän voi luopua, jos niiksi tulee, vakaumuksestaan ei.
— Luovutko sinä ehkä myöskin hänestä?
— En. Me menemme pian naimisiin. Olemme jo vuokranneet itsellemme huoneet Helsingin laitakaupungissa. Siellä me aiomme ruveta toteuttamaan niitä periaatteita, jotka liittivät meidät yhteen. Mutta ei puhuta näistä nyt. Minusta on parempi, etten sinullekaan ilmoittele aikeistani, ennen kuin teen sen kirjeellisesti mammalle. Hän voi ruveta pahoittelemaan sitä, ettet sinä ole paremmin koettanut taivuttaa minua.
Alli rupesi yhtäkkiä kiertelemään huonetta pitkin, katselemaan vanhoja muistoja ja kyselemään kaikenmoisista pienistä, ulkonaisista asioista. — Minusta on niin hauskaa, että kuitenkin tiedän minkälaista teillä on, sanoi hän. — Ja Ainillakin.
Samassa hän kääntyi Marttaan, asettui aivan hänen eteensä ja tarttui hänen olkapäihinsä. — Martta, onhan sinulla oikein hyvä olla? Sano? Olethan tyytyväinen elämään?
— Oletko koskaan sitä epäillyt?
— Joskus … hyvin harvoin — olen ajatellut, että sinä sittenkin…
— Mitä?
— Kaipaat jotain.
Martta naurahti, lyhyeen, omituisesti. Se pisti unohtumattomalla tavalla Allin sisintä.
— Ettäkö kaipaan? Ei, tiedätkö, en kaipaa kerrassaan mitään. Paremmin on mulla jotain liikaa, niinkuin hammassärky entisellä herralla.
— Sinä et ole suora.
— Minä puhun totta.
Allille tuli suuri hätä. Eihän hän tietänyt, vaikka ero omaisista tulisi pitkäaikaiseksikin. Häneen jäi kuin kalvavana kipuna ajatus, että Martalla oli jokin suuri suru. Hän oli näihin asti enimmäkseen iloinnut siitä, että Martta oli niin toisenlainen kuin he vanhemmat. Mutta joskus oli kuin välähtänyt mielessä ajatus, että jos sittenkin, jos Martta vain suuren tyyneytensä ja järkevyytensä avulla pysyy noin tasaisena. Lyhyinä huomaamattomina hetkinä oli jotain vilahtanut esiin kuin syvästä kätköstä, sitten taas kokonaan peittyäkseen.
— Sinä et tahdo suoda minulle sitä kunniata, että olisin onnistunut pettämään sinun ihmissielujen pohjukoita seulovaa katsettasi? Eikö niin?
— Martta, jos sinä voit, niin puhu!
— Alli, se ei ole sopivaa sanottavaa sille, joka aikoo naimisiin. Mutta sinä tunnet yleensä elämää. Sentähden voit sinä kuulla, mitä en eläessäni sanoisi toiselle. Alli, sinä tiedät, että minua lapsena sanottiin kauniiksi.
— Sinun ei tarvitse puhua imperfektissä.
— No niin, minä olen saanut mamman ulkomuodon ja mamman käytännöllisyyttä, papan sielun tyyneyttä. Ja se on ollut pelastukseni. Tunneherkkyydessä, samoin kuin sekä eroottisiin että uskonnollisiin taipumuksiin nähden saitte Aini ja sinä siksi paljon, että minä onneksi jäin osattomaksi. Muuten kai jo olisin vähintäin hulluinhuoneessa. Sillä Alli, minä en saanut viettää huoletonta lapsuutta, niinkuin luulitte ja niinkuin lapsista yleensä luullaan. Minua hätyytettiin, ahdistettiin, pyydettiin useamman kerran. Milloin ahdisti renki, milloin vastaantulija tiellä. Lapsen täytyi oppia ymmärtämään — pelkäämään. — Lapsen täytyi tutustua kuiluihin, joista moni ikänsä säästyy. Eikä ollut mahdollisuutta puhua kenellekään. Kaikki oli kannettava yksin, — yksin sekin, että joka ainoa mies — isää lukuunottamatta — herätti kauhua. Ymmärrätkö että siinä kysyttiin hermoja, kysyttiin mielen tasapainoa, tahdon lujuutta?
Alli seisoi kuin pohjattoman kuilun partaalla, jonne katsoessa huimasi voimattomuuteen saakka. Yksin, yksin oli Martta lapsesta asti kantanut kaikki … kantanut niin, että kaikki hänessä vain näkivät iloisen, reippaan tytön. Kaunis, iloluontoinen Martta, jota niin moni oli omakseen tahtonut, oli tällaisista syistä aina pysynyt kylmänä.
— Raskainta on ollut taistelu halveksimishalua vastaan. Voin sanoa veriin asti taistelleeni säilyttääkseni edes jonkinmoisen teoreettisen uskon ihanteeseen. Ja siksi se onkin minulle henkeäni kalliimpi. Sillä minä omistan sen. Minä ajattelen ihmisiä sairaina lapsina. Se estää halveksimasta. Ja minä pidän lujalla otteella kiinni siitä ihanasta todellisuudesta, että elämäni työnä on edes jossain määrin auttaa sairaita terveiksi.
— Kuuletko? — Martta keskeytti puheensa. Hänen kasvoilleen valahti kaunis, kirkastunut hymy. Yläkerran sairaspuolelta kuului muutaman heikkomielisen levotonta huutoa. — Muille tuo on vastenmielistä. Minulle se on sairaan ihmiskunnan avunhuuto, velvoittava, minua työhön kutsuva huuto. Minun täytyykin mennä nyt. — Hän kietaisi kätensä Allin kaulaan hänelle tavattomalla hellyydellä. — Rakas, tule oikein onnelliseksi! Minä iloitsen jokaisesta, joka voi perustaa oman onnellisen kodin.
Sen sanottuaan hän läksi. Kun hän palasi, oli huone tyhjä. Pöydällä lasissa oli suuri, valkoinen ruusu.
Martta katsoi kelloaan. Juna eteläänpäin oli äskettäin lähtenyt.Olisikohan Alli? — Se olisi ollut hänen tapaistaan.
Hänet oli siis vienyt kutsuva elämäntyö ja … odottava oma koti.
Martta otti ruusun käteensä, katsoi nälkäisesti sen tahratonta puhtautta ja painoi sen viimein hetkeksi kuuman kirveleviä silmiään vasten kuin pidättääkseen esiinpyrkiviä kyyneleitä.
Sitten hän laski sen takaisin lasiin ja palasi työhönsä.
1.
Aarne Solja, se pieni kiharapäinen poika, joka nukkui äitinsä syliin muutamana kauniina kesäiltana tämän yhdessä Pentin kanssa laskiessa Suviniemen pappilanrannasta, astuskeli nyt ripein askelin keskikaupungilla olevaa asioimiskonttoria kohden. Kilpajuoksija, jota Alli oli arvostellut "innostuksenmieheksi" oli nyt vuosiltaankin mies. Hänen suuret siniset silmänsä katselivat iloisesti edessäpäin olevaa elämää, ja hän vihelteli mielellään — niinkuin linnut keväisin oman sisimpänsä pakosta.
Kiittämätön hän olisikin ollut, jos hän olisi kulkenut alla päin. Onni oli ollut hänelle myötäinen. Hän oli suorittanut lainopilliset tutkintonsa loppuun, läpäissyt ne iloisenhuolettomana ja kuitenkin menestyksellä. Tultuaan kirjoitetuksi hovioikeuteen oli hän saanut työtä, joka sekä tyydytti että huvitti, samalla kuin se taloudellisesti lupaili hyvää. Sitäpaitsi hän oli saanut odottamattomia lisätuloja muutamasta mielenkiintoisesta yrityksestä. Hän oli poikasesta asti rakastanut urheilua, — muutakin kuin kilpajuoksua raitiovaunun kanssa. Merielämä etenkin oli huvittanut häntä. Tuttavan perämiehen seurassa hän kohta lopetettuaan koulunsa oli saanut tehdä pitkän merimatkan. Merellä hän teki merimiehen töitä ja ansaitsi siten ylläpitonsa. Mutta kun laskettiin maihin eli hän herroiksi, käveli katselemassa, kuuntelemassa ja nauttimassa kaikesta siitä mitä suuri, avara maailma tarjosi nuorelle nälkäiselle katsojalle. Ahavoituneena, reippaana ja sisäisesti rikastuneena hän palasi kotiin. Ja olipa matkalla tullut opituksi sellaista, josta näkyi koituvan rahallistakin hyötyä, koska hän sen jälkeen joutui siihen laivaosakeyhtiöön, josta hänellä nyt oli nuo tuntuvat lisätulot.
Aarne hymyili samalla kuin hieroskeli korvalehtiään, joita tammikuun pakkanen puraisi. Olisi tehnyt mieli viheltää tässä kadulla. Ajatukset olivat niin iloisia.
Oli mukavaa olla nuori, hyvin nuori ja kuitenkin jo merkitä jotain, mennä virastoon ja asettua paikoilleen vanhojen, työhön tottuneiden virkailijoiden kanssa kuin kokenut mies ainakin. Oli mukavaa istua laivayhtiön kokouksissa päättämässä tärkeistä asioista ja mukavaa sekin, kun sai laskea yhä suurenevia tuloja hyväkseen ja niillä ilahduttaa sekä omaisia että itseään. Niistä oli sekin etu, että ne toivat kerran perustettavan oman kodin kuin hyvän kappaleen lähemmäksi.
Aarnelta pääsi puoleksi tukahutettu vihellys. Omankodin ajatus pani hänet aina erikoisen hyvälle tuulelle. Hän oli jo monessa suhteessa selvillä siitä millaiseksi tuo koti oli muodostettava. Tosin siellä toisen vapaan ja samanarvoisen ihmislapsen tahto voisi rajoittaa hänen omaansa. Mutta hän eli siinä iloisessa uskossa että he molemmat enimmäkseen tahtoisivat samaa. Hänellä oli todellisuustajunnastaan huolimatta rajattomasti iloista luottamusta elämään. Silloinkin, kun hän näki inhimillisiä heikkouksia ympäristössään hän enimmäkseen vain hymyili niille, samalla kuin kohteliaasti väisteli niistä koituvia hankauksia.
Mutta vaikka hän olikin taitava tällaisessa kohteliaassa väistelemisessä, ei hän kuitenkaan koskaan tehnyt sitä oikeuden kustannuksella. Hän oli lueskellut lakitiedettä sisäisestä halusta. Hän ihannoi lakimiehen elämäntehtävää, ja hänen oma oikeudentuntonsa oli tinkimätön. Mutta kun hän tämän johdosta joutui sanomaan lähimmäisilleen jotain heille vastenmielistä, teki hän senkin suopea hymy huulilla ja välejä tasoitteleva ritarillisuus esiintymisessään. Hän tahtoi rauhan miehenä olla rakentamassa rauhaa. Ja kun ihmisten keskinäisissä suhteissa yleensäkin ystävällinen kohteliaisuus sai suuria aikaan, niin kaiketi ainainen rauha viihtyisi kodissa, jonka perusti kaksi toisiaan rakastavaa ihmislasta. "Hänen tyttönsä" olisi tietysti aina hyvä hänelle. Siitä hän oli varma.
Mutta kuka oli hänen tyttönsä?
Aarnen täytyi hymyillä. Kahdeksanvuotiaana hän oli ensi kerran rakastunut. Hän kirjoitti silloin päiväkirjaansa, että hän vanhempana aikoi mennä naimisiin Ellin kanssa. Äidillekin hän puhui asiasta. Mutta äiti vain hymyili ja selitti, ettei sellaisia päätöksiä pitäisi tehdä vielä kahdeksanvuotiaana. Sellaiset oli siirrettävä hyvän kappaleen tuonnemmaksi. Koko asia kävi äidin sanojen johdosta aivan kuin epäpäteväksi. Osaksi vaikutti siihen sekin, että nuorempi veli kertoi tehneensä saman päätöksen. Pikku veli tosin sairastui vähän myöhemmin lavantautiin ja kuoli samoihin aikoihin kuin isäkin, joten ei siltä kohdalta ollut estettä, mutta rakkaus Elliin oli — tuota päiväkirjamuistiinpanoa lukuunottamatta — haihtunut olemattomiin.
Riitta olikin oikeastaan laskettava Aarnen ensimäiseksi rakkaudeksi. Hän oli pirteä ja vaikeasti hallittava kuin äksy varsahevonen. Pikku pojasta asti oli Aarne intohimoisesti rakastanut hevosia, äksyjä etenkin. Juuri ne olivat saaneet hänen silmänsä säteilemään ja poskensa hehkumaan — aivan niinkuin Riitta nyt.
Riitta oli monesti kova ja kylmäkiskoinen. Hän katsoa luimisti loukkautuneesti pitkien mustien ripsiensä alta, ilman että Aarnella oli aavistustakaan siitä, mistä vihat. Mutta jos Aarne silloin vetäytyi pois potkua välttääkseen, saattoi noista graniitinharmaista, älykkäistä silmistä välähtää kuin kirkas sädekimppu, joka kahlehtivalla voimalla veti syrjään väistyvän takaisin.
Lukemattomia kertoja olivat he pitäneet hauskaa yhdessä, milloin kelkkamäessä, milloin vesillä Aarnen omassa, sirossa purjeveneessä. Sen nimi oli "Laine" ja se keinutti ihmislasta iloisesti kuin aalto ainakin. Sen keinuttamana ei voinut ajatella muuta kuin iloisia ajatuksia. Siitä olivat yhtä mieltä kaikki ne monet, joita Aarne oli "Laineellaan" kuljettanut siintävälle ulapalle. Laila oli ollut kaikkein hauskimpia heidän joukossaan, — huolimatta siitä, ettei hän ollut ensinkään äksy. Hän oli päinvastoin tyyni, tasainen, reipas ja lisäksi aina lauleleva.
Kaksi suurta ruskeata silmää katsoi samassa veitikkamaisesti Aarneen, niin elävinä ja todellisuudelta tuntuvina, että Aarne aivan säpsähti ja katsoi katua pitkin nähdäkseen oliko Airi todella läheisyydessä.
Nuo kaksi ruskeata silmää panivat kuin pisteen luetteloon "tytöistä". Se piste oli oikeastaan tullut pannuksi jo viime kesänä. Aarne oli silloin asettunut maalaistaloon asumaan, siellä lukeakseen viimeisiä tenttejään. Kun hän pyörällään saapui taloon tehden oikein komean kaaren ajaessaan portaiden eteen, näki hän vilahduksen tyttömäisestä olennosta, joka livisti pihan nurkatse keittiön puolelle niin vikkelästi, että kaksi pitkää palmikkoa vain heilua huiskahti ilmassa.
Virkistävän uinnin, pukeutumisen ja perinpohjaisen siistiytymisen jälkeen oli Aarne menossa tavaroitaan purkamaan, kun lempeäkatseinen, äidilliseltä näyttävä nainen tuli portailla vastaan, esitti itsensä rouva Maija Kärkenä ja kutsui kahville.
Sali, johon he astuivat, oli suuri, matalakattoinen maalaistalon sali, missä huonekalut vanhaan reiluun tapaan seisoivat seiniä pitkin ja missä pöydillä oli harvat pumpulilangoista punotut, tupsunurkkaiset liinat. Kaksi nuorta poikaa siellä myöskin oli ja lisäksi tyttö, jonka pulskat palmikot iloisesti heilahtelivat hänen kääntyessään sisääntuleviin päin. Tytön valkean otsan alta loisti kaksi suurta ruskeata silmää.
Hauska kesä heillä sitten olikin huolimatta hätyyttävästä tenttiluvusta ja siitä, että Maija-rouva lapsineen kovin kaipasi keväällä myytyä "Ilorantaa". Jo ensimäisenä iltana, kun aikaisemmin taloontulleet nuoret esittelivät Aarnelle ympäristöä, pitivät he aikalailla hauskaa. Airissa oli iloisuutta kuin laulelevassa kevätpurossa. Hän esitteli lystikkäällä tavalla kaikki ympäristön sekä kaksi- että nelijalkaiset asujamet talon Mikko-nimisestä kissasta alkaen veräjän takana ynisevään, typerältä ja itsepintaiselta näyttävään nupopäiseen Niku-nimiseen härkävasikkaan. Ja kun Mikko, jolla oli erikoinen tapa karata ihmisten selkää pitkin aivan kuin puunrunkoa myöten, otti Aarnen selän urheilukentäkseen, ja tämän täytyi puraista huultaan, jottei ilmaiseisi miten pahalta se tuntui hänestä, kissoja inhoavasta, selitti Airi veitikka silmässä Mikon olevan talon ainoan rohkeutta koettelevan pedon.
Mitättömiähän nämä tällaiset muistot olivat itsessään, mutta niistä tuli sittenkin vielä jälestäpäinkin niin iloinen mieli, että oikein täytyi hymähtää. Ne olivat kuin lämmin kesäinen päivä täynnä vastustamatonta iloa.
Tuollaisesta kesäisestä ilosta oli näinä pimeinä syys- ja talvipäivinäkin saanut nauttia nyt, kun Maija-rouva lapsineen syyskuun alusta oli asettunut Helsinkiin. Eihän Aarnen suhde Airiin oikeastaan ollut sen kummempi kuin toisiinkaan, joista oli pitänyt. Rakkaudesta ei puhuttu heidän välillään koskaan. Toverillisen reippaasti he vain pitivät hauskaa yhdessä. Mutta oli kuin sittenkin omaan kotiin kohdistuvat ajatukset viime aikoina olisivat tulleet entistä lähemmäksi. Etenkin Airin tultua Helsinkiin.
Ensimäisen, Elliin kohdistuneen rakkauden johdosta oli Aarnen mieleen juurtunut käsitys, että rakkausasioissa oli varottava liiallista kiirettä ja kovin nuorta ikää. Airi oli viisi vuotta nuorempi Aarnea. Tämä tunsi siitä syystä vastuunalaisuutta nuorempaansa nähden. Airin täytyi päästä varttumaan ijässä ja viisaudessa, saada tilaisuutta nähdä muitakin nuoria miehiä kuin niitä, joihin oli tutustunut syrjäisessä maaseutukaupungissa, ja sitten vasta valikoida. Näin Aarne oli ajatellut aikaisemmin. Mutta nyt olikin Airi yhtäkkiä tullut helsinkiläiseksi ja ensi keväänä hän toivon mukaan saisi valkean lakkinsa. Sentähden ne omaan kotiin kohdistuvat ajatuksetkin olivat tulleet kuin lähemmäksi.
Aarne vihelteli iloisesti noustessaan portaita siihen asianajokonttoriin, jossa hän aamupäivisin työskenteli. Häneltä oli aamupäivällä jäänyt tänne paperit, jotka hän tahtoi saada illan postiin.
Hän hääti Airin mielestään, pisti avaimen lukkoon ja astui sisään.
Pöydällä hänen paikallaan olivat paperit konekirjoittajan monistamina. Aarne rupesi tarkastamaan niitä, kirjoitti kirjeen ja laittoi sitten postinsa kuntoon. Hän oli jo ovea sulkemassa, kun muuan toveri takaapäin löi häntä olkapäälle. — Terve, olipa tämä mainiota!
Aarne ennätti ajatella, ettei se hänen kannaltaan katsoen ollut kovinkaan mainiota. Vanhemmat virkatoverit työnsivät usein — nuoremmille opiksi ja itselleen huojennukseksi — nuorten niskoille sellaista mitä eivät itse halunneet tehdä. Ja kelkkamäki Airin seurassa houkutteli tänäiltana tavallista enemmän.
— Ryssät ja meikäläiset punovat juoniaan vimmatusti. Meidänkin täytyy kiirehtiä. Pian varmaan laukenee.
Aarnelta unohtui sekä Airi että kelkkamäki. Innostuksen mies hänessä heräsi. — Joko todellakin?
— Siltä näyttää. Mutta eihän ryssien kelloon koskaan ole ollut luottamista. Joka tapauksessa tarvitsisimme huomenna luotettavan toverin apua.
Aarne oli kohta valmis. Hänen silmänsä aivan säteilivät suurina, syvänsinisinä, täynnä uskallusta ja intomieltä.
— Minä aion huomenna erään toverin kanssa lähteä pienelle retkelle, jatkoi toinen. — Tarkoitus on sama. Siitä tuonnempana. Jota harvempi tästä tietää sitä parempi. Toverillani on oma hevonen. Mutta me tarvitsisimme jonkun, joka toisi sen takaisin tänne, jos meidän olisi parempi jatkaa toisaalle.
— Kyllä minä, jos vain työn puolesta täällä…
Toveri puisti hänen kättään. — Kiitos! Kyllä minä järjestän kaiken täällä, jos niiksi tulee. Ja huomenna minä soitan. Sanon että tulen hakemaan kirjesalkkuani. Se tietää sitä, että mainitsemallani kellonlyönnillä pysähdymme teidän kohdallenne.
Erottiin pään nyökkäyksellä ja Aarne jatkoi portaissa hiljalleen viheltelemistä. Mutta viheltäessään hän ajatteli miehen ajatuksia siitä, mitä oli uhrattava isänmaanalttarille, jos niiksi tulisi.
Kovin pahaksi hän ei kuitenkaan uskonut tilanteen kärjistyvän. Ja vaikka kärjistyisikin aluksi, niin pian siitä kuitenkin selviydyttäisiin, kun vain kukin pitäisi tiukasti kiinni siitä, mikä on oikein, samalla kuin osoittaisi taipuvaisuutta siinä, missä sellainen oli paikallaan. Suuria myönnytyksiä oli tehty vasemmistolle. Tokkopa kukaan rupeaisi suorastaan päättömiä vaatimuksia väkipakolla ajamaan eteenpäin. Olihan työkansalla järkeäkin. Ja oikeudentuntoa myöskin, kaikesta eksytyksestä huolimatta.
Luottava usko tulevaisuuteen mielessään, soitti Aarne Airin ovikelloa. Se helähti niin iloisen kutsuvasti, että helähdyksellään aivan kuin veti Airin ovelle.
Aarnen lakki lennähti päästä iloisesti kuin lintu nousussaan. Mutta kelkkamäestä hän ei puhunut sanaakaan, hän vain ripusti takkinsa naulaan ja astui sisään. Sitten viskautui hän suoraapäätä vilkkaaseen keskusteluun kaikenlaisista pikku asioista. Hän tahtoi kuulla, oliko Airi onnistunut pysymään priimuksena täällä Helsingissäkin? Ottiko hän täällä yhtä innokkaasti kuin kotikaupunkinsa koulussa osaa toverikunnan toimiin, ja oliko hänellä nytkin joukko luottamustehtäviä?
Aarne oli aina pannut arvoa siihen, että Airi monessa suhteessa oli niin kykenevä. Hetken huvi saattoi miellyttää toisenkinlaisten tyttöjen joukossa, mutta arvoa hän antoi oikeastaan vain kuntoaan osoittaville. Nuo loistavat, ruskeat silmät olivat hänestä niin sytyttävät siitäkin syystä. että ne puhuivat kelpoisuudesta, johon saa toi luottaa kuin lujaan toverilliseen kädenpuristukseen.
Kouluasioista siirsi Aarne puheen varovaisesti lähemmä nykyhetken vakavuutta. Pian kysyttäisiin ehkä tavallista suuremmassa määrin sekä miesten että naisten kuntoa. Mutta koetuksen aika ei arvattavasti tulisi kestämään kauan. Jokainen järkevä ihminen — työmies samoinkuin muutkin — oli käsittävä, että oli järjetöntä ponnistaa vastoin lain ja oikeuden tutkainta.
— Lakimies, lakimies, lauleli Airi sormeaan heristellen. Mutta äänen vallattomaan sävyyn sekoittui hiven hellyyttä.
— Niin, sitä juuri minä olenkin. Oikeuden voittoon minä uskon. Ja laki on oikeuden edustaja ja tulkki.
— Mutta entäs kun sanotaan, että lakimiehet vain vääntelevät ja kääntelevät oikeutta?
— On pappeja, on pappiparkoja.
— Ja samoin kuin pappi innolla julistaa evankeliumia, samoin aiot sinä julistaa ihmisille lakia?
— Niin, juuri. Nykyään innostunkin vain yhdestä suuresta yleisestä sekä muutamasta pienestä yksityisasiasta.
— Sen suuren minä tiedän; lain ja oikeuden voitto. Mutta entä ne "muutamat pienet?" — Airi katsoi veitikkamaisesti kulmainsa alta.
— Ne koskevat minun tulevaa kotiani. Kun väsymykseen asti olen innostunut tuosta suuresta, on niin hauskaa ajatella noita "pikkuasioita". Minä olen jo kokolailla selvillä monesta seikasta. Minä en esimerkiksi voi sietää tinalusikoita. Niitä ei koskaan saa puhtaiksi. Niissä on minusta aina rasvaisen makua. Minä en sellaisia suvaitsisi keittiössänikään. Sitävastoin soisin, että pöydässä tarjoilevalla sisäköllä aina olisi valkea esiliina ja valkea pieni myssy päässä. Se on niin hauskan näköistä.
— Ei siinä talossa emäntä saisi sanoa paljonkaan, koska isäntä määräisi palvelijan puvut ja keittiössä käytettävien lusikoiden laadun. — Airin äänessä oli veitikkaa, mutta muuta myöskin.
— En minä määrää, puolustihe Aarne, — minätoivonvain hartaasti. Tietysti joshäntahtoisi toisin, ratkaisisi se. Minun vahva aikomukseni on olla hyvä vaimolleni. — Katseeseen tuli enemmän lämpöä kuin tarkoitus oli.
Airi aivan hätääntyi. Kadutti kovin, että oli tullut noin sanotuksi. — En minä usko, että emäntä koskaan tahtoo toisin kuin se, joka on hyvä hänelle, tuli äänellä, joka koettamalla koetti tukahuttaa sisäistä lämpöä.
Samassa tuli Maija-rouva huoneeseen. Hän oli vasta tullut kaupungilta ja oli huolissaan kaikesta siellä kuulemastaan. Tauno ja Penttikin olivat taas jossain poissa, — kai jossain harjoituksessa. Harvoin he aikeistaan puhuivat. Mutta tiesihän Maija sen, että pojatkin tahtoivat olla valmiina, jos tarvittaisiin. Tuollainen harjoitteleminen sitä varten, että osaisi surmata lähimmäisiään, oli sittenkin kauheata. Se kävi aivan tunnolle.
— Mutta täti — eihän kukaan meikäläisistä aijo ryhtyä sotaan, elleivät toiset aloita. Ja jos tehdään väkivaltaa oikeudelle ja lailliselle järjestykselle maassa, onko silloin oikein nahjusmaisesti vetäytyä pois?
— Ei nahjusmaisesti, mutta voisihan taistella aatteellisin asein. Se on raamatun kanta, enkä usko, että muu kelpaa tekojamme ohjaamaan.
— Voiko täti aatteellisin asein taistella kuulaa ja pistintä vastaan?Ja ovatko raamatun ihanteet järjenvastaisia, ja mahdottomia toteuttaa?En sitä paitsi usko, että tästä koituu kovinkaan pitkällistä taistelua,vaikka se aluksi, syttyisikin. Kyllä kaikki vielä selviää.
Aarne, puhui iloisella luottavaisuudella. Se oikein kevensi Maijan mieltä. Hän jatkoi kuitenkin puhetta huolistaan. Penttikin olisi kovin kärsinyt tästä, jos nyt olisi ollut mukana. He olivat sodan suhteen olleet aivan samalla kannalla. He olivatkin yleensä yhtä mieltä kaikissa tärkeimmissä asioissa, niin erilaisia kuin he alkujaan olivatkin. Mutta rakkaus ja monivuotinen yhdyselämä sulatti ihmisen kuin yhdeksi toisen kanssa.
Airi ja Aarne sattuivat samassa katsomaan toisiinsa, ja molempien kasvoille nousi lämmin laine, molempien katse ilmaisi enemmän kuin he oikeastaan olisivat suoneet.
— Kiitos, sanoi Aarne etehisen ovella. — Minulla on kaunista muisteltavaa, jos sattuisin lähtemään vähän poiskin.
Hän sulki kiireisesti oven kuin peläten tiedusteluja. Sitten juoksi hän ripeästi portaita alas, ei vihellellen kuten aikaisemmin, vaan vakavat, joskin toivehikkaat ajatukset mielessä.
Hänen tullessaan kotiin, istuivat sisaret läksyjään lukien ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Äiti kirjoitti omassa huoneessaan puhtaaksi jotain pöytäkirjaa. Äiti oli entistä enemmän ruvennut ottamaan osaa yleisiin harrastuksiin. Aarnen kautta oli kodin taloudellinen asema tullut entistä suotuisammaksi. Ja kun tytötkin jo olivat niin vanhoja, että molemmista oli tuntuva apu kotiaskareissa, oli äidillä aikaa entistä enemmän. Hän oli siitä syystä, kuten sanoi, ruvennut lyhentämään entisaikoina kerääntynyttä velkaa yleisharrastuksiin nähden. Mutta yleisharrastuksilla näkyi olevan itse paholaisen tavat. Kun saivat pikku sormen veivät koko käden. Äidillä oli yhtenään jos jonkinlaisia tehtäviä.
Aarnen olisi tehnyt mieli jutella jonkun kanssa, mutta kun ei kellään ollut aikaa, asettui hän soittokoneen ääreen. Hän oli aivan erikoisella tuulella. Oli niin hyvä olla. Mutta samalla tuntui siltä, kuin olisi seisonut jonkun suuren ja ihmeellisen kynnyksellä.
Viimein nousi vanhempi sisar kirjojensa äärestä. Hän oli jo korkeimmalla luokalla, kuten Airikin, joskin toisessa koulussa. Painaessaan kirjansa kiinni laulahti sisar iloisesti. Aarne tunsi säveleen ja vastasi jatkamalla. Sisar ja hän olivat hyvin samanluontoiset. He olivatkin oppineet puhelemaan sanoitta — näin laulaen esimerkiksi. Nytkin sisar tuli suoraa päätä Aarnen luokse. He hymyilivät ja ojensivat kättä toisilleen … noin vain kuin kaksi hyvää toveria. Heille oli tullut sellainen tapa.
Äitikin oli saanut työnsä valmiiksi. Hän rupesi yhdessä lasten kanssa kattamaan pöytää.
— Äiti, sanoi Aarne pöydästä noustessaan. — Ehkä minä huomenna lähden vähän maalle muutamien toverien kanssa, — oikeastaan heitä vähän saattamaan.
Ilona näytti tyytyväiseltä. Aarnehan nykyään aina oli työssä. Pieni matka maalle tekisi hänelle varmaan hyvää.
Aarne kumartui suutelemaan äitiä toivottaessaan hyvää yötä. Hän oli siinä suhteessa säilyttänyt lapsuusaikansa tavan. Äidin katse seurasi häntä lämpimänä ja säteilevänä. Hän ei sitä suorastaan nähnyt, vaan hän tunsi sen. Ja hänelle tuli kuin paha olla.
Ehkä äiti olisi ottanut koko asian toisella tavalla, jos hän olisi aavistanut… Oliko tämä ehkä jonkunlaista pettämistä?
Mutta mitä olisi ollut sanottava? Eihän hän itsekään vielä tietänyt mitään. Arvaili ja aavisti vain. Nykyään toimittiin selittelemättä, puhumatta. Puhuminen olisi vain tuottanut äidille huolta ja levottomuutta. Sillä vaikka äiti hommailikin kaikenmoista kodin ulkopuolella ja vaikka hän usein saattoi muistuttaa ja oikaista sellaisesta, johon ei olisi viitsinyt kiinnittää huomiota, ei ollut vaikea tietää, millainen mieli hänellä oli lapsiaan kohtaan.
Aarnen sisimmässä tuntui yhtäkkiä niin oudon lämpimältä. Niin kuin äiti katsoi, niin ei kuitenkaan kukaan maailmassa häneen ollut katsonut, ei kukaan.
Aarne paneutui vuoteeseensa levollisena tiedossa, että oli tehnyt oikein, kun vaikeni.
Mutta yöllä näki hän omituisen unen. Ovi hänen huoneeseensa tuntui hiljaa aukenevan. Hän oli tietävinään, että hän makasi vuoteessaan ihmetellen ovenavauksen kuulumattomuutta. Hän oli jännittävinään katsettaan, kunnes viimein erotti pienen, paitasillaan olevan tytön vuoteensa vieressä. Tyttö seisoi ensin aivan hiljaa, mutta kun näki Aarnen valvovan, pääsi häneltä itku. — Oli niin kylmä, kylmä — vaikeroi hän painaen lämpimän ruumiinsa Aarnea vastaan.
Kylmäkö, ihmetteli Aarne. Hänestä oli ollut kesä illalla hänen pannessaan maata. — Nyt on talvi ja kylmä, vaikeroi taas lapsi. Silloin Aarne nosti tytön käsivarrelleen ja kantoi hänet ulos näyttääkseen hänelle, että siellä oli lämmin kesä. Mutta siellä olikin talvi ja korkeat kinokset. Hän alkoi itse aivan väristä. Mutta hän astui eteenpäin lapsen kanssa. "Vie, vie", rukoili tyttö. Ja sitä myöten kuin hän kahlasi eteenpäin lumessa lapsen kanssa, sulivat kinokset ja kesä puhkesi esiin, ihana ihmeellinen kesä.
Aarne oli aamiaispöydässä kertomassa untaan toisille, kuri puhelin soi.Nuori tuomari ilmoitti tunnin kuluttua tulevansa salkkuaan hakemaan.
— Laulahan nyt minulle eväslaulu, pyysi Aarne pöydästä noustessa. Hän painautui matalaan nojatuoliin, kiersi toisen säären ristiin toisen päälle, nojasi kyynärpäänsä polveen ja leukansa käteen. Siihen jäi hän odottamaan. Ilona pysähtyi huoneen vastaiselle kynnykselle poikaansa katselemaan.
Sisar oli jo soittokoneen ääressä. Hän ei kysynyt mitään. Hän katsoi vain Aarneen. Sitten hän alkoi: "Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa".
Ilona jäi nojautuneena ovipieleen kuuntelemaan. Tämä Aarnen lempilaulu nostatti niin paljon muistoja hänen sisimmässään. Sitä oli laulettu hänen häissään. Ne vietettiin Suviniemen pappilassa suvisen luonnon helmassa. Kai Aarnekin siksi niin rakasti tätä vanhaa yksinkertaista laulua, että se toi muassaan runsauden kodinlämpöä ja Suomen suvista suloa.
Ilona ei voinut irroittaa katsettaan Aarnesta. Hänellä oli juuri nyt se ilme, jota Ilona rakasti kaikkein enimmän. Siinä oli kuin sisäänpäin suuntautuvaa ajattelua, mutta syvämielisyyden ohella jotain liikuttavan vienoa, jotain, mikä muistutti ajasta, jolloin hän vielä oli pieni, keltakutrinen poika.
Laulu loppui samassa.
Aarne sipaisi hyvillämielin siskon poskea ja kumartui sitten suutelemaan äitiä. Kosketus oli kepeä, kiireinen, mutta se välitti kuitenkin Ilonalle jotain siitä kauniista ja lämpimästä, joka vasta oli väreillyt Aarnen sisimmässä.
Suuri rakkaus nousi Ilonan katseeseen tämän seuratessa poiskiiruhtavaa. Kynnykseltä heilautti Aarne vielä kerran iloisesti lakkiaan. Sitten hän katosi näkyvistä.
2.
Seuraavan päivän puolivälissä olivat matkalle lähteneet kievarissa syöttämässä hevosta. Oli tilattu kahvia lämpimiksi talvipakkasessa ja syötiin mukaan varattua evästä. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja roteva mies astui sisään. Esiteltyään itsensä kievarin isäntänä alkoi hän tunnustelevasti tiedustella, olivatko herrat selvillä siitä, mitä eilen oli pantu alulle Helsingissä.
Herrat eivät tietäneet. He olivat edellisenä päivänä lähteneet kaupungista.
— Siellä on uusi ja entistä lujempi lakko, tuli painokkaasti. — Nyt jatketaan ennen kesken katkenneita aikeita. Eikä anneta kyytiä enää hevosella eikä junalla.
— Omillaan saa sitten kukin tulla toimeen, päätteli Aarne tavanmukainen hyvänsuopa hymy huulillaan.
Isäntä poistui. Herrat alkoivat yhdessä neuvotella.
Oli selvää, että sähköpitoisia pilviä nyt oli kerääntynyt tarpeeksi. Rajuilma nousi ja alkoi purkautua. Mutta miksi se siitä muodostuisi ja miten pitkäaikaiseksi, sitä ei vielä voinut sanoa.
— Minä uskon suotuisaan ja suhteellisesti nopeaan ratkaisuun, vakuuttiAarne puhaltaen muutamia ohuita savupilviä sytyttämästään savukkeesta.Hieno harmaansininen savu kierteli kepeänä hattarana ylöspäin kuinhapuileva, eteenpäin kurottautuva ajatus.
— Olipa oikein, että läksimme hyvän sään aikaan Helsingistä, selitti toinen tuomareista. — On yritettävä pohjoiseen päin, että pääsee toimintaan.
— Sinne minäkin tahdon, vakuutti toinen. — Helsingissä jää pian kuin hiiri loukkuun.
— Mutta kotiin olisi välttämättä saatava tietoja meistä ja tilasta täällä päin. Kukas sen tekee? Se tehtävä ei ole vaaraton.
— Jos on vaarasta puhe, niin ei kai tässä kukaan arkaile? — Aarne oikaisihe, joustavuus kookkaan vartalonsa joka jäsenessä. Innostus hehkui hänen kasvoillaan.
— Niinkö me sitten päätämme?
Asia ratkaistiin yksimielisesti, ja tunnin kuluttua olivat toiset jalkamiehinä astelemassa länteenvievää maantietä pitkin Aarnen istuessa yksin reessä matkalla Helsinkiin.
Hän antoi hevosen juosta jolkuttaa, miten tämä itse tahtoi. Liiallinen kiire olisi ehkä herättänyt huomiota. Ja reenjalaksen liukuessa eteenpäin oli mukavaa antaa ajatuksenkin luistaa. Suuret tapahtumat olivat nyt ovella. Oliko vastaavaa suuruutta teossa ja tahdossa, siitä tuli nyt kysymys.
Innostuksenmies puristi lujatahtoisesti ohjasperiä. Hän ajatteli uljaita miehenajatuksia. Mutta silloin tällöin luisti ajatus yleisestä tilanteesta kotiin, missä äiti ja sisaret odottivat. Ja ajatuksen pysähtyessä heihin virtasi aina etäällä olevasta kodista kuin meren syvyyksiä salaa kiertävästä lämpimästä virrasta voimakas lämpöaalto ympärillä vallitsevaan kylmyyteen.
Hämärsi jo, ja Aarne alkoi ajatella iloista kotiinsaapumista. Silloin pamahti äkkiä läheisyydessä laukaus. Puunoksia taittui rusahdellen tiepuolessa ja kolme miestä ryntäsi esille metsänrinteestä.
— Seis, lahtari! — Yksi miehistä tarttui hevosen suupieliin, kaksi kävi rekeen kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen. Kaikki olivat asestettuja, punanauhat käsivarsissa.
Aarne istui levollisesti paikallaan itsekseen todeten, että hän nyt oli tekemisissä itse punakaartilaisten kanssa. — Mitä teillä on asiaa? tiedusteli hän kohteliaasti tavanmukaisella levollisuudellaan.
— Te olette lahtari.
— En ole koskaan tehnyt sitä työtä, — jollei oteta kirppuja lukuun.
— Älkää viisastelko! — Toinen vieressä olevista löi häntä pyssynkannalla korvalle. Päätä huimasi hetken, ja mieleen nousi kysymys, oliko edessä seikkailu, josta saattoi olla huvitettu, vai tulisiko kova eteen. Voimain mittelyä ei yksi aseeton kolmea aseellista vastaan voinut ajatella.
Aarne nousi reestä. — Kohdelkaa toki ihmisiksi rauhallista kulkijaa, sanoi hän pelottomasti. Katse vetosi ihmiseen heissä.
Miehet rähähtivät nauruun. — Ihmisiksi, toisti heistä toinen, tummatukkainen, hienopiirteinen mies mustien silmien säihkyessä kuin saalista vainuavalla pedolla. — Ihmisiksi! Hyvää esimerkkiä ovat herrat siinä suhteessa antaneet. Milloin on työmies herralle ollut ihminen? Silloin ehkä kun hätä on käsissä ja tarvitaan apua. Muulloin ei. Silloinkin kun mukamas ollaan kansanvaltaisia ja tahdotaan tehdä oikeutta, on joka päännyökkäyskin niin alentuva, että sen tuntee. Ihminen ei kohtaa ihmistä. Niin se on ollut, hyvä herra, ja niin se on nytkin. — Hän nauroi.
Kävi muutamia kylmiä väreitä Aarnen selkäpiitä pitkin. Ei oikeastaan sanojen vuoksi, paremmin siksi, että hän miesten katseista näki ne tosiksi.
— Ihmisiä on monenlaisia sekä teissä että meissä, sanoi hän levollisesti yhä pidellen ohjaksia kädessään, samalla kuin astui eteenpäin miesten rinnalla.
— Missä asioissa te kulette, rupesi toinen miehistä tutkimaan.
— Olin saattamassa muutamia tovereita.
— Lahtareita?
Kysymys sivuutettiin vastauksetta.
— Missä asioissa he liikkuivat?
— Läksivät tuttuja tervehtimään.
— Yhtyäkseen pohjoiseenpäin matkustaviin. Herroilla on nykyään hiiden hätä pohjoiseen. — Pyssynpiippu välähti äkkiä Aarnen silmien edessä. — Tunnetko perhana tällaista? — Ase työnnettiin aivan Aarnen suuta vasten.
— Kukapa ei jo poikana tahtoisi asetta käteensä? Tiedättehän te miehinä sen. — Sanat syntyivät niin luontevasti ja levollisesti, että miehet hetkeksi jäivät sanattomiksi. Astuttiin äänettöminä eteenpäin. Lumi vain narahteli neljän miehen astunnasta ja hevosenjalka kopsahteli raskaasti hevosen hitaasti ja väsyneesti astuessa eteenpäin. Muutaman kerran se pysähtyi ja vilkaisi taakseen kuin saadakseen selkoa siitä mitä oli tekeillä.
— Mitä te olette viraltanne, tiedusteli hetken kuluttua tummasilmäinen mies, joka alussa oli puhunut enin.
— Olenpahan aloitteleva urallani.
— Keltanokka, niinkuin herrat sanovat?
— Siitä ajasta on jo muutama vuosi. Olen lukenut lakitiedettä.
Vastaukseksi tuli kolminkertainen pirullinen nauru. — Sattuipa hyvä alku, huomautti tummasilmäinen tovereilleen. — Pyhän lain ja oikeuden valvoja punakaartilaisten vankina. Saakelin sopivaa.
He puhelivat keskenään aivan Aarnen selän takana kulkien hänen kintereillään kuin peto, joka vaanii saaliinsa pienintäkin liikettä. Puheet ja eleet eivät tietäneet hyvää. Aarne ymmärsi sen. Mutta paljon tukalammasta tilanteesta oli moni selviytynyt.
Aarne päätti olla hyvällä ja toivovalla mielellä. Mielenmasennuksesta ei koskaan ollut apua kenellekään. — Minne te aiotte viedä minut, tiedusteli hän odottamatta.
— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä. — Miehet rähähtivät taas ilkeään nauruun. — Onpahan täällä lähellä eräs meidän päämajamme, sanoi hetken kuluttua tummasilmäinen.
Aarne ei vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet kotiin. Siellä istuivat kotijoukot sytytetyn iltalampun ääressä. Sisaret lukivat läksyjään. Äiti kirjoitti jotain pöytäkirjaa tahi alustusta, ellei hän esimerkiksi parsinut poikansa sukkia.
Tuo sukanparsiminen toi kuin suuren suvisen aallon Aarnen sisimpään. Tuntui aivan siltä kuin aurinko äkkiä olisi noussut heloittamaan taivaalta.
Minkähänlainen kasa siitä olisikaan syntynyt, jos kaikki äidin parsimat sukat olisi koottu yhteen läjään? Ihan pilviä piirtävä. Ja miten paljon nuo sukat sisälsivät — monessa suhteessa —. Hänen ollessaan pitkällä merimatkallaan esimerkiksi oli joka sukkaparin sisällä ollut piparikakku. Kun sattui laivanväestöllä, — joiden kanssa Aarne aina söi — olemaan sellaista väkevällä pippurilla höystettyä lientä, jota hänen oli vaikea syödä, otettiin äidin piparikakut esille. Niitä ei muulloin saanutkaan syödä. Sillä niinkuin pyhän nimen turhaanlausuminen oli kielletty, niin olivat nuo äidin piparikakutkin erikoisasemassa. Niitä ei saanut turhaan syödä.
Ehkä sisko nyt oli lukenut läksynsä ja nousi laulamaan — Aarnea ajatellen. — "Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa."
Aarne kuuli kuin joka säveleen. Mutta hän ei tällä hetkellä ajatellut ainoastaan sitä kodin lämpöä, jota ne hänelle aina välittivät. Hänen ajatuksensa menivät vastoin tavallisuutta isän ja äidin hääpäivään. Oli tuollainen päivä ihmiselämässä sentään kerrassaan sisältörikas. Syrjästä katsoin näkyi vain ulkonainen juhlapuoli. Mutta kun oikein ajatteli, niin huomasi miten suuresti tuo päivä erosi muista tavallisista juhlista. Sitä ajattelivat vuosikymmenien kuluttua uudet ihmisolennot ilo ja kiitollisuus mielessä tai ehkä kirosana suussa ja sydämessä.
Missähän mielessä nyt tässä rinnalla kulkevat miehetkin ajattelivat lapsuuttaan? Tuomarina tuli monesti kuulleeksi ja nähneeksi sellaista, joka pani ajattelemaan, että jos vain saisi maailman täyteen hyviä koteja, paranisi pian koko ihmissuku.
Oli kuin kaksi suurta, ruskeata silmää samassa olisi katsonut Aarneen. Ne olivat kuin syvä, pohjaton kaivo. Mutta niistä loisti samalla iloista, virkeätä älyä. Ne katsoivat ensin Aarneen täynnä suurta rakkautta. Sitten näytti siltä kuin ne iloisenvallattomasti olisivat tirkistäneet jonnekin etäällä olevaan, — ehkä pieneen kotiin, missä valkeamyssyinen palvelija tarjoili pöydässä ja missä ei koko talossa ollut ainoatakaan tinalusikkaa.
Aarne huokasi huomaamattaan raskaasti.
Kuinkahan etäälle hänen nyt oli marssittava? Ja mikä tulisi perillä eteen?
Entä minkälaista mahtoi olla Helsingissä? Olivatkohan tapahtumat sielläkin kehittyneet yhtä yllättävän nopeaan kuin täällä maalla?
Tie kääntyi samassa veräjästä jäälle. Pienen matkan päässä näkyi suuri, musta aukeama jäässä. Se oli kuin suuri avanto. Siitä oli ehkä otettu jäitä.
— Annettaisko tälle perhanan porvarille pieni kylpy, kuului selän takaa.
— Uudestisynnyttävä peso, ivaili toinen. Aarnen mieltä karmaisi. Meri oli aina ollut hänen ystävänsä, yksi kaikkein läheisimpiä. Kuolla tuonne, se olisi kuin kuolla ystävänsä kuristamana.
— Ei anneta hänelle sellaista kunniaa, kuului taas takaa — kirosanan vahvistamana. Sitten kuiskailivat miehet hetken keskenään. Sen jälkeen rupesivat he uudelleen tutkimaan häntä matkasta ja sen tarkoituksesta.
Aarne huokasi helpoituksesta, kun kiusoitteleva kuulustelu viimein lakkasi. Ajatukset kääntyivät heti kuin pyytäjää pakeneva lintu Helsinkiin. Minkähänlaista siellä nyt oikeastaan oli? Monet olivat viime päivinä lähteneet pohjoiseen päin, mutta toiset olivat vasta olleet lähdössä. Tämä äkkiyllätys oli kai monelle tullut kuin takaapäin kaulaan viskattu hirttonuora.
Kunpa nyt ensin pääsisi onnellisesti sinne ja sieltä sitten ehkä eteenpäin toimintaan. Ei äitikään panisi vastaan. Hänellä oli aina ollut paljon ymmärtämystä yleishyvään nähden. Eikä hän myöskään ollut arkalasta kotoisin.
Taas tuli mieleen, miten paljosta oli äitiä kiittäminen, paljosta, joka oli vieläkin parempaa kuin tuo pilviä piirtävä, ehjäksi parsittu sukkaläjä piparikakkuineen.
Jos tie nyt loppuisi tähän… Oli kuin tuo musta avannon silmä uudelleen olisi noussut eteen. Se oli jo takana päin, mutta sen pelkkä muisto nosti Aarnen koko nuoren elinvoiman epätoivoiseen vastarintaan.
Ei, ei lopussa, ei missään tapauksessa. Elämä ei saanut, ei voinut loppua näin. Äitikään ei sitä uskonut. Eikä kukaan elämää rakastava voinut siihen suostua, ei ainakaan silloin, kun paraissa voimissaan joutui kuin kynnykselle. Jatkoa täytyi olla, — jollei tällä puolella, niin toisella.
Oikeuden ja totuuden puolesta taistelevan oli helppo uskoa oikeuden ja totuuden alkulähteeseen. Ja joka kerran uskoi tuollaiseen kaiken hyvän lähtökohtaan ja keskukseen, hänellä kai oli Jumala, — vaikkakaan ei enää lapsuuspäivien pitkäpartaisena vanhuksena. Ja eikö ihmislapsi kaikesta harhailustaan huolimatta ollut tuosta valkeuden lähteestä tänne ajallisuuteen vuotanut säde, jonka määrä oli palata takaisin tuohon alkulähteeseensä? Tämä kai oli ydin raamatun luomiskertomuksessa ja tällähän vanhan ajan gnostikotkin olivat henkeään ravinneet.
Aarnesta tuntui kaikki tällä hetkellä niin yksinkertaiselta, kauniilta ja tyydyttävältä. Oli aivan kuin hänen pikku poikana istuessaan äidin polvella ja äidin kiertäessä ristiinliitetyt kätensä hänen ympärilleen.
Kunpa äiti vain olisi nähnyt, miten hyvä hänen oli olla. Tosin hän kulki raakuuksia suustaan latelevien miesten vankina. Tosin kolme pyssynpiippua tuontuostakin uhkaavasti tähtäytyi vasten silmiä. Mutta kuu kumotti taivaalla, ja hänen sisimmässään oli syttynyt iloinen usko siihen, että hän pian on määränpäässä ja saa käydä suorittamaan osaansa siinä taistelussa, johon nyt isänmaa kutsuu ja joka ehkä voi loppua alkuunsa, jos vain jokainen on mies ja täyttää velvollisuutensa.
Aarne ajatteli rohkeita, iloisia ja luottavia ajatuksia kotinsa ja isänmaan tulevaisuudesta.
Hän kuuli taas kuiskauksia takaa päin ja jotain salakähmäistä liikettä.Äkkiä tunsi hän jotain kummallista ruumiissaan. Hän kuuli laukauksen.Ensimäistä seurasi toinen ja kolmas. Mutta niitä hän ei enää kuullut.Hän oli suistunut suulleen maahan. Lämmin verivirta valui sulattavanakuutamoiselle hangelle.
— — — —
— Tuomarinalku ensimäisenä, sanoi Kusti Ojanen viskaten ruumiin rekeen. — Sopiva teko tuomarin äpärälle.
3.
Ilona Solja makasi vuoteellaan kuivin, kyyneleettömin katsein tuijottaen eteensä. Hänen ajatuksensa liikahti vaivalla ja väsyneesti kuin siipirikko, yritteli, pääsi pienen kappaleen eteenpäin ja yritteli uudelleen.
Aarne oli lähtenyt kotoa. Hän, Ilona, ei ollut estellyt, oli vain ollut tyytyväinen, ei ollut ymmärtänyt muuta. Ei hän edes ollut levoton jälestä päin. Ajatukset vain seurasivat Aarnea aivan hetki hetkeltä.
Niinhän ne ainakin seurasivat. Mutta tällä kerralla kuitenkin enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Eikä hän vain seurannut. Hän ikävöi poikaansa aivan kuin tämä olisi ollut pitkälläkin matkalla. Hän pani aterioista säästöön hänelle joka palan, joka jollain tavoin oli nykyajan niukkoja paloja vähänkin parempi. Hän kertasi mielessään pikku piirteitä Aarnen kokemista ja puheista. Hän ravitsi nälkäistä ikäväänsä ajattelemalla hetkeä, jolloin ovikello soisi ja hänen pitkä, ryhdikäs poikansa solahtaisi ovesta sisään joustavuus joka jäsenessä ja nuo syvät sinisilmät säteilevinä kuin päivä keväisenä aamuna.
Mutta sitten puhkesivat levottomuudet ja sitten, sitten…
Hän ei tietänyt miten ja milloin se oli tapahtunut. Ei hän myöskään tietänyt, kuka sen hänelle sanoi. Hänellä oli vain aavistus siitä, että ihmiset koettivat olla hänelle ystävällisiä, koettivat sanoa sanottavansa hellävaroin.
Aivan kuin kuolinisku ei olisi kuolinisku siksi, että se annetaan varovasti ja arkaillen.
Tyttäret liikkuivat hiljaa hänen ympärillään. Hän näki heidän lempeästi hymyilevän. Hän tunsi heidän peittelevän häntä hänen väristessään kuin vilussa. Hän tunsi kiitollisuutta siitä, mutta hän ei jaksanut puhua. Hänellä oli vain pohjaton tarve levätä, levätä että hän jaksaisi sitten…
He olivat luvanneet … hän ei tietänyt kuka, mutta hänelle oli sanottu, että he toisivat Aarnen kotiin, niin että hän itse saisi pukea poikansa viimeiselle matkalle.
Nyt täytyi levätä, koota voimia, että jaksaisi sitten. Silloin hän tahtoi nousta ja mennä vastaan. Aarnen täytyi tuntea, että äiti koko ajan oli odottanut, ikävöinyt ja nyt tuli vastaan syli ja sydän avoinna niinkuin aina ennenkin. Aarnen täytyi saada tuntea, ettei hän enää ollut pahojen, vihaa uhkuvien ihmisten keskellä, vaan kotona, kotona, missä häntä rakastettiin, missä häntä pidettiin hyvänä, missä kaikki oli häntä kohden ojentuvaa, häntä ympäröivää ja ikävöivää hellyyttä.
Käsi laskeutui äidin otsalle. Se oli pieni ja pehmeä, mutta siinä oli kuin voimaa. Tuskantäydet yöt surunmurtaman äidin rinnalla olivat tehneet nuoren tytön täyskypsäksi naiseksi.
— Äiti! — Ääni oli hyväilevä ja hellä. — Äiti, nyt he tulevat.
Ilona kavahti pystyyn. Hän sai kuin yliluonnollisia voimia. Ja tytärkin auttoi.
He olivat ovella, kun portaista kuului raskaita askelia. Aarne tuli, vaan ei ryhdikkäänä, säteilevänä kuten tavallisesti. Hän makasi hiljaa ja liikkumatta kuin levolle laskeutunut soturi. Pään asento oli väsynyt, lepoa ikävöineen ja viimeinkin lepoon päässeen. Kaulan ympärille oli kierretty valkoinen liina, joka muodosti kuin korkean sotilaskauluksen.
— Tänne, tänne, — Ilona kulki edellä Aarnen omaan huoneeseen. Se oli täynnä kukkia ja siellä oli äidin kuntoonlaittama vuode. Se otti vastaan kuin hellä, odottava syli.
Syvä, pyhäinen rauha ympäröi kunniavahtina varhainkaatuneen vuodetta. Rakkautta, rakkautta huokui koko koti. Ja kaikki keskittyi poistemmatun, ehkä kuitenkin lähellä olevan ympärille.
Mutta kun koti oli vieraista tyhjä, täytti sen suuri, sydäntäsärkevä äidinitku.
Ilona oli polvillaan poikansa vuoteen vieressä. Hän hyväili poikaansa, hän puhui hänelle, nyt sydämellisemmin kuin koskaan. Ennen oli jokapäiväinen touhu ja kiire tukahuttamassa sydämen kaikkein hellimpiä sanoja. Ennen oli arkisuus vaatimuksineen vuolaana virtana väkipakolla vetänyt muassaan, aina vain muassaan. Nyt oli virta pysähtynyt. Pyhäinen hiljaisuus oli avannut ovet temppeliinsä.
— Poikani, poikani, avaa silmäsi, avaa ne kerran, yhden ainoan vielä. Sano, että tunsit rakkauteni viimeiseen asti, ettet ollut yksin, et avuttomana?
Ilona näki tuskanpiirteet suun ympärillä. Hänen sisimpänsä värisi yhtenä ainoana vertavuotavana haavana. Kädet painuivat hyväilevästi kärsivän suun ympärille. — Poikani, poikani, ethän sinä kärsi enää? Sano, että tunnet rakkautemme —, että tiedät olevasi, et vihamiesten ympäröimänä, vaan kotona, kotona.
— — — —
Pehmeä käsi laskeutui taas Ilonan päälaelle. Iso sisko seisoi äidin vieressä. Hänen toinen kätensä kiertyi Aarnen, toinen äidin ympärille. Hän kertoi, että Maija ja Airi olivat tulleet.
Heilläkin oli kukkia, ihania tuoksuavia kukkia Aarnelle, joka niin oli rakastanut kukkia. Ja sitten Airilla oli peite, jonka hän oli ommellut. Hän oli kesällä Aarnen pyynnöstä alkanut valmistaa leijonalippua, ja se oli puolivalmiina ollut mukana juhlassa, jossa Aarne oli pitänyt puheen. Hän oli seisonut melkein lipun juurella ja puhunut innostavia sanoja nuorista isänmaansa nostajina. Nyt oli Airi ommellut lipun valmiiksi, — peitteeksi Aarnelle.
Ilona veti heitä kädestä muassaan. — Tulkaa, tulkaa tänne Aarnen luo! Täällä on niin hyvä olla. Katsokaa, kuinka rauhallisesti hän nukkuu. — Ja näettekö, että hän hymyilee?… Oli kuin tuskaa suun ympärillä ensin. Mutta nyt se on väistynyt. Se on poissa. Onhan hän kotona. Hän tuntee, että hänen on hyvä olla. — Ilonan käsi painui hyväilevästi pojan poskelle, tarttui sitten rinnalla lepääviin käsiin, hyväili, koetti lämmitellä.
— Poikani, rakas poikani, miten kaunis peite sinulla nyt on! Ja miten iloisesti sinä katsoisit ympärillesi, jos jaksaisit!
Ääni hyväili, käsi hyväili. Ilona puhui pojalleen ja pojastaan. Muuta hänelle ei ollut olemassa.
Ovikello helähti taas. Tuli toisia. Ja heilläkin oli kukkia. Kukkia ja rakkautta, paljon rakkautta … kaikki Aarnelle.