Hänen virkaveljensä pysyttelivät ihmeellisen vaiteliaina, eivätkö hänen sanansa olleet kyllin sattuvia ja uhkaavia? Oliko hän vain henkisesti heikkojen herättäjä, hän tunsi vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka hän oli herättänyt ja katkeroitui niille, joita hänen sanansa eivät saavuttaneet.
Vihdoin tuli se, jota hän oli isonnut, monivuotisen taistelun perästä liikahti vihdoin papisto, piispa kutsui länsimaan papit suureen kokoukseen, yhtaikaa pidettäisiin myöskin suuri maallikkokokous, tarkoituksena oli aikaansaada läheisempää yhteistoimintaa kirkon pappien ja maallikoiden kesken. Tähän kokoukseen kutsuttiin pastori Stordia erikoisesti, kuten piispa kirjoitti, tekemään selkoa mietteistään ja ajatuksistaan nykyaikaisen papiston asemasta kristillisessä elämässä.
Stord tuli varustettuna, hänen edessään oli ratkaiseva taistelu, elämäntaistelu oli kamppailtava. Ennen lähtöään vietti hän rukouksessa tunnin toisensa perästä, saadakseen voimaa, saadakseen merkin jumalan armosta. Hän ajatteli Lutheria Wormsissa, salaisesti hän toivoi marttyyriutta, hän oli varma siitä, että hänen papinvirkansa oli kysymyksessä,-ja hän toivoi menettävänsä sen, hän kaipasi vainoa.
Ensimmäiset päivät kuluivat pappien ja maallikoiden keskusteluihin, kummassakin leirissä oltiin sovinnollisia, he inhoittivat pastori Stordia.
Tuli se päivä, jona hänen oli puhuttava. Nyt katseli hän kasvoista kasvoihin virkaveljiään, kaikkia noita laimeita kirkon miehiä, ja hän tuomitsi heidät, heidän arkuutensa, ylpeytensä, heidän virkauskonsa tähden, heidän etääntymisensä tähden elävästä, totisesta kristinuskosta; mitenkä ilmeni Kristuksen usko heissä, tahto noudattaa sitä hänen sanaansa, että tämä elämä oli arvoton, sammuva päivä ennen suurta kohtaamista; olivatko he unhoittaneet hänen sanansa, ettei valtakunta ollut tästä maailmasta, ainoatakaan heistä ei Kristus tunnustaisi apostolikseen.
Hänen puhuessaan vallitsi kuolonhiljaisuus, mutta hän tunsi, ettei se ollut järkytyksen synnyttämää hiljaisuutta, puhuessaan oli hän kerran ajatellut, ikävystytänkö minä heitä, väsytänkö minä heitä?
Ensimmäisenä esiintyi hänen puhuttuaan piispa, hän kiitti kristittyä veljeään hänen osoittamastaan hartaasta kilvoittelusta, hänen ajatuksensa eivät tosin olleet uusia, taistelu oli yhtä vanha kuin kirkkokin, viimeksi oli sen nostanut tanskalainen filosoofi Kirkegaard, mutta omasta puolestaan arveli piispa, ettei kirkko kaivannut filosofiaa, vaan yksinkertaista uskoa. Silloin jähmettyi pastori Stord, oliko hän filosoofi, eikö hän ollut yksinkertainen uskovainen, mitä oli hänellä Kirkegaardin kanssa tekemistä? Mutta piispa jatkoi, hän ei tahtonut tuomita kristittyä veljeä hänen liioittelujensa vaan hänen henkensä mukaan, ja henki oli apostoolinen, sitä hän kunnioitti. Piispan sanoihin liittyivät kaikki, papit olivat täynnään lempeyttä, anteeksiantoa ja nöyryyttä. Ja kokous päättyi siten, että piispa pappien ja maallikoiden puolesta pyysi pastori Stordia tulevissa suurkäräjävaaleissa asettumaan erikoiseksi kirkon ehdokkaaksi, kirkko tahtoi saada hartaan uskovaisen maan suurkäräjille.
Stord palasi kotiin kokouksesta tappiolle joutuneena miehenä, jumala ei ollut valinnut häntä vihansa välikappaleeksi, hän oli yksinäinen, hyljätty, jumala ei tarvinnut häntä taisteluunsa.
Hän etsi itselleen uutta vaikutusalaa, hänestä tuli talonpoikaispappi, hän nai erään talonpoikaistytön kotiseudultaan, ei rakkaudesta, vaan sentähden että hän tarvitsi apua talossaan. Pari vuotta kestäneen avioliiton jälkeen kuoli vaimo. Hän ei enää tiennyt, mitä hän uskoi, hän ei tiennyt edes oliko hän kadottanut uskonsa, hän viljeli maataan ja eli talonpojan elämää, mutta ilotonna. Hän vihasi virkamiehiä, heidän sivistystään, heidän asuntojaan, heidän mukavaa elämäänsä, mutta häntä ei tyydyttänyt sen pienen pitäjän rahvaan seura, jossa hän oli pappina. Hän tunsi sisäistä vastenmielisyyttä heränneitä kohtaan, jotka hän itse oli herättänyt, häntä inhotti heidän ahdasmielisyytensä, typeryytensä, itsekylläinen hurskastelunsa, herätys kulki omia teitään, pitivätpä heränneet häntä melkein luopiona. Hänestä tuli synkkä, iloton mies. Hänellä oli voimakas ruumis, mutta se oli aina ollut hänen vallassaan ja oli vieläkin, ehdottomasti, mutta hänen sisimmässään kumahteli salainen viha, hänenkin elämänsä oli mennyttä. Mitä siitä oli ollut hyötyä? Ehkä tarkoitti jumala juuri tervettä, voimakasta elämää, miksei hän ollut jäänyt kalastajaksi, hänen veljensä asuivat perheellisinä taloissaan ja iloitsivat. Hän oli talonpoika, mutta miksi, eihän hänellä ollut taloa, vain virkatalo, eihän hänellä ollut lapsia, joille olisi opettanut rakkautta maahan, olisihan hän voinut uudelleen naida talonpoikaistytön, mutta hän ei tahtonut, hänen veressään piili salainen hehku, hän kaipasi naista, joka tulisi hänen luokseen rakkaudesta, nuoruutta jonka hän oli menettänyt, kuka tietää, ehkä oli jumala juuri siinä, rakkaudessa. Hän etsi aina jumalaa.
Hän tahtoi päästä pois siltä seudulta, jolla hän oli tappionsa kärsinyt, pois sieltä missä hänet liian hyvin tunnettiin, hän tahtoi olla yksin. Hän löysi itselleen uuden työmaan, hän valitsi sen siksi että oli kuullut virkatalon olevan rappiolla. Hän tahtoi panna sen kuntoon. Hän tahtoi mitellä voimiaan maan kanssa. Hän oli vain talonpoika. Papinpuku oli vain naamiaiskaapu. Hän oli menettämäisillään toivonsa löytää jumalan, ja kuitenkin ajatteli hän, jonakin päivänä ilmestyy jumala minulle, jonakin päivänä näen minä hänen kasvonsa. Jumalani, jumalani, miksi olet minut hyljännyt!
Täällä luuli hän saavansa elää rauhassa, täällä olivat ihmiset hänelle vieraita ja jäisivätkin vieraiksi, täällä saisi hän olla yksin. Hän eli työmiehen elämää, köyhinkään työmies ei olisi voinut elää tyytyväisempänä, minkä hän ansaitsi, sen hän käytti maanviljelykseen tai antoi salaisesti pois. Vain raskain työ väsytti häntä. Nyt tahtoi hän elää aivan yksin.
Ja sittenkin tunsi hän itsensä hyljätyksi ja orvoksi istuessaan kumartuneena pöytänsä ääressä, pää käsien varassa, hän ajatteli, että tuolta vieraan talon ikkunasta vilkkuu kodikas valo.
6.
Pastori Stord ei päässyt ajattelemasta rouva Hagea, hän kyseli paikkakuntalaisilta hänestä, kuuli vain hyvää ja hämmästyi, hän oli odottanut jotakin rumaa piirrettä, johonka olisi voinut tarrautua.
Eräänä päivänä oli lähetettävä kuolinilmoitus tuomarille, lukkari tavallisesti vei sen, mutta nyt lähti pastori itse. Tuomari oli käräjillä, hän kohtasi vain kirjurin, kulkiessaan päärakennusta kohden ihmetteli hän itsekseen, etteikö hän oikeastaan tiennytkin tuomarin olevan poissa.
Hän tuli puutarhatietä, ketään ei ollut eteisessä. Menisiköhän hän eteenpäin? Hän astui huoneeseen, tyytymättömänä itseensä, hän katseli ympärilleen, huone oli kodikas, miksei hän koskaan saanut omaa huonettaan kodikkaaksi?
Katsellessaan ympärilleen kuuli hän ääniä, tytöt olivat tulossa, Anne Sofie edellä, Stord kävi rauhattomaksi, hän ei ollut ollenkaan muistanut tyttäriä, mitä hän sanoisi, hän tunsi jäykistyvänsä esittäessään pahinta osaansa, pappia vieraskäynnillä. Hänen ihoaan pisteli hänen mennessään heitä vastaan, hän tunsi olevansa kömpelö ja katkeroitui itselleen ja koko maailmalle. "Minä olen pastori Stord", tervehti hän, "etsin tuomaria."
"Isä on käräjähuoneella, tänään on tiistai", vastasi Anne Sofie.
"Onko pastori todellakin meillä", Charlotte ilmestyi ovelle ja tervehti, "se oli odottamatonta", sanoi hän suorasukaisesti, ja Stord oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen helähdyksen.
"Minäpä menen ilmoittamaan äidille", sanoi Anne Sofie.
Charlotte ja pastori olivat kahdenkesken, pastori katsahti nopeasti Charlottea, rauhattomuus, jota hän näinä päivinä oli aina tuntenut ajatellessaan tuomarilaa, palasi taas, ahdistava yksinäisyyden tuntu, kuinka ihmeellisen solakka hän onkaan, ajatteli pastori. Kaula oli pehmeä ja valkoinen, olkapäät hieman riippuvat, kädet pitkät ja kapeat, — hänen katseensa kiintyi käsiin ja jäi niihin.
"Tuliko niistä saarnista paljonkin puita", kysyi Charlotte, oleillen ovella. Pastori katsahti ylös ja hymyili. "Moititteko tekin niistä, ovatko ne olleet täällä katkerana puheenaiheena? Oletteko muuten huomanneet, että täältä on nyt vapaampi näköala, kun puut ovat poissa?"
"En, vainiin —", Charlotte meni ikkunan luo, polvi tuolilla ja nojaten kaksin käsin ikkunalautaan hän katseli ulos, "siksi kai te ne hakkautittekin."
"Meillä ei tavallisesti hakkauteta saarnipuita haloiksi", jatkoi pastori.
"Ne kai tuottavat muillakin tavoin", vastasi Charlotte kuivasti.
Hän seisoi edelleenkin ikkunan luona, ikäänkuin olisi mieluimmin ollut katsomatta pastoriin. Mutta pastori katseli häntä, hänen ylpeätä sivukuvaansa, hieman liian pitkää nenää ja kapeata suuta.
"Minua ei täällä katsota hyvin silmin niitten puitten tähden", sanoi pastori nöyrästi. "Oli niinkuin teidän äitinne sanoi, ne olivat pyhiä."
"Minun mielestäni puut ovat suuremman arvoisia kuin ihmiset", sanoiCharlotte kääntymättä.
"Se johtuu kai siitä, ettette ole vielä oppinut tuntemaan ihmisiä."
"Minä olen luullut, ettei ihmisiä rakastaisi paljoakaan opittuaan heidät tuntemaan", nyt hän kääntyi pastoriin päin.
"En minä kai niin sanonutkaan", vastasi pastori, "ensiksi pidetään luonnosta, puista ja maista, ei ole vielä opittu tuntemaan ihmisiä. Kun on opittu tuntemaan ihmisiä, rakastetaan luontoa. Tarkoitin vain, ettette vielä ole päässyt ensimmäistä astetta kauemmaksi". Hän vaikeni hetken, sitten hän lisäsi lempeästi: "tehän olette nuori."
"Vaikka, mutta minä rakastan puita", sanoi Charlotte uhmaten, tuli hetken vaitiolo.
Sitten sanoi pastori äkkiä:
"Minä olen tottunut toimimaan nopeasti. Nyt olen pahoillani siitä, että hakkautin nuo puut."
Charlotte hämmästyi, suoristautui ja sanoi kylmästi:
"Ne eivät siitä kasva uudelleen."
Hämmästyneenä siitä, ettei kohdannutkaan suopeutta, kiiruhti pastori pelastautumaan:
"Ne eivät kasva. Mutta pelto kasvaa."
"Ei katuminen saa mitään ihmeitä aikaan", sanoi Charlotte ynseästi.
Pastori hymyili. "En minä kadukaan niin, että siitä voisi ihmettä syntyä."
Sitten he vaikenivat taas, he tunsivat kumpikin olevansa liian totisia, he olivat niin juhlallisen näköisiä kuin surisivat he yhdessä jotakin vainajaa. Kunpahan minä voisin nauraa jollekin, ajatteli Charlotte, ja tuli entistään vakavammaksi.
"Onpa hyvä, että on satanut", sanoi pastori rauhallisesti.
"Tavattoman hyvä", todisti Charlotte. "Täällä on kaunista", sanoi pastori ja jatkoi, pienoinen pilkahdus silmissään, "täällä on niin kauniita puita, semmoisiin en ole tottunut siellä, josta tulin."
"Sen kyllä huomaa", naurahti Charlotte lyhyesti ja vapautuneena.
Pastori tunsi, että pahin oli jo kestetty ja jutteli edelleen vilkkaasti, hieman katkonaisesti, naurussaan kimakka helähdys.
"Täällä on lauhkeampaa ja hiljaisempaa kuin siellä, mistä minä tulen. Sanotaan, että ken on kasvanut meren partailla, kaipaa aina sinne takaisin. Minä en ole varma siitä. Usein ihmettelen itsekseni, enkö olekin aina kaivannut pois meren luota, kauemmaksi vuonoihin, sinne missä on rauhallisempaa ja vehmaampaa. Niin, sitä minä nyt ihmettelen."
Hän seisoi ikäänkuin olisi keksinyt uuden, valaisevan ajatuksen.Charlotte tarkasteli häntä uteliaana.
"Merenrantalaiset ovat mahtavia merellä ollessaan, mutta pieniä niin kauan kuin ovat maan kamaralla. Ja sillä, joka on tahallaan kavunnut maihin, täytyy olla jotakin muuta, mikä mielen täyttää tai hukkuu hän tyhjään ikävöimiseen tai tulee pieneksi siinä, minkä luulee olevan suurta."
"Ovatko ihmiset täällä teidän mielestänne mahtailevia", kysyi Charlotte.
"En minä ajatellut ihmisiä, minä ajattelin itseäni", sanoi pastori ihmetellen omaa avomielisyyttään. "Vaikka olisimme kuinka pieniä tahansa, etsimme aina jotakin suurempaa, joka täyttäisi mielemme, mikään pelko ei ole niin kauhea kuin se, jota tuntee huomatessaan tyhjyyden ammottavan sielussaan, jota tuntee toivottomasti tavoittaessaan jotakin millä sen täyttäisi, kun ei se enää itsestään täyty. Onko se sitä, mitä nimitetään vanhuudeksi? Kenties, mutta erehtyneelle ihmiselle voi se alkaa jo parinkymmenen ijässä. Elämä on kuin puut, ne eivät kasva uudelleen katumalla." Hän säikähti itseään, tässä hän seisoi selvittelemässä sisintään, ilmaisemassa salaisuuksia, joita hän tuskin itsekään tunsi, hän lopetti sanoen karusti:
"Olipa hyvä, että satoi."
"Erinomaisen hyvä", sanoi Charlotte, hän oli kuunnellut henkeään pidätellen, niin hämmästynyt hän oli.
"Rouva Hage tuli, vilkkaana ja eloisana — hänet oli haettu maantieltä, eräältä hänen tavanmukaisista keskusteluistaan.
"No, sepä oli hauskaa", sanoi hän.
"Mehän olemme naapureja", vastasi pastori pidättyväisesti.
He joivat teetä ja olivat iloisia, pastori oli naisten mielestä melkeinpä kuin tavallinen ihminen, ystävällinen, huvittava, välistä hieman koomillinen, äänessä soinnahti joskus juhlallinen messusävy, sehän on ominaista kaikille papeille, merkillinen, naurettava ristiriitaisuus oli miehekkyyden ja piipityksen välillä, aivan samanlainen kuin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten säärien sekä sipsuttavan käynnin. Mutta hän oli komea ja hänellä oli omat arvelunsa kaikista asioista, tuomarilaiset pitivät semmoisia hyveitä arvossa.
Charlotte tarkasteli häntä koko ajan, hän oli ikäänkuin päässyt pastorin salaisuuksien perille, hän oli onneton, heidän välillään vallitsi kätketty ymmärtämys, tuntui siltä kuin olisivat he koko ajan toisten kuulematta kuiskailleet keskenään. Jollei hän olisi ollut hieman naurettava, hieman talonpoikainen, vieraaseen piiriin kuuluvalta tuntuva, olisi Charlotte pitänyt häntä mielenkiintoisena.
— Ennen kotiamenoaan teki pastori pitkän kävelyretken Indredaliin päin, hän ei heti jaksanut mennä autioon pappilaan tai väentupaan Antin pakeille. Ei satanut enää, mutta ilmassa oli hienoa, hopeista sumua, tunturit näyttivät kohoavan kuin varjot harmaaseen avaruuteen. Tie oli kapea, ainoa tie tunturien ja virran välillä, joka kohisi tiheän pensaikon keskellä.
Pastori pysähtyi vasta kosken yli vievällä pienellä sillalla. Niin, niin, puheli hän itsekseen tuijottaen koskeen, vuodet vierivät, ihminen vanhentuu, herää kysymys, mihinkä on elämä kulunut, eikö elämä ole jumalan parhain lahja, kuinka sinä olet sen käyttänyt? Mutta, ajatteli hän edelleen, eikö ollutkin niin, että me elämme tulevaa elämää varten emmekä tätä, eikö Kristus sanonutkin niin, jumalan valtakunta on lähellä, siinähän on koko kristinuskon ydin. Miksikä jumala sitten olisi antanut meille tämän elämän, joka voisi olla niin ihana, jollei juuri siksi, että me sen eläisimme?
Eläisimme — eikö hän sitten koskaan ollut elänyt? Olihan hän ollut naimisissa — hänen kasvonsa vääntyivät. Ehkä hänen erehtymyksensä oli juuri se, ettei hän koskaan ollut elänyt? Ehkä oli jumala elämässä?
Hän tuli liikutetuksi, hän kulki edestakaisin sillalla, oliko tämä ilmestys, pilkahtiko tässä valoa? Hän ei ollut koskaan pitänyt kestään, koskaan rakastanut. Rakastanut, sopiko semmoinen sana vanhenevalle miehelle, mutta eihän elämä ollut ennen tarjonnut hänelle sitä lahjaa, täytyikö hänen hyljätä se sentähden, että se tuli niin myöhään?
Hitaasti, kuin mieluisan tuskallisena lämpönä, täytti tuon nuoren tytön muisto hänen mielensä, tuon niin nuoren tytön, pitkänä, pitkänä huokauksena valtasi uusi tunne hänen olemuksensa, hän nojasi raskaasti sillan kaidetta vasten, miksei hän ottaisi rakkautta vastaan lahjana, tapahtukoon niin jumalan nimeen.
Hän kulki kotiinpäin nopein sipsuttavin askelin. Oli alkanut kirkastua, ajelehtivien sumuharsojen välistä vilahti vaaleansininen taivas.
Hän kulki reippaasti, hänen mielensä oli iloinen ja kevyt, hän oli kummastuksissaan, tänään oli hän saanut merkin, jumalani, minä kiitän sinua, sanoi hän, elämä ei ollut enää yksinäistä.
Melkein juosten nousi hän pappilanmäen, pelloilta ja niityiltä nousi voimakas tuoksu, huomennahan hänen oli mentävä perunamaalle.
7.
"No, no, Ivar Botn", sanoi tuomari, oltiin käräjillä parin peninkulman päässä pääpitäjästä, "pitäkäähän mielessänne minun kehoitukseni, — puhukaa totta, mitään salaamatta. Mitä sanottiin rajankäynnin päätyttyä?"
Ivar Botn vääntelehti, ei siksi ettei hän olisi muistanut, eikä hän oikeastaan tahtonut mitään salatakaan. Mutta vaikeata oli tässä seisoa sanasta sanaan selvittämässä kaikkien kylänmiesten kuullen, ja kyllähän hän sen tiesi, mitä totuuden ilmitulo merkitsisi, — ettei tuo tuomarikaan ymmärtänyt puolinaista viittausta — —
Tuomari huokasi, hän epäili suuresti todistajain totuudenrakkautta. Sitten hän saneli pöytäkirjaan — Charlotte oli hänen mukanaan pöytäkirjurina -ja huusi hitaalla, väsyneellä äänellään:
"Kahdeksas todistaja. Talollinen Sakarias Sakariaanpoika Hestebeite."
Käräjähuone oli täynnä sinipukuista miesväkeä, he istuivat pitkin seiniä olevilla penkeillä suuret nyrkit polvien välissä, oleilivat ovella ja seisoskelivat tiheänä ryhmänä käytävässä. Pihalla vetelehti pari miestä hevosten luona.
Ilma oli kuuma ja tyven. Vesi kuulsi vaaleansiniseltä jäisenvihreitten tuntunen keskellä, jäätikköhuippu heloitti valkoisena, keltaisena ja sinisenä aurinkoista taivasta vasten.
Käräjätuvassa oli tukahuttavan kuuma, siniset puvut kärysivät, ilmaa olisi voinut kantaa ulos astioissa.
Sakarias Sakariaanpoika Hestebeiten ollessa todistamassa, syntyi käräjätuvassa levottomuutta, miehet kääntyivät varovaisesti kurkistamaan ikkunasta, ja he näkivät, että rannikkoa pitkin tuli rataskulkue, sen perässä leijaili valkoinen pölypilvi.
Hotellinomistaja Fonn tuli aika kyytiä hotellin leveitä portaita alas, juostessaan risti hän kätensä ikäänkuin pyytääkseen jumalalta, että vieraat olisivat tuottavia. Päästyään alas hän kääntyi, kiipesi takaisin pari porrasta, pysähtyi ja lähti alaspäin uudelleen.
"Sivert — Sivert", huusi hän rämeällä, kovalla äänellä eräälle pojalle, joka keikkui aidalla, "ota sinä vastaan hevoset. Hm. Niin. Mitä minun vielä pitikään?" Hän juoksi nopein, lyhyin askelin erään miehen luo, joka istui käräjätuvan portailla.
"Onko sinulla kaloja mukanasi, Johannes?" kuiskasi hän, "onko sinulla kaloja mukanasi. Mihinkä minun sitten piti mennä?"
Johannes katsahti ylös. Kalat oli pantu suolaan.
"Hyväjumala — kaikkea sitä tapahtuu", sanoi Fonn, risti kätensä ja juoksi portaita ylös jääden tuijottamaan. "Siellä tulee piiri-insinööri", sanoi hän kovaa ja lisäsi heti vaivaisella valittavalla äänellä, "hyväjumala, siellähän tulee piiri-insinöri seurueineen." Heidät arvosteltiin sangen hyviksi matkustajiksi.
Uudelleen hän nousi hotellin portaita, pysähtyi puolitiehen, levitti kätensä ja kuiskasi, "nyt ne tulevat."
Matkueessa oli kolmet rattaat, ensimmäisissä istui piiri-insinööri, pitkä, laiha mies, jolla oli pitkät hevosenkasvot ja suuri musta parta. Hitaasti astui hän alas rattailta. Kääntyi hitaasti kyytipoikaan päin. Puhui hänelle sanomattoman hitaasti. Kulki hitaasti hotellia kohden. Pysähtyi, ojenteli itseään hitaasti, yhä enemmän ja enemmän, kunpahan hän jo taukoaisi, mutta hän ojenteli itseään entistään enemmän, vihdoin natisivat kaikki hänen jäsenensä uhkaavasti, silloin antoi hän syvään huokaisten kätensä vaipua.
Fonn juoksi häntä vastaan, kierteli hänen ympärillään, nousi pari porrasta, laskeutui pari porrasta, "piiri-insinööri voi tietenkin hyvin? ja piiri-insinöörin rouvakin voi samoin hyvin? Kuinka kärsivällinen — kuinka kärsivällinen — voi hyväjumala, niin tilaako — tilaa — sesonki ei ole vielä alkanut, mutta vaikka täällä olisi vieraita jok’ainoassa sängyssä, hankittaisiin piiri-insinöörille sittenkin tilaa, tänään on käräjäpäiväkin, tuomarikin on täällä, voi hyväjumala."
Korkeitten portaitten ylimmällä askelmalla sanoi hän kättään heilauttaen, "tehkää niin hyvin herrani, Sivert päästä hevoset hakaan."
Charlotte näki istuimeltaan pihamaalle, tulleista hän tunsi piiri-insinöörin, hänen kaksi apulaistaan sekä erään bergeniläisen insinöörin. Mutta viidettä, hyvin nuorta, punervanvaaleata, uuteen ruudukkaaseen urheilupukuun puettua miestä, hän ei tuntenut.
Oli syntynyt kiistaa, voitiinko kymmenennen todistajan Juljaana Juhanneksentytär Breien todistusta kuulla, hän oli syöttänyt sikojaan kysymyksessäolevalla rinteellä.
"Sitten me otamme riitakysymyksen harkittavaksemme", sanoi tuomari, "ja lopetamme täksi aamupäiväksi." Syntyi hiukan mutinaa, tuomarista ei pidetty, hän ei antanut ihmisten jaaritella niinkauan kuin niitä halutti. —
— Päivällispöydässä istui Charlotte nuoren, vieraan, vaaleaverisen miehen vieressä, hänen nimensä oli Melde — Sten Melde — hän oli piiri-insinöörin veljenpoika.
Oliko hauskaa olla mukana maantieretkellä?
Hauskinta mitä Sten Melde tiesi — vaikka oli kyseessä vain näin lyhyt aika.
Sitten heillä ei ollut sen enempää puhumista, Charlotte istui jäykkänä ja luoksepääsemättömänä, hän oli hämillään.
Piiri-insinööri jutteli pitkäveteiseen tapaansa, osoitellen ilmaan pitkällä, jäntevällä, luisella sormellaan: he olivat tulleet viitoittamaan tunturin yli uutta tietä, kesemmällä tehtäisiin päätös ja arviolaskelma.
"Silloin on tuomarin maja Laakajärven rannalla vaarassa", sanoi hän.
Tuomari tuli levottomaksi, pienestä tunturimajastaan hän piti eniten tässä maailmassa.
"Niin, minä koetan estää, minä koetan estää", sanoi piiri-insinööri, "mutta hittoko sen tietää, kuinka käy, talonpojat tahtovat välttämättömästi saada tien kulkemaan majanpuoleista rantaa, vaikka se siten tulee sekä pitemmäksi että kalliimmaksi." Hän alkoi laskea lukuja ja matkoja, niin että pöytäkunnalta pääsi ikäänkuin hiljainen huokaus.
Kirjuri piti pöytäkirjaa iltapäivällä, Charlotte oli vapaa, päivän kallistuessa iltaa kohden harhaili hän kylätietä rantaa pitkin. Eräällä niemekkeellä istui Sten Melde onkimassa.
"Syökö kala?" kysyi Charlotte.
"Ei. Tiedättekö te, mistä se johtuu?"
"On vielä liian aikaista kalastaa vuonossa", vastasi Charlotte.
"Vai niin, vai siitä se johtuu, hitto tässä sitten seisokoon", sanoi hän hypäten alas kiveltä, jolla oli seisonut, "en ole koskaan ennen onkinut, se on tuskastuttavan pitkäveteistä."
"Isän mielestä se on huvittavinta työtä, luullakseni. VeljeniJohanneksen mielestä myöskin."
"Hänet minä tunnen, Kristianiasta, kadulta siis. Tiedättekö te, että hän on kaupungin komeimpia miehiä? Hän näyttää englantilaiselta — hienolta englantilaiselta." Hän katseli Charlottea suurilla kirkkailla silmillään. "Teistäkin tulisi englantilainen. Te olette melkein saman näköinen."
Hän asteli vikkelästi Charlotten rinnalla, väliin toisella, väliin toisella puolella, puhuen koko ajan.
"Rakas ystävä", Charlotte pysähtyi, "etteköhän voisi kulkea rauhallisesti yhdellä puolella?"
"Kyllä vallan," nauroi hän, "se johtuu siitä, että minä olen aina rauhaton. Sanoo eno. Tunnetteko te enon? Kauhean hidas eno. Mutta hyvä. Siksi minä juuri olenkin tällä retkellä. Rauhoittuakseni hiukan, sanoo isä. Minusta tulee rautatieinsinööri, niin, ei täällä kotona, minulla on eno Amerikassa — sinne minä lähden. Siksi piti minun tänä kesänä hieman harjoitella. Arveli äiti."
"Vai niin, te aiotte lähteä Amerikaan?"
"Niin, jos minä vaan voin lähteä Kristianiasta. Sillä Kristiania on maailman ihanin kaupunki, eikö teidänkin mielestänne?" Hän hypähti taas. "Ettekö te ole ollut Kristianiassa? Voi teitä raukkaa - minä en ole koskaan ollut muualla. Amerika on vielä parempi. Sanoo eno, Minä olen sanonut enolle, etten voi olla hänen kanssaan kauempaa kuin kesäkuun, heinäkuun minä purjehdin. Jollen jo silloin lähde Amerikaan." Hän hypähti taas toiselle puolelle.
He olivat saapuneet takaisin hotellin luo, käräjät olivat päättyneet, rattaat toistensa jälkeen lähtivät kolisten, tomupilven peittäminä. Tuomari seisoi pihalla keskustellen erään miehen kanssa, perin väsyneeltä hän näytti, mutta aina tapasi moni häneltä jälkeenpäin kysyä neuvoa eikä tuomari koskaan kieltäytynyt.
Charlotte ja Sten Melde istuutuivat hotellin portaille. Vesi muuttui syvän siniseksi, ohutta sumua laskeutui tuntureille, hiljaisuudessa alkoi eroittaa kosken kohinaa.
"Minä en ole koskaan ennen ollut täällä lännessä", sanoi Sten Melde, "täällä on tavattoman kaunista, mutta asua en täällä tahtoisi."
"Miksette? Onhan täällä teidän mielestänne kaunista. Mutta ehkä teidän enonnekin arvelee niin?"
"Enoko? Hänen mielestään on tämä ainoa ihmisasunnoksi sopiva paikka. Sanoo eno. Mutta ei -tuntureita vain, vettä ja pienen pieniä taloja, täällä ei varmaankaan tapahdu kerrassaan mitään, ja minun mielestäni täytyy joka päivä aina sattua jotakin."
"Täällä ei kylläkään paljoa tapahdu", sanoi Charlotte heikko, katkera värähdys äänessään, "minä iloitsen, jos tapahtuu jotakin edes kerran vuodessa."
"Tulkaa", sanoi Sten Melde, "menkäämme soutelemaan."
Charlotte katsoi häneen ihmetellen.
"Sitä emme voi tehdä."
Mutta Sten Melde tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan, "tulkaa nyt vaan", nauroi hän.
Talaitten luona oli vene, hän työnsi sen arkailematta vesille.
"Mutta emmehän me voi ottaa tätä venettä ilman muuta."
"Emmehän me toki karkaa", sanoi Sten Melde nauraen ja hyppäsi veneeseen, "jos joku tätä tarvitsee, niin kyllä hän huutaa meille."
Charlotte hymyili. "Ei ihmisten täällä ole tapana seisoa rannalla luikkaamassa", hänkin astui veneeseen.
"Se on totta, täällä ihmiset vain kuiskailevat, oletteko huomanneet sen? Se johtuu siitä, että kaikki muu puhuu niin voimakkaasti. Tunturit. Virta. Sanoo eno."
He soutivat hitaasti, rantaa seuraten, Sten Melde kastoi airoja varovaisesti veteen, joka syvällä näytti olevan mustaa. He soutivat pienen puron ohi, joka pulppusi rantakivien keskellä.
Sten Melde piti venettä paikoillaan.
"Kuulkaa", sanoi hän.
"Mitä te kuuntelette", kuiskasi Charlotte.
"Puroa, — on niin ihmeellistä kuunnella sitä."
He kuuntelivat molemmat heikkoa puronsolinaa.
Sitten he soutivat edelleen, erään niemen rantaa, vesi oli kirkasta ja mustaa, siellä täällä väreili pinta kalojen liikkeistä. Vääristynyt koivu kuvastelihe veden kalvoon, etäämpänä olevan tunturin juurella yhtyi vesi ja ranta tummaksi varjoksi, kirkkaalla taivaalla loisti valkoinen uusikuu.
Sten Melde kasteli vain airojen kärkiä veteen. "Täällä vasta oikein näkee, kuinka korkealla taivas on", sanoi hän.
Charlotte ei vastannut, hän istui veneen perässä katsellen Sten Melden ohi eteenpäin, hän oli vielä kuulevinaan puron solinaa.
"Maailma on niin suuri", sanoi Sten Melde vetäisten airoillaan, "on niin paljon, jota tekisi mieli nähdä, jossa tekisi mieli olla mukana. Kaikessa, mitä tapahtuu, — minun mielestäni me elämme suunnattoman suurena aikakautena. Minäkin varmasti saan kokea paljon, — en vaan tiedä mistä aloittaisin."
"Älkää puhuko semmoisia", sanoi Charlotte ravistaen itseään, "on niin vaikeata kestää."
"Onko jotakin, jota ette voi kestää", sanoi Sten Melde kumartuen ihmetellen Charlotteen päin.
"Täällä olemista."
"Täällä — veneessäkö olemista?" kysyi Sten Melde tuijottaen suu aukiCharlottea.
"Ei", Charlotte naurahti lyhyesti, "kotona olemista — alituista kotonaoloa. Koskaan ei pääse maailmalle, koskaan ei näe mitään, ei elä mitään, semmoista ei voi kestää."
"Ei, semmoinen on surullista", sanoi Sten Melde ajattelevaisena, "mutta ei se mitään tee", jatkoi hän innokkaasti, "kaikki muuttuu, jos vain itse sitä tahtoo, eikö niin, sitä sanoo minun amerikkalainen enonikin. Ja tehän olette niin kaunis."
Charlotte heitti päätään.
"Älkää puhuko moisia typeryyksiä."
"Enpähän puhu", sanoi hän kasvot punaisina, "en minä sitä kehuakseni sanonut, ei minun tapanani ole puhua — typeryyksiä." Hän souti muutamia aironvetoja. "Täällä on sittenkin kauniimpaa kuin missään muualla. Vaikka Kristianiankin vuono on niin hirmuisen kaunis."
He olivat nyt hotellin edustalla, — suuri rakennus kuvastui vaaleansinisenä veteen, kosken kohinan kuulivat he selvästi.
"Ajatelkaahan, ensi vuonna minä ehkä olen soutelemassa Michiganilla", sanoi Sten Melde, "sinnepäin minä lähden. Luullakseni."
"Niin — ja minä ehkä olen taas täällä soutelemassa."
"Soutelemassa jonkun uuden tuttavan kanssa", sanoi Sten Melde tunteellisesta.
"Täällä ei saa montaakaan uutta tuttavaa vuosikausina —"
"Te ehkä muistatte minuakin silloin", sanoi Sten Melde nopeasti, "minä ajattelen teitä kovasti."
"Michiganillako?"
"Niin, Michiganilla! Sillä siellä ei voi olla kauniimpaa kuin täällä, sanokoon eno mitä tahansa. Tätä iltaa minä en koskaan unhoita.
"Koetan uskoa", sanoi Charlotte pitäen kättään vedessä.
"En koskaan", vakuutti Sten Melde. Charlotte katsahti ylöspäin, sininen iltavalaistus teki hänen silmänsä tummiksi ja syviksi. "En koskaan", toisti Sten Melde juhlallisesti.
Tuomari seisoi rannalla ja huusi heitä hiljaa.
Hitaasti souti Sten Melde venettä rantaa kohden, Charlotte piti kättään vedessä — siitä jäi veteen valkoinen poreileva juova. Sten Melde tuskin liikutti airojaan, mutta ranta läheni sittenkin.
"Koskaan en unhoita tätä iltaa", sanoi hän, "eikä missään ole näin kaunista."
"Eikö edes Michiganjärvellä", Charlotte koetti hymyillä, mutta hänen suupielensä vain värähtivät.
"Ei edes Michiganjärvellä", vastasi Sten Melde tarttuen hänen märkään käteensä.
Tuomari tuli auttamaan venettä maihin.
8.
Rouva Hage tuli eteiseen.
"Charlotte — juoksehan pastorille kysymään eikö hän tulisi meille syömään illallista. Sano, että Niilo toi forelleja Laakajärveltä, — ei se raukkanen taida arkipäivinä liian komeasti elellä."
Iltapäivällä oli sataa tihuuttanut ja ruoho oli märkää Charlotten juostessa polkua pitkin pappilaa kohden, hän nosti hameensa korkealle ja hyppi lätäkköjen keskellä, hänen juostessaan pudistivat koivut vihmaa hänen päällensä, hänen hiuksissaan ja paljailla käsivarsillaan kimalteli. Hän hymyili juostessaan.
Pastori katseli kanslian ikkunasta hänen tuloaan, liikutettuna hän tuijotti, punainen ilta-aurinko paistoi niitylle, kimalteli ruohikossa, vesilätäköissä, koivujen lehdillä, ja tämän loiston ja kimalluksen keskellä tuli hän kevyenä, solakkana, hymyilevänä, onni itse tuli juosten hänen luokseen. Hän tunsi vavahduksen ruumiissaan ja painoi kättään sydäntä vasten, onnellisena ja peljäten, sitten hän meni Charlottea vastaan. Hän tarttui Charlotten käteen, — piti sitä hieman liian kauan kädessään, päästi sen nopeasti ja pyysi Charlottea käymään sisään, ensimmäistä kertaa oltiin tuomarilasta hänen luonaan, sanoi hän ja hän kuuli äänensä tärisevän.
Charlotte seisoi suuressa alastomassa huoneessa, oliko tämä se sama huone, joka pastori Langen aikana oli ollut niin viehättävä, hänen katseensa synkkeni.
"Niin, täällä on tyhjää ja rumaa", sanoi pastori, "Pernilla — Antin eukko — on täällä järjestellyt", vastenmielisyydellä hän ajatteli pientä, kyttyräselkäistä, lenkosääristä Pernillaa.
"Mutta, kuinka te", — sanoi Charlotte.
"Minä en koskaan oleskele täällä", sanoi pastori lyhyesti, "menkäämme kansliaan". Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että Charlotte luulee kai hänen pitävän kansliaa siistimpänä ja hän kiiruhti lisäämään, "vaikkei siellä tämän parempaa ole, kaikkialta näkyy, että täällä asuu yksinäinen mies tyhjyyden ympäröimänä."
He menivät kansliaan, heitä vastaan tulvahti väkevä tupakankatku, pastori aukaisi ikkunan -päästääkseen suven sisään, sanoi hän, ja ajatteli, missä on nyt sinun ylpeytesi.
"Täällä on niin outoa", sanoi Charlotte, "sallitteko", hän aukaisi erään oven, "vai niin, kabinetti onkin tyhjänä."
"Niin — täällä on tyhjää", sanoi pastori ikäänkuin nyt vasta huomaisi sen ensimmäisen kerran, "mutta miksipä minä yrittäisinkään, — eihän minulla ole edes ainoatakaan tuolia, jolla olisi minulle jotakin merkitystä."
Charlotte katseli tyhjiä seiniä.
"Täällä ei ole ainoatakaan kuvaa, ei edes minun vaimoni valokuvaa. Semmoista ei ole olemassakaan, me talonpojat emme valokuvauta itseämme — niin usein kuin te muut."
"Mutta kerranhan teillä kuitenkin oli —?"
"Koti, aioitte sanoa? Jäätyäni yksin möin kaiken, mitä minulla oli. Kotia ei minulla ollutkaan, vain tuoleja ja pöytiä. Lapsuudenkodissani tunsin minä jokaisen esineen, kaikella oli nimensä ja merkityksensä, se on nyt minun vanhimmalla veljelläni —" hän keskeytti, miksikä hän täten parjasi omaansa, — kyllä kiitos, kernaasti hän tulee illalliselle.
Charlotte lähti, pastori unohtui seisomaan, hän oli tuntevinaan hienoa, lämmintä tuoksua, varovaisesti hän sulki ikkunan. —
— Illallisen jälkeen istuivat he puutarhaportailla, rouva Hagella oli leivoksia ja lasillinen karviaismarjaviiniä.
Oli lämmintä, korkeat saarnit suhisivat hiljaa, ruusuista levisi voimakas tuoksu, joen seutuvilla olivat maat sinisenään kellokukkia. Kuka tuolla virran rannalla kalasteli, Anne Sofie tunsi hänet, siellä oli Ole, — saadakseen olla tuomarilan läheisyydessä, ajatteli Anne Sofie.
Pastori ja tuomari istuivat penkillä, rouva Hage tyttärineen portailla, keskustelu oli hidasta, pastori ja tuomari olivat ikävystyneitä toistensa seurassa. He keskustelivat virran yli suunnitellusta uudesta sillasta, tuomari oli aikoinaan pannut kunnanvaltuustossa asian vireille, nyt riideltiin sillan paikasta, ja niin kai jäisi taas tämäkin suunnitelma lepäämään ihmisiäksi. Pastori vastaili innottomasti.
Pihan poikki tuli nuori, urheilupukuun puettu mies, hän pysähtyi katsellen ympärilleen. Charlotte nousi. Pastorikin tuli tarkkaavaiseksi.
"Minä voisin vallan hyvin mennä tuomaria tervehtimään", tulija oli Sten Melde, hän tervehteli hymyillen valoisinta hymyään, "sanoi eno. Hyvää päivää, päivää", hän puristi pastorinkin kättä.
"Kaikki uudet kasvot ilahduttavat meitä — vallankin nuoret", rouva Hage otti Sten Melden käden molempien käsiensä väliin.
Pastori vetäytyi ikävystyneenä takaisin penkilleen, — sieltäkin hän näki Charlotten.
Charlotte seisoi portailla, hieman kumartuneena, liikkumattomana, hän ikäänkuin kuunteli jotakin, hymyillen tuota hymyään, joka oli täyttänyt pappilan tyhjät suojat, — tuota samaa, salaperäistä hymyä, ajatteli pastori. Nuo tummat silmät hän tunsi. Pastori tarttui lujasti penkkiin ja puristi sitä kaikin voimin, kohtelias, väsynyt hymy karehti yhä hänen huulillaan, hän tuijotti eteensä, merkitsikö Charlotten hymy, että hän ajatteli jotakin — jotakin toista?
"Teillä on tavattoman sievää täällä maalla", sanoi Sten, kädessään viinilasi istuutui hän portaille.
"Niin voitte te sanoa, jotka käytte meillä näin kesäisin", vastasi rouva Hage, "teidän pitäisi kokea talvista yksinäisyyttä."
"Yksinäisyyttä?" pastori katsahti ylöspäin, "voiko väkirikkaalla seudulla olla yksinäistä?"
Rouva Hage hymyili ystävällistä, suopeaa hymyään: "minusta meikäläiset virkamiestalot ovat kuin metsämajoja, kesällä ympäröi ne lintujen tirskutus ja laulu, syksyllä ja talvella ovat ne elottomia ja autioita. Jälelle ovat jääneet vain varikset ja närhit, jotka eivät mieltä ilahduta."
"Onneksi eivät pitäjäläiset ole teitä kuulemassa", sanoi pastori.
"Mutta rakas pastori, — enhän minä tarkoita pitäjäläisiä. Tarkoitan isää ja itseäni, — eihän meistä vanhoista enää ole laulajiksi — eikö niin, pastori."
Pastori kumartui. Meistä vanhoista, ajatteli hän. Varis laululintujen parissa. Hän nousi ja jätti lyhyesti hyvästi.
"Pastori ei pitänyt siitä, että sanoit häntä vanhaksi", sanoi AnneSofie.
"Mutta onhan hän hirmuisen vanha — jollei juuri hirmuisen — niin ainakin yli viidenkymmenen", sanoi Sten Melde.
Charlotte nauroi ääneen.
"Kysykää äidiltä, onko sen ikäinen vanha", sanoi hän.
"Meidän ikämme riippuu meidän mielentilastamme", vastasi rouva Hage, "nyt oli pastori hyvin vanha, hän ei ollutkaan niin huvittava kuin olin luullut. Hän hämmästytti minua."
Anne Sofie näki kalastajan hitain askelin palaavan virralta.
"Hän ei tullutkaan kai sinua huvittamaan", sanoi hän.
Rouva Hagen kulmakarvat kohosivat, aiheuttaisiko pastori talonpoikain ihailua, Anne Sofie oli niin käsittämätön. Sitten vaipui hän toisiin ajatuksiin, — oliko pastorilla ehkä jotakin muuta mielessä, -ajattelevaisena hän imeskeli sukkapuikkoaan.
— Illemmalla saattoivat molemmat nuoret tytöt Sten Meldeä hotellille.
Hämärä kattoi harmaan tien, joka vielä tuoksui, sateelta, suuret, kirkkomaan aitaa reunustavat koivut sinersivät.
Sisarukset kulkivat käsikädessä ja lauloivat hiljaa: "Me hiljan purjehdimme…" Sten asteli kuunnellen, mutta hänen ajatuksensa harhailivat kaiken maailman teillä.
Aivan hotellin lähistöllä kohtasivat he Ole Bergeimin, Anne Sofie pysähtyi:
"No, saitko sinä kaloja?"
Ole näytti saaliinsa. "Sinä näit minut", sanoi hän.
Toiset kaksi jatkoivat matkaansa, Charlotte lauloi vielä, hiljempaa, kuin hyräillen.
"Niin — minä näin, että olit virralla."
"Siinä tuomarilan vaiheilla on mainio kalapaikka."
Anne Sofie hymyili haluttomasti, "kai niitä kaloja muualtakin saa", sanoi hän.
"Sinäpä sen sanoit", vastasi Ole sävyisästi ja lisäsi karsaasti hymyillen: "sinä et kai piakkoin pistäytyne Bergeimissä, — sinä puhuit siitä vasikasta."
"Mäki on niin pitkä", vastasi Anne Sofie.
"Niin — sinäpä sen sanoit, mäki on pitkä", toisti Ole vakavasti, sanoi hyvää yötä ja jatkoi matkaansa — hartiat hieman kumarassa. Anne Sofie kiiruhti toisten luo.
He olivat kulkeneet hotellin ohitse sillalle, katselivat nyt kaidetta vasten nojaten tummaa virtaa, joka raskaasti vyöryi tukipylväitten lomitse.
"Minä olen täällä kaksi viikkoa. Sanoo eno", sanoi Sten.
"Kaksi viikkoa", sanoi Charlotte hitaasti, "olin vähällä kysyä, kuinka kauan on kaksi viikkoa?"
"Kaksi viikkoa on sangen kauan — ainakin joskus."
"Näettekö", Charlotte osoitti sormellaan, "tuolla on lohi."
Sten kumartui innokkaasti eteenpäin, heidän päänsä koskettivat toisiinsa. "Tuolla se on", osoitteli Charlotte tietämättä enää, missä lohi oli.
"Minä en näe mitään", sanoi Sten kiiveten kaiteelle.
"Varokaa", sanoi Charlotte, hän ei olisi suonut Stenin siirtyvän pois luotaan.
"Eihän minulle muuta voi tapahtua kuin että putoan virtaan", nauroiSten, "ja kyllä minä maihin uin. Sillä uida minä osaan. Sanovat kaikki.Ja vaikka minä hukkuisinkin — —"
"Älkää puhuko tuommoisia — lapsellisuuksia."
"Mitäpä sillä olisi väliä vaikka minä hukkuisinkin", sanoi hän kiusoitellen, hiljaisella äänellä, juhlalliseksi tekeytyen, "ei siinä olisi mitään suremista, surisitteko te?"
"En", vastasi Charlotte.
"Ettekö te surisi", sanoi hän pehmeästi ja pyytäen ja pudottautui takaisin sillalle, "ettekö te todellakaan surisi?"
"Surisin", vastasi Charlotte hätäisesti, hänen silmänsä olivat kyyneltyneet. "Ettekö tekin surisi, jos minä yhtäkkiä kuolisin", hän siirtyi pari askelta.
"Semmoista ei voisi edes ajatellakaan. Se olisi yhtä mahdotonta kuin että jonakin vuonna kesä jäisi tulematta."
"Niin kyllä voisi ajatella käyvän", sanoi Charlotte hitaasti; "mistä me eläisimme, jos kesä kerran jäisi tulematta. — Me katselemme täällä lohia", huusi hän hiljaa Anne Sofielle, joka oli tullut sillalle.
"Tuolla on aikamoinen lohi, Melde aikoo hypätä virtaan sitä kiinniottamaan. Tehkääpäs se — tehkääpäs todellakin se, tehän uitte niin hyvin — sanoo eno", hän kiersi kätensä sisarensa vyötäisille.
Sten Melde löi kätensä yhteen.
"Minä tanssisin niin hirmuisen mielelläni", sanoi hän.
"Se ei käy päinsä — ajatelkaahan, jos joku näkee teidät", sanoi AnneSofie.
"Tuleeko paha-pappi viemään meidät", naurahti Sten.
Charlottekin nauroi, "laula meille", huudahti hän Anne Sofielle laskien kätensä Sten Melden olkapäille.
"Aina te vain kujeilette", sanoi Anne Sofie vastahakoisena, iloon yhtymättä.
Mutta Charlotte vain hymyili sisarelleen, kuumaa, outoa hymyä, "laula meille", sanoi hän kovaa, hänen äänessään oli käskevä kajahdus ja Anne Sofie lauloi, kaiteella istuen ja katsellen virtaan. Toiset tanssivat. Hän katsahti tunturille, se oli tumman varjon peitossa, ei edes Bergeimissäkään ollut valoa, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, että hän olisi voinut itkeä, hän luisui alas kaiteelta ja lakkasi laulamasta.
Tanssijat taukosivat, he seisoivat käsikädessä, ihan lähekkäin,Charlotte katseli harmahtavaa taivasta.
"On niin hiljaista", sanoi Sten, "enpä olisi uskonut, että voi olla näin hiljaista."
"Tunnetteko —", kuiskasi Charlotte.
"Mitä minun pitäisi tuntea?"
"Tuoksua. Lehtien tuoksua. Koivunlehtien. Tuntuu siltä kuin tulisi se ylhäältä. Taivaasta. Toisinaan se taas tuntuu tulevan virrasta. Ja kun haistan käsiäni, niin nekin tuoksuvat koivulta. Eikö se ole ihmeellistä?"
Hän vaikeni hetken, hymyili itsekseen ja kuiskasi hyvin hiljaa:
"Kuinka ihanaa tänä iltana onkaan."
Hän päästi Sten Melden käden ja meni sisarensa luo. "Mikset sinä enää laula", sanoi hän.
Hitaasti he palasivat hotellille, tien molemmin puolin kasvoi korkeita puita, oli pilkkosen pimeätä.
"Täällä on aina rapakkoista, — katsokaa mihinkä astutte", sanoiCharlotte.
"Parasta on, että käyn kiinni kädestänne", vastasi Sten, "niin voitte auttaa minua", hän pisti kätensä Charlotten kainaloon.
Anne Sofie kulki edellä, pahantuulisena, — tulisipas nyt kyläläisiä.
"Tulkaahan nyt", huusi hän taakseen tyytymättömänä.
Charlotte ja Sten seisoivat hotellin veräjällä, hyvästiksi pitivät he toisiaan kädestä, Charlotte seisoi pää taaksepäin taivutettuna, hän tunsi kuinka Sten katseli häntä. Puitten lomitse vilahti valo hotellin ikkunoista.
"Tulkaa nyt", huusi Anne Sofie niin terävästi, että he hätkähtivät.
Hotellin portaille tuli joku, Charlotte kumartui ja alkoi juosta.
Sisarukset kulkivat nopeasti kotiinpäin, kumpikin omalla puolellaan maantietä, — tuntureilla alkoi valjeta — huipuilla näkyi kalpea, heikko kajastus.
Rouva Hage istui vielä kutomassa puutarhaportailla, Charlotte suuteli hyvää yötä ja nojasi hetken päätään äidin päätä vasten.
"Tänä kesänä on niin ihanaa", kuiskasi hän.
Onnellisena hymyili rouva Hage hänen jälkeensä, kuultuaan Anne Sofien kävelevän arkihuoneessa, kutsui hän hänet luokseen.
"Miellyttävä nuori mies — tuo Sten Melde — luulenpa todellakin", hän muisti yhtäkkiä Charlotten huoneen avoimen ikkunan.
"Mutta eihän Charlotte tunne häntä, äiti", sanoi Anne Sofie.
"Rakas lapseni, — eihän Charlotte sitä ajattele — enempää kuin minunkaan nuoruudessani ajateltiin, juuri lyhyitä, täysin onnellisia, empimättömiä hetkiä me saamme kiittää siitä, että kestämme pitkän elämän. Enkä tiedä, mitä sen hartaammin toivoisin kuin —", hän nyökkäsi avonaista ikkunaa kohden. "Ja sinä myöskin Anne Sofie".
— "Minäkö" — sanoi Anne Sofie jäykistyen, "minä olen syntynyt vanhaksi piiaksi."
"Jumala vapahtakoon ja varjelkoon sinua, lapseni — älä puhu tuommoisia. Älä vaan jää naimattomaksi. Minä en ajattele toimeentuloa, — sitä huolta ei teillä enää ole — minä tarkoitan elämän suurimman kokemuksen kadottamista, — ajattelehan sitä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, niin lapseni, minä sanon niinkuin on, ajattelehan minkälaista olisi elää tuntematta oman olemuksensa salaisuutta, sitä joka on jokaiseen naiseen kätkettynä ja jonka voi vain se mies, jolleka kuulut, paljastaa sinulle. Ajattelehan täti Lovisea! Hän oli rakastunut tohtori Reinhardtiin, joka joi, niin, hän joikin vallan määrättömästi. Mutta hän oli komea mies ja teräväpäinen. Onnelliseksi ei täti ehkä olisi hänen kanssaan tullut, — mutta tuhannesti onnellisempi olisi hän kuitenkin ollut kuin nyt, yksinään — vailla elämyksiä, lapsettomana.
"Niin, olisipa hänellä edes ollut lapsi, mutta sitä hän kai olisi hävennyt. Jumalani, kuinka me ihmiset olemme raukkoja, me emme uskalla elää sitä elämää, jonka olemme saaneet. Minäpä jaarittelen, - hyvää yötä, lapseni — kohta jo aamu valkenee."
Anne Sofie nousi hiljaa portaita, olisipa hänellä ollut edes lapsi, sanoi äiti, — mutta hän ei ollut niitä, jotka uskaltavat. Huoneessaan meni hän avoimen ikkunan luo, jumalani, miksikä on tämä niin tuskallista, hän katseli laaksoa ympäröiviä tuntureita, ne vaalenivat aamun sarastaissa, Bergeimin mäki hohti valkoisena kaistana lehtimetsässä, joka suhisi pientä taukoamatonta säveltä. Miksikä on tämä niin tuskallista, niin tuskallista. — —
Rouva Hage kääri kutimensa kokoon, oli todellakin jo levollemenon aika, hän oli hieman levoton siitä mitä oli tullut sanoneeksi Anne Sofielle, tämmöisinä öisinä hetkinä seuraavat sanat ajatuksia hieman liian liukkaasti. Pysyisikö hän sanoissaan, jos jotakin tapahtuisi hänen omille tyttärilleen, jumala vapahtakoon ja varjelkoon, jospa todellisuus pitääkin hänen sanojaan sitovina. Ei, nyt hänen täytyi mennä levolle. Mutta aikoessaan mennä sisään, huomasi hän että pappilan kanslianikkunasta loisti tuli.
Rouva Hage vaipui ajatuksiin katsellessaan tuota keltaista, öistä valoa. Selvästi näki hän taas papin kasvot — kalpeat ja kovat, mustan tukan varjostamat. —
9.
Charlotte istui täti Lovisen tuvassa, se oli pieni ja valkoinen, sen ainoa ikkuna oli puutarhaan päin, jossa kasvoi viinimarjapensaita ja vanha, sammaltunut omenapuu, omenapuun alla odotteli Sten Melde tupakoiden aikansa kuluksi.
Täti Lovisen mustapukuinen vartalo oli käyristynyt mitä ihmeellisimmistä kohdista, se oli laiha ja terävä joka kolkasta. Oikean, sinertävän, suurisuonisen, vapisevan kätensä sormenpäillä siveli hän pöytää, vasen oli halvattuna helmassa, kasvot olivat kuin vaaleankeltaista, vanhaa norsunluuta, mutta teräväin ruskeitten silmien tulta eivät vuodet eikä sairaus vielä olleet voineet sammuttaa. Hänen suuri suunsa lerpatti terävän leuan yllä.
"Kas vaan — kas vaan — ettehän te ole minua tykkänään unhoittaneet", sanoi hän laahustavalla, pahansuovalla äänellään, "eilen ei täällä käynyt ketään teikäläistä, mutta sinun äidilläsi on kai, jumala paratkoon, niin paljon puuhaa. Ja kyllä minä voin vallan hyvin kuolla häntä näkemättä, enminäsitä häpeä — sano hänelle niin."
"Sinulla on, täti Lovise, täällä todellakin liian yksinäistä", sanoi Charlotte, tänään hänen sydämensä oli tulvillaan myötätuntoa tätiä kohtaan, jota hän ei tavallisesti voinut ollenkaan sietää.
"Yksinäistä! Minullako! Siksikö, ettei minulla ole miestä kiusaamassa itseäni kuoliaaksi. Ja kahta pitkää tytärtä harminani. Ei, lapseni. Sinun äitisi oli aivan naurettavan naimahaluinen — mutta hän saikin siitä palkkansa. Minä kiitän kohtaloani!"
Hän tuljutti tuoliaan ja työnsi alahuulensa esiin.
"Niin se on — ihmisiin olen päivinäni kyllästynyt — miehiin vallankin. En minä teeskentele. En minä hellyydestä pyydä teitä käymään luonani. Eihän se voi teitä huvittaa. Mutta minä en tahdo kuolla istuen", hän katseli levottomasti ympärilleen, "minä tahdon päästä vuoteeseen kuolemaan, se on minusta sopivinta. Enkä minä luota piikaan."
Terveellä kädellään tavoitteli hän suurta kirjaa.
"Toivoisin teidän tuovan minulle useammin uutta lukemista, — aloitin tämän taas toiseen kertaan. Kyllä tämä hyvä kirja on. En tahdo sanoa että sitä ymmärrän, mutta minun heikkoutenani on aina ollut pyrkiä lukemaan semmoista, jota en ymmärrä."
Charlotte kurkisti kirjaa, se oli uskonnonfilosofiaa.
"Romaaneista en ole koskaan pitänyt", sanoi vanhus katsellen tyytymättömänä ympärilleen, "en edes nuoruudessani. Kuvataan kohtaloja — ne ovat liikuttavia tai surullisia tai miksi ikinä niitä tahdot nimittää — mutta ne eivät ole todellisia. Minä sanon sinulle, lapseni, toisin käy kirjoissa, toisin elämässä.
"Nykyaikaiset kirjat eivät ole rahtuistakaan parempia kuin entiset. Nykyaikaisissa kirjoissa eivät rakastavaiset saa toisiaan, elämässä he saavat toisensa ja tulevat onnettomiksi, semmoinen on ero", hän naurahti lyhyesti.
"Niin — en tahdo sinua kauempaa pidättää, näenhän että tuolla puun alla on miespahanen sinua odottelemassa. Älä punastu, ei se pue sinua. Ja se tyhmyys on meidän kaikkien koettava. Pidä vain varasi, ettet jää riippumaan. Älä tee niinkuin äitisi teki, älä hanki itsellesi isäsi laista kiusankappaletta, laahataksesi sitten sitä mukanasi halki elämän. Niin, niin, ei isäsi ole sen pahempi kuin monet muutkaan, mutta parempi ei hän myöskään ole, ei, parempi ei hän ole. Sinun äitisi äly ei ole edes parin killingin arvoinen. Sinun äitisi mielestä on olemassa vain yksi kelvollinen tehtävä, lapsien maailmaan laittaminen, kurjuuteen. Tyhmyys, lapseni, on aina ylinnä. No, älähän nyt anna seuralaisesi odottaa, älä anna hänen odottaa, joudut sen hänelle vielä maksamaan. Mutta älä usko häneen. Ja paina mieleesi, että tyhmä hän on joka tapauksessa. Hyvästi, lapseni — kiitos siitä, että poikkesit katsomaan". —
— "Voi, jos tulisi täti Lovisen laiseksi", sanoi Charlotte, hän ja Sten laskeutuivat pientä mäkeä, he näkivät vanhuksen ikkunassa katselemassa heitä.
"Siitä ei ole mitään pelkoa", vastasi Sten kiepsahdellen Charlotten ympärillä, milloin toiselle milloin toiselle puolelle.
"Mutta terävä hän on", sanoi Charlotte; "pysykäähän toki rauhallisesti jollakin puolella, niin olette kiltti", nauroi Charlotte katsellen Sten Meldeä, hän tuli ajatelleeksi täti Lovisen sanoja, — tyhmä hän on joka tapauksessa.
"Äiti sanoo, että minä olen samannäköinen kuin täti Lovise oli nuorena."
"Kylläpä täti Lovise sitten oli kaunis", Sten oli vallan ihmeissään. —
Sten söi päivällistä tuomarilassa, he istuivat puutarhahuoneessa.
"Charlotte pelkää tulevansa täti Lovisen kaltaiseksi, — onkohan syytä pelkoon, rouva Hage?" kysäsi Sten iloisesti.
"Toivoakseni ei", vastasi rouva Hage, "mutta voitte uskoa, että täti Lovisekin oli kerran kaunis ja viehättävä. Te tunnette hänet vain vanhuksena, joka yksinäisenä elelee Päivölässä."
"Teidän täytyy luvata minulle", rouva Hagen ääni muuttui juhlalliseksi, "— jos minä joskus jäisin yksin — jos isä menisi pois ennen minua —, jumala siitä varjelkoon, — niin älkää antako minun elää yksinäisyydessä Päivölässä, ilman että minun luonani on ketään omaisistani." Charlotte tarttui äidin käteen. "Ei äiti, sen me sinulle vakuutamme ja lupaamme, sinä saat aina olla meidän luonamme — meidän lastemme, lastenlastemme ja lastemme lastenlasten luona —"
"Sinäpä lupasit", sanoi rouva Hage. Charlotte katsoi Sten Meldeä ikäänkuin tahtoen liittää hänetkin lupaukseen. Sten istui hyristen laulunpätkää.
"Te hyrisette aina samaa laulua, — ettekö te osaa mitään muuta", tokasi Charlotte äkkiä. "Se on viimeisin kristianialainen sävel, jonka minä muistan", nauroi hän, "enkä voi siitä päästä. Sisareni kirjoittaa, että nyt on ilmestynyt uusi."
Anne Sofie katsahti ylöspäin: "kaipaatteko te takaisin Kristianiaan?"
"Tottakai — tavattomasti —", hän keikautti tuoliaan ja sai kristiania-ikävän, sielläkin oli nyt kesäkuu — kaikissa puutarhoissa kukoistivat syreenit, kesäinen lämpö väreili vuonolla — — —. "Se on maailman parhain kaupunki."
"Mutta kyllähän täälläkin on hyvä olla", lisäsi hän. — Charlotte saattoi Sten Meldeä hotellille päin. "Etkö sinäkin lähde", kysyi äiti Anne Sofielta. Anne Sofie ei vastannut, hän seisoi käsi ojennettuna.
"Rupeaa satamaan. Saatpahan nähdä, että sittenkin riittävästi sataa juhannukseen mennessä, Bergeimistä päin on hyvä sade tulossa." Yhtäkkiä kääntyi hän äitiinsä päin. "En usko, että Sten Melde edes vähääkään välittää Charlottesta, eikä niin kuin Charlotte luulee, semmoinen ei kai hänen päähänsä edes pälkähtäisikään."
"Mitä sinä sanotkaan, lapseni", hämmästyi rouva Hage, "näethän toki, kuinka Sten Melde on häneen rakastunut."
"Niin, ehkä hiukkasen rakastunut, kaikki jotka ovat meillä kesäisin käyneet ovat olleet hieman rakastuneita — milloin Charlotteen, milloin minuun. Sehän kuuluu asiaan. Mutta hän ei aavistakaan, että Charlotte saattaisi luulla hänen tarkoittavan jotakin enempää, vakuutan sen sinulle, äiti, semmoista se on. Jos hän huomenna lähtisi, niin tuntureille tultuaan hän ei enää ollenkaan muistaisi Charlottea."
"Sinä puhut joutavia — sinä näet kaiken niin synkässä valossa", rouva Hage oli vallan säikähtyneen näköinen, "rukoilkaamme siis jumalalta, ettei Charlotte kiintyisi häneen."
"Mahtaakohan jumala auttaa meitä tuommoisissa asioissa. Me olemme täällä yksinäisyydessä tottuneet pitämään kaikkea niin suuremmoisena, me olemme niin vakavia, niin syviä — niinhän on tapana sanoa", hän ojensi jälleen kätensä ja tunsi että viileä tihkusade oli alkanut. "Köyhälle ovat pienetkin lahjat kovin suuren arvoisia, jokapäiväisyyksistä tulee elämän suuria tapauksia, sillä me emme ole mitään kokeneet", karttaen äitiään sanoi hän, "näyttääkin syntyvän oikea yösade", ja kiipesi kamariinsa.
— Charlotte ja Sten eivät olleet ehtineet kauemmaksi kuin Hakalan veräjälle, kun jo alkoi sataa. "Tunnetteko, kuinka ihanan pehmeätä sade on", sanoi Charlotte taivuttaen päätään taaksepäin.
"Nyt te kastutte", sanoi Sten, "ottakaa minun takkini yllenne, minä saatan teidät takaisin."
Charlotte vain ravisti päätään seisoen kasvot ylöspäin käännettyinä. "Kuinka ihmeelliseksi kaikki muuttuukaan tämmöisessä sateessa, huomaatteko te kuinka kaikki näyttää etääntyvän ja suurentuvan."
"Niin", sanoi Sten, katseli ympärilleen ja oli huomaavinaan, että kaikki oli entisellään. "Täällä on todellakin liian paljon tuntureita, minun niskani aivan väsyy siitä, että minun täytyy niin paljon nostaa leukaani nähdäkseni taivaan. Hyvää yötä ja kiitos tästä päivästä, kiitos saattamisesta ja kiitos — jumalan avulla — huomisestakin", hän kumartui suutelemaan Charlotten kättä, joka oli veräjällä, ja lähti juoksemaan tietä pitkin.
Charlotte kiiruhti sateessa takaisin, hän juoksi navetantakaista polkua päästäkseen pikemmin. Kääntyessään pimeässä nurkkauksessa oli hän juosta erään miehen päälle, joka seisoi saarnipuun varjoon kätkeytyneenä, selin häneen, hän säikähti niin että kirkaisi, mies kumartui, katosi huvimajan taakse, ilmestyi taas peltojen yli vievälle polulle ja kiiruhti sitä pitkin nopein sipsuttavin askelin.
Hän muistutti pappia — —
— "Minä säikähdyin niin kovasti", Charlotte seisoi eteisessä ravistellen sadetta vaatteistaan, "puutarhassa oli muuan mies — enkä minä ollenkaan tiedä, kuka hän oli."
"Kai se oli joku, joka oli pyrkimässä piikojen luokse", rouva Hage ei nostanut katsettaan tilikirjasta, "hyvää yötä, lapseni."
— Rouva Hage huokasi tilikirjaa tarkastellessaan, muitten surujen lisäksi tuli vielä rahahuolia, hän ei koskaan saanut rahoja riittämään — ne hupenivat jumalaties mihin.
Mutta enemmän huolissaan oli hän sittenkin lapsistaan, — raukeaisivatko Charlotten toiveet tyhjäin, — ja Anne Sofie se aina ensimmäisenä onnettomuutta julisti. Voi, nämä lasten aiheuttamat surut ne särkevät vielä hänen sydämmensä, ne eivät koskaan lakkaa, ne ovat joka päivä yhtä vaimentumattomia ja kalvavia. Olkoot lapset sitten kotona tai muualla. Johanneksen hän lähetti, viisaimman kaikista lapsistaan, lähetti kotoa pois jo koulupoikana, vuosikausia oli hän poissa, lukuunottamatta lyhyitä lomaviikkoja, jolloin kotona aina oli lomatunnelma, hän oli poissa kunnes hän tuli heille kaikille vieraaksi. Mitä tiesi hän nyt Johanneksesta? Ja Hagbart, nuorena, kauniina, elämänhaluisena oli hän lähtenyt, hienona ja hyvänä, ilomielin oli hän Hagbartin lähettänyt; vaikka tuska oli hänen sydäntään kouristanut, oli hän ilolla hänet lähettänyt, jotta hänen elämänsä olisi tullut rikkaaksi ja kauniiksi. Ja minkälaisena oli hän saanut Hagbartin takaisin - tuhottuna — ajattelemattomuuden uhrina, tuhansien muitten nuorten miesten päästessä vahingoittumattomina — tuhottuna, epätoivoisena, arkana kuin eläin ja auttamattomasti kadotettuna. Ja sitten hän harhaili täällä, hänen rakas poikansa, kuolevana ei, ruumiina, jota he eivät vielä olleet haudanneet.
Rouva Hage kätki kasvonsa käsiin, elämä oli kovaa, julmaa ja kauheata, — että ihmissydän voikaan kestää niin paljon onnettomuutta ja tuskaa, että se voikaan kärsiä niin paljon särkymättä, kärsiä omien lastensa tähden. Niin, hän oli taistellut, että heidän ympärillään olisi ollut valoisaa ja onnellista, kuinka naurettavan turhaa oli kaikki se taistelu ollut, he olisivat olleet yhtä onnellisia tai yhtä onnettomia, vaikkei hän olisi tehnyt mitään heidän puolestaan, vaikkei hän olisi koskaan koettanut suojella heitä, koskaan kärsinyt heidän tähtensä. Kukaan äiti, ei parhainkaan voinut auttaa lapsiaan, yksinään täytyi heidän, heidänkin, taistella elämisen ankara taistelu.
Yhtäkkiä löi hän lujasti pöytään. Ei — kuinka olikaan hän antautunut moisten ajatusten valtaan, kyllä hän jo niiden synnyn ymmärsi, hän oli ruvennut aprikoimaan talousasioita, harhautunut rahahuoliin ja rahahuolet olivat tuhoavia, turhanpäiväisiä, likaisia, rahahuolet eivät totisesti saisi pilata hänen hyvää tuultaan.
Voimakkailla sormillaan rutisti hän tilikirjan jäykät kannet ja heitti sen hymyillen pesään, hänestä tuntui siltä kuin olisi hän saanut kynsiinsä ilkeän vihollisen. Sitten meni hän eteiseen, aukaisi yöhön molemmat ovet, nyt satoi aivan kaatamalla, ilma kohisi ja maa läiskyi, se teki hyvää pelloille ja niityille.
"Rohkeuttaan ei saa kadottaa", sanoi hän lujasti, käsiään ojentaen.
10.
Seuraavanakin päivänä ja sitäkin seuraavana satoi yhä, tiheinä kattoivat harmaat pilvet laakson, ei sade koskena kohissut, roiskunut tuulen repimänä, taukoamattomana, tasaisesti yltyen se valui, tuntureilla syntyi alinomaa uusia puroja, ruskeita, valkoisena vaahtoavia, koski kasvoi, sen ääni syveni täyttäen pauhullaan koko laakson, voittaen purojen kiivaan kohinan. Virta paisui hetki hetkeltä yhä mahtavammaksi, peitti rannat muodostaen pensaikkoisia saaria, paisui yhä, kuohahteli uhkaavasti ja syöksi ruskeanharmaan vuonsa vavahtelevaa siltaa vasten.
Sten Melde oli tulossa tuntureilta päin, oli iltapäivä, hän oli aikonut oikotietä pyrkiä kylään. Hän oli käynyt eräässä tunturitalossa pyytämässä kyytiä hotellille, tuvassa, johonka hän tuli, istui pieni punervanruskea mies töllistelemässä ikkunasta sadetta, hän kääntyi vierasta kohden, katseli häntä kauan, muttei vastannut mitään. Kärsimättömänä pyysi Sten uudelleen kyytiä, mies kaivoi taskustaan piippunysän, etsi tupakkaa, löytämättä, meni vanhaan tupaan katsomaan olisiko pötky kukaties siellä. Hetkisen kuluttua hän palasi kourassaan tupakkapötky ja kintereillään pieni poika ja musta, märkä narttu, poika istuutui sängynreunalle ja tuijotti silmät suurina Sten Meldeä, koira pyöri hänen ympärillään ja nuuski hänen koipiaan. Mies itse istuutui ikkunan ääreen ja alkoi täyttää piippuaan, kun se oli ladattu, olikin se umpihenkinen, kaikki kaivettiin jälleen ulos, koottiin keltaiselle sanomalehtipaperin palaselle ja piippu puhallettiin puhtaaksi. Poika tuijotteli. Koira nuuski. Piippu ladattiin uudelleen.
Sten mainitsi jotakin kyydistä, koira alkoi murista, mies tarkasteli ilmaa, "senkin koiranrakki", sanoi hän ja alkoi etsiä tulitikkuja. Muurinpankolla oli tulitikkulaatikko, mies katseli sitä kauan, katseli sitten poikaa, osoitti koukkuisella sormellaan laatikkoa, poika ei liikahtanutkaan, tuijotti vain, raskaasti huokaisten nousi ukko itse tulitikkuja hakemaan.
Sitten hän taas asteli ikkunan ääreen istumaan, kestitsi matkalla koiraa pienellä potkulla, sytytti tulitikun ja imi niin että sininen liekki vilahteli hänen hyppystensä vaiheilla, huokasi, puhalsi savua ja katseli kauan sadetta. Imaistuaan pari tukevaa haikua kääntyi hän Sten Meldeen päin, "mistäs kaukaa te sitten olette", kysäsi hän. Sten otti hattunsa ja meni.
Hän oli likomärkä kulkiessaan tunturia alaspäin, sade valui hatunreunalta kasvoille, kaulaan ja selkään, hän ei ollut edes uneksinutkaan, että voisi näin sataa. Ei ollut edes polkua, jota olisi seurannut, korkea pajukko kiertyi kosteana hänen jalkojensa ympäri, hän kompasteli yllättäviin kumpareisiin ja vajosi suonsilmiin, jotka kurlahtaen maiskauttivat hänen kiskoessaan niistä väsyneitä jalkojaan, oliko tunturi noiduttu? Hän kiroili, kompasteli, kiroili taas, sade sakeni harmaana hänen ympärillään, aika ajoin hän ei nähnyt edes lähintä mäntyäkään, vetinen verho tiheni, hälveni, tiheni uudelleen. Matalat puut alkoivat elää, ne tanssivat hänen ympärillään, muuan käyrä koivu nyökkäeli sateen painosta, jota tulvi taukoamatta.
Hän kuuli hiljaista kohinaa, joka pian vaimeni vienoksi solinaksi, mutta yltyi taas kohinaksi, hän seisoi matalan joen rannalla, pienin pyörtein juoksi sen kirkas vesi, se poreili sateen ja oman vauhtinsa vaikutuksesta. Hänen täytyi kulkea sen ylitse. Se oli pitkälle matala, mutta muuttui toisella puolella odottamatta syväksi ja tummanruskeaksi, hän kauhistui ja karkasi takaisinpäin niin että vesi kuohui hänen ympärillään. Päästyään maalle näytti joki taas viattoman matalalta.
Hän löysi uuden kahlauspaikan ja uskaltautui retkelle, varovaisesti hän kulki, askel askeleelta, huomasi joen taas syvenevän, tunnusteli varovaisesti, vettä oli vain polviin. Syvään huokaisten kulki hän ylitse.
Lopen uupuneena, manaten vastuksia, jotka häntä kiusasivat, hoiperteli hän eteenpäin, mättäitä oli yhä tiheämmin, suonsilmät syvenivät, koivunvesat tihenivät pensaikoksi, hän työntäytyi lävitse veden pärskyessä hänen ympärillään, ihmeellisen raskaspisaraisen veden, joka oli aivan toisenlaista kuin sade, ikäänkuin ei hän jo ennestään olisi ollut tarpeeksi märkä. Päästyään onnellisesti koivuviidakosta, harhautui hän pienen lammikon rannalle, se oli kuin maan uumeniin johtava musta läpi, jota ympäröi vajottava turve. Lammen rantoja seuraten lenteli piipittäen outo lintu, se häilähti siipiään sävähyttäen hänen ylitseen ja palasi taas kierrokselleen. Lammikko oli aivan pieni, hän alkoi reippaasti kiertää sitä, mutta lammikko suurenikin, se kasvoi, hän kulki kulkemistaan, mutta lammikosta ei vaan tullut loppua, lammikko tekeytyi pitkulaiseksi ja vihdoin siitä erkani kapea ruohikkoinen lahti esteeksi hänen tielleen. Poukaman ympärillä kasvoi tiheätä, harmaata pajukkoa, koettaessaan työntyä lävitse vajosi hänen jalkansa polvea myöten, pajut kasvoivatkin vedessä. Hän säikähtyi niin, että alkoi juosta takaisinpäin, kompastui ja kaatui, haparoi sitten varovaisesti edelleen. Saatuaan lammikon sivuutetuksi tuli hän harmaille kallioille, taivaltaminen oli nyt kevyttä, poljettavana oli luja pohja. Kallioilta joutui hän matalaan, tiheään hongikkoon, jossa oli pehmeätä, rasittavaa sammalta, hongikosta kuului hiljainen kohina, oliko täällä jossakin ehkä virta tai koski, ei, metsähän siellä vain humisee, jokainen askel pehmeässä sammalistossa oli niin väsyttävä, nyt en minä jaksa enää, ajatteli hän, tuohon minä istuudun enkä enää edes yritäkään, käyköön kuinka tahansa, minä en enää mistään välitä.