Hän huomasi jotakin vaaleata vilahtavan, näki harmaan juovan sateen lomitse, oliko siellä taas joki? Hän hoiperteli jyrkkää rinnettä alaspäin, luiskahti, koetti nousta, luisui edelleen ja havaitsi vihdoin olevansa ikäänkuin ojan pohjassa.
Oja olikin kylätie syvine veden täyttämine pyöränraiteineen, aivan lähellä, toisella puolen tietä, oli perunamaa. Sen takana oli jyrkkä rinne, mäen laella oli lato, harmaa ja luhistunut, kaukaa, laakson pohjasta kuului kumeata virran pauhua, laakson toisesta reunasta häämöttivät sateen lomitse tunturit. Haukka kaarteli korkealla kuilun yllä.
Sten makasi kauan ojassaan katsellen eteensä avautuvaa näkyä, hän oli niin iloinen että olisi voinut ruveta itkemään. Hän katseli perunamaata kuin rakasta ystävää, että pelkkä perunamaa voikin olla niin ihanan näköinen, ja latoa, harmaata latoa, täälläpäin asui ihmisiä. Tuossa oli tie.
Maatessaan ojassa vilusta kankeana vannoi hän kalliin valan, tässä kirotussa sateenpesässä, harmaine tuntureineen ja suonsilmineen, hän ei viipyisi enää päivääkään. Tämä ei ollut sopiva ihmisten olinpaikka — ei ainakaan hänenlaistensa ihmisten.
Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan, hän oli eroittavinaan uuden äänen — ihmeellisen tutulta ja mieluisalta kuulosti tuo ääni tässä sateen ja sumun tyyssijassa — hän oli eroittavinaan rattaitten kolinaa. Tai oliko se ehkä vain joen kohinaa? Ei — nyt se kuului taas — kuului hypähtelevien rattaitten kolinaa.
Vaikka siellä tulisi piru itse, kiipeisi Sten sittenkin rattaille. Hän ei pelännyt pirua. Hän kapusi tienreunalle.
Tuota jyrkkää mäkeä tuli musta, likomärkä, pieni hevonen, rattaat ja rattailla öljypukuun puettu tukeva mies, päässään sadehattu. Sten asettui keskelle tietä, hevonen pysähtyi niin äkkiä että se luiskahti takajaloilleen, rattailla istuva mies kumartui eteenpäin. Rattailla ei istunutkaan piru, vaan pappi.
Sten tuli niin iloiseksi kuin olisi kohdannut parhaimman ystävänsä, ehtimättä selitystään lopettaa kiipesi hän rattaille. Pappi teki vaieten tilaa.
Sten kotiutui pian rattaille, pani tupakaksi lainattuaan papilta tulitikkuja ja oli mitä loistavimmalla tuulella, huolimatta siitä että paleli kuin kastunut kissa.
Pappi ajoi alamäkeä hyvää kyytiä, hän piteli ohjaksista molemmin käsin, alahuuli oli työntynyt eteenpäin ja ripset olivat painuneet sinisten silmien peitoksi. Silloin tällöin tirkisti hän naapuriaan, -ja näki aina samat tyytyväiset pojankasvot, hänen mielensä pahoittui, mutta hän ei voinut olla katsomatta uudelleen, — eikö noissa piirteissä ollut mitään kevytmieliselle, turmeltuneelle kaupunkilaisnuorisolle ominaista? Ei — niistä puhui vain nuoruus, onnellinen nuoruus! Ja pappi ajatteli katkeran vihan vallassa omaa nuoruuttaan, harvoja vallattomia vuosiaan ja monia kovia, yksinäisiä, ilottomia, epäillen ja taistellen elettyjä, mihinkä oli ilo ollut kätkeytyneenä? Ja tuossa aivan hänen vieressään istui nuori poika, jonka mielestä yksinkertaisin asia tässä maailmassa oli eläminen ja onnellisena oleminen. Ehkä arvoitus olikin ratkaistava juuri näin? Ehkä kaikki raskas ja monimutkainen olikin vain aivojen harhaa, synkkien, ilottomien ihmisten turhanpäiväisiä ajatuksia, ehkä luonnolliset, onnelliset, yksinkertaiset ja viisastelematta iloitsevat olivatkin jumalan lapsia? Uskovaiset puhuvat kieltäymyksestä, mutta miksikä olisi jumala oikeastaan niin mielistynyt ikävyyteen, eikö sittenkin vain pyritty lohduttautumaan, kätkemään omaa sieluntyhjyyttä? Olivatko onnelliset, yksinkertaiset, ilomieliset jumalan valittuja? Olivat, todentotta, jumala ei siis ollut valinnut häntä, oliko jumala ottanut häneltä nuoruuden siksi ettei hänen synkkä mielensä ollut jumalalle otollinen, kuinka hän nyt saisi kadotetun nuoruutensa takaisin, voisiko hän vaatia jumalaa siitä tilille?
"Anteeksi", sanoi Sten yhtäkkiä, "tiedättekö te, pastori, että te astuessanne kiristelette hampaitanne? Se johtuu huonosta ruuansulatuksesta. Sanoo enoni — minulla on eno, joka on lääkäri."
Pappi katsahti katkeroituneena naapuriaan, - mutta Stenin valoisissa kasvoissa ei näkynyt varjoakaan siitä, että hän olisi puhunut pahaa tarkoittaen, pappi läimäytti hevosta, rattaat vierivät rämisten erään talon nurkatse ja alas viimeistä mäkeä. Tienkäänteessä vilahti kylä, vuono ja laituri etäisyydestä, kirkko mäeltään, sitten taas kaikki katosi, he saapuivat valtatielle ja ajoivat mustan, tyynen lammen rantaa pitkin.
"Täällä on ikävää", sanoi Sten, "ennenkuin asuisin täällä, lähtisin vaikka pohjoisnaparetkelle. Jumalankiitos, että täältä pian pääsen."
"Niinkö — aiotteko jättää — meidät", viimeinen sana venähti pitkäksi.
"Tottakai, — anteeksi, en aikonut olla epäkohtelias, mutta täällä sataa niin hurjasti."
"Ehkäpä kyllä", sanoi pappi ja katseli raskaita, harmaita pilviä, "mutta kai te pian taas palaatte takaisin luoksemme?"
"Minäkö? Takaisinko tänne? En koskaan. Minä lähden Amerikaan, mieluimmin jo tänä kesänä. Sanoo eno — minulla on Amerikassa eno, joka on insinööri."
"Amerikaanko — hm", pappi kumartui ja heilutti ruoskaa hevosen selän päällä, "minä luulin, että jokin sitoisi teitä tänne."
"Minua — tänne?" pappia töllisteli syvästi hämmästynyt silmäpari.
"Niin — tieasiat — suunnittelu", sanoi pappi katkonaisesti.
"Sekö", nauroi Sten, "kyllä se luistaa ilman minuakin. Eno sanoo, etten minä täällä paljoakaan hyödy, minulta puuttuu kestävyyttä, juuri sitä on minun Amerikassa opittava, sanoo eno."
He ajoivat käyden sillan ylitse. "Te olette kai vilustunut", sanoi pappi lempeästi, melkeinpä hellästi, pitäen kättään Stenin märällä olkapäällä, hän tunsi myötätuntoa vierasta poikaa kohtaan. "No, nyt me olemme perillä. Muuttakaa vaatteita ja juokaa jotakin lämmintä. Hyvästi ja kiitos seurasta ja jollen minä näkisi teitä ennen lähtöänne — niin voikaa hyvin."
Pappi jatkoi matkaansa. Hän ajoi käyden. Hän kääntyi katsomaan hotellia. "Vain hotellivieras", mutisi hän, otti öljyhatun päästään ja ravisti sitä, sade oli lakannut.
Hitaasti hän ajoi tuomarilan ohitse. Nuori tyttö juoksi aitasta pihan poikki keittiöön, — se ei ollut hän, vaan sisar. Keittiöstä loisti oven käydessä punainen, kodikas tuli, hän tahtoi pitää sitä hyvänä merkkinä. Hänelläkin saisi nyt olla hiukan kodin ja onnen vaatimuksia, ei vaatimuksia, mutta hän tahtoi uskoa, että jumala häntä armahtaisi. Hän katsahti taivaalle, sininen avaruus loisti ajelehtivien pilvien lomitse.
11.
Anne Sofie juoksi aitasta pitkin hyppäyksin, sade oli synnyttänyt pihamaalle suuria lammikolta.
"Pastori ajoi ohitse", sanoi hän Charlottelle, joka oli ruokakammiossa, "pidätkö sinä pastorista?"
"En uskalla vastata ennenkuin tiedän, aiotko mennä naimisiin hänen kanssaan", vastasi Charlotte.
"Ei hän aiokaan mennä naimisiin minun kanssani", sanoi Anne Sofie, "mutta oletko varma siitä, ettei hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi?"
"En ole vielä kysynyt sitä häneltä. Enkä kysykään ennenkuin olen ruvennut iltarukouksena lukemaan, hyvä jumala anna kuka tahansa, sitten hän saa olla tuo kuka tahansa, ei ennen."
"Ei", sanoi Anne Sofie ikäänkuin olisi vastannut johonkin kysymykseen.
"Tuolla tulee Ole", Charlotte katseli ulos. "Nyt on liian märkää mennä kirkkomaalle", sanoi hän Olen astuessa sisään.
"Minä kävin siellä jo", Ole laski kädestään puutarhaharavan. "Minulla olisi hiukan puhumista rouvalle, kysyisin haluaisiko äitisi ostaa Ketolasta vasikanpuolikkaan", Ole istuutui keittiötuolille.
"Äiti tulee kohta", Anne Sofie kulki puuhaillen paikasta paikkaan. Ole tervehteli piikoja, Anne Sofie ajatteli, hän tervehtii meitä aivan samalla tavalla kuin piikojakin. Karjapiika oli kotoisin Indredalista, jossa Olen äiti asui, hän kyseli kuulumisia, Ole oli kuullut, että Mäenpään Antti oli kuolemaisillaan. "Se koskee äitiin", sanoi Anne Sofie. — "Se koskee meihin kaikkiin", sanoi Ole, — "jaa — jaa", sanoi piika, Antti oli hänelle sukua.
Anne Sofie olisi kernaimmin juossut tiehensä, mutta tuli sittenkin jääneeksi, hän seisoi lieden ääressä kuunnellen Olen rauhallista ääntä, hän puhui yhä Antista, kuinka tyynenä hän odotti kuolemaa, kuinka iloinen hän oli. "Hänen elämänsä on ollut onnellinen", sanoi Ole.
Piiat ihmettelivät — mokomassakin talopahasessa — jossa aina sai olla lujilla —
"Hän sai sen, jota halusi", sanoi Ole; hän istui etukumarassa. "Neljäkymmentä vuotta olivat he yhdessä, eikä heidän keskensä puhuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Siitä hetkestä asti, jolloin Siina meni pois, on Anttikin kaivaten odottanut lähtöhetkeä."
Charlotte tuli ruokasalista, hän oli kattanut pöydän, "suostutteletko sinä täällä tyttöjä, Ole", sanoi hän.
Ole nauroi ja piiat tirskuivat.
Miksen minä voi olla yhtä luonnollinen, ajatteli Anne Sofie, miksen minä pidä siitä, että Ole istuu ovensuussa ja juttelee piikojen kanssa, hehän ovat hänen heimoaan.
"Joko sinun maasi piankin käyvät liian kosteiksi, Ole", kysyi hän kääntymättä.
Ole katsahti ylöspäin.
"Minä olen kaivanut ojan", sanoi hän, "joka johtaa veden pois."
Anne Sofie tuli uteliaaksi, hänen täytyi saada tietää, minnekä oja oli kaivettu, kuinka syvä se oli. Hän tuli aivan tuolin viereen, jolla Ole istui — molemmat piiat olivat ulkona.
Ole katsahti ylöspäin karsaasti hymyillen. "Ei sinun tarvitse olla tuommoisia kyselevinäsi, — enhän minä mikään kerjäläinen ole."
Anne Sofie kääntyi äkkiä, tulipunaisena, kuinka pahasti tuo olikaan sanottu.
"Te olette käyneet niin hiljaisiksi", puhui Charlotte ruokakammiosta, "mitä nuuskaa te nyt olette saaneet nokkaanne?"
Samassa kävi ovi, "täälläkö tuomari asuu", kysyi kirkas ääni, joka koetti tekeytyä matalaksi ja käheäksi, Sten Melde pilkisti ovesta. "Täällä tulee muuan, joka on ollut Norjan kastunein mies", sanoi hän hankkiutuen lieden vaiheille.
"Silloin te varmaankin näytitte perusteellisesti pestyltä", sanoiCharlotte puuhaillen innokkaasti.
"Niin, ja tuntiessani ettette te minua ollenkaan muistellut, oli minun kovin paha olla."
"Ettenkö minä muka olisi teitä ajatellut", Charlotte pysähtyi hänen eteensä, "minä olen sekä ajatellut että puhunut teistä. Pölyttäessäni tänään arkihuonetta ja löytäessäni eräästä kukkaruukusta läjän poltettuja tulitikkuja sanoin minä, että tässä on Sten Melde istunut, tuo porsas, — enkö sanonutkin niin Anne Sofie?"
Olea nauratti niin, että häntä rupesi nikottamaan.
Piiat olivat palanneet. Sten istui kyökkipenkillä, näpisteli lihaviipaleita ja jutteli niin, että sanat kirmasivat nurinniskoin hänen suustaan, Charlotte asteli suorana ja ylväänä, tummina ja suurina loistivat hänen silmänsä, hän hymyili, pientä salaperäistä, herttaista hymyä. Kylläpä hän on kaunis, ajatteli Ole katsellen Charlottea.
Anne Sofie ei liikahtanutkaan lieden äärestä, hän kuuli Stenin juttelevan ja Olen nauravan — paikaltaan ovensuusta.
Rouva Hage tuli aika kyytiä konttorihuoneesta, "kuulin, että sinä, Ole, olet hankkinut minulle puolen vasikkaa", sanoi hän.
"Osaatteko sanoa leveällä itämurteella: virta vie vajaata vasikkaa", kysyi Sten.
Kaikki kokeilivat länsimurrettaan, rouva Hage oli paras, mutta Olea ei enää naurattanut, "tuo voi ajanmittaan olla jollekin epämieluista kuunneltavaa", sanoi hän ja nousi lähteäkseen.
"Älähän lähde, jää meille illalliselle", sanoi rouva Hage, Charlotte yhtyi hänen pyyntöönsä, "jää sinäkin kerran meille."
Ole odotti hetken, — jos Anne Sofiekin olisi pyytänyt häntä, olisi hän lähtenyt. Mutta kun ei Anne Sofie pyytänytkään, heräsi hänessä uhma, hän kiitti ja jäi.
Illalliseksi oli lihaleikkelystä, munakasta ja lämpimiä perunoita, tuomarikin vilkastui, vaikkei hän ollut edes tervekään, sydän vaivasi. Anne Sofie istui tarkastellen Olea, hän huomasi sen vihdoin itsekin, tarkasteliko hän todellakin kuinka Ole söi, iloitsiko hän siitä että se kävi hyvin. Hän ei uskaltanut enää ollenkaan nostaa katsettaan.
Mutta kun oli kiitetty ruoasta ja oltiin menossa arkihuoneeseen, asettautui hän ovenpieleen ja Olen mennessä ohi hän kuiskasi, "en minä äskeisellä mitään pahaa tarkoittanut, Ole."
Ole katsahti nopeasti häneen, punastui hitaasti, astui askeleen häntä kohden ja sanoi vapisevin äänin:
"No — no — en mä siit' sitt' perust.'"
Anne Sofieta nauratti, Ole oli niin odottamatta käyttänyt paikkakunnan murretta, hän kääntyi poispäin Olesta, mutta hymyili taakseen, hän oli tullut yhtäkkiä niin iloiseksi. "Joku saattaisi luulla minun iloitsevan siitä, että Ole käyttäytyi niin siivosti pöydässä", ajatteli hän, tietäen hyvin, ettei hänen ilonsa siitä johtunut.
Tuomari pyysi Anne Sofieta laulamaan, hän lauloi tummalla, pienellä linnunäänellään. Vaikka rouva Hage oli sangen epämusikaalinen, kesti hän kuitenkin kiusan ja toivoi, että soitto pian taukoaisi. Ole istui ikkunain välissä olevalla tuolilla; nojaten kyynärpäitä polviin, kasvot käsiin kätkettyinä, vavisten hän kuunteli.
Charlotte ja Sten olivat portailla, avoimista ovista kuulivat he laulun. Ilma oli kirkastunut, sumu kiipesi hiljalleen tunturin kuvetta hälveten öisen sinistä taivasta kohden.
Kosteista maista, puista, kukista, ruusuista, väkevästi tuoksuvista ruusuista, jotka vielä olivat täynnä sadepisaroita, nousi voimakas, imelä tuoksu, johon sekoittui märän mullan hajua. Halki sinertävän hämärän, halki tuoksun ja laulun kohahti silloin tällöin, viileän tuulenhenkäyksen kantamana, etäinen kosken pauhu villinä, surullisena säveleenä.
He kaksi istuivat hiljaa, Charlotte pää taaksepäin taivutettuna, kädet niskan takana, Sten nojaten kaiteeseen ja katsellen Charlottea.
Sisällä lauloi Anne Sofie Vilhelm Kragin laulua:
"Yö kentille, teille jo varjonsa loi, yö vaitelias, vaan sentään soi kuin helkkyis kuun heljimmät säteet…"
Sten oli tekemästään retkestä vielä levoton, öiset tuoksut pyörryttivät häntä, tuntureilla aaltoileva, virran yllä hentona, harmaana seittinä leijuva sumu, koskenkohina, joka milloin loittoni milloin läheni, laulu, joka hyrisi kaiken keskeltä, saivat hänen sydämmensä vavahtelemaan, hän ei uskaltanut liikahtaakaan, yössä oli noituutta, joka häntä peloitti. Niin, yön taika peloitti häntä, hän ei siitä pitänyt, hän katseli Charlottea, kaunis hän oli, hänestäköhän tuo ihmeellinen minuun säteilee, ajatteli hän, — ja kuitenkaan —.
"Yö kentille teille jo varjonsa loi, mun luokseni tuulonen laulun toi, min säveltä itse en tapaa —"
lauloi Anne Sofie arkihuoneessa. Peijakas, ajatteli Sten, toisin lauletaan, toisin kuuluu tänne, kaikki on nurinkurista, ihmeellistä, ihanaa, mutta minulle ei tämmöinen oikein todenteolla sovi.
Hän tahtoi riistäytyä irti, nousta seisomaan, sanoa jotakin, mutta hän oli sidottu, hänentäytyiistua ja katsella Charlottea, se kävi vaaralliseksi, hänen ajatuksensa etsivät jotakin pelastavaa. Hän keksi ruveta laskemaan, kuinka paljon rahaa hänellä oli hotellissa, jos ne riittivät kyytirahoiksi tunturin yli, pääsi hän odottamasta enon avustusta.
Anne Sofien laulaessa:
"Ah, kuinka ma kirkkaan keväisen yön näin orpona surra jaksan!"
sai Sten laskutehtävänsä kunnialla päättymään. Ja siitä tuli hän erinomaiselle tuulelle, yön vaarat eivät hänelle enää mitään merkinneet, nythän oli aivan tavallinen kesäkuinen yö, oli satanut ja ruoho oli märkää, täällä olikin itse asiassa liian märkää, mutta pääsihän täältä lähtemään. Hän kumartui eteenpäin ja katseli Charlottea, lystikkäästi hymyillen sai hän Charlottenkin katseen kääntymään itseensä. Charlotten silmät aukenivat suuriksi, hän katsoi Steniä silmiin ja kyyneleet täyttivät hänen tummat, syvät silmänsä, ja tuntiessaan, henkeään pidättäen, tunnustavansa kaiken Stenille, sulki hän silmänsä ja antoi Stenin suudella itseään, tai suuteliko hän ehkä itse Steniä, kevyesti, melkein huomaamattomasti, vavisten ja peläten sisällä olevia.
12.
Eräänä aamuna, muutaman päivän kuluttua, seisoi Charlotte puutarhassa, ilmassa oli lämmin tuntu, suvea säteili sininen, aurinkoinen taivas, kirkkaasti kiiltelivät koivunlehdet tunturilla. Hän ajatteli Steniä, sinä iltana he eivät olleet saaneet puhua kahdenkesken, toiset olivat tulleet, ja hotellillekkin saattamassa oli ollut useita. Seuraavana päivänä oli Sten lähtenyt tuntureille, tietarkastukselle sanottiin, pian olisi hän taas täällä, Charlotte kuuli jonkun kulkevan pihan poikki, ehkä se oli hän, ei, kirjuri vain, joka toi postia. Hänellekin oli kortti, Balestrandin värillinen ilmoituskortti. Sten kirjoitti, että enon lähettämä sähkösanoma oli pakoittanut hänet matkustamaan Sogniin, saatuaan tilaisuuden kirjoittaisi hän kunnollisen kirjeen, tämä oli vain ikäänkuin tervehdys ja reipas kiitos vietetystä kesästä.
Charlotte seisoi katsellen korttia, ruohikossa ja koivuissa kimmelsi, niityllä asteli pari miestä, ympäröivässä hiljaisuudessa eroitti äänet aivan selvästi, he kinastelivat.
Kunnollinenkin kirje tulisi. Mutta hän oli lähtenyt —
Alakuloisena katseli hän värillistä Balestrandin kuvaa. Se eivoinutmitään merkitä — — siinä ei ollut sanaakaan pikaisesta paluusta, se kai tarkoitti, että hän pian palaisi? Vain kiitos vietetystä kesästä. Kiitos? Mutta kunnollinenkin kirje tulisi — ja silloin olisi kai kaikki parhain päin?
Kulkiessaan ruokasalin lävitse, huomasi rouva Hage Charlotten puutarhassa, hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hän oli unohtanut Anne Sotien sanat, elänyt onnellisena Charlotten tähden, hänen aatoksensa harhailivat iloisessa tulevaisuudessa, lastenlasten luo olivat ne jo ehtineet, arvailemaan heidän nimiään. Nyt hän näki Charlotten seisovan puutarhassa, vain seisovan, ja oitis pälkähti hänen päähänsä, että jotakin onnetonta on tapahtunut.
Charlotte kuuli äidin tulevan, kääntyi häntä vastaan, "terveisiä Sten Meldeltä", sanoi hän rauhallisella, kovahkolla äänellä. — "Terveisiäkö?" — "Niin, hänen täytyi matkustaa, enolta tuli sähkösanoma, -minä saan kohta kirjeen", lisäsi hän ja tarkasteli hetkisen pelokkaana äitiään. — "Saatko sinä kohta kirjeen, — sepä on hauskaa", rouva Hage istuutui portaille.
Charlotte meni kansliaan, rouva Hage jäi istumaan ja tuijottamaan eteensä, siinä hän istui Anne Sofien tullessa kysymään, eikö tänään ollenkaan syötäisi aamiaista. "Sten Melde on matkustanut enonsa luo", sanoi rouva Hage koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi kuin suinkin, "Charlotte on saanut kortin ja saa kirjeenkin huomenna." — — "Sten on siis jättänyt hänet", sanoi Anne Sofie. — —
"Aina sinä uskot pahinta", suutahti äiti, "huomenna hän saa kirjeen, sanoin minä."
He söivät aamiaista. Charlotte koetti saada keskustelua käyntiin, mutta äiti takertui jokaiseen aiheeseen niin kiivaasti, että juttu pian lakkasi juoksemasta, vihdoin he eivät uskaltaneet katsoakaan toisiinsa.
Aamiaisen päätyttyä heitti rouva Hage huivin hartioilleen ja lähti astelemaan tietä pitkin, hän kulki pitkin askelin ja puheli itsekseen, kohdatessaan tuttuja unohti hän tervehtiä tai tervehti hän niin pontevasti, että vastaantulijat jäivät pitkäksi aikaa katselemaan hänen menoaan.
Hän suuntasi kulkunsa lennätinasemalle ja tapasi sähköttäjättären yksinään. Rouva Hage hymyili ikäänkuin tahtoen sanoa, etteivät hänen kysymyksensä mitään erikoisempaa merkinneet.
"Täällähän on sähkösanoma Sten Meldelle?" kysyi hän, "hän sanoi odottavansa sähkösanomaa ja pyysi meitä hakemaan sen." — Ei, sähkösanomaa ei ollut. — "Mutta juuri hiljanhan tuli muuan?" — Ei. —. "Tulipa kylläkin, parisen päivää sitten." — Neitonen hämmentyi, hän tarkasteli kirjojaan, "Sten Meldelle ei ole koko kesänä tullut sähkösanomaa", sanoi hän. — "Kai tässä sitten on jonkinlainen väärinkäsitys", sanoi rouva Hage ja meni, hymy karehti yhä hänen huulillaan.
Tultuaan ulos kietaisi hän kiukkuisena huivia ympärilleen, "pötyä koko puhe sähkösanomasta", sanoi hän ääneen, Sten oli yksinkertaisesti karannut, rouva Hage otti pari pitkää askelta ikäänkuin matkiakseen pakenemista. "Hän on matkustanut", sanoi hän taas ääneen, tuli niin murheelliseksi, että olisi voinut ruveta vaikka itkeä kollottamaan ja rupesi hitaasti astelemaan kotia kohden. Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitikin ostaa jotakin maakauppiaalta, hän muutti suuntaa, äskeinen äkäisyys palasi, pitkin harppauksin hän taivalsi, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään.
Hän tuli hämärään puotiin ja asettui myymäpöydän ääreen. Voi, voi, ajatteli hän, onnettomuudet alkavat, onnettomuudet alkavattaas, — yksi tulee ja heti on sen kintereillä monia, kuinka minä niitä vastaan taistelisin? Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien puodista apua, eräässä loukossa seisoi pastori ohjaksia ostellen. Rouva Hage nyökkäili innokkaasti — paljon innokkaammin kuin hän aavistikaan — pastori jätti ohjakset ja tuli häntä tervehtimään. "Kuuluuko mitään uutta?" kysyi rouva Hage. — "Ei", vastasi pastori ihmetellen, "olisiko sitten tekeillä jotakin?" — "Ei, tietystikään ei. Kai se tiesuunnittelukin jo on valmiina". — "Niinkö — sitä en olisi uskonut", pastori tiedusteli asiaa maakauppiaalta, "joko tiesuunnittelu on valmiina?" — "Ei." — "Minä luulin", sanoi rouva Hage hämmentyneenä, "kun Sten Meldekin jo lähti."
— "Onko Sten Melde lähtenyt?" kysyi pastori hitaasti. — "On", sanoi maakauppias, hän omisti hotellinkin, "hän matkusti sunnuntaina, hänen täytyi lähteä kotiin, niin, tiesuunnittelu ei ole valmiina", hän katsoi kysyvästi rouva Hagea, — mitä hän halusikaan? Rouva Hage tarttui päähänsä, "antakaaha minulle hieman vihreätä suopaa, sitä me aina tarvitsemme". Maakauppias kätki ihmettelynsä ja punnitsi suopaa.
Pitkin askelin kulki rouva Hage kotiinpäin, hän näki tiellä pastorinkin, mutta ei halunnut seuraa. Hän puristi kääröä, niin että suopa pursui ulos, -hän oli lähtenyt — muitta mutkitta matkustanut kotiinsa, häntä ei saanut kiinni, jotta olisi voinut ravistaa. Mutta olihan Sten luvannut kirjoittaa. "Pötyä", sanoi rouva Hage kovalla, vihaisella äänellä, "kyllä minä semmoiset kirjoittelemiset tunnen", hän löi suopakäärön kädestä toiseen niin että läiskähti. Hakalan Lassi puuhaili pihallaan haravoineen, hän näki rouva Hagen ja säikähti niin, että pujahti heti tupaansa ja istuutui.
Rajuilmana ryntäsi rouva Hage keittiöön, Anne Sofie ja molemmat palvelijattaret olivat siellä. "Olkaa hyvä", sanoi hän laskien käärön keittiöpöydälle. — "Mitä siinä on?" kysyi Anne Sofie. — "Suopaa." -"Suopaako? Oletko sinä ostanut suopaa, mehän saimme sitä eilen kokonaisen nelikon". — "Niinpä niin", vastasi äiti vilkkaasti, "siksipä tietenkin minun päähäni pälkähti suovan ostaminen". Mutta sitten hänen silmänsä kyyneltyivät, "aina on jotakin vinossa, hyväjumala, mitä sillä on väliä, vaikka meillä onkin suopaa liikaa naulan verta". — "Tulehan äiti", kuiskasi Anne Sofie vetäen hänet arkihuoneeseen.
Siellä pettivät rouva Hagen voimat. "Sinä olet oikeassa, hän on jättänyt Charlotten", sanoi hän purskahtaen itkuun.
— "Vaiti, äiti, Charlotte istuu portailla, hän voi kuulla." — Rouva Hage niisti nenänsä ja hillitsi itkuaan. "Hän on karannut kuin lurjus". — Kalpeana seisoi Anne Sofie keittiön ovella, "Sten ei ole koskaan pitänytkään hänestä", sanoi hän. — "Mutta Charlotte?" — "Minkäs Sten sille voi." — "Aiotko sinä ruveta häntä puolustamaan; jollei sinulla ole parempaa puhuttavaa, niin pidä suusi kiinni". — "Pidänhän minä.", — "Mutta Charlotte", aloitti rouva Hage uudelleen, "kuinka käy hänen." — "Rakas äiti — tuskallista se kyllä on — mutta ei hän siihen kuole." — "Kuole!" rouva Hage suuttui niin ettei saanut ääntäkään, -"kuole, siitä sinä et tiedä mitään. Tahdotko sinä, että minun pitäisi iloita, kun tiedän sen menevän ohitse? Sinä et kai edes säälikään häntä." — Anne Sofie katsahti äitiinsä, ja äiti tuli heti hänen luokseen. "En minä sitä tarkoittanut, mutta minä olen niin onneton ja sinä olet niin järkevä." — "Luuletko sinä, äiti, etten minä tiedä sen olevan tuskallista. Mutta eläminen on tuskallista." — "Eläminenkö tuskallista?" rouva Hage päästi Anne Sofien syleilystään, hän vaipui ajatuksiin ja istuutui. "Eläminenkö tuskallista, olisiko se todellakin tuskallista? Tuskallista — niin, tuskallista. Pettymyksiä — niitä olemme me kaikki saaneet kokea. Tiedätkö, mitä minä eniten pelkään, sitä että kaikki kulkee meidän ohitsemme ja me jäämme,tejäätte. Suruja — niinpä kyllä, mutta -suruja emme me voi välttää, kunhan ei vaan surunamme ole, että elämä kulkee meidän ohitsemme. Muut surut tulkoot, niitten keralla tulee iloakin." Hän nousi kiihkeänä. "Meidän tehtävänämme on auttaa häntä kestämään tämä, ohjata hänen ajatuksiaan tulevaisuuteen, ettei hän surussaan väsyisi. Onni ei ole tämän takia ikuiseksi kadonnut."
"Ei — on osattava unohtaa", sanoi Anne Sofie.
Rouva Hage pudisti päätään. "Mitään ei unohdeta", sanoi hän, "me vain kuvittelemme unohtavamme. Kaikki haavat aukenevat sittenkin kerran, vaikka ne olisivat kuinka hyvin arpeutuneet. Joskus me sen huomaamme — nyt tuo haava taas vuotaa verta —. Joskus taas me emme tiedä, mikä meitä vaivaa, meidän mielemme on aivan odottamatta käynyt murheelliseksi, meitä ahdistaa jokin ohimennyt, ennemmin eletty, — niin, me emme tiedä mikä meidän on. Vanhat haavat ovat auenneet ja vuotavat verta."
Hän aikoi mennä, mutta palasi ja veti Anne Sofien syliinsä. "Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta", kuiskasi hän, päästi hänet ja meni Charlotten luo, joka istui portailla.
"Älä siinä auringonpaisteessa laiskottele, lapseni", sanoi hän, "tule auttamaan minua, minä rupean vastaamaan taikinaa."
13.
Charlotte seisoi kuunnellen ikkunan ääressä, oli varhainen aamuhetki, tuulahduksen lehahtaessa sopivalta suunnalta saattoi kuulla postimiehen puhaltavan torveen ajaessaan tunturin rinnettä alaspäin. Charlotte puri hampaitaan yhteen, niin että suun ympärystät tulivat valkoisiksi, tänään sinä et itse mene postia hakemaan, sanoi hän, kaikista ikkunoista tirkistellään sinua, kuiskaillaan, tuo raukka odottelee turhaan kirjettä armaaltaan. Jos postimestari itse on antamassa, katselee hän sinua hyväntahtoisesti vanhoilla silmillään, tänäänkään ei ole kirjettä rakastetulta, ajattelee hän. Mutta tänään sinä et mene. Ehdittyään tuskin pukeutua, kiiruhti hän kansliaan, "minä menen hakemaan postin, isä", sanoi hän, "niin tulen hieman kävelleeksi." Hän hiipi navetantakaista polkua, jottei häntä olisi nähty keittiöstä. Sillalla hänen täytyi istuutua, hän oli niin jännittynyt, mutta yhtäkkiä hän muisti, että tuolla kivellä olivat Sten ja hän istuneet ja hän kiiruhti eteenpäin. Saatuaan, postin selaili hän vapisevin sormin kirjeitä — hänelle ei ollut koskaan mitään.
Mutta ehkä huomenna — — —
Huomenna. Hitaasti kulki hän kotiinpäin, hänen sydämmessään vallitsi tyhjyys ja kuolema, hänen sisimmässään värähteli ihmettely, hiljan oli hän niin onnellinen ja nyt on tapahtunut tämmöinenmuutos. Hän näki erään palvelijattarista olevan matkalla maakauppiaalle, nyt hän ei tahtonut kohdata ketään, hän nousi kirkkomäkeä ja harhaili hautojen keskellä, kunnes valkoinen huivi oli varmasti hänet sivuuttanut. Hautojen keskellä — hän pysähtyi tuntemattoman haudan ääreen, jolla ruusupensas kasvoi, se oli nyt täydessä kukassa, ihanina ja tuoksuvina keinuivat sen lukemattomat, punakeltaiset kukat vienossa tuulessa. Charlotte unohtui tuijottamaan hautaa, hän ei voinut lähteä sieltä, missä ruusut tuoksuivat rakkaudesta kuolleen yllä, neito ei ollut saanut sitä, jonka halusi, oliko hän hyljännyt neidon, rakastivatko he toisiaan, mutta kohtalo eroitti, — kunpahan he vain rakastivat toisiaan. — —
— — — Mutta eräänä aamuna oli posti Charlotten alas tullessa jo haettu, rouva Hage seisoi aamiaispöydän ääressä katsellen korttia, jonka hän nopeasti iaski kädestään. Kortti oli tällä kertaa Myrdalin ilmoituskortti, "tällä viimeisellä silmäyksellä Flaamiaaksoon jätän jäähyväiset lännen maille, samalla lähetän myöskin teille tervehdykseni", kirjoitti Sten. Charlotte käänsi kortin, se oli leimattu Kristianiassa, kirjoitettu nähtävästi junassa tai ostettu jostakin kristianialaisesta paperikaupasta. Hän pisti kortin taskuunsa, "emmekö syö aamiaista?" -"Minä tuon kahvia", sanoi äiti, "etkö sinä söisi yhtä munaa?" — "En kiitos." — "Minäpä keitän sinulle sittenkin munan." — "En minä huoli siitä — älä kiusaa minua." — "No, en, en, lapseni."
Rouva Hage meni keittiöön, hän kertoi kortista Anne Sofielle.
"Älä sinä kiusaa häntä", sanoi Anne Sofie, "anna sinä hänen olla rauhassa."
"Kiusaanko minä? Olet ehkä oikeassa", rouva Hage katseli ulos ikkunasta, kyyneleet valuivat hänen silmistään.
"Äiti rakas, en minä pahaa tarkoittanut, ethän sinä toki sentähden itke?"
"Mitä vielä", rouva Hage työnsi hänet luotaan, "minä olen jo tottunut siihen, että minun lapseni opettavat minua. Minä itken sitä, jota sinäkin kerran olet itkevä, äiti ei muuta ajattele kuin lapsiaan, öin ja päivin, pitkinä sairasvuoteen ääressä valvottuina öinä ja pitkinä päivinä, jolloin tiellä on ollut kompastuskivi, äidin sydän on kuin avoin haava -eikä se kuitenkaan mitään auta, lapset eivät tule sen onnellisemmiksi, he eivät pelastu ainoastakaan pettymyksestä, vältä ainoatakaan iskua, turhaa on äidin huolenpito, sentähden minä itken…"
Aamiaispöydässä oli tuomari huonolla tuulella, jumalankiitos, onhan meillä edes jotakin kuuntelemista, ajatteli rouva Hage. Ja tuomari jänkytti, vaivaloisesti paukkui suu parran peitossa, "ne nylkevät minua verotuksessa", sanoi hän, "minä maksan enemmän kuin neljä pitäjän rikkainta maanviljelijää yhteensä, vaikkei minulla ole tuloja edes niin paljon kuin yhdellä heistä, eivätkä he sittenkään osoita minua kohtaan alkeellisintakaan kohteliaisuutta. Nyt tarvitaan uusi nimismies Ulkovuonolle, ja kun minä asetan ehdokkaan, ilmoittavat he, etteivät he halua minun ehdokastani ja näin he tekevät vaikka kihlakunnanhallitus ja minä kannatamme samaa miestä. He eivät tahdo ketään, joka on asemastaan kiitollisuudenvelassa virkamiehille, sanovat he, he tahtovat saada pitäjäläisten valitseman. Eikä minua valita siltakomiteaankaan, vaikka juuri minä olen tuon kysymyksen herättänyt, tahdotaan osoittaa ettei minua tarvita mihinkään. Mutta puuhailkoot minun puolestani yksinään, ei siitä kuitenkaan muuta synny kuin nurkkariitoja ja koko siltahomma menee päin helvettiä."
— "Niin, anna sinä vaan heidän korjata kylvöstään hedelmät", sanoi rouva Hage yllyttäen. —
— Illallisen jälkeen lähti Charlotte kävelemään. Indredaliin päin, siellä oli varjoisaa ja rauhallista. Hän kulki hitaasti, täällä ei hän ollut koskaan Stenin kera kävellyt, mutta sittenkin, täällä tuntui Sten olevan niin lähellä, hän kuuli Stenin nauravan, milloin tällä milloin tuolla puolen, nauravan aivan kuuluvasti.
Jos Sten olisikin kuollut, ajatteli hän ja outo viileys hiipi hänen sydämmeensä, jos hän olisikin kuollut, niin voisin surra häntä, kuolema ei merkinnyt suurinta onnettomuutta. Mutta Sten ei ollutkaan kuollut, Sten oli lähtenyt hänen luotaan, Sten ei muistellut häntä, hän oli unohdettu. Ei, itkeä ei hän tahtonut, hän tahtoi kätkeä häpeänsä.
Hän saapui kosken yli johtavalle pienelle sillalle, hän nojasi kaidetta vasten, tuntui niin hyvältä painaa rintaa kovaan kaiteeseen. Hän katseli valkoista, jyrkkää, kuohuvaa putousta, olisi sangen liikuttavaa jos hänkin heittäytyisi koskeen, kuten tuo tuntematon vainaja, niin, jos Sten olisi kuollut, olisi hän ilolla tehnyt sen, mutta nyt ei.
Kulkiessaan kotiinpäin hän ajatteli, jospa Sten onkin tullut tänä iltana, yllättäen, jospa Sten nyt istuukin kotona tuomarilassa odottelemassa häntä, tai ehkä on Sten lähtenyt häntä etsimään, ehkä hän jo tuolta tienkäänteestä ilmestyy.
Charlotten sydän sykki kiihkeästi, hän tunsi voimainsa vähenevän, — tuolla tuli todellakin joku, eräs mies, hän tunsi nuo nopeat, sipsuttavat askeleet, siellä tuli pastori.
Pastori tunsi hänet heti, hitaasti tuli Charlotte häntä vastaan, painunein päin, ja pastorin mieleen muistui, minkälaisena hän oli juossut pappilan polkua, valoisana, hymyilevänä, toisin ajatuksin kuin nyt, ihmeellistä, ajatteli pastori, luulenpa että hänellä on nytkin tuo sama vaalea puku ja kuitenkin – – –
Charlotte aikoi mennä ohitse, mutta pastori pysähtyi, he seisoivat toisiaan katsellen.
"Tekin kuljette täällä", sanoi pastori hiljaisella äänellä, "täällä, jossa voi olla varma siitä, ettei kohtaa toisia ihmisiä, miksipä muuten tällä tiellä kuljettaisiin, joka on niin pimeä ja surullinen, täällä kulkevat vain ne, jotka etsivät yksinäisyyttä. Ja täällä me toisemme kohtaamme."
Charlotte taivutti päätään ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta pastori kääntyi ja seurasi.
"En tahdo olla tunkeilevainen", sanoi hän, — — "tunkeilla en tahdo. Mutta te olette tällä retkellä ensimmäistä kertaa, kuinka useasti luulette te minun tänä kesänä kävelleen tässä laaksossa, onko se ajatus koskaan teidän mieleenne juolahtanut?"
Tie oli kapea, he kulkivat lähekkäin, mutta pastori ei kääntänyt katsettaan Charlotteen. "Minä olen päivinäni nähnyt paljon surua", sanoi hän, "viran tähden, kuten sanotaan, ja minun on täytynyt lohduttaa, mutta vaikka minun sydämmeni on ollut tulvillaan todellista osanottoa, on halla aina vienyt minun sanoiltani elämän. Sillä minä olen sanonut itselleni, tämä suru ei vielä ole raskain, nuori vaimo itkee miesvainajaansa, niin, mutta mitä onkaan hän omistanut, äiti suree kuolleita pienokaisiaan, murheen päivät ovat raskaat, mutta minä ajattelin niitä, jotka ovat kadottaneet ennenkuin ovat mitään omistaneetkaan, köyhiä, joilla ei ollut mitään kadotettavaa. Se suru on raskain, tyhjyyden tuska. Siksi minä niin kernaasti kuljen tässä laaksossa, tuntuu siltä kuin ei täällä olisi aurinko koskaan paistanut, kuin olisi tämä tyhjyyden tyyssija."
Charlotte kuunteli ihmetellen hänen sanojaan, aaltoilevaa saarnanuottia, tuntui siltä kuin hämärän henget olisivat puhuneet, mitä hän tiesikään?
"Minä puhunitsestäni,— enkä aiokaan sekaantua teidän asioihinne", sanoi hän katkonaisesti, "minä tiedän, ettei minulla ole ihmisenä eikä pappina siihen oikeutta, enkä minä koskaan saakaan siihen oikeutta, niistä en koskaan mainitse, ne olkoot pyhiä", sanoi hän lujasti. "Mutta me kohtasimme toisemme täällä ja minä tunsin päässeeni teitä lähelle, — niin, teitä lähelle". Hän eksyi taas äskeiseen saarnanuottiinsa. "Olen täällä käyskennellessäni tuntenut semmoista ennenkin, minulla on ollut ikäänkuin näkymätön seuralainen, olen kysynyt itseltäni, mikä sinua seuraa, nyt sen tiedän, teidän sielunne on seurannut minua ja nyt minä tiedän, että jumala on tänä iltana lähettänyt minut kohtaamaan teitä. Niin — uskokaa minua, älkää käskekö minua luotanne, jumala tahtoi että kohtaisin teidät. Sillä minä olen ainoa ihminen, joka voi teitä ymmärtää. Ei - en minä aio puhua teidän asioistanne." Ja lujasti, ikäänkuin antaen tulevaisuudestakin lupauksen, sanoi hän: "koskaan en sanallakaan niistä mainitse, olkoot ne tykkänään teidän salaisuutenanne."
Noustessaan jyrkkää pappilanmäkeä, puhui pastori hengästyneenä:
"Kun ihmisillä on surua, etsivät he yksinäisyyttä. Mutta he tahtovat olla yksin siellä, missä he voivat eroittaa surunsa äänen, he tahtovat kuunnella sen kaikua. Sentähden sallii jumala joskus kahden yksinäisen ihmisen kohdata toisensa, että suru kulkisi sydämmestä sydämmeen, että he ymmärtäisivät toisiaan. Tajuaisivat toistensa yksinäisyyden.
"Eikö niin — nyt tekin tiedätte, että elämä on kuin kirren peittämä tie, jolla teidän yksinäiset askeleenne orpoina kajahtelevat. Jolla kuljetaan aavistellen sitä, mitä elämä ei ole antanut. Nyt tekin tiedätte, kuinka suuresti elämä voi pettää, te olette nuori, te olette kohdannut ensimmäisen surunne, ei, ei, en minä teidän salaisuuteenne koske, mutta ensimmäinen suru on kuin musta verho, joka laskeutuu eteemme ja peittää kaiken katseeltamme, tulevaisuuttakaan ei enää ole. Mutta tästäensimmäisestäsurusta kasvaa uusi elämänkaipuu, minä sen tiedän, joka olen elänyt, jos vain kohdataan ihminen, joka voi ymmärtää, surukin voi yhdistää, ehkäpä syvemminkin kuin ilo, niin, ehkä syvemminkin."
He olivat saapuneet tuomarilan vaiheille ja pysähtyivät kumpikin.
"Älkää harmitelko sitä, että kohtasitte minut tänään", sanoi hän, "älkää ajatelko, että minä olen pappi, minä olen ihminen, joka salassa tahtoo kuunnella teidän surunne ääntä, se soinnahtaa minusta takaisin, tuo soinnahdus virvoittaa teitä, ja te suotte yksinäiselle ihmiselle suuren ilon, ajatelkaahan tätä, on ihminen, jolleka te vielä voitte suoda suuren ilon."
Pastori jätti hänet, yhtäkkiä, ikäänkuin peläten sanovansa liikaa,Charlotte näki hänen lyhyin, nopein askelin etenevän tietä pitkin. —
Charlotte kuuli äidin ja Anne Sofien vielä valvovan, murheellisina he nyt keskustelevat minusta, ajatteli hän hiipien hiljaa portaita ylös.
Hän riisuutui ja meni vuoteeseen, hän lepäsi kattoon tuijottaen, kummallista, tämänkin päivän perästä tulisi aamu ja sitten vielä monta aamua, eikä Sten koskaan tulisi takaisin. Hän ei koskaan toipuisi hyljätyn tuskasta ja häpeästä, yksinäisyyteen oli hänet jätetty, Sten ei edes ajatellut häntä. Mutta etäisyydestä hän kuuli pastorin saarnanuotin, se väreili ilmassa kuin kaukainen virran kohina, tähän, säveleeseen, tähän kohinaan hän nukkui.
15.
Charlotte heräsi seuraavana aamuna — hänen ajatuksensa koettivat tavoittaa jotakin, — jotakin, joka vielä humisi hänen mielessään, josta hän oli uneksinut. Unen tunnelmaa oli hänessä, hänen ympärillään, kaikkialla, mutta tietoisuus ei kyennyt sitä vangitsemaan.
Hän lepäsi aivan hiljaa, silmät suljettuina. Vähitellen palasi uni, kalpeina kaarina laskeutui se valon halki, asettuen hänen silmäluomilleen, ihmettelevänä vavistuksena tuntui sen läsnäolo hänen ruumiissaan. Hän istui veneessä suurella vuonolla, vene lähestyi tunturia, joka loi veteen mustia varjoja. Häntä paleli, mutta hän ei pelännyt. Veneen hitaasti lähestyessä varjoja näki hän, että venettä souti joku, se oli pastori, eikä häntä vähääkään ihmetyttänyt, että se oli pastori eikä tuo toinen. Soutaessaan katseli pastori koko ajan vakavasti häntä, ja veneen lipuessa pimentoon kumartui pastori eteenpäin ja sanoi hänelle jotakin. Mutta hän ei voinut muistaa noita sanoja. Hän kuuli äänen helähdyksen, hän kuuli sanatkin, hän ymmärsi niiden merkityksen, ne olivat tuossa hänen edessään, hän näki ne, mutta sittenkään ei hän voinut niitä toistaa, aina kun hän oli sanomaisillaan ne ääneen, katosivat ne. Mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi sanoa nuo sanat, kuulla oman äänensä ne toistavan.
Charlotte pukeutui hitaasti, unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään. Hän meni alas, auttoi äitiään, kävi asioilla, — se ei vaan väistynyt. Hän meni isän luo kansliaan, etsi itselleen jäljennöstyötä, — unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään, kesken työtään täytyi hänen pysähtyä kuuntelemaan, tuossa olivat nyt sanat, nyt hän ne tavoitti. Mutta samassa silmänräpäyksessä olivat ne taas kadoksissa.
Päivälliselle saivat he harvinaisen vieraan, piirilääkärin Ytredalista. Hän oli hyvänahkainen, yksinäinen kujeilija, hänessä oli hieman narria ja paljon hienoa, hyvää miestä, hän ja Charlotte olivat hyviä ystäviä. Päivällispöydässä kertoi hän jutun eräästä bodalilaisesta miehestä, joka uskonnollisten mietiskelyjen hämmennyttämänä oli hirttäytynyt, "ihmiset väittävät, että rakkaussurut olivat lisäsyynä", sanoi tohtori. Ja yhtäkkiä kuuli Charlotte taas unen sanat, ne värisivät hänen tajunnassaan, hän nousi ja kiirehti ulos huolimatta siitä, että näki toisten ihmettelevän. Mutta päästyään yksinäisyyteen ei hän enää kuullutkaan unen sanoja. Ne jättivät tulena polttavan jäljen hänen mieleensä.
Hän kulki pitkin virran rantaa päätyen sillalle, hän muisteli iltaa, jolloin hän ja Sten olivat sillä tanssineet, nyt oli virta kesäisen kirkas. Hän kumartui katselemaan virran kalvoon, noissa pienissä tukipylväitten takaisissa pyörteissä kisailivat sanat, hän kumartui syvälle kuuntelemaan, mutta sanat jäivät sinne alas, hymyilivät sieltä, eivätkä tahtoneet tulla ylös hänen luokseen.
Täytyykö minun koko ikäni ihmetellä, mitkä ne sanat olivat, enkö minä saa niitä koskaan tietää, ajatteli hän.
Illalla istui hän yksinään portailla, piirilääkäri, isä, äiti ja Anne Sofie pelasivat wistiä. Ilma oli sumuista. Hän istui kuunnellen — avoimin suin, tuijottavin silmin. Sanat näyttivät kisailevan kaikkialla, ruohikon äänettömässä huojunnassa, saarnien vienossa kuiskeessa, hyönteisten hennossa hyrinässä kukkien yllä, salaisuutta kuiskailtiin korvasta korvaan, oliko sen ilmitulon hetki hänellä?
Yhtäkkiä näki hän — niin selvästi, että kolea pelon puistatus vavahdutti hänen ruumistaan — näki hän papin kasvot, samanlaisina kuin unessa, tuossa aivan edessään, kalpeina, vakavina, silmät ihmeellisesti loistaen, pappi kumartui häntä kohden, kuiskasi jotakin, hän kuuli eikä kuullut, pappi näytti ikäänkuin suuresti vihastuvan, näytti tahtovan huutaa, mustana aukeni suu, Charlotte tunsi sanojen kuumottavan kasvojaan, — sitten ne haihtuivat, kaikki katosi, hän näki edessään enää vain puutarhan ja pellot, ne näyttivät keinuvan, hän kuuli enää vain kuiskeitten hiljaisen hyminän — —
Hän hiipi huoneeseensa ja meni levolle, ehkäpä uni taas tulisi, hiljaa makasi hän vuoteessaan antaen unen tunnelman tuuditella, ehkäpä hänelle ilmaistaisiin hänen elämänsä arvoitus, mitä tarkoittikaan se salaperäinen, joka häneltä kätkeytyi? Hän lepäsi odottaen, etäisyydessä näki hän unen maiseman häämöittävän, suuren vuonon, tunturin, veneen, joka lipui pimentoa kohden, nyt uni tulee ajatteli hän ja nukkui.
Herätessään aamulla tiesi hän nähneensä unta ja hän muistikin unensa: äiti seisoi keittiössä, oli tapettu sika, hän laitteli paraillaan sisälmyksiä. "Rakas äiti — joko sinä nyt aloitat jouluteurastuksen?" oli hän kysynyt, ja äiti oli vastannut: "ei voi koskaan aloittaa liian aikaisin sitä, jokaontehtävä."
Edellisen yön uni, tunnelma ja sanat olivat poissa, kaukana poissa, ainiaaksi saavuttamattomissa.
15.
Piirilääkäri oli jäänyt yöksi. Hän oli pieni, pyöreä, ahavoitunut mies, hänellä oli pienet, uteliaat silmät, pieni käyrä nenä ja pieni, pyöreä suu, hän piti itseään sievähkönä. Hän oli leskimies ja hän tähyili itselleen kaikkialta nuorta vaimoa, — Ytredalissa oli sangen yksinäistä, eikä ollut ketään, joka olisi huolehtinut hänen kahdesta pienestä lapsestaan. Maailmassa oli kyllä monta suloista nuorta tyttöä, mutta hän olisi kernaasti halunnut saada sellaisen, jolla oli hieman rahojakin. Usein hän ajatteli tuomarilan tyttöjä -milloin vanhinta, joka varmasti kykeni johtamaan suurtakin taloutta, milloin nuorinta, joka oli niin kaunis, mutta valitseminen oli kovin vaikeata, eikä heillä ollut rahojakaan. Ja niinpä hän tyytyikin vain hakkailemaan, "käykäähän minua kesällä katsomassa", sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni", nämä olivat hienoja viittauksia, ikäänkuin johdantoja, hän muistutti paksua, pientä, pyrstötöntä maatiaiskukkoa.
Tällä kertaa hän omistautui Charlottelle, joka tuntui hänestä mielenkiintoiselta. Kalvakka ja ylpeä hän oli, hän muistutti naisia, joita kuvattiin sadoissa tohtorin lukemissa kruununkirjoissa, hekin olivat kalpeita ja mielenkiintoisia. Ja Charlottekin, joka edellisenä päivänä ei ollut häntä edes huomaavinaan, seurusteli nyt vain hänen kanssaan, käveli hänen kanssaan, antoi hänelle ruusun napinreikään, kuunteli hänen juttujaan ja nauroi hänen pilojaan. Piirilääkäri pyörähteli hänen ympärillään, hermostuneena, hän näet huomasi lähestyvänsä päätöksentekoa, "tuhat tulimmaista, neiti Charlotte", sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni Ytredalissa." Eikä hän voinut olla hieman hypistämättä Charlottea.
Anne Sofie pysyttäytyi syrjässä. Äiti oli kiukkuinen. Isäkin näki sen ja murisi tyytymättömänä. Charlotte huomasi kyllä kaiken, mutta yllytti yhä tohtoria, tämän kuume nousi nousemistaan, vihdoin hän hullaantui haaveilemaan. Käsikoukkua he kävelivät mennessään maisemaa ihailemaan, tohtori tepasteli ja nyökkäili rouva Hagelle, joka katseli heidän menoaan, että komealtahan tämä näyttää. "Tuhat tulimmaista, neiti Charlotte, kyllä Ytredalinkin maisemia kelpaa katsella, teidän pitäisi tulla katsomaan minun uutta taloani."
Rakkaus ei estänyt tohtoria kuorsaamasta päivällisuntaan niin että jyrisi. Hänen tullessaan alas kahville, istui Charlotte ikkunan ääressä katsellen ulos, tohtorin tullessa hän ei edes liikahtanutkaan, tohtori jutteli ja koetti olla sukkela, Charlotte ei kuullut mitään. Levottomana asteli tohtori edestakaisin lattialla. Väsyneenä ja välinpitämättömänä katseli Charlotte puutarhaan. Tohtori kertoi erään parhaimmista kaskuistaan, sillä oli ollut aamupäivällä suuri menestys, nyt ei sille edes hymyilty. "Tänä kesänä valmistuu talooni vesijohto — sekä ensimmäiseen että toiseen kerrokseen", sanoi tohtori masentuneena. "Vai niin", vastasi Charlotte. Silloin siirtyi tohtori rouva Hagen luo keskustelemaan nousevista lihanhinnoista.
Aurinko oli laskeutumassa, pian se lakkasi näkymästä tuomarilaan, tunturi tummeni punasinerväksi, tuntui heikko tuulenhenkäys, se kaiutti kaukaista, heläjävää säveltä — iltaposti tuli. Tuota etäistä torven säveltä kuuntelisi hän koko ikänsä, se soisi hänelle sitä, mitä hän oli menettänyt.
"Ettekö ole terve", kysyi tohtori hyvästijättäessään Charlottelta. —"Kiitos — voin erinomaisesti", vastasi hän.
Äiti saattoi tohtoria rattaille, palattuaan rupesi hän kulkemaan edestakaisin lattialla ja hieromaan käsiään niin että nivelet naksahtelivat, sitten hän puhkesi puhumaan:
"Sinä voisit sentään käyttäytyä sivistyneen ihmisen tavoin, vaikka sinulla onkin hiukan sydänsuruja."
Charlotte nousi nopeasti:
"Taisin sanoa pahasti", sanoi äiti pysähtyen.
Charlotte kumartui ja juoksi ulos. Anne Sofie nosti katseensa työstään.
"Kuinka sinä saatoitkaan", sanoi hän äidilleen.
"Niin, kuinka minä saatoinkaan", vastasi äiti onnettomana. Mutta sitten hän lisäsi: "voisipa hän sentään hieman hillitä itseään."
"Helppo on niin sanoa", sanoi Anne Sofie.
He istuivat neuloen, kumpikaan ei sanonut mitään, äiti työskenteli kuin henkensä edestä. Hetken kuluttua huokasi hän syvään, hän oli johtunut ajattelemaan talvea, — pitkä talvi kummitteli jo hänen mielessään: Anne Sofie istui aina mykkänä, Charlotte oli ehkä poissa tai kenties kotonakin, mutta pahantuulisena, tuomari nukkumassa jo puoli kymmeneltä, kiivaasti käännähtäen sanoi hän Anne Sofielle:
"Miksikä sinäkin aina noin mykkänä istut."
"Mitä hyötyä puhumisesta sitten on", vastasi Anne Sofie rauhallisesti.
"Alituisella vaikenemisella ainakin on pahat seuraukset. Jos aina vain ajattelee, ajattelee vihdoin kaikkein pahinta, puhumalla saa edes jonkunverran pahaa itsestään poistumaan."
Anne Sofie ei vastannut mitään.
"Tulehan auttamaan minua illallisen laitossa."
"Tarvitaanko siinä meitä molempia? Anna se minun huolekseni."
"Hyväjumala — siksihän minä sinua pyysin, ettei minun olisi tarvinnut olla yksinäni. Istu sinä vaan rauhassa", sanoi äiti ja meni.
Charlotte ei ollut tullut kotiin illalliselle. Aterian päätyttyä alkoi tuomari latoa pasianssia, rouva Hage ryhtyi innokkaasti auttamaan häntä, se kiusasi tuomaria, peli ei tietenkään päättynyt tasan, tuomari toivotti hyvääyötä ja meni levolle.
Rouva Hage etsi kutimensa ja erään kirjan, silloin tällöin tirkisti hän Anne Sofieta, joka istui ikkunan ääressä tuijottaen tunturille, Bergeimistä loisti tuli.
"Emmekö menisi etsimään Charlottea", kysäsi äiti.
"Kyllä hän tulee", sanoi Anne Sofie.
Äiti huokasi, kutoi ja luki. Yhtäkkiä palautui hänen mieleensä jotakin nuoruudenaikaista, jotakin niiltä päiviltä, jolloinka pelättiin sisaren, täti Lovisen, menevän kihloihin juopon tohtori Reinhardtin kanssa. Hän ja Lovise olivat seisoneet pappilan veräjällä, silloin oli tohtori ajanut ohitse, humalaisena ja hurjana, hänen tuttu, suuri punaisenruskea tammansa tanssi tietä pitkin. Hän oli silloin — hän muisti sen niin selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut — hän oli kääntynyt sisarensa puoleen ja sanonut, "sinä et tee sitä, Lise". Monen monta sanaa oli hän iässään sanonut, vaieta olisi hänen pitänyt, ehkä olivat nuokin sanat merkinneet paljon Loviselle, tehneet lopun hänen epäröimisestään.
Voi, voi, monta sanaa olisi saanut jäädä sanomatta.
Jos Charlotteakin nyt kohtaa onnettomuus, -yksinäisenä ja murheellisena hän harhaili, äidin kovat sanat mielessään, — jos hän menee ja heittäytyy virtaan — —
Rouva Hage syöksähti ylös, heitti huivin hartioilleen, "minä menen etsimään Charlottea", huusi hän.
Tultuaan pihalle pysähtyi hän neuvotonna, mistä hän alkaisi etsiä. Silloin kuuli hän veräjältä hiljaista puhetta, hän tunsi Charlotten äänen. Rouva Hage tuli niin iloiseksi, että oli vähällä heti huutaa Charlottea, mutta uteliaisuus voitti,kenenkäkanssa Charlotte puhui. Hän ei tietenkään tahtonut vakoilla, mutta sittenkin läheni hän, leveästi hymyillen, parisen askelta. Tuttu oli varmasti tuo toinenkin ääni.
Mutta sitten hän pysähtyi, "sinä kuuntelet", sanoi hän puoliääneen ja palasi pitkin askelin huoneeseen.
"Nyt Charlotte tulee", sanoi hän.
"Tiesinhän minä sen", sanoi Anne Sofie.
"Niin, sinä olet viisas", sanoi äiti kulkien hyväntuulisena edestakaisin.
"Jumalaties, mitä sinäkin tuijotat. — Nyt me syömme kaakkua ja maistamme viiniä", lisäsi hän iloisin äänin.
Charlotte tuli, äiti näki hänen solakan olemuksensa portailla, "voi, hyväjumala", sanoi hän silmät kyynelissä. "Tule sisään saamaan viiniä ja kaakkua", huusi hän.
"Kiitos, en minä tahdo", vastasi Charlotte.
"Mutta ethän sinä ole syönyt illallistakaan, enkö minä laittaisi sinulle jotakin?"
"Ei, minä en tahdo mitään."
Rouva Hage ei voinut enää kauempaa hillitä itseään. —
"Missä sinä olet ollut, lapseni", kysyi hän.
"Olin kävelemässä pastorin kanssa."
"Pastorinko kanssa?" — Niin, olihan rouva Hage tuon toisen äänen tuntenut — "sepä oli hauskaa —".
Charlotte meni levolle, rouva Hage kaatoi ajatuksiin vaipuneena laseihin, vai pastorin kanssa, ja se oli pitkä kävelyretki, — sepä oli ihmeellistä, vai pastorin kanssa.
"Kyllä minä nuo lohdutteluretket tunnen", sanoi, hän ääneen, "surevaiset sydämmet avautuvat toisilleen", lisäsi hän syvällä vastenmielisyydellä. "Etkö sinä tahtoisi yhtä lasia viiniä, Anne Sofie?"
Anne Sofie istui liikkumattomana, hän tuijotti tunturilta loistavaa yksinäistä valoa, ainokaista valonpilkahdusta sieltä ylhäältä. Hän ymmärsi täydellisesti sen merkityksen itselleen, — vielä talvi - täällä kotona, — ja hän olisi taas vuotta vanhempi.
"Tulehan nyt juomaan", sanoi äiti.
Nyt sammui valo Bergeimistä. Niin äkkiä. Se puhallettiin sammuksiin. Se hukkui kuin huokaus yöhön. Anne Sofie nousi — ikäänkuin olisi tehnyt päätöksen.
"Sinäkin näytät niin kalpealta", sanoi rouva Hage.
"Olenko minä kalpea? Ei se mitään merkitse. Hyvää yötä, äiti."
”Mutta etkö sinä huolisi –?”
Anne Sofie pudisti päätään, suuteli äitiään ja meni.
Rouva Hage jäi yksikseen istumaan, hän tuijotti kolmea täytettyä viinilasia. Hänen alahuulensa työntyi eteenpäin, surullista on olla vanha ja yksinäinen, ajatteli hän, mutta nuoren yksinäisyys on onnettomuutta.
Talossa oli aivan hiljaista, varovaisesti kaatoi hän nuo kolme lasillista viiniä takaisin pulloon. Tässä talossa säästetään viiniä, ajatteli hän kaataessaan.
16.
Rouva Hage oli vierailulla täti Lovisen luona, hänellä oli mukanaan tuliaisia ja hänen kasvoillaan karehti alituisesti imelä hymy, tänään ei riideltäisi ollenkaan.
"Etkö sinä voisi istuutua mukavampaan tuoliin", sanoi täti Lovise. "Mutta sinulla on kai niin kiire. Sinä olet niitä, jotka luulevat jaksavansa juosta koko ikänsä. Rauhoituhan hiukan, äitiseni, — joko juokset tai kävelet, kuolema ei kolkastaan väisty."
"Ei minulla ole mitään kiirettä", sanoi rouva Hage, mutta jäi entiseen paikkaansa istumaan..
"Sinä tarvitsisit hieman kestitystäkin, mutta sinultapa minä melkein kaiken saan, kyllä sinä omasi maun tiedät. No — kuuluuko muuten mitään uutta? Olen kuullut, ettei lankoa huolita siltakomiteaan. Peijakas olkoon semmoisen roskajoukon virkamiehenä, joka nyt näillä seuduin määräilee, silloin kun me olimme nuoria — muistatko — istuivat he vielä ovensuussa ja siellä olikin heidän paikkansa. Mutta lankomies onkin aina ollut lallukka ja vasemmistolainen on hän myöskin ollut, nyt hän itsekin näkee, mihinkä semmoinen johtaa."
Rouva Hage ei tahtonut ruveta kiistelemään.
"Niin, kuuluuko mitään uutta? Sinun tyttäresi kiusaavat itseään silloin tällöin käymällä minua katsomassa, sitä eivät he suinkaan tee huvikseen. Tuleeko kullanmurusi, Johannes, kohdakkoin kotiin, eikö hänestä koskaan tulekaan enempää kuin osastonpäällikkö? Niin — virkamiesten lapsista ei nykyään enää tule mitään, olen sen huomannut. Nyt tulee jotakin vain talonpojista, tietämättömän ja lahjattoman tie on kyllä sileä. Virkamiesten pojista tulee alaluokkalaisia, ja tyttäret jäävät vanhoiksipiioiksi, on sekin onnettomuus. Sekin on kuulemina puikkinut tiehensä, — se, josta luulit saavasi vävypojan?"
Rouva Hage punastui. "En ymmärrä, mitä tarkoitat."
"Etpä tietenkään, siksihän sinä punastutkin. Minä näin hänestä vain vilauksen, hän istui puutarhassa, muttatytärtäsiminä katselin, ja hän näytti olevan vallan kypsä. Pahat kielet kertovat muuten sinusta, että sinä pyydystelet kaikkialta vävypoikia, milloin puhutaan tuosta kristianialaisesta vetelyksestä, milloin papista, tuosta keltaisesta talonpojankummituksesta, milloin koreasta, nautamaisesta piirilääkäristä."
"Kylläpä sinulla on suuta, Lise", sanoi rouva Hage, "jumalankiitos, että vain minä olen kuulemassa."
"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise torjuen terveellä kädellään. "Kotia tultuasi sanot kuitenkin, kasvoillasi happamenimelä ilmeesi, että kylläpä tuolla täti Lovisella on paha suu, se johtuu siitä, että hän on naimaton."
"Jollet sinä, Lovise, eläisi erakkona, et puhuisi niin paljon pahaa ihmisistä."
"En — tietenkään", täti Lovise naurahti, "sinähän olet kokenut muutakin, sinä. Olethan saanut miehen, joka ei liikoja suutaan soita, niin että voit hyvällä syyllä suositella avioliittoa." Rouva Hage otti vasunsa.
"Oli aika, jolloin ei avioliitto sinuakaan niin kovin peloittanut", sanoi hän. "Eihän se ollutminunsyyni, ettei siitä tullut mitään."
Täti Lovisen linnunsilmät levisivät, hänen keltaiset sormensa käyristyivät.
"Sinä olet mielestäsi valinnut paremman osan, sinä", sanoi hän värisevin äänin, "enkä minä sinun mielestäsi ole minkään arvoinen tämmöisenä — yksinäisenä ja lapsettomana. Mutta muistanpa hyvin erään päivän, jolloin seisoit tässä samassa huoneessa, Hagbart oli tullut kotiin, silloin sinä sanoit, että lasten synnyttäminen tämmöiseen maailmaan oli rikos." Rouva Hage oli noussut ja katseli ulos ikkunasta. "Epätoivoisena sanoo ihminen paljon, mitä sitten katuu. Siksipä kai sinäkin sanot niin monta pahaa sanaa — mutta ikävää on, ettei kahdella sisaruksella ole toisilleen muuta kuin pahaa sanottavana."
"Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise, "älä suotta pidä korkealentoisia puheita, kyllä se sinulle hyvää tekee, että saat silloin tällöin kuulla totuuden sanoja sinäkin. Pitäisit parempaa huolta nukketyttäristäsi, parhaillaan kuhertelee Charlotte papin kanssa ja Anne Sofie on talonpoikiin menevä, hän kuuluu naivan Bergeimin hauturin."
"En voi käsittää, kuka sinulle juoruaa", sanoi rouva Hage suuttuneena, "nyt minä menen", ja hän meni.
Olisikohan tuossa juorussa Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä todellakin jotakin perää?
Olihan Anne Sofie niin ylpeä. Saisiko hänkin nähdä lapsistaan tulevan talonpoikia, semmoista tapahtui nykyään kaikissa muissa säätyläistaloissa, mutta minun lapsistani ei tule, oli hän aina ajatellut. Ole Bergeim — hän oli yhtä hyvä mies kuin joku toinenkin. Mutta — sittenkin oli se mahdotonta. Hän tuli katsahtaneeksi mäkeä ylöspäin, tuolla, kunnailla, tuomarilan takana, he kulkivat kahden. Kahden!
Hän aikoi huutaa heille, — huutaa Anne Sofieta luokseen, mutta hän jätti sen tekemättä, eihän tuon kyläjuorun tarvinnut mitään merkitä, juoruista ei hän ollut koskaan välittänyt.
Hän katseli ylöspäin kunnes hänen silmänsä kyyneltyivät, ei siitäkään olisi mitään hyötyä, että hän puhuisi heille, puhuminen ei koskaan auttanut. Hän muisteli Hagbartia — sitä kertaa, jolloin hänelle oli selvinnyt, että hänen lapsensa, lapsi jota hän oli rintansa alla kantanut, oli tullut kotiin kuollakseen inhoittavan, hitaan kuoleman.
Hän ei olisi koskaan luullut, että hän kiittäisi jumalaa saadessaan vihdoinkin haudata yhden lapsistaan.
Mutta vähitellen oli hän saanut lapsensa takaisin — toisella tavoin. Hän unohti sairaan, tuhotun nuoren miehen, joka oli niin kevytmielisesti leikkinyt elämällään, ja muisteli vain pientä poikaa, joka tummatukkaisena ja suurisilmäisenä aina oli juossut hänen perässään, leperrellen ja jutellen ja hyppien innoissaan yhdellä jalalla. Hänet oli hän saanut takaisin — häntä uskalsi hän aina ajatella.
Ja tänään muistutti Lovise taas hänestä — hänen sydämmessään soi tuskanhuuto, hurja ja katkeroitunut, suojella hänen täytyi lapsiaan, suojella vaikka henkensä hinnalla. Mutta miten, päästämälläkö maailmalle vai pidättämälläkö luonansa, yhtä vähän oli kummastakaan hyötyä.
Mutta koskaan ei hän antautuisi. Jollei hän uskoisi, että hän joskus — joinakin raskaina hetkinä - on merkinnyt jotakin lapsilleen, on ollut heidän tukenaan, olisi hän valmis laskeutumaan kuolinvuoteelle. Tai ehkä oli hänen taistelunsa sittenkin turhaa, ehkä mustotti heidän yllään kohtalo, varjo, jota ei mikään rakkaus voinut hälventää? Hänet valtasi pelko, mutta yhtäkkiä hän muisti, että Hagbart oli kerran pienenä sanonut, "sinun luonasi, äiti, on aina turvallista", — ah niin, silloin olivat he pieniä, silloin tulivat he hänen luokseen. Ja ehkäpä he kerran vieläkin tarvitsevat häntä. —
Nyt hän kuitenkin kaikitenkin menisi kotiin valmistamaan päivällistä. —
– – –
— Anne Sofie ja Ole Bergeim kiipesivät mäen rinnettä, Anne Sofie edellä, Ole hyräillen perässä.
Anne Sofie pysähtyi, hän katseli alaspäin, hänen silmäluomiaan kirvelsi, häntä väsytti niinkuin hän olisi valvonut monta yötä, mutta hän ei ollut valvonut, hänen mieltään oli lakkaamatta ahdistanut hänen nukkuessaan — —
"Laulatko sinä aina", kysyi hän Olelta.
"Laulan", sanoi Ole, "olen perinyt sen taipumuksen, äitinikin laulaa aina".
"Kaipa sinä laulaessasi jostakin iloitset, ethän sinä toki vain laulamisen tähden laula?"
"En tiedä, joskus on kai mielessäni jotakin, josta koetan päästä laulamalla, äitini on melkeinpä raskasmielinen, mutta hän laulaa kuitenkin, minun mielestäni laulu päästää monesta murheellisesta ajatuksesta."
He istuutuivat mäen rinteelle. "Miksei äitisi muuta luoksesi asumaan?" "Luokseniko" — sanoi Ole venyttäen, "hän ei ole tahtonut tulla peloittamaan ihmisiä, — jos nimittäin sattuisi olemaan joku, joka voisi ajatella Bergeimiin muuttamista. Mutta ei hänen olisi tarvinnut semmoista pelätä, Bergeimiin nouseva tie on kovin jyrkkä, ei sinne kukaan muuta."
"Niinkö luulet", Anne Sofie tunsi veren takovan kaulavaltimoissaan, hänen henkeään ahdisti, "miksikä sinä niin luulet?"
Ole nousi kalpeana.
"Siksi, että hän, jolta haluaisin kysyä — ei tahdo tulla", vastasi hän hiljaa. "Tiedätkö sen — oletko kysynyt — häneltä?"
"Hän on sanonut sen minulle — kysymättä."
Anne Sofie katseli kylää, ahdistava tunne oli kadonnut, hän oli rauhallinen, hän tunsi muuttuneensa aivan toiseksi ihmiseksi, tuolta alhaalta hohti tuomarila valkoisena ja viehättävänä suurten puitten lomitse ja tuolla ylhäällä, tunturin jyrkällä rinteellä, oli Bergeim.
"Kuulehan Ole", sanoi hän hitaasti, rauhallisesti kuin kertoisi hän kaskua ja sisimmässään ihmetellen ja peläten omaa rauhallisuuttaan, "eräänä iltana katselin minä Bergeimiä. Tie sinne on jyrkkä, se on totta, muttei niin jyrkkä, ettei sitä voisi kulkea. Minä katselin Bergeimiä, tuvasta loisti tuli, ja kun se sammutettiin päätin minä — päätin minä kulkea tuota tietä, päätin minä tulla."
Sanottuaan tämän heittäytyi hän pitkälleen maahan, hän ei itkenyt, jospa hän olisikin saanut itkeä, koko hänen ruumiinsa vavahteli, hän painoi kasvonsa maahan, kanervat repivät häntä.
Kalpeana polvistui Ole hänen viereensä, hän kumartui eteenpäin ja tarttui hänen olkapäihinsä, hän koetti nostaa, mutta Anne Sofie tempautui irti. Ole nousi ja seisoi katsellen häntä, antoi hänen olla rauhassa kunnes hän oli tyyntynyt. Anne Sofie nousi vihdoin istumaan ja ojensi kätensä Oleile.
"Minun ei pitäisi nyt olla tämmöinen", sanoi hän koettaen hymyillä, "en tiedä, mikä minuun tuli, - älä ole pahoillasi —"
"Tarkoitatko sinä — täyttä totta?"
"Tarkoitan tietenkin", vastasi hän naurahtaen lyhyesti.
"Ja — ja noin vähän sinä siitä iloitset", sanoi Ole, kasvot kalpeina, poispäin katsoen.
"Ei, ei", hän hypähti seisomaan, "minä olen iloinen, Ole, minä olen iloinen, älä käsitä minua väärin". Hän tarttui Olen käteen, mutta päästi sen heti. "Meidät voidaan nähdä tieltä, sitten — —", väristys kulki kautta hänen ruumiinsa. "Älä muistele, minkälainen minä nyt olen. Teetkö, mitä minä pyydän? Annatko minun mennä kotiin — yksinäni?" Hätäisesti hipaisi hän Olen otsaa. — "Illalla sinä tulet minua tapaamaan. Mutta nyt minun täytyy mennä kotiin yksinäni."
Anne Sofie kulki polkua alaspäin, kerran hän kääntyi viittomaan taakseen, Ole seisoi yhä, liikkumattomana, hän ei edes nyökännyt vastaukseksi.
Veräjällä pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti ylöspäin, Ole oli istuutunut, hänestä tuntui, että kaikki oli nyt ratkaistu, peruuttamattomasti, katuiko hän?
Hän löysi äidin arkihuoneesta, rouva Hage istui lukemassa, Anne Sofie asettui äidin tuolin taakse ja siveli hitaasti hänen hiuksiaan.
"Äiti — minulla on sinulle jotakin sanottavaa", sanoi hän, "ja minä pyydän sinua ilmoittamaan sen isällekin."
Rouva Hage laski kirjan kädestään.
"Onko se jotakin pahaa", kysyi hän pelokkaana.
"Minä olen mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa", sanoi Anne Sofie.
Äiti tuijotti noita sanoja, häntä halutti huutaa, tuo ei ole totta, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt, sinä olet elänyt murheessa ja yksinäisyydessä, sinä et ole tahtonut tuota.
Mutta katsahdettuaan Anne Sofieta, nähtyään hänen kalpeana seisovan, silmissään ihmeellinen, suljettu ilme, painoi hän kätensä sydämmelleen ja sanoi itselleen, nyt ei ole sinusta kysymys, ja nousi ja veti kiivaasti tyttären syliinsä.
"Olkoon se sinulle onneksi, lapseni."
Kuuma aalto läikähti kautta Anne Sofien ruumiin, kaikkea muuta oli hän odottanut, varoituksia, huokauksia, surua, ensimmäistä kertaa hän täysin tunsi äidin hellyyden ja lämmön, hän purskahti itkuun.
"Kiitos, äiti", nyyhkytti hän.
"Älkäämme nyt itkekö", sanoi äiti itkien hänkin, "vaan olkaamme iloisia. Vaikka meidän täytyykin erota ja vaikka kaikenlaisia vaikeuksia syntyy, kuten itsekin arvaat, niin elämässä on sittenkin vain yksi asia, joka tuottaa onnea: rakastaminen ja rakastettuna oleminen."
Hän meni heti kertomaan uutista tuomarille. "Isä ei saa luulla, että salaamme häneltä jotakin", oli hän sanonut, kulkiessaan pihan poikki hieroi hän tarmokkaasti käsiään ja ajatteli, että nyt minä sanon hänelle tämän niin, ettei se hänestä tunnu onnettomuudelta, joka on meitä kohdannut.
Tuskastuneena nosti tuomari katseensa työstään, rouva Hagen tullessa kanslia-aikana aavisti hän aina rahojen olevan kyseessä. "En minä nyt tullut rahan tähden", sanoi rouva Hage koettaen tehdä äänensä iloiseksi. Sitten on jotakin muuta pahaa odotettavissa, koska hän tuolla äänellä puhuu, ajatteli tuomari.