"Minulla on sinulle jotakin mieluista kerrottavana", sanoi hän, "AnneSofie on mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa".
"Ole Bergeimin", ähkäisi tuomari, "hauturinko kanssa?"
"Niin —", sanoi rouva Hage hieroen käsiään.
Tuomari nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, hänen suunsa mutuili parran peitossa.
"Talonpojan kanssa", sanoi hän hiljaa ja pysähtyi ikkunan ääreen, "köyhyyteen —"
"Minä luulen, että lapsi on onnellinen", sanoi rouva Hage, "olkaamme mekin hänen kanssaan. Ole on hyvä poika, enpä tiedä ketä pitäisin näillä seuduin häntä parempana."
Tuomari loi häneen raskaan katseen. "Minusta tuntuu joka päivä siltä kuin olisi minulla täällä vain vihamiehiä", sanoi hän, "ystäviä ei minulla ainakaan ole. Jos minua kohtaa vastoinkäyminen, iloitsevat he, vain pahansuopaisuutta on heillä meitä kohtaan, he tahtovat työntää meidät syrjään, — ja nyt — nyt on Anne Sofie mennyt kihloihin talonpojan kanssa."
Hän huoahti raskaasti.
"Älkäämme suotta näytelkö komediaa ja puhuko niinkuin olisimme hyvinkin tyytyväisiä, eihän sille mitään mahda, mutta surullista se on."
"Meidän ei pitäisi ajatella itseämme."
Mutta tuomari ei kuunnellut.
"He kuristavat meitä kurkusta. Vallan ovat he ottaneet meiltä jo aikoja sitten, kunnioituksen unohtaneet, köyhyydellä he meitä uhkaavat, ja nyt he vievät meidän lapsemmekin."
"Sano mieluummin, että me saamme uuden lapsen, — että me tulemme heitä lähemmäksi", sanoi rouva Hage urhoollisesti.
Tuomarin kasvot vääntyivät.
"Vanha, arvossapidetty suku. Niin — minä tiedän, mitä sinä tahdot sanoa — enkä minä pidäkään meitä talonpoikia parempina. Parempina", hän puhalsi. "Ole Bergeimin suku on myöskin vanha ja arvossapidetty, en minä sitä tähtää, mutta sinä tiedät vallan hyvin, että ero on sittenkin liian suuri. Ajatustapa ja tuntemistapa ovat erilaiset, — jokapäiväisessä elämässä ilmenee kiusallisia eroavaisuuksia — elintavassa, käytöksessä, työskentelyssä. Ei, ystäväni, me juuri olemme hänet kadottaneet, kadottaneet pienen talon raskaaseen elämään. Heidän piiriinsä tulee hän kuulumaan — eikä Ole meidän."
"Et suinkaan sinä aio lapselle sanoa kaikkea tuota?"
"En. Ei se ole tarpeellista. Eikä se mitään hyödyttäisi."
Katkeroituneena kohautti hän raskaita olkapäitään.
"Ja — mikä hän sitten on! Norjalaisen virkamiehen tytärraukka.Kuuluuhan hän siihen säätyyn, jota kaikki halveksivat ja pilkkaavat.Eihän hänellä ollut muuta menetettävää kuin mitä sivistys ja kasvatusolisi voinut suoda, se ei ole siis hänelle riittänyt."
"Me elämme toista aikaa, Hage."
"Aika kuin aika, ihmiset ovat aina samanlaisia. Vaikka aika olisi kuinka toinen, vie Bergeimin elämä hänen nuoruutensa parissa vuodessa. Vaikka aika olisi kuinka uusi, on häntä kiusaava aterioiminen ihmisten kanssa, jotka eivät käytä veistä eikä haarukkaa, niin, niin, ehkäpä Ole käyttääkin, mutta vanha Mari ei käytä eikä Lassi, velimies, hehän ovat nyt hänen lähintä sukuaan. Heidän piiriinsä hän kuuluu. Meikäläisiin — ei hän enää kuulu."
"Mutta Hage — onhan hän meidän lapsemme."
Tuomari repi partaansa.
"Hän on tehnyt valintansa. Eikä perheen lapsena oleminen merkitse vain sitä, että jollakin on kirkonkirjoissa vissit vanhemmat. Niin, niin — en minä tahdo lisätä kiveä kuormaan, toivotan lapselle onnea. Sekä hänelle että Olelle."
Ja terävästi hän lisäsi:
"Onko Ole Bergeim se vävypoika, jota sinä olet toivonut?"
"Ei — jumalanähköön."
"Hyvä. Me olemme siis yhtä mieltä. Mutta aina kun on jotakin, josta me emme kumpikaan pidä, täytyy minun sanoa totuus, sinä koetat koristella, ja sitten käyn minä kovasydämmisestä. No niin — minulla on paljon työtä." Rouva Hage meni. Mutta ei sisään, häntä ei haluttanut nyt heti tavata Anne Sofieta, hänen mielensä kaipasi virkistystä, hän lähti hetkeksi maantielle kävelemään, kävellessään palautti hän mieleensä kaiken, mitä oli kuullut tuonlaisista avioliitoista, niin, olivathan ne joskus hyvinkin menestyneet, jopa erittäinkin hyvin.
Hän pysähtyi. Tuolta tienkäänteestä tuli Charlotte ja pastori.
Ei — tänään —
Pastori tervehti, "teidän tyttärenne ja minä olemme tehneet pienen kävelyretken."
"Näen sen", sanoi rouva Hage kuivasti. "Isä on kysellyt sinua, sinä olet varmaankin luvannut valmistaa jonkun työn tänään. Mutta oletkin kai, kuten Maria, valinnut paremman osan", kiukkuisena sähisi rouva Hagen ääni.
Pastori kiiruhti hyvästelemään, hän kiirehti peltojen poikki tavallista pitemmin askelin, taisipa hän pistää juoksuksikin, rouva Hagea nauratti.
Mutta pian hänen kiukkunsa taas palasi, "missä sinä vetelehditkään", sanoi hän tarttuen Charlotten käsivarteen, "juokset pitkin maantietä vanhan papin perässä. Etkö sinä häpeä? Eikö sinulla ole ollenkaan itsekunnioitusta?"
Charlotte pakeni huoneeseensa, äidin sanat eivät häneen sattuneet, hänellä oli muuta ajateltavana.
Siinä ei enää ollut epäilemistä — hänen tarvitsi vain kulkea pappilan ohitse laaksoon päin, niin hän tuli heti, semmoinen valta oli hänellä todellakin pastoriin. Ja aina puhui hän siitä, kuinka tuska yhdisti ja kuinka hän koko ikänsä oli kaivannut iloa ja kohdannut vain pimeyttä, katkeraa murhetta. Mutta kun hän oli vastannut, ettei hän usko iloon elämässä, oli pastori heti kääntänyt kelkkansa ja puhunut siitä, kuinka kaksi surua etsii lohdutusta toisistaan — —
Charlotte istui kokoonkyyristyneenä sängyssään, kuinka se tuntuikaan ihmeelliseltä, houkuttelevalta, ja sittenkään, ei, menneinä päivinä olisi se tuntunut hänestä naurettavalta, — vaikka hänessä olikin jotakin suurta, syvää, jotakin kaikista muista eroavaa. Jollei hän vaan olisi sipsuttanut ja jollei hänellä olisi ollut tuota saarnanuottia, — koko ikänsä sanoi hänetsineensäjumalaa, tuo ihmeellinen vakavuus, tuo intohimoisuus melkein peloitti.
Luulikohänehkä, ettei hän voisi unhoittaa tuota toista, ettei mikään voisi hävittää hänen muistoaan? Hän nousi ylös vuoteelta ja aukaisi erään lipaston laatikon, josta hän löysi pienen käärön, se sisälsi muutamia pikkuesineitä, kaksi korttia, oljesta punotun onnensormuksen, kolme forelliperhosta, jotka hän aikoinaan oli kätkenyt ja joita Sten ei ollut muistanut pyytää takaisin, enempää ei käärössä ollut. Parasta oli, että hän ne hävitti, muistojen jumaloiminen on vaarallista, oli pastori sanonut, haudatkoot kuolleet vainajansa —
Unohtaa —. Ylpeä hän olisi, niin ettei kukaan ymmärtäisi, kukaan aavistaisi —
Hän kumartui aarteensa ylitse ja itki.
– – –
Illallinen oli syöty. Tuomari oli mennyt levolle, rouva Hage istui kirjoituspöydän ääressä kirjoittaen Johannekselle, hartaasti pyysi hän Johannesta tulemaan kotiin, hänen täytyi saada hieman neuvotella jonkun kanssa.
Anne Sofie oli mennyt puutarhaan tapaamaan Olea, taivas oli pilvessä, puuskauksittain kohahteli tuuli saarnipuissa. Hän oli väsynyt ja iloton.
Hän kuuli Olen tulevan — hitaasti ja varovaisesti — hän tuli pelloilta päin.
"Sieltäkö sinä tulet", kysyi Anne Sofie ihmetellen.
Niin — sieltä hän tuli. Hän olikin, totta puhuen, jäänyt mäenrinteelle, eikä ollutkaan mennyt kotiin, kävellyt hän oli ja odotellut, — arvellen, ettei se sittenkään ollut täyttä totta, lisäsi hän ääni värähtäen.
"Poika raukka", sanoi Anne Sofie hipaisten hänen olkapäätään. "Tule —"
He istuutuivat huvimajaan, puut valittivat vienosti tuulessa.
Anne Sofie otti Olen käden kättensä väliin, suuri se oli ja karkea, mutta se oli hänen. Hän kumartui ja suuteli sitä.
Ole vavahti. Niin rajusti, että Anne Sofie oli vetäytyä takaisinpäin. Silloin, odottamatta, kietoi Ole kätensä hänen ympärilleen, veti häntä luokseen niin että teki kipeätä, Olen sormet puristivat hänen käsivarttansa, Olen käsi kiertyi hänen povensa ympäri, hän tunsi että Olen kasvot olivat lähellä hänen kasvojaan, hän tunsi vieraan hengityksen huokuvan suutaan vasten, ja uuden, ihanan, voimakkaan tunteen valtaamana, jonka synnytti antamisen ja saamisen, toisen omana olemisen ja omistamisen ilo, kietoi hän kätensä Olen kaulaan, suuteli häntä ja painautui hänen rintaansa vasten.
17.
Etuhuoneen avonaisella ikkunalla nuokkui kaksi kirjuria, he ruokkivat kyyhkysiä, jotka kuherrellen astelivat edestakaisin ikkunalaudalla, ja samalla he hakkailivat pikkuista neiti Svendseniä, joka asetteli kirjoituskonetta käyttökuntoon, oli lämmintä, lomankaipuuta väreili ilmassa, kirjurit eivät voineet sivuuttaa toisiaan käytävissä kysymättä, "milloinka te pääsette lomalle?" Nuo kaksi kirjuria ruokkivat kyyhkysiä, hakkailivat ja ihmettelivät, että milloinkahan osastonpäällikkö Hage tänä vuonna lähtenee lomalle; heidän tätä aprikoidessaan saapui osastonpäällikkö.
Hän tervehti ystävällisesti, hänkin tuli ikkunan luo kyyhkysiä katselemaan, hänkin ruokki niitä; mutta sittenkin poistuivat kirjurit heti ja kyyhkyset lensivät tiehensä. Osastonpäällikkö Hage ei tuonut viihtymystä tullessaan, ja kun hänen piti ruokkia kyyhkysiä, kierähtelivät herneet kadulle.
Neiti Svendsen ihaili osastonpäällikkö Hagea, mutta pelosta pamppailevin sydämmin. "Hän on herrasmies", sanoi neiti Svendsen tuijottaen hurmaantuneena puhekumppaniinsa, "hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa eikä koskaan kieltänyt lomapäivää". "Mutta", lisäsi hän, "hauska hän ei ole — sellainen kuin esimerkiksi osastonpäällikkö Nekkelrud, Hellu."
Hage ei sulkenut ovea perässään, parisen kertaa kulki hän konttoristaan etuhuoneeseen ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut pakista hetkisen, ja neiti Svendsen odotti jännittyneenä, kuten joka päivä, sanoisiko hän jotakin, mutta Hage ei koskaan virkkanut ainoatakaan sanaa. Ja mieluummin olisi neiti Svendsen antanut verenhimoisten tiikerien repiä itsensä kappaleiksi kuin olisi itse sanonut jotakin - muuta kuin tuiki välttämätöntä, työtä koskevaa - vähemmällä ei häntä voitaisi pakoittaa puhumaan: "sillä minä pelkään häntä niin että", sanoi hän. Osastonpäällikkö Hagea kunnioitettiin koko virastossa, hänen ulkomuotonsa olikin kunnioitusta herättävä. Hän oli sangen kookas ja leveäharteinen, hieman etukumarainen, hänen parrattomat kasvonsa olivat pitkät ja kapeat, suu oli kaunis, hieman, tuskin huomattavasti, vino, "ei niin hituistakaan vino", sanoi neiti Svendsen. Nenä oli suuri ja kaunismuotoinen, silmät hyvin tummat, neiti Svendseniin vaikuttivat ennen kaikkea juuri silmät, nesäihkyivät. Niiden katsetta ei hän voinut kestää. Hagen korkeata ja leveätä otsaa reunustivat mustat hiukset, joissa siellä täällä oli suuria harmaita täpliä, ei harmaantuvia, mustaa ja valkosta oli rinnakkain. Hän oli komea mies.
Ryhdikkäänä ja komeana käveli hän etuhuoneessa ja omassa konttorissaan, kädet selän takana, katsahtaen silloin tällöin neiti Svendseniin ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta virkkamatta kuitenkaan mitään. "Yksinäinen kuin kuningaskotka", ajatteli neiti Svendsen ruveten naksuttelemaan kirjoituskoneellaan, "jos hän tahtoisi ryöstää minut, seuraisin häntä heti paikalla", ajatteli hän väristen, "se olisi minun kuolemani."
Yhtäkkiä sulki osastonpäällikkö oven, neiti Svendsen sävähti, kuten joka päivä ennenkin, hän huoahti pettyneenä ja jatkoi kirjoittamistaan.
Hage seisoi pöydän ääressä papereita tarkastellen, joka aamu valtasi hänet syvä vastenmielisyys päivän aherruksen aloittamista kohtaan, paperien penkomista, samojen kirjoitelmien lukemista kymmenenteentuhanteen kertaan, hänessä heräsi voimakas halu sivaltaa ne kaikki lattialle. Hän lysähti tuoliin ja rupesi tuijottamaan kattoon. Jumala ties, keksisikö kukaan mitään muutosta, vaikka minä istuisin tässä kattoon tuijottamassa koko vuoden, ajatteli hän. Eiköhän kaikki menisi yhtä hyvin entistä latuaan. Kuluisi ainakin kymmenen vuotta ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.
Suurella, voimakkaalla kädellään harasi hän tukkaansa, veti tuolin lähemmäksi pöytää ja kävi kiivaasti työhön käsiksi. —
— Osastonpäällikkö Hagen erinomainen kyvykkyys oli koko hallituksen tiedossa, hän olisi voinut päästä pitkälle, jos hänellä vain olisi ollut enemmän kunnianhimoa. Hänen virkauransa alku oli ollut enemmän kuin lupaava, aikoinaan oli hän ollut keskushallituksen nuorin osastonpäällikkö. Nyt hän oli neljänkymmenen ikäinen, hänestä olisi voinut tulla toimistonpäällikkö, jos hän olisi ollut hieman suositumpi. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin, mutta hänestä ei pidetty. Varsinkaan eivät valtioneuvokset häntä sietäneet, kuuluivatpa he sitten mihinkä puolueeseen tahansa, hän ei vähimmässäkään määrässä kunnioittanut heidän politiikkaansa ja hänen omavaltaisuutensa oli erittäin tunnettu.
Hän teki mitä hän tahtoi, sillä hänen työnsä oli aina virheetöntä, tahtonsa hän alati pani täytäntöön, mutta muotoon ei moite pystynyt. Vaikka pienenä, harmaana ja happamena tuolissaan istuva toimistonpäällikkö Trulsen oli itsepäisimmällä tuulellaan, vaikka oli kyseessä kummanko määräyksiä oli seurattava, osastonpäällikönkö vai hänen, ei koskaan syntynyt kiistaa, toimistonpäällikkö pelkäsi, hänkin pelkäsi noita silmiä, jotka säihkyivät, hänen täytyi tyytyä panettelemaan häntä hänen selkänsä takana.
Parisen vuotta sitten oli toimistonpäällikkö keksinyt oivallisen juonen: Hagesta tehtäisiin piirikunnan päällikkö. Hän keskusteli valtioneuvoksen kanssa, tämä suostui suunnitelmaan, he halusivat kumpikin kernaasti päästä Hagesta; jos Hage vain hakisi, olisi hän itseoikeutettu.
Mutta hakiko hän! Valtioneuvoksen hieman kömpelö into sai Hagen tekemään johtopäätöksiään, mitä innokkaammin valtioneuvos puhui, sitä vinommaksi tuli Hagen hymy, "ei, herra valtioneuvos", sanoi hän vihdoin, "en minä anna itseäni niin helpolla karkoittaa."
"Karkoittaa", hämmästyi valtioneuvos, hän luuli aina kykenevänsä salaamaan tarkoituksensa, hänhän oli politikko, "erittäin mielellämme me teidät pitäisimme."
"Teidän harras toivomuksenne täyttyköön siis", vastasi Hage, "jos minun kerran on oltava tarpeettomana ihmisenä, niin miksenpä olisi yhtä mielelläni osastonpäällikkönä kuin piirikunnan päällikkönä tai vaikkapa valtioneuvoksena?"
Valtioneuvoksen silmät tulivat pyöreiksi kuin napit, osastonpäällikkö näytti siltä kuin olisi hän sanonut soman kohteliaisuuden, mutta olipa tuo ennenkuulumattoman hävytöntä —?
"Tarpeetonko", sanoi valtioneuvos surkealla äänellä, "virkamies, jolla on aloitekykyä —"
Hage nosti suurta kättään.
"Juuri niin. Siinähän se pulma onkin. Minullaeiole aloitekykyä ja siksipä minä en sovikaan piirikunnan päälliköksi."
"Te teeskentelette", sanoi valtioneuvos, "onhan teidän kyvykkäisyytenne tunnettu."
Hage kumarsi.
"Kiitän. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä olen erinomainen osastonpäällikkö. Mutta minulla ei ole aloitekykyä. Tästä voinee ehkä tehdä joitakin päätelmiä osastonpäällikönviroista — jätän päätelmät valtioneuvoksen tehtäväksi."
Ja Hage jäi osastonpäälliköksi.
Jääminenoli luonteenomaista koko hänen elämälleen. Hänellä ei todellakaan ollut aloitekykyä.
Sitä jo osoitti sekin, että hän oli asunut viisitoista vuotta samassa huoneustossa.
Muuttaessaan kerran eräästä epäkodikkaasta täysihoitolasta — kaikki täysihoitolat olivat hänen mielestään epäkodikkaita — oli hän keksinyt asunnon muutamasta vanhasta, puisesta huvilasta Briskebyssä, rappeutuneesta puutalosta, joka sijaitsi vielä rappeutuneemmassa, vanhassa puutarhassa. Talon omisti konttoristi Bisgaard, joka, asuen itse toisessa kerroksessa, oli vuokrannut ensimmäisen eräälle leskirouvalle, tämän leskirouvan luona asui Hage, hänen kuoltuaan oli Hage vuokrannut koko huoneuston, — hän oli hankkinut itselleen pienen omaisuuden, hän oli liikemies. Hänellä oli kolme huonetta, keittiö, palvelijattaren huone ja vanha taloudenhoitajatar, täällä oli hänen kotinsa.
Oli mahdotonta, että hän muuttaisi. Vaikka tuossa vanhanaikaisessa talossa oli paljon puutteita, ja aina ne vaan lisääntyvät, Bisgaardin lapsilauma kasvoi vuosi vuodelta, ei mikään maallinen mahti olisi voinut karkoittaa häntä tuosta vanhasta talosta ja vanhasta puutarhasta. Täällä oli kaikella vakituinen paikkansa, vanhoilla tuoleilla ja pöydillä, maalauksilla, hän oli vaatimaton taiteen kerääjä, kirjoilla ja pianolla. Nuo esineet muodostivat hänen maailmansa, jokaisessa niistä oli hieman häntä itseään, ne muistuttivat häntä, tyylikkäinä, erikoisina, jylhähköinä.
Hauska ei hän ollut, ei kotona eikä konttorissa. Kun osastonpäällikkö Nokkelrud, viraston humoristi, kohtasi Hagen käytävässä ja kertoa sujautti kaskun tai sukkeluuden, suhtautui Hage siihen aina sydämmellisellä ymmärtämyksellä, kykenipä hän sattuvalla sutkauksella jatkamaankin juttua. "Hän on, hitto vieköön, nokkelampi kuin minä itse", sanoi osastonpäällikkö Nekkelrud kirjuri Lassenille, "mutta nauratko sinä hänen sukkeluuksilleen, nauranko minä — piru vieköön, sitä me emme tee, ja sukkeluuksille pitäisi kai nauraa."
Joka päivä istui osastonpäällikkö Hage järkähtämättömästi työssään kello kolmeen asti. Kirjurit kulkivat huoneesta toiseen varpaillaan, kaikki työskentelivät ahkerasti hänen konttorissaan. Kirjuri Lassen, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, siirrettiin parisen vuotta sitten Hagen konttoriin, tämän pahaatarkoittavan kujeen oli toimistonpäällikkö keksinyt. Hage kutsui Lassenin luokseen, he olivat koulutovereita ja sinuja.
"Nyt sinä olet minun miehiäni", sanoi Hage, "on päivän selvää, ettei sinua voi miksikään muuttaa, laiskuriksi sinä jäät lopuksikin ikääsi, sinun luonteesi on semmoinen ja sitä vastaan sinä turhaan taistelet. Mutta minä vaadin sinulta, — että sinä oletahkeralaiskuri."
Tästä hetkestä alkaen istui Lassen järkähtämättömänä tuolillaan; tuijottaen jotakin paperia, koko virasto luuli, että hän työskenteli, vihdoin luuli hän niin itsekin.
"Käsittämätöntä", sanoi toimistonpäällikkö viheriäisenä kiukusta.
Kellon lyötyä kolme lähti Hage virastosta. "Haluaisin kernaasti neuvotella kanssanne iltapäivällä", sanoi toimistonpäällikkö kohdatessaan hänet portaissa. — "Huomenna", vastasi Hage hämmentymättä. Näin hän teki aina. Mikään mahti ei voinut pidättää häntä konttorissa iltapäivällä. Hän saattoi ottaa työtä kotiin, mutta virastossa hän ei näyttäytynyt kello kolmen jälkeen.
"Jumalaties, mitä hän puuhailee iltapäivisin", sanoi toimistonpäällikkö, joka itse harhaili virastossa aamusta iltaan, "ja kuinka hän ehtii saada aamupäivällä kaiken tehdyksi." —
— Hage poikkesi virastoväen virrasta, jonkun matkan päässä virastosta kääntyi hän eräälle sivukadulle, hänellä oli oma tiensä virastoon ja sieltä kotiin, se ei tosin ollut lyhin, mutta sillä ei hänen tarvinnut pelätä seuraa.
Hän kulki hitaasti antaen lämpimän suvi-ilman, jossa vielä oli keväistä raikkautta, hivellä pois konttorin ummehtuneisuuden. Heikot tuulahdukset toivat tullessaan syreenien tuoksua linnanmäeltä, suuri ja rauhallinen, valkoinen pilvi lepäsi suviuntaan Ekebergin yllä.
Ennen sisällemenoaan harhaili hän hetken vanhassa puutarhassa. Tummarunkoisten lehmusten vaimentamana ja siivilöimänä hiipi auringonvalo puutarhaan, auringon valaiseman lehvistön alla vallitsi sulotuoksuinen viileys. Hage pysähtyi mustalle, multaiselle käytävälle, tuo suloinen tuoksu toi hänen mieleensä kotoiset lehmukset, tuomarilan lehmukset siellä lännessä — —
Lännessä! Hän meni sisään odottelemaan päivällistä, hän harhaili edestakaisin huoneissa, lännessä, ajatteli hän, kevyt, suvinen ilma väreilee tunturien yllä, — niin, tunturien. Harmahtava polku soluu myrskyisen veden partaalla — lahden pohjukassa on pienoinen tupa — —
Hän hieroi voimakkaita käsiään toisiaan vasten, toinen käsi oli nyrkissä toisen sisässä, hän ei hieronut kämmeniään kuten äiti. Hän pysähtyi pienen maalauksen eteen, se esitti poikaa, joka rankkasateessa onki vähäisen joen rannalla, se oli pienoinen, sievä kuva, aiheen tähden hän sen oli ostanut. Siinä oli länsimaan tunnelmaa.
Vastaleivottuna lakimiehenä oli hän ollut vähällä asettua asianajajaksi kotiseudulleen länteen, mutta silloin olivat kaikki hänen tuttavansa käyneet hänen kimppuunsa, oliko hän ehkä päästään vialla, hänkö joka oli suorittanut näin loistavan tutkinnon, joka oli niin lahjakas, hänkö hautautuisi asianajajaksi johonkin etäiseen länsimaansopukkaan. Stipendin saaminen esti päätöksen toteutumisen.
Mutta usein seisoessaan katselemassa rankkasateessa onkivaa poikasta, kuten tänäänkin, ajatteli hän, että eiköhän hän olisi tehnyt yhtä viisaasti seuratessaan haluaan — tai yhtä tyhmästi — kuin jäädessään tänne, — tätä tyhjemmäksi ei elämä olisi voinut tulla.
Mutta rakkaimman keppihevosensa olisi hän silloin menettänyt, — kotiseudun kaipuun, matkan, virran, tunturien kaipuun. Suloisen ikävän, jonka synnyttää hämyiseen etäisyyteen haipunut todellisuus.
Hän katseli kuvaa ja katsellessaan hän ikäänkuin unohti, missä hän oli, mitä hän katseli, unohti itsensä, ajatuksettomana ja tunteettomana hän seisoi, salaperäinen, suloinen värinä karehti hänen ruumiissaan, jotain ihmeellistä, outoa virtasi hänen luokseen, virtasi hänen sisimpäänsä, kuiskaillen, hyräillen, hiljaa humisten. Hän sulki silmänsä, häntä pyörrytti.
Näin hän seisoi, tiedotonna. Mutta hetken kuluttua hän ikäänkuin heräsi, tietoisuus ikäänkuin kuiskaili hänelle hänestä itsestään, semmoista lienee seisoa puuna maan kamaralla, etäistä, onnellista; yhtäkkiä oli tunnelma poissa, tuskallisin tuntein palautui hän todellisuuteen, kipeä tempaisu irroitti hänet tunnelmasta.
Hän kulki peilin ohitse ja katseli kuvaansa hetkisen — voimakkaita kasvojaan, ne näyttivät kuvastavan ruumiillistunutta tarmoa, ja kuitenkin oli hänessä kaikki kuollutta.
Kävellessään huoneessaan koetti hän välttää peilin läheisyyttä, mutta nytpä hän sattuikin kulkemaan kirjoituspöytää kohden, hän muisti olevansa äidilleen velkaa kirjeen, saatana, sanoi hän, kuinka vaikeata on saada itseään pakoitetuksi kirjoittamaan. Päivällinen oli valmis. Syötyään asettui hän levolle, joka päivä nukkui hän tunnin ja hän oli niin piintynyt tapoihinsa, että ellei hän saanut nukkua päivällisuntaan, oli hän huonolla tuulella koko lopun päivää.
Hän nousi päivällislevoltaan, kiiskottelihen, pudisteli itseään, harhaili edestakaisin huoneessa, otti kirjan hyllyltä, lukaisi sitä, asetti sen takaisin paikoilleen, patsasteli jonkun maalauksen edessä, heläytti pianoa, — nousi taas — —
Vihdoin hän pysähtyi kirjoituspöytänsä eteen, katseli sitä hetken peukalot liivintaskuissa, aukaisi sitten erään laatikon, — lukko rasahti, kuullessaan lukon rasahduksen sulki hän toisen silmänsä. Hän otti laatikosta suuren, paksun, jäykkäkantisen vihon.
Hän piti päiväkirjaa.
Vihon kanteen oli painettu sanat acta diurna.
Hänenlaisensa pitkä miehenrumilas, neljänkymmenen ikäinen, piti vielä päiväkirjaa, — tuhlasi aikaansa panemalla paperille ajatuksiaan ja pieniä arveluitaan, — tapahtumista ei hän toki sentään kirjaa pitänyt.
Istuutuessaan kirjoittamaan tunsi hän aina olevansa hämillään, tuo rauhallinen huone juhlallisine kalustoineen näytti ikäänkuin häpeävän hänen puolestaan, ikäänkuin tuntevan kehystävänsä naurettavaa miestä. Varsinkin tuntuivat hänestä kirjat, seinää kiertävillä pitkillä hyllyillä olevat oikeat kirjat, tekeytyvän jäykkäniskaisiksi ja sokeiksi.
Niin, hän piti päiväkirjaa ja hän rakasti päiväkirjaansa, se oli hänen pienen pientä päihtymystään, hetkellistä itsensä unhoittamista, leppoisaa itsensä ihailua, saihan hän tästä hinnasta olla hieman naurettavakin.
Hän piirteli päiväkirjaansa poliittisia mietelmiä, niitäkin. Ja tämäkin teki hänet mielestään naurettavaksi. Hän olianarkisti.Yhteiskunnankumooja. Mies, joka itsekkäästi sulkeutui huoneeseensa, vailla taloudellisia huolia, joka ei sietänyt odottamatonta vierasta, joka piti päivänsä turmeltuna, jollei kaikki mennyt kuin nuottien mukaan, joka ei koskaan syönyt muita kuin mieliruokiaan — oli anarkisti, teoreettisestipa tietenkin.
Kun kerran — ehkä jo piankin — köyhälistö alkaisi selvitellä välejään porvarien kanssa, saavuttaisiin tällekin tarpeettomalle puuhuvilalle, pahalta haisevia, veren tahraamia miehiä tunkeutuisi hänenkin asuntoonsa, he löytäisivät hänet kirjoituspöydän äärestä, horjumattomana ja loukkaamattomana, pitäen päiväkirjaa edessään kuin kilpeä ja todistuskappaletta; innostuneesti hän tervehtisi heitä sanoen: "veljet, minä olen anarkisti!"
Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan, hän oli käynyt vakavaksi, tämä oli täyttä totta, hän oli syvästi kiintynyt työhönsä, vaikka hänellä olisi ollut yleisönään kokonainen kansakunta, ei hän olisi voinut olla sen hartaampi, ja hänellä oli vain yksi lukija, hän itse, mutta sittenkään ei hän kyennyt kirjoittamaan vain itseään ajatellen. Hän piti kirjallista aherteluaan suuressa arvossa. Hän oli ahkera taloudellisten ja yhteiskuntapoliittisten teosten lukija, mietelmiään luetun johdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa, arvostelujaan ja teoriojaan, ehkäpä ne kerran tulevat päivänvaloon, ajatteli hän kirjoittaessaan ja lisäsi: senkin narri — ikäänkuin puolustaakseen itseään omilta hyökkäyksiltään.
Hän kirjoitti reippaasti, sivun toisensa perästä, sitten hän alkoi yhtäkkiä tuntea väsymystä ja voimattomuutta, sanat vitkastelivat tullessaan, hän suuttui ja lopetti, tarkasteli kirjoittamaansa, huokaisi, merkitsi päivämäärän, vetäisi paksun viivan ja nousi tuntien tyhjyyttä, entäs nyt?
Illastaessaan — välinpitämättömänä ja tietämättä, mitä söi, vastenmielisen ruoan olisi hän kyllä heti huomannut — tarkkasi hän yläkerrasta kuuluvaa heikkoa, lakkaamatonta hälinää. Siellä varmaankin aseteltiin pikkulapsia levolle. Sieltä kuului monen pienen jalan kopinaa, tirskahduksia ja naurua, nuori ääni lauloi, varmaankin Terese — —. Jumalaties, kuinka tuolla ylhäällä kyettiin keksimään tilaa kaikille lapsille, suurille ja pienille, tätä hän joka päivä ihmetteli.
Hän nousi kärsimättömänä. Tänä iltana tuo hiljainen sipsuttava hälinä teki hänet levottomaksi. Tuo hiljainen tohina oli voimakkaana pulppuavan elämän ilmaus, vihdoin tuntui hänestä siltä kuin olisivat kaikki nuo pienet jalat sipsutelleet hänen sisimmässään. Jos hän joskus lähtisi — mutta niin ei hän kai koskaan tekisi — rakentaisi hän itselleen talon, jossa ei mikään, vähäisinkään melu kantautuisi hänen kuuluviinsa, jossa hän rauhassa ja häiritsemättä ja noiden pienten askelten pilkkaamatta saisi elellä sinä varjona, joka hän oli.
Pienten askelten — laulun — tuon nuoren äänen pilkkaamatta —
Tuon nuoren äänen, joka aina iltaisin hyräili, jossa oli pehmeyttä ja lämpöä.
Kuinka se kiusasikaan häntä.
Hän tiesi, ettei se taukoaisi, ettei hyräily koko iltana lakkaisi, ja ettei hän voisi olla sitä kuuntelematta. Hän tahtoi paeta sitä. Hän lähtisi retkelleen, ei tavalliselle iltakävelylleen puutarhaan, vaan kauaksi pois.
Salaiselle retkelleen —
18.
Osastonpäällikkö Hage tapasi joka ilta pistäytyä kävelyllä. Kesällä hän, harhailtuaan hetken aikaa puutarhassa, kiersi kotikorttelin; tätä latua seurasi hän talvellakin. Mutta toisinaan, melkeinpä kerran viikossa, hän lähti pitemmälle kävelyretkelle, salaiselle retkelleen, hän lähti ikäänkuin sisäisestä pakoituksesta, silloin kun jokin oli häntä häirinnyt, turmellut hänen hyvän tuulensa, ja hän käveli kunnes oli saavuttanut tasapainon.
Hän seisoi portailla, sisäinen käsky piti häntä vallassaan, hän katseli taivasta, se oli pilviharsojen peitossa, hämärsi hieman. Hänellä ei ollut tavanmukaista korkeata hattuaan, vaan leveälierinen, pehmeä, sininen hattu, vierailutakkinsa oli hän vaihtanut jokapäiväiseen nuttuun, kepin hän jätti kotiin.
Minne hän matkasi?
Hän kulki hiljaisia, ihmistyhjiä katuja, seuratessaan niitä ei hän oikoteistä välittänyt, saavuttuaan St. Hans-kummulle, nousi hän raitiovaunuun. Hän seisoi etusillalla. Kaasutehtaan kohdalla hän poistui vaunusta.
Pilviharsot olivat tihentyneet, ne sivukadut, joita Johannes Hage vaelsi Akersjoelle, olivat harmaan hämärän peitossa. Pimeni yhä, sinertävissä taloissa mustottivat portinnielut, ikkunanruudut olivat kalmanharmaat. Erään elävienkuviennäyttämön edustalla, jonka punertava ristikkovalaistus loi hentoja valoneliöitä katukäytävälle, seisoi vähäinen parvi lapsia ja keskenkasvuista nuorisoa. Hage katseli heitä, hän olisi helposti voinut kiertää, mutta hän alkoi hitaasti tunkeutua joukon lävitse, väistyttiin hieman, tarkasteltiin pitkää miestä, manailtiin, muristiin hyvänsävyisesti, lasketeltiin kokkapuheita ja päästettiin hänet lävitse. Voimakas, paha haju, hapan kuin kadun haju, oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, uteliain mielihyvän tuntein hän sitä haisteli.
Hän kulki edelleen, virtaa seuraten, mutta pian hän jo pysähtyi ja katsahti ympärilleen; kuinka täällä olikaan kaunista ja alakuloista tänä iltana. Maisemalla oli maalauksen tunnelma — ikäänkuin inhimillinen olento olisi värein etsinyt vapautusta surumielisyydestään. Hän katseli harmaata taivasta, jonka kätköistä valo loisti, öljynhimmeätä, monivivahteista virtaa, talorivejä, joiden murtoviiva pyrki pienistä puutaloista suuriin kasarmeihin, mutta joiden värit sulautuivat yhteen, vaalean kellervästä vaalean harmaaseen vaihdellen, punertavine tai himmeän sametinvihreine kujapimentoineen. Ja kaikissa näissä kalvenneissa väreissä ja tuossa yksinäisessä harmaata taivasta kohden kiipeävässä murtoviivassa ilmeni hiljainen tuska, kaino, äänetön, sisäinen tuska, sydämmen kätketty murhe, suru, joka oli katsojalle salaisuus.
Juuri tätä salaisuutta Johannes Hage ihaili ja etsi, se oli niin sanomattoman etäällä hänen piiristään, se tuntui sisältävän rajattomia mahdollisuuksia, siinä oli jännitystä. Mitä syntyykään, kun salaisuus paljastuu! Täällä ei ollut kuollutta. Tästä harmaasta hämärästä saattoi kerran kirkaisuna vyöryä tapahtumia.
Hän jatkoi kulkuaan katua pitkin. Kaikki elollinen, mikä hänen silmiinsä hämärästä häämöitti, kannusti hänen mielikuvitustaan. Rauhallinen konstaapeli, jonka hän kohtasi, oli kuin räikeän jokapäiväisyyden lähetti, kaksi ratsupoliisia, jotka liikkumattomina istuivat tummien hevostensa selässä, kuvastuen aukiota vasten, tuntuivat hänestä tarunomaisilta, heidän järkähtämättömyytensä tuntui kohtalokkaalta. Sivuuttaessaan heidät selvisi hänelle heidän rauhallisuutensa syy: he olivat nuuskaamispuuhissa.
Kaikki oli täällä aina yhtä ihmeellisen uutta, yhtä kevyttä, mieluista ja huvittavaa, aina kohtasi hän täällä saman tuntemattoman maailman, josta hän ei mitään tiennyt ja josta hän ei koskaan saisikaan mitään tietää. Uteliaisuuden kuume tykytti hänessä, heikosti, mutta herättävästi. Pieni lapsi kulki hänen ohitseen, lapsi jolla oli keltaiset, vanhat, paheiden merkitsemät kasvot, mutta lapsi se sittenkin oli, lapsellisine liikkeineen, se pysähtyi hetkeksi katselemaan häntä ja jatkoi sitten taas vetelehtien matkaansa. Hage katseli lapsen kulkua, vailla sääliä, mutta ihmettelyn täyttämänä; käsittämätöntä oli, että tuo aivan muitten lasten kaltainen lapsi oli jo paheitten, kurjuuden ja liian varhain heränneen ymmärryksen jäytämä. Semmoista oli tapahtuva vastakin, satakertaisesti oli tuon lapsen kohtalo uudistuva; vuosi nousee vuoden päästä, sataluvut täyttyvät, mutta kaikki on jäänyt ennalleen, ikuisiksi ajoiksi ennalleen, ehkäpä pahe ja kurjuus ovatkin tämän maailman harvoja järkkymättömiä totuuksia — —
Hän jatkoi matkaansa, päätään pudistaen. Silloin tällöin heilautti hän kättään mutisten pari sanaa, hän järkeili. Hän ei koettanut keksiä, kuinka kaikki tämä saataisiin korjatuksi, sitäkin hän oli aikoinaan aprikoinut, ehkäpä hiljan istuessaan päiväkirjansa ääressä, mutta täällä ei hänen aivoissaan enää risteillyt semmoisia ajatuksia. Vain uteliaisuuden filosofia askarrutti nyt hänen aivojaan. Hän arveli, että koska kaikki täällä on moisessa lahoamistilassa, niin kaipa siten syntyy kasvupohjaa, — tai onko ehkä kyseessä pelkkä kuolema, ei, maa lannoittuu, tapahtumat itävät siinä, käyskennellessäni täällä jonakin iltana ne purkautuvat esiin, tuli leimahtaa.
Oliko tapahtunut jotakin? Ei niin mitään. Pari katukahakkaa oli hän nähnyt, muutaman tappelun, poliisi oli korjannut humalaisia naisia; tuo kaikki oli niin tavattoman tyhjänpäiväistä. Hiljaisuudessa oli enemmän jännitystä kuin tappelun melskeessä.
Hiljaisuus herätti hänessä joskus pelkoa. Keskellä hiljaista katua, ahdasta kujaa, jossa talot olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät kuiskailevan toisilleen, saattoi hän yhtäkkiä keksiä olevansa aivan yksin. Hiljaisuus ympäröi häntä, ja hiljaisuudessa piili tuo talojen kuulumaton kuiske. Hänestä tuntui siltä kuin olisi joku häntä vaaninut. Eikö tuossa lähimmässä kulmauksessa seisonutkin joku väijymässä? Eikö hänen takaansa kuulunutkin askeleita, varmaankin joku seurasi häntä. Kunpahan uskaltaisi juosta, pysähtyä ja katsella ympärilleen, jatkaa matkaansa. Hänen ihonsa värisi, silmäluomet jäykistyivät, pelko jyskytti hänen sydäntään. Kulmauksen vaiheilta kajahteli rauhallisia askeleita, muuan konstaapeli ilmestyi kaduille, pysähtyi, haukotteli, haukotteli totisesti, luonnollisesti ja välinpitämättömästi, häntä ikävystytti, konstaapelia ikävystytti, Hage ei olisi koskaan uskonut, että haukotus voi vaikuttaa niin viehättävän rauhoittavasti.
Nyttemmin hiipi pelko hänen kimppuunsa vain aniharvoin, rauhallisia olivat hänen iltaretkensä, miksi, ehkäpä sekin riippui tottumuksesta. Kerran oli hän kuvitellut pääsevänsä köyhyyden, paheen ja kurjuuden salaisuuksien perille, hän oli tahtonut tehdä tutkimuksia; siitä oli jo aikoja kulunut. Nyt hän ei enää uskonut kykenevänsä raoittamaan verhoa, puute ja pahe ovat vain niihin vihittyjä varten, niitä varten, jotka kokevat puutteen, kokevat paheen, syntyvät puutteeseen ja paheeseen. Ja ehkeipä hän oikeastaan ollut koskaan halunnutkaan tietää siitä mitään, täyttä totuutta ei ainakaan.
Retkeillessään näitä katuja, jotka aina saivat hänet värisemään uteliaisuudesta, jotka aina vienosti jännittivät hänen mieltään, kerranhan saattoi jotakin tapahtua, johtui hän muistelemaan ensimmäisiä tänne tekemiään retkiä; monta pitkää vuotta oli niistä kulunut. Hän oli silloin nuori, hänen sydämmessään liekehti viha yhteiskuntaa vastaan, kumousinto, kirjoista opittu. Käyskennellessään nyt täällä virtasi hänen sydämmeensävähän,ah niin vähän, entistä intoa, nuoruuden kajastus valaisi hänen mielikuvitustaan. Kuinka lähtemättömästi kaikki syöpyykään mieleemme, ajatteli hän, kunhan vain mitättömän, ahtaan jokapäiväisen elämän hälinä haipuu kuulumattomiin, nousee entisyys hämyisistä syvyyksistään. Hän harhaili katuja pitkin tuntien samantapaista jokapäiväisestä itsestään vapautumista, ajatusten ja aistimusten hämäryyttä kuin unhoituksen hetkinään kotona, seistessään jonkun maalauksen edessä tai tuijottaessaan, mitään näkemättä, avonaisesta ikkunasta; leppoisin hellyyden värähdyksin tunsi hän vanhojen, unohtuneitten unien ja kuvitelmien hiipivän mieleensä, hitaasti, kuin pohjasta vedenpinnalle pulpahtelevina kuplina, nuorten unien, joilla jokaisella oli oma, erikoinen värinsä, tämä on sininen, tuo syvän punasinervä, tuo taas loistavan keltainen, ajatteli hän katsellessaan muistojen kuplehtimista syvyydestä. — — — Purppuranpunainen merkitsi romahdusta, taistelua, suurta vainoa; melkein musta köyhälistön kostoa, porvariston pakoa, sekasortoa, kaiken häviötä — — —
Hänenhetkensä — hän oli johtava taistelun voittoon, johtava eteenpäin, kehitystä, järjestystä kohden — hänen hetkensä heloitti keltaisena, ja tuo keltainen kirkkaus valaisi tuhansia häntä kohden kääntyneitä kasvoja.
Hän kulkee katua ylös, toista alas, häntä tervehditään, tervehditään, vapautettu maailma osoittaa hänelle suosiotaan, ja tuolta ylhäältä, tuolta korkealta parvekkeelta, huudetaan hänen nimeään, se on hän, kaikki on valkoista, kirkkaan, rauhallisen valkoista, liina liehahtaa, hän tervehtii. — — —
Kiihtyneenä tuijottaa Hage harmaata talonseinää, hattu kädessään, hän seisoo aivan seinän vieressä ja mutisee itsekseen; onko todellakin mahdollista, onko hän todellakin kerran, nuorena ylioppilaana, kuvitellut tämmöisiä näillä kaduilla harhaillessaan, ja saattaako entisyys todellakin nousta pohjasta pinnalle, yhtä huumaavana — — —
Olikohan ehkä kaiken salaisuus siinä, että hän etsi näistä hämäristä köyhälistön kortteleista kadotettua nuoruuttaan? Kaksinkerroin turhaa oli hänen etsiskelynsä.
Hänen nuoruudestaan ei ollut jälellä edes pientä, parvekkeelta hänen nimeään huutavaa, nenäliinaa heiluttavaa tyttöstä.
Sensijaan hän kyllä huomasi, että ilma oli kosteata ja että oli aika mennä kotiin.
Hän kulki samoja teitä, joita oli tullutkin — välttääkseen tuttavia.
Hattunsa ja takkinsa hän ripusti komeroon, ne täyttivät sen tuskin tuntuvalla, epäpuhtaalla hajulla.
Hän peseytyi huolellisesti, harjasi itsensä ja pukeutui kotitakkiin. Sytytettyään sikaarinsa, meni hän ikkunan luo ja katseli taivasta, heikko hohde tunkeutui harmaan harson lävitse, kuu kai siellä paistoi. Hän puhalsi sikarinsavua salaista kumotusta kohden; se oli kuin huokaus —
Sitten hänen mieleensä juolahti, että hän oli päättänyt hieman työskennellä; hän oli ottanut virastosta mukaansa erään tehtävän.
Osastonpäällikkö Johannes Hage istui työpöytänsä ääressä ahkerasti kirjoittaen pikkutunneille asti. Silloin tällöin katsahti hän kattoa kohden, kuunteli hetken ja hymähti rauhallisesti, — merkillistä, ajatteli hän, missä on lapsia, siellä ei ole koskaan aivan hiljaista. Aina kuuluu suloinen, salaperäisenä sykkivän elämän tykytys.
19.
Kirjanpitäjä Bisgaardin ja rouva Trinen avioliittoa Herra valvoi ja siunasi. Vähäpätöisinkään hairahdus ei jäänyt seurauksitta. Niin monena iltana, rouva Trinen huokaisten laskettua päivän menot ja kirjanpitäjä Bisgaardin lopetettua rasittavan, huonopalkkaisen ylityönsä, olivat aviopuolisot ankarasti teroittaneet toisilleen, että nyt eivät heidän varansa enää sallineet uusia parkusuisia seurauksia, ja sitten he koettivat lohduttaa ja rohkaista toisiaan, sillä tuloksella, että luku kasvoi säännöllisesti.
Nyt niitä oli jo yksitoista. Ja kahdettatoista odotettiin joka päivä.
Ja kaikki ne elivät ja kostuivat. Missä on vain yksi lapsi, siellä sekin ainoa kuolla kupsahtaa kouristukseen. Tai kuukahtaa ikkunasta kadulle tai karkaa raitiovaunun alle. Bisgaardin yhdellätoista oli myöskin ollut kouristus, nekin olivat kuukahdelleet ikkunasta ja niitäkin oli uhannut ja uhkasi joka päivä tuhannet turmat. Mutta ne selviytyivät aina hengissä. Mistä ne saivat ruokaa, vaatetta, hoitoa ja huolenpitoa? Herra sen tietäköön, joka ei ottanut heitä luokseen.
Mutta ennen kaikkea — missä se joukkoasusti, Bisgaardeilla oli virallisesti kolme huonetta ja keittiö, mutta epävirallista tilaa oli paljon enemmän, vaatekomeroita oli muovailtu makuukamareiksi, Bisgaard oli kätevä, hän löi läven seinään, asetti siihen ikkunan ja, kas, siitä sukeutui huone. Aidattiin ullakkohuone ja rouva Bisgaard peitti sen seinät sanomalehdillä, hän teki käytännöllisiä keksintöjä, rumaahan siellä oli, mutta tarkeni toki. Mutta sittenkin -montako neliömetriä lattiapinta-alasta kukin saa haltuunsa, riippuu tietenkin perheenjäsenten lukumäärästä ja perhettä oli kaksi täysikasvuista ja yksitoista lasta, kaikensukuista ja ikäistä ja yhtä vielä odotettiin. Tilaa ei voinut mitenkään riittää kaikille? Riittipä sitä sittenkin.
Tilaako ei riittäisi? Kello kaksitoista yöllä soitettiin rajusti perheen ovikelloa, ja Bisgaardin alushoususillaan, kalpeana ja hämmentyneenä aukaistessa ovea oletetuille palosotilaille, seisoikin portailla täti Nikoline ja serkku Petra Skienistä käsilaukkuineen ja kantohihnoineen, he eivät olleet saaneet huonetta. Heidät vedettiin sisään ja rouva Trine nousi syleilemään heitä ja sängyistä, matrasseilta, sohvilta, peräkkäin asetetuilta tuoleilta ja telttavuoteilta putkahteli perheen kaiken kokoisia vesoja tervehtimään; minnekä ikinä katsoi, näki lapsenkasvoja, syvän unen jäykistämiä, hämmästyneitä katseita, pörröisiä palmikoita ja törröttäviä hiustupsuja. Juotiin kahvia, pikku Lotta, joka sillä kertaa oli nuorin, istui äidin sylissä juomassa maitokahvia kello kahden aikaan yöllä, epäterveellistä muka, lasta se ei vähääkään vahingoittanut. Sitten työnnettiin pari sattumalta uhriksi joutunutta yhteen sänkyyn, ja täti Nikoline sekä serkku Petra sijoitettiin tyhjiksi tulleisiin, päivän kajastaessa pääsi rouva Trine rauhaan, kääntäessään särkevää kylkeään kuiskasi hän Bisgaardille: sepä oli hauskaa.
Tilaako — tottakai sitä oli. Tilaa kuhisi kaikkialla. Se oli mieletöntä perhe-elämää, ja yksitoista lasta kukoisti siinä, ja yhtä odotettiin.
Bisgaardilaisten perhe-elämässä oli tietenkin synkkiä, jopa aivan epätoivoisiakin hetkiä. Ei ole leikintekoa maata lapsivuoteessa — ja koskapa ei rouva Trine sitä tehnyt — viiden lapsen potiessa tuhkarokkoa ja neljän seikkaillessa vailla silmälläpitoa. Semmoisina päivinä sai hento Bisgaard lakkaamatta laukata konttorista kotiin ja kotoa konttoriin, sairasvuoteelta sairasvuoteelle ja kadulle poimimaan talteen jotakin terveistä; hänen kasvonsa kutistuivat entistään pienemmiksi, hänen suuret korvansa venyivät entistään suuremmiksi ja hänen silmänsä pyörivät entistään ympyriäisempinä. Hän muistutti laihtunutta jänistä, hypähdellen hän liikkuikin kuin jänis.
Yksitoista lasta — ne ovat kaikki kotona, ne tappelevat ja sopivat, pienet kuukertuvat portaista, pienemmät leikkivät tulella, pienin nielee äidin sormuksen, on lähetettävä hakemaan lääkäriä, mutta muuan vanhemmista sisaruksista onkin jo kumonnut puolen pulloa oikeata öljyä — sattumalta — oikeaan kurkkuun, tohtori tulee ja sanoo, että niin on tehty kuin pitikin, ja kärsivällisyyttä kysyneen odotusajan kuluttua, joka oli pitänyt lapsia hirveässä jännityksessä, ilmestyykin sormus päivänvaloon. Aina ne ovat vaarassa, mutta suoriutuvat aina hengissä onnettomuuksista. Ja kun kaikki on pahimmillaan, kun rahat ovat loppuneet kassasta, kun eräs lapsista on kaatanut öljykannun pyykin sekaan, suurempi tyrkännyt kukkaruukun pienemmän päähän, kun yksi valittaa vatsakipua, toinen päänsärkyä, kolmas parkuu hampaan kolotusta, neljäs likistynyttä sormeaan, kun kaksi pienintä on yhtaikaa tuhertanut housuihinsa, — silloin hyrähtää rouva Trine yhtäkkiä lyhyeen, kaiuttomaan nauruun, joka on viimeisiä jätteitä helisevästä nuoruudennaurusta, ja sanoo: "rakas Bisgaard, tästä eivät päivät enää pahene". — Ja Bisgaardin silmät kyyneltyvät, niin kauan hän kestää kuin rouva Trinellä on jälellä rahtunenkaan aikoja sitten kadonneen nuoruutensa naurua, tuhannet muistot se herättää, hänen kasvonsa saavat vauhkon päättäväisyyden ilmeen, ja palatessaan konttorista on hänellä mukanaan paljon enemmän ylityötä kuin mitä hän kykenee suorittamaan.
Mutta onpa pitkiä mukiinkin meneviä aikoja, jopa oivallisiakin. Tosin jokainen hetki, oivallinenkin, hieman kuluttaa rouva Trinen elämänlankaa, syö hänen kestävyyttään ja voimiaan, sitä ei voi kieltää, jokainen päivä on pieni ilmeinen työnnähdys hautaa kohden. Mutta samalla häntä aina ympäröi valonhohde, ihmeellinen kajastus, joka vuotten vieriessä kirkastuu; mistä se on lähtöisin? Lapsista — ne kasvavat ja kostuvat, vanhimmat ovat jo kuin täysi-ikäisiä, käyvät työssä, lapset viittaavat tulevaisuutta kohden.
Terese on vanhin, hän on hyvin vanha, kohta kahdenkymmenen ikäinen. Ensimmäisenä hän nousee aamuisin, hän nukkuu kahden sisarensa kanssa keittiössä, valmistaa aamiaisen, pukee pari pikkusiskoa ja syöksyy syötyään konttoriin. Palatessaan päivälliselle poikkeaa hän ostoksille ja vihdoin kotiin saavuttuaan syö kuin hevonen. Kaikki bisgaardilaiset syövät suunnattoman paljon, mistä he mahtanevatkaan saada ruokaa?
Terese ei nukahda päivällisunta, sen huvin suo hän alakerran vuokralaiselle. Varpaillaan kulkee Terese hänen ovensa ohitse; kerran, ollessaan keittiössä neiti Stefferudin, hänen taloudenhoitajattarensa, luona, oli hän kuullut hänen kuorsaavan, vain vähäisen, hyvin hiljaa; tuo inhimillinen ominaisuus teki keventävän vaikutuksen. Terese on täynnään kunnioitusta Johannes Hagea kohtaan, Terese ehkä hieman pelkääkin häntä, mutta hymähtää kuitenkin, silloin tällöin, hänen tavoilleen. Hänkin on huomannut Johannes Hagen silmien säihkyvän; hänellä ei yleensä ole paljonkaan aikaa silmien tarkkailemiseen. Kun päivällinen on syöty, alkaa astiain pesu, ja niin jatkuu päivä taukoamattomana touhuna: on neulottava ja paikattava, pidettävä huolta että läksyt tulevat luetuiksi, kiistoja on ratkaistava, murheellisia sieluja lohduteltava. Tuhansiin kysymyksiin on vastattava, vanhempien siskojen maallisista arvailuista alkaen pikku Joonaan uskonnollisiin mietelmiin, kumpiko on pitempi jumala vai piru. Pienokaiset on toimitettava vuoteeseen; joku heistä pyytää, että häntä pestäisiin vain hyvin vähäisen, toisen kipeä sormi ei mitenkään saisi kastua. Ja kun ne kaikki vihdoin ovat vuoteissaan, ja illallinen on syöty, istuu hän hetken silmiään siristellen ja syöksyy sitten itsekin vuoteeseen ja nukkuu jo ennenkuin on ehtinyt kunnolleen pukeutua yöpaitaan.
Kuihtuuko hän? Hän uhkuu voimaa. Hän on terve ja vaalea, puna lehahtelee hänen kasvoilleen, hänen suunsa on suuri ja hymyilevä, ihana suu, hänen vartalonsa on rikas ja nuori, pieni, solakka, mutta täyteläinen ja kypsä. Hänen käyntinsä on suloinen, hidas, aavisteleva, hänellä on aikaa kaikkeen ja sittenkin on hän niin rauhallinen. Konttorissa hän kirjoittelee koneella ja hoitaa kirjanpitoa, jos joku sattuu kysymään väsyttääkö ja ikävystyttääkö työ häntä, vastaa hän ettei hän ole tullut sitä ajatelleeksi. Hän tietää kyllä, mikä häntä paljon enemmän miellyttäisi, siitä hän ei puhu, hän ei edes ajattelekaan sitä varsin paljon, odotuksena ja varmuutena on se hänen veressään. Ja odottaessaan työskentelee hän siis konttorissa, jossa kaikki hakkailevat häntä, hänessä herää onnellinen itsetietoisuuden tunne, joka pitää häntä pystyssä silloin kun hän on väsynyt, joka saa hänet hymyilemään niin, että on kuin aurinko paistaisi konttorihuoneisiin. Hän saattaa yhtäkkiä vaipua ajatuksiin ja ruveta tuijottamaan ikkunasta, huomaamatta kuitenkaan siitä näkyvää takapihaa, kauas kantaa hänen kaipauksesta raskas katseensa. Hänellä on salaisuus, toivoton, mahdoton salaisuus, mutta se on vielä tuskaton ja suloinen.
Teresekin puolestaan avustaa perhettään, mutta hän ei ole ainoa. Torgrim on seitsemäntoista ikäinen, maailman vastainen kehitys on uskottu hänen huolekseen. Hän on suuri ja voimakas ja aika ajoin torailunhaluinen. Hänen kasvonsa ovat täynnään pisamia ja viime toukokuun seitsemäntenätoista päivänä tuli hän kotiin aikamoisessa humalassa ja kompuroi vaivoin ullakkokamariin, jonka hän on itselleen järjestänyt omatakseen hänkin erikoisen huoneen, mutta jossa häntä palelee melkein liian paljon. Hän on anarkisti, mutta aivan tietämätön siitä, että hänellä on aatetoveri talossa, vuokralainen on hänen mielestään päinvastoin vastenmielinen yläluokan mies. Torgrim on jotakin eräässä konttorissa, itse hän sanoo olevansa päällysmies ja kertoo silmiään vilkuttaen, että tänään oli johtajan täytynyt kutsua hänet luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa. Sättiessään nimittää Terese häntä varastopojaksi. Terese on hänen uskottunsa, hänen ainoa ystävänsä maailmassa, hänellä on syvästi pessimistinen käsitys elämästä, varsinkin kärsittyään tänä keväänä suuren sydänsurun, uutta rakkautta ei hän vielä ole kohdannut.
Mutta on vielä toisiakin tukemassa perheen toimeentuloa: kuusitoistavuotias Harald, poikainhuoneen käskynhaltija, jossa hän itse nukkuu neljäntenä, on uudesta vuodesta alkaen ansainnut eräässä pankissa 80 kruunua kuussa. Hän on hiljainen, ihailee vanhempaa veljeään ja halveksii nuorempia, Eemeliä, joka on kahdentoista ikäinen, Sigurdia ja Joonasta, jotka ovat yhdeksännellä ja seitsemännellä. Harald on perheen arvoitus. Hänellä on sitkeitä suunnitelmia, kukaan ei niitä tunne, koko vuoden hän itsekseen aprikoi ja puhkeaa sitten jonakin päivänä päivällispöydässä puhumaan, ei suinkaan suunnitelmasta, vaan täytetystä päätöksestä. "Aloitin tänään pankkityöni", sanoo hän, eikä kukaan ole aavistanutkaan, että hän on sanoutunut irti entisestä paikastaan ja etsinyt uuden. Vapaa-aikoinaan lukee hän kieliä. Hänellä on pankkikirja, mutta kukaan ei tiedä hänen omaisuutensa suuruutta. Hän hankkii itselleen tilapäisansiota ja panee kaiken kokoamansa pankkiin. Eräänä heikkouden hetken uskoi hän Trinelle aikovansa jäädä naimattomaksi.
Perheen surunlapsi on Lovisa, hän on jo hyvinkin viidentoista ikäinen. Hän käyttää hieman liian ahkerasti Teresen hansikkaita ja äidin puuhkaa. Hänellä on hieman liian säännöllisesti uusi ystävä, joka odottelee lähimmässä kulmauksessa, hän nojuu ikkunassa kuuntelemassa annettaisiinko kadulta jotakin merkkiä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen epämääräiset, suulla ja nenällä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, hänen pyörivät silmänsä kärkkyvät aina jotakin. Hän käy elävissäkuvissa ystäviensä kanssa ja kertoo kotiin tultuaan, viattomin ilmein, olleensa parhaimman ystävättärensä, Bennyn, luona, vaikka juuri tämä samainen Benny on istunut koko iltapäivän Bisgaardilla häntä odottelemassa. Hänet lähetetään keittiöön astioita pesemään, on hänen viikkonsa, mutta hänpä pujahtaa ulos keittiöportaista piittaamatta vähääkään astiainpesusta. Nauraa kihertäen tervehtii hän alakerran vuokralaista. Hän on vakavien iltakeskustelujen aiheena.
Niin ei ole Annan laita, seuraavan parvessa, neljäntoistavuotisen, hyväpäisen tutkintoihmisen, joka jo on loistavasti suoriutunut keskikoulusta ja nyt vapaaoppilaana lukee ylioppilaaksi. Hänellä on pieni suunsupukka, litteä nenä, hiirenhäntäpalmikot ja suuret kädet. Tahtoessaan nolata Tereseä, siteeraa hän Goethea; Terese ei ole lukenut Goethea.
Tyttäriä on vielä kolme — Bisgaard huokaa ja hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyy ryppyjä, "tyttäriä on vielä kolme", on Regine, Lotta ja Pikki on viimeisen ristimänimi — kyllä moisen joukon kastattamisessa ja nimittelemisessä on ollut puuhaa — -kokenut sen tietää. Viimeksimainitut kuuluvat kaikki niihin, jotka tarpeen vaatiessa työnnetään yhteen sänkyyn. Kun Bisgaardille tulee vieraita, sanoo Regine huolestuneena: "menemmekö me yhteen sänkyyn täksi yöksi, äiti?"
Regine on ottanut kantaakseen perheen surut, hän on aina alakuloinen. Kun hänet lähetetään asialle, asioita ovat he juosseet siitä asti kuin kävelemään pääsivät, sanoo hän, "eikö se tule hirmuisen kalliiksi, äiti." ja päivällispöydässä seuraavat hänen harmaat silmänsä kaikkia sisaruksia, hän huoahtaa huomatessaan, kuinka paljon he syövät. Hän syntyi kauhean tuhkarokkopuhdin aikana, jolloin kaikki tulot hupenivat lääkärinpalkkioihin ja lääkkeisiin.
Tuossa vanhassa rasiassa elelee siis yksitoista lasta vaiherikasta elämäänsä, ja heidän parissaan hyörii Trine rouva kahdettatoistaan odotellen. Viimeistä, lisää hän hyvin päättäväisesti. Hän on kulunut, kukaan ei ole oikeastaan tullut kuvitelleeksikaan, kuinka kulunut hän on, hän ei ole vielä niinkään vanha, hän saattaisi olla rehevä, nuorekas ja iloinen, hän on vain kulunut. Mutta hän ei ole loppuunkulunut, hänen tehtävänsä ei ole vielä suoritettu, elämä on käyttänyt häntä suunnattomasti hyväkseen, se ei ole vielä häntä jättänyt eikä hän elämää. Mutta hänen ruumiinsa värisee aina tuskasta, hän kävelee vaivaloisesti, hänen jalkojaan ja kylkiään kiusaavat pienet kouristukset ja monenlaiset kivut. Hän oli kerran räiskyvän iloinen pieni vaimo, kuumaverinen; masentunut ei hän vieläkään ole, vastuksien kohdatessa hän sanoo, "kyllä tästäkin taas päästään", taistelusta ei hän ole luopunut, vaikka hän onkin kulunut. Hymyä on vielä hieman säästössä, hieman voimia ja nauruakin. Hän on loppumattoman kärsivällinen. Muuten hän olisikin jo kuollut.
Hänen päähänsä kerääntyvät kaikki surut. Bisgaard raukalla on niin paljon puuhaa, hän vain hypähtelee kodin ja konttorin väliä ja kotona on hänellä aina ylityötä. Saadakseen olla rauhassa kyyröttää hän kokoonkäpertyneenä eräässä nurkassa, kulkiessaan hänen paikkansa ohitse, hipaisee Trine rouva kädellään hänen hiuksiaan, vanhasta tottumuksesta hän sen tekee, mutta koskettaessaan Bisgaardin hiuksia huomaa hän tekonsa, vavahtelevin kasvoin katsahtaa Bisgaard ylöspäin ja hymyilee, "kohta saan valmiiksi, äitiseni, kohta saan", sanoo hän. Hipaistessaan kädellään on rouva Trine tuntenut hänen liiaksi rasitetun päänsä poltteen, hän etsii piipun, täyttää sen ja työntää hänen suuhunsa, ja hetken leijailee näiden kahden kuluneen ihmisen yllä kuin kultapilvi.
Keskellä elämän telmettä kamppailee Bisgaardin perhe. Heidän ympärillään kuohuu pikkuseikkoja, konttori, läksyjä, riitoja, rahahuolia, työtä ja aherrusta, mutta kaikki nuo ovat vain pikkuseikkoja, elämä on aalto, sen se nostaa korkealle, joka sitä rakastaa. Heitä on niin monta, he ovat nuoria, kullakin heistä on omat tuumansa, kellä suuremmat, kellä pienemmät, Torgrimin, anarkistin, mieltä kiinnittää maailmanpolitiikka ja filosofia, hän aavistelee kauheita tapahtumia, Lovisella on punainen nauharuusu, sen hän on ostanut kouluvihkoihin pyytämillään rahoilla, hänkään ei anna elämän kulkea ohitseen, häntä olisi pidettävä hieman enemmän silmällä, mutta heitä on niin monta.
Niin, heitä on monta ja koko päivän oleilevat he mikä missäkin. Mutta iltaisin he kokoontuvat, portaissa kolisee, pojat tulevat koulusta, konttorista, leikkimästä, potkupalloa pelaamasta, Eemeli on juuri tulossa urheiluhulluksi. Portaista kuuluu sipsutusta, nyt palaavat pikkutytöt leikkimästä, koulusta, kävelyretkiltä. Meluten he tulevat sisään, täyttävät joka sopukan, torailevat, kuljettelevat kaikkialle saappaita ja kirjoja, epätoivoisena kohottaa Bisgaard kätensä ilmaan ja pyytää edes hetken vaitioloa, hänen piti muistaa jotakin, "hys", sanoo Trine rouva, "ajatelkaahan toki vuokralaista", mutta yhtä helppoa olisi heidän ollut koettaa vaimentaa Niagaran kohinaa. Melua ei saa millään hillityksi, on juuri illallisen aika, ja he ovat kaikki nälkäisiä, pienimmät, jotka jo nukkuivat, tulevat herätetyiksi, eräs heistä sipsuttaa pitkässä paidassaan ja paljain jaloin äidin luo, hän tahtoo syödä sylissä istuen.
Terese tulee keittiöstä, hyräilevänä, iloisena rauhanhengettärenä kulkee hän huoneissa, tietämättään tottelevat häntä kaikki, hän saa melun talttumaan. Ja katso: taas hän tulee keittiöstä, tällä kertaa on hänellä mukanaan jotakin yllättävää, valtava vadillinen perunoita, hauskana pilvenä ympäröi höyry hänen hymyään, ja katselijoiden piiristä suhahtaa hiljainen "ah".
He istuutuvat pöytään, se ei ole mikään äänetön tapahtuma, Torgrim, anarkisti, polkee permantoa mahtavilla saappaillaan kuin juoksisi hän murtomaata. Terese tokaisee, hieman punehtuneena hymyillen:
"Hiljaa — varastopoika — muista miestä."
Mies on vuokralainen, osastonpäällikkö Johannes Hage.
20.
Herätessään aamulla tuntui osastonpäällikkö Hagesta siltä kuin olisi talossa ollut yöllä rauhatonta. Hän oli sangen raskasuninen, mutta hän oli muistavinaan heränneensä useita kertoja ja kuulleensa melua yläkerrasta.
Tästä johtui hänen, mieleensä, että tänään oli vuokranmaksupäivä, hän tapasi käväistä maksamassa sen aamuisin, ennen virastoonmenoaan, yläkerrassa oli silloin vain harvoja kotona ja hän saattoi hetkisen jaaritella Trine rouvan kanssa. Hän piti Trine rouvaa ilmiönä, jonka kanssa hyvinkin kannatti keskustella, olihan hänellä yksitoista elävää lasta ja kahdettatoista hän odotti.
"Teille se on tukalinta", tapaa rouva Trine sanoa, "kyllä täältä häiriötä lähtee."
"Olen siihen niin tottunut", vastaa hän, "kaikkihan ne ovat kasvaneet minun täällä ollessani. Taloon tullessani oli Terese vain viisivuotias".
Tuota asiaa täytyi hänen pukeutuessaan ajatella, — hän oli todellakin viisivuotias — Terese. Ensimmäinen kesä muistui hänen mieleensä, silloin tällöin oli hän käyskennellyt Teresen kanssa puutarhassa -käsi kädessä — pienen, neliskulmaisen kakaran.
Ja nyt hän siis on kohta kahdenkymmenen. — Hage söi aamiaista, mutta hänen ajatuksensa askartelivat yhä saman asian kimpussa, silloin oli hän vain viisivuotias ja nyt kohta kahdenkymmenen. Täysikasvuinen! Ja hän oli nyt neljänkymmenen ikäinen, toisin sanoen kaksikymmentä vuotta vanhempi.
Tämän huomion yllättämänä nousi hän aamiaispöydästä ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla. Mennyt oli hänen nuoruutensa, auttamattomasti, vieläpä hänen parhaimmat miehuusvuotensakin. Oliko hän koskaan ollutkaan nuori? Kenties parina lyhyenä ylioppilasvuotena, — ollessaan kerran kesälomalla kotona. Senkö verran vain? Ehkä enemmänkin — mutta vuodet vierivät niin nopeasti, äänettöminä. Hän ei muistanut koskaan olleensa toisenlainen kuin nyt. Ainakaan niinä viitenätoista vuotena, jotka hän oli asunut täällä. Teresen viidennestä ikävuodesta alkaen. Hänet valtasi levottomuus — minkä tähden - auttamattomasti, korjaamattomasti kadonneet vuodet sen aiheuttivat. Se, mitä hän ei ollut elänyt. Se, mikä oli hiipinyt hänen ohitseen, kaikki se, lukematon, mikäoli hiipinyt hänen ohitseen.
Teresen ollessa viisivuotias käyskentelivät he puutarhassa, käsi kädessä. Kymmenvuotiaana sai Terese luvan soittaa hänen pianoaan, olipa hän auttanutkin Tereseä hieman. Teresen ollessa viisitoistavuotias olivat he aina jutelleet kohdatessaan toisensa puutarhassa tai portaissa. Nyt he vain tervehtivät toisiaan. Oliko hän ehkä menettänyt jotakin, josta olisi tullut pitää kiinni?
Kuinka vuodet vierivätkään, ajatteli hän katsellen ulos; oli hiljainen, kimaltavan raikas ja neitseellinen suviaamu. Kuinka vuodet vierivätkään, huoahti hän kääntyen pois ikkunasta. —
Löydettyään vuokrakirjan ja rahat, lähti hän yläkertaan.
Eteisovi oli avoinna, sisällä oli ihmetyttävän hiljaista, hän koputti, mutta kun ei kukaan vastannut, astui hän sisään.
Aamuaurinko paistoi huoneeseen. Lähellä ikkunaa oli lapsenvasu, ja sen vieressä polvillaan Terese, kasvot patjoihin painuneina.
Liikkumatonna seisoi Hage ovella, kuinka hiljaista täällä olikaan. Ja kaikki näytti — näytti -hiljan pestyltä, ajatteli hän, — ikäänkuin olisi juhlat tulossa. Mitähän Terese mahtoi etsiskellä tuosta vanhasta vaatevasusta?
Hän läheni askeleen, nousi varpailleen ja katsoi - vasussa oli pieni, pikkuruinen lapsi. Untuvaista, punervaa hän näki, pienen rusottavan kätösen pistävän esiin paidanhihan palteesta.
Hage katseli. Terese oli yhä polvillaan, aavistamatta vieraan läsnäoloa, pää patjoihin painuneena hän imi lapsen suloista, lämmintä tuoksua, Hage ei uskaltanut Tereseä häiritä. Hän vain katseli: Terese, vasu, hiljaisuus, ikkunasta loistava aurinko värähdyttivät ihmeellisesti hänen mieltään. Hänen katseensa lämpeni, liikkumattomana hän seisoi, kädet selän takana, hänen jalkansa jäykistyivät paikallaanolosta. Hän tuli henkäisseeksi syvään, Terese katsahti ylöspäin.
Hän punastui, nousi hyvin varovaisesti ja tuli varpaisillaan Hagen luo. Heikko lapsen tuoksu seurasi häntä, tuo vieno tuoksu, tuskin tuntuva, sai Hagen hämmentymään. Hän katseli Tereseä tietämättä, mitä sanoisi.
He kuulivat voimattoman äänen puhuvan viereisestä huoneesta, Trine rouva siellä tiedusteli, oliko tullut vieraita.
"Minä tulin vain maksaakseni vuokran, — en todellakaan tiennyt". — Hage seurasi varovaisesti Tereseä, joka varpaisillaan hiipi ovea kohden, Hage oli vakuutettu näyttävänsä liian suurelta, kömpelöltä. Hän pysähtyi puoliavoimelle ovelle, hän ei ollut tottunut käymään lapsivuodevierailuilla.
Väsyneenä ja voimatonna lepäsi rouva Trine vuoteellaan, mutta vieno punerrus, joka oli kuin henkäisty valkoiselle iholle, antoi hänen kasvoilleen omituisen nuoruuden tunnun, hän hymyili, tai paremmin sanoen, himmeä hohde, hymyn kajastus väreili hänen sisäänpainuneen suunsa ympärillä.
Terese oli mennyt äidin luo ja siveli hiljaa hänen otsaansa, koko ajanHagea katsellen.
"Minä onnittelen", sanoi Hage hillitysti, "nythän on tusina täysi."
"Te kai tulitte häirityksi viime yönä", sanoi rouva Trine ohuella, vienolla äänellä.
"En ollenkaan", vastasi hän, "en kuullut niin mitään, kun minä nukun, niin minä nukun."
"Niin tekivät lapsetkin", hymyili Terese, "me kannoimme heidät kaikki arkihuoneeseen ja asettelimme heidät pitkin, missä vain tilaa oli, ja häiriintymättä he jatkoivat nukkumistaan."
Niin, lapset. Hage kauhistui, kuinka olikaan mahdollista synnyttää kahdettatoista lasta yhdentoista keskellä, — se oli jo ehdottomasti liikaa. Ja tuo kaikki tuntui hänestä yhtäkkiä typerältä sattumukselta, mauttomalta, rajattomalta liikatuotannolta, hän mutisi jotakin uudestaan tulemisesta ja vetäytyi pois.
"Isä on kamarissa", kuuli hän Teresen sanovan, ja kääntyessään uudelleen häntä kohden, huomasi hän että Terese oli punainen ja hänen katseensa murheellinen.
Varjelkoon, hänhän näkee, mitä minä ajattelen, todisti Hage itselleen ja hämmentyi. Hiipiessään varpaisillaan ruokasalin lävitse, ihmetteli hän uudelleen, — hänhän näkee, mitä minä ajattelen — kuinka se on mahdollista?
"Herttainen pikkutyttö tämä on, sen saatte uskoa", kuiskasi Terese vasun luota.
"Tyttökö se on?" kuiskasi Hage sormellaan osoittaen.
"Tyttöpä tietenkin", hymyili Terese, "en minä tarkoittanut, että te tulisitte katsomaan."
"Tottakai minä tulen katsomaan —", Hage hiipi vasun luokse ja tarkasteli patjojen keskellä lepäävää rusottavaa olentoa.
"Eikö hän olekin ihana", sanoi Terese.
— "Onpa kyllä", vastasi Hage lakaten vasua katselemasta, omituisesti värähdytti häntä se, että he molemmat, Terese ja hän, näin, lähekkäin, seisoivat tuon pienen lapsen vieressä. Pitikö nyt mokomankin vielä häntä hämmennyttää —?
Yhtäkkiä hänen huomionsa irroittumattomasti kiintyi Tereseen, hänen tutkiva katseensa ympäröi Teresen, joka hiljaisena ja hellänä katseli vastasyntynyttä. Tietenkin, sitähän hän kaipaa, ajatteli Hage tullen niin liikutetuksi, että oli pakoitettu poistumaan ikkunan luo.
"Niin, vuokra", sanoi hän ollen yhä jostakin syystä hämmennyksissä — itsekään tietämättä mistä.
"Isä on kamarissa", sanoi Terese rauhallisesti, siirtymättä vasun luota.
Onnellinen isä istui eräässä nurkassa tilikirja polvillaan. Niin — nyt on ukonkäppyrällä yksi huolehdittava lisää, ajatteli Hage sulkiessaan varovaisesti ovea perässään. "Onnittelen tusinan täyttymisestä", sanoi hän, mutta hän kuuli sanojensa kajahtavan aivan toisilta kuin äidin luona.
Bisgaard kavahti onnettomana seisomaan, täällä oli kaikki niin sekaista, osastonpäällikkö suo nyt anteeksi.
Kaikkioli todellakin sekaista, jumalaties, montako täällä oli yöllä nukkunut. Eikö osastonpäällikkö istuutuisi, kiitos ei, — ja minnekäpä täällä istuutuisi, ajatteli hän, tuolilleko, jolla oli voileipätarjotin tai ehkä sohvaan, joka oli ahdettu täyteen vuodevaatteita. "Iloinen tapaushan se oli, mutta totta siinä on toinen puoli", hymyili Hage.
"On, on", täydellisesti sen Bisgaard ymmärsi, totta oli hyvinkin toinen puoli. Mutta olihan selviydytty yhdentoista kanssa, tottapa selviydyttäisiin kahdenkintoista. Ja viimeinenhän se oli, — ja sehän oli niin hiljainenkin, toivottavasti ei osastonpäällikköä entistä enemmän häirittäisi.
Osastonpäällikkö Hage kätki hymynsä seteleitä laskiessaan, eikä se ollutkaan mikään hyvä hymy. Äidin luona oli vallinnut omituinen juhlatunnelma, täällä ikäänkuin ilveiltiin. Hän vakuutti Bisgaardille, ettei ollut syytä suruun, melu ei häntä häirinnyt, olipa sitä jo kuultu, kyllä yhdestäkintoista ääntä lähtee, mutta viatonta melua — naapurien kohinoita — hän ei edes huomannut.
No, sepä oli hyvä — Bisgaardin jäniksenkasvot vavahtivat.
Ja kuitenkin — onhan tuommoinen pikkuolento niin herttainen — ihmistaimi — joka kerran on suureksi sukeutuva, — ajattelevaisena pudisti Bisgaard päätään.
Hage katseli häntä tarkkaavaisesti. Merkitsivätkö hänen sanansa, että tapahtuma häntä ilahdutti, oliko hän liikutettu, teeskentelikö hän? Olihan hänellä jo ennestäänkin vaivoja ja vastuksia riittämiin, puolusteliko hän ehkä itseään — kuin puhuisi hän pitäjänsä papille —?
Hage kääntyi äkkiä ja aikoi mennä. Mutta taas hänet valtasi hämmennys. Hänen oli kuljettava tuon ihmeellisen huoneen lävitse — vieläköhän Terese mahtoi seistä vasun ääressä? Varpaillaan oli hänen hiivittävä — mitä hittoa tämä kaikki oikeastaan häntä liikutti, kahdettatoistako hän nyt sitten rupeaisi varpaillaankulkemisella kunnioittamaan?
Varovaisesti aukaisi hän oven. Kas niin — tuolla hän oli — polvillaan vasun vieressä, kasvot siihen kätkettyinä, niska vain näkyi, kullanhohtoinen niska tummankeltaisten hiusten alta. Katsahtaisikohan hän ylöspäin? Hage hiipi lattian poikki ovelle, mutta hän ei hetkeksikään päästänyt silmistään tuota kumartunutta kullanhohtoista niskaa.
Hänen pitäessään ovenrivasta havahtui Terese vihdoin, he katselivat toisiaan. Aivan liikkumatonna seisoen vastasi Hage Teresen katseeseen. Miksikä he näin toisiaan katselivat, miksei hän mennyt, miksikä tuntui niin oudolta — niin ihmeelliseltä — katsella lapsenvasun ääreen polvistunutta Tereseä?
Nyt minä menen, sanoi hän itselleen, mutta tunsikin samassa kuuman verivirran tulvahtavan sydämmeensä, varovaisesti kulki hän lattian yli vasun luo, kosketti Teresen olkapäätä, kyynelistä kostein silmin katsahti Terese häntä, — miksikä olivat hänen silmänsä kyyneleiset? Hän oli aikonut sanoa jotakin, mutta ei enää muistanut mitä, äkkiä hän kääntyi, palasi ovelle naurettavan pitkin askelin ja meni, tällä kertaa taakseen katsomatta.
Parilla äänettömällä harppauksella selviytyi hän portaista. Alhaalla rupesi hän innokkaasti etsimään kaikkea, mitä hänen piti ottaa mukanaan konttoriin — kirjoituspöydältään hän sitten etsittävänsä löysi. Taukoamatta tepasteli hän lattialla, hattua hakien, sikaaria — samalla piipunnysää täytellen.
Yhtäkkiä hän pysähtyi. Keskelle lattiaa.Seköhänen mieltään hämmensi? Mahdotonta. Nuori, soma tyttökö — sangen soma — mutta aivan liian nuori, tyttö, jonka hän oli nähnyt kehkeytyvän naiseksi viisivuotiaasta lapsesta — ja vain siksi, että hän oli sattunut näkemään hänet lapsenvasun ääressä. Mitä vielä? Vanhapoikako —?
Hän rupesi taas ravaamaan lattialla, huitoi käsillään ja mutisi, suussaan sytyttämätön piippu. Hänellä oli hallussaan kolme huonetta ja hän eli aivan oman mielensä mukaan, hän ei voinut kuvitellakaan, että vastoin hänen tahtoaan muutettaisiin edes kynän asentoa hänen kirjoituspöydällään, että minuuttikaan päivässä muodostuisi toisenlaiseksi kuin hän oli päättänyt. Ja nyt saattoi — nuori tyttö — hänet hämilleen — — —