Hän otti salkun kainaloonsa ja syöksyi ulos, vasta pitkän matkan päässä tasaantui hänen käyntinsä entiselleen.
Myöhästyneenä tuli hän virastoon. Tässä sitä nyt ollaan, ajatteli hän, yläkertaan ilmestyy muuan kahdestoista ja koko päiväjärjestys on sekaisin. Ja miehen mieli hämmentynyt.
Kulovalkeana levisi konttorissa tieto, että osastonpäällikkö on pahalla tuulella, maltittomana ja hajamielisenä kaikui hänen tumma, syvä äänensä koko aamupäivän. Kirjurit juoksivat, neiti Svendsen vapisi kirjoituskoneensa ääressä. Hyvä jumala, kuinka hänen silmänsä tänään säihkyvät!
Erään piirikunnanvaltuuston lähetystö tuli neuvottelemaan osastonpäällikön kanssa jostakin kiinteimistökaupasta, keskustelun pohjaksi oli lähetystö laatinut pitkän, tarpeettoman selostuksen. Hagen periaatteisiin kuului, ettei koskaan saanut käydä kärsimättömäksi — puhukootpa ihmiset kuinka kauan tahansa. Tänään hänen ruumiinsa nytkähteli, hän siirtelihen tuolillaan, hän kesti, mutta kohtelias ei hän ollut.
Lähetystön mentyä pääsi häneltä helpoituksen huokaus, hän nousi tuoliltaan, aukaisi ikkunan ja kiintyi katselemaan vuonoa. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja tyytymättömäksi, — kuinka mitätöntä ja tyhjänpäiväistä elämä olikaan — ja jotakin se muka oli merkitsevinään.
Pikkuseikat saattoivat siis vielä järkyttää hänen tasapainoaan, sen pitemmälle ei hän ollut päässyt. Hän oli luullut päässeensä sen rajan ylitse, jonka takaa eivät mitkäänsattumienmaailman häilähdykset häntä tapaisi. Hän oli luullut päässeensä tarkastelun piiriin, luullut piirtäneensä ympärilleen aukottomat kaaret, luullut voivansa sanoa elämälle: älä koske minun ympyröihini.
Ja sittenkin hän hämmentyi ja niin helposti. Hän ei ollut vielä läheskään piirien keskustassa, pitemmälle täytyi hänen tunkeutua.
Ehkäpä hän oli hieman, sanoisiko, liiaksi rasittunut tai henkisen askartelun puutteesta hermostunut. Vuosikausia oli hän yhtämittaa ahertanut samassa työssä, ehkäpä hän sittenkin oli liiaksi rasittunut, sydän sitä todisti: jo kauan oli hän tuntenut pientä ahdistusta, itsepintaista, heikkoa ahdistusta, varsinkin valvottuaan myöhäiseen yöhön, sydämenahdistusta, joka herätti kaukaisen kuolemanajatuksen. Hermostuneisuutta hän poti, yksitoikkoisuudesta johtunutta hermostuneisuutta. Hänen täytyi lähteä lomalle.
Lomalle — pelkkä ajatuskin lomasta, matkasta, herätti hänen mielessään uusia ailahduksia. Hän katseli vuonoa, vaaleansinistä, kesäistä vuonoa,-hohtavia, auringossa sinertäviä tuntureja, hän katseli ja hänen katseensa kulkeutui tunturien tuolle puolen, lännen kesää hän katseli: valkeakuorisia, voimakastuoksuisia koivuja, ruusuja, joita kasvoi kaikissa puutarhoissa, pehmeitä, sametinvihreitä niittyjä, suurta ja kirkasta virtaa —
Hänen näkynsä päättyivät pitkään huokaukseen, lomalle hän lähtisi. Hän ei ollut luotu hämmentymään, — hänetkö, ikämiehen, saisi villitä tytönletukka, jota hän oli katsellut jo viisivuotiaana — ei koskaan.
Hänkö kahlehtisi elämänsä toiseen ihmiseen, rakastaisi rauhattomuutta, melua ja sekamelskaa - etsisi sukulaisuuksia, kaipaisi perhettä.
Äh — narriksi hän alentui, arkoja naimisajatuksia parveili hänen päässään, puolesta ja vastaan hän todisteli.
Kaikkeen oli syynä hänen sydämmensä — aavistamatonta tulevaisuutta se sykki. Oli todellakin aika lähteä lomalle. —
— Nuori tyttö — joka valkoisena seisoi korkealla parvekkeella viittoillen hänelle, — mitä olikaan hän uneksinut viime yönä?
Ei, vain lomaansa hän tahtoi ajatella.
Näin päätellen lähti hän kotiin. Siellä odotti häntä äidin kirje.
21.
Hage luki kirjeen — laski sen kädestään ja luki uudelleen, siinä puhuttiin Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä, Charlottesta, Sten Meldestä ja papista.
Sitten hän istuutui suureen, pehmeään, nahallapäällystettyyn nojatuoliinsa, ojentautuen mukavaan lepoasentoon.
Niin, olikohan jotakin tehtävissä — kykenikö hän auttamaan?
Toinen hänen sisaristaan aikoo mennä naimisiin talonpojan kanssa, seudun hauturin, Ole Bergeimin kanssa, jolla hän tapasi kannattaa kalavasuaan, toisella oli ollut sydänsuru, mutta juoksenteli nyt pitkin mäkiä pitäjän vanhahkon talonpoikaispapin kintereillä; olikohan jotakin tehtävissä?
Ei — ei niin mitään.
Hän tiesi niin hyvin, minkä taistelun hänen sisarensa olivat taistelleet, olihan hän itsekin sen tuoksinassa temmeltänyt, varjojen taistelun elämisen onnesta. He eivät jaksaneet pysyä pystyssä yltyvän autiuden ympäröiminä. He masentuivat ja tarttuivat yksinäisyydestä pelastavaan oljenkorteen. Uljasta katseltavaa ei se ollut eikä kaunistakaan, mutta inhimillistä se oli, ja eihän sille mitään mahtanut.
Häntä ainakaan ei mikään velvoittanut sekaantumaan tapahtumien kulkuun. Toisten kohtaloiden puoskaroiminen on typerintä, mitä ihminen saattaa tehdä, hyvää ei semmoisesta koskaan koidu.
Elämän saatosta vaipui aina sukuja varjojen valtakuntaan. Sukuja, jotka olivat kaikkensa antaneet, jotka elämä tuomitsi takaisin oppihuoneeseen, neitsyydentilaan ja yksinäisyyteen, elämän takapihoille ja hiljaisiin, hämäriin puutarhoihin, joissa myöskin oli hyvä olla. Varjoihinkin saattoi kuulua arvokkaalla tavalla. Oli kyettävä irroittautumaan elämän telmeestä.
Hän nousi ja meni lattian poikki sille seinälle, jolla perhekuvat riippuivat. He kuuluivat vanhaan, holsteiniläistä alkuperää olevaan virkamiessukuun, monen polven aikana olivat he näytelleet huomattavaa osaa pappeina, tuomareina ja upseereina. Samanlainen oli äidinkin suku.
Hän oli ylpeä suvustaan, hänen esi-isänsä olivat jättäneet jälkeä, he olivat olleet velvollisuudentuntoisia, sivistyneitä ja isänmaataan rakastavia. Mutta — nykyhetki ei heitä enää tarvinnut eikä tulevaisuudestakaan mitään uutta kangastanut. Pysytelköön meidän köyhä virkamiehistömme siivosti varjossa, naurettavaa on nähdä sen koettavan puolustaa entistä asemaansa ja vielä naurettavampaa nähdä sen pyörivän uuden tanssin tahdissa. Täyttäköön se viimeisen velvollisuutensa hiljaisuudessa. Kuolkoot vanhat suvut arvokkaassa yksinäisyydessä. Oliko se, mitä jälkeen tuli, parempaa, ei, ei ainakaan hänen mielestään. Mutta se ei olekaan tärkeintä, ei se mitään merkitse onko uudella jotakin parempaa tarjottavana kuin vanhalla, kaikki riippuu siitä, että se on uutta, virkeätä, elinvoimaista. Uuden, elinvoimaisen ilmenemismuodot ovat aina siloittelemattomia.
Uusi suku valtasi vanhat virkamiestalot, kaadatti lehtokäytävät, antoi vanhojen, arvokkaitten rakennusten rappeutua, sillä ei ollut kirjoja hyllyillään, ei maalauksia, ei musiikkia. Se ei pitänyt musiikista. Mutta kaipa silläkin oli omansa. Sillä oli ensipolven uhkuvat voimat. Kerran oli sekin elinaikanaan luova itselleen oman perimätiedon, eikä sitä haitannut, että hänen sukunsa olemassaolo päättyi yhdessä ihmisiässä.
Hänei pyrkinyt pitkittämään veretöntä olemassaoloaan menemällä naimisiin — pelastuakseen oli sisar ottanut talonpojan. Hän jaksoi hävitä hiljaisuudessa. Mutta hänen sisarensa pelastautui tuhosta talonpoikaissukuun, meni naimisiin köyhän länsinorjalaisen talonpojan, vaatimattoman hauturin kanssa. Hänen lapsistaan tulisi talonpoikia tai kenties — ja se olisi kaikkein pahinta — miehiä, jotka eivät olleet mitään, jotka olivat matkalla ylöspäin, maattomia talonpoikia, joilla ei ollut talonpoikaissivistystä, eikä säätyläissivistystä.
Ehkäpä Anne Sofie menetteli oikein, mutta hänen mielipiteensä oli muuttumaton. Saihan ihminen juosta onnensa perässä — kuin mies hattunsa, jonka tuuli on vienyt — ei siitä ole mitään sanomista, omanhan hattunsa perässä kukin juoksee, mutta naurettavaa se on kiistämättömästi.
No niin — naurettaviahan me olemme kaikessa tapauksessa, mikään luoduista ei ole niin kuvittelujen vallassa kuin ihminen, aina hän jotakin luulottelee, aina on laukkaamassa tätä tai tuota etäistä tavoitellen, takertuneena omaan hämmennykseensä, jota hän nimittää syvämielisyydeksi. Sopihan rauhallisesti istua kotonakin, vaikkapa naurettavankin rauhallisesti, ja antaa asiain mennä menoaan.
Mutta vaikeata on pysyä omassa osassaan, virheettömästi näytellä, olla eksymättä vääriin otteisiin. Mietiskelijän ei pidä tavoitella rakastajanosia. Eivät kaikki sovi näyttelemään suurta tragediaa, kunniallisempaa on silloin pysytellä omalla, porvarillisella erikoisalallaan. Kolmannen luokan näyttelijä on tarpeellinen, jopa välttämätönkin mies, hän palvelee kokonaisuutta, suurta, ihmeellistä kokonaisuutta, ja hän voi sen tehdä kelvollisella, kunnioitettavalla tavalla, naurettavat oliot, typerät tolvanat ovat kuvailleet hänet tavallista porvaria, vaikkapa esimerkiksi osastonpäällikköä, vähäpätöisemmäksi. Hänen täytyy vain tietää rajoittuneisuutensa, hän on luotu astumaan oikealla hetkellä sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu, tuo repliikkitäytyytulla sanotuksi muuten ihana kokonaisuus särkyy säpäleiksi. Hänpä onkin ottanut urakakseen tuon repliikin sanomisen, Romeon osaa hän ei tavoittelekaan.
Onko vaikeata tyytyä yhteen ainoaan repliikkiin? Onpa niinkin — jos hän olisi syntynyt 40—50 vuotta aikaisemmin, olisivat suuret sankariosat ehkä kuuluneet hänelle. Mutta niitä osia olivat hänen esi-isänsä näytelleet ja näytelleet hyvin. Eihän hallitus voinut sallia, että sama suku aina näytteli samoja osia, ja vanha ohjelmisto oli sitäpaitsi joutunut pois muodista, uuteen ei hän sopinut, lukuunottamatta sitä, että hän kelpasi kyllä tulemaan sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu. Niin — hänen sukunsa oli kerran näytellyt, ja hän oli ylpeä suvustaan. Uljas on ensimmäisen osa, sen, jonka tehtävänä on uuden suvun luominen, mutta jolleivät lastenlapset uskalla tunnustaa sukuylpeyttään, niin mitä silloin on väliä, vaikka suku polveutuisi länsinorjalaisesta jäärästä.
Hän poistui perhekuvien luota ja pysähtyi erästä maalausta katselemaan, se oli nykyaikaista taidetta. Hän rakasti sen sydämmellisyyttä, sen värien voimaa, sen nuorekasta, reipasta tunnelmaa. Tuo ei ole minun sukuani, ajatteli hän, mutta tulee vielä sekin hetki, jolloin joku tätä esi-isäinsä aikaista kuvaa katsellessaan sanoo: tuo on vanhaa, hyvää taidetta.
Eikö koko elämän salaisuus olekin juuri siinä -sen hekuma, sen murhe — että se mikä on uutta ja rohkeata kerran muuttuu vasta ilmestyvän hienoksi, kalpeaksi, ylhäiseksi taustaksi.
Minä olen siis sukuni viimeinen, ajatteli hän, ja minuun sen elämä päättyköön. Ainakin suorassa linjassa, kuten typerästi sanotaan. Minä en aio ylläpitää minkäänlaista sukulaisuutta hauturin lasten kanssa.
22.
Bisgaardilaiset nukkuivat — kukin omassa vuoteessaan, välistä kaksikin yhdessä. Aamu aikoi jo heikosti hämärtää, Teresen vuode oli äidin huoneessa, hän oli hereillä ja katseli ikkunan kajastusta, himmeätä valokaistaa lattialla, kuunteli äidin pitkää, rauhallista hengitystä, hentoa huokumista vasusta. Hän katsahti kelloaan — kohta oli pienokaisen ruoka-aika.
Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisia, sipsuttavia askeleita ja näki ovessa valkoisen olennon, nopeasti ja äänettömästi hypähti hän vuoteestaan, tuon reippaan hypähdyksen olivat hänelle opettaneet monet tuhkarokko- ja hinkuyskäkohtaukset sekä muut lastentaudit.
Pikku Regine siellä tuli, pelosta ja väsymyksestä nikottaen, Lotta oli huono, hän on niin sairas, että varmasti hän kuolee, sanoi Regine.
Varovaisesti, äitiä herättämättä, hiipi Terese huoneitten lävitse, mielihyväkseen huomasi hän, että kaikkialla kuorsattiin rauhallisesti. "Kylläpä meitä on monta", ajatteli hän kiiruhtaen kamariin, jossa Lotta lepäsi, niin, sairas hän oli, punaisena ja kuumeisena heittelehti hän vuoteellaan, lyhyesti ja kuivasti hengittäen. Terese polvistui hänen vuoteensa viereen, "pikku Lotta, rakas pikku Lotta, tunnethan sinä minut", kuiskasi hän, mutta pikku Lotta vain vääntäytyi poispäin, valitti surullisesti ja tuijotti villiytynein katsein, mitään näkemättä.
"Meidän täytyy herättää isä", sanoi Terese ja hiipi samoin varovaisin askelin huoneitten lävitse, kuuli saman rauhallisen kuorsauksen kaikkialta. Varoen sulki hän äidin huoneen oven ja herätti isän.
Bisgaard oli tullut niin useasti herätetyksi yöllä, että pelkkä kuiskaus hänen korvaansa riitti synnyttämään hänen aivoissaan määrätynlaisen kuvasarjan: sairas, lääkäri, apteekki olivat siinä julkisimmalla sijalla. Tietämättä mitä oli tekeillä, vetäisi hän housut ylleen, pisti jalkansa tohveleihin ja hiipi, olkaimista käsin pidellen, sairaan luo. Hän tunnusteli pientä, polttavaa kätöstä ja katseli Tereseä säikähtynein silmin.
"Meidän täytyy lähettää hakemaan lääkäriä."
Terese tahtoi odottaa hetkisen, tarkastella taudin kulkua, mutta pikku Lotta tuli vain huonommaksi, hän kohottautui vuoteestaan ja huusi äitiä, kirkkaina ja suurina pyörivät silmät hänen päässään, äitiä ei olisi saanut häiritä.
Terese teki päätöksen.
"Minä menen herättämään neiti Stefferudin, hän on niin kiltti, minä koputan hänen ikkunaansa ja pyydän saada käyttää puhelinta."
"Mutta ajattelehan osastonpäällikköä", sanoi Bisgaard säikähtyneenä, hän pelkäsi kovasti vuokralaistaan.
"Ei hän herää", sanoi Terese, mutta pelkäsi itsekin. "Ja enhän minä toki voi antaa pikku Lotan sentähden kuolla, että pelkään hänen herättämistään." Hän kietaisi aamunutun ylleen, vetäisi kengät jalkoihinsa ja hiipi alas. Hän pelkäsi, pelkäsi pikku Lotan tähden, ihmisten herättäminen, vaikkapa vain yhden ainoankin, peloitti häntä, ja puutarhan suurten puitten alla oli niin hiljaista ja hämärää. Hän juoksi pitkin talon seinämää, lehvistön keskeltä kajasti sinertävää valoa, lintu, vain yksi ainoa lintu, vihelsi pitkän säveleen, taukosi, vihelsi taas. —
Hän koputti neiti Stefferudin ikkunaan, ensin varovaisesti, sitten kovempaa, neiti Stefferud ei herännyt, Terese kietoi aamunutun tiukasti ylleen, hän värisi vilusta. Mitä hän tekisi, hän koetti huutaa, mutta ääni petti, "mitä minä teen", sanoi hän ja katseli säikähtyneenä ympärilleen hiljaisessa puutarhassa. Silloin aukeni muuan etäämpänä oleva ikkuna ja muuan paitahihasillaan oleva mies katsahti ulos tiedustellen kovalla ja ankaralla äänellä, mitä oli tekeillä, tuo mies oli osastonpäällikkö Hage.
Terese säikähti niin kovasti, että koetti kätkeytyä painautumalla seinää vasten, mutta kun Hage vielä kerran kysyi, kuka siellä koputteli, vastasi hän: "minä vain".
"Kuka se semmoinen minä vain on?"
"Minä — Terese Bisgaard."
"Jumala varjelkoon", sanottiin ikkunasta ja valkoinen paita hävisi, mutta ikkuna jäi avoimeksi.
Hetken kuluttua ilmestyi taas pää ikkunaan.
"Mitä on tekeillä, lapseni?"
Teresen ääni värisi.
"Minun piti vain herättää neiti Stefferud, pikku Lotta on sairas ja minä aioin pyytää saada käyttää puhelinta" —
"Neiti Stefferudia täytyy olla kokonainen rykmentti herättämässä, silloin kun hänellä on oikeus nukkua", muristiin ikkunasta, "minä tulen aukaisemaan teille oven."
Terese aikoi kieltää, hän lähettäisi jonkun veljistään hakemaan, mutta Hage oli jo hävinnyt ikkunasta. Ja sitten hän ajatteli, että oli typerää olla hämillään ja peloissaan, kun pikku Lotta oli sairas.
Hage aukaisi hänelle oven, viittasi puhelinta, joka riippui eteisessä, Terese ei katsahtanut häneen, kietaisi vain aamunuttua tiukemmin ympärilleen ja soitti. Hage aikoi mennä, mutta pysähtyikin ovelle, ehkäpä Terese tarvitsi apua, hänen oli jäätävä. Hänellä oli yllään housut ja takki, paljaat jalat tohveleissa, paljasta, voimakasta kaulaa ei ylös nostettu takinkaulus riittänyt peittämään. Häntä palelsi, kyllä hän sittenkin menisi, mutta lähtemisestä ei tullut mitään, nojaten ovea vasten katseli hän Tereseä, hänen vaaleata palmikkoaan, hänen puhelinluettelon yli kumartunutta päätään. Hänen soittaessaan valahti aamunuttu hänen toiselta olkapäältään, Hage näki vilauksen pyöreätä olkapäätä peittävästä yöpaidasta, hän saattoi seurata hänen ruumiinsa pehmeästi aaltoilevaa viivaa ja hänestä tuntui siltä kuin olisi hän salaa tarkistelemassa, kuin olisi hänen pitänyt lähteä, mutta yhä seisoi hän ovea vasten nojaten, kädet taskussa.
Hän sävähti kuullessaan Teresen äänen, heikon ja epätoivoisen, "minä en pääse minnekään", voivotti hän, "kukaan ei vastaa."
Hage sukaisi nopeasti hiuksiaan, koetti piristäytyä ja olla huomaavainen, "minä autan teitä", sanoi hän, "eräs minun tuttavistani on lastenlääkäri — hänet me kyllä saamme hereille."
Hän kävi käsiksi puhelimeen ja seisoi nyt aivan lähellä Tereseä, hän ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa ja kuuli hänen lyhyen, pelokkaan hengityksensä. Suuttuen huomasi hän kättensä vapisevan puhelinluetteloa selaillessaan, hän puri hampaansa yhteen ja katseli, Teresen ylitse, eteisoven ikkunasta harmaaseen, aamuiseen puutarhaan ja kuuli selvästi yksinäisen linnun visertävän.
Hän soitti ja pääsikin perille, lääkäri lupasi heti tulla. "Minä soitan auton sinua noutamaan", sanoi Hage puhelimeen, — "lääkäri tulee kohta", sanoi hän Tereselle etsiessään autojen puhelinnumeroa.
Hän kuuli Teresen itkevän. Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään, aamunuttu oli paljastanut käsivarret.
"Lakatkaa jumalan tähden heti itkemästä", sanoi hän suuttuneena, "taikka minulta jää ikipäiviksi numero löytämättä."
Terese säikähti niin kovasti, että itku todellakin tyrehtyi. Silmänräpäyksen hän katseli Hagea silmiin ja näki pelästyen, kuinka ne hämärässä liekehtivät.
"Minä vaan tulin niin iloiseksi", kuiskasi hän eikä uskaltanut liikahtaakaan.
Hage puhui puhelimeen niin kiukkuisella ja synkällä äänellä kuin olisi ollut rikos kyseessä, ja raivostui kun ei heti päässyt oikeaan numeroon, soitettuaan vihdoin loppusoiton jyrisi hän ikäänkuin olisi tahtonut herättää koko korttelin.
"Puhelin on kiusankappale", sanoi hän katsoen konetta julmistuneena, "mutta kohta on lääkäri täällä."
"Monet kiitokset — teitte kovin ystävällisesti -ja minä kun herätin teidät keskellä yötä. Mutta nyt minä menen Lotan luokse."
"Niin, kiiruhtakaahan", sanoi Hage karusti, "onnea matkalle."
"Kiitos", Terese koetti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujahtaa hänen selkänsä taitse, mutta silloin Hage kääntyi ja loi häneen liikutetun, tulisen katseen, ja ennenkuin hän aavistikaan, oli Hage laskenut molemmat kätensä hänen olkapäilleen, kumartunut ja suudellut häntä otsalle.
Hänen kätensä painosta notkahtivat Teresen polvet, suudelma ei polttanut vain hänen otsaansa, vaan koko hänen ruumistaan, häntä pyörrytti ja hän sulki silmänsä.
"Mene, lapsi — mene", kuiskasi Hage hänen otsaansa vasten.
Hage päästi hänet, mutta liikkumattomana seisoi Terese hänen edessään, Hage puhui, mutisi tietämättä, mitä sanoi, "lääkäri tulee kohta, nyt täytyy Teresen mennä". Nöyränä ja pienenä kumartui Terese, "niin, nyt hän menee, tuhannet kiitokset avusta." Mutta kun hän todella aikoi lähteä, ojensi Hage kätensä häntä kohden:
"Yhden kerran — vain yhden ainoan kerran —"
Hän kietoi kätensä Teresen ympärille ja Terese painautui häntä vasten, hän taivutti Tereseä taaksepäin ja suuteli häntä, hänen otsaansa, silmiään, suutaan, kaulaansa, hänen ruumiinsa lämpö virtasi hänen käsiinsä, Terese tunsi kuinka lujasti hänen kätensä kiertyivät hänen ympärilleen, se teki kipeätäkin ja hän puristautui häntä vasten.
"Sinun täytyy mennä", kuiskasi Hage uudelleen ja yhä uudelleen, pitäen häntä sylissään ja hyväillen häntä, "muista, että pikku Lotta odottaa".
Terese vihdoin varovaisesti irroittautui ja päästyään vapaaksi loi Hageen nopean, hämmästyneen katseen. Varovaisesti hipaisi hän Hagen käsivartta, kuiskasi kuulumattomasti hyvää yötä, kääntyi ja meni, mutta ovella hän kääntyi uudelleen ja katsahti Hageen pelokkaasti, ihmetellen, lähti sitten, juoksi nopein, epävarmoin askelin portaita ylös.
Hage seisoi liikkumattomana, seinään nojaten, kädet riippuen, hän ei uskaltanut liikauttaa niitä, sillä hän tunsi, että niissä oli vielä hänen ruumiinsa lämpöä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään. Jos hän liikahtaisi, selviäisi hänelle heti, mitä oli tapahtunut, ja juuri sitä hän ei tahtonut.
Hän seisoi liikkumatonna vielä auton tullessa. Mennessään aukaisemaan, tunsi hän palelevansa, kas, aamu oli jo tulossa, taloa valaisi kellervä hohde. Heikko tuulahdus pani puut hiljaa kohisemaan. Mutta vieläkään ei laulanut muuta kuin yksi lintu.
"Oletko sinä hankkinut itsellesi pikkulapsia", sanoi lääkäri portaita noustessaan, "mitä peijakasta tämä juttu merkitsee."
Hage selitti perusteellisesti: perhe ei ollut saanut tavatuksi omaa lääkäriään ja lapsi oli hyvin sairas. "On tehtävä kaikki, mitä voidaan — he ovat minun erittäin hyviä ystäviäni — minun isäntäväkeäni - tämä tapaus huolestuttaa minua suuresti — mutta tiedänhän minä, että sinä teet kaiken, mitä pitääkin —"
Lääkäri katseli innokkaasti haastelevaa miestä, hän oli tottunut näkemään Hagen moitteettomana, jäykkänä, ja nyt hän näki hänen astelevan paljaat jalat tohveleissa, puolipukeissa, silmissä villiytynyt ilme —
"Mene levolle, äläkä suotta kiihoitu, lapset sairastuvat ja paranevat, ei sen tarvitse mitään erikoista merkitä. Polta piipullinen sängyssä, Hage, ja lue jotakin, niin saat muuta ajateltavaa. Tästäkö minä menen ylös?"
Mutta Hage ei mennytkään levolle, hän meni omaan eteiseensä, mutta ehdittyään puhelimen luo hän pysähtyi. Hän tuijotti sitä kuin jotakin suurta ihmettä. Täällä — täällä — oli se tapahtunut, täällä olikaikkitapahtunut, tuo selittämätön, odottamaton. Samana iltana, jona hän — ei, nyt hän ei ajattelisi, juuri nyt ei hän ajattelisi. Mitä olikaan hänelle tapahtunut, paljonkohan siinä oli totta, tuntuisiko se ehkä huomenna vain lapsen sairaudesta johtuneelta kiihoittuneisuudelta — ja muuten olisi kaikki unhossa?
Hän meni avonaisen ikkunan luo ja katseli ulos. Tuntui siltä kuin olisi valo hetki hetkeltä lisääntynyt, muuan seinä hohti, ikkuna kimalsi, eräs puu alkoi kirkkaasti vihertää. Ja koko ajan lauloi tuo yksinäinen lintu. Kylläpä se lintu laulaa, ajatteli hän.
Hän seisoi liikkumattomana ikkunan ääressä ja katseli aamun valkenemista, vilu värisytti häntä. Kuinka ihmeellistä onkaan aamun, päivän nousun, valon varttumisen katseleminen, linnun laulun kuunteleminen, linnun, joka laulaa vain sinulle yksin ja ehkäpä eräälle toisellekin.
Hän kuuli lääkärin laskeutuvan portaita ja meni ulos.
"Täälläkö sinä yhä seisot — aiotko todellakin kylmetyttää itsesi. Niinpä niin — lapsi ei kylläkään ole terve, mutta onhan se voimakas. Tuolla yläkerrassa oli uskomattoman paljon väkeä — ansaitsisivat urhoollisuusmitaliin." Hän katseli Hagea, häntä olisi haluttanut sanoa pari sanaa eräästä peijakkaan sievästä tytöstä, mutta jätti sen kuitenkin sikseen, ei ollut leikkimistä Hagen kanssa. "Pistäydyn täällä huomenna, tai oikeammin tänään", sanoi hän.
"Tee niin", sanoi Hage ja seurasi häntä ulos, puutarhassa he pysähtyivät. "Kuinka ihmeellisen ihana onkaan tämmöinen aamu — me kaupunkilaiset nautimme siitä liian harvoin."
"Sinullekin tekisi nukkuminen parempaa", sanoi lääkäri, piru ties, mikä Hagea riivasi. "Ja jos sinä välttämättä tahdot täällä haaveilla, niin mene ensiksi sisään pukemaan hieman enemmän vaatetta yllesi. Hyvää yötä — äläkä suotta ole huolissasi lapsesta."
Hage kulki hitaasti puutarhan lävitse, niin, mitähän tohtori oikein mahtoi ajatella, täällä hän, vakava mies, haaveili aamukylmässä —
Eräs yläkerran ikkuna aukeni, Terese kumartui ulos.
"Hyvää yötä", kuiskasi hän.
Hage pysähtyi. Hän vain katseli ylöspäin, Teresen kasvot loistivat, niin ihmeellisesti ne loistivat, "hyvää yötä", kuiskasi Terese uudelleen, ja sitten ikkuna sulkeutui.
Hage meni sisään. Syvä ihmettely värähteli hänessä, Terese oli aukaissut ikkunan, kuiskannut hänelle hyvää yötä, — se oli siis totta, tuo ihmeellinen tapahtuma oli siis todellisuutta.
23.
Seuraavana päivänä soitti Hage virastoon ja ilmoitti tulevansa vasta myöhemmin päivällä. Mentyään yöllä vihdoinkin levolle, oli hän valmistautunut valvomaan lopun yötä, nyt hän suuresti ihmetteli sitä, että hän olikin nukkunut kuin kivi myöhäiseen aamuun asti. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen päälleen, minnekä oli hävinnyt aamuinen kalpea kajastus — ja tuo yksinäinen laululintu — puutarhassa viserteli nyt koko lintukuoro.
Hän nousi ylös ja pukeutui hitaasti. Oliko hän nyt sitten muka kihloissa? Kävikö laatuun mennä illalla vuoteeseen vannoen, ettei niin koskaan tapahtuisi, ja nousta seuraavana aamuna kihloissa olevana miehenä. Hän muisti tuon hiljaisen kuiskauksen, "hyvää yötä", ja hänen sydämensä värähti, se oli sittenkin totta.
Astellessaan ruokasalissa aamiaista odotellen ajatteli hän, että mahtoikohan se nyt sitten olla niin varmaa? Niin välttämätöntä? Olikohan yöllinen yllätys niin vakavaa laatua? Mitään ei oikeastaan oltusanottu.
Hän pysähtyi ja katseli kuunnellen kattoa, yläkerrassa käveli joku, olivatko nuo hänen askeleensa? Tai kävelikö siellä joku lukemattomista kälyistä tai lankomiehistä? Tai ehkäpä appiukko siellä asteli, -anoppi ei päässyt kävelemään — kahdestoista esti.
Mihinkä hän olikaan sotkeutunut?
Eihän se — hitto vieköön — voinut olla ihan peruuttamatonta. Mutta — pitihän hän Teresestä, yhtäkkiä hän tunsi olevansa aivan pyörällä päästään, hän oli taas yöllisen huumauksen vallassa, peittäen käsillään silmänsä kiiruhti hän ikkunan luo.
Piti, niin, se sana oli aivan liian lievä tai oikeammin sanoen: se sana ei hänelle sopinut, mitä se sitten oli, niin, mitä se oli? "Jos se on elämää, niin minä pelkään sitä", sanoi hän yhtäkkiä ääneen. Mitä minä nyt teen, menenkö yläkertaan ja sanon: tässä on teidän vävypoikanne ja antaudun koko perheen syleiltäväksi? Paljon hän antaisi saadakseen elää Teresen kanssa autiolla saarella, puolen kuningaskuntaani minä annan autiosta saaresta, jossa on nykyajan mukavuudet.
Menisikö hän yläkertaan tiedustelemaan, kuinka sairas lapsi jaksoi, sehän olisi vain tavallinen kohteliaisuuden osoitus, inhimillisen myötätunnon ilmaus, sen hän tekisikin, hän menisi katsomaan, kuinkaTeresesuhtautui yölliseen tapahtumaan. Kylmänä ja kohteliaana tiedustelisi hän lapsen tilaa ja koettaisi samalla tarkkailla Teresen silmiä, ehkäpä hän huomaisikin turhia kuvitelleensa.
Hän söi aamiaista ja hämmästyi taas omaa itseään, hänhän söi kuin kyntömies, hän ei muistanut syöneensä aamiaista pitkään aikaan niin hyvällä ruokahalulla. Söikö kihloissa oleva tai puoliksi kihloissa oleva tai kenties kihloissa oleva tavallista enemmän? Rakkausko sen teki?
Hän otti hattunsa ja salkkunsa, näyttääkseen pikipäin pistäytyvältä, ulkonaisesti tunsi hän olevansa moitteeton, mutta hänen sisimmässään piili epävarmuus ja pelko. Eräs pienokaisista aukaisi oven, vain raolleen, "äiti on makuulla ja pikku Lotta on sairas", sanoi hän.
"Minä tiedän sen", sanoi Hage ajatellen menisikö hän sittenkin sisään.
"Isä on mennyt, mutta Terese on arkihuoneessa", sanoi pienokainen.
Hage koputti ovelle ja odotti hetkisen ennenkuin astui sisään, hänen koputukseensa ei vastattu.
Terese seisoi ikkunan luona, hän oli tuntenut Hagen äänen, hän seisoi liikkumattomana Hagen tullessa sisään, hän vain katseli häntä, pitkään ja vakavasti.
Hage hämmentyi niin, että pysähtyi ovelle, mitä hänen pitikään sanoa, muisteli hän, mutta hän näki vain Teresen, vain että he olivat kahden, ja hän tunsi taas käsissään Teresen ruumiin herttaisen lämmön, tunsi kuumeisen värähdyksen. Minun täytyy sanoa jotakin, ajatteli hän, ja kysyi, "mitä kuuluu?" - "Kiitos kysymästä, Lotta voi hieman paremmin - luullakseni", vastasi Terese liikkumattomana, "täällä on niin siivotonta", lisäsi hän. — "Sehän on luonnollista", sanoi Hage. Ja sitten he vaikenivat.
Hage koetti rohkaista itseään, nyt sinun täytyy saada selville se, mitä haluat, ajatteli hän, mutta hänpä ei saanutkaan siitä selkoa. Ja katsahtaessaan uudestaan Tereseen, sävähti hän: jotain outoa värisi Teresen katseessa, pelkoa, odotusta, kiihkeätä odotusta. Yhtäkkiä hän hymähti, vain hiukkasen, ehkeipä hän siitä itse tietänytkään, mutta Hageen teki tuo hymähdys syvän ja voimakkaan vaikutuksen, se pani huoneen heilahtamaan, pyörähtämään ihmisineen päivineen; heilahtelevaa lattiaa pitkin koetti Hage pyrkiä Tereseä kohden, hattu ja salkku olivat hänen käsissään, hän ojensi ne, hattuineen ja salkkuineen, Tereseä kohden ja otti hänet syliinsä. Seistessään hänen vieressään kuiskasi Terese, "onko se totta", ja Hage kysyi, "mitä sinä tarkoitat", ja ihmetteli, että oliko muka olemassa jotakin, joka ei ollut totta. — "Minä olen pitänyt sinusta jo pienestä asti", hymyili Terese.
— "Pienestä asti", toisti Hage tuntien tuskallisen pistoksen, Terese oli nuori ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa, "sinä olet vielä lapsi ja minä —"
"Minäpä tiedän paremmin kuin sinä, mikä ja mitä sinä olet", sanoiTerese ja suuteli häntä hymyillen — —
– – –
— Mennessään konttoriin vaivasi häntä ajatus, että kaikki huomaavat hänen ulkomuodostaan, että hän on hiljan mennyt kihloihin, mahtoikohan hän näyttää hullunkuriselta? Saapuessaan virastoon ajatteli hän, että jos joku kysyy, olenko minä ollut sairas, kun tulen näin myöhään, niin minä vastaan, että en kiitos, minua ei vaivaa yhtään mikään, jollei se, että olen mennyt kihloihin. Tuskin oli hän saanut näin ajatelluksi, kun hän jo kohtasi erään kirjurin, joka kohteliaasti tiedusteli, "onko osastonpäällikkö ollut sairas?" — "Minä poden aasialaista paiseruttoa", vastasi Hage karusti ja meni menoaan. Hän tervehti tuskin ollenkaan neiti Svendseniä, meni suoraapäätä konttoriinsa, vetäisi oven kiinni ja antoi tuon pikku neitosen tuijotella suljettua ovea. —
Mutta konttorissaan tarkasteli osastonpäällikkö itseään peilistä — miltähän hän mahtoi näyttää hiljan kihloihin menneenä? —
24.
Tuli päiviä, joina Johannes Hage oppi tuntemaan monenkaltaisia uusia elämänilmiöitä, pieniä ja suuria. Palatessaan virastosta keksi hän kirjoituspöydällään, loukkaamattomalla kirjoituspöydällään, valtavan syreenikimpun, jota hän ei uskaltanut siirtää pois, vaikkei hän sen tuoksua sietänytkään, hän kierteli kirjoituspöydän ja kukkakimpun ympärillä ja hänen tunteensa heilahtelivat suuttumuksesta hellään ihastukseen ja pelkoon. Näin kaarrellessaan huomasi hän, että joku oli selaillut hänen kirjahyllyään — muuan kirja oli asetettu väärin paikoilleen. Ja se sama joku oli katsellut hänen valokuviaankin, sormiellut hänen nuottejaan, tuon tuntemattoman jälkiä näkyi kaikkialla, koko hänen pyhä, viileä huoneensa oli täynnä tuota tuntematonta, täynnä uutta ja vaarallista tuoksua, levottomuutta, liikuntoa, joka peloitti.
Hänen vielä seistessään, oudon tuoksun ja levottomuuden hämmentämiä ajatuksiaan kooten, aukeni ovi, hän kuuli reippaita, keveitä askeleita ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo täydessä syleilemisen ja suutelemisen touhussa. Selviydyttyään temmellyksestä, oli hänen kaulahuivinsa kohonnut korvien tasalle, tukka törrötti pörröisenä, koetettuaan siivoutua ihmiselliseen kuntoon, kysyi hän, pieneen, vakavaan puheeseen valmistautuen:
"Oletko sinä ollut täällä tänään jo ennenkin?"
"Ennenkinkö?" vastasi Terese ihmetellen, "minä olen ollut täällä koko päivän".
"Koko päivänkö?"
"Tietysti. Saatuani aamutyöt tehdyiksi, syöksyin minä tänne. Minulla on lomaa konttorista kokonainen viikko, otin sen nyt, koska tarvitsin sitä, ja nyt minä olen auttanut neiti Stefferudia. Minä olen pannut kaiken kuntoon, järjestänyt sängyn, pölyttänyt —"
"Oletko sinä siivonnut makuuhuonettakin", huudahti Hage vilpittömästi säikähtyen.
"Olenpa niinkin. Ja sitten minä olen vain lojuillut jollakin tuolilla ja oleillut sinun huoneessasi."
Hage ei kuunnellut kauempaa, hän rupesi astelemaan edestakaisin lattialla, makuuhuoneenkin oli hän siivonnut, — ei, se soti hänen käsitystään vastaan nuoresta tytöstä. Yhtäkkiä hän pysähtyi:
"Mutta kun sinä oleilet täällä koko päivän, niin yläkertalaiset varmaankin huomaavat —", hän osoitti kattoa.
Terese katseli häntä kimaltelevin silmin: "he ovat sitä jo aikoja aavistelleet."
"Entäs neiti Stefferud?"
"Hänelle minun täytyi kertoa se jo ensimmäisenä päivänä."
Johannes asteli niin, että takinhelmat heiluivat, ainakin puolen vuoden kihlausaikaa, syvimmässä salaisuudessa vietettyä, oli hän mielessään kuvitellut, yllättävää, hiljaista vihkimistilaisuutta, ja nyt, nyt rakoili hänen rakennuksensa joka nurkalta.
"Eikö sinun päähäsi pälkähtänyt, että minullakin kenties olisi voinut olla jotakin sanottavaa", kysyi hän näyttäen sangen uhkaavalta.
Terese punastui, hänen silmänsä kyyneltyivät, mutta hymyilemättä ei hän voinut olla.
"En minä niin pitkälle ajatellut —"
— Naisten kyyneliä — ajatteli Hage kiivastuneena ja jatkoi ravaamistaan. Mutta kun hänen piti kääntyä, olikin Terese hiipinyt hänen perässään ja sulki nyt häneltä tien.
"Et suinkaan sinä ole vihoissasi", sanoi hän valmiina katumaan, ja sittenkin tuntui Hagesta siltä, että Terese nauroi häntä, todentotta, hän nauraa minua, "älä ole vihoissasi", sanoi Terese, "minä en todellakaan oikein tiennyt, mitä tein, minusta tuntui siltä kuin olisivat jalkani olleet taivaassa ja —"
"— Älä luulekaan, että pääsi oli maan päällä", sanoi Hage lyhyesti.
Silloin rupesi Terese nauramaan, nauramaan niin, että helisi, naurua tulvi hänen ympärillään, Hage pysähtyi pahoilla mielin, ja heti oli Terese hänen luonaan ja painautui hellästi hänen syliinsä, hänen siinä seistessään ilmestyi hänen katseeseensa syvää, ihmeellistä vakavuutta, Hagea rupesi pyörryttämään, ja juuri nyt tahtoi hän pitää päänsä selvänä, hän lähti Teresen luota, joka jäi murheellisena seisomaan.
Hage kulki edestakaisin lattialla, arvokkaasti, ja selitteli, kuinka hän oli aikonut kaiken järjestää, hän ei ollut mikään nuorukainen, hän ei voinut päistikkaa kaikkeen tähän uuteen ryhtyä, ja niin paljon oli hän eläessään kokenut, että tiesi ettei avioliitto ollut mikään pila, josta kaksi ihmistä selviytyi nauramalla, pila se ei ollut. Hän puhui kovalla ja itsetietoisella äänellä.
Hän tuli katsahtaneeksi Tereseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä, totisesti, eikö hän seisonutkin tuossa naureskellen, salaperäisesti, jopa — siitä ei ollut epäilystäkään — hieman pilkatenkin. Silloinko tuo hymy oli herännyt, kun hän oli puhunut kokemuksistaan, hän aavisteli sitä, vaikka hän juuri silloin oli kääntynyt selin. Hän tunsi olevansa loukattu, hän oli katkeroitunut tuolle — tuolle vieraalle — joka nauroi häntä, sitä ei todellakaan moni olisi uskaltanut tehdä.
Silloin sanoi Terese rauhallisella, syvällä äänellä:
"Mutta Johannes — eivätkö nuo kaikki ole vain pikkuseikkoja, minä ajattelen todellakin niin — vain mitättömyyksiä sen rinnalla, että me pidämme toisistamme."
Hage tuijotti häneen, vai niin, vai pikkuseikkoja - mitättömyyksiä —
"Niin, sillä pidäthän sinä minusta", sanoi Terese, sanat tulivat hiljaa, pelokkaina, tuo arkuus koski Hagen sydämmeen.
Terese hiipi hänen luokseen ja laski, varpailleen nousten, kätensä hänen olkapäilleen, "oletko varma siitä, että pidät minusta", kysyi hän.
Hage kumartui häntä kohden ja tunsi hänen hengityksensä sivelevän kasvojaan, lämpimän, pehmeän, suloisen hengityksensä, joka sai hänet yhtäkkiä ajattelemaan pienen lapsen tuoksuvaa huountaa; myytynä, hävinneenä ja hämmentyneenä sanoi hän katkeralla äänellä:
"Tarvinneeko sinun sitä kysyä minunlaiseltani vanhalta narrilta."
Silloin naurahti Terese lyhyesti ja onnellisena, luoden Hagen silmiin syvän, tumman katseen, tarttui hänen käteensä, painoi sitä poveaan vasten, joka pehmeänä, kiinteänä ja lämpöisenä myötäsi, ja kuiskasi: "juuri tuommoisena minä sinua rakastan."
Hage tunsi ikäänkuin nyyhkytyksen vavahduttavan ruumistaan, suloinen tuska poltti hänen suonissaan, hän puristi Tereseä itseään vasten niin kovasti, että tämä pyysi, "älä tapa minua", sitten he seisoivat kauan vain toisiaan katsellen. Vihdoin kolkutettiin lujasti ovelle ja muuan ääni sanoi, "eikö tässä talossa enää aiota syödä."
Mutta istuessaan yksinään päivällispöydässä, painui hänen päänsä käsien varaan. Minä luulin ottaneeni käteeni aran, pienen linnun, ajatteli hän, ja nyt minua ympäröikin kesä, joka laulaa ja kukkii aivan liian kerkeästi. Hän nousi, ruokiin hän ei ollut koskenut, ja sanoi ääneen: "ihmislapsi, tiedätkö mitä olet tehnyt", ja meni ikkunan luo, se oli auki, hän katseli ulos, kuuma kesäkuun aurinko paistoi puutarhaan, syreenit tuoksuivat. Minnekä olivat vilpoiset varjot kadonneet?
Seisottuaan näin hetken, rupesi hän kuuntelemaan, hänenkö askeleensa kuuluivat yläkerrasta, hänenkö askeleensa kaikuivat kaikkialta? Eikö hänen huoneessaan kävellytkin joku — ja puutarhassa? Hänen hyräilynsäkin, tuo virkeä, suloinen hyräily, soi kaikkialta, hänkö hyräili, missä hän oli, eikö hän ollut täälläkin? Vai kesäkö vain kaikkialta uhosi — kesä kukkivine syreeneineen.
Hän aikoi lähteä, mutta muistikin, ettei ollut syönyt päivällistä, hän oli nälkäinen, hirveän nälkäinen. Huokaisten istuutui hän pöytään ja rupesi syömään jäähtynyttä hiilospaistia. —
— Joka päivä, heti illallisen jälkeen, kuuli hän ovikellon soivan, "tuo on hänen soittonsa", sanoi hän itselleen, "senkin sinä jo tunnet", hänen sydämmensä rupesi jyskyttämään, "vanha narri", sanoi hän ja meni avaamaan.
"Missä sinä retkeilet iltaisin", oli Terese kysäissyt, "kyllä minä tiedän, että sinulla on semmoinen tapa ja minä tahdon tulla sinun mukaasi."
"En todellakaan tiedä, missä tapaan kävellä", valehteli Hage, hän ei olisi mitenkään uskaltanut hiiskahtaa retkistään syrjäkaduilla, ne tuntuivat yhtäkkiä niin mahdottomilta.
"Sitten me kuljemme minun reittejäni", sanoi Terese, ja he kulkivat hänen reittejään, Kirkeveieniä Vestre Akerille, jota hän vihasi.
"Kaikki Vestre Akerin kulkijat ovat toistensa näköisiä, naamaltaan yhtä ikävystyttäviä", yritti Hage.
"Meidän on oltava sen pirteämpiä", laverteli Terese hymyillen.
Mutta sinä iltana oli Hagella vakavaa puhuttavaa, hänen täytyi matkustaa kotiin, monet syyt sitä vaativat, äiti tarvitsi häntä, lomasta oli jo päätetty - kotona oli vakavia kyseessä. Mutta siitä hän ei puhunut mitään, että hänen täytyi lähteä matkalle päästäkseen hetkeksi rauhaan.
Hage selitteli syitään kauniisti ja monin koukeroin, mutta Terese keskeytti hänet.
"Tottakai sinä lähdet, rakkaani".
Hage tunsi pettymystä, "eikö sinun tule minua ikävä", kysyi hän.
"Minä en ole elossa niinä päivinä, jotka sinä olet poissa", vastasiTerese avomielisesti.
Tulinen, suloisentuskallinen onnentunne läikähti hänen povessaan, tämä oli hänelle vielä niin uutta, mutta samassa puhkesi Terese puhumaan:
"Mutta ensi sunnuntaina on sinun syötävä päivällistä meillä."
Hage säikähti niin, että oli astua ojaan, hän harppaili hetkisen niin pitkin askelin, että Teresen täytyi juosta hänen perässään.
"Eihän siitä nyt noin kannata säikähtyä", hymyili hän, "emmehän me toki aio sinua syödä."
Silloin kääntyi Hage häntä kohden ja sanoa paukautti keskellä Sognsveileä kovalla ja uhkaavalla äänellä: "sinä et kunnioita minua vähääkään."
Ja sitten hän taas jatkoi harppailemistaan, pyrkien pois Teresen lähettyviltä, hatun hän sieppasi käteensä ja raivosi itsekseen, kuinka saattoikaan vanha ihminen päästää suustaan moisia typeryyksiä — tykkänään häväistä itsensä.
"Menemmekö pelloille kävelemään", huusi hän taakseen Tereselle, rypistäen katkeroituneena kasvojaan.
"Menkäämme jumalan nimessä", luikkasi Terese hengästyneenä, — Hage ei voinut eikä uskaltanut katsoa, itkikö hän vai nauroi.
Hän rauhoittui vasta noustessaan erästä pientä mäkeä ja kävellessään pitkin peltopolkua. Terese ilmestyi hänen viereensä, hän pisti kätensä Teresen kainaloon; he istuutuivat mäen rinteelle, he istuivat hiljaa, he kuulivat vienoa solinaa kuivan, savisen ojan pohjukasta, siellä virtasi pienoinen puro, tummana ja tiheänä mustotti pensaikko, orapihlaja kukki, peltojen yllä oli lämmintä, sinistä auerta, ja leivonen lauloi vielä, vaikka jo oli ilta.
Terese istui leikkien hänen kädellään, hetken kuluttua kuiskasi hän hiljaa:
"Pitäisikö minun sitten kunnioittaa sinua?"
"Ei — lapseni — ei, minä vain puhuin tyhmyyksiä."
Terese hypisteli hänen sormiaan, toista toisensa perästä:
"Minä kyllä kunnioitan sinua. Ja minä pelkäänkin sinua hieman, jos siitä tietoa tahdot. En kuitenkaanvieläniin paljon, että se mitään tekisi, mutta sinun juhlallisuuttasi minä en pelkää, sitä minä todellakin vähän naureskelen, niin minä teen. Mutta sinä voisit saattaa minut todella pelkäämään — jos vetäisit viivan meidän välillemme, minun ja itsesi välille, sen välille mikä on sinun ja mikä on minun. Minä tuon syreenejä huoneeseesi, mutta sinä et siitä pidä, minä kosken sinun kirjoihisi, mutta sinä et salli kenenkään koskevan kirjoihisi, minä peitän sinun vuoteesi, se tuntuu sinusta sopimattomalta, — jos tuo kaikki on pelkkää häveliäisyyttä ja juhlallisuutta, niin en minä siitä välitä. Mutta jos sinä tarkoitat, että minun on sinua pelättävä — että meidän on pysyttäydyttävä etäällä toisistamme — niin enpä tiedä, kuinka meidän kahden käy. Jollet sinä tahdo minun tuovan kukkasia huoneeseesi tai koskevan sinun kirjoihisi tai kiskovan sinun sormiasi sijoiltaan — niin sinä voit kyllä peloittaa minut sitä tekemästä, mutta samalla peloitat sinä minun rakkauttanikin."
Hiljaa ja hartaana kuunteli Hage hänen sanojaan, Terese tuntee minut perinpohjin, ajatteli hän, hän näkee minun lävitseni, ihmeellistä: hänen äänensä soi kaikkialta, puron solinasta, leivosen laulusta, sinisen autereen seasta, tummasta, väräjävästä pensaikosta. Vielä kauan Teresen tauottua puhumasta, kuunteli Hage hänen ääntään.
Sitten hän sanoi: "sinä ymmärrät, mitä minä en ymmärrä, minä olen vain vanha narri. Mutta on jotakin, mitä sinä et koskaan opi käsittämään."
"Mitä se on?" kysyi Terese ristien kätensä hänen käsivartensa ympäri, "sano minulle se, ehkäpä minä sen sittenkin ymmärrän."
"Minusta tuntuu joskus — usein — kenties aina - siltä, etten minä ole oikea ihminen, että minä olen vain ihmisen varjo, sinun aurinkosi paisteessa varjo ehkä katoaa, huomaatko sinä sitä, lapsukaiseni", sanoi Hage ja hymyili pilaillen Tereselle, mutta hänen katseessaan piili salaista pelkoa.
"Enhän minä", sanoi Terese ja siirtyi säikähtyneenä lähemmäksi Hagea.
"Ei se tee mitään", sanoi Hage lempeästi ja suuteli hänen käsiään.
"Johannes — täällä kulkee ihmisiä".
"Pelkäätkö sinä?"
Terese tuijotti alakuloisena eteensä:
"Sitä minä ajattelen hirmuisesti sinun poissaollessasi."
"Mitä"?
"Sitä varjojuttua — se oli niin merkillistä. Ja niin alakuloista. Mutta siinä ei ole sanaakaan totta."
Ja sitten hän kysyi — ikäänkuin lapsi olisi kysäissyt:
"Minnekä joutuu varjo auringon paistaessa?"
"Tiedäthän sinä toki, että se katoaa."
"Mutta sinä et katoakaan, sinä pysyt minun luonani. Saatpa nähdä, että minä kykenen pitämään sinut aina luonani."
"Niinkö luulet — ehkäpä", sanoi Hage, mutta hän ajatteli, että oli sittenkin jotakin, mitä Terese ei nähnyt eikä ymmärtänyt.
Yhtäkkiä Terese naurahti ja keikautti päätään: "Tyhmyyksiä! Ja sunnuntaina sinä sitten tulet meille. Ruokalista on seuraava: lientä, vasikanpaistia ja jotakin kotonatehtyä jälkiruokaa, ei rippuistakaan muuta."
"Sinun on siis ilmoitettava asiasta vanhemmillesi ja niille toisille", sanoi Hage kohtaloonsa alistuneena.
"Niin, jumalan kiitos — nyt he utelevat minut hengiltä."
Gaustadiin vievää polkua kulki kaksi keskenkasvuista poikaa, he lauloivat särkynein, murrosiän äänin
Jos lailla kuninkaan ma linnan rakentaisin, niin kullastani saisin ma linnaan valtiaan.
Teresen silmät kyyneltyivät: "voi, tuota laulua - en tiedä miksi minä tunnen itseni niin onnelliseksi sitä kuunnellessani. Oletko sinä sitä poikana laulanut?"
Johannes ei muistanut laulaneensa.
"Ennenvanhaan — haaveillessani 13—14 vuotiaana kesäiltaisin St. Hanshaugella, oli vanhassa huvimajassa aina joitakin poikia, jotka lauloivat 'jos lailla kuninkaan. Sitä lauloi varsinkin muuan pitkä, punatukkainen poika, jota minä kovasti ihailin, hyvä jumala, kuinka ne suvi-illat olivat ihania. Rakennatko sinä minulle linnan?"
"Minä koetan", vastasi Hage ja työnsi keppinsä maahan. Hän tukahutti huokauksen, joka pyrki esiin hänen muistellessaan kadottamiaan vuosia, vuosia, jotka tekivät sen, ettei hän koskaan kykenisi laulamaan Teresen lapsuuden laulua niinkuin tämä oli uneksinut.
25.
Sunnuntaina oli Johannes Hagen mentävä päivällisille appivanhempainsa luo ja maanantai-iltana aikoi hän aloittaa matkansa länttä kohden. Noustessaan yläkerran portaita ennen päivällisiä, tunsi hän mielensä niin juhlalliseksi kuin olisi hän menossa hautajaisiin ja niin alakuloiseksi kuin olisivat nuo hautajaiset olleet hänen omansa. Hän ei tahtonut myöntää itselleen olevansa hämillään, hänkö hämillään — osastonpäällikkö Johannes Hage — mikä naurettava ajatus!
Terese oli eteisessä häntä vastassa ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, Hage tunsi hänen käsivartensa vapisevan, vai niin, vai oli hänkin levoton, se auttoi Hagea. Täydessä komeudessaan hän astui sisään, käskevine ryhteineen, itsetietoisine ilmeineen, jota sekä hänen ylempiinsä että alempansa kauhistuivat.
Perhe oli koolla arkihuoneessa, kylläpä heitä on, ajatteli Hage tervehdellessään kylmin, jäykin hymyin. Bisgaard astahti pari askelta eteenpäin, pari taaksepäin, kumarsi ja mutisi jotakin suuresta onnesta ja ilosta, Trine rouva oli rauhallisempi, arvokkaampi, mutta hämillään oli hänkin. Pojat kumarsivat, tyttöset niiasivat, mutta pikku Lotta, joka oli ollut sairas, ei tahtonut tervehtiä, ja pienin, joka oli makuuhuoneessa, rupesi parkumaan, rouva Trinen oli kiirehdittävä apuun, alku ainakin oli hankala.
Huoneessa oli sangen lämmintä, ja niinpä he keskustelevatkin hetkisen helteisestä suvi-ilmasta. Sitten he vaikenevat, vaikenevat kunnes rupeavat selittelemään, kuinka ihanan hiljaisessa talossa he asuvat. Ja kun helteestä ja hiljaisuudesta on puhuttu, ei kenelläkään ole enää mitään sanomista.
Mutta Hage oli rauhoittunut, tämä muistutti ikävää neuvottelukokousta, oli koetettava selviytyä, kyllä hän sen taidon osasi: mukavinta oli jättää typeryyksien puhuminen toisten huoleksi.
Silloin avasi suunsa Torgrim, anarkisti, hän ei, hitto vieköön, antanut rikkaan yläluokkalaislankonsa vaikuttaa itseensä, Torgrim vihasi häntä. Vihasi monestakin syystä, tietenkin myöskin yhteiskunnallisista ja poliittisista, mutta ennen kaikkea siitä syystä, että hän vei Teresen heiltä, ja mitä oli koti ilman Tereseä. Terese peitteli Torgrimin liian myöhäisiä kotiintuloja, haasteli hänen kanssaan filosofiasta ja politiikasta, eihän se mitään merkinnyt, että Terese hymyili tai vastaili päin hongikkoa, saihanhänpuhua suunsa puhtaaksi.
Mutta tuolle uudelle tulokkaalle hän näyttäisi, ettei häneen vähät vaikuta, Torgrim päätti nolata hänet niin, ettei hän siitä notkosta nousisi. Hage on virastossa, Torgrim palvelee yksityistä yritteliäisyyttä, siispä Torgrim haastelee hänelle virastojen kaavamaisuudesta ja jäykkyydestä, rennosti nojaten istuu hän tuolillaan, liian suuret jalkansa onhan ojentanut liian pitkälle pieneen huoneeseen, hänen silmänsä ovat puoliavoimet, hänen kesakkoiset kasvonsa retkottavat taaksepäin. Hänen kätensä ovat rinnalla ristissä.
Koko perhe on kauhun vallassa, se käy hänen kimppuunsa, "nouse ylös ja istu kunnolla", sanoo Trine rouva, joka on palannut takaisin, "älä puhu asioista, joista et mitään tiedä", sanoo Bisgaard punoittavin päin. Ja Lovise ja Anna kihertävät kiukuissaan, he ihailevat kumpikin hurjasti lankoaan, ja pikku Lotta sanoo: "ole siivolla."
Torgrim nousee ja sanoo, että jollei hän sovi tähän kotoiseen piiriin, niin voihan hän poistuakin, ja hän poistuu, ruokasalissa kolistelee hän niinkuin hänellä olisi viisikolmatta jalkaa ja joka jalassa rautakorkoinen saapas.
Anteeksipyydellen sanoo Bisgaard vieraalleen, "kun ne ovat murrosiässä", ja vieras hymyilee ymmärtäväisesti, tyytyväinen ei hän kylläkään ole, hän laskee ajan kulumista, kello on nyt kolme, jumala ties, kuinka monta tuntia hänen vielä on kestettävä. Terese tulee — hänenkin poskilleen on puna kihonnut — hän on pyydystänyt loukatun ja keskustellut hänen kanssaan kahdenkesken keittiössä, minun tähteni, on hän pyydellyt, ja sisaren rukoukset ja paistin käry ovat taltuttaneet Torgrimin. Mutta Terese on hermostunut, tämä on minun kotini, on hän moneen kertaan sanonut itselleen, miksikä pelkäisin näyttää sitä hänelle — mutta hän pelkää sittenkin.
Käydään pöytään, on hieman ahdasta, mutta perhe on puristautunut yhteen myttyyn, jotta vieraalla olisi riittävästi tilaa. Anna on loukkaantunut, hänen näet täytyy syödä pienemmän pöydän ääressä ja auttaa pienimpiä, hän murjottaa ja saa monta varoittavaa katsetta.
Liemi syödään vaieten, Terese on tullut mykäksi, yhtäkkiä hän muistaa neiti Stefferudin kertoneen, ettei Hage pidä liemistä, hän on onneton, hän ei uskalla katsahtaakaan Hageen.
Paistivatia vieraalle johdatettaessa hairahtuu Torgrim, hän on siinä määrin anarkisti, että hän ehättää ensimmäisenä varaamaan itselleen annoksen, hänellä on mahtava ruokahalu ja hän täyttää lautasensa parhailla viipaleilla. Hillitysti, mutta tarmokkaasti sekaannutaan ylimmältä taholta asiaan, nuoremmat sisarukset tirskuvat, anarkisti on tulipunainen, raivostunut ja kiukuissaan.
Terese vapisee tuolillaan, anna hyvä jumala tämän pian päättyä, pyytelee hän, mitä tästä on hyötyä, hän ja me, me ja hän, emmehän me sovi yhteen. Ehkäpä en minäkään sovi hänelle, ehkäpä tästä kaikesta on vain onnettomuutta seurauksena.
Ei Hagekaan tunne sopivansa seuraan, hän kohmettuu kohmettumistaan. Liemi maistuu pahalta, hän kauhistuu lankonsa siivoamattomia tapoja. Tuskastuneena ajattelee hän, että annahan kun tästä selviydytään, niin kyllä seuraavaan kertaan aikaa kuluu. Hänen ajatuksensa jatkavat harhailujaan, ne kiintyvät Tereseen, tämmöistä on siis hänen jokapäiväinen elämänsä —
- Hän tulee katsahtaneeksi ylöspäin — hänen on vastaanotettava jotakin — ja huomaa toisella puolen pöytää istuvan Teresen. Hän istuu aivan hiljaa ja katselee lautastaan, hän on hyvin onneton ja hyvin kaunis. Ja yhtäkkiä tuntee Hage povessaan taas tuon odottamattoman, oudon läikähdyksen, hänen silmänsä rävähtävät auki ja hän näkee itsensä.
Hän johtuu ajattelemaan äitiään — itsekään tietämättä kuinka. Jos äiti nyt olisi täällä, ajattelee hän, olisi hän kaikkein kanssa puheissa, kaikkia kohtaan osoittaisi hän mielenkiintoa, kaikille olisi hänellä sana varattuna, hän olisi saanut heidät puhumaan, hymyilemään, iloitsemaan, ja liemestä olisi hän sanonut — hänkään ei olisi siitä pitänyt — että se oli parhainta, mitä hän koskaan oli syönyt.
Mutta hänelle itselleen olisi äiti kahdenkesken sanonut, että sinä käyttäydyt sangen sopimattomasti, Johannes, ja minä kun olen aina pitänyt sinua sivistyneenä miehenä.
Hage hämmentyi kuullessaan nämä sanat — hän oli luullut olevansa sivistynyt mies — ja siirrähteli rauhattomana tuolillaan. Terese katsahti häneen, Teresen silmät olivat kyyneleiset — hänen tähtensä — ja hänestä tuntui kuin olisi Terese pyydellyt - vältä jumalan tähden ylimielisyyttä, armollisuutta ja muuta semmoista — onhan hän sivistynyt mies?
Ja ennenkuin hän itse huomaakaan, on hän kilauttanut lasinsa reunaan ja ruvennut pitämään pientä puhetta, hän kiittää siitä, että perhe on ottanut hänet niin ystävällisesti vastaan ja pyytää appivanhempiaan osoittamaan suvaitsevaisuutta uutta, vierasta ja hieman liian vanhaa poikaansa kohtaan, joka tahtoo tehdä kaikkensa ollakseen iloksi ja hyödyksi — vaikka hän, yksinään elelleenä, onkin hieman outo jäsen näin suuressa perheessä.
Pöydän ympärillä ollaan liikutuksen vallassa, ja Hage itsekin on sanomastaan hieman hämmentynyt. Terese näyttää olevan hyvin kaukana, kyyneleet juoksevat nyt valtoimenaan, mutta ne ovat varmaankin ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä. Bisgaardkin yrittää pientä puhetta, hän sotkeutuu sanoissaan, mutta tarkoitus on hyvä, eikä kukaan kiinnitä huomiota hänen kompasteluihinsa.
Kahvia juotaessa ollaan jo hyvällä tuulella. Hage polttaa Bisgaardin sikaareja, hyviä ne eivät ole, mutta hän on kärsivällinen. Hän keskustelee ystävällisesti politiikasta anarkistin kanssa, he keksivät omaavansa yhtäläisen maailmankatsomuksen, se hämmennyttää anarkistia, hän mykistyy. Hage on jutuissa kaikkien kanssa ja loppujen lopuksi saa hän, suureksi kauhukseen, Lotan syliinsä. Kun pienin rupeaa parkumaan, hymyilee hän ymmärtäväisesti. Onneksi saa hän luvan mennä päivällislevolle omaan asuntoonsa, Terese sitä ehdottaa, hän seuraa Hagea portaille, painautuu hänen syliinsä ja kiittää häntä.
Mutta päästyään onnellisesti alakertaan, on hän sittenkin mitä suurimmassa määrin tyytymätön. Bisgaardin sikaarin heittää hän pesään ja sytyttää erään omiaan, harppaillen ympäri huonetta itsekseen mutisten. Nyt on hänestä siis tullut perheenjäsen, sekin. Hän on tuttavallisissa väleissä koko liudan kanssa. Piru ties, mihinkä sinä olet sotkeutunut, tokaisee hän kovalla äänellä.
Mutta vielä tyytymättömämpi on hän johonkin muuhun, jota hän vain epävarmasti aavistelee, hän on tyytymätön vanhaan, harmaaseen erakonmieleen, joka ei koskaan tahdo oikein sulaa. — — –
– – –
Seuraavana päivänä on hänen lähdettävä matkalle. Terese saattaa häntä asemalle.
Terese on hiljainen ja kalpea, hän innostunut ja matkatuulella, hän rakastaa matkustamista, jopa aseman meluakin, kupoolien kajahtelua, ihmispaljoutta, raskaita, jykeviä vetureita, iltavalaistusta ja hehkulamppuja, junanhajua, täyttyviä vaunuosastoja, ikkunan vieressä olevaa paikkaa, joka on hänen, kaikesta tästä tulee hän loistavalle tuulelle.
Hän seisoo vaununportaalla ja hymyilee Tereselle: "nyt saa juna minun puolestani lähteä". — "Niin, nyt sinä olet iloinen", vastaa Terese.
Hage hymyilee ja nyökkää. Hän odottaa junan ensimmäistä nytkähdystä, sen hidasta liukumista asemalta, sinisestä, hämyisestä suviyöstä kasvavaa maisemaa, ikkunan alati vaihtuvia näköaloja, kaupunkimaisuuden häipymistä, maitten ja metsien lisääntymistä, virtoja, joiden yli juna kulkee, siltojen kumeata, odottamatonta pauhua, reippaasta menosta hän iloitsee.
"Niin, matkustaminen on hauskaa", sanoo hän.
Terese nyökkää mitään vastaamatta.
"Sehän kestää vain neljä viikkoa", sanoo Hage jotakin sanoakseen.
Terese katsoo häntä pitkään, "vainneljä viikkoa", sanoo hän.
Samassa juna lähtee.
Hage nyökkää, hän tuntee sydämmensä tykkivän nopeammin, nyt se lähtee, ajattelee hän.
Junan liukuessa asemalta näkee hän Teresen seisovan sillalla, yksinäisenä monien ihmisten keskellä, hänen ilmeessään on jotakin, joka koskee Hageen, pieneltä hän näyttää ja hyljätyltä, ja ensimmäistä kertaa kirkastuu Hagelle, että hänen on oltava poissa Teresen luota neljä viikkoa, kokonaista neljä viikkoa, ja hän kumartuu eteenpäin ja viittoo voimainsa takaa.
Mutta juna kääntyy, kevyesti heilahtaen, toisille raiteille, ja Terese on kadonnut näkyvistä. Pettyneenä tuijottaa Hage taaksepäin liukuvaa kiviseinää.
Hän näytti siltä kuin olisi hän luullut, etten minä koskaan palaa, ajatteli Hage.
26.
Iloisten lomatunteitten vallassa käveli Hage seuraavana aamuna Bergenin laitureja.
Ilma oli harmaa, mutta sateeton, pehmeätuntuinen, tunturit häämöttivät tummahkoina varjoina ohuen sumun seasta. Tämä on länttä, ajatteli hän. Hänen tavaransa olivat jo vuonolaivassa, jonka piti lähteä puolen tunnin kuluttua. Hän oli jo melkein kuin kotona seisoessaan kannella ja tuntiessaan tuon pienen, likaisen laivan hajun, nähdessään kokassa olevat tynnyrit ja kurkistaessaan kolmannen luokan kajuuttaan, jonka ilma oli raskas ja ummehtunut, jonka likaisilla penkeillä hän oli poikana maannut matkustaessaan kotiin lomalle. Tuossa seisoi joukko talonpoikia tirkistellen aatoksissaan lastiruumaan, kaksi vanhaa eukkoa istui kirstuillaan tuijottaen eteensä jäykin kärsivällisin matka-katsein, - eiköhän tuo mies, jolla oli ruosteenpunainen parta ja leveät punapilkulliset kasvot mahtanutkin olla kotiseutulaisia? Ja kapteeni, suurine nenineen ja keltaisenvihreine partoineen, oli ihan ilmeinen hänen kouluaikojensa kapteeni.
Tupakkasalongissa kirjoitti hän kortin Tereselle, ilmoittaen muutamin sanoin olevansa jo melkein kotona, sitten hän taas kiirehti kannelle.
Hän katseli tuntureja: rinteillä oli taloja ja puutarhoja, harmaina ja alastomina häämöttivät ylimmät huiput sumun seasta. Vuonon suullapäin kiiti sadekuuro, mutta pohjoisesta pilkotti sinistä taivasta.
Hän sytytti piippunsa ja puhalteli onnellisena savuja. Loma — —
Laiva lähti. Uoma umpeutui hänen takanaan, maataloja liukui ohi, veneitä keinui höyrylaivan aallokossa, muutamat poikaset heiluttelivat lakkejaan… Sitten näkyi molemmilta puolilta vain harmaata tunturia — silloin tällöin keksi pilkahduksen merestä ja saaristosta tai viheriöitsevistä lahdelmista pikkutaloineen, olipa eräässä niemenkärjessä suuri huvilakin, lippu paukkui aamutuulessa, se oli tienviittana.
Monena vuonna oli Hage matkustanut maitse kotiin — niin, hän ei ollut kulkenut laivalla sittenkuin ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Mutta kaikki tuntui hänestä tutulta. Täällä oli muuttumaton maailma. Tunturia, harmaata tunturia, välipalana mereen ulottuva koivikkorinne, sen takana korkeampia tuntureja, etäisyydessä vaalea selänne… Mereltä tullut lokkiparvi seurasi laivaa, rauhallisesti ja tasaisesti se nousi ja painui, pysytellen aina yhtä etäällä laivasta, Hage tuijotti tuota valkoista saattuetta, eiköhän tuo sama parvi ollut seurannut häntä jo hänen poikavuosinaan?
Hän seisoi laivan kokassa, täällä oli hän oleillut matkustaessaan kotiin lomalle. Noilla touviläjillä oli hän lepäillyt ja nukkunut, kun ilma kajuutassa oli käynyt liian raskaaksi, jäykkänä ja vilustuneena oli hän herännyt, mutta iloiten matkan joutumisesta. Ja tuolla alhaalla, välikannella, oli hän pujottautunut rahvaan sekaan saadakseen tuntea kotoista tuoksua ja kuulla kotiseudun hitaastilaulavaa murretta. Ja kajuutassa oli istunut vaimoväkeä lapsineen, joilla oli ollut käsissään vesirinkilöitä, ja laivan sivuutettua Stav-vuonon oli kajuutan ilma saonnut sanoin kuvaamattomaksi hajuksi…
— Ei oltu suinkaan millään pikaretkellä, matka kesti melkein koko vuorokauden, lukemattomiin laitureihin poikkeiltiin, ja jokaista tarkasteli Hage yhtä suurella mielenkiinnolla. Mikään ei ollut muuttunut, ei ainakaan ollut muutosta havaittavissa, ja kuitenkin oli kulunut niin monta vuotta, hyvähän oli, että elämä edes jossakin pysyi entisellään. Kaikki oli ennallaan: pienet laiturit, syvä, mustanvihreä vesi, jauhosäkkien keskellä odottelevat liikkumattomat miehet, tytöt valkoisine huiveineen, musta hevonen työrattaineen tiellä. Hagen täytyi parissa kohden mennä maihin tarkastamaan tuota mustaa hevosta, katsomaan tietä, joka kapeana, koivujen varjossa, nousi jyrkän tunturin kuvetta. —
— Ilta tuli tehden kaiken salaperäisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi. Mustina kohosivat tunturit mustasta merestä, alkoi sataa, hienon hienosti tihuuttaen, ilmassa oli vain kuin sumua. Pimeässä tulivat kaikki tuoksut ja hajut voimakkaammiksi, tunturin rinteiltä levisi merelle suloista koivuntuoksua, se sekaantui tervanhajuun, laivanhajuun, merenhajuun… Hiljaisuus hiipi kaikkialle, tunturien varjossa vallitsi ihmeellinen äänettömyys, koti… koti…
Matkustajat olivat menneet levolle, välikannella seisoskeli pieni, äänetön parvi miehiä ja naisia, jotka aikoivat nousta seuraavalle laiturille, muuan piippu hehkui, merimiehet järjestelivät tynnyreitä, härkä mylvähteli lastiruumassa, mutta öinen hiljaisuus vaimensi kaiken melun.
Hage meni peräkeulaan. Nyt kuljettiin niin lähellä tunturiseinää, että hän kuuli, kuinka aallot koskena kohisten murtuivat tunturia vasten. Jyrkän seinämän juurella oli muutamia harmaita talaita, pari miestä puuhaili verkkoineen. Jyrkänteen laelta pilkahti valoa jostakin mökistä. Leppien peittämään halkeamaan oli koski uurtanut vaahtoisen uomansa. Vuonon pimennoista kuului merilintujen hiljaista räkätystä, kova käheä ääni kirahti, siipiä havahtui unesta, ne havisivat hetken ja asettuivat sitten taas lepoon…
Tämä muuttumattomuus juuri on onnea, ajatteli hän. Muuttumattoman ja kadottamattoman omistaminen, käväisyt entisyydessä, olivat hänen salaisia aarteitaan. Mutta tuota muuttumatonta oli vain hänen mielessään. Satoja pettymyksiä olisi hän kohdannut, jos hän olisi noussut maihin, tältä laiturilta, seuraavalta, miltä tahansa, tai sekaantunut ihmisjoukkoon. Mutta hänpä ei noussutkaan maihin, hänpä ei sekaantunutkaan ihmisjoukkoon, yhä vaan jatkoi hän matkaansa, yhä kauemmaksi hän kulki, yhä lähemmäksi kotia, vain harhaa ja silmänlumetta oli, että hän vihdoin nousi maihin eräälle laiturille, matkaansa hän yhä jatkoi, aatostensa salaisia, muuttumattomia tienoita kohden. Kaikki, mitä hän näki oli sielun heijastusta, muuttumattoman sielun heijastusta, tunturit, tuoksuva koivikkorinne, koskenkohina, ihmiset talaan luona, lintujen räkätys pimeässä, — kaikki oli saman sielun harhakuvaa. Kerran ilmestyy sielu meille, silloin kun kaikki vasta on tulossa, ja sitä sielun kuvaa on onnekasta palata katselemaan. Sitä juuri me nimitämme kotiseudun kaipuuksi, nuoruuden kaipuuksi, se on sielumme ensimmäisen kuvan kaipuuta, niitten tienoitten kaipuuta, joista me luulemme sen löytävämme.
Voi, niitä päiviä, jolloin kaikki vasta oli tulossa! Niiden suloisuutta, niiden tuskaa, kalleinta ehkä on niiden tuska. Kadonneita nuoruusvuosia, joiden menettäminen on meidän suurimman murheemme syynä, tuska elättää niiden muistoa, niiden suloisuus on painunut lähtemättömästi mieleemme. Me emme tiedä sitä, me voimme yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan; mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme: tuossa on polku, meidät valtaa poikuusaikojemme polun tunnelma, lahdelman tunnelma, jossa me olemme uineet, pensaikon, johon me haaveinemme kätkeydyimme valoisien suviöitten vietellessä meitä yksinäisyyteen, — mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme, — omaa sieluamme — nuorta, kirkasta sieluamme…
… Sateensuojassa, kyyristyneenä erään touvikäärön päälle, vaipuneena muisteloihin, jotka itsestään hiipivät hänen mieleensä, muita maailmoja eläen, kuunteli hän höyrylaivan kohinaa ja etäistä aaltojen murtumista tuntureja vasten, seurasi harmaalle taivaalle mustina kuvastuvien tunturien ääriviivojen leikkiä. Hän kuunteli kosken pauhua, odottamatonta aironloisketta erään talaan edustalta, tuijotti suurin silmin laiturilyhdyn kellervänpunaista loistetta, jota musta vesi kuvasteli. Mitä oli hän muuta kuin kappale kappaleiden joukossa, joissa yö humisi, joissa kaikki säveleet värisivät, joita vasten kaikki öiset, pehmeät aallot särkyivät…
Ja aina kun tietoisuus hänessä hitaasti heräsi, ja hän näki itsensä, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän pyhiinvaeltaja, joka on käymässä pyhillä paikoilla ennenkuin ryhtyy suureen ja vaaralliseen tekoon. Hän olisi mieluimmin jäänyt pyhään maahan, salaperäiselle retkelleen, kadonnut ja unhoittunut niiden hautojen sekaan, joita hän kunnioitti, mutta hänellä oli velvollisuus täytettävänään…
Toivoiko hän, että maa sulkisi hänet syliinsä? Hän ei tiennyt, mitä hän toivoi, hän ei tahtonut sitä ajatellakaan, ajatteleehan hurskas pyhiinvaeltaja vain pyhiä paikkoja ja pyhiä tapauksia …
Hiljaa liikkumattomana hän istui, katsellen pimeydessä hitaasti ohiliukuvia tuntureja. Kerran heräsi hänessä ajatus, että tästä ei Terese pitäisi, tätä ei hän ymmärtäisi, hänelle ei nuoruus merkinnyt päiviä, joiden piti tuleman, hänen päivänsä tulivat varmasti, olivat tulleet, hänen elämänsä oli lakkaamatonta nuoruutta. Mutta sitten haipui Teresen kuva hänen mielestään, hän istui pimeyteen kätkeytyneenä, katsellen tuntureja, kuunnellen huminaa…