The Project Gutenberg eBook ofSammuva sukuThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sammuva sukuRomaaniAuthor: Kristian ElsterTranslator: Kaarlo AspRelease date: August 31, 2024 [eBook #74342]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAMMUVA SUKU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sammuva sukuRomaaniAuthor: Kristian ElsterTranslator: Kaarlo AspRelease date: August 31, 2024 [eBook #74342]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Sammuva suku
Romaani
Author: Kristian ElsterTranslator: Kaarlo Asp
Author: Kristian Elster
Translator: Kaarlo Asp
Release date: August 31, 2024 [eBook #74342]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1922
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAMMUVA SUKU ***
Romaani
Kirj.
KRISTIAN ELSTER [d. y.]
Suomentanut ["Av skyggenes slegt"]
Kaarlo Asp
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922.
1.
Kesäkuun lempeä, himmennyt, rusohohteinen Ilta-aurinko täytti eteisen vienolla, väräjävällä valolla, avatuista ovista ja ikkunoista lehahti kevyt tuulahdus, joka henkäyksenä heilautti valkoisia ikkunaverhoja, toi tullessaan kukkien tuoksua, ruusujen tuoksua, ja juuri tämä tuoksu sai rouva Hagen pysähtymään ja katsahtamaan ulos. Hän tunsi sen, se oli puutarhaportaiden luona olevan valkoisen ruusupensaan tuoksua. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuuli hän pientä hälinää, palvelijattaret eivät siis vielä olleet saaneet kaikkea pestyksi, oli lauantai-ilta, ja tuomari saattoi tulla konttorista, rouva Hage oli aikonut mennä auttamaan palvelijattaria, mutta hän olikin pysähtynyt eteiseen; ruusuntuoksu oli hänet pysähdyttänyt.
Puutarhassa käyskentelivät tyttäret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen kukkia haudoille, niin he tapasivat tehdä joka lauantai-ilta, he asettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eivätkä puhelleet keskenään niitä leikellessään. Nuo kaksi nuorta tyttöä pensaikossa, ruusujen tuoksu, kalvas valohämy, kaikki herätti rouva Hagessa tuskallisen epätodellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka hän oli nähnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen eletyn vaikutusta, eiköpähän hän itse ollutkin sisarineen tuolla puutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi?
"Tuo kaikki on vain pelkkää toistamista", sanoi hän ääneen, hän näet tapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ääneen. Kaikki kuivettuu kuvaksi, ajatteli hän edelleen, ja kohta on pikkutyttöjen ainoana ilona hautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ikäänkuin ei olisi viisaampaa, että he koristelisivat itseään.
Ketä varten — ja taas hän lausahti ääneen, "ketä varten he koristelisivat itseään?"
Hän oli kookas, hartiakas, leveälanteinen ja jykevä, kasvot olivat pitkulaiset ja luisevat, posket verestävän punaiset, suu suuri, hiukset valkoiset ja silmät ruskeat ja loistavat, vielä nuoret ja tuliset. Nostaessaan voimakkaat, punaiset, työntekoon tottuneet nyrkkinsä lanteilleen, oli hän peloittavan näköinen, mutta suu oli hyvä ja lempeä, jollei hän nitistänyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin imelin hymyin, johon ei ollut luottamista.
Nyt hän vain katseli ulos, enää mitään ajattelematta, hiljaisuus toi leppoisaa rauhaa hänen mieleensä, ah, taas oli kesä ja niin äänetöntä, ettei kuulunut edes kosken kohinaa; idästä lehahti kevyt tuulahdus.
Ehkäpä tulee sade, arveli rouva Hage, sitä kyllä tarvittaisiinkin, hän ei muistanut, että koskaan olisi juhannuksen edellä satanut näin vähän. Virrallapäin olevat huonostihoidetut maat kasvoivat heikkoa, mehutonta ruohoa ja tuhansittain kellokukkia – – –
"Niin, paljon jää täällä tekemättä", sanoi hän, mutta rupesikin samassa kuuntelemaan. Kuormarattaat kiljahtelivat maantiellä, hän kokosi helmansa ja juoksi pitkin, miesmäisin askelin, hänentäytyinähdä.
Tulija oli Mutkan Antti, joka toi muuttokuormaa pappilasta, rouva Hage huomasi, että nyt kuljetettiin ruokasalin tuoleja. Ja jääkaappikin vietäisiin! Pastori Langen poismuuton aiheuttamaa surua oli lievittänyt toivo saada ostaa jääkaappi huutokaupasta, mutta sitäpä ei myytykään. Pettymys oli suuri — — —
Hän katseli tietä pitkin. Musta hevonen veti käyden työrattaita, joille oli kuormattu pöytiä ja tuoleja, perässä asteli vääräsäärinen Mutkan Antti, kädet selän takana. Vähintäin neljästi ajoi Antti päivän kuluessa ohitse, ja aina pistäytyi rouva Hage ulos katselemaan. "Tuossa sitä vietiin", sanoi hän jääkaappia ajatellen.
Yhtäkkiä hän muisti aikoneensa käväistä viemässä pastori Langelle pari pulloa karviaismarjaviiniä, josta pastori niin paljon piti, tänään sen täytyi tapahtua, huomenna he lähtisivät. Huomenna! Ja pastorin lähdettyä ei hänellä taaskaan olisi yhtään ystävää paikkakunnalla, jossa hän oli niin monet vuodet elellyt. Ystävääkö — ystävää — hän pudisti päätään omille ajatuksilleen — kaikkihan olivat hänen ystäviään, Mutkan Antti, Hakalan Pernilla, maakauppias, mutta ei ollut ainoatakaan, jonka luokse hän olisi voinut iltahetkeksi pistäytyä. Ketään, joka olisi tullut hänen luokseen toviksi jaarittelemaan.
Sillä täti Lovisen, sisarensa, luo hän ei tahtonut mennä, häntä ei haluttanut käydä Päivölässä useammin kuin lähimmäisenrakkaus vaati. Ja eihän kristityn velvollisuutena voinut olla haukkumisten ja vastenmielisten juttujen kuunteleminen iltaisin, jolloin kaipasi rauhallisempaa seuraa. Moiset kristityn velvollisuudet oli koetettava täyttää aamupäivisin.
Kulkiessaan pihan poikki, täti Lovisea ajatellen, puristi hän huulensa yhteen ja hieroi käsiään niin, että luut naksahtelivat, palvelijattaret kuulivat sen keittiöön, ja pian oli kaikki pestynä. Mutta rouva Hage oli unohtanut pesemiset, hitain askelin palasi hän puutarhaan, nyökkäillen omille ajatuksilleen: kunpahan sillä uudella pastori Stordilla olisi ollut vaimo ja lapsia. Mutta ne virastoherrat eivät käsitä mitään, määräävät tänne lapsettoman leskimiehen — joka kaiken lisäksi on talonpojan poika. Rouva Hagen mielestä täytyi virkamiehen, ollakseen oikea virkamies, polveutua vanhasta virkamiessuvusta, mutta sittenkin olisi hän tyytynyt tähän talonpoikaan, ottanut hänet vastaan avosylin, jos hänellä vain olisi ollut vaimo ja lapsia. Mitä hyötyy seurakunta papista, joka on lapseton leskimies, jokapäiväisessä elämässä on papin vaikutettava, kansliasta käsin ei saada paljoakaan aikaan.
Tytötkin olisivat voineet saada nuorta seuraa, täällä kodin yksinäisyydessä käyvät he niin hiljaisiksi. Anne Sofie on jo yli kolmenkymmenen — "jumalani, hän on jo kolmenkymmenen yhden", huudahti rouva Hage lipputangolle, — en millään hinnalla tahtoisi elää uudelleen sitä yötä, jona hän syntyi — joko siitä on yksineljättä vuotta. Viisi vuotta oli hän Kristianiassa konttorissa, työn piti olla niin helppoa, mutta eipähän hän voinutkaan sitä kestää. Takaisin hän tuli — kolme vuotta sitten — tuona kauheana Hagbartin kuolinvuonna, — isän — ja hänen itsensäkin —täytyisaada jotakin virkistystä sinä syksynä, ja olihan konttorityö Anne Sofiesta itsestäänkin tukalaa.
"Kuinka vanha sinä olet, Charlotte", huudahti hän yhtäkkiä puutarhaan.
"Kahdenkymmenen neljän", vastasi Charlotte hämmästymättä, tottuneena äidin kysymyksiin, jotka odottamatta putkahtelivat esiin hänen monisäikeisistä arveluistaan.
"Aivan niin, neljänkolmatta vanha", rouva Hage istuutui portaille, Anne Sofie on kolmenkymmenen yhden, hänen ja Hagbartin välillä on kolme vuotta, neljä Hagbartin ja Charlotten — aivan niin, neljänkolmatta. Ja edelleen — rouva Hage nosti suuren sormensa ilmaan — neljä vuotta Anne Sofien ja Eilertin välillä.
"Muistatko sinä Eilertiä, Anne Sofie", kysäsi hän.
"Äiti rakas, Eilert kuoli jo ennen minun syntymääni."
"Aivan niin", vastasi äiti hämmentymättä, "siispä Johannes täyttää tänä vuonna neljäkymmentä yksi, neljänkymmenen yhden vanha ja naimaton — häpeä miehelle, joka on hyvässä asemassa ja jonka velvollisuutena on estää sukua sammumasta."
Tytöt eivät vastanneet mitään.
Niinpä niin, hiljaisiksi he käyvät täällä yksinäisyydessä, ajatteli rouva Hage. Tänä vuonnatäytyyCharlotten lähteä liikkeelle, — hän läiskäytti kätensä yhteen, — kuinka hiljaiseksi Hagekin on tullut, -niin hiljaiseksi, että hän on unohtanut puhumisenkin. Käy vielä niin, että minäkin tulen tuppisuuksi.
Rouva Hage huomasi tuomarin tulevan konttorista: hän pysähtyi oven ulkopuolelle pakisemaan kirjurin ja asiamiehen kanssa — he eivät olleet talon vieraita — ja asteli sitten hitaasti pihan poikki. Hän oli lihava, riippuvatsainen, hänen jalkansa olivat pienet ja ulospäin vääntyneet, kätensä valkoiset ja kapeat, kasvot punaisenruskean, harmahtavan parran peitossa, — parran seasta eroitti vain suuren sinipunervan nenän ja pienet surumieliset silmät.
Hän seisahtui katselemaan vaimoaan ja lapsiaan — ikäänkuin ihmetellen, että he vielä elivät, ajatteli rouva Hage — kääntyi sitten ja kulki raskain askelin viljelysmaita kohden. Tuomari piti itse taloa, tulokset olivat sen mukaiset.
Talveksi meidän on vähennettävä yksi lehmä, eiväthän tuomarinkaan lehmät elä pelkillä kellokukilla, ajatteli rouva Hage katkerana. "Kello", huudahti hän ja nousi niin, että luut natisivat, "kaipa jo on illallisen aika", hieroen käsiään, niin että se kuului kautta pihan, kiiruhti hän sisään.
Anne Sofie ja Charlotte olivat istuutuneet portaille kukkia järjestelemään, vaieten he istuivat -heillä ei oikeastaan ollutkaan paljon yhteistä. Se johtui kaiketi siitä, että vanhin, Anne Sofie, oli niin vaitelias, isänsä tapainen, eikä heillä kummallakaan ollut äidin jutteluhalua. "Äiti on ottanut urakakseen puhua meidän kaikkien puolesta", sanoi Charlotte.
Anne Sofie oli pitkä, kookkaita olivat he kaikki, luisevahko, hänen kasvonsa olivat vakavat, pitkulaiset, hänen harmaitten silmiensä katse näytti piilevän syvällä. Suu ei ikäänkuin tuntunut kuuluvan näihin rauhallisiin kasvoihin, sen ilme oli suljettu, intohimoinen, suupielissä kärkkyi katkeruuden varjoja, suu kavalsi hänen olevan yli kolmenkymmenen. Hänellä oli samanlaiset suuret, voimakkaat kädet kuin äidilläkin, laskettuaan kädestään valmistuneen kukkavihon, silitti hän suurta, harmaata kissaa, joka istui hänen vieressään, ennenkuin uudelleen ryhtyi työhönsä. Hänen ympärillään pyörähteli aina kissa tai koiranpentu, mutta ihmeellistä oli, ettei hän osoittanut niitä kohtaan mitään erikoista hellyyttä tai rakkautta, ohimennen vain taputti, ikäänkuin velvollisuudentunnosta, mutta huolellisesti hän ne hoiti. Rappeutunut talo oli hänen surujensa esineenä, hän oli vaieten yhtynyt äitinsä taisteluun sen kuntoonsaamiseksi, hän hallitsi navettaa ja kanalaa.
Charlotte oli pitkä kuin sisarensakin, mutta hänen olennossaan oli levottomuutta, hänen tummat kasvonsa olivat tuliset ja kiivaat, ne näyttivät niin nuorilta, vienoilta ja kauniilta, mutta tuntui siltä kuin olisivat nuoruus, vienous ja pehmeys kätkeneet jotakin, josta kerran voisi tulla kovaa ja pistävää. Ja kun hänen äänensä ylenmäärin kiihtyi, särähti siinä salainen terävä sävel — ikäänkuin kaukaa kuunnellen eroittaisi sahanterän vihlaisun kosken kohinan seasta. Hän oli kaunis, mutta ei saattanut olla ajattelematta, että mahtaakohan tuo kauneus olla pysyväistä. Nenä oli hieman liian suuri, leuka hieman liian pitkä, suu hieman liian kapea, nämä virheet eivät nyt mitään merkinneet, kaikki oli niin raikasta, elämää uhkuvaa. Mutta silmiin saattoi luottaa, ne pysyisivät aina kauniina, suurina, tummina, intohimoisina, ne olivat äidin, ne olivat suvun.
He saivat yhtaikaa työnsä valmiiksi, latoivat kukkakimput Anne Sofien vasuun, nousivat ja lähtivät. Tultuaan maantielle, kohtasivat he erään miehen, joka seisoi heitä odottelemassa, he tuskin tervehtivät häntä, tuo mies tapasi odotella heitä joka lauantai-ilta, tuskinpa olisi lauantai-ilta lauantai-illalta tuntunutkaan, jolleivät tytöt olisi häntä kohdanneet. Hän oli iältään hieman päälle kolmenkymmenen, pienikokoinen ja hentorakenteinen, hänellä oli yllään paksut sarkavaatteet, karkeatekoiset kengät jaloissaan, päässään leveälierinen, musta hattu. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja parrattomat, silmät kirkkaansiniset ja lempeät, hän hymyili, hymy näytti karehtivan valoisana heijastuksena hänen kasvoillaan, se ei ollut huulten hymyä. Hän käveli kevyesti ja luontevasti, kävellessään hän aina hyräili, aivan hiljaa, itsekseen. Hän puhui jäykähkösti, arvokkuutta tavoitellen, huvittavan sivistyneesti, mutta paikallismurre oli aina sanojen pohjasäveleenä. Hän oli 'Ole Bergeim, seudun hauturi. Hän oli muutakin kuin hauturi: kätevänä puutarhurina hoiteli hän säätyläistalojen puutarhoja sekä kirkkomaan puita ja istutuksia, hän omisti pienen talon, joka sijaitsi korkealla rinteellä, tunturin yli kiipeävän tien varrella. Bergeim näkyi yli koko seudun.
He nousivat kirkonmäkeä, sen laella hohti kirkko jykevänä ja valkoisena. Kirkon takana oli hyvinhoidettuja hautoja, pylväin, aidoin, kukin ja puin koristeltuja, niiden virkamiesperheiden hautoja, jotka aikojen kuluessa olivat seudulla asustaneet. Seudun perinnäistapana oli, että uudet virkamiesperheet hoitivat paikkakunnalta pois muuttaneiden ja kuolleiden sukujen hautoja, jokainen uusi suku sai yhä useampia ja useampia hautoja vaaliakseen. Säätyläishautoja oli kirkosta kirkkopihan aitaan asti; joka kevät muokkasi Ole hautakummut, ja joka lauantai — keväästä syksyyn — asetettiin niille kukkia, tuomarilaisilla oli hautansa, pastorin väellä omansa, nyt, pastori Langen lähdettyä, saivat kai tuomarilaiset huolehtia kaikista.
Seudun rahvaan haudat sijaitsivat kirkkoon johtavan käytävän molemmin puolin, useimmat niistä olivat huonosti hoidettuja, kumartuneita, rikkaruohon peittämiä, ristit olivat kallellaan; kuolleet olivat kuolleita ja haudattuja, huolehtikoot he itse leposijastaan, elävien ei tarvinnut enää siitä välittää.
Olen tehtävänä oli leikata ruoho kummuilta, hiljaa hyräillen kulki hän suurine saksineen haudalta haudalle, Anne Sofie seurasi häntä kukkineen. Charlotte istui sukuhaudan luona ja katseli vuonolle.
Ole leikkasi ruohoa, ja jokaisen siistityn hautakummun koristi Anne Sofie kukilla. Hän kulki ikäänkuin suurella perhehaudalla, kaikki, jotka täällä lepäsivät, olivat salaisia sukulaisia, nimet, pelkät nimetkin tuntuivat niin tutuilta, surullista ja masentavaa oli kukittaa tämän suuren, tuntemattoman, sammuneen suvun hautoja.
Tyylikästä, juhlallista, piilipuin ja kuusiaidoin kaunistettua Buckholtzien sukuhautaa ei ainoakaan suvun jäsenistä koskaan käynyt katsomassa, kukaan ei siitä välittänyt, viimeinen siihen haudattu oli neiti Annette Buckholtz, joka olisi tullut haudatuksi köyhäinhoitolaitoksen varoilla, jollei pastori Langen olisi ottanut kustantaakseen hautausta, niin oli suku seudun unhoittanut.
Tuossa on tohtori Weihmerin hauta, "tässä lepää tohtori Hans Christian Weihmer, rakastettuna ja kaivattuna." Rakastettuna ja kaivattuna, mutta haudasta ei ainoakaan sukulaisista välitä, rakastettuna ja kaivattuna, hänen lapsenlapsiaan on elossa suuri joukko, mahtaakohan kukaan heistä tietää, missä hän on haudattuna?
Birgitte Kristine Dorothea Bille, omaa sukuaan Schlisse, "sinun muistosi elää!" Tuomari Bille — Hagen edeltäjä — sen pitempiä aikoja ei siitä, todellakaan ollut kulunut — oli paennut seudulta ja haudan lähettyviltä ja mennyt vanhoilla päivillään uusiin naimisiin. Parina ensimmäisenä vuonna kirjoitteli hän silloin tällöin, tiedustellen käväisikö kukaan hautaa katsomassa, sitten kirjeet loppuivat, ja nyt oli hän jo vainaja, — lapset olivat kadonneet kaiken maailman teille eikä kukaan välittänyt unhoittumattoman haudasta.
Tuossa lepää asianajaja Buch vaimonsa ja kahden lapsensa vieressä. Silloin kun hagelaiset muuttivat pohjoisesta seudulle, oli Buchin talo paikkakunnan keskeisin, pyöreä, hyvinvoipa, aina iloinen Buch osasi koota kaikki yhteen, hänen talonsa oli elämän lähteenä paikkakunnalla, virran rannalla olevaan valkoiseen taloon kerääntyi kesäisin nuorisoa, siellä tanssittiin, leikittiin, näyteltiin. Nyt oli heistä jälellä vain neljä hautakumpua, ainoa elossaoleva poika oli Amerikassa. Buchin kuoltua oli seutu käynyt hiljaiseksi, maalla saattaa joskus yksi ainoa talo herättää eloon kokonaisen paikkakunnan, kun talo suljetaan tai siihen muuttaa uusia asukkaita, syntyy hiljaisuus kuin iloisen vieraan lähdettyä, ja vieras unohdetaan pian.
Ja tässä lepäävät pappilaiset, äidinisä, rovasti Adeler, jota Anne Sofie ei ollut koskaan nähnyt, ja äidinäiti, ruustinna, joka hagelaisten tullessa paikkakunnalle asui täti Lovisen kanssa Päivölässä, uudelleen lapseksi muuttuneena, luullen olevansa vastakihlattu, luullen, että täti Lovise oli hänen sisarensa, tuo vallaton Lovise —
Tässä on heidän oma sukuhautansa, tässä lepää Rikke täti, isän sisar, joka oli ollut heidän kanssaan sekä Hammerfestissä että Bodøssä, mutta joka kuoli samana vuonna kuin he muuttivat tänne. Ja tässä on Eilertin pikkuhauta ja Hagbartin — hänen, joka lähetettiin kotiin Kristianiasta perikatoon tuomittuna, joka kolme vuotta harhaili tuomarilassa kuolemaa odotellen, — äidin lemmikin.
Mutta mitään haudoista ei Anne Sofie koristanut niin ihmeellisen raskain mielin kuin niitä, jotka sijaitsivat lähinnä kirkkoa: kahta rautalevyin merkittyä, kahta pylväin eroitettua ja korutonta kumpua, jolla ei ollut pylväitä eikä ristiä; nämä haudat olivat vanhoja, vanhan kirkon aikuisia. Rautalevyin ja pylväin merkittyjen kumpujen vainajat tunnettiin nimeltä, mutta mikään ei ollut ilmaisemassa, ken sen kummun alla lepäsi, jota eivät levyt, pylväät tai ristit koristaneet, eikä sitä kukaan tiennyt. Suuren suuri ruusupensas, melkein kuin puu, kasvoi sen yllä, kesäisin puhkesi ruusu kellertävänpunaisiin pieniin kukkiin, lukemattomiin, omenantuoksuisiin, sen kukoistaessa ei hautakumpua näkynyt ollenkaan. Kerrottiin, että siihen muka olisi haudattu nuori tyttö, kapteenin tytär, joka oli hukuttautunut kaivoon, kun ei ollut saanut sitä, jota halusi. "Lörpötystä" sanoi rouva Hage, "tuntemattomista haudoista kohistaan aina semmoista — minä olen kuullut puhuttavan, että siinä lepää kapteenivainaan taloudenhoitajatar, ja ehkäpä hän hieman lyhensi ikäänsä, mutta tuskinpa vain pelkällä vedellä." Mutta Anne Sofie uskoi kertomukseen nuoresta tytöstä.
Saatuaan haudat koristelluiksi hän istahti Hagbartin haudan vieressä olevalle penkille. Täällä lepäisivät kerran isä ja äiti, ehkäpä hän itsekkin, kaivettaisiin uusia hautoja, joiden kumpuja vieraat ihmiset hoitelisivat, kunnes kukaan ei enää välittäisi niistä, koko tästä suuren, tuntemattoman suvun kirkkomaasta. Täällä istuessaan, kaikkien näiden vainajain sukulaisena, tunsi hän itsensä niin katkeran vanhaksi ja murheelliseksi, hän oli jo yli kolmenkymmenen, mitään ei ollut hänen elämässään tapahtunut, kerran oli hän luullut — sinä kesänä, jolloin Karsten Langen oli ollut viimeistä kertaa kotona — mutta siitäkään ei ollut tullut mitään, hän ei ollut tuntenut edes pettymystä.
Ollessaan kotona viime kesänä, oli Johanneskin tullut lauantai-iltaisin kirkkomaalle, haudalta haudalle oli hän kulkenut nimikirjoituksia lukien — tuhannetta kertaa elämässään.
"Minä kuljen täällä lisäilemässä vuosia ikääni", oli hän sanonut, "minä olen jo suunnattoman vanha, minä kasvan taaksepäin enkä enää tiedä, minä aikana elän."
Niin — semmoista se oli.
Ensimmäistä kertaa hän sen tunsi ollessaan pikkutyttönä vierailulla äidinäidin luona ja pistäytyessään Lovise tädin kanssa kirkkomaalla, hautoja kukittamassa tietenkin. Hän oli aikonut laskea kukkavihon pienelle hautakummulle, kun Lovise täti, topakkaan tapaansa, oli ottanut sen hänen kädestään sanoen: "ei sille, se ei ole säätyläishauta."
Siitä hetkestä oli, hänet vallannut salainen, epäselvä, pelokas aavistus, että hän jo oikeastaan kuuluu kirkkomaan väkeen, että maa voi hänelle milloin tahansa avautua, sanoa: tervetuloa, käy toisten kuolleitten luokse. Tästä lapsen salaisesta pelosta oli kasvanut, yhäti vahvistuen, yhäti kätkössä pysyen, vastenmielisyys sitä luokkaa kohtaan, johonka hän kuului, hän oli säätyläisen lapsi, nuo sanat tuntuivat hänestä merkitsevän, että hän oli sairas, hitaasti kuoleva. Samanlaista on olla elävänä haudattu, ajatteli hän.
Ole tuli häntä kohden — hän oli saanut työnsä tehdyksi.
Jollen minä pelasta itseäni ajoissa, ajatteli hän katsoen Olea.
Charlotte seisoi kummun luona, jolla ruusupuu kasvoi.
"Etkö sinäkään tiedä, kuka tähän on haudattu?" kysyi hän Olelta.
"Puhutaan, että siinä on muuan, joka kuoli sydänsuruista", vastasi Ole.
"Niin, tuon me tunnemme", sanoi Charlotte. "Äiti taas kertoo, että siinä olisi eräs, joka joi itsensä kuoliaaksi. Tämä vastaus on yhtä hyvä kuin tuo toinenkin. Tiedätkö, mitä täti Lovise sanoi kuulleensa. Että tuohon olisi haudattu kissa, — eräällä vanhalla papinleskellä oli kissa, josta hän kovin paljon piti, ja kissan kuoltua kuoppasi hän sen salaisesti tänne ja istutti ruusun haudalle.Sentähdenei tuolla kummulla ole ristiä. Näistä kolmesta, morsiantytöstä, juomari-eukosta ja kissasta, pidän eniten kissasta."
Anne Sofie otti vasun ja puutarhasakset. "Ehkä on kuitenkin olemassa joku, joka sen tietää", sanoi hän, — "kuka tuossa lepää, tarkoitan. On aina joku, joka on lähtenyt pois haudalta."
"Onnellinen se, joka on poissa," sanoi Charlotte.
"Niin minäkin kerran ajattelin. Mutta kun minä olin poissa, kaipasin minä kotiseudun ilmaa, tuntureita, kotitaloa."
"Koti, koti, suloinen koti", sanoi Charlotte, "maaseudulla on vain talonpojilla koti. Me muut olemme irtolaisia. Pois minä täältä kaipaan."
"Oletko siitä varma, Charlotte?" Ole hymyili lempeästi.
"Kyllä, jollen nyt olisi kirkkomaalla, niin vannoisin sen. Mutta en tahdo, että katti kääntyy haudassaan."
Ole hymähti.
"Sinua Charlotte aina huvittaa, Ole." Anne Sofie kulki kirkkomäkeä alaspäin.
"Niin, Ole on minun kiitollisinta kuulijakuntaani." Charlotte pisti kätensä hänen kainaloonsa, häntä huvitti aina tavattomasti se, että Olen koko ruumis jäykistyi hänen tuntiessaan käden kosketuksen, "kiitokseksi saat kulkea kanssani käsikoukkua, — sillä huomaan, että se on sinusta mieluisinta, mitä toivoa saatat."
Saavuttuaan tuomarin portille, juoksahti Charlotte sisään, mutta AnneSofie pysähtyi hetkeksi tielle.
"Sinä olet kai jo päässyt pastorin muuttovalmistuksista", sanoi hän, Ole tapasi aina olla apuna semmoisissa tilaisuuksissa, "jonkun vuoden kuluttua sinä kai auttelet meitäkin", lisäsi hän.
Ole katsahti nopeasti ylös. "Ei suinkaan tuomari aio erota, eihän hän toki sitä aio tehdä."
"Se on totta, mitä Charlotte sanoi, — me olemme vain irtolaisia, pidä se mielessäsi, ja jos sinä luulet, että täällä enää on mieluista olla virkamiehenä, niin erehdyt."
"Ei ole — sinäpä sen tiedät", sanoi Ole — viime syksynä ei tuomaria ollut uudelleen valittu kunnanvaltuustoon, johon hän oli vuosikausia kuulunut, "niin, ei ole enää herkkua virkamiehenä oleminen", jatkoi hän.
"Miks'emme siis mekin lähtisi", sanoi Anne Sofie, puristi nopeasti Olen kättä hyvästiksi ja meni.
Ole kulki kotiinpäin, hän kulki nopeasti, jätettyään taakseen sillan, alkoi hän nousta mäkeä. Päästyään ensimmäisen jyrkänteen laelle, kääntyi hän, täältä hän taas näki tuomarin talon. Ole jatkoi matkaansa, hyräillen tapansa mukaan.
2.
Neiti Steineman huoahti raskaasti, nosti kätensä vinoille ristiluilleen ja huoahti taas. Voi hyvä isä - kuinka tämä elämä on raskasta, — hän ei mitenkään voinut löytää pastorin harmaita matkasukkia. Hän tiesi aivan varmasti, että vielä eilen illalla olivat sukat vastapestyinä, kokoonkäärittyinä pastorin lipastolla, sen hän saattoi vannoa vaikka jumalan kasvojen edessä.
Voi hyvä jumala — kuinka eläminen on vaikeata. —
Neiti Steineman ontui ullakon halki ja portaita alas.
Voi hyvä jumala — näitä portaita — oli se ihan ihme, ettei hän vielä ollut tähän loukkuun kuollut, -kanan astimethan nuo olivat eivätkä mitkään portaat. Mutta koska hän niillä nyt viimeisiä kertoja asteli, ei hän voinut olla syntisesti toivomatta, että hän sittenkin olisi niiltä kuoliaaksi kuukertunut.
Mutta, kuinka olisi silloin käynyt pastorin, — hänen, joka oli kuin lapsi.
Hyvä jumala — että hänen täytyi jättää nämä kaikki — keittiö, ruokakammio — luuletteko, että semmoista ruokakammiota saadaan kaupungissa, — sehän on kuin asuinhuone. —
Kuinka he saisivat Bergenissä — kaupungissa, jossa kaikki on ostettava — edes jokapäiväisen, leipänsä, — maitoa ja munia hän ei uskaltanut edes ajatellakaan.
Huomenna oli viimeinen päivä. Jumala armahtakoon — viimeinen päivä, eikä hän vielä ollut löytänyt pastorin harmaita sukkia.
Hän nilkutti läpi suurten, matalakattoisten huoneitten, jotka ammottivat vastenmielisen tyhjinä, salissa oli kääreisiin kiedottuja huonekaluja ja suuria laatikoita sekä joitakin huutokaupassa myytyjä esineitä, joita ei vielä oltu haettu. Voi hyvä jumala sitä huutokauppaa — että hän olikaan sen päivän kestänyt — kapineet, jotka olivat hänen käsissään kuluneet kaikkina näinä rouvan kuoleman jälkeisinä vuosina, kaikki mitä hän rakasti, alkaen pienistä punaisista kupeista kolmijalkaiseen kyökkituoliin asti, — jolla hän oli aina istunut kermaa vatkatessaan, - kermaa, niin kermaa he eivät tietenkään saisi kaupungissa, — kaikki oli myyty, ja semmoisille, jotka eivät osanneet antaa oikeata arvoa sille, minkä saivat. Suurikukallinen sohvakin oli myyty kahdellakymmenellä viidellä kruunulla, — herra nähköön, kaksikymmentä viisi kruunua kaikista niistä suloisista hetkistä, jotka hän oli suurikukkaisella sohvalla viettänyt.
Ja kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tuskin uskalsi katsahtaa ulos — puutarhaan, joka hänen täytyisi jättää. Pikkuisen hän sentään kurkisti, — ja näki silloin rouva Hagen tulevan portista, — siunattu tuomarinrouva, karviaismarjaviiniäkin hän vielä muistaa tuoda pastorille.
Hän nilkutti ovelle, päätyi portaille:
"Jaa, jaa, rouva Hage — kun minä nään teitin ja kun minä ajattelen, että se on kohta viimeinen kerta, niin mun tekee niin pahaa. Olis Herra ottanu meitinkin aikonaan tykönsä. Niinkun Mellmannin väet otettiin, — heitin ei tarvinnu matkustaa."
"Emme me tiedä Herran tarkoituksia."
"Jaa, jaa — itsekukin saa hakea lohdutusta, mistä löytää. Että onko pastori sisällä? Hän istuu kyäkissä kistun päällä eikä uskalla liikkua minkään, hän pelkää myöhästyvänsä laivasta huomena, — ikäänkun me emme siähen kerkiäisi."
Pastori Langen istui todellakin kirstulla keittiössä — valkoisena ja vähäisenä — pienet keltaiset kätensä oli hän ristinyt vatsalleen, rouva Hage huomasi ne ja tarttui niihin.
"Teidän lähtönne, pastori, tekee minut niin sanomattoman murheelliseksi", sanoi hän kyyneleet silmissä.
Pastori katsahti ylöspäin.
"Niin — taashan minä muutan — kaiketi viimeistä kertaa ennen suurta muuttoa."
Hänen katseensa oli ilmeetön.
Mutta neiti Steinemanin katse oli tarkka, hän tuijotti terävästi pastoria, laskeutui yht'äkkiä polvilleen ja veti hyppysillään pastorin housut saappaitten suista.
"Mitäs tää on", sanoi hän äkäisesti, "joko pastori on tänäpä pannut jalkaansa harmaat matkasukat?" Pastori katseli säikähtyneenä paksuja, harmaita villasukkia.
"Niin, rakas neiti Steineman, — minusta tuntui parhaalta pukea ylleni matkavaatteet, kun ne jo olivat esilläkin, sittenhän sekin oli tehty."
"Onko pastori pannu villahousutkin jalkaansa? Meinaako pastori mennä kirkkoonkin, seurakunnalle hyvästiä jättämään tommosissa villahousuissa ja villasukissa, — minä melkeen luulen, ettei teitillä ole yhtään kunnioitusta korkeeta kutsumustanne kohtaan."
"Mutta rakas neiti Steineman —"
"Jaa, jaa — huomena aikasin saatte muuttaa -sänkyn päällä on puhtaat pyhävaatteet. Hän on vallan kun lapsi, rouva Hage, — häntä täytyy passata ihan joka paikassa."
Rouva Hage hymyili. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää koskaan saisi olla tämmöisiä huvittavia pikkukahakoita katselemassa, kyyneltyivät hänen silmänsä. Koskaan ei hän enää saisi iltaisin keskustella pastorin kanssa uskonnollisista aiheista, ei koskaan huvikseen hämmästyttää tuota vanhaa miestä merkillisillä kysymyksillä, ei iloita hänen yksinkertaisista selityksistään. Hän sanoi kiivaasti.
"On synti, että te lähdette, minulla ei ole varaa menettää vanhoja ystäviäni."
"Vanhuuden kohtalona on kadottaa kaikki ne, joihin on kiintynyt, menettää kaikki ikätoverinsa", sanoi pastori ja seurasi rouva Hagea ulos. "Mutta on siinä jotakin lohdullistakin, me kohtaamme omamme haudan tuolla puolen. Ja minun seurakuntani," jatkoi hän, "suo kernaasti, että minä lähden, moneen vuoteen en ole kyennyt keräämään sitä Herran huoneeseen. Nyt se saa papin, joka käyttää sen omaa kieltä", pastori virnisti, "ei ainoastaan jokapäiväisessä puheessa, vaan vieläpä, kuten olen kuullut kerrottavan, saarnatuolissakin."
"Niin, ja Blixin virsiä hän laulattaa."
Pastori seisahtui vakavana.
"Tekin kannatitte niitä. Mutta mitä sanoin minä. Jos paholaiselle antaa edes yhden sormen —"
Rouva Hage nauroi äänekkäästi.
"Niinpä niin, te nauratte, te olette hyvä ihminen, mutta te ette huomaa, kuinka kaikki tuo on luhistamassa meidän pientä, rakasta yhteiskuntaamme. Jäljettömiin on maaseudulla kadonnut kunnioitus virkamiehiä kohtaan, täälläkin kunnioitetaan enemmän maakauppiasta, hänelle ollaan velkaa, kuin pappia tai tuomaria, semmoinen ei ole hauskaa."
"Niin, hauskaa se ei ole", myönsi rouva Hage ja jatkoi huokaisten: "juopa tulee yhä suuremmaksi ja toisella tavalla kuin ennen, me tulemme yksinäisemmiksi. Ja köyhemmiksi", hymyili hän jälleen.
"Ei se naurata", sanoi pastori Langen vakavana ja pudisti päätään.
Rouva Hage kulki oikotietä peltojen poikitse, aurinko oli juuri laskemassa, sen viime säteet kimaltelivat virran kalvossa, rannat peittyivät sinertävään hämyyn.
Pappilan puutarhan suuri tuomi oli aivan valkoisenaan kukkia, jokainen tuulenhenkäys kuljetti ympäristöön voimakasta tuoksua.
Rouva Hage pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kerran kai hänkin lähtisi — jättäisi kaiken, jonka tunsi, jota rakasti. Pappilassa oli hän lapsuutensa elänyt, siellä oli hän sinä suvena mennyt kihloihin — ah, niin monta vuotta sitten, — nuorena asianajajan rouvana oli hän asunut kolme vuotta sillan luona olevassa pienessä talossa, — jossa nyt asui nimismies, — ja pohjoisessa vietettyjen vuosien perästä olivat he muuttaneet takaisin tänne, — ja tänä kesänä tulivat he asuneeksi täällä — hyvä jumala, hänhän oli asunut täällä jo kolmekymmentä vuotta.
Kerran — niin, kerran oli hän kaikesta sydämestään toivonut pääsevänsä pois täältä — uusiin ja suurempiin oloihin, rikkaampaan elämään, monien ihmisten pariin. Mutta nyt — jaksoiko hän edes ajatella lähtemistä? Eikö hän ollut viihtynyt täällä hyvin monta vuotta, kunnes se ihme tapahtui, että seudulta alkoivat ystävät kuolla sukupuuttoon, vanhat perheet lähtivät pois tai muuttivat manan majoille, uusia ei tullut sijaan, ja ne jotka tulivat olivat arvottomia, elämä oli muuttunut yhä yltyväksi yksinäisyydeksi, joka kaikkialta häntä uhkasi. Ja sittenkään —
Hän kulki hitaasti edelleen. Mahtaisivatkohan niityt vielä virkistyä, jos tulisi sadetta? Kunpahan hän vain saisi Hagen ottamaan vuokraajan. —
Mutta Hagehan tahtoi aina olla kaikkea sitä, mihinkä hän ei sopinut — onnettomuudekseen. Maanviljelijä ja pitäjäpolitikko — saaden osakseen pelkkiä vastoinkäymisiä. Tila rappeutui ja talonpojat hymyilivät happamesti kulkiessaan tuomarilan maitten yli johtavaa polkua. Ensiksi he syrjäyttivät hänet puheenjohtajan toimesta ja viime vaaleissa hänet jätettiin tykkänään pois kunnanvaltuustosta, se oli häntä harmittanut, hän oli vanhentunut ja käynyt entistäänkin harvasanaisemmaksi. Aamuisin hän aina asetti kirjoituspöydälleen suuren arkin paperia, erohakemusta varten. Mutta hän ei koskaan ollut saanut otetuksi kynää käteensä.
"Kai minun täytyy se erohakemus kirjoittaa", sanoi rouva Hage ääneen ja kulki pitkin askelin kotia kohden.
Syötyään istuivat he kaikki puutarhaportailla, tuomari tupakoi ja rouva Hage neuloi. He kuulivat naurunkikatusta ja hiljaista rapatusta maantieltä, tuomarilan palvelijattaret olivat tuttaviaan odottelemassa.
"Tänä iltana tanssitaan Hagessa", sanoi rouva Hage tarkastellen neulomustaan, "eikö teistä ketään haluta mennä mukaan."
"Eikö se riitä, että piiat menevät", kivahti Charlotte.
"Sinäpäs nyt olet olevinasi", sanoi äiti.
"Sinä tiedät vallan hyvin, minkälaista siellä olisi", vastasiCharlotte, "ketään ei meidän tulomme huvittaisi eikä meillä olisimitään tekemistä. Minä häpeän itseäni tanssiessani kansantanssejaAndersenin johdolla. Tunnetko Dalebu-Jonsønin?"
"Enhän minä, jumalanähköön, tunne."
Äiti hymyili.
Anne Sofie työnsi kissan sylistään ja nousi.
"Minä menen", sanoi hän rauhallisesti.
"Siinä teet sinä oikein, lapseni", sanoi rouva Hage koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hän ollutkaan toivonut molempain jäävän kotiin.
Tuomari meni levolle. Charlotte istui vielä hetken, hän koukisti solakan, pitkän vartalonsa aivan kaksinkerroin ja istui kädet polvien ympäri ristittyinä, miltei huomaamattomasti vavahteli hänen ruumiinsa, se oli salaista kärsimättömyyttä, avoimet silmät tuijottivat tuntureille, joilla ne eroittivat mäntymetsästä häämöittävän tien.
"Kun Johannes palaa lomaltaan, lähden minä hänen mukaansa", sanoi hän.
Rouva Hage ei heti vastannut, syksyyn mennessä heidän lukunsa siis vähenisi.
"Minä puhun isälle", sanoi hän hetken kuluttua, "onhan hänellä AnneSofie."
"On — jollei hän mene naimisiin Olen kanssa."
"Ole Bergeiminkö kanssa? Ei koskaan, niin typerä ei hän ole — jumala auttakoon ja varjelkoon meitä semmoisesta onnettomuudesta."
"Olea hän meni tapaamaan tansseihin", sanoi Charlotte.
"Anne Sofiestako tulisi Bergeimin emäntä", äiti ravisti päätään, "ajattelehan toki Charlotte —"
Charlotte seisoi äitinsä edessä kädet riippuen.
"Sinä et tiedä, kuinka välistä haluttaa tehdä mitä tahansa. Kun on satanut lokakuun, marraskuun ja joulukuun, voisi pistää päähän naimisiin meno vaikka oman isoisänsä isoisän kanssa, niin, melkeinpä Olen isoisän isoisän kanssa. Mutta — kesällä ei niin tehtäisi. Hyvää yötä, äitiseni —"
— Rouva Hage siirtyi huoneeseen, hän työskenteli ahkerasti, silloin tällöin nosti hän kuunnellen päätään. Hän kuuli vain oman hengityksensä ja etäistä hanurinsoittoa Hagesta. Hän parsi sukan toisensa perästä, silloin tällöin hän huokaisi ja sanoi huokaistuaan, "ei sinun huokailemisistasi mikään parannu", ja sitten hän taas kuunteli hanurinsoittoa.
Kuullessaan nuorten palaavan oli jo keskiyö, he kulkivat ohitse hiljaa, nauraa kihertäen. "Siivoa nuorisoa", ajatteli rouva Hage. Sitten hän kuuli Anne Sofien nousevan portaita, "hän on siis sittenkin ollut tansseissa", ajatteli rouva Hage.
Talossa oli kaikki taas hiljaista, maantien melu haipui etäisyyteen. Rouva Hage pani pois käsityönsä ja meni pihalle, oli ihana yö, hän ei voinut mennä nukkumaan. Hän kulki keittiöportailta navetan luo, edestakaisin, hieroen silloin tällöin käsiään.
Tyttäriään hän ajatteli, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä, hekin kaipasivat hiukkasen iloa, heidänkin tuli kokea elämää.>
Oli yö ja koko tienoo nukkui. Pappilassakin oli pimeätä, he olivat siis saaneet matkavalmistukset tehdyiksi. Ensi yönä olisi jo vanha pastorikin poissa.
Rouva Hage kulki kauan. Hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä iloisia suviöitä, jotka hän oli elänyt, alkaen nuoruuden ensi vuosista, jolloin veri vielä oli kuumaa ja punaista, onneton, on se nuoriso, joka ei ole tuntenut veren virtaavan kuumana suonissaan. Hän muisti erään kesän, jolloin Johannes ja Hagbart olivat tuoneet kaupunkilaistuttavia tullessaan, silloin oli tuomarilassa ollut varhaisesta aamusta alkaen semmoista melua ja touhua, että Hagen oli täytynyt sanomalehtineen paeta talosta löytääkseen rauhallisen lukupaikan.
Hän nauroi.
Hän kuuli naurunsa kajahtavan onttona ja surullisena nukkuvien talojen keskellä. Hän ravisti itseään, huokasi raskaasti ja meni levolle. Noustessaan portaita kuuli hän seinäkellon lyövän kahta.
3.
He seisoivat sillalla viittomassa kunnes höyrylaiva hävisi niemen taakse. Ja viimeiseen asti seisoi pikku pastori kannella viittoillen vastaukseksi, ja neiti Steineman piti nenäliinaa kasvojensa edessä. Sitten näkyi enää vain savua.
Rouva Hage seisoi yhä sillalla, pari miestä oli kuormaamassa säkkejä rattaille, muutamia pohjoisesta tulleita talonpoikia hääräili rattaitten vaiheilla. Kalastaja Niilo souti virralla, rouva Hage huusi häntä käymään talossa, jos hän saisi kaloja.
Sitten hän hieroi käsiään, haasteli hetken lahtari Lallin kanssa sian puolikkaasta, jonka hän tahtoi saada, koetti tinkiä, hieroi taas käsiään ja lähti kotiin suuri tyhjyys sydämessään.
Mutta tultuaan Sillankorvan Antin vaiheille, sanoi hän itselleen, ettei hän todellakaan saanut antaa yksinäisyydentunteelle ylivaltaa, oman itsensä ja toisten tähden, ja hän pistäytyi kauppaan ostaakseen naulan suklaata illaksi.
Anne Sofie oli seurannut hitaasti perässä, ja kukkulalla, jolta näkyi vuonolle, hän pysähtyi vielä kerran.
Kesällä ei tulisi ketään tuttua vierailemaan pappilaan, ei hänkään.Koskiko se häneen, ei, tuntui vain hiukan omituiselta, siinä kaikki.
Se oli ollut ikäänkuin mahdollista jo niin monta vuotta, että hän oli melkein sen unhoittanut. Nyt, kun viimeinenkin mahdollisuus oli poissa, muisti hän sen.
He olivat retkeilleet yhdessä, hän oli ollut papin poika ja Anne Sofie tuomarin tytär, se oli ollut liiaksi ennakolta järjesteltyä, eikä siitä siksi ollut tullutkaan mitään.
Äiti seisoi kaupan edessä odottaen häntä.
"Kai sinustakin tuntuu pappilaisten menettäminen raskaalta — rakas lapseni", tunnusteli hän.
Anne Sofie siirtyi toiselle puolelle tietä, rouva Hagen suu sulkeutui, ei — ei ollut hutuistakaan avosydämmisyyttä odotettavissa, Anne Sofien ei ollut tapana uskoa tunteitaan muille.
"Meillä on suklaata illaksi", sanoi rouva Hage ääneen koettaen puhua iloisesti ja kulkien reippain askelin.
Saavuttuaan sillalle huomasi hän, että Anne Sofie oli pysähtynyt keskustelemaan jonkun kanssa, hauturin.
"Tuletko sinä", huusi rouva Hage, hänestä tuntui niin vastenmieliseltä mennä yksin kotiin.
"Olella on minulle kissanpoika", vastasi Anne Sofie, ja he molemmat lähtivät nousemaan Bergeimiä kohden.
Tie nousi jyrkästi, kapea ratastie, pensaikon reunustama, AnneSofie kulki reippaasti edellä, — tiessä oli jotakin niin herttaisenhyväilevää, sen vieressä lirisi puro, tuntui kuin lehtimetsän tuoksua.Ole asteli perässä, kädet selän takana, hitaasti, mutta uupumatta.
He tulivat pihalle. Talo sijaitsi korkealla, yksinäisenä, he näkivät sieltä koko kylän. Pieni tupa oli keltaiseksi maalattu, navetta ja vaja olivat rinnakkain tunturin kupeessa, melkein pihan poikki juoksi puro, — sama puro, jonka tielläkin kohtasi.
"Täällä on kaunista", sanoi Anne Sofie hengästyneenä.
He menivät tupaan, se oli pieni, kahdesta matalasta ikkunasta näkyi laakso, Anne Sofie aukaisi ikkunan ja katseli ulos, — tuolla oli kirkko, tuomarila ja pappila, täältä näkyy kaikki, ajatteli hän.
"Tässä on kissanpoika", sanoi Ole, hänen käsivarrellaan oli pieni harmaa kerä. Anne Sofie otti sen ja painoi sitä poskeaan vasten, hän tunsi, että se oli lämmin kuin pieni lapsi.
Hän katsahti Oleen kiittääkseen, Ole seisoi oven luona, mutta nousikin ylös niin kiivakasti, että unohti, mitä oli aikonut sanoa.
Saattoi helposti nähdä, mitä Ole ajatteli.
Anne Sofie kääntyi häneen selin, — vaisitäOle ajatteli —. Entäs hän itse —?
Arasti katseli hän pientä, puolityhjää talonpoikaistupaa kääntöpöytineen, sohvalavitsoineen ja ruskeine tuoleineen —
Saattoiko hän ajatella —?
Hän katsahti Olea, joka seisoi kaltaisenaan oven luona, Anne Sofien mielestä hieman kalpeampana kuin tavallisesti, mutta hymy oli entinen, tuo ikäänkuin hiukan anteeksipyytävä, hyvä hymy. Niin, hyvä hän olisi —
Mitä hän ajattelikaan? Eikö hän hävennyt. Eihän hän ollut rakastunutOleen.
Hän painoi kissanpoikaa rintaansa vasten.
"Nyt niinä lähden taas alaspäin", sanoi hän tuntien kuinka hymy jäykistyi hänen huulilleen, hän muuttui juhlalliseksi ja lähentymättömäksi, hänen mieltään pahoitti ja katkeroitti se, ettei hän kyennyt olemaan luonnollinen. Hän kiiruhti ulos, mutta seistessään pihamaalla eikä enää Olen tuvan seinien sisässä, tunsi hän vapautuvansa ja hiljaa hengähtäen tai huokaisten kääntyi hän Oleen päin.
"Enpä ole tainnut edes kiittää sinua kissanpojasta", sanoi hän.
"Mitäpä kiittelemisiä kissanpoika kannattaisi", vastasi Ole.
Anne Sofie tarttui lujasti hänen käteensä, säikähtyi seuraavana silmänräpäyksenä, että Ole käsittäisi hänet väärin, veti kätensä nopeasti pois ja meni.
Tiellä hän ei tahtonut kääntyä, sillä hän tunsi, että Olen katse seurasi häntä. Vasta tietäessään olevansa polvekkeen takana kätkössä, pysähtyi hän hengähtämään.
Mennäkö Bergeimiin emännäksi —!
Vai elelläkö tuomarilassa kunnes on muuttunut vanhaksi piiaksi, elelläkö hienona neitinä — säätyläisneitinä, kuten ennenvanhaan oli tapana sanoa.
Kuinka Ole olikaan häntä katsonut! Jo kauan oli hän tiennyt, että Ole oli rakastunut häneen, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Olen uskovan saavansa hänet. Mutta niin hän vallan varmasti ajatteli.
Kuinka Ole olikaan katsonut häntä! Tuo katse herätti hänessä suloisen kauhun, pelokkaan väristyksen hänen ruumiissaan kuin kylpyyn mennessä. Ja hän ehkä eläisi elämänsä yksinään, ilahduttaisi itseään päivästä päivään koiranpennuilla ja kissanpojilla, hän, jolla oli vain yksi ajatus: olla miehen oma ja kerran puristaa lämmintä, alastonta, pientä lapsenruumista itseään vasten.
Ollessaan nuori tyttö — kokematon ja tyhmä -silloin, kun hän ja Charlotte vielä asuivat samassa huoneessa, — puhuivat he joskus avomielisesti keskenään rakkaudesta, miehestä, joka oli oleva ainoa heidän elämässään, hän tai ei kukaan.
Siitä oli jo kauan, kun hän oli avannut sydäntään Charlottelle tai jollekin muulle, eivätkä hänen ajatuksensa enää olleet julkisuutta varten. Hän ei enää uskonut ainoaan valittuun, häneen eikä kehenkään muuhun. Mies kuin mies — kunpahan hän vain pääsisi elämästä ikäänsä yksinäisenä ja lapsetonna.
Katkeroituneena katseli hän eteensä, ilme oli kova, kasvot kalpeat. Nämä olivat varmaankin niitä, joita sanottiin pahoiksi ajatuksiksi, eivät nuoren tytön ajatuksia, mutta eihän hän ollutkaan nuori tyttö, vaan juuri tulemaisillaan vanhaksi piiaksi.
Kissanpoika yritti karata häneltä, hän tarttui siihen niin kovakouraisesti, että se huusi ja kynsi, Anne Sofie piti siitä lujasti kiinni ja kulki edelleen.
Kuumottavin poskin tuli hän tuomarilan keittiöön.
"Kuljin niin nopeasti", sanoi hän.
"Kyllä sinä viivyit riittävän kauan", vastasi äiti.
Anne Sofie etsi maitokupin ja laskeutui polvilleen. "Voi, minun pikkuista kissanpoikaani", sanoi hän.
Rouva Hage ihmetteli tytärtään, ravisti huolestuneena päätään ja koetti hämmentäessään kaakaota arvailla, olisiko todellakin jotakin Anne Sofien ja Olen välillä? Mahdotonta — olihan Anne Sofie niin jäykkä ja luoksepääsemätön, niin ylhäinen —. "Varjelkoon — voihan hänkin olla hyvä puolestaan", sanoi hän ääneen ja koetti katsein urkkia, oliko hänen tyttärensä ehkä kuullut jotakin. Mutta siitä tulisi vain onnettomuutta, ajatteli hän edelleen, kyllä minä olen pitkän elämäni aikana nähnyt, minkälaista talonpoikaisvaimojen elämä täällä on. "Tarkkaahan kaakaota, Anne Sofie", sanoi hän, ja kun hän pihan poikki aittaan kulkiessaan kohtasi suuren kukon, nyökkäsi hän sille tarmokkaasti ja sanoi: "niin ei koskaan tapahdu."
Palatessaan aitasta savustettu makkara kädessään, kuuli hän ääniä maantieltä, savustettu makkara kädessään meni hän veräjälle katsomaan.
Kaksi joukkoa oli kohdannut toisensa, indredalilaisia ja paikkakuntalaisia, he olivat pysähtyneet ja keskustelivat hiljaa. Heidän keskellään seisoi mies, jota rouva Hage ei tuntenut, hän oli lyhyt, mutta sangen harteikas, hänellä oli leveälierinen hattu ja sen alta näki rouva Hage kapeat, auringonpolttamat, mutta sittenkin kalvakkailta näyttävät kasvot. Hänellä oli suuri, musta parta ja siniset, vakavat silmät, hän kuului sanovan jotakin syvällä, miehekkäällä äänellä, sitten hän tarttui hattuunsa, kääntyi ja lähti lyhyin, hieman sipsuttavin, nopein askelin.
Rouva Hage pistäytyi veräjästä ulos.
"Aapo", huudahti hän hiljaa, osoittaen lähtenyttä makkaralla, "kuka oli tuo vieras mies?"
Se oli — kuulemma — se oli se uusi pappi.
4.
Uusi pappi herätti suurta huomiota tuomarin perheessä, hän oli ollut paikkakunnalla jo viikon eikä vielä ollut käynyt talossa, hän oli käynyt tervehtimässä puheenjohtajaa, nimismiestä ja maakauppiasta, muttei tuomaria, oliko se olevinaan mielenosoitusta.
Tuomari nosti katseensa sanomalehdestä.
"Älkäämme odotelko uutta pappia", sanoi hän. "Kyllä Stord tunnetaan, hän on talonpoikaispappi ja vihamielinen virkamiehiä kohtaan. Eräässä valitsijakokouksessa, moniaita vuosia sitten, minä tapasin hänet, hän kuului silloin vasemmistoon, nyt hän kaiketi on lähinnä sosialisti, mutta jo silloin oli hänen ohjelmassaan vain yksi ponsi: alas virkamiehet. Pysytelkäämme hänestä soveliaan matkan päässä."
Rouva Hage ei vastannut mitään, hän puristi huulensa yhteen ja oli epäilyttävän lauhkean näköinen, hän ei aikonutkaan pitää pastori Stordia soveliaan matkan päässä. Tulee pappi, jolla on maankuulu nimi, mies joka itse on jotakin, ja hänen kanssaan ei rouva Hagen pitäisi seurustella, sen hän tekee, vaikka hänen täytyisi korvista kiskoa pastori Stord taloon.
Tuomari oli mennyt portaille, mutta palasi pian takaisin, "menehän katsomaan, mitä pappilassa puuhaillaan", sanoi hän ja hänen nenänsä punoitti tavallistaan enemmän.
Rouva Hage meni ulos.
Pappilan maalla kasvoi muutamia ihania saarnia, nuo satavuotiset puut olivat pappilan parhain koristus.
Kaksi miestä oli parhaillaan kaatamassa suurinta puuta. Pappi seisoi vieressä katselemassa..
Puunkaatoa katsellessa katsellaan elämän sammumista, jos puu tarpeettomasti kaadetaan, katsellaan murhaa. Mutta jokaisen velvollisuutena on estää murhaa tapahtumasta, jos hän sen voi.
Näin ajatteli rouva Hage juostessaan voimainsa takaa polkua pitkin, hän kokoili helmojaan niin paljon kuin voi, tämähän on murhaa, mutisi hän itsekseen.
"Älkää — lopettakaa tuo", huusi hän hengästyneenä, heiluttaen nenäliinaa.
Ne kaksi miestä lopettivat hakkaamisen ja töllistelivät typerän näköisinä. Pappi tuli vastaan hitain askelin.
"Älkää hakkauttako noita puita, pastori Stord, ne tunnetaan koko maakunnassa. Ne ovat seudun ylpeys. Ne ovat kasvaneet siinä sata vuotta. Monen suvun muistot liittyvät noihin puihin".
Pastori katseli häntä rauhallisesti. "Olette varmaankin tuomarinrouvaHage?" kysyi hän matalalla, sointuvalla äänellään.
"Niin olen. Ja minä olen syntynyt pappilassa. Olen mennyt kihloihin noitten puitten alla. Äiti ja isä tapasivat istua niitten varjossa. Kaikki täällä asuneet papit ovat pitäneet niitä kunniassa. Älkää hakkauttako niitä."
Pappi hymyili. "Minulla on viraston suostumus", sanoi hän.
"Sen minä kyllä uskon, mihinkähän ei kanslioissa suostuttaisi. Mutta te olette pappi — te olette ihminen — te näette puut, näettehän kuinka ihania ne ovat."
"Minä näen, kuinka ne imevät voiman maasta", vastasi pappi palaten takaisin puitten luo.
"Saahan toki hiukkasen uhrata sille, mikä on kaunista tässä maailmassa, eikö niin pastori? Ja hiukkasen sille, mikä on pyhää meille kaikille. Puut elävät kauemmin kuin me, niissä on sukukuntien elämää, jumalan ääntä niitten suhinassa."
Pastori kohautti vastahakoisena olkapäitään.
"Uhrata! Jumala on meille antanut maan, josta viljeltynä tulisi seudun parhaita. Katsokaahan, minkälaisena kesantona se on. Jotta voitaisiin entisiä laiminlyöntejä korjata, täytyy saarnipuut hakata pois. Maata täytyy viljellä. Hakatkaa!" huusi hän miehille.
"Mutta kysykää keneltä paikkakuntalaiselta tahansa —"
"Minä olen neuvotellut puheenjohtajan kanssa. Kaatakaa ne," sanoi hän jälleen ja kääntyi kohteliaasti rouva Hagen puoleen. "Jos teillä on valittamisen aihetta, olette tilaisuudessa kääntymään viraston puoleen."
"Nuo puut tietävät enemmän ihmisten rakkaudesta kuin te, pastori," sanoi rouva Hage ja lisäsi uhaten: "Teille kostetaan se, mitä nyt teette — olkaa siitä varma", hän kääntyi nopeasti ja lähti kotia kohden.
— Muutamia päiviä myöhemmin oli rouva Hage maakauppiaan puodissa, pastori sattui tulemaan. Hän odotti, kunnes pastori oli saanut asiansa toimitetuiksi, pois hän lähti yhtaikaa. Pastori tervehti lyhyesti.
Rouva Hage hymyili leppeintä hymyään, hymyä, joka uursi kaksi syvää vakoa hänen suupieliinsä, ja puhui imelimmällä äänellään.
"Älkäämme antako puitten synnyttää vihamielisyyttä pappilan ja tuomarilan välille", sanoi hän, "puitten kaataminen koski minuun ja tekin ehkä sitä kadutte. Mutta papin ja tuomarin kesken on aina ystävyys vallinnut, mehän olemme täällä ainoat virkamiesperheet."
"En minä ole vihamielisiä välejä ajatellutkaan", sanoi pastori hitaasti, "enkä minä sitäpaitsi kuulukaan virkamiessäätyyn siinä mielessä kuin te tarkoitatte", hän kulki nopeasti. Mutta rouva Hage pysyi perässä ja kulkiessaan hän tarkasteli pastoria sivultapäin, pastorin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten, heikkojen säärien, sipsuttavien askelten välillä oli huvittava epäsuhde ja katsoessaan läheltä hänen suuriin sinisiin silmiinsä, aavisti rouva Hage niissä epävarmuutta, itsensäkiduttajan ja kiihkoilijan epävarmuutta, ajatteli hän, etpähän olekaan miekkoseni niin voimakas kuin luulet.
"Mutta virkamies te olette sittenkin", sanoi hän.
"Niin — valitettavasti", vastasi pastori lyhyesti.
Rouva Hage tunsi itsensä nöyryytetyksi, muttei sittenkään antautunut.
"Mutta miksikä valitettavasti?"
Pastori katseli kookasta, voimakasta vanhaa rouvaa, joka ei tahtonut häntä päästää, hän katseli lujia, punertavia kasvoja, valkoisia tiheitä kulmakarvoja, jotka kaartuivat tummien, loistavien silmien yllä, tuo rouva teki hänet levottomaksi, ja hiukan myöntyväisempänä hän vastasi:
"Siksi, että minä olen syntyäni talonpoika ja mieluimmin elän talonpojan elämää. Valitettavasti jouduin minä virkamiesuralle, vaihdoin kaiken omani kulttuuriin — siksi kai sitä sanotaan — joka ei koskaan tule omakseni ja huomasin liian myöhään kaiken sen valheellisuuden, petoksen, kaiken sen vilpin ja ylpeyden, joka aina liittyy virkamiehen asemaan. Liian myöhään huomasin minä, että olisin voinut hyvin olla, jopa paljon paremminkin, pappina olematta virkamiehenä, nyt minä koetan olla talonpoika, vaikka olenkin pappi."
"Mutta te olette pappi", hymyili rouva Hage itsepäisenä, "ja minä kuulun teidän seurakuntaanne."
"Seurakuntaani", sanoi pastori ja rouva Hage huomasi, että jotakin voimakkaasti pyrki oikeuksiinsa hänen äänessään, liian usein toistetut sanat sen aiheuttivat, sanat joilla pyrittiin vaikuttamaan, "seurakuntaani, niin — jos te tarkoitatte asetuksia ja rajoja. Te kuulutte pitäjään, rouva, kaikki ne kirkolliset toimitukset, jotka teillä on oikeus vaatia papiltanne, saatte te vaatia minulta. Mutta jos te tarkoitatte jotakin enempää, jotakin joka on täällä sisällä", hän löi rintaansa, — "niin luulen minä, ettette te kuulu seurakuntaan. Siinä mielessä en ole teidän pappinne — olen vain teidän virkamiehenne. Minä olen talonpoika ja julistan jumalan sanaa niille, jotka kuuluvatminunseurakuntaani. Niille, jotka uskovat siihen jumalaan, johonka minä uskon. Minun jumalani ei ole virkamiesten jumala, jonka seurakuntaa pitäjäinrajat määräisivät, minun jumalani on vähäpätöisen miehen jumala, talonpojan ja työmiehen, sen joka tekee työtä ja täyttää velvollisuutensa. Minun jumalani ei ole ylpeitten jumala."
"Mutta on niin monenlaista ylpeyttä", sanoi rouva Hage huvitettuna.
"Te tarkoitatte, että minullakin ja meikäläisillä on oma ylpeytemme, ylpeytensä oli ehkä jumalan valitulla kansallakin, mutta se oli valittu kansa ja se oli siitä ylpeä. Mutta — en pelkää puhua teille suoraan — te kuulutte siihen luokkaan, joka on ylpeä itsessään, joka on ystävällinen kansalle, jota pitää itseään alempana olevana, joka ei tahdo syödä heidän pöydässään eikä kutsua heitä huoneisiinsa. Se on ylpeätä luokkaa. Missä syövät teidän väkenne, rouva, keittiössä, eikö niin?"
"Niin on tapana meillä", vastasi rouva Hage hieman hämmentyneenä, "siten he viihtyvät parhaiten." Pappi nauroi, hänen naurunsa oli kimeätä kuten sen, joka ei ole tottunut hymyilemään.
"Tuskinpa. Kaiketi on asianlaita niin, ettette te viihtyisi, jos olisi toisin. Ei — rouva — me emme kuulu samaan seurakuntaan. Siksipä olen sallinut sen epäkohteliaisuuden, etten ole käynyt teitä ja perhettänne tervehtimässä. Se olisi ollut vain kohteliaisuusvalhe."
Rouva Hage katseli häntä uteliaana, sitten hän sanoi yhtäkkiä:
"Te olette kansanpuhuja?"
Pastori tuli tummanpunaiseksi, hämmentyi, sipsutteli rauhatonna, vihdoin hän sanoi:
"Te tarkoitatte, että minä puhun pelkkiä sanoja. Minäolen ollutkansanpuhuja — valitettavasti."
"Siitäkin sanotte valitettavasti", nauroi rouva Hage hyväntuulisena, "kuulkaahan, minä luulen todellakin, että meillä kahdella on keskustelun aihetta. Nyt on teidän vuoronne kuunnella. Minun isäni oli täällä monta vuotta pappina, hän oli niitä ylpeitä, joista te puhutte. Kun ihmiset tulivat hänen pakeilleen, istuivat he aina ovensuussa, niin oli asianlaita. Mutta kun hänet haudattiin, seisoivat he haudan ympärillä ja itkivät, eivätkä he sitä hävenneet. Hän järjesti täkäläisen koulun. Hän opetti heitä pesemään tupiaan, aukaisemaan ikkunoita saadakseen raitista ilmaa ja saipa hän heidät silloin tällöin pesemään itsensäkin — hiljalleen mentiin eteenpäin. Kuka olisi heitä opettanut, jollei hän olisi sitä tehnyt?" Pastorin aikoessa vastata, jatkoi hän nopeasti: "Antakaahan minun puhua. Isä tunsi jokaisen ihmisen, jokaisen lapsen pitäjässään, kaikki salaisuutensa uskoivat he hänelle. Lapset oli hän kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, hän oli istunut sairasvuoteen ääressä, puhunut haudalla, hän oli ollut ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa joka ainoassa talossa. On totta, etteivät he usein istuneet hänen pöydässään, mutta he luottivat häneen. Ei se riitä, jos sanon, ettei kukaan tarvitseva turhaan kolkuttanut hänen ovelleen, hänen ollessaan pappina ei seudulla ollut ollenkaan köyhiä, todella puutteessa olevia, jollei isä itse voinut auttaa, hankki hän apua, kukaan ei uskaltanut kieltäytyä, kun hän käski auttamaan. Ja johdattakaahan mieleenne, pastori, kuka hankki paikkakuntalaisille tien tunturin ylitse, isä, kuka järjesti seudulle laivaliikenteen, taaskin isä. Hänen eläessään lisääntyi postinkulku yhdestä kerrasta kolmeen kertaan viikossa, sekin hänen työtään. On totta, että hänen aikanaan istui kansa ovensuussa, en sano että se olisi ollut oikein, mutta saammeko silti unohtaa, mitä hyvää hän on tehnyt? Me emme tahdo antaa tunnustusta hyvälle silloin kun se on meidän keskellämme, kun me olemme kadottaneet sen, koetamme sen unohtaa, pahan ja pienen me muistamme, ilolla, semmoisia me ihmiset olemme, onko se kaunista? Nyt istuu rahvas ja palvelijat pöydässä, minä olen vanhanajan ihminen, mutta en niin tyhmä, etten ymmärtäisi sen olevan luonnollista, vaikka minä kiusaannunkin, kun Mäenpään Antti kaivaa mälliä suustaan ja asettaa sen lautaselle."
He olivat ehtineet tuomarilan veräjälle, rouva Hage pysähtyi, hän oli erittäin ystävällinen.
"Minä olen suulas vanha vaimo, pastori, ja pelkäänpä, että teidän sielunhoitoonne tulee kuulumaan velvollisuus silloin tällöin laverrella minun kanssani. Talvi on täällä pitkä ja pimeä. Minä olisin vallan hyvin voinut olla sangen vihainen teille, kyllä minäkin kykenen näyttämään ylpeyttäni, jos niin tarvitaan. — Mutta", — hän hymyili lauhkeasti — "minä olen oppinut tyytymään ihmisiin semmoisina kuin he ovat, olkoot he sitten talonpoikia tai pappeja, ja minä iloitsen siitä, että he ovat monenlaisia ja toisistaan eroavia. Minä vapautan teidät tervehdyskäynnistä, en itsekään välitä muodoista, mutta minä uskon, että saamme kohta nähdä teidät tuomarilassa, ja minä toivotan teidät sydämestäni tervetulleeksi."
Hän tervehti ja meni sisään, tuntien selviytyneensä voittajana. Mutta pappi asteli hitaasti ja miettien kotiaan kohden.
5.
Samana iltana seisoi pastori Stord ikkunan ääressä katsellen tuomarilaan päin.
Oli vihdoinkin alkanut sataa. Ensiksi oli tullut tiheätä vihmaa kuuroittaan vuonolta päin, välistä oli aurinko pilkahtanut, sitten tunturit kokosivat pilvet ja nyt valui sade rankkana kesäkuisen vihreille maille, koivut taipuivat tuoksuen kosteina, purot paisuivat kohisten, ja pappilan oja virtasi vuolaana, täynnään vettä.
Pastori nojasi ikkunalautaa vasten ja painoi otsansa ruutuun katsellen ulos, hän tunsi itsensä yksinäiseksi avarassa, tyhjässä pappilassa. Väentuvassa oltiin jo levolla, sinne ei hän voinut mennä, eikä se Antti niinkään huvittava ollut.
Tuomarilassa oli valoa, se kimmelsi salaisesti sateen halki. Hän ajatteli rouva Hagea, joka oli houkutellut hänet puhumaan hieman liian monta sanaa ja sitten kysäissyt, oliko hän kansanpuhuja. Hieman liian monta sanaa —. Mutta tänään ei ole sinne menemistä. Mutta ehkä — tuo ikuinen epävarmuus.
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kädet selän takana. Silloin tällöin hän pysähtyi, kohotti leukaansa ja hengähti syvään.
Eikö hän ollutkin etsinyt tätä uutta työalaa päästäkseen pois sieltä, missä hänet tunnettiin, missä hän oli ollut kansanpuhujana, pois hieman liian monien sanojen parista, ollakseen oma itsensä? Hänet oli vielä kerran vallannut halu tavoittaa oma sisimpänsä, löytää oma sisäinen itsensä; aina ennen kun tämä halu oli hänet vallannut, oli hän ponnistellut turhaan, ihmiset olivat tulleet väliin, kuinka väsynyt hän olikaan ihmisiin! Niinkauan kuin heitä kehui, puhui niitä sanoja, joita he halusivat kuulla, olivat he hyviä ja lauhkeita, mutta jos sanoi totuuden sanan, niin he uhkailivat, sanoivat kateelliseksi, pahansuovaksi, petolliseksi —
Niinpä niin, jumala tietää, kuinka hauraaksi totuus oli tullut, se totuus, jonka hän salaisesti sisimmässään tunsi, ei se, joka vuolaana puheissa juoksi, josta ei kukaan välittänyt, monien ihmisten totuus, siitä oli hän jo selvillä vesillä, vaan yksityisen ihmisen totuus, yksilön osa totuudesta, voi, se oli niin vaikeata, siinä oli epävarmuutta ja jotakin muuta, jotakin naurettavaa — totuus hävetti häntä.
Hän seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkkejään pöydän kanteen.
Epävarma, niin — mistähän saivat jotkut ihmiset varmuuden, avokatseisen varmuuden, yli kaksikymmentä vuotta kestäneiden taistelujen ja kamppailujen jälkeen oli hän epävarmempi kuin koskaan ennen, kätkeytyäkseen tarvitsi hän aina paljon sanoja. Mistä tämä johtui? Jostakin salaisestako hänessä itsessään? Eikö jumala ollut koskaan hänelle ilmestynyt, eikö hän koskaan ollut kuullut jumalan ääntä, nähnyt jumalan kasvoja, tuntenut jumalan voimaa itsessään? Oliko se sammumaton nälkä, jota hän tunsi, halua päästä jumalan luo vai pois jumalan luota?
Sanoja — vaan ei jumalan sanoja. Taisteluja - vaan ei jumalan taisteluja. Valtaa — vaan ei jumalan valtaa.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. —
– – –
— Pastori Stord oli rikkaan søndimøreläiskalastajan poika. Isä oli aloittanut köyhänä poikasena, kalasti itse, mutta harjoitti sen ohella laajaa kauppaa, jota vanhin poika johti. Isä oli olosuhteisiin nähden oppinut mies, rauhaton sielu, ja huomatessaan lähinnä nuorimman poikansa lahjakkaaksi, päätti hän panna hänet papinkouluun, isällä oli omallatunnollaan paljon, joka hänen mielestään sopi pojan sovitettavaksi, mutta poika oli raju ja vallaton, hän tahtoi tulla kalastajaksi.
Eräänä keväänä oli poika nuorimman veljensä kanssa kalassa, tuli myrsky, ja koko kalastajalaivue oli tuulensuojassa eräässä ulkosatamassa. Eräänä iltana syntyi tappelu, veitset vilahtivat, veli sai piston, lääkäriä ei ollut saatavissa ja oli hengestä kysymys. Niinpä purjehti Stord yksinään, haavoittuneine veljineen, vuonoon, ilma oli niin ankara ettei kukaan tahtonut tulla mukaan, eikä kukaan uskonut että he pääsisivät hengissä perille, ei Stordkaan. Mutta sinä yönä, kuolevan veljensä parissa veneessä, lupasi hän elämänsä jumalalle, jos he pääsisivät hengissä perille. He pääsivät maihin, lääkärin luo, mutta veli kuoli sittenkin muutaman päivän kuluttua. Siitä yöstä oli kotoisin Stordin usko jumalaan — usko ja epäily, merkki oli merkkiä vastassa, siitä yöstä oli kotoisin se ristiriitaisuus, jonka hän elämästä löysi, epävarmuus, jota hänen oma elämänsä lisäsi.
Stord meni ensiksi erääseen itäiseen kansanopistoon. Mutta hän oli kohdannut jumalan myrsky-yönä, ja kansanopiston iloinen kristillisyys teki jumalan norjalaiseksi kansanopistonjohtajaksi, runollisin loppusoinnuin koristetuksi, kaikkien ystäväksi eikä kenenkään viholliseksi, semmoinen jumala ei sopinut nuorelle kalastajalle,hänei voinut antaa varmuutta, hänen sielunsa janosi elämää, eikä hän tajunnut loppusointuja. Hän lähti kaupunkiin, tiedonhalu heräsi hänessä, lähes kolmikymmenvuotiaana alkoi hän opiskella.
Niinä vuosina, joina hän opiskeli jumaluusoppia, heräsi hänessä syvä viha virkamiehiä kohtaan. Hän luuli opintojensa kautta pääsevänsä tietoon jumalasta, elävästä jumalasta, Jehovasta, joka ilmestyy tunnusmerkeissä, tunnusmerkeissä, jotka nostavat ja masentavat, ja hänelle tarjottiin luentoja, selityksiä, raamatunkritiikkiä. Pyrkivätkö kristityt selittämään jumalaa? Oliko usko tiedettä, saavutettiinko se tutkimuksilla? Maan tomua!
Yliopistovuodet olivat olleet viemäisillään hänen uskonsa, ne veivät kaiken hänen luottamuksensa kirkkoon ja pappeihin, hän tapasi nuoria teoloogeja, jotka puhuivat, että nyt oli papeilla hyvät ajat, sitä uraa kannatti tuumia. Mutta ne vuodet tekivät hänelle vielä jotakin pahempaakin, ne veivät hänen rohkeutensa, hän ajatteli uutta työtä, mutta mitä? Kokonaiseksi vuodeksi jätti hän salaa jumaluusopin lukien filologiaa, sitten hän taas palasi jumaluusoppiin, hänen täytyi löytää jumala. Jeesus oli valinnut kalastajat seuraamaan itseään, olisipa hänkin jäänyt kalastajaksi, ehkä olisi jumala kutsunut häntä, nyt sai hän turhaan kutsua jumalaa. Mitä oli hän nyt, ammattinsa oli hän hyljännyt, hän oli kalastajanpoika; josta tulisi virkamies, hän ei ollut mitään, tai vieläkin pahempaa, jotakin puolinaista, hän ei ollut kotonaan missään.
Stord suoritti tutkintonsa ja sai viran muutaman peninkulman päässä kotiseudultaan. Täällä hän aloitti kamppailunsa ja taisteli virkaveljiään vastaan, heidän laimeata uskoaan ja heidän virkaylpeyttään vastaan. Ja puhuttuaan kysyi hän aina itseltään, oliko tämä ollut jumalan tahto, puhuiko jumala hänen suunsa kautta, elikö hän jumalan elämää? Hän puhui niinkuin se, jolla on varmuus, mutta hän tunsi olevansa tietämätön sekä tiestä että polusta.
Stordista tuli tunnettu pappi, koko länsimaassa puhuttiin paljon hänen uskoninnostaan ja kaunopuheisuudestaan, hän aikaansai herätyksen, mutta herätyksen mukana lisääntyi hänen mielensä autius, hänen sanojensa kautta ilmestyi jumala kaikille, muttei hänelle itselleen, tai oliko tuo kaikki vain petosta?