"Molemmat lupaan Teille mielelläni", sanoin minä nauraen. "Mutta jos Te syötte kanssamme päivällistä, tulee Teidän saapumisenne kaupunkiin ehdottomasti tunnetuksi, sillä ystäväni Gus Hoskins aterioi samaten luonamme ja on tehnyt niin lähes joka päivä tätini lähdettyä."
Hänkin nauroi ja sanoi: "Gusin täytyy vannoa äänettömyyttä viinipullon ääressä." Ja sillä me erosimme päivällisajaksi.
Väsymätön lakimies jatkoi hyökkäyksiään päivällisajan jälkeen ja sai kannatusta Gusilta ja vaimoltanikin, joka varmaan oli asiassa puolueeton — enemmänkin kuin puolueeton, sillä Olisipa hän antanut koko paljon säästyäkseen tätini seuralta. Mutta hän sanoi käsittävänsä herra Smithersin todistusten painavuuden, ja huoaten minäkin myönsin, että ne olivat oikeassa. Mutta sittenkin minä nousin takajaloilleni ja vannoin, että tätini saakoon rahoillaan tehdä mitä ikinä tahtoo ja että minä ainakaan en millään tavalla pyydä vaikuttaa häneen niiden sijoittamisessa.
Teen jälkeen molemmat miehet yksissä menivät pois, ja Gus kertoi minulle sitten perästäpäin, että Smithers oli udellut häneltä senkin seitsemän seikkaa, konttorista, Broughista, minusta ja vaimostani ja kaikesta meitä koskevasta. "Te olette onnellinen poika, herra Hoskins, kun näytte olevan tämän miellyttävän nuoren pariskunnan ystävä", sanoi Smithers. Ja Gus myönsi niin olevan ja sanoi syöneensä meillä päivällistä viisitoista kertaa kuudessa viikossa ja että parempaa ja hyväntahtoisempaa poikaa ei löydy kuin minä. Tätä minä en mainitse omaa kiitosta toitottaakseni — en, en, vaan sen takia, että näillä Smithersin kysymyksillä oli melko paljon tekemistä niiden tapahtumain kanssa, joita tässä pikku kertomuksessa myöhemmin kerrotaan.
Kun me seuraavana päivänä istuimme päivällispöydässä lopettaen sitä lampaanjalkaa, jota Smithers niin suuresti oli ihastellut edellisenä päivänä, ja Gus tavallisuuden mukaan oli joukon jatkona, pysähtyi ajuri ovelle, mitä me emme panneet suuresti huomiolle, porstuassa kuului askeleita, joiden me toivoimme pyrkivän toiseen kertaan, mutta kuka syöksähtääkään huoneeseen muu kuin rouva Hoggarty itse! Gus, joka paraikaa puhalteli pois vaahtoa porterikipposesta ottaakseen suloisen siemauksen juomaa, ja joka oli jutuillaan ja ilveillään tappaa meidät nauruun, pani pois tinakipposensa, kun rouva Hoggarty astui sisälle, ja näytti tuiki kalpealta ja onnettomalta. Meidän oli todella kaikkienkin vähin tukala olla.
Tätini silmäsi ylväästi Maryä ja sitten tuimasti Gusia ja sanoen: "se on liika totta — poika parkani,jo nyt!" hän hysteerisesti heittäysi syliini ja melkein tukehtumaisillaan kyyneliin vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan jättäisi minua.
Minä en voinut ymmärtää, mitä tämä eriskummallinen mielenliikutus rouva Hoggartyssa merkitsi, eikä sitä ymmärtänyt kukaan muukaan meistä. Hän ei suostunut ottamaan Maryä kädestä, kun se lapsi parka vallan pelokkaana tarjosi hänelle sitä, ja kun Gus arasti sanoi: "Minä luulen, Sam, että olen vähän tiellä täällä ja ehkä minun — on paras mennä", katsoi rouva Hoggarty häntä suoraan silmiin, majesteetillisesti viittasi etusormella ovea kohti ja sanoi: "Minä luulen, herraseni, että Teidänonparas mennä."
"Minä toivon, että herra Hoskins viipyy niin kauan kuin häntä haluttaa", sanoi vaimoni vähän tulissaan.
"TietystiTe toivotte niin, rouvaseni", vastasi rouva Hoggarty perin purevasti. Mutta sekä Maryn että tätini sanat menivät hukkaan Gusilta, sillä hän oli siinä samassa siepannut hattunsa, ja minä kuulin hänen harpata kolistavan ales portaita.
Tora päättyi, tavallisuuden mukaan, sillä, että Mary ratkesi kyyneleihin ja että tätini uudelleen lausui toivovansa, ettei olisi vielä liian myöhäistä, ja siitä päivästä hän ei enään koskaan, ei koskaan jättäisi minua.
"Mikä on voinut saada tädin palaamaan ja niin vihaisena?" sanoin minä Marylle, kun me illalla olimme omassa huoneessamme. Mutta vaimoni ei sanonut tietävänsä sitä. Ja vasta monias aika myöhemmin minä tulin tietämään tämän toran ja rouva Hoggartyn äkillisen palaamisen syyn.
Ilettävä, paksu, törkeä pikku Smithers kertoi minulle asian perin hyvänä pilana, silloin muutamana vuonna, kun hän näytti minulle sen Hicksonin, Dixonin, Paxtonin ja Jacksonin kirjeen, joka varemmin on esitetty muistelmissani.
"Sam poikaseni", sanoi hän, "Te olitte päättänyt jättää rouva Hoggartyn Broughin kynsiin Harakkalaan, ja minä olin päättänyt saada hänet sieltä pois. Minä otin, niin sanoakseni, yhdellä iskulla tappaakseni kaksi Teidän verivihollistanne. Minä olin aivan selvillä siitä, että pastori Grimes Wapshot oli iskenyt silmänsä tätinne omaisuuteen ja että herra Broughilla oli samallaiset saaliinhimoiset aikeet sen suhteen. Saaliinhimoiset on lievä sana, Sam; jos olisin sanonut suorastaan voromaiset, olisin ilmaissut tarkotukseni selvemmin.
No niin, minä läksin postivaunuissa Fulhamiin ja sinne saavuttuani suuntausin oikopäätä herra pastorin asunnolle. 'Hyvä herra', sanoin minä tavatessani sen arvon herran — hän ryyppi totia, Sam, kello kaksi päivällä, tai ainakin tuoksui huone vahvasti sille juomalle —, 'hyvä herra', sanon minä, 'Te olitte vuonna 14 Lancasterissa oikeudessa vastaamassa väärennyksestä.'
'Ja vapautettiin, herra. Itse Kaitselmus todisti viattomuuteni', sanoi Wapshot.
'Mutta Teitä ei vapautettu kavalluksesta vuonna 16, hyvä herra', sanon minä, 'ja vietitte sen johdosta kaksi vuotta Yorkin vankilassa.' Minä tunsin miehen historian, sillä minä olin laatinut syytöskirjoituksen häntä vastaan, kun hän oli pappina Cliftonissa. Ja minä iskin jälleen. 'Herra Wapshot', sanoin minä, 'Te mielistelette kunnianarvoista naista, joka nykyisin oleilee herra Broughin talossa. Jollette lupaa kokonaan luopua hänen pyydystämisestään, niin minä paljastan Teidät.'
'Minäolenluvannut', sanoi Wapshot koko lailla kummissaan ja näyttäen rauhallisemmalta. 'Olen antanut juhlallisen lupaukseni herra Broughille, joka oli luonani tänä aamuna ja pauhasi ja kiljui ja kiroili. Oi, hyvä herra, Te olisitte säikähtynyt kuullessanne kristityn ihmisen, kuten hänen, kiroovan niinkuin hän teki.'
'Onko herra Brough ollut täällä?' kysyn minä vallan ihmeissäni.
'On. Minä otaksun, että Te olette molemmat täällä samalla jahdilla', sanoo Wapshot. 'Haluatte kai naida lesken, joka omistaa Sloppertonin ja Squashtailin? Hyvä, hyvä, tehkää tahtonne. Minä olen luvannut heittää kaikki tekemiset lesken kanssa, ja Wapshotin kunniasana on pyhä!'
'No, minä oletan, hyvä herra', sanon minä, 'että herra Brough on uhannut potkaista Teidät ulos ovesta, jos vielä sinne ilmestytte.'
'Teolettetavannut hänet, näen mä', sanoo herra pastori kohottaen olkiaan. Ja silloin minä muistin, mitä Te olitte kertonut kirjeenne sinetin murtamisesta, enkä vähintäkään epäillyt, ettei Brough ollut sitä avannut ja lukenut joka sanaa.
No hyvä, ensimäinen lintu oli korjussa. Sekä Brough että minä olimme siihen ampuneet. Nyt minun oli pamahuttaminen alas koko harakanpesä, ja minä läksin teilleni täydessä latingissa, hyvä herra — täydessä latingissa.
Kello oli yli kahdeksan, kun jouduin perille, ja kuljettuani porttien läpi minä näin olennon, jonka hyvin tunsin, käyskentelevän istutusten keskellä — se oli Teidän kunnioitettava tätinne, herra Titmarsh. Mutta minä halusin tavata talon rakastettavia naisia, ennen kun puhuin hänen kanssaan, sillä katsokaas, Titmarsh ystäväni, minä näin rouva Hoggartyn kirjeestä, että hän ja he olivat valmiit käymään tukkanuottasille ja toivoin oitis saavani hänet pois talosta sytyttämällä sodan heidän keskensä."
Minä nauroin ja tunnustin, että herra Smithers oli aika kettu.
"Onnellinen sattuma oli", jatkoi hän, "että neiti Brough paraikaa näppäili kitaraa salissa ja ja lauloi kauhean väärin. Mutta kun minä saavuin ovelle, tuiskasin minä palvelijalle 'sh!' niin ääneen kuin mahdollista, seisoin hiljaa kuin patsas ja astuin sitten varpaillani eteenpäin. Neiti Brough saattoi kuvastimesta nähdä jokaisen liikkeeni, mutta ei ollut näkevinään ja lopetti laulunsa oikealla juoksutuksella.
'Taivaan nimessä!' sanoin minä, 'antakaa anteeksi, armollinen neiti, että tulen keskeyttämään tämän hurmaavan musiikin — että tietämättä, että kutsumatta olen rohjennut kuunnella sitä!'
'Tuletteko hakemaan mammaa, hyvä herra?' sanoi neiti Brough niin suopeasti kuin hänen ulkomuotonsa salli. 'Minä olen neiti Brough.'
'Sallikaa, armollinen neiti, etten hiisku sanaakaan asioistani, ennen kun olette laulanut vielä uuden ihastuttavan sävelmän.'
Hän ei laulanut, mutta näytti olevan hyvillään ja sanoi: 'Oo herra, mikä on Teidän asianne?'
'Asiani koskee erästä rouvaa, joka on kunnioitettavan isänne vieraana tässä talossa.'
'Soo, rouva Hoggartya!' sanoo neiti Brough, kimmahtaen soittamaan kelloa. 'John, lähettäkää kutsumaan rouva Hoggartya kasvitarhasta. Täällä on herra, joka tahtoo tavata häntä.'
'Minä tunnen', jatkoin minä, 'rouva Hoggartyn luonteenlaadun yhtä hyvin kuin kuka muu, armollinen neiti. Ja minä arvaan, että se ja hänen kasvatuksensa eivät ole sitä laatua, että hän voisi olla sopivaa seuraa Teille; minä tiedän, että Te ette pidä hänestä; hän on kirjoittanut meille Somersetshireen, että Te ette pidä hänestä.'
'Mitä! onko hän parjannut meitä ystävilleen?' huusi neiti Brough (juuri sitä minä halusin saada hänen uskomaan). 'Jollei hän pidä meistä, niin miksi hän ei siis lähde pois?'
'Hänontosiaan venyttänyt vierailuaan hyvin pitkälle', sanoin minä, 'ja minä olen varma siitä, että hänen sisarenpoikansa vaimoineen kaipaa hänen palaamistaan. Pyydän, armollinen neiti, elkää poistuko, sillä Te saatatte auttaa minua saavuttamaan tarkotukseni.'
Tarkotus, jossa olin tullut, oli saada aikaan oikein kunnon tappelu molempien naisten kesken, jonka loputtua minun oli aikomus vedota rouva Hoggartyyn ja sanoa hänelle, ettei hänen todellakaan pidä enään jäädä taloon, jonka jäsenten kanssa hän on joutunut niin kireisiin väleihin. No niin, tappelu tapeltiin. Neiti Belinda alotti tulen sanoen saaneensa kuulla, että rouva Hoggarty on panetellut häntä ystävilleen. Mutta vaikka ottelun lopuksi neiti raivoissaan pyrähti ulos huoneesta vannoen, että hän jättäisi kotinsa, ellei tuo inhottava nainen lähtisi sieltä, sanoi rakas tätinne: 'Hahaa! Minä tunnen sen lutkan rumat metkut. Mutta, kiitos Jumalan, minulla on hyvä sydän ja uskontoni tekee minulle mahdolliseksi antaa hänelle anteeksi. Minä en lähde hänen erinomaisen isänsä talosta enkä poistumisellani tahdo haavoittaa sen arvoisan, ihailtavan miehen mieltä.'
Sitten minä koetin koskettaa rouva Hoggartyn osanottavaisuutta. 'Sisarenpoikanne vaimo, rouva Titmarsh', sanoin minä, 'on viime aikoina, sanoo Sam, ollut varsin huonovointinen — paha olo aamusin, rouva hyvä — hieman hermostunut ja alakuloinen mieleltään — merkkejä, joita tuskin nuoreen naituun vaimoon nähden voi selittää väärin.'
Rouva Hoggarty sanoi, että hänellä on ihmeteltävän hyvää rohtonestettä, jota hän lupasi lähettää rouva Titmarshille, ja oli aivan varma siitä, että sillä olisi hyvä vaikutus.
Hyvin vastenmielisesti minun täytyi nyt viedä tuleen viimeinen varaväkeni ja saatan nyt kertoa Teille, Sam poikaseni, kun asiasta on niin kauan. 'Hyvä rouva', sanoin minä, 'eräästä asiasta minun täytyy kertoa, vaikka minä tuskin rohkenen sen tehdä. Olin eilen päivällisellä veljenpoikanne luona ja tapasin hänen pöydässään nuoren miehen —, miehen, jolla on hyvin alhaiset tavat, mutta joka nähtävästi on sokaissut sisarenpoikanne, ja jonka minun kovasti täytyy pelätä osanneen tehdä vaikutuksen hänen vaimoonsakin. Hänen nimensä on Hoskins, hyvä rouva, ja kun minä mainitsen, että hän, joka ei Teidän siellä ollessanne koskaan käynyt talossa, on syönyt päivällistä liika luottavaisen sisarenpoikanne luona kuusitoista kertaa kolmessa viikossa, saanen antaa Teidän päättää, mitä en ole tohtinut, en rohjennut itse päättää.'
Se kuula sattui. Tätinne ponnahti siinä hetkessä pystyyn ja oli kymmenen minuutin päästä vaunuissani, matkalla takaisin Lontooseen. Eiköseollut kenraalin temppu, herra hyvä?"
"Ja Te teitte sen kauniin kepposen vaimoni kustannuksella, herraSmithers", sanoin minä.
"Vaimonne kustannuksella, totta kyllä, mutta Teidän molempain eduksi."
"Kiittäkää onneanne, hyvä herra, että olette vanha mies", vastasin minä, "ja että asia on sattunut kymmenen vuotta sitten. Sillä, kautt' taivasten, herra Smithers, minä olisin antanut Teille sellaisen selkäsaunan, että olisitte sen ikänne muistanut!"
Mutta tällä tavalla rouva Hoggarty joutui takaisin sukulaisiinsa ja tästä syystä me vuokrasimme sen huoneuston Bernard-kadulta, jonka kuulumisia nyt on käytävä kertomaan.
Me vuokrasimme upean huoneuston Bernard-kadulta Russel-korttelissa, ja tätini tuotti maalta kaikki huonekalunsa, jotka olisivat täyttäneet kaksi sellaista huoneustoa, mutta jotka me nuoret vastanaineet saimme hyvin huokealla, meidän kun oli vain maksaminen tavarain kuljetusmaksu Bristolista.
Kun minä neljään kuukauteen saamatta penniäkään rouva Hoggartyn rahoista esitin hänelle kolmannen puolivuosi-osuuden, niin hän tosiaankin antoi minulle viisikymmentä puntaa kahdeksankymmenen sijasta ja selitti, että se oli runsas hinta vanhan vaimo polosen asunnosta ja ruuasta, joka ei ollut isompi erä kuin varpusen.
Olin itse maalla nähnyt hänen syövän yhdeksän varpusta leivoksessa, mutta hän oli rikas eikä minun auttanut valittaa. Jos hän säästää kuusisataa puntaa vuodessa asuessaan meillä, niin kas! joutuisivathan hänen kaikki säästönsä minulle, ja niin Mary ja minä lohdutimme mieltämme ja koetimme tulla toimeen parhaan taitomme mukaan. Ei ollut helppo työ pitää asuntoa Bernard-kadulla ja säästää rahoja neljästäsadasta seitsemästäkymmenestä punnasta, jotka olivat vuosituloni. Mutta mikä onnen poika minä Olinkaan, jolla oli sellaiset tulot!
Rouva Hoggartyn lähtiessä Harakkalasta Smithersin vaunuissa ajoi herra Brough juuri portista sisään nelivaljakollaan. Ja minä olisin kernaasti tahtonut nähdä näiden kahden herrasmiehen naamat, kun toinen paraikaa kyyditsi pois saalista ihan toisen nokan editse.
Herra Brough tuli seuraavana päivänä tapaamaan tätiäni ja vakuutti, ettei poistuisi talosta ennen kun täti lähtisi mukaan, että hän oli kuullut tyttärensä häpeämättömästä menettelystä ja oli nähnyt hänen kylpevän kyynelissä — "kylpevän kyynelissä, hyvä rouva, ja polvillaan rukoilevan taivaalta anteeksi-antoa". Mutta herra Broughin oli pakko lähteä talosta ilman tätiä, jonkacausa major[25] velvoitti jäämään ja joka tuskin päästi silmistään Mary rukkaa — avasi kaikki vaimolleni osotetut kirjeet ja epäili kaikkia, jotka hän kirjoitti. Mary ei koskaan kertonut minulle kaikesta tästä piinasta, ennen kun monta, monta vuotta myöhemmin, vaan näytti aina iloiselta, kun hänen miehensä tuli kotiin työstä. Mitä tulee Gus parkaan, oli tätini niin kerrassaan pelottanut hänet, ettei hän näyttänyt nokkaansa siinä paikassa koko sillä aikaa, minkä me siellä asuimme, vaan tyytyi uutisiin Marystä, johon hän oli mieltynyt yhtä suuresti kuin minuun.
Kun tätini oli lähtenyt Harakkalasta, tuli herra Brough kauhean äreäksi minua kohtaan. Hän löysi minussa moittimista kymmenesti päivässä ja teki sen julkisesti, konttorin henkilökunnan kuullen. Mutta muutamana päivänä minä nasevasti annoin hänen tietää, etten ollut ainoastaan yhtiön palvelija, vaan myöskin jokseenkin suuri osakas, että minä kielsin häntä moittimasta työtäni tai säännöllisyyttäni ja että minä en aikonut sietää solvaavaa puhetta häneltä enkä keneltään muultakaan. Hän sanoi, että näin käy aina, että milloin vain hän on hellinyt nuorta miestä sydämellään, tämä kiittämätön on kääntynyt häntä vastaan, että hän oli tottunut vääryyteen ja kovakorvaisuuteen lastensa puolelta ja että hän rukoili Jumalaa antamaan minulle anteeksi tämän synnin. Silmänräpäystä varemmin hän oli kironnut ja manannut minua ja puhutellut minua ikäänkuin minä olisin ollut hänen kengänharjaajansa. Mutta katsokaas, minä en mielinyt suostua mihinkään korskeuksiin hänen taikka rouva Broughin puolelta. Tehköötminullemiten hyväksi näkivät, mutta en aikonut suvaita, että he kohtelisivat törkeästi vaimoani, kuten oli tehty viedessä tätiäni vierailulle Fulhamiin.
Lopuksi Brough varoitti minua Hodge ja Smithersistä. "Kavahtakaa niitä miehiä", sanoi hän. "Ilman minun rehellisyydentunnettani nuo ahmatit olisivat nielleet tätinne maaomaisuuden. Ja kun minä hänen edukseen — jota Te, itsepintainen nuori mies, ette tahdo käsittää — tahdoin myydä hänen maansa, hänen asianajajillansa tosiaankin oli rohkeutta — epäkristillistä ahnehtivaisuutta, saattaa sanoa — pyytää kymmenen prosentin palkkiota kaupasta."
Arvelin, että tässä voipi olla jotain tottakin. Joka tapauksessa tietää, että kun konnat hyppäävät toistensa silmille, saavat kunnialliset ihmiset pitää omansa. Ja nyt minä, tunnustan sen surulla, rupesin epäilemään, että sekä asianajajassa että johtajassa oli vähän konnaa. Minun vaimoni myötäjäis-asiassa etenkin herra Brough tuli paljastaneeksi pukinsorkkansa. Kun hän tavallisuuden mukaan ehdotteli, että minä niillä lunastaisin osakkeita yhtiössä, selitin minä hänelle, että vaimoni oli vielä alaikäinen ja että hänen pikku omaisuutensa siten oli kokonaan minun valtani ulkopuolella. Hän ryöpsähti kiukkuisena tiehensä, ja Abednegon tavoista minua kohtaan minä pian näin, ettei hän enään piitannut minusta. En saanut enään vapaapäiviä, en enään rahaa etukäteen, päinvastoin yksityissihteerin paikka puolentoista sadan punnan palkkoineen lakkautettiin, ja minä olin taaskin kahden ja puolen sadan punnan vuosipalkalla. No entä sitten? Hyvä tulo se oli sekin, ja minä tein velvollisuuteni ja nauroin johtajalle.
Tähän aikaan, vuoden 1824 alulla, Jamaikan inkivääriolut-yhtiö lopetti liikkeensä — räjähti, kuten Gus sanoi, niin että räiskähti. Patenttipumppu-yhtiön osakkeet, nimeltään kuudenkymmenen viiden punnan hintaiset, olivat viidentoista punnan arvossa. Meidän osakkeemme olivat vielä korkeassa hinnassa, ja West Diddlesex piti päänsä niin ylväästi pystyssä kuin mikä muu Lontoon yhtiö. Roundhandin parjaukset olivat, totta kyllä, vähän vahingoittaneet johtajaa, sillä hän oli viittaillut osakkeiden kavallukseen, mutta yhtiö itse oli vielä varma ja vankka, ettei toista parempaa.
Palatkaamme katsomaan, miten eletään Bernard-kadulla Russel-korttelissa. Tätini vanhoista huonekaluista tulivat pienet huoneemme tupaten täyteen, ja hänen suunnaton vanha rämisevä vääräjalka pianonsa, jonka jänteistä puolet olivat murtuneet, vei kolme neljännestä pienen salimme tilasta. Siellä oli rouva Hoggartyn tapana istuskella ja tuntikaudet soittaa meille lordi Charlevillen aikaan muodissa olleita sonaatteja ja laulaa särkyneellä äänellä, niin että meidän lopuksi oli täysi työ naurun pidättämisessä.
Ja omituista oli panna merkille, mikä muutos nyt oli tapahtunut rouva Hoggartyn luonteessa. Sillä hän, joka maalla oli kuulunut kylän hienostoon sittenkin tyytyen teekesteihin kello kuusi ja kahdenpennyn whistipeliin sen päälle, ei Lontoossa koskaan suostunut syömään päivällistä ennen kello seitsemää ja tahtoi erityisissä vuokravaunuissaan ajella puistossa kahdesti viikossa, ja hän silpoi ja leikkeli ja ratkoi ja käänsi moneenkin kertaan kaikki vanhat vaippansa, nauhansa, myssynsä ja korukapistuksensa ja aamusta iltaan istutti Mary parkaani uusimassa niitä ajan asuun. Hankkipa rouva Hoggarty uuden tekotukankin ja, vaikka sen ikävällä mielellä sanon, käyskenteli posket punaisempina kuin mitä ne luonnostaan koskaan olivat olleet, niin että häntä ällistelivät kaikki Bernard-kadulla, missä ei vielä ole totuttu sellaisiin tapoihin.
Vieläpä hän lisäksi välttämättömästi tahtoi, että meille hankittiin livreapukuinen palvelija — nimittäin kuusitoistavuotias poika — joka puettiin yhteen niistä vanhoista livreoista, joita täti oli tuottanut Somersetshirestä ja jotka koristettiin uusilla käänteillä ja kauluksilla ja uusilla napeilla; näihin viimemainittuihin oli kuvattu Titmarshien ja Hoggartien yhteiset vaakunat, nimittäin hyökkäykseen valmis peukalolintu ja haarniskoitu karju. Minusta tämä livrea ja vaakunanapit, se täytyy tunnustaakseni, olivat jokseenkin joutavat, vaikka sukunionhyvin vanha. Ja voi taivas, mikä naurun hohotus syntyi konttorissa, kun eräänä päivänä pikku palvelija iso livrea yllään ja kädessä mahdoton sauva astui kopisti sisälle ja toi minulle sanan rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta! Ja vielä edelleen, kaikki kirjeet tuotiin hopeatarjottimella. Jos meille olisi tullut pienokainen, niin luulen, että Täti olisi senkin asettanut tarjottimelle, mutta vielä ei ollut mitään aihetta herra Smithersin viittailuihin siihen suuntaan enempää kuin hänen muihinkaan, ylempänä kerrottuihin sepityksiinsä. Tädin ja Maryn oli tapana arvokkaina kävellä New Roadia edes ja takaisin ja heidän jälissään asteli palvelijapoika iso kultapäinen keppi kädessä. Mutta kaikesta tästä seremoniasta ja paraadista huolimatta ja vaikka Täti alituiseen puhui tuttavuuksistaan, vieri viikko viikon perästä meidän näkemättä ainoatakaan henkeä luonamme, ja ikävämpää kotia kuin meidän tuskin löytyi koko Lontoon kaupungissa.
Sunnuntaisin rouva Hoggartyn oli tapa käydä Pyhän Pankratiuksen kirkossa, joka oli silloin rakennettu ja oli yhtä kaunis kuin Covent Gardenin teatteri, ja iltasin anabaptistien kokoushuoneessa. Jasenpäivän ainakin Mary ja minä saimme pitää omanamme, — sillä me istuimme mieluummin löytölasten kodissa kuulemassa suloista soitantoa, ja minun vaimoni oli tapana kaivaten katsella sieviä lapsia siellä — ja niin tein muuten minäkin. Kuitenkin hän vasta vuosi naimisiin menomme jälkeen puhui jostakin, joka tässä jätettäköön mainitsematta, mutta joka täytti sekä hänet että minut sanomattomalla ilolla.
Minä muistan, että hän kertoi sen uutisen juuri samana päivänä kuin Muhvi- ja Kauluriyhtiö meni nurin nieltyään kolmensadan tuhannen punnan pääoman, kuten moniaat sanoivat, ja saattamatta esittää muuta vastinetta kuin jonkin sopimuksen intiaanien kanssa, jotka sittemmin olivat nutistaneet yhtiön asiamiehen hengiltä. Mutta jotkut ihmiset sanoivat, ettei niitä intiaaneja ollut olemassakaan eikä mitään nutistettavaa asiamiestä, vaan että koko juttu oli tekaistu eräässä talossa Crutched Friarsissa. No niin, minun oli sääli Tidd polosta, jonka kaksikymmentä tuhatta puntaa olivat siten menneet yhdessä vuodessa ja jonka minä kohtasin sinä päivänä Cityssä vallan hirvittävän näköisenä. Hän oli tuhannen punnan velassa, sanoi hän, ja puhui itsensä ampumisesta, mutta hän vain vangittiin ja sai viettää monet ajat Fleet-vankilassa. Mutta Maryn suloiset uutiset piankin karkottivat päästäni sekä Tiddin että Muhvi- ja Kauluriyhtiön, kuten saatatte arvata.
Nyt sattui Lontoon Cityssä muita tapahtumia, jotka näyttivät osottavan, että meidän johtajamme oli aika jorpiska — sanaa ei löytyne sanakirjassa. Kolme hänen yhtiöistään oli romahtanut kumoon, neljä muuta oli tiettävästi maksukyvyttömässä tilassa, ja lausuttiinpa West Diddlesexinkin johtajien kokouksissa moniaita kivakoita sanoja, jotka päättyivät sillä, että muutamia erosi johtokunnasta. Herra Broughin ystävät täyttivät heidän paikkansa. Herra Puppet, herra Straw, herra Query ja muut arvossa pidetyt herrat astuivat esiin ja liittyivät yhtiöön. Brough ja Hoff purkivat yhtiökumppanuutensa, ja herra Brough sanoi, että hänellä oli kylliksi tekemistä West Diddlesexin hoitamisessa ja että hän aikoi vähitellen vetäytyä pois muista liikkeistä. Todella antoikin sellainen yhtiö kuin meidän riittävästi työtä kenelle vain, ja olihan Broughilla sitä paitsi edusmiesvelvollisuutensa täytettävänä ja lisäksi ne seitsemänkymmentäkaksi oikeusjuttua, jotka joutuivat hänen, yhtiövainajien pääjohtajan, niskoille.
Ehkä minun olisi tässä kerrottava niistä epätoivoisista yrityksistä, joiden kautta rouva Hoggarty koetti päästä ylhäisön seuraan. Vaikka meille oli tietty lordi Tiptoffin päinvastainen sana, niin hän kummallista kyllä kiven kovaan väitti olevansa läheistä sukua lady Drumin kanssa. Ja heti kun hän "Morning Postista" oli lukenut hänen armonsa pojantyttärineen saapuneen Lontooseen, kutsutti hän sillä hetkellä edellämainitut vuokravaunut ja jätti kortit heidän kaikkien kotiin, nimittäin oman korttinsa — "RVA HOGGARTY CASTLE HOGGARTYSTA", komeasti goottilaiskirjaimin ja monin kiekuroin kaiverrettu, ja meidän "Hra ja Rva S. Titmarsh", jonka hän oli painattanut tarkotusta varten.
Hän olisi väkirynnäköllä tunkeutunut sisälle lady Jane Prestonin ovesta ja raivannut itselleen tien ylös, Maryn kaikista estelyistä ja pyytelemisistä huolimatta, jos palvelija, joka otti vastaan hänen korttinsa, vähimmälläkään tavalla olisi rohkaissut häntä. Mutta tämä virkailija, epäilemättä vieroen hänen omituista ulkoasuaan, asettui rintamaan oven eteen ja selitti saaneensa nimenomaisen käskyn olla päästämättä ketään tuntematonta rouvansa tykö. Siitä hyvästä rouva Hoggarty heristi hänelle nyrkkiä vaunujen akkunasta ja lupasi ajattaa hänet pois paikastaan.
Keltahousu vain räjähti nauramaan tälle. Ja vaikka tätini kirjoitti äärettömän kiukustuneen kirjeen herra Edmund Prestonille, valittaen tämän hyvin kunnianarvoisen herran palkollisten hävyttömyyttä, ei herra Preston kiinnittänyt kirjeeseen sen enempää huomiota kuin että palautti sen takaisin lausuen haluavansa, ettei häntä vasta häiritä sellaisilla julkeilla vierailuilla. Koreanpa päivän me saimme, kun tämä kirje saapui. Arvaa tätini pettymyksen ja raivostuksen sen sisällyksen luettua. Sillä kun Salomon toi kirjeen hopeaisella teetarjottimella, kuten tavallista, niin tätini, nähdessään herra Prestonin sinetin ja nimen kirjeen nurkassa (yleinen kirjoitustapa, minkä nuo viralliset henkilöt ovat omaksuneet) — niin tätini, sanon minä, nähdessään hänen sinettinsä ja nimensä, huusi: "No Mary, kuka on oikeassa?" ja löi vetoa vaimoni kanssa kuuden pennyn hopearahasta, että kuori sisälsi päivälliskutsun. Hän ei koskaan maksanut hopearahaa, vaikka hävisi vedossa, vaan tyytyi parjaamaan Maryä koko päivän ja huusi, että minä olen vaivainen jänishousu, kun en siinä hetkessä mennyt antamaan herra Prestonille perinpohjaista selkäsaunaa. Soma leikki tosiaan! Minut olisi tuossa tuokiossa ripustettu hirteen, niinkuin tehtiin sille, joka ampui herra Percevalin.[26]
Ja nyt minun olisi ilo käydä laveasti tarinoimaan kokemuksistani ylhäisön seuraelämästä, johon minä rouva Hoggartyn hellittämättömän sitkeyden kautta jouduin. Mutta minun on tunnustaminen, että niitä tilaisuuksia oli vain vähän, ainoastaan lyhyen kuusikuisen vaihekauden ajalta. Ja siksi toiseksi ovat ylhäisön elämää täydellisesti kuvanneet useat romaanikirjailijat, joiden nimiä ei tässä ole tarvis julkaista, mutta jotka, koska itse suhteissa ylimystön kanssa — nimittäin ollen ylhäisten perheitten jäseniä tai palkollisia tai norkkailijoita — luonnollisesti taisivat asiansa koko paljoa paremmin kuin nuori palovakuutuskonttorin kirjanpitäjä polonen.
Niitä kokemuksiani oli kuuluisa seikkailumme Ooperassa, jonne rouva Hoggarty ehdottomasti tahtoi saattaa meidät. Siellä, eräässä talon huoneessa, jota kutsutaan lämpiöksi, missä naiset ja herrat soiton ja tanssin jälkeen odottavat vaunujansa (korealtapa otukselta näytti pikku Salomomme isoine sauvoineen huoneeseen kokoontuneitten olkanauhaväen herrasmiesten seassa!) — siellä, sanon minä, lämpiössä, rouva Hoggarty ryntäsi lady Drumin luokse, jonka minä hänelle osotin, ja rupesi tolkkaamaan sukulaisuudestaan hänen armonsa kanssa. Mutta arvon lady Drum muisti vain silloin kuin häntä halutti, saan luvan sanoa, ja oli tällä kertaa nähnyt hyväksi kokonaan unohtaa heimolaisuutensa Titmarshien ja Hoggartien kanssa. Kaukana siitä, että olisi meidät tuntenut, hän kutsui rouva Hoggartya "kauheaksi nais-ihmiseksi" ja kirkui poliisia niin ääneen kuin taisi.
Tämä ja muut tölmäykset saivat tätini ymmärtämään tämän jumalattoman maailman turhuudet, kuten hän sanoi, ja hakemaan yhä enemmän todella vakavaa seuraa. Hän solmi muutamia hyvin arvokkaita tuttavuuksia, sanoi hän, independenttien kappelissa, ja muun muassa kohtasi ystävänsä Harakkalasta, herra Grimes Wapshotin. Me emme silloin tunteneet keskustelua, jossa hän oli ollut herra Smithersin kanssa, ei myöskään Grimes katsonut sopivaksi esittää meille sen yksityiskohtia. Mutta vaikka minä selvitin rouva Hoggartylle, että hänen lempisaarnaajansa oli ollut syytteessä väärennyksestä, vastasi hän pitävänsä sitä juttua inhottavana panetteluna, ja pastori taas sanoi, että Mary ja minä olimme säälittävässä pimeydessä ja että meidän tiemme ehdottomasti veisi erääseen pohjattomaan kuiluun, josta hän näytti tuntevan koko paljon. Herra pastorin ohjauksesta ja neuvosta tätini jonkun ajan kuluttua kokonaan erosi Pyhän Pankratiuksen seurakunnasta,istui hänen jaloissaan, kuten sana kuuluu, kolmasti viikossa — alkoi tehdä käännytystyötä Bloomsburyn ja St. Gilesin köyhien keskuudessa ja neuloi lastenvaatteita jaettavaksi näille pimeydessä vaeltaville. Mutta mitään hän ei valmistanut rouva Titmarshille, josta nyt alkoi näkyä, että sellaisia kohdakkoin tarvittaisiin, vaan antoi Maryn (ja äitini ja sisareni Somersetshiressä) hankkia, mitä tulevan tapahtuman varalle vaadittiin. Enkä ole aivan varma siitä, ettei hän sanonut olevan väärin, että me teimme sellaisia valmistuksia lainkaan ja että meidän pitäisi antaa huomisen huolehtia itsestään. Joka tapauksessa pastori Grimes Wapshot joi melko lailla totia meidän talossamme ja söi siellä päivällistä useamminkin kuin Gus parka tapasi tehdä.
Mutta minulla oli vain vähän aikaa omistaa hänelle ja hänen tekemisilleen. Sillä minun täytyy tunnustaa, että olosuhteeni alkoivat tähän aikaan käydä hyvin hankaliksi ja että minä sekä yksityisenä että julkisena miehenä olin kovassa jännityksen tilassa.
Mitä edelliseen puoleen tulee, oli rouva Hoggarty antanut minulle viisikymmentä puntaa, mutta siitä viidestäkymmenestä minun oli maksaminen matka Somersetshirestä, hänen kaikkien tavarainsa kuletus maalta, huoneittemme maalaaminen ja paperoiminen ja lattiamatot, konjakki ja muut väkevät juomat, joita pastori Grimes ja hänen ystävänsä joivat (sillä herra pastori sanoi, ettei hän sietänyt Rosoliota), ja lopuksi tuhannet pikku laskut ja menot, joita Lontoon kaupungissa lankeaa jokaiselle taloudelle.
Lisätkää tähän, että juuri kun minä olin paraimmassa rahojen tarpeessa, sain laskuja madame Mantalinilta, herroilta Howell ja James, parooni von Stiltziltä ja herra Poloniukselta (timanttineulan uusimisesta). Kaikki nämät laskut tulivat viikon kuluessa, niinkuin niiden hauska tapa on. Ja kuvailkaa kummastustani, kun minä esitin ne rouva Hoggartylle ja tämä sanoi: "Jaa, rakkaani, sinulla on varsin kauniit tulot. Jos sinä näet hyväksi tilata vaatteita ja jalokiviä ensi luokan liikkeistä, saat niistä maksaakin. Eläkä odota, ettäminärupean edistämään turhuuksiasi tai antamaan shillinkiäkään yli sen runsaan summan, minkä minä maksan sinulle ruuasta ja asunnosta."
Kuinka minä olisin saattanut kertoa tästä rouva Hoggartyn menettelystä Marylle, joka oli niin arkaluontoisessa tilassa? Ja jos asiat olivat vaikeat kotona, niin alkoivat ne, sen pahempi, konttorissa näyttää vielä huonommilta.
Ei sillä hyvä, että Roundhand läksi pois, meni nyt Highmorekin menojaan. Abednego tuli ensimäiseksi kirjanpitäjäksi, ja eräänä päivänä vanha Abednego saapui sinne ja osotettiin johtajan yksityishuoneeseen. Kun hän lähti sieltä, tuli hän alas vavisten, mutisten ja manaten ja oli juuri alkanut: "hyvät herrat!" puhuakseen konttorin kirjanpitäjille, kun herra Brough pyytävän näköisenä huudahti: "odottakaa lauantaihin!" ja vihdoin sai hänet ulos kadulle.
Lauantaina nuorempi Abednego jätti meidät iäksi, ja ensimäiseksi kirjanpitäjäksi tulin minä neljänsadan punnan vuosipalkalla. Se oli kovaonninen viikko yhtiölle. Kun minä maanantaina saavuin konttoriin ja asetuin paikalleni pääpöydän ääreen ja heitin silmäykseni lehtiin, niinkuin oikeuteni oli, oli ensi lukemani: "Kamala tulipalo Houndsditchissa! Hra Meshachin lakkatehdas ja hra Shadrachin läheinen vaatetusvarasto kokonaan hävitetyt. Edellisessä oli kahdenkymmenen tuhannen punnan arvosta hienointa Saksan vahaa, jonka raivoava elementti nieli silmänräpäyksessä. Viimeksimainittu kunnianarvoisa herra oli juuri valmistanut neljäkymmentä tuhatta vaatetusta Hänen Korkeudelleen Poyaisin katsiken[27] ratsuväelle."
Molemmat juutalaisherrat, herra Abednegon liiketuttavia, olivat vakuutetut yhtiössämme tappionsa koko määrästä. Onnettomuuteen selitettiin syypääksi eräs juoppo iiriläinen yövahtiroikale, joka oli juutalaisten palveluksessa ja oli kaatanut whiskypullon hra Shadrachin tavarahuoneeseen ja sitten varomattomasti sytyttänyt kynttilän sitä hakeakseen. Juutalaisherrat toivat miehen konttoriimme, ja hän olisilloinkin, kuten me saatoimme kaikki todistaa, täydellisesti humalassa.
Ikäänkuin ei tässä olisi ollut kylliksi, ilmoitettiin samassa numerossa raatimies Pashin kuolema — oltermanni Cally-Pash, kuten meillä iloisina hetkinämme oli tapana kutsua häntä tuntien hänen mieltymyksensä tuoreeseen rasvaan; mutta oliko sellainen hetki sopiva pilantekoon? Hän oli vakuutettu yhtiössämme viidestätuhannesta punnasta. Ja nyt minä vallan hyvin älysin Gusin huomautuksen oikeaksi — että nimittäin henkivakuutusyhtiö menestyy erinomaisesti vuoden tai kaksi perustamisensa jälkeen, mutta että niitä on paljon vaikeampi saada kannattaviksi, kun vakuutetut alkavat kuolla.
Juutalaistulipalot olivat ankarin isku, mikä oli kohdannut meitä. Sillä vaikka Waddingleyn puuvillakutomot olivat palaneet v. 1822 tuottaen yhtiölle kahdeksankymmenen tuhannen punnan menetyksen ja vaikka Herostratus-patenttitulitikkutehdas oli räjähtänyt ilmaan samana vuonna maksaen yhtiölle neljätoista tuhatta puntaa, väittivät jotkut, ettei vahinko ollut ollut läheskään niin tuntuva kuin oli otaksuttu — vieläpä että yhtiö oli pistänyt tuleen yllämainitut tehdaslaitokset vain ilmoitustarkotuksissa. Näistä asioista en kuitenkaan osaa sanoa mitään varmaa, kun en koskaan ole nähnyt yhtiön varhaisempia kirjoja.
Päinvastoin kaikkien miestemme odotuksia — me olimme totisia kuin ruumisvaunujen ajaja — herra Brough saapui konttoriin nelivaljakollaan, nauraen ja laskien leikkiä erään ystävän kanssa, kun hän astui ales ovella.
"Hyvät herrat!" sanoi hän. "Te olette lukeneet lehdet. Ne ilmoittavat erään tapauksen, jota minun täytyy syvästi valittaa. Minä tarkotan kunnon raatimies Pashin, erään vakuutettumme, kuolemaa. Mutta jos mikään saattaa lohduttaa minua tämän arvoisan miehen kadottamisesta, on se ajatus, että hänen lapsensa ja leskensä ensi lauantaina kello yksitoista saavat nostaa viisituhatta puntaa ystävältäni, herra Titmarshilta, joka nyt on ensimäinen kirjanpitäjä täällä. Mitä tulee onnettomuuteen, joka on kohdannut herroja Shadrachia ja Meshachia, — niinsiinäainakaan ei ole mitään, joka saattaisi ketään huolettaa. Ensi lauantaina tahi niin pian kun heidän tappionsa yksityiskohdat tyydyttävästi voidaan saada selville, ystäväni, herra Titmarsh, maksaa heille pöytänsä takaa neljäkymmentä, viisikymmentä, kahdeksankymmentä, sata tuhatta puntaa — heidän vahinkojensa suuruuden mukaan.Heainakin saavat riittävän korvauksen. Ja vaikka meno osakkeenomistajille epäilemättä on oleva melkoinen, niin me saatamme sen suorittaa, hyvät herrat. John Brough saattaa suorittaa sen yksinään, jos niiksi tulee, eikä olla siitä millänsäkään, ja meidän täytyy oppia kantamaan vastoinkäymiset niinkuin olemme tähän asti kantaneet myötäkäymiset ja aina näyttää, että olemme miehiä!"
Herra Brough lopetti muutamin viittauksin, joita minä en kernaasti kerro tässä, sen tunnustan. Sillä puhua taivaasta tavallisten maallisten asiain ohessa on minusta aina ollut epäkunniallista, ja ottaa se todistamaan suunsa valheita, kuten ulkokullattu teeskentelijä tekee, on niin hirvittävä synti, että pitäisi varoa viittailemistakin sinnepän.
Jollakin tapaa löysi herra Broughin puhe tiensä sanomalehtiin jo samana iltana. Vaan en minä voi arvata, kuka sen ilmoitti, sillä ei kukaan miehistämme lähtenyt konttorista sinä päivänä, ennen kun iltalehdet olivat ilmestyneet. Mutta siellä puhe oli — niin, ja viikon lopulla, vaikka Roundhandin oli kuultu pörssissä sinä päivänä selittävän panevansa vetoa viisi yhtä vastaan, ettei raatimies Pashin rahoja koskaan maksettaisi; — viikon lopulla minä maksoin pöytäni takaa rahat rouva Pashin asiamiehelle ja Roundhand epäilemättä menetti vetonsa.
Kerronko, miten rahat hankittiin? Eihän voi olla mitään haittaa asian puhumisesta nyt, kahdenkymmenen vuoden perästä, kun se sitä paitsi on suureksi kunniaksi kahdelle, nyttemmin kuolleelle henkilölle.
Minä kun olin ensimäinen kirjanpitäjä, oli minulla tilaisuus useasti päästä Broughin huoneeseen, ja hän näytti nyt vielä kerran haluavan ottaa minut uskotukseen.
"Titmarsh, poikani", sanoi hän eräänä päivänä minulle, katsoen minua tiukasti silmiin, "oletteko koskaan kuullut suuren Silberschmidtin kohtalon?" Tietysti minä olin kuullut. Herra Silberschmidt, aikansa Rothschild (olenpa kuullut senkin, että tämä jälkimäinen mainio mies alkuisin oli kirjanpitäjänä Silberschmidtin konttorissa Lontoossa) — luullen, ettei voisi suorittaa sitoumuksiaan, Silberschmidt teki itsemurhan, ja jos hän olisi elänyt kello neljään sinä päivänä, niin hän olisi huomannut olevansa neljänsadan tuhannen punnan arvoinen. "Suoraan kertoakseni Teille totuuden", sanoo herra Brough, "olen minä Silberschmidtin asemassa. Entinen yhtiökumppanini Hoff on toiminimen nimissä kirjoittanut vekseleitä äärettömään summaan, ja minä olen ollut pakotettu lunastamaan ne. Minä olen tuon kirotun inkivääriolut-yhtiön tähden saanut neljätoista juttua silmilleni, ja kaikki velat on asetettu minun vastattavakseni, kun tunnetaan minun varallisuuteni. Jos nyt en voita aikaa, en voi maksaa, ja asia on sen pituinen, että jos minä en voi hankkia viittätuhatta puntaa ennen lauantaita,on yhtiömme perikadossa
"Mitä! West Diddlesex perikadossa?" sanon minä ajatellen äitiparkani vuosirahaa. "Mahdotonta! Asemamme on loistava."
"Meidän täytyy saada viisituhatta puntaa lauantaiksi, niin me olemme pelastetut, ja jos Te tahdotte hankkia ne minulle, niinkuin tiedän Teidän voivan, annan minä Teille kymmenentuhatta puntaa niistä rahoista!"
Sitten Brough näytti minulle viimeistä myöten yhtiön ja omat tilinsä todistaen epäämättömän selvästi, että liikkeemme niillä viidellätuhannella punnalla pääsee jalkeille jälleen, mutta ilman niitä kukistuu. Vähät siitä, mitenkä hän sen todisti. Sillä tunnettehan erään valtiomiehen sanan, että antakaa hänen vain käyttää numeroita, niin hän todistaa vaikka mitä.
Minä lupasin vielä kerta pyytää rouva Hoggartylta rahoja eikä hän näyttänyt olevan vastahakoinen. Minä kerroin sen Broughille, ja samana päivänä hän kävi tervehtimässä tätiäni, hänen vaimonsa kävi tervehtimässä tätiäni, hänen tyttärensä kävi tervehtimässä tätiäni, ja taaskin kerta nähtiin Broughin nelivaljakko ovemme edessä.
Mutta rouva Brough oli huono asiantoimittaja. Sen sijaan että olisi nostanut nokkansa korkealle, hän kauniisti pyrähti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili rouva Hoggartya pelastamaan hänen rakkaan Johninsa. Tämä herätti heti tätini epäluulot, ja sen sijaan että olisi luovuttanut rahansa, hän kirjoitti herra Smithersille pyytäen tätä viipymättä tulemaan hänen luokseen, vaati minua antamaan pois ne kolmen tuhannen punnan osakkeet, jotka oli minun nimissäni, kutsui minua kauheaksi petkuttajaksi ja sydämettömäksi huijariksi ja vannoi ja vakuutti, että minä olin ollut syynä hänen häviöönsä.
Mitenkä siis herra Brough tuli saaneeksi rahat? Minä kerron sen teille. Kerta ollessani hänen huoneessaan saapui sinne vanha Gates, Fulhamin portinvartija, ja toi herra Ballsilta, panttilainaajalta, kahdentoista sadan punnan summan. Rouva oli käskenyt häntä, sanoi hän, viemään hopeat herra Ballsille, ja annettuaan pois rahat vanha Gates pitkän aikaa kopeloi taskujaan ja veti viimein esiin viiden punnan setelin, jonka hän sanoi Jane-tyttärensä juuri lähettäneen palveluspaikastaan, ja pyysi herra Broughilta saada vielä yhden osakkeen yhtiössä.
Hän oli tuiki varma siitä, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen. Ja kun hän kuuli herran huutavan ja manaavan hänen ja rouvan kävellessä kasvitarhassa ja sanovan, että muutaman punnan — muutaman shillingin — puutteessa suurin omaisuus Europassa menisi mäkeen, niin silloin olivat Gates ja hän vaimonsa ajatelleet, että heidän pitää tehdä kaikki mitä voivat auttaakseen parhainta herraa ja rouvaa mitä koskaan on löytynyt.
Sellainen oli Gatesin puheen sisällys, ja herra Brough puristi hänen kättänsä ja — otti ne viisi puntaa. "Gates", sanoi hän, "ette ole koskaan elämässänne käyttänyt viiden punnan rahaa paremmin!" Enkä epäile, ettei niin ollut, — mutta vasta taivaassa oli vanha Gates riepu saapa korkoa rovolleen.
Eikä tämä ollut ainoa esimerkki. Rouva Broughin sisar, neiti Dough, joka oli ollut kireissä väleissä johtajan kanssa melkein siitä asti, kun tämä oli kohonnut suureksi mieheksi, tuli konttoriin mukanaan kirjallinen valtakirja ja sanoi: "John, Isabella oli luonani tänä aamuna ja sanoi, että Te tarvitsette rahoja, ja tässä tuon Teille neljä tuhatta puntaa. Siinä kaikki mitä minulla on, John. Ja rukoilkaa Jumalaa, että ne olisivat Teille hyväksi — Teille ja rakkaalle sisarelleni, joka oli minulle paras sisar maailmassa — sitten muutamaan aikaan."
Ja hän laski pois paperin ja minut kutsuttiin todistamaan sitä, ja kyynelsilmin Brough kertoi minulle hänelle sanansa, sillä hän saattoi luottaa minuun, sanoi hän. Ja siten minä tulin olleeksi läsnä vanhan Gatesin puhuessa isäntänsä kanssa, joka tapahtui vain hetkinen sen perästä. Kunnon rouva Brough! Kuinka hän teki työtä miehensä hyväksi! Hyvä, hellä vaimo,sinullaoli uskollinen sydän ja ansaitsisit paremman kohtalon! Vaan miksi sanoa niin? Vielä tänä päivänäkin hän pitää miestään enkelinä ja rakastaa häntä vain tuhat kertaa enemmän hänen onnettomuuksiensa tähden.
Lauantaina minä maksoin pöytäni takaa raatimies Pashin asiamiehelle, kuten sanoin. "Elkää välittäkö tätinne rahoista, Titmarsh, poikani, — elkää välittäkö siitä, että hän on ottanut osakkeensa takaisin. Te olette rehellinen kunnon poika. Te ette ole koskaan parjannut minua, niinkuin nuo koirat tuolla alhaalla, ja minä vielä rakennan Teidän onnenne!"
* * * * *
Kun minä eräänä päivänä seuraavalla viikolla kaikessa rauhassa join teetä vaimoni, herra Smithersin ja rouva Hoggartyn seurassa, kuului ovella noputus, ja muuan herra pyysi saada puhua kanssani vierashuoneessa. Se oli herra Aminadab Chancery-kujalta, joka vangitsi minut West Diddlesex-yhtiön osakkeenomistajana[28] von Stiltzin, Clifford-kadun räätälin ja kangaskauppiaan vaatimuksesta.
Minä kutsuin Smithersin ja pyysin häntä herran tähden olemaankertomatta Marylle mitään. "Missä on Brough?" kysyy herra Smithers."Hänkö?" sanoo herra Aminadab. "Hän on vielä kerran toiminimessäBrough ja Off,[29] hyvä herra — hän murkinoi Calaisissa tänä aamuna!"
Tuona onnettomana lauantai-iltana minut vietiin löytölastenkodilta tuoduilla ajurinrattailla pois mukavasta kodistani ja rakkaan pikku vaimoni tyköä, jota herra Smithers sai jäädä lohduttamaan niin hyvin kuin taisi. Hän sanoi, että minä olin pakotettu lähtemään matkalle konttorin asioissa, ja Mary raukkani kääräsi vähän vaatteita käsilaukkuun ja kietoi shaalin ympärilleni ja pyysi erityisesti saattajaani pitämään vaunujen akkunoita kiinni, mitä huomautusta se virnistelevä roikale lupasi totella. Matkamme ei ollut pitkä, ja yhden shillingin vain maksoi kyyti Cursitor-kadulle Chancery-kujan alueelle, jossa minä sain nousta pois.
Paitsi taloa, jonka eteen rattaat pysähtyivät, näytti saman kadun varrella olevan puoli tusinaa muita, joita käytettiin samaan tarkotukseen. Ei kenkään, olkoon kuinka rikas, saata pöyristymättä kulkea noiden synkkäin talojen ohitse, luulisin minä. Kadunpuoleiset akkunat ovat varustetut ristikoilla, ja ovella näkyi likaisessa ovipielessä kiiltävä messinkilevy, ilmoittaen, että "Aminadab, Middlesexin viskaalin virkamies" asui siellä. Pieni punapäinen Israelin lapsi avasi ulko-oven, kun vaunumme pysähtyivät sen eteen, ja otti vastaan minut ja matkalaukkuni.
Heti kun me olimme astuneet sisälle ovesta, hän sulki sen, ja minä huomasin olevani toisen, mahdottoman suuren ja lujalukkoisen oven edessä. Ja kun me olimme astuneet sen kautta, olimme vihdoinkin talon porstuassa.
Ei ole tarvis kuvata sitä taloa. Se on aivan samallainen kuin kymmenen tuhatta muuta taloa Lontoon pimeässä Cityssä. Siellä oli lokainen käytävä ja lokaiset portaat, ja käytävästä johti kaksi lokaista ovea kahteen saastaiseen huoneeseen, joiden akkunoissa oli vankat ristikot ja jotka kuitenkin tavottelivat jonkinlaista kauhistuttavaa hienoutta, mikä karmii selkääni vieläkin sitä ajatellessani. Seinillä riippui kirjavissa puitteissa kaikenkaltaisia roskamaalauksia (kuinka suuresti ne erosivatkaan serkkuni Michael Angelon erinomaisista luomista!), uuninkamanalla mahdottoman suuria ranskalaisia kelloja, vaaseja ja kynttiläjalkoja, seinäkaapeissa pitkät rivit Birminghamin hopeoituja remuja, sillä herra Aminadab ei ainoastaan vanginnut niitä, jotka eivät voineet maksaa, vaan myöskin lainasi sellaisille, jotka voivat sen tehdä, ja niin hän oli jo monta kertaa, kauppaa harjottaen, myynyt ja ostanut nämät tavarat.
Minä suostuin ottamaan pihanpuoleisen huoneen yöksi, ja sillä välin kun hebrealainen neitsyt teki minulle tilaa pieneen ikävään vetosohvaan (voi sitä, kenen on siinä nukkuminen!), kutsuttiin minut etuhuoneeseen, jossa herra Aminadab, kehottaen minua rohkaisemaan mieleni, ilmoitti, että minä saisin päivällisen ilmaiseksi muutaman seurueen kanssa, joka oli juuri tullut. Minä en kaivannut päivällistä, mutta olin iloissani, ettei minun tarvinnut olla yksin — yksin, kunnes saapuisi Gus, jonka luo minä olin lähettänyt sanan, hänen asuntonsa kun oli aivan lähellä.
Etuhuoneessa minä tapasin kello kahdeksan illalla neljä herrasmiestä juuri istuutumassa pöytään. Kummallista! Siellä oli herra B., hienostoon kuuluva mies, joka vain puoli tuntia sitten oli tullut sinne postivaunuissa saattajansa, herra Lockin, Horsham-vankilan virkamiehen seurassa. Herra B. oli vangittu seuraavalla tavalla: Hän oli huoleton, hyvänluontoinen herrasmies ja oli kirjoittanut isoon summaan nousevia vekseleitä eräälle ystävälle, ylhäisen perheen jäsenelle ja moitteettoman kunnialliselle miehelle, joka oli monilla ja mitä juhlallisimmilla valoilla vannonut maksavansa kysymyksenalaiset vekselit. Paperit kirjoitettuaan nuori herra B. mainiossa ajattelemattomuudessaan oli unohtanut ne kokonaan, ja niin teki, jonkin sattuman kautta, ystäväkin, jota hän oli auttanut, sillä sen sijaan että olisi ollut Lontoossa ja suorittanut sitoumuksensa, tämä jälkimäinen herrasmies matkusteli ulkomailla eikä ollut sanallakaan vihjaissut herra B:lle, että paperit jäisivät hänen selvitettäväkseen. Nuori herra B. makasi Brightonissa potien kuumetautia. Oikeudenpalvelija raastoi hänet pois vuoteesta ja eräänä sateisena päivänä vei Horshamin vankilaan. Siellä hän sairastui uudelleen tautiinsa, ja kun hän oli riittävästi korjaantunut, tuotiin hänet Lontooseen, herra Aminadabin taloon, jossa minä tapasin hänet — kalpeana, laihana, hyväntuulisena,myytynämiehenä. Hän makasi sohvalla ja oli tilannut sen päivällisaterian, jolle minä olin kutsuttu. Tuskallista oli katsoa poika polosen kasvoja, sillä mahdotonta oli olla näkemättä, että hänen hetkensä olivat luetut.
Herra B:llä ei tosin ole mitään tekemistä vaatimattoman tarinani kanssa, mutta minä en voi olla mainitsematta häntä, kun tulin hänet nähneeksi. Hän kutsutti luokseen asianajajansa ja lääkärinsä. Edellinen suori pian hänen tilinsä oikeudenpalvelijan kanssa ja jälkimäinen järjesti kaikki hänen maalliset tilinsä. Sillä päästyään pois oikeudenpalvelijan talosta hän ei enään koskaan toipunut saamistaan kolauksista, vaan muutaman viikon kuluttuakuoli. Ja vaikka tämä asia tapahtui monta vuotta sitten, en minä voi sitä unohtaa kuolinpäivääni saakka. Minä näen useasti herra B:n kuoleman aiheuttajan — hyvin menestyvän herrasmiehen, ratsastavan kauniilla hevosella puistossa tai vetelehtivän klubin akkunassa. Hänellä on epäilemättä paljon ystäviä ja hyvä maine. Mutta minä ihmettelen, nukkuuko se mies hyvästi ja syökö hyvällä ruokahalulla? Minä ihmettelen, onko hän maksanut herra B:n perijöille sen summan, jonka tämä herra maksoi rahallaan jahengellään?
Jos herra B:n tarinalla ei ole mitään tekemistä omani kanssa ja liitetään siihen vain moraalin vuoksi, niin mitä asiata minun sitten on kertoa yksityiskohtia niistä päivällisistä, jotka minulle tämä herra tarjosi Cursitor-kadun velkavankilassa? Kas moraalin vuoksi sekin, ja sen takia yleisölle täytyy kertoa, minkälaiset nämät päivälliset totuudenmukaisesti olivat.
Pöytävieraita oli viisi, ja aluksi tarjottiin kolmessa hopeamaljassa lientä, nimittäin jäljiteltyä kilpikonnanlientä, häränhännänlientä ja linnunlientä. Sitten tuli iso kimpale lohta, samaten hopea-astialla, paistettu hanhi, paistettu lampaan selkäpala, paistettu metsälintu ja kaikenlaista muuta asiaankuuluvata. Tähän tapaan saattaa herrasmies elää velkavankilassa, jos hänessä on sellaisia taipumuksia, ja sellaisen aterian ääressä (johon minä, totta puhuen, en saattanut koskeakaan, sillä paitsi sitä että olin jo syönyt, oli sydämeni täynnä huolia) — tämän aterian ääressä tapasi minut ystäväni Gus Hoskins saatuaan sen kirjeen, jonka olin hänelle lähettänyt.
Gus, joka ei koskaan ennen ollut käynyt vankilassa ja jonka sydän pysähtyi, kun punatukkainen nuori mooses avasi ja sulki kaikki ne monet rautaiset ulko-ovet, tyrmistyi kerrassaan nähdessään minut edessäni pullo punaviiniä kullattujen lamppujen häikäisevästi valaisemassa huoneessa. Uutimet oli laskettu ales, niin ettei voinut nähdä akkunain ristikoita. Ja herra B., herra Lock Brightonista, herra Aminadab ja eräs toinen rikas herrasmies samaa ammattia ja uskonnollista vakaumusta, rupattelivat niin hilpeästi ja näyttivät niin arvokkailta kuin kukaan aatelismies hyvänsä maassa.
"Tulkoon sisälle", sanoi herra B., "jos hän on herra Titmarshin ystävä. Sillä saakeli soikoon, tahdonpa nähdä oikean kelmin, ja Jumal'avita, Titmarsh, minusta Te olette kaikkein paraita Lontoossa. Te voitatte Broughin, sen teette, kautta Jupiterin! Sillä hän näyttikin kelmiltä — jokainen olisi voinut sen vannoa. Mutta Te, kautta Jupiterin! Te näytätte rehellisyyden perikuvalta!"
"Se poika kelpaa!" sanoi Aminadab viittoen minuun ja iskien silmää ystävälleen herra Jehoshaphatille.
"On siinä miestä!" sanoo Jehoshaphat.
"Kiinni kolmesta sadasta tuhannesta punnasta!" sanoo Aminadab."Broughin oikea käsi, ja vain kolmenkolmatta vanha."
"Herra Titmarsh, terveydeksenne, herra Titmarsh!" huudahtaa herra Lock hurmaantuneena, "Toivotan Teille kaikkein totisimmasti terveyttä ja parempaa onnea seuraavalla kerralla."
"Mitä vielä!Hänpärjää kyllä", sanoo Aminadab. "Eihänellähätää."
"Kiinnimistä?" kiljasin minä aivan ällistyneenä. "Tehän vangitsitte minut yhdeksänkymmenen punnan tähden!"
"Niin kyllä, mutta Te olette kiinni puolesta miljoonasta — senhän tiedätte.Noitavelkoja minä en laske — noita vaivaisia kauppiasten laskuja. Minä tarkotan Broughin liikettä. Se on ruma juttu, mutta Te kyllä läpäisette. Me tunnemme Teidät kaikki. Ja minä annan vaikka henkeni, että kun Te pääsette oikeudesta, rouva Titmarshilla on sievä erä jossakin tallella."
"Rouva Titmarshilla on pieni omaisuus", sanon minä. "Entä sitten?"
Herrat rähähtivät kaikki kovaan nauruun, sanoivat, että minä olin "mainio mies" — "oivallinen otus", ja tekivät muita viittauksia, joita minä en silloin ymmärtänyt, mutta joiden merkityksen minä sittemmin opin tuntemaan. Sillä he pitivät minua, sen pahempi, suurena roistona ja luulivat, että minä olin varastanut West Diddlesexiä ja saadakseni saaliini talteen siirtänyt sen vaimolleni.
Keskellä tätä keskustelua astui Gus sisälle, kuten sanoin. Ja hui! minkä vihellyksen hän päästi nähdessään, mitä oli tekeillä!
"Herra von Joel, kautta Jupiterin!" sanoo Aminadab. Mille kaikki nauroivat.
"Istukaa alas", sanoo herra B., "istukaa alas ja kostuttakaa vihellyspilliänne, hyvä piiparini. Tehän olette se piipari, joka soitti Mooseksen edessä! Siinäpä saitte, Dab. Dab, tuokaa uusi pullo Burgundia herra Hoskinsille." Ja ennen kun Gus sanaakaan haastoi, oli hän jo ensi kertaa elämässään juomassa Clos-Vougeota. Gus sanoi, ettei hän ollut koskaan ennen maistanut Bergamya, mille oikeudenpalvelija halveksivasti hymähti ja ilmoitti hänelle viinin nimen.
"Vanhaa Clota![30] Mitä?" sanoo Gus, ja me nauroimme, mutta hebrealaiset eivät tällä kertaa yhtyneet meihin.
"Sho, sho, herra!" sanoo herra Aminadabin ystävä. "Me ole kaikki shentlemen täälä eikä shentlemn koshka kyshy toishee shentlemen ushko."
Kun tämä juhla oli lopetettu, vetäysimme Gus ja minä huoneeseeni neuvottelemaan asioitteni johdosta. Mitä tulee vastuunalaisuuteen, johon minä West Diddlesexin osakkeenomistajana olin joutunut, ei se minua huolestuttanut. Sillä vaikka asia aluksi saattaisi vähän vaivata minua, tiesin, etten ollut osakkeenomistaja, että osakkeet olivat nimellisiä ja määräsivät osingon maksettavaksi niiden esittäjälle, ja minun tätini oli peruuttanut osakkeensa ja minä niinmuodoin olin vapaa. Mutta minun oli kovin epämieluista ajatella, että minä olin lähes sadan punnan velassa kauppamiehille, pääasiassa rouva Hoggartyn toimesta, ja kun hän oli luvannut vastata niistä laskuista, päätin minä lähettää hänelle kirjeen muistuttaen häntä lupauksestaan ja pyytäen häntä samalla lunastamaan minut herra von Stiltzin velasta, josta minut oli vangittu ja johon minä tosin en ollut joutunut hänen, vaan herra Broughin tahdosta, enkä olisi koskaan joutunutkaan ilman tämän herrasmiehen ehdotonta vaatimusta.
Sen tähden minä kirjoitin hänelle pyytäen häntä maksamaan kaikki nämät velat ja toivoin maanantai-aamuna jälleen olevani rakkaan vaimoni luona. Gus vei kirjeen ja lupasi jättää sen Bernard-kadulle kirkonmenojen jälkeen, mutta niin että Mary ei saisi tietää mitään siitä, missä kiusallisessa asemassa minä olin. Oli melkein puoliyö, kun me erosimme, ja minä koetin nukkua niin hyvin kuin taisin herra Aminadabin pihahuoneen pienessä likaisessa vetosohvassa.
Aamu oli kaunis ja päivänpaisteinen, ja minä kuulin kellojen riemuisasti kutsuvan kirkkoon ja olisin kernaasti suonut käveleväni vaimoni kanssa löytölastenkodille. Mutta kolme rautaovea oli minun ja vapauden välillä, enkä minä voinut muuta tehdä kuin lukea rukouksia omassa huoneessani ja perästäpäin astella edestakaisin talon pihalla. Uskonetteko sen? Tämä pihakin oli kuin mikäkin häkki! Paksut rautaristikot saarsivat sen joka puolelta, ja siellä herra Aminadabin tyrmälinnut hengittivät raitista ilmaa.
He olivat huoneeni akkunan kautta nähneet minun lukevan rukouskirjaani ja kaikki päästivät kamalan naurun rähäkän, kun minä tulin kävelemään häkissä. Yksi heistä kiljasi "amen" nähdessään minun, toinen kutsui minua lampaaksi (joka hänen kielessään merkitsi hyvin typerää miestä), kolmas ihmetteli, että minäjo nytturvausin rukouskirjaan.
"Milloin sitten minun teidän mielestänne pitää tehdä se?" sanon minä miehelle — raakamaiselle hevoskauppiaalle.
"No kun teidät viedäänhirtettäväksi, nuori teeskentelijä!" sanoo mies. "Mutta se on aina Broughin miesten tapa", jatkoi hän. "Minä olin kerta hankkinut hänelle neljä kimoa — aimo hinnasta, mutta hän ei lähtenyt niitä katsomaankaan Tattersalliin, ei tahtonut puhua halkaistua sanaa koko kaupasta, koska oli sunnuntai."
"Sen tähden että on teeskentelijöitä, herraseni", sanon minä, "ei uskontoa ole pidettävä huonona asiana. Ja jos herra Brough ei tahtonut käydä kauppaa kanssanne sunnuntaina, niin hän epäilemättä teki velvollisuutensa."
Miehet vain sitä enemmän nauroivat tälle moitteelle ja ilmeisesti pitivät minua suurena pahantekijänä. Minä olin iloissani päästessäni heidän seurastaan, kun Gus ja herra Smithers saapuivat paikalle. Molempain naamat olivat hyvin pitkät. Heidät saatettiin minun huoneeseeni, ja ilman tilausta toi herra Aminadab meille pullon viiniä ja leipäsiä, mikä minusta oli hyvin ystävällisesti tehty hänen puoleltaan.
"Juokaa lasi viiniä, herra Titmarsh", sanoo Smithers, "ja lukekaa tämä kirje. Kauniinpa tunnustuksen Te lähetitte tädillenne tänä aamuna, ja tässä Teillä on vastaus siihen."
Minä join viinin ja vapisin hyvänlaisesti lukiessani, niinkuin seuraa:
'Hhyvä herra,
Jos Te, koska tiäsitte, että olin aikonnut jättää Teille omaisuuteni, tahdoitte murhata minut ja sillä tavalla päästä siihen kiini, Te olette pettynnyt. Teidänhävittömyytenne ja kiittämättömyytenne olisimurhannut minut, jollen minä, taivaallisen armon kautta, olisi osannut hakea lohdutustamuualta.
Melkein kokonaisen vuaden minä olen kärsinnytmarttyyrintuskia Teidän tähtenne. Minä heitin kaikki — onnellisen kotini maaseudulla, jossa kaikki pitivät kuniassa Hoggartyn nimeä; kalliit mööpelini ja viinini, hopeani, klasini ja posliinini, kaikki minä toin — kaikki tehdäkseni kotinne onnelliseksi ja värteeratuksi. Minä olen kärsinyt rouva Titmarshinmiinit ja nääsviisaudet, minä olen tuhlannut Teille ja hänelle lahjoja ja palveluksia. Minä olen uhrannut itseni; minä olen heittännyt parhaan seuran maalla, johon minä olen tottunnut, ollakseni vartiana ja apuna Teille ja estääkseni, jos mahdollista, sentuhlauksen ja ekstravakanssin, johon minäprofeteerasinTeidän hukkuvan. Sellaista tuhlausta ja ekstravakanssia minä en koskaan, en koskaan, en koskaan ole nähnyt. Voita on tuhlattu niinkuin se olisi lantaa, kivihiilet on viskattu pellolle, kynttilät poltettumolemmista päistä, tee ja liha samalla tapaa. Tämän talon lahtarinlaskulla olisi saattannut elättää kuusi perhettä.
Ja nyt Te julkeatte, kun aivan oikein olette rikostenne tähden joutunnut vankeuteen, — koska olette pettännyt minulta 3000 puntaa, ryävännyt äidiltänne mitättömän summan, joka hänelle, vaimo raukalle, oli kaikki (vaikka hän ei voi tuntea vahinkoaan niinkuin minä, koska hän kaiken ikänsä on ollut vaivanen kitupiikki), koska olette tehnyt velkoja, joita ette jaksa maksaa, vaikka tiäsitte, että Teidän vaivaset tulonne eivät ollenkaan voineet kestää sellaista ekstravakanssia — Te tulette pyytämään minua maksamaan Teidän velkanne! Ei, herrani, se riittää aivan hyvästi, että Teidän äitinne saa mennä köyhäinhuaneeseen ja että Teidän vaimonne saa laasta katuja, mihin Te justiin olette saattannut heidät.Minätoki saatan peräytyä ja pitää vähän niitä mukavuuksia, joihin minun arvoni minut oikeuttaa, vaikka Te olette pettännyt minulta suuren summan ja minä olen pakotettu viättämään päiväni verrattain köyhästi. Huanekalut tässä talossa ovat minun, ja kun minä otaksun, että Te meinaatte lähettäärouvannenukkumaan kadulle, minä ilmoitan, että minä vian kaikki pois huamena.
Herra Smithers saa kertoa Teille, että minä olin meinannut jättää Teille kaiken omaisuuteni. Minä olen tänä aamuna hänen läsnäollessaan juhlalliseti repinnyt rikki testamenttini, ja täten kiällän kaiken yhteyteni Teidän ja Teidän kerjäläisperheenne kanssa.
Susan Hoggarty.
P.S. Minä otin kärmeen povellenija se pisti minua.'
Minä tunnustan, että kun ensi kertaan luin tämän kirjeen, olin niin raivoissani, että melkein unohdin sen tuskallisen tilan, johon se minut syöksi, ja minua uhkaavan perikadon.
"Mikä hupsu Te olitte, Titmarsh, kun kirjoititte sellaisen kirjeen!" sanoi herra Smithers. "Olette nyt itse katkaissut kaulanne, hyvä herra, — menettänyt kauniin omaisuuden — kirjoittaa raapaissut pois itsellänne viisisataa puntaa vuodessa. Rouva Hoggarty, minun suojattini, toi testamentin alas ja paiskasi sen, kuten hän sanoo, tuleen meidän nähtemme."
"Siunattu asia on, että vaimosi ei ollut kotona", lisäsi Gus. "Hän oli mennyt kirkkoon tänä aamuna tohtori Saltsin perheen kanssa ja lähetti sanan, että hän viettäisi päivän heidän luonaan. Hänhän oli aina iloissaan päästessään rouva Hoggartyn seurasta."
"Hän ei koskaan älynnyt, millä puolella hänen etunsa oli", sanoi herra Smithers. "Olisitte odottanut, kunnes rouva Hoggarty olisi oikealla tuulella, ja lainannut rahat muualta. Olinhan minä jo melkein saanut hänet sulattamaan vahinkonsa tuossa kirotussa yhtiössä. Minä näytin hänelle, miten olin pelastanut Broughin kynsistä koko jälellä olevan omaisuuden, jonka se roisto olisi nielaissut yhdessä päivässä. Ja jos Te olisitte jättänyt asian minun huostaani, herra Titmarsh, olisin minä kokonaan sovittanut Teidät ja rouva Hoggartyn, minä olisin poistanut kaikki vaikeudet, minä olisin itse lainannut Teille sen vaivaisen erän."
"Teettekö sen?" sanoo Gus. "Te kunnon ukko!" ja hän tempasi Smithersin käden ja likisti sitä niin, että vedet nousivat lakiherran silmiin.
"Jalomielinen mies!" sanoin minä. "Lainatkaa minulle rahat, koska tiedätte, missä tilassa minä olen enkä voi maksaa!"
"Jaa, hyvät herrat, siinäpä on pulma!" sanoo herra Smithers. "Minä sanon, että minäolisinlainannut rahat, ja sen minä olisin tehnyt rouva Hoggartyn tunnustetulle perijälle — olisin tällä hetkellä, sillä ei mikään ilahuta Bob Smithersin sydäntä enemmän kuin ystävyyspalvelusten tekeminen. Minun olisi ollut ilo tehdä se, ja pelkkä tunnustus tämän kunnioitettavan rouvan puolelta olisi kyllin riittänyt. Mutta nyt, hyvä herra, on asia muuttunut — Teillä ei ole mitään vakuutta tarjottavana, kuten aivan oikein huomautitte."
"Ei vähintäkään, se on totta."
"Ja ilman vakuutta, herra Titmarsh, tietysti ei voi odottaa rahoja — tietysti ei. Te olette ymmärtäväinen mies, herra Titmarsh, ja minä näen, että meidän mielipiteemme täydellisesti käyvät yhteen."
"Onhan hänen vaimollaan omaisuus", sanoo Gus.
"Vaimolla omaisuus? Turhia! Rouva Titmarsh on alaikäinen eikä voi liikuttaa siitä shillinkiäkään. Ei, ei, minä en puutu alaikäisten rahoihin. Mutta kuulkaas! — äidillännehän on talo ja puoti kylässämme. Antakaa minulle kiinnitys siihen —"
"Sitä minä en tee, hyvä herra", sanon minä. "Äitini on jo saanut kylliksi kärsiä minun takiani ja sisaretkin on hänen elätettävänään, ja minä olen kiitollinen Teille, herra Smithers, jos ette sanallakaan ilmaise hänelle mitään nykyisestä tilastani."
"Te puhutte kuin kunniallinen mies, hyvä herra", sanoo herraSmithers, "ja minä lupaan tismalleen täyttää Teidän toivomuksenne.Teenpä enemmänkin, herra Titmarsh. Minä esitän Teidät eräälletäkäläiselle toiminimelle, arvoisille ystävilleni, herroille Higgs,Biggs ja Blatherwick, jotka tekevät kaiken voitavansa palvellakseenTeitä. Ja nyt, hyvä herra, minä toivotan Teille hyvää huomenta."
Ja näin sanoen herra Smithers otti hattunsa ja lähti huoneesta. Ja vielä kerta neuvoteltuaan tätini kanssa, kuten perästäpäin kuulin, hän matkusti Lontoosta postivaunuissa samana iltana.
Minä lähetin uskollisen Gusin vielä kerran varovaisesti ilmoittamaan asian vaimolleni, peläten, että rouva Hoggarty kertoisi sen töykeästi hänelle, kuten tiesin hänen kiukuissaan voivan tehdä. Mutta läähättäen hän tuli tunnin perästä takaisin ilmoittamaan, että rouva Hoggarty oli pakannut ja lukinnut matkalaukkunsa ja ajurinrattaissa ajanut pois. Siten tietäen, ettei Mary parkani palaisi ennen iltaa, Hoskins jäi luokseni siihen saakka ja vietettyään kanssani murheellisen päivän poistui jälleen kello yhdeksän viedäkseen hänelle surulliset uutisemme.
Kello kymmenen kuului sinä iltana kiivasta kolistelua ja soittamista ulko-ovella, ja pian tyttö poloseni lankesi syliini, ja Gus Hoskins vetisteli jossakin nurkassa minun koettaessani parhaimpani mukaan lohduttaa vaimoani.
* * * * *
Seuraavana päivänä kunnioitti minua käynnillään herra Blatherwick, joka, kuultuaan, että minulla oli vain kolme guineaa lakkarissa, kursailematta sanoi, että lakimiehet elävät vain palkkioistaan. Hän kehotti minua lähtemään pois Cursitor-kadulta, koska eläminen siellä tuli varsin kalliiksi. Ja minun siinä istuessani kovin murheissani, tuli vaimoni (oli ollut hyvin vaikeata saada hänet lähtemään luotani edellisenä yönä).
"Ne kauheat miehet tulivat kello neljä tänä aamuna", sanoi hän, "neljä tuntia ennen päivän valkenemista."
"Mitkä kauheat miehet?" kysyn minä.
"Ne jotka tulivat viemään pois tätisi huonekalut", sanoi hän. "He olivat pakanneet kaikki, ennen kun minä tulin. Ja minä annoin heidän viedä kaikki. Olin liika suruissani voidakseni katsoa, mikä oli meidän, mikä ei ollut. Se ilettävä herra Wapshot oli heidän mukanaan, ja kun minä läksin, jäi hän katsomaan, kuinka viimeinen tavarakuorma ajoi pois. Minä toin vain sinun vaatteesi", lisäsi hän, "ja muutamia omiani, ja joitakuita kirjoja, joita sinä kernaasti lueskelit ja vähän — vähän tarpeita, joita olen valmistanut — pienokaiselle. Palkollisen palkka oli maksettu jouluun, ja minä maksoin lopun. Ja katsos, juuri kun minä olin poislähdössä, tuli posti ja toi minulle puolenvuoden korkoni — kolmekymmentäviisi puntaa; rakas Sam. Eikö se ole siunattu asia?"
"Tahdotteko maksaa laskuni, herra, mikä se Teidän nimenne on?" kiljasi tähän herra Aminadab lennättäen oven auki (oletan, että hän oli neuvotellut herra Blatherwickin kanssa). "Minä tarvitsen tätä huonettagentlemanniavarten. Minä arvaan, että se on liika kallis Teidän laisellenne." Ja sen sanoen — kukapa sen uskoisi? — mies tuikkasi minulle kolmen guinean laskun kahden päivän ruuasta ja asunnosta hänen kauheassa pesässään.
* * * * *
Parvi laiskoja tyhjäntoimittajia tunkeili oven edessä, kun minä tulin siitä ulos. Ja jos olisin ollut yksin, olisin hävennyt heidän näkemistään. Mutta nyt ajattelin vain rakasta, rakasta vaimoani, joka luottavasti nojasi käsivarteeni ja hymyili minulle kuin taivas — niin jatoikintaivaan mukaani Fleet-vankilaan — tai ainakin taivaan enkelin. Ah, minä olin rakastanut häntä ennen, ja onnellista on rakastaa, kun on nuori ja toivorikas ja näkee naurua ja päivänpaistetta. Mutta oleonneton, ja tiedä silloin mitä on olla hyvän vaimon rakastama! Taivaan kautta minä julistan, että kaikista niistä iloisista ja onnellisista hetkistä, mitä se on minulle antanut, se oli kaikista korkein — se pieni ajomatka alas Holbornin vankilaan, vaimoni poski nojaten olkaani vastaan! Luuletteko, että piittasin oikeudenpalvelijasta, joka istui vastapäätä? En totta jumaliste! Minä suutelin vaimoani ja syleilin häntä — niin ja itkinkin hänen kanssansa. Mutta ennen kun matkamme oli päättynyt, kuivuivat hänen silmänsä ja hän astui alas ajoneuvoista vankilan portilla punastuvana ja onnellisena, ikäänkuin olisi ollut hovijuhlaan menevä prinsessa.