Eräänä aamuna tavattiin kaksospojat Santa Maria Rosa de las Rosas nimisen luostarin ovelta löytölasten vasusta. Nimet keksittiin heille, ennenkuin imettäjätär tuskin oli saapunutkaan, mutta heidän nimensä eivät olleet heille yhtä hyödylliset kuin meidän nimemme ovat useimmille meistä, sillä kukaan ei kyennyt erottamaan poikia toisistaan. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada tietää, ketkä heidän vanhempansa olivat, mutta kun pojat varttuivat vanhemmiksi ja nähtiin, kuinka ryhdikkäitä, hiljaisia ja synkkiä he olivat, julistivat Liman juorut heidän olevan kastilialaista alkuperää ja sijoittivat heidät vuoronsa perään milloin mihinkin aateliskilvellä somistettuun ovikäytävään.
Se henkilö, joka joutui heidän lähimmäksi holhoojakseen, oli abbedissa. Äiti Maria del Pilar oli oppinut vihaamaan kaikkia miehiä, mutta hän heltyi Manuelille ja Estebanille. Myöhäisinä iltapäivinä hän usein kutsui heidät toimistoonsa, lähetti heidät hakemaan keittiöstä leivoksia ja kertoi heille Cidistä ja Judas Makkabista sekä ilveilijän kolmestakymmenestäkuudesta kommelluksesta. Hän alkoi rakastaa pienokaisia niin paljon, että monesti yllätti itsensä katselemasta heidän mustiin, murjottaviin silmiinsä, etsien niitä piirteitä, jotka heidän miehiksi vartuttuaan ilmenisivät, kaikkea sitä rumuutta, kaikkea sitä sieluttomuutta, joka teki inhottavaksi tämän hänen toimintapiiriinsä kuuluvan maailman.
Pojat kasvoivat luostarin turvissa, kunnes olivat hiukan ylittäneet sen iän, jolloin heidän läsnäolonsa alkoi saattaa vihkiytyneet sisaret hiukan hajamielisiksi. Sitten he tulivat epämääräisesti kiinnitetyiksi kaikkiin kaupungin sakaristoihin: he leikkelivät tasaisiksi kaikki luostarien pensasaidat, kiilloittivat jokaisen mahdollisen ristiinnaulitunkuvan, pyyhkivät kerran vuodessa märällä rätillä useimpien kirkollisten rakennusten sisäkatot. Kaikki Liman asukkaat tunsivat heidät hyvin. Kun pappi riensi katuja pitkin, kantaen kallista taakkaansa jonkun sairaan huoneeseen, nähtiin joko Estebanin tai Manuelin harppaavan hänen takanaan suitsutusastiaa heiluttaen.
Mutta vanhemmiksi tultuaan he eivät kuitenkaan osoittaneet mitään halua papilliseen elämään. He ryhtyivät vähitellen kirjurin ammattiin. Uudessa maailmassa oli vähän kirjapainoja, ja nuorukaiset ansaitsivat pian sievän toimeentulon kopioimalla huvinäytelmiä teattereille, balladeja rahvaalle ja ilmoituksia kauppiaille. Ennen kaikkea he olivat kuoronjohtajain kynäniekkoja ja jäljensivät lukemattomia kappaleita Moralesin ja Vittorian hengellisistä lauluista.
Kun heillä ei ollut omaisia, kun he olivat kaksoset ja naisten kasvattamat, olivat he vaiteliaita. Yhtäläisyyttään he kummallisella tavalla häpesivät. Heidän oli elettävä maailmassa, jossa se oli alituisena puheen- ja pilanaiheena. Se ei koskaan ollut heistä hauskaa, ja he kärsivät tätä ikuista leikinlaskua juron sitkeästi. Niistä vuosista alkaen, joina he ensiksi oppivat puhumaan, he keksivät itselleen salaisen kielen, joka sanastoltaan tai edes lauserakenteeltaan tuskin nojautui espanjankieleen. He turvautuivat siihen vain kahdenkesken ollessaan tai pitkin väliajoin kuiskailivat sitä hädän hetkinä muidenkin läsnäollessa.
Liman arkkipiispa oli hiukan kielitieteilijä; hän harrasteli murretutkimuksia, olipa myös laatinut varsin oivallisen taulukon vokaalien ja konsonanttien vaihteluista niiden siirtyessä latinasta espanjaan ja espanjasta intiaaniespanjaan. Hän keräili ja pani varastoon muistelmia omituisesta kansanrunoudesta hauskain vanhojen päivien ratoksi, jotka hän aikoi itselleen suoda palattuaan maatiloilleen Segovian ulkopuolelle. Kun hän siis eräänä päivänä kuuli kaksosveljesten salakieltä, leikkasi hän valmiiksi muutamia sulkakyniä ja lähetti noutamaan heidät. Nuorukaiset seisoivat noloina hänen työhuoneensa upeilla matoilla hänen yrittäessään lypsää heiltä, kuinka he nimittivät leipää ja kukkasta ja kuinkaminä näenjaminä näinkuului heidän kielellään. He eivät käsittäneet, miksi tämä kokemus oli heille niin kauhea. He vuotivat sielussaan verta. Pitkä, tyrmistynyt vaitiolo seurasi jokaista arkkipiispan kysymystä, kunnes vihdoin toinen tai toinen mutisi vastauksen. Pappi luuli hetkisen, että heitä vain pelotti hänen korkea arvonsa ja hänen asuntonsa ylellisyys, mutta vihdoin hän hyvin hämillään arvasi heidän vaiteliaisuutensa johtuvan syvemmästä vastahakoisuudesta ja päästi haikein mielin heidät menemään.
Tämä kieli oli vertauskuva heidän syvällisestä samaisuudestaan toistensa kanssa, sillä niinkuinalistuminenoli riittämätön sana kuvailemaan sitä henkistä muutosta, joka tapahtui Montemayorin markiisittaressa tuona yönä Cluxambuquan majatalossa, samatenrakkausei vastaa näiden veljesten mykkää, sanatonta samaisuutta, josta he olivat melkein häpeissään. Mikä toveruussuhde se on, jossa vain harvoja sanoja vaihdetaan ja nekin vain pikkuseikoista: ravinnosta, vaatteista ja työhommista, jossa kaksi henkilöä tuntee omituista vastahakoisuutta edes vilkaista toisiinsa ja mykästä sopimuksesta välttävät esiintyä yhdessä kaupungilla tai menevät samalle asialle eri katuja? Ja kuitenkin kaiken tämän ohella tarvitsi toinen niin kipeästi toistaan, että se sai aikaan ihmeitä yhtä luonnollisesti kuin helteisen päivän kiristetty ilma tuottaa salamoita. Veljekset itse olivat siitä tuskin tietoiset, mutta telepatia oli kovin tavallinen ilmiö heidän elämässään, ja kun toinen oli palaamassa kotiin, oli toinen siitä aina varma, vaikka veli oli vielä usean kadunmitan päässä.
Äkkiä he havaitsivat väsyneensä kirjoitteluun. He menivät alas rannikolle ja saivat työtä laivojen purkajina ja lastaajina, häpeämättä ahertaa toistensa vieressä intiaanien parissa. He ajoivat kuormavaljakoita maakunnissa. He poimivat hedelmiä. He toimivat lauttureina. Ja aina he olivat ääneti. Heidän synkät kasvonsa saivat näistä hommista miehekkään mustalaisleiman. Heidän tukkansa oli harvoin leikattu, ja tämän tumman pensaikon alta he äkkiä vilkaisivat hämmästynein ja hiukan turvonnein silmin. Koko maailma oli etäinen, vieras ja vihamielinen, paitsi oma veli.
Mutta vihdoin lankesi tähän yhtenäisyyteen ensimmäinen varjo, ja sen varjon heitti rakkaus naiseen.
He olivat palanneet kaupunkiin ja ryhtyneet jälleen kopioimaan osia teatterihenkilöille. Eräänä iltana johtaja, joka aavisteli yleisön käyvän vähälukuiseksi, myönsi heille vapaan sisäänpääsyn. Nuorukaiset eivät pitäneet näkemästään ja kuulemastaan. Puhekin oli heille eräänlainen tärvelty vaikenemisen muoto; kuinka paljon joutavampaa sitten olikaan runous, joka on puheen pilaantunut muunnos! Kaikki nuo vihjaukset kunniasta, maineesta, lemmenliekistä, kaikki vertaukset linnuista, Akilleesta ja Ceylonin jalokivistä tuntuivat väsyttäviltä. Kirjallisuuden alalla heillä oli senlaatuista hämärää älyä, jota välähtää toisinaan koiran silmäkulmista, mutta he istuivat yhä kärsivällisesti, tuijottaen kirkkaihin kynttilöihin ja uhkeihin vaatteisiin. Huvinäytelmän väliajoilla Perichole jätti osansa, puki ylleen kaksitoista alushametta ja tanssi esiripun edessä. Estebanilla oli vielä jotakin kopioimistyötä, tai hänellä oli olevinaan, ja hän meni varhain kotiin; mutta Manuel jäi vielä. Pericholen punaiset kengät ja sukat olivat tehneet vaikutuksensa.
Veljekset olivat kuljetelleet käsikirjoituksiansa tomuisia porraskäytäviä pitkin näyttämön taakse. Siellä he olivat nähneet ärsyttävän tytön tahraisessa puserossa, parsimassa sukkiaan kuvastimen edessä, sillä välin kun ohjaaja luki ääneen hänen muistettaviaan säkeistöjä. Hän oli hetkiseksi laukaissut nuorukaisiin ihmeellisten silmiensä salamat, vaikka niiden ilmeen heti karkotti se huvittava huomio, että he olivat kaksoset. Heti hän oli raahannut heidät huoneeseen ja asettanut heidät vieretysten. Huolellisesti, huvittuneena ja säälittömän häikäilemättä hän oli tuijottanut jokaiseen neliötuumaan heidän kasvoistaan, kunnes hän vihdoin oli huudahtanut: »Tämä on nuorempi!» Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, eikä kumpikaan veli ollut asiaa sen koommin ajatellut.
Tämän jälkeen näkyivät Manuelin tehtävät aina johdattavan hänet teatterin ohi. Myöhään yöhön hän liikuskeli puiden välissä neitosen pukuhuoneen ikkunan alla. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun nainen oli tenhonnut Manuelin — molemmat veljet olivat omistaneet naisia ja usein, varsinkin lastaustöissä viettäminään vuosina, omistaneet niitä mutkattomasti, lehtolemmen merkeissä — mutta tämä oli ensi kerta, kun hänen mielikuvituksensa oli näin yllätetty. Hän oli menettänyt yksinkertaisten luonteiden etuoikeuden kyetä pitämään rakkautta ja nautintoa erillään. Huvitus ei enää ollut yhtä yksinkertaista kuin syöminen; rakkaus alkoi tehdä sen monimutkaiseksi. Nyt oli alkamassa tuo hullu oman itsensä menettäminen, välinpitämättömyys kaikesta muusta, paitsi lemmityn ympärillä kieppuvista runollisista ajatuksista; oli alkamassa kuumeinen sisäinen elämä, joka kokonaan kohdistui Pericholeen ja joka olisi neitosta kovin kummastuttanut ja närkästyttänyt, jos hänen olisi ollut mahdollista se arvata.
Tämä Manuel ei ollut rakastunut minkäänlaisena kirjallisuuden matkijana. Häneen ainakaan ei sopinut Ranskan katkerimman kielen vain viitisenkymmentä vuotta sitten lausuma huomautus, että useat ihmiset eivät koskaan rakastuisi, jolleivät olisi lemmestä kuulleet. Manuel luki vähän; hän oli vain kerran ollut teatterissa (jossa ennen kaikkea pidetään yllä tarua, että lempi on harrasta kiintymystä), ja perulaiset kapakkalaulut, joita hän lienee kuullut, kuvastivat, päinvastoin kuin espanjalaiset, perin vähässä määrin ihannoidun naisen romanttista palvontaa. Kun hän sanoi itselleen, että neitonen oli kaunis, rikas, tuskastuttavan nokkela ja lisäksi varakuninkaan rakastajatar, eivät mitkään näistä ominaisuuksista, jotka siirsivät tytön yhä kauemmaksi hänen ulottuviltaan, voinut hillitä hänen kummallista ja hellää kiihtymystään. Niinpä hän nojaili pimeässä puita vasten, pureskellen rystyjään ja kuunnellen sydämensä äänekästä tykytystä.
Mutta se elämä, jota Esteban vietti, oli ollut hänelle kylliksi. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut tilaa uudelle kiintymykselle, sillä vaikkei hänen sydämensä ollut vähemmän laaja kuin Manuelin, oli se yksinkertaisempaa kudosta. Nyt hän älysi sen salaisuuden, jonka vaikutuksista ei koskaan täysin toivuta, että täydellisimmässäkin rakkaudessa toinen rakastaa vähemmän syvästi kuin toinen. Saattaa olla olemassa kaksi yhtä hyvää, yhtä lahjakasta, yhtä kaunista, mutta tuskin on koskaan kahta, jotka kumpikin rakastavat toistaan yhtä paljon. Niinpä Esteban istui heidän huoneessaan kynttilän ääressä, pureskellen rystyjään ja ihmetellen, miksi Manuel oli niin muuttunut ja miksi heidän elämänsä oli käynyt tarkoituksettomaksi.
Eräänä iltana Manuelin pysähdytti kadulla pieni poika, joka ilmoitti hänelle, että Perichole toivoi hänen heti käyvän luonaan. Manuel kääntyi suunnastaan ja meni teatteriin. Suorana, synkkänä ja persoonattomana hän astui näyttelijättären huoneeseen ja jäi odottamaan. Camilalla oli pyydettävänä Manuelilta jokin palvelus, ja vaikka hän piti joitakin alkumairitteluja tarpeellisina, niin hän tuskin keskeytti edessään pöydällä olevan vaalean tekotukan kampaamista.
»Tehän kirjoittelette kirjeitä ihmisille? Minä haluan teillä kirjoituttaa kirjeen. Tulkaahan sisälle.»
Nuorukainen astahti kaksi askelta lähemmäksi.
»Te ette koskaan käy minua pikimmältäänkään tervehtimässä, kumpikaan teistä. Siinä ette menettele espanjalaisesti» — tarkoittaenkohteliaasti. »Kumpi te olette — Manuel vai Esteban?»
»Manuel.»
»Ei sillä väliä. Molemmat olette epäystävällisiä. Kumpikaan ei koskaan käy minua katsomassa. Täällä minä istuskelen opettelemassa typeriä säkeitä, eikä kukaan tule minua katsomaan, paitsi kaupustelijat. Senkö vuoksi, että olen näyttelijätär?»
Tuo ei ollut kovin taidokasta, mutta Manuelista se oli sanomattoman monimutkaista. Hän vain tuijotti neitoseen pitkän tukkansa varjosta ja salli hänen puhua, mitä kielelle kerkesi.
»Minä aion pyytää teitä kirjoittamaan kirjeen, perin salaisen kirjeen. Mutta näenhän nyt, että te ette pidä minusta ja että kirjeen kirjoituttaminen teillä olisi samaa kuin sen lukeminen ääneen kaikissa viinituvissa. Mitä tuolla muljotuksella tarkoitatte, Manuel? Oletteko ystäväni?»
»Kyllä, señora.»
»Menkäähän nyt. Lähettäkää luokseni Esteban. Te ette edes sano:Kyllä, señora, niinkuin ystävä sen sanoisi.»
Pitkä vaitiolo. Sitten hän kohotti päätänsä.
»Oletteko vielä täällä? Joko olette ystävällinen?»
»Kyllä, señora… voitte luottaa siihen, että teen hyväksenne mitä tahansa… voitte luottaa…»
»Jos pyydän teitä kirjoittamaan minulle kirjeen tai kaksi kirjettä, lupaatteko olla ilmaisematta ainoallekaan ihmiselle, mitä ne sisältävät tai että ne edes kirjoititte?»
»Kyllä, señora.»
»Minkä kautta lupaatte — neitsyt Marianko?»
»Niin, señora.»
»Ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta?»
»Niin, señora.»
»Hyväinen aika, Manuel, jokainen luulisi, että olette tyhmä kuin härkä. Manuel, minä olen teille kovin vihainen. Te ette ole typerä. Te ette näytä typerältä. Älkäähän alati sanoko: 'Niin señora.' Älkää olko typerä, muutoin lähetän noutamaan Estebanin. Mikä teitä oikeastaan vaivaa?»
Tässä Manuel päästi espanjankielen valtit valloilleen ja huudahti tarpeettoman äänekkäästi:
»Minä vannon neitsyt Marian kautta ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta, että kaikki kirjeitänne koskeva pysyy salassa.»
»Estebaniltakin?» tiukkasi Perichole.
»Estebaniltakin.»
»No, tuo kuulostaa paremmalta.» Näyttelijätär viittasi hänet istumaan pöydän ääreen, jolle jo oli pantu kirjoitustarpeet. Sanellessaan hän käveli pitkin askelin huoneessa, rypistellen otsaansa ja keinutellen lanteitaan. Kädet puuskassa hän puristi huiviaan uhmamielin hartioilleen.
»Camila Perichole suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo — Ei, ottakaa toinen paperiarkki ja alkakaa uudestaan. Señora Micaela Villegas, taiteilijatar, suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo, että ollessaan niiden kateellisten ja valehtelevien ystävien uhrina, joita T.Y. hyvyydessään sietää ympärillään, hän ei enää kauemmin voi kestää T.Y:nne epäluuloja ja mustasukkaisuutta. Teidän Ylhäisyytenne palvelijatar on aina pitänyt arvossa T.Y:nne ystävyyttä eikä ole koskaan sitä loukannut eikä edes ajatellut sitä loukata, mutta hän ei kauemmin voi kamppailla niitä panetteluja vastaan, joita T.Y. niin kerkeästi uskoo. Señora Micaela Villegas, taiteilijatar, siis täten palauttaa sellaiset T.Y:nne lahjoista, jotka sopii palauttaa, koska T.Y:nne palvelijatar ei ilman T.Y:nne luottamusta voi niistä iloita.»
Camila käveli vielä huoneessa muutamia minuutteja kiduttavien ajatuksiensa vallassa. Sitten hän kirjuriinsa edes vilkaisematta komensi: »Ottakaa toinen arkki.Oletteko tullut hulluksi? Älkää ajatelkokaan omistaa minulle toista härkää. Siitä on noussut aika sota. Taivas varjelkoon sinua, varsaseni! Perjantai-iltana samassa paikassa samaan aikaan. Minä saatan hiukan myöhästyä, sillä kettu valvoo silmät auki. Siinä kaikki.»
Manuel nousi.
»Vannotteko, ettette ole tehnyt mitään virheitä?»
»Kyllä minä sen vannon.»
»Tuossa on palkkionne.»
Manuel otti rahat.
»Minä haluan, että kirjoitatte minulle muitakin kirjeitä silloin tällöin. Setä Pio tavallisesti kirjoittaa kirjeeni, mutta en tahdo, että hän saisi vihiä näistä. Hyvää yötä! Menkää Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun!»
Manuel astui portaita alas ja pysähtyi pitkäksi aikaa puiden keskelle, seisoen mitään ajattelematta, edes liikahtamatta.
Esteban tiesi, että hänen veljensä alati haaveili Pericholesta, mutta ei laisinkaan aavistanut Manuelin käyvän hänen luonaan. Seuraavien kahden kuukauden aikana saapui pieni poika tuon tuostakin kiireesti hänen luokseen, kysyen, oliko hän Manuel vai Esteban ja kuultuaan, että hän oli vain Esteban, poika lisäsi, että Manuelia tarvittiin teatterissa. Esteban otaksui, että oli puheena jokin kopioimistyö, ja oli siis täysin valmistumaton vierailuun, jonka he eräänä iltana saivat ottaa vastaan huoneessaan.
Oli melkein keskiyö. Esteban oli mennyt vuoteeseen ja tirkisteli huopapeitteensä alta kynttilää, jonka ääressä hänen veljensä työskenteli. Kuului heikko naputus ovelle, ja Manuel avasi sen päästääkseen sisälle tiiviisti hunnutetun, hengästyneen ja hermostuneen naisen. Tämä työnsi syrjään hunnun kasvoiltaan ja sanoi kiireisesti:
»Nopeasti mustetta ja paperia! Te olette Manuel, eikö niin? Teidän täytyy heti kirjoittaa minulle kirje.»
Hetkiseksi hänen katseensa osui kahteen kirkkaaseen silmään, jotka tirkistivät häneen vuoteen syrjästä. Hän jupisi: »Hm… teidän pitää antaa minulle anteeksi. Minä tiedän, että on myöhäinen hetki. Mutta tämä oli välttämätöntä… Minun täytyi tulla.» Sitten hän, kääntyen Manueliin päin, kuiskasi hänen korvaansa: »Kirjoittakaa näin:Minä, Perichole, en ole tottunut kohtauspaikalla odottamaan. Joko sen kirjoititte?Sinä olet vain moukka, mutta onpa parempia matadoreja kuin sinä täällä Limassakin. Minä olen puoliksi kastilialainen, eikä maailmassa ole ketään minua parempaa näyttelijätärtä. Sinä et saa tilaisuutta— joko se on paperilla? —minua odotuttaa, moukka, ja minä nauran viimeiseksi, sillä näyttelijätärkään ei tule niin pian vanhaksi kuin härkätaistelija.»
Varjossa oli kuva veljenkäden yli kumartuneesta ja korvaan kuiskailevasta Camilasta Estebanille täydellinen todistus siitä, että näiden välillä oli syntynyt hellä sopusointu, jollaista hän ei koskaan tuntisi. Hän itse tuntui kutistuvan kokoon, ikäänkuin haihtuvan ilmaan äärettömän hentona, kenenkään ikinä kaipaamatta. Hän vilkaisi vielä kerran lemmen tauluun, kaikkeen sen paratiisin ihanuuteen, josta hän oli suljettu pois, ja käänsi kasvonsa seinään.
Camila sieppasi kirjelapun, heti kun se oli valmis, heitti kolikon pöydälle, ja lähti huoneesta mustien röyhelöiden vielä kerran hulmahtaessa, tulipunaisten helmien välähtäessä ja kiihtyneesti kuiskaillen. Manuel palasi ovelta kynttilöineen. Hän istuutui kumaraan kädet korvilla, kyynärpäät polvien varassa. Hän jumaloi tuota naista ja jupisi itsekseen yhä uudestaan, että hän jumaloi Camilaa, kehittäen sanoistaan eräänlaisen loitsun, joka hämmensi ajatukset.
Hän purki sydämensä täydellisesti ja alkoi hyräillä jotakin renkutusta ja tämä sielullinen tyhjyys salli hänen havaita Estebanin mielentilan. Hän oli kuulevinaan äänen varjosta, joka sanoi: »Lähde häntä seuraamaan, Manuel! Älä jää tänne! Sinä tulet onnelliseksi. Maailmassa on tilaa meille kaikille.» Sitten tämä tajunta tuli vielä valtavammaksi, ja sielunsa silmillä hän oli näkevinään Estebanin matkustavan kauaksi ja lähtiessään sanovan monet kerrat hyvästi. Hänen mielensä valtasi pelko; tässä valossa hän näki, että kaikki muut kiintymykset olivat varjoja tai kuumehoureita, yksinpä äiti Maria del Pilar, jopa Pericholekin. Hän ei voinut käsittää, miksi Estebanin kurjuus esiintyisi niin vaativaisena vaihtoehtona hänen ja Pericholen välillä, mutta hän käsitti Estebanin kurjuuden sellaisenaan. Ja äkkiä hän uhrasi sille kaikki, mikäli voidaan sanoa, että koskaan uhraamme mitään paitsi sellaista, minkä tiedämme olevan saavuttamatonta tai mistä jokin salainen vaisto meille kuiskaa, että sen omistaminen tuottaisi ikävyyksiä tai murhetta.
Tosin ei ollut mitään, mihin Esteban saattoi perustaa valituksensa. Se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä heidän aikaisemmissa asioissaan ei koskaan ollut tapahtunut kummallekaan heistä, että heidän harras uskollisuutensa toisilleen olisi vähentynyt. Asian laita oli vain niin, että toisen sydämessä oli tilaa hienosäikeiselle kiintymykselle, mutta ei toisen. Manuel ei sitä voinut täysin ymmärtää, ja saamme nähdä, että häntä vaivasi hämärä tunne aiheettomasta syytöksestä. Mutta hän käsitti hyvin, että Esteban kärsi. Kiihtymyksessään hän hapuili jonkinlaista keinoa pidättääkseen tämän veljen, joka näkyi luisuvan etäisyyteen. Ja kerta kaikkiaan hän poisti Pericholen sydämestään yhdellä ainoalla epäröimättömällä tahdonvoiman ponnistuksella.
Hän sammutti kynttilän ja laskeutui vuoteelleen. Hän lausui ääneen kuin itsekseen vihotellen: »Niin, tuo oli viimeinen kirje, jonka sille naiselle kirjoitan. Menköön hän etsimään itselleen parittajan jostakin muualta. Jos hän joskus tulee tänne tai lähettää minua noutamaan, niin sano se hänelle. Sano suoraan ja selvästi. Olkoon tämä viimeinen kerta, kun olin hänen kanssaan tekemisissä», ja sitten hän alkoi lukea ääneen iltarukoustaan. Mutta hän oli tuskin ehtinyt sanoihin »a sagitta volante in die», kun hän huomasi Estebanin nousseen ja sytyttävän kynttilää.
»Mitä nyt?» kysyi hän.
»Minä menen kävelylle», vastasi Esteban synkästi, kiinnittäessään vyötään. Hetkistä myöhemmin hän puhkesi puhumaan ikäänkuin vihastuneena: »Sinun ei tarvitse sanoa… minun tähteni, mitä vastikään sanoit. Minä en välitä, kirjoitteletko hänelle kirjeitä vai et. Sinun ei tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi. Minulla ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä.»
»Mene nukkumaan, hupsu! Jumal'avita, sinähän olet hupsu, Esteban! Mistä sait päähäsi, että minä sen sanoin sinun tähtesi? Etkö sinä usko minun sitä tarkoittavan, kun sanon, että välini hänen kanssaan ovat lopussa? Luuletko, että haluan edelleenkin töherrellä hänen likaisia kirjeitään tuolla lailla maksua vastaan?»
»Kaikki on hyvin. Sinä rakastat häntä, eikä sinun tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi.»
»Rakastanhäntä? Sinä olet hullu, Esteban. Kuinka minä voisin häntä rakastaa? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi? Luuletko, että hän kirjoituttaisi minulla noita kirjeitä, jos olisi mitään mahdollisuutta? Luuletko, että hän tuolla tavoin heittäisi kolikon pöydälle joka kerta?… Sinä olet hullu, Esteban, siinä kaikki.»
Seurasi pitkä vaitiolo. Esteban ei halunnut mennä vuoteeseen. Hän istui kynttilän ääressä keskellä huonetta naputellen kädellään pöydän syrjään.
»Mene nukkumaan, sinä hupsu!» huusi Manuel, kohottautuen kyynärpäilleen peitteen alla. Hän puhui heidän salakielellään, ja uusi tuska hänen sydämessään antoi hänen raivonteeskentelylleen suuremman todellisuuskaiun. »Ei minua mikään vaivaa.»
»Enkä mene. Minä lähden kävelylle», vastasi Esteban ottaen takkinsa.
»Sinä et voi lähteä kävelylle. Kello on kaksi. Ja siellä sataa. Sinä et voi tuolla tavoin mennä tuntikausiksi kuljeskelemaan. Kuulehan, Esteban, minä vannon sinulle, että kaikesta siitä ei ole mitään jäljellä. Minä en rakasta häntä. Minä vain yhteen aikaan rakastin.»
Tällöin Esteban seisoi avoimen oven pimennossa. Puhuen luonnottomalla äänellä, jollaisella teemme elämämme suurimmat tunnustukset, hän jupisi: »Minä olen sinun tielläsi», ja kääntyi lähteäkseen.
Manuel hypähti vuoteestaan. Hänen päänsä tuntui olevan täynnä suurta pauhua, jokin ääni huuteli, että Esteban lähtisi iäksi, jättäisi hänet iäksi yksikseen. »Jumalan nimessä, Jumalan nimessä, Esteban, tule takaisin tänne!»
Esteban tuli takaisin ja meni vuoteeseen, eikä asiasta enää mainittu moneen viikkoon. Heti seuraavana iltana Manuel sai tilaisuuden selvittää asemansa. Pericholelta saapui lähetti, ja tylysti käskettiin hänen ilmoittaa näyttelijättärelle, ettei Manuel enää kirjoittaisi hänelle mitään kirjeitä.
* * * * *
Eräänä iltana Manuel kolhaisi polvensa verille metallinkappaleeseen.
Kumpikaan veljeksistä ei ollut ikänään ollut päivääkään sairaana, ja nyt Manuel ymmällä katseli, kuinka hänen jalkansa turposi, ja tunsi tuskien kiertävän ruumiissaan. Esteban istui vieressä tuijottaen hänen kasvoihinsa ja koettaen kuvitella, millaista suuri tuska oli. Kerran puoliyön aikaan Manuel vihdoin muisti erään tukanlaittajan kyltissä kaupungissa kehuttavan sen omistajaa taitavaksi parturiksi ja haavuriksi. Esteban juoksi katuja pitkin hänen luokseen ja kolkutti ovelle. Pian kurottautui nainen ikkunasta, ilmoittaen, että hänen miehensä palaisi aamulla. Niinä pelokkaina hetkinä, jotka seurasivat, vakuuttelivat veljekset toisilleen, että kun tohtori vain näkisi vamman, niin kaikki pian olisi kunnossa. Tohtori käsittelisi sitä jollakin tavalla, ja Manuel voisi lähteä kaupungille parin päivän päästä, yhdenkin päivän päästä ehkä, jopa pikemminkin.
Parturi saapui ja määräsi erinäisiä rohtoja ja voiteita. Estebania neuvottiin panemaan kylmiä kääreitä veljensä polveen joka tunti. Parturi lähti pois, ja veljekset istuivat odottamaan tuskan lieventymistä. Mutta heidän yhä tuijottaessaan toistensa kasvoihin, odottaen tieteen ihmettä, kipu vain paheni. Tunti tunnin jälkeen toi Esteban vettä tippuvan pyyhinliinansa, ja he huomasivat, että hetkinen, jona se pantiin kivistelevälle kohdalle, oli pahin kaikista. Mikään urheus ei voinut pidättää Manuelia parkumasta ja heittelemästä itseään vuoteellaan. Ilta saapui, ja Esteban yhä jurosti odotti, vaali ja ahersi. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Kun kääreen aika taas läheni — se tunti, joka niin sointuvasti kajahteli kaikista kellotapuleista — pyyteli Manuel Estebania luopumaan tästä hommasta. Hän tahtoi turvautua viekkauteen ja selitti, että hän tuskin tunsi mitään kipua. Mutta Esteban, jonka sydän oli pakahtua tuskasta, puristi huulensa raudanlujaksi viivaksi ja käänsi kun käänsikin peitteen pois ja sitoi pyyhinliinan tiukasti paikalleen. Vähitellen Manuel alkoi hourailla, ja näiden toimitusten aikana kaikki ne ajatukset, joita hän täysin tajuissaan ollen ei itselleen sallinut, purkautuivat suurentuneina hänen suustansa.
Vihdoin hän kello kahdelta hulluna raivosta ja tuskasta heittäytyi puolittain ulos vuoteestaan, kunnes kolhaisi päänsä lattiaan, ja huusi: »Jumala tuomitkoon sinun sielusi kaikkein kylmimpään hornaan! Tuhat pirua sinua iankaikkisesti kiduttakoot, Esteban! Jumala tuomitkoon sinun sielusi — kuuletko?» Ensiksi Esteban läkähtymäisillään meni eteiseen ja nojasi ovea vasten, suu ja silmät ammollaan. Yhä hän kuuli sisältä: »Niin, Esteban, Jumala tuomitkoon sinun kirotun sielusi iankaikkisesti — kuuletko? Siksi, että olet tullut minun ja sen väliin, joka oikeuden mukaan oli minun. Hän oli minun — kuuletko? — ja mitä oikeutta oli sinulla…?» Ja sitten hän ryhtyi kaunopuheisen seikkaperäisesti kuvailemaan Pericholea.
Nämä purkaukset palasivat joka tunti. Kului jonkin aikaa, ennenkuin Esteban kykeni tajuamaan, ettei veli nyt ollut täydessä järjessään. Muutaman kauhunhetken jälkeen, joiden kaameutta hänen harras uskonnollisuutensa lisäsi, hän palasi huoneeseen ja ryhtyi alakuloisena jälleen hoitamaan tehtäviään.
Aamun sarastaessa hänen veljensä järki kävi selvemmäksi. (Millepä inhimilliselle tuskalle ei aamunsarastus tunnu lievennykseltä?) Eräällä tällaisella selkeällä väliajalla Manuel virkkoi tyynesti:
»Jumalan pojan nimessä! Minä tunnen voivani paremmin, Esteban. Noiden kääreiden täytyy sittenkin olla hyviä. Saatpa nähdä, että huomenna olen pystyssä ja liikkeellä. Sinä et ole nukkunut moneen vuorokauteen. Minä, näetkös, en tahdo tuottaa sinulle enempää vaivaa, Esteban.»
»Ei siinä mitään vaivaa ole, sinä hupsu.»
»Sinun ei sovi ottaa vastusteluani vakavasti, kun yritän estää sinua panemasta niitä riepuja, Esteban.» Pitkä vaitiolo. Vihdoin Esteban virkkoi tuskin kuuluvasti:
»Minä luulen… etkö luule, että olisi oiva tuuma lähettää noutamaan Perichole? Hän voisi tulla sinua katsomaan muutamaksi minuutiksi. Minä tarkoitan…»
»Hänkö? Vieläkö sinä häntä ajattelet? Minä en haluaisi häntä tänne millään ehdolla. En.»
Mutta Esteban ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän kaivoi esille joitakuita muita lauseita olemuksensa syvyydestä:
»Manuel, sinusta tuntuu vieläkin, eikö totta, että minä tulin sinun ja Pericholen väliin, etkä sinä muistane minun sanoneen sinulle, ettei minua mikään vaivannut? Minä vannon sinulle, että olisin ollut iloinen, jos olisit lähtenyt pois hänen kanssaan tai mitä vain.»
»Miksi sinä tuon otat esille, Esteban? Minä vannon sinulle Jumalan omassa nimessä, etten sitä milloinkaan ajattele. Hän ei ole minulle mitään. Milloin sinä sen asian unohdat, Esteban? Minä vakuutan sinulle olevani iloinen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Kuulehan, minun täytyy suuttua sinulle, kun sinä sitä yhä jankutat.»
»Manuel, en minä olisi siitä enää puhunut, mutta kun sinä suutut minulle niistä kääreistä… niin, niin suutut minulle siitä muustakin. Ja sinä juttelet siitä ja sinä…»
»No, enhän minä ole vastuussa sanoistani. Koipiparkaani pakottaa silloin, näetkös.»
»Sinä et siis tuomitse minua helvettiin siksi… että näyttää siltä kuin olisin tullut sinun ja Pericholen väliin?»
»Tuomitse sinua mihin…? Miksi sellaisia höpiset? Sinä alat käydä höpsöksi, Esteban; sinä kuvittelet. Sinä et ole saanut nukkua, Esteban. Minä olen ollut kirouksenasi, ja sinä tärvelet terveytesi minun tähteni. Mutta enpä sinulle enää paljoa vaivaa tuota, saat nähdä. Kuinka minä voisin tuomita sinut helvettiin, Esteban, joka olet kaikki, mitä minä omistan, ymmärrähän toki! Niitä kylmiä riepuja asetettaessa joudun pyörälle päästäni, näetkös. Käsitäthän sinä. Älä ajattele sitä kahdesti. On aika taas panna ne koipeeni. Minä en hiisku sanaakaan.»
»Ei, Manuel, minä jätän sen tällä kertaa. Minä en tahdo tehdä sinulle pahaa, minäpä vain jätän sen tällä kertaa sikseen.»
»Minun täytyy tulla terveeksi, Esteban. Minun pitää päästä jalkeille, tiedäthän. Pane ne kääreet. Mutta odotahan hetkinen, anna minulle ristiinnaulitunkuva. Minä vannon Kristuksen veren ja ruumiin kautta, että jos sanon jotakin sinua vastaan, Esteban, niin en sitä tarkoita, vaan se johtuu ainoastaan tyhmistä unenhoureista, kun säärtäni niin pakottaa. Jumala tehköön minut pian terveeksi jälleen, aamen. Pane nyt kääre. No, nyt minä olen valmis.»
»Kuulepa, Manuel, ei se ole haitaksi, jos jätän sen tämän kerran tekemättä, näetkös. Epäilemättä on sinulle hyväksi, ettei kipua nyt ärsytetä.»
»Ei, minun täytyy tulla terveeksi. Tohtori sanoi, että se oli tehtävä.Minä en hiisku sanaakaan, Esteban.»
Ja sama näytelmä alkoi yhä uudestaan.
Toisena yönä muuan viereisessä huoneessa asuva ilotyttö alkoi tömistää seinään suuttuneena moisesta rähinästä. Vastakkaisen seinän takana asuva pappi tuli eteiseen ja kolkutti ovelle. Koko kerroksen väki kerääntyi vimmastuneena huoneen eteen. Majatalon omistaja tuli portaita ylös, äänekkäästi vakuuttaen vierailleen, että veljekset työnnettäisiin kadulle heti seuraavana aamuna. Pitäen kynttilää kädessään Esteban meni toisinaan eteiseen ja salli heidän raivota niin kauan kuin heitä halutti; mutta senjälkeen hän alkoi lujasti painaa kädellään veljensä suuta suurimman hädän hetkenä. Se lisäsi Manuelin henkilökohtaista vimmaa, ja hän lörpötteli kaiken yötä.
Kolmantena iltana Esteban lähti noutamaan papin, ja synkkien varjojen keskellä Manuel nautti sakramentin ja kuoli.
* * * * *
Senjälkeen Esteban kieltäytyi tulemasta lähelle tätä rakennusta. Hän lähti pitkille kävelyille, mutta samoili sitten takaisin ja seisoskeli ohikulkeviin tuijottaen parin kadunmitan päässä talosta, jossa veli makasi. Majatalon isäntä, kun hänen ei onnistunut tehdä nuorukaiseen mitään vaikutusta, ja kun hän muisti, että pojat olivat kasvatetut Santa Maria Rosa de las Rosasin luostarissa, lähetti noutamaan abbedissan. Koruttomasti ja järkevästi abbedissa määräsi kaikki, mitä oli tehtävä. Lopuksi hän meni kadunkulmaan Estebania puhuttelemaan. Nuorukainen odotti hänen lähestymistään kaipauksen ja epätoivon sekaisin katsein. Mutta kun abbedissa pysähtyi hänen luokseen, kääntyi hän sivulle ja katsoi poispäin.
»Minä tahtoisin, että tulisit minua auttamaan. Etkö tule sisälle veljeäsi katsomaan? Etkö tule sisälle minua auttamaan?»
»En.»
»Etkö tahdo minua auttaa!» Pitkä vaitiolo. Hänen seisoessaan siinä kaikessa avuttomuudessaan välähti hänen mielessään tapaus monien vuosien takaa: kaksosveljekset, silloin noin viisitoistavuotiaat, istuivat hänen polviensa ääressä, ja hän kertoi heille ristiinnaulitsemisen historiaa. Poikien suuret, vakavat silmät tähystivät hänen huuliaan. Äkkiä oli Manuel huudahtanut: »Jos Esteban ja minä olisimme olleet siellä, niin olisimme sen estäneet!»
»No, ellet tahdo minua auttaakaan, niin sanotko minulle, kumpi sinä olet?»
»Manuel», vastasi Esteban.
»Manuel, etkö tahdo tulla minun kanssani sinne istumaan edes lyhyeksi tuokioksi?»
Pitkän vaitiolon jälkeen kuului vastaukseksi: »En.»
»Mutta, Manuel, rakas Manuel, etkö muista, kuinka te lapsina teitte niin paljon minun hyväkseni? Kävitte kernaasti pienillä asioilla kaupungilla. Kun olin sairas, lähetitte keittäjättären tuomaan minulle liemeni.» (Joku toinen nainen olisi sanonut: »Etkö muista, kuinka paljon tein teidän hyväksenne?»)
»Kyllä.»
»Minäkin, Manuel, olen menettänyt. Minäkin… kerran. Me tiedämme, että Jumala on ottanut heidät omaan huomaansa…» Mutta se ei ollenkaan tehonnut. Esteban kääntyi hämillään ja käveli pois hänen luotaan. Päästyään parinkymmenen askeleen päähän nuorukainen pysähtyi ja tuijotti eräälle sivukadulle kuin koira, joka haluaa juosta tiehensä, mutta ei tahtoisi suututtaa isäntäänsä, joka huutelee sitä takaisin.
Muuta ei häntä saatu puhumaan. Kun kaamea saattue kulki kaupungin läpi mustine päähineineen ja naamioineen, kynttilöineen kirkkaassa päivänvalossa, kalloineen ja pelottavine psalmeineen, seurasi Esteban sitä samansuuntaisia katuja pitkin, vilkuillen siihen etäältä kuin villi.
Kaikissa Liman asukkaissa herätti veljesten ero huomiota. Talonemännät kuiskailivat toisilleen myötätuntoisesti levittäessään mattojaan parvekkeilta. Miehet vihjaisivat viinituvissa tapahtumaan, pudistivat päätänsä ja polttelivat hetkisen äänettöminä. Sisämaasta saapuneet matkustajat kertoivat nähneensä Estebanin harhailemassa hiilinä hehkuvin silmin jokien kuivuneissa uomissa tai vanhan rodun suurien raunioiden välissä. Muuan laamapaimen kertoi tavanneensa hänet kukkulalla nukuksissa tai huumaantuneena, kasteesta märkänä tähtitaivaan alla. Jotkut kalastajat yllättivät hänet uimassa etäällä rannasta.
Ajoittain hän hankki itselleen työtä paimenena tai kuorma-ajurina, mutta muutaman kuukauden perästä hän taas katosi ja samoili maakunnasta toiseen. Aina hän kuitenkin palasi Limaan. Eräänä päivänä hän ilmestyi Pericholen pukuhuoneen ovelle; näytti siltä kuin hän olisi aikonut puhua, hän tuijotti vakavasti näyttelijättäreen ja meni tiehensä. Kerran taas muuan sisarista tuli juosten äiti Maria del Pilarin toimistoon, kertoen, että Esteban (jota maailma nimitti Manueliksi) seisoskeli luostarin ovella. Abbedissa riensi kadulle. Hän oli kuukausimääriä aprikoinut, millä keinoin voitaisiin suostutella tämä puoliksi järjiltään järkkynyt poika jälleen elämään heidän keskuudessaan. Hän otti niin vakavan ja tyynen sävyn kuin voi ja ilmestyi katuovelle kuiskaten: »Ystäväni», ja katsoi häneen. Nuorukainen katsoi takaisin samanlaisin kaipauksen ja epäluulon ilmein kuin kerran aikaisemmin ja seisoi vavisten. Taaskin kuiskasi abbedissa: »Ystäväni», ja astahti lähemmäksi. Äkkiä Esteban kääntyi, lähti juoksemaan ja hävisi.
Äiti Maria del Pilar ryntäsi kompastellen takaisin työpöytänsä ääreen, lankesi polvilleen ja huudahti vihaisesti: »Minä olen rukoillut viisautta, mutta Sinä et ole sitä minulle antanut. Sinä et ole suvainnut osoittaa minulle pienintäkään armoa. Minä olen pelkkä lattioiden kahnaaja…» Mutta sen sovitusrangaistuksen aikana, jonka hän itselleen määräsi tästä julkeudesta, juolahti hänen mieleensä lähettää kutsumaan kapteeni Alvarado. Kolmea viikkoa myöhemmin hänellä oli tämän kanssa kymmenen minuutin keskustelu. Ja seuraavana päivänä kapteeni lähti matkalle Cuzcoon, jossa Estebanin sanottiin jäljentelevän joitakin käsikirjoituksia yliopistolle.
Näinä vuosina eleli Perussa tämä omituinen ja ylevä mies, kapteeni Alvarado, maailmanmatkaaja. Kaikki maailman säät olivat hänet tummentaneet ja ahavoittaneet. Hän seisoi torilla hajasäärin kuin keinuvalla laivankannella. Hänen silmänsä olivat kummalliset; oudosti ne tähystivät lyhyelle matkalle, ollen liian tottuneet erottamaan tähtisikermän kahden pilven välistä ja niemekkeen ääriviivat sadeilmalla. Hänen vaiteliaisuuteensa olivat hänen matkansa riittävä selitys muiden mielestä, mutta Montemayorin markiisittarella oli asiasta muuta vihiä: »Kapteeni Alvarado tuo mieskohtaisesti sinulle tämän kirjeen», kirjoitti hän tyttärelleen. »Esittele hänet joillekuille maantieteilijöistänne, aarteeni, vaikka se voikin saattaa heidät hiukan hämille, sillä hän on vilpittömyyden timantti. He eivät koskaan saa tavata ketään niin laajalti matkustanutta. Eilen illalla hän kuvaili minulle muutamia matkojaan. Ajatteles, että hän on tunkenut laivansa keulan vesiruohojen sulkeman meren läpi, säikähdyttänyt liikkeelle parven lentokaloja kuin heinäsirkkoja kesäkuussa ja purjehtinut jääsaarien välitse. Oh, hän on ollut Kiinassa ja noussut Afrikan virtoja pitkin sisämaahan. Mutta hän ei ole pelkkä seikkailija eikä näy ylpeilevän uusien seutujen löytämisestä; eikä hän ole pelkkä kauppiaskaan. Eräänä päivänä utelin häneltä tiukasti, miksi hän vietti tuollaista elämää, mutta hän vältti kysymykseni. Kuulin pesijättäreltäni tarinan, jonka luulen olevan oikean syyn hänen vaelluksiinsa: Lapseni, hänellä oli lapsi; tyttäreni, hänellä oli tytär. Tyttö oli juuri kyllin vanha keittääkseen pyhäaterian ja ommellakseen hänelle hiukan. Niinä päivinä hän purjehti vain Meksikon ja Perun välillä, ja satoja kertoja tyttönen huiskutti hänelle hyvästit tai tulotervehdyksen. Emme voi mitenkään tietää, oliko tyttö kauniimpi tai älykkäämpi kuin tuhannet muut tytöt, jotka hänen lähellään elivät. Mutta hän oli kapteenin oma. Otaksun sinusta näyttävän arvottomalta, että vahva tammi miehekseen harhailee maailmassa kuin sokea mies tyhjässä talossa, vain siksi, että tyttötyllerö on sieltä riistetty pois. Ei, ei, sinä et voi tätä ymmärtää, jumaloitu sydänkäpyseni, mutta minä ymmärrän ja kalpenen. Eilen illalla hän istui luonani ja haasteli siitä tytöstä. Hän nojasi poskensa kättään vasten, katseli tuleen ja sanoi: 'Joskus minusta tuntuu kuin hän olisi kaukana matkalla ja että saan nähdä hänet jälleen. Minusta tuntuu kuin hän olisi Englannissa.' Sinä ehkä naurat minulle, mutta luulen, että hän kiertelee pallonpuoliskoja kuluttaakseen aikansa hamaan vanhuudenikäänsä asti.»
Veljekset olivat aina tunteneet suurta kunnioitusta kapteeni Alvaradoa kohtaan. He olivat lyhyen ajan olleet hänellä työssä, ja näiden kolmen vaiteliaisuus oli kutoutunut vähäiseksi järjenjyväseksi kerskuvassa itsepuolustelun ja kaunopuheisen lörpöttelyn maailmassa. Kun tämä suuri matkustaja siis saapui hämärään kansankeittiöön, jossa Esteban aterioitsi, veti nuorukainen tuolinsa kauemmaksi varjoon, mutta etäältä hän oli iloinen. Kapteeni ei ollut tuntevinaan tai edes näkevinään häntä, ennen kuin oli lopettanut ateriansa. Esteban oli jo kauan sitten lopettanut syöntinsä, mutta kun hän ei tahtonut itseään puhuteltavan, odotteli hän, että kapteeni lähtisi tiehensä. Vihdoin tämä astui hänen luokseen ja sanoi:
»Sinä olet Esteban tai Manuel. Te autoitte minua kerran jossakin lastinpurkamisessa. Minä olen kapteeni Alvarado.»
»Niin», virkkoi Esteban.
»Kuinka sinä voit?»
Esteban jupisi jotakin.
»Minä etsin joitakuita tukevia miehiä mukaani ensi matkalleni.»Vaitiolo. »Tahtoisitko sinä tulla?» Pitempi vaitiolo. »Englantiin… jaVenäjälle… Kovaa työtä. Hyvä palkka… Pitkä matka Perusta. No?»
Esteban ei kaiketikaan ollut kuunnellut. Hän istui tuijottaen pöytään.Vihdoin kapteeni korotti äänensä kuin kuuroa puhuteltaessa:
»Minä sanoin: Tahtoisitko lähteä mukaani ensi matkalleni…?»
»Kyllä minä tulen», vastasi Esteban äkkiä.
»Hyvä. Oikein hyvä. Haluan tietysti veljesikin.»
»Ei tule.»
»No, mitä nyt? Eikö hän haluaisi tulla?»
Esteban mutisi jotakin, katsoen poispäin. Sitten hän puolittain nousten sanoi: »Minun täytyy nyt lähteä. Minun on puhuteltava jotakuta jostakin asiasta.»
»Salli minun itseni tavata veljesi. Missä hän on?»
»Kuollut», sanoi Esteban.
»Oh, minä en tiennyt. Minä en tiennyt. Valitan surua.»
»Niin», sanoi Esteban. »Minun täytyy lähteä.»
»Hm. Kumpi sinä olet? Mikä on nimesi?»
»Esteban.»
»Milloin Manuel kuoli?»
»Oh, vasta… vasta muutama viikko sitten. Hän satutti polvensa johonkin ja… vasta muutama viikko sitten.»
Molemmat tuijottivat lattiaan.
»Kuinka vanha sinä olet, Esteban?»
»Kahdenkolmatta.»
»No, asia on siis sovittu, ja sinä lähdet mukaani?»
»Kyllä.»
»Et taida olla tottunut kylmään?»
»Olen kyllä, olen siihen tottunut… Minun täytyy nyt lähteä. Minun on mentävä kaupungille tapaamaan jotakuta erään asian vuoksi.»
»No, Esteban. Palaa tänne illalliselle, niin juttelemme retkestä.Tulehan takaisin maistelemaan viiniä minun kanssani. Tahdotko?»
»Kyllä tulen.»
»Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun!»
* * * * *
He söivät yhdessä illallista ja sovittiin, että he seuraavana aamuna lähtisivät Limaan. Kapteeni juotti hänet hyvin humalaan. Ensinnä he kaatoivat ja ryyppäsivät, kaatoivat ja ryyppäsivät ääneti. Sitten alkoi kapteeni puhua laivoista ja niiden reiteistä. Hän kyseli Estebanilta taklauksesta ja johtotähdistä. Sitten Esteban alkoi haastella muista asioista, jopa puhui kovin äänekkäästi:
»Laivassa teidän täytyy antaa minulle alati jotakin tehtävää. Minä teen mitä tahansa, mitä tahansa. Minä kiipeän korkealle mastoihin ja kiinnitän köysiä; ja minä vartioin kaiken yötä — koska minä, nähkääs, en kuitenkaan nuku hyvin. Ja, kapteeni Alvarado, laivassa te ette saa olla minua tuntevinanne. Olkaa vihaavinanne minua kaikkein enimmin, niin että järjestätte minulle aina tehtävää. Minä en enää voi istua hiljaa pöydän ääressä kirjoittelemassa. Älkää kertoko muille miehille minusta… nimittäin siitä…»
»Kuulin sinun menneen palavaan taloon, Esteban, ja kantaneen sieltä jonkun ulos.»
»Niin. Minä en palanut, en kärventynytkään. Tiedättehän», huudahti Esteban, nojaten pöydän yli, »ettei ihminen saa tappaa itseään; sitähän ei saa tehdä. Jokainen sen tietää. Mutta jos hyppää palavaan rakennukseen jotakuta pelastamaan, niin se ei ole itsemurha. Ja jos rupee matadoriksi ja härkä saa miehen sarviinsa, ei sekään ole itsensä tappamista. Mutta ei saa tahallaan mennä härän eteen. Oletteko koskaan pannut merkille, etteivät eläimet milloinkaan tapa itseään, vaikka niiden tappiolle joutuminen olisi kuinka varmaa? Ne eivät milloinkaan hyppää jokeen tai tee muuta sellaista, vaikka joutuisivatkin varmasti tappiolle. Jotkut väittävät hevosten syöksyvän nuotioihin. Onko se totta?»
»Ei, en luule, että se on totta.»
»En minäkään luule, että se on totta. Meillä oli kerran koira. Hm, minun ei sovi sitä ajatella. Kapteeni Alvarado, tunnetteko abbedissa Maria del Pilarin?»
»Tunnen.»
»Minä haluan antaa hänelle lahjan ennenkuin lähden. Kuulkaahan, kapteeni, minä haluan saada teiltä kaikki palkkani ennen lähtöäni — en minä matkalla rahoja missään tarvitse — ja minä haluan ostaa hänelle lahjan. Lahja ei ole ainoastaan minulta. Abbedissa oli… oli…» Tässä Esteban tahtoi mainita veljensä nimen, mutta ei voinut. Sensijaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Abbedissalla oli joku… hän kärsi kerran vakavan menetyksen. Hän sanoi niin. Minä en tiedä, kuka se oli, ja minä haluan antaa hänelle lahjan. Naiset eivät voi kestää sellaista yhtä helposti kuin me.»
Kapteeni lupasi hänelle, että he aamulla valitsisivat jotakin sopivaa. Esteban jutteli asiasta pitkin ja poikin. Vihdoin kapteeni näki hänen kuukertuvan pöydän alle, ja hän itse nousi ja meni ulos aukeamalle majatalon eteen. Hän katseli Andienvuorten juovaa ja taivaalle alati kerääntyviä tähtisarjoja. Ja siellä maan ja taivaan välillä riippui tuttu haamu hymyillen hänelle — haamu, joka hopeanheleällä äänellä lausui hänelle tuhannetta kertaa: »Älä viivy kauan poissa. Kuule, minusta on tullut iso tyttö, kun sinä palaat.» Sitten hän meni sisälle, kantoi Estebanin huoneeseensa ja istui katsellen häntä pitkän aikaa.
Seuraavana aamuna hän odotteli portaiden alapäässä, kun Esteban ilmestyi.
»Me lähdemme heti, kun sinä olet valmis», sanoi kapteeni.
Kumma kiilto oli palannut nuorukaisen silmiin. Hän sopersi: »Ei, minä en tule. Minä en sentään tulekaan.»
»Häh, Esteban! Mutta sinähän lupasit minulle, että tulet.»
»Se on mahdotonta. Minä en voi tulla mukaanne», ja hän kääntyi nousemaan portaita ylös.
»Tulehan tänne hetkiseksi, Esteban, vain hetkiseksi.»
»Minä en voi lähteä mukaanne. Minä en voi jättää Perua.»
»Minulla olisi sinulle jotakin sanottavaa.»
Esteban tuli alas portaiden juurelle.
»Entä se lahja abbedissa Maria del Pilarille?» kysyi kapteeni hiljaa. Esteban oli ääneti, katsellen pois vuoristoon. »Ethän sinä aikone peruuttaa hänen lahjaansa? Se voisi merkitä hänelle paljon… käsitäthän?»
»Aivan oikein», jupisi Esteban, ikäänkuin syvästi liikuttuneena.
»Niin. Sitäpaitsi on valtameri parempi kuin Peru. Sinä tunnet Liman, Cuzcon ja maantien. Ne eivät enää tarjoa sinulle mitään uutta opittavaa. Ulappaa sinä kaipaat. Ja laivassa sinulla on työtä joka hetki. Minä pidän huolen siitä. Mene nyt panemaan kapineesi kuntoon, ja sitten lähdetään.»
Esteban yritti tehdä päätöstä. Manuel oli aina ollut se, joka oli tehnyt päätökset, eikä Manuelinkaan ollut koskaan tarvinnut tehdä näin suurta päätöstä. Esteban nousi verkalleen portaita. Kapteeni odotti häntä ja odotti niin kauan, että hän jo tuli nousseeksi niiden puoliväliin ja kuunteli. Ensiksi oli äänettömyyttä; sitten kuului sarja rasahduksia, jotka hänen mielikuvituksensa heti tulkitsi. Esteban oli raappinut laastin pois kattoparrusta ja sitoi siihen köyttä. Kapteeni seisoi portailla vavisten. »Kenties se on parasta», tuumi hän itsekseen. »Kenties minun tulisi jättää hänet rauhaan. Ehkä se on hänelle ainoa mahdollinen ratkaisu.» Sitten hän kuullessaan taas rasahduksen työntyi ovea vasten, syöksyi huoneeseen ja tarttui nuorukaiseen. »Menkää pois», huusi Esteban. »Jättäkää minut rauhaan! Älkää tulko sisälle nyt!» Esteban mätkähti suinpäin lattialle. »Minä olen yksin, yksin, yksin», huusi hän. Kapteeni seisoi hänen yläpuolellaan, vahvat sileät kasvot rypistyneinä ja harmaina tuskasta; hän eli uudestaan omat entiset hetkensä. Hän oli maailman kömpelöin puhuja, paitsi merijuttuja tarinoidessaan, mutta on aikoja, jolloin vaaditaan suurta rohkeutta jokapäiväisyyksien lausumiseen. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko lattialla viruva olento, mutta hän sanoi: »Me teemme mitä voimme. Me pyrimme eteenpäin, Esteban, parhaamme mukaan. Eihän meidän tovimme ole pitkä. Aika kuluu yhä. Saat ihmeeksesi havaita, kuinka nopeasti se kiitää.»
He lähtivät matkalle Limaan. Heidän päästyään San Luis Reyn sillalle meni kapteeni alas joelle huolehtimaan joidenkuiden kappaletavarat kuljetuksesta, mutta Esteban käveli siltaa pitkin ja putosi sen mukana kuiluun.
Eräässä kirjeistään (XXIX:ssä) yrittää Montemayorin markiisitar kuvailla vaikutusta, jonka setä Pio, »iäkäs ilveilijämme», häneen teki: »Olen istunut kaiken aamua vihreällä parvekkeella valmistamassa sinulle tohveliparia, sydänkäpyseni», kirjoittaa hän tyttärelleen.
»Kun kultalanka ei kiinnittänyt koko huomiotani, ehdin tarkata muurahaisjoukon hommia seinällä vieressäni. Jossakin väliseinän takana ne uurastivat uupumatta taloni hävittämisessä. Kolmen minuutin perästä ilmestyi aina pieni työmuurahainen kahden laudan väliin, pudottaen puunmurusen alhaalle lattialle. Sitten se heilutteli tuntosarviaan minua kohti ja palasi kiireisesti salaperäiseen käytäväänsä. Sillä välin tepsutteli sen veljiä ja sisaria edestakaisin eräällä pääkäytävällä, pysähtyen hieromaan toistensa päitä tai, jos niiden tuomat sanomat olivat ensiluokkaisen tärkeitä, vihaisesti kieltäytyen hieromasta tai hierottaviksi antautumasta. Ja heti juolahti mieleeni setä Pio. Miksi? Missä muualla olin nähnyt juuri tuon eleen, jolla hän pysähdyttää vastaantulevan apotin tai hovimiehen palvelijan ja kuiskailee hänelle, huulet uhrinsa korvaa vasten? Ja ennen puoltapäivää jo näinkin hänen rientävän ohi jollakin salaperäisistä asioistaan. Koska olen naisista veltoin ja typerin, lähetin Pepitan noutamaan palasen öljykakkua, jonka panin muurahaisten valtatielle. Samaten lähetin sanan Pizarron kahvilaan, pyytäen lähettämään setä Pion luokseni, jos hän sattuisi pistäytymään siellä ennen auringonlaskua. Minä annan hänelle vanhan, käyristyneen, turkoosilla koristetun salaattihaarukan, ja hän tuo minulle kappaleen uudesta ballaadista d—q—a, jonka Ol—v—s on sepittänyt ja jota jokainen täällä laulaa. Lapseni, sinun tulee saada paras kaikista ja saada se ensimmäiseksi.»
Ja seuraavassa kirjeessä: »Rakkahimpani, setä Pio on maailman ihastuttavin mies, sinun puolisoasi lukuunottamatta. Hän on toiseksi ihastuttavin mies maailmassa. Hänen haastelunsa on lumoavaa. Ellei hän olisi niin huonomaineinen, niin ottaisin hänet kirjurikseni. Hän saisi kirjoittaa kaikki kirjeeni, ja sukupolvet nousisivat ylistämään minua älykkääksi. Ah, mutta hän on niin toukansyömä, taudin ja huonon seuran tärvelemä, että minun täytyy jättää hänet manalaansa. Hän ei ole ainoastaan kuin muurahainen, hän on kuin likainen korttipakka. Ja epäilen, voisiko koko Tyynimeri pestä hänet puhtaaksi ja hyväntuoksuiseksi jälleen. Mutta mitä jumalaista espanjankieltä hän puhuukaan ja mitä siroja ja oivallisia ajatuksia hän sillä lausuu. Sellaiseksi sitä ihminen tulee liikkumalla teatteripiirissä ja kuulemalla ainoastaan Calderónin keskustelua. Ah, kuinka tämän maailman laita onkaan, sydänkäpyseni, kun se moista henkilöä niin pahoin pitelee? Hänen silmänsä ovat surulliset kuin lehmän, joka on erotettu kymmenennestä vasikastaan.»
Teidän on ensiksikin tiedettävä, että tämä setä Pio oli Camila Pericholen »kamarineito». Hän oli myös Camilan laulunopettaja, hänen kampaajansa, hänen hierojansa, hänen esilukijansa, hänen juoksupoikansa, hänen pankkiirinsa; huhu lisäsi — hänen isänsä. Niinpä hän opetti tytölle esitettäviä teatteriosiakin. Kaupungilla kuiskailtiin, että Camila osasi lukea ja kirjoittaa. Tämä kohteliaisuus oli perusteeton; hänen puolestaan luki ja kirjoitti setä Pio. Teatterikauden ollessa parhaimmillaan otti seurue ohjelmaansa pari kolme uutta näytelmää viikossa, ja kun jokaisessa oli pitkä ja kukkakielinen osa Pericholelle, ei niiden ulkoa oppiminen ollut mikään helppo tehtävä.
Peru oli viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut rajamaakunnasta elpyväksi valtioksi. Harrastus musiikkiin ja teatteriin oli siellä tavattoman suuri. Lima vietti juhlapäiviään kuulemalla Tomas Luis da Vittorian messuja aamuisin ja Calderónin helskyvää runoutta iltaisin. Totta kyllä, että limalaisilla oli taipumusta pistää jokapäiväisiä renkutuksia mitä oivallisimpiin huvinäytelmiin ja joitakuita itkuisia aiheita mitä vakavimpaan musiikkiin; mutta he eivät ainakaan vaivautuneet joutavaa kunnioitusta teeskentelemään. Jos limalaiset eivät olisi pitäneet sankarinäytelmistä, olisivat he epäröimättä jääneet kotiin, ja jos he olisivat olleet kuuroja moniääniselle soitolle, ei mikään olisi ehkäissyt heitä menemästä aikaisempaan jumalanpalvelukseen. Kun arkkipiispa palasi lyhyeltä matkalta Espanjasta, kyseli koko Lima: »Mitä hän on tuonut?» Vihdoin levisi uutinen kaupungilla, että hän oli palannut mukanaan nidoksittain messuja ja hengellisiä laulukappaleita Palestrinalta, Moralesilta ja Vittorialta sekä kolmekymmentäviisi Tirso de Molinan, Ruiz de Alarçonin ja Moreton näytelmää. Pidettiin kansallisjuhla hänen kunniakseen. Kuoripoikain koulu ja teatterin vihreä sali sullottiin täyteen lahjoja: vihanneksia ja viljaa. Kaikki olivat halukkaat ruokkimaan moisen kauneusmäärän tulkitsijoita.
Tämä oli se teatteri, jossa Camila Perichole vähitellen saavutti maineensa. Niin rikas oli ohjelmisto ja niin luotettava kuiskaajankoppi, että harvoja näytelmiä esitettiin useammin kuin neljä kertaa teatterikaudella. Ohjaajalla oli koko seitsemännen toista vuosisadan espanjalaisen näytelmäkirjallisuuden rehevä kukkatarha käytettävissään, joukossa monta kappaletta, jotka nyt ovat meiltä hävinneet. Perichole oli esiintynyt sadassa kappaleessa, jotka yksinomaan Lope de Vega oli kirjoittanut. Näinä vuosina oli Limassa monta ihastuttavaa näyttelijätärtä, mutta ei ketään häntä parempaa. Paikkakuntalaiset olivat liian etäällä Espanjan teattereista todetakseen, että hän oli paras koko espanjankielisessä maailmassa. He kaipailivat vilahdusta Madridin tähdistä, joita eivät olleet koskaan nähneet ja joilla otaksuivat olevan joitakin epämääräisiä uusia loistopuolia. Ainoastaan yksi henkilö tiesi varmasti, että Perichole oli suuri taiteilijatar, ja se oli hänen holhoojansa, setä Pio.
Setä Pio oli syntyisin hyvästä kastilialaisesta suvusta, mutta äpärä. Kymmenvuotiaana hän karkasi Madridiin isänsä maatilalta, eikä häntä kovin uutterasti etsittykään. Senjälkeen hän eli yksinomaan älykkyytensä varassa. Hänellä oli seikkailijan kuusi ominaisuutta: hän muisti hyvin nimet ja kasvot, osaten helposti muuttaa omansa, hän oli kielitaitoinen; ehtymättömän neuvokas; salaperäinen; hän osasi antautua keskusteluun outojen kanssa; ja hänellä oli se omantunnon väljyys, joka johtui halveksimisesta uneliaita rikkaita, hänen uhrejaan kohtaan. Kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteensa hän jakeli kauppiaiden ilmoituslippuja, piteli hevosia ja kävi luottamusta vaativilla asioilla. Viidennestätoista kahdenteenkymmenenteen vuoteen hän kesytteli karhuja ja käärmeitä kierteleville sirkuksille; hän keitti ja sekoitti punsseja; hän hiiviskeli kalleimpien kapakoiden eteisissä ja kuiskaili tietoja matkustajien korviin — usein ei mitään epäiltävämpää kuin että jonkun ylhäisen perheen oli pakko myydä hopeansa ja ettei se siis tarvinnut hopeasepän palveluksia. Hän oli suhteissa kaikkiin kaupungin teattereihin ja osasi paukuttaa käsiään kuin kymmenen miestä. Hän levitti juoruja niin ja niin paljosta jutulta. Hän möi huhuja vuodentulosta ja maanarvosta. Hänen ollessaan kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä tulivat hänen palveluksensa tunnustetuiksi varsin korkeissa piireissä, — hallitus lähetti hänet yllyttämään joitakuita arastelevia kapinallisia vuoristossa, jotta hallitus sitten voisi saapua heidät arastelematta nujertamaan. Hänen varovaisuutensa oli niin suuri, että ranskalainen puolue käytti häntä, vaikka tiesi itävaltalaisenkin puolueen häntä käyttävän. Hänellä oli pitkiä haastatteluja prinsessa des Ursinsin kanssa, mutta hän tuli ja meni takaportaita. Tässä vaiheessa hänen ei enää tarvinnut järjestää herrasmiehille huveja tai kylvää pieniä parjauksen toukoja niistä satoa korjatakseen.
Hän ei koskaan puuhaillut samaa enempää kuin kaksi viikkoa kerrallaan, silloinkaan, kun siitä oli tavatonta voittoa tulossa. Hänestä olisi voinut tulla sirkusjohtaja, teatteritirehtööri, muinaisesineiden kauppias, italialaisten silkkien maahantuottaja, armeijan tavaranhankkija, talojen ja maatilojen välittäjä tai huvitusten ja ilojen myyjä. Mutta hänen persoonallisuutensa näkyi saaneen piirteekseen jonkin sattuman tai ehkä lapsuuden ihannoitujen muistojen vaikutuksesta vastenmielisyyden omistaa mitään, sitoutua mihinkään, tehdä mitään pitkäaikaisia sopimuksia. Tämäpä esti hänet varastamastakin. Hän oli varastanut muutaman kerran, mutta voitto ei ollut osoittautunut riittäväksi karkottamaan hänen pelkoaan joutua lukkojen taakse. Hän oli kyllin ovela itse tapahtumapaikalla livistämään kaikilta maailman poliiseilta, mutta mikään ei voinut suojella häntä vihollisten panettelulta. Samaten hänen oli täytynyt joksikin aikaa ryhtyä inkvisition urkkijaksi, mutta nähtyään joitakuita uhrejaan kuljetettavan pois huppupäin hän tunsi, että hän saattaisi kietoutua laitoksen verkkoihin, jonka liikkeet eivät olleet ennakolta laskettavissa.
Lähennellessään kahdennettakymmenettä ikävuottaan setä Pio joutui selvästi huomaamaan, että hänen elämällään oli kolme päämäärää. Ensiksikin oli tämä omituisin muodoin ilmenevä riippumattomuuden tarve, nimittäin halu olla vaihteleva, salaperäinen ja kaikkitietävä. Hän oli valmis uhraamaan julkisen elämän arvoasteet, jos vain salaisesti saattoi tuntea voivansa katsella alas ihmisiin pitkän välimatkan päästä, tietäen heistä enemmän kuin mitä he itse tiesivät ja tietäen sellaista, mikä sopivassa tilaisuudessa saattoi johtaa toimintaan ja tehdä hänet välittäjäksi valtioiden ja yksityisten asioissa.
Toiseksi hän tahtoi aina olla kauniiden naisten lähellä, joita hän palvoi sanan parhaimmassa ja huonoimmassa merkityksessä. Heidän läheisyytensä oli hänelle yhtä välttämätön kuin hengittäminen. Hänen kunnioituksensa kauneutta ja suloja kohtaan oli jokaisen nähtävissä ja naurettavissa, ja niin hyvin teatterin ja hovin kuin ilopaikkojenkin naiset rakastivat hänen asiantuntemustaan. He kiduttivat ja herjasivat häntä, kysyivät häneltä neuvoa ja tunsivat erikoista mielihyvää hänen järjettömästä kiintymyksestään. Hän kärsi urheasti heidän raivoaan ja häijyyttään ja oli aina valmis kuivaamaan heidän luottamukselliset kyyneleensä; hän ei muuta pyytänyt kuin, että hänet satunnaisesti otettiin vastaan, että hänelle osoitettiin luottamusta ja että hänen sallittiin säyseän ja hiukan hupakon koiran lailla liikuskella heidän huoneissaan ja kirjoittaa heidän kirjeitään. Hänellä oli ehtymätön uteliaisuus tietää, mitä heidän mielessään ja sydämessään liikkui. Hän ei milloinkaan odottanut heiltä rakkautta (lainataksemme hetkiseksi sanan toisen merkityksen); siinä tarkoituksessa hän tuhlaili rahojaan kaupungin hämärämmissä kortteleissa ja esiintyi aina epätoivoisen vähäpätöisenä viiksen- ja parranhuiskuineen ja suurine, naurettavan surumielisine silmineen. Nämä olivat hänen seurakuntansa; heiltä hän sai nimen »setä Pio», ja heidän joutuessaan pulaan hän enimmin paljasti itsensä; kun he menettivät muiden suosion, lainasi hän heille rahoja; kun he olivat sairaina, korvasi hän heidän rakastajiensa viilenevän kiintymyksen ja heidän palvelustyttöjensä ärtyisyyden; kun aika tai tauti riisti heiltä heidän kauneutensa, palveli hän heitä vielä heidän kauneutensa muiston vuoksi; ja kun he kuolivat, oli hänen surunsa sitä rehellistä surua, joka seurasi heitä mahdollisimman kauaksi heidän viimeisellä matkallaan.
Kolmanneksi hän tahtoi olla niiden läheisyydessä, jotka rakastivat espanjalaista kirjallisuutta ja sen mestariteoksia, varsinkin teatterissa. Hän oli ammentanut kaikki nuo aarteet itselleen lainaamalla tai varastamalla suojelijoittensa kirjastoista, raviten itseään salassa — ikäänkuin hurjan elämänsä kulissien takana. Hän halveksi niitä mahtavia henkilöitä, jotka kaikesta kasvatuksestaan ja tottumuksestaan huolimatta eivät näkyneet moisesta välittävän eivätkä kummeksuen ihailleet Calderónin ja Cervantesin ihmeellisesti sommiteltuja lauseita. Hän halusi itsekin rustailla runoja. Hän ei koskaan saanut havaita, että monet niistä ivallisista lauluista, joita hän oli kirjoitellut laulunäytelmäteattereille, ovat siirtyneet kansanmusiikkiin ja kajahdelleet kaikkialla pitkin valtateitä.
Seurauksena eräästä sellaisesta rettelöstä, jollaisia porttoloissa niin luontevasti sattuu, kävi hänen elämänsä liian tukalaksi, ja hän muutti Peruun. Täällä setä Pio oli vielä häilyväisempi kuin Euroopassa. Jälleen hän puuhasi maatilojen kaupoissa, sirkuksissa, ilopaikoissa, kapinoissa ja muinaisesineiden ostossa ja myynnissä. Muuan kaksimastoinen kiinalainen laiva oli ajelehtinut Kantonista Amerikkaan; hän raahasi maihin tummanpunaista porsliinia sisältävät tavarakääröt ja möi maljakot harvinaisuuksien kerääjille. Hän otti selvän inkojen tehokkaimmista rohdoista ja aloitti tuottavan pilleriliikkeen. Neljän kuukauden kuluttua hän tunsi jokseenkin jokaisen limalaisen. Sitten hän lisäksi tutustui monen kymmenen rantakaupungin, kaivosleirin ja sisämaan siirtokunnan asujamistoon. Hänen oikeutuksensa olla kaikkitietävä perustui yhä suurempaan todennäköisyyteen.
Varakuningas keksi setä Pion, havaitsi hänen moninaiset tietonsa ja käytti hänen palveluksiaan monissa asioissa. Arvostelukykynsä riutuessa oli don Andrés säilyttänyt yhden lahjan: hänellä oli mestarillinen taito käsitellä uskottuja palvelijoitaan. Hän kohteli setä Pioa perin tahdikkaasti ja jotenkuten kunnioittavastikin; hän käsitti, mihin toimiin tätä ei sopinut pyytää, ja ymmärsi myöskin hänen tarpeensa saada vaihtelua ja hengähdysaikaa. Setä Pio puolestaan alati kummeksi, että ruhtinas käytti niin vähän hyväkseen asemaansa hankkiakseen valtaa, tyydyttääkseen mielijohteitaan tai vaikkapa vain nauttiakseen toisten ihmisten kohtaloiden määräilystä; mutta palvelija rakasti herraansa, koska jälkimmäinen kykeni esittämään lauseita kaikistakin Cervantesin teosten johdannoista ja koska hänen kielessään oli vielä hiukan kastilialaista vivahdusta. Monena aamuna setä Pio tuli palatsiin käytävien kautta, joissa ei osunut vastaan kuin joku rippi-isä tai uskottu öykkäri, ja istui varakuninkaan seurassa tämän juodessa aamusuklaatansa.
Mutta kaikesta hommailustaan huolimatta ei setä Pio tullut rikkaaksi. Olisi voinut sanoa, että hän luopui yrityksestä, milloin se uhkasi käydä tuottavaksi. Vaikkei kukaan sitä tiennyt, omisti hän talon. Se oli täynnä koiria, jotka saivat rauhassa lisääntyä, ja ylimmäinen kerros oli varattu linnuille. Mutta tässäkin kuningaskunnassaan hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja oli yksinäisyydestään ylpeä, ikäänkuin siihen sisältyisi jotakin ylemmyyttä. Vihdoin hänelle sattui seikkailu, joka tuli kuin taivaanlahjana ja yhdisti hänen elämänsä kolme suurta päämäärää: hänen intohimoisen halunsa tarkastella muiden elämää, kauniiden naisten palvomisen ja espanjalaisen kirjallisuuden aarteiden ihailun. Hän keksi Camila Pericholen.
Tytön oikea nimi oli Micaela Villegas. Hän lauleli kahviloissa kaksitoistavuotiaana, ja setä Pio oli aina ollut kahvilaelämän sielu. Nyt hän istuessaan kitaransoittajien keskellä ja katsellessaan tätä ballaadeja laulavaa kömpelöä tyttöä, joka yritti matkia jokaista kokeneemman, ennen häntä esiintyneen laulajan äänenvärähdystä, sai päähänsä näytellä Pygmalionin osaa. Hän osti tytön. Sensijaan että Camila oli ennen nukkunut viinisäiliöön suljettuna hän sai nyt makuupaikan setä Pion talossa, ja jälkimmäinen kirjoitti hänelle lauluja, opetti hänet kuuntelemaan oman äänensä sointuja ja osti hänelle uuden puvun. Aluksi tyttö ei osannut muuta kuin ihmetellä, ettei häntä enää piiskattu, että hänelle tarjottiin lämpimiä liemiä ja että hänelle opetettiin jotakin. Mutta setä Pio itse hämmästyi todella. Hänen äkillisestä päähänpistosta johtunut kokeensa oli menestynyt aavistamattoman hyvin. Pieni kaksitoistavuotias, hiljainen ja aina hiukan nyrpeä lapsi ahersi minkä ennätti. Setä Pio järjesti hänelle loppumattomia harjoituksia näyttelemisessä ja mimiikassa, antoi hänelle tehtäviä laulun ilmapiirin tajuamisessa, vei hänet teattereihin ja opetti huomaamaan kaikki esityksen yksityiskohdat. Mutta naisena Camila tuotti hänelle suurimman ihmeen. Pitkät käsivarret ja sääret muovautuivat vihdoin sopusuhtaisiksi mitä siroimman ruumiin kanssa. Melkein karkeat ja nälkäiset kasvot tulivat kauniiksi. Tytön koko luonne muuttui lempeäksi ja salaperäiseksi, ja hän kehittyi eriskummaisen viisaaksi, mikä kaikki oli setä Pion ansiota. Camila ei huomannut hänessä mitään vikaa ja oli häntä kohtaan järkkymättömän uskollinen. He rakastivat toisiaan syvästi, mutta intohimottomasti. Setä Pio kavahti pientä hermostunutta varjoa, joka häilähti tytön kasvoille, jos hän tuli liian lähelle. Mutta juuri tästä kieltäymyksestä puhkesikin se hellyyden tuoksu, se intohimon henki, joka mitä odottamattomimmissa suhteissa voi saada kokonaisen tuskastuttavalle velvollisuudelle uhratun elämänkin kulumaan ihanana unelmana.
He matkustelivat paljon, etsiskellen uusia kapakoita, sillä kahvilalaulajattaren suurimpana vetovoimana on aina hänen uutuutensa. He samosivat Meksikkoon, ylimääräiset vaatteensa kiedottuina samaan huiviin. He nukkuivat rannoilla; heitä piestiin Panamassa, ja he joutuivat haaksirikkoisina joillekin pienoisille, linnunlannan peittämille Tyynenmeren saarille. He tallustivat viidakoiden läpi, varovaisesti pujotellen käärmeiden ja kuoriaisten keskellä. Hätätilassa he pestautuivat elonkorjaajiksi. Mikään ei ollut heille kovin hämmästyttävää.
Nyt alkoi tytölle vielä vaikeampi harjoitusjakso, sellainen työskentely, joka pikemminkin muistutti nuorallatanssijaksi valmistumista. Opetusta häiritsi jonkin verran se, että tyttö kohosi hyvin nopeasti yleisön suosioon, ja silloin uhkasi se vaara, että hänen saamansa tunnustus tekisi hänet liian pian tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Setä Pio ei häntä oikeastaan koskaan lyönyt, mutta hän käytti ivaa, joka oli omalla tavallaan pelottavaa.
Esityksen loputtua oli Camilalla tapana palata pukuhuoneeseensa, tavaten setä Pion jossakin sen nurkassa huolettomasti viheltelemässä. Hän arvasi heti suojelijansa mielentilan ja huudahti vihaisesti:
»No, mitä nyt? Jumalan äiti, Jumalan äiti, mitä nyt taas?»
»Ei mitään, pikku helmeni. Pikku Camilani, paras Camila, ei mitään.»
»Siinä oli jotakin, mistä ette pitänyt, senkin häijy, vikoja etsivä ryökäle. No, antaapa kuulua, mitä se oli? No, minä olen valmis.»
»Ei, kultakalaseni, ihastuttava aamutähti, kyllä kai sinä koetit parastasi.»
Vihjaus, että hänen lahjansa taiteilijana olivat rajoitetut ja että eräät voitonseppeleet jäisivät iäti saavuttamatta, vimmastutti Camilaa joka kerta. Silloin häneltä herahti itku. »Kunpa en olisi koskaan teihin tutustunut! Te myrkytätte koko minun elämäni. Ajattelettehan te, että minä suoriuduin huonosti. Teitä huvittaa väittää, että se meni huonosti. Hyvä sitten, pitäkää suunne kiinni.»
Setä Pio vihelteli edelleen.
»Tiedän kyllä, että esitin osani heikosti tänä iltana, eikä teidän ole tarvis sitä minulle sanoa. Kas niin, menkää nyt tiehenne. Minä en halua nähdä teitä lähelläni. Sen osan esittäminen oli vaikeata muutoinkin — ja sitten tapaan teidät tuollaisena.»
Äkkiä setä Pio kumartui eteenpäin ja kysyi kiukkuisen pontevasti:»Miksi sinä lausuit sen puheen vangille niin nopeasti?»
Enemmän kyyneleitä Pericholelta. »Hyvä Jumala, sallikaa minun kuolla rauhassa! Tänään te käskette minun puhua nopeammin ja huomenna hitaammin. Joka tapauksessa minä tulen parin vuoden päästä hulluksi, eikä silloin ole väliä.»
Viheltelyä jatkui.
»Sitäpaitsi taputti yleisö käsiään niinkuin ei koskaan ennen. Kuuletteko, mitä sanon?Niinkuin ei koskaan ennen. Kas siinä! Liian nopeasti tai liian hitaasti, se ei sille merkitse mitään. Kuulijat itkivät. Minä olin jumalainen. Enkä minä muusta välitä. No, olkaa hiljaa nyt, olkaa hiljaa.»
Setä Pio oli ihan hiljaa.
»Saatte kammata tukkani; mutta jos sanotte sanankin vielä, niin en näyttele kertaakaan enää. Etsikää joku toinen tyttö, siinä kaikki.»
Senjälkeen setä Pio kampasi hänen tukkaansa lepyttävästi kymmenisen minuuttia, olematta kuulevinaan nyyhkytyksiä, jotka vapisuttivat Camilan uupunutta ruumista. Vihdoin tyttö kääntyi äkkiä ja tarttuen setä Pion toiseen käteen suuteli sitä rajusti: »Setä Pio, menikö se niin huonosti? Tuotinko minä teille häpeää? Esitinkö minä osani niin kamalasti,että te sen vuoksi lähditte teatterista?»