Kun hän meni tähän taloon tunsi hän lievää pöyristystä ja hänestä tuntui kuin jos hän tunkeutuisi johonkin pyhäkköön, mihin pääsy oli kielletty. Kaikista leikkitovereista hän oli ainoa, joka sai astua tämän kynnyksen yli ja tämänkin hän tunsi eduksi muiden edellä; sillä huolimatta nuoruudestaan käsitti hän kuitenkin, että vähäpuheinen hiljainen tohtori, joka tunsi kaikki mikä eli taivaassa ja maan päällä ja sen lisäksi oli hyvä ja lempeä kuin lapsi, oli korkealla, paljon korkeammalla kuin ne raukat, jotka Pyövelinmäellä karkeine kourineen taistelivat olemassaolostaan.
Ulrikki uskoi tohtorista vaikka mitä, yksin mahdottomiakin ja myöskin Ruth oli hänen mielestään jotakin erinomaista, jokin hieno taideteos, jonka kanssa hän — hän yksin sai leikitellä.
Kyllähän joskus sattui, kun tyttö oli häntä suututtanut, että hän tätä sanoi rumaksi juutalaispenikaksi, mutta eipä olisi Ulrikkia kummastuttanut jos Ruth äkkiä olisi hänen eteensä ilmestynyt prinsessana.
Kun lapset jo olivat tulleet niin lähelle kotia, että Pyövelinmäki oli ihan heidän alapuolellaan, istahti Ruth kivelle ja laski kukat syliinsä. Ulrikki laski yhteen omat poimimansa ja kun pieni kukkaisvihko alkoi pyöristyä, piteli tyttö sitä hänen silmiensä edessä ja poika arveli sitä oikein kauniiksi; mutta tyttö huokasi syvään ja sanoi:
"Minä toivoisin, että metsässä kasvaisi ruusuja, mutta ei vähäpätöisiä orjantappuraruusuja, vaan sellaisia kuin Portugalissa kasvaa, täyteläisiä, punasia ja oikein tuoksuvia. Ei mikään anna parempaa tuoksua."
Näin tapahtui aina kun he olivat yhdessä. Tyttö pääsi aina hänestä voitolle loppumattomilla toivomuksillaan ja haluillaan ja tämä houkutteli pojan esimerkkiä seuraamaan.
"Vai ruusuja — —" matki Ulrikki. "Kuinka kummallisesti sinä katseletkaan!"
Tytön toivomus muistutti hänelle taikasanaa, josta he edellisenä päivänä olivat puhelleet ja koko matkalla kotiin he juttelivat tästä sanasta ja poika kertoi, että hän yöllä oli kolmasti herännyt sen sanan tähden. Silloin tyttö vilkkaasti yhtyi puheeseen ja huudahti:
"Minäkin tulin sanaa ajatelleeksi, ja nyt vasta minä oikein tiedän mitä itselleni toivoisin jos joku minulle ilmottaisi sen taikasanan. Minä toivoisin, että me olisimme yksin mailmassa ja ettei löytyisi ketään muita ihmisiä kuin sinä ja minä ja isä ja äiti."
"Ja minun äitini myöskin", lisäsi Ulrikki mielistellen.
"Ja sinun isäsi myöskin."
"Niin, hän myös", sanoi poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiiruusti korjata unhottamansa.
Viides luku.
Aurinko paistoi kirkkaasti juutalaisen asuinhuoneen pieniin akkunoihin. Ne olivat raollaan, että kevätilma pääsisi sisään, mutta ohuet vehreät verhot olivat kuitenkin vedetyt niiden eteen, sillä Costa rakasti vähän heikennettyä valaistusta ja hän piti huolta huoneensa suojaamisesta ohi kulkevien katseilta.
Huoneissa ei ollut mitään erinomaista nähtävää, sillä seinät olivat sisältä valkoisiksi rapatut ja seinillä ei riippunut muuta kuin lavendeliseppele, jonka tuoksua Ruthin äiti mielellään hengitti. Huoneen sisustukseen kuului ainoastaan piironki, useita mataloita rahia, penkki, jonka päällä oli tyynyjä, pöytä ja kaksi yksinkertaista karmituolia.
Jo kauvan oli mestari Aatamilla istuessaan toisella näistä kahdesta tuolista ollut hauskimmat hetkensä, sillä hän istui siinä kun hän sai pelata sakkipeliä Costan kanssa.
Nyrnbergissä oli Aatami joskus katsellut kun tätä jaloa peliä pelattiin; tohtori osasi sitä perin pohjin ja oli hänelle neuvonut kaikki pelin salaisuudet ja temput.
Parina ensi vuonna oli Costa ollut oppilastansa paljoa etevämpi, mutta sitte tuli aika, jolloin hänen täytyi täydellä todella puolustautua pelikumppaniansa vastaan ja nyt tapahtui tuon tuostakin, että seppä pelissä voitti oppineen vastustajansa. Tämä oli kuitenkin paljoa sukkelampi liikkeissään kuin Aatami, joka aseman tullessa vaikeaksi vaipui liian pitkällisiin mietiskelyihin.
Eipä liene sakkilaudan ääressä liikkunut erilaisempia käsiä kuin näiden kahden pelaajan, sillä toinen oli kuin musta, kömpelö vetojuhta, toinen taas oli keveän, hienon ratsuhevosen kaltainen. Keskikokoisen juutalaisen hahmo melkein jäi huomaamatta sepän jättiläisvartalon rinnalla. Miten karkeapiirteinen ja ajatuksia täynnä olikaan saksalaisen suuri vaalea pää, kuinka erinomaisen hienosti muodostuneelta ja perin älykkäältä näytti portugalilaisen juutalaisen.
Tänäkin päivänä olivat molemmat miehet istuneet sakkilaudan ääressä, mutta nyt ei pelattu, vaan oli keskusteltu vakavista, hyvin vakavista asioista. Tohtori oli keskustelun ajalla noussut paikaltaan ja levottomasti astunut edestakaisin huoneessa. Seppä istui edelleen paikallaan.
Ystävän esiintuomat perusteet olivat saaneet hänen mielipiteensä varmistumaan. Ulrikki oli lähetettävä luostari-kouluun.
Costalle oli mestari myös ilmottanut, mikä vaara häntä uhkasi ja tämä oli hyvin liikutetulla mielellä. Vaara oli suuri ja turmiota uhkaava, mutta kumminkin hänestä tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, oikein hirveältä, että hänen täytyi jättää tämä rauhallinen sopukka. Seppä tunsi hänkin mikä Costan mielessä liikkui ja hän virkkoi:
"Teidän mieleenne koskee kovasti, kun täytyy jättää tämä paikka. Mutta mikä täällä Pyövelinmäellä teitä pidättää?"
"Rauha, mestari Aatami, rauha!" huudahti Costa. "Sitäpaitsi", lisäsi hän tyynemmästi, "olen minä täällä tullut omistamaan maa-omaisuuttakin."
"Oletteko tosiaan?"
"Olen, suuri ja pieni hauta pyövelin puustellin takana ovat minun omaisuuttani."
"Niin, on tosiaankin tukalaa, hyvin tukalaa, kun täytyy ne jättää", vastasi seppä, painaen alas päänsä. "Kaikki tämä on teille tullut siitä syystä, että olette osottanut hyvyyttä minun poikaani kohtaan. Huonon palkan olette meiltä saanut."
"Palkanko?" vastasi Costa ja heikko hymy liikkui hänen huulillaan. "En minä mitään palkkaa odota, en teiltä enkä kohtalolta. Näettekös, mestari Aatami, minä kuulun onnettomaan seurakuntaan, joka ei ajattele saammeko teoistamme palkan täällä maan päällä vai tuollako ylhäällä. Me rakastamme sitä, mikä on hyvä; asetamme sen korkealle, ja teemme sitä sen verran kun voimamme riittävät, sentähden että se on niin kaunista. Mitä se on, jota ihmiset sanovat hyväksi? Ainoastaan se, joka säilyttää sielun rauhan. Ja mikä on pahaa? Se on toista, sitä mikä täyttää sielumme rauhattomuudella. Sen minä sanon teille, mestari Aatami, että niissä ihmisissä, jotka harrastavat olla hyvät, on levollisempi ja rauhallisempi elämä, vaikka heitä ajettaisiin niinkuin metsän petoja kodistaan ja asunnoistaan ja kidutettaisiin kaikilla tavoin, kuin heidän voimakkaissa vainoojissaan, jotka tekevät vääryyttä. Se joka etsii muuta palkkaa siitä hyvästä, mitä hän tekee, kuin sitä, mikä hyvässä itsessään on, hän on — — hänellä on vielä — — häneltä ei puutu pettyneitä toivomuksia. Ette Te minua täältä karkoita, ettekä Ulrikki, vaan vanha kamala kirous, joka minun kansaani vainoo missä ikinä se etsii lepoa, se on — — se — — Minä sanon sen toisen kerran, huomenna, tämän päivän osaksi jo riittää."
Kun tohtori jäi yksin, painoi hän kätensä lujasti otsaansa vastaan ja huokasi syvään. Hänen sielunsa silmien ohi kulki hänen mennyt elämänsä ja siinä hän näki sekä hirvittäviä kärsimyksiä, että ihania iloja; vaan ei hän nähnyt hetkeäkään, jolloin hänessä olisi ollut lainauksissa tahto tehdä hyvää. Täällä yksinkertaisen kotinsa tyynessä hiljaisessa rauhassa oli hän elänyt monta onnellista vuotta ja nyt hänen taas oli pakko tarttua matkasauvaan kulkeakseen ilman muuta päämaalia kuin epämääräinen loppu pitkän raivaamattoman tien kuljettua. Hänen onnettomuuttaan teki nyt vaikeammaksi se mikä tähän saakka oli ollut hänen onnensa. Vaimon ja lapsen kuljettaminen mukanaan hädässä ja kurjuudessa, se oli vaikeata, sanomattoman vaikeata; mahtoiko hänen vaimonsa Elisabeth edes sitä kestää?
Hän kohtasi vaimonsa pienessä puutarhassa rakennuksen takana. Hän oli polvillaan kukkapenkin ääressä ja kitki rikkaruohoja. Kun tohtori ystävällisesti tervehti vaimoansa, nousi tämä ylös ja viittasi häntä luokseen. "Istukaamme", sanoi tohtori ja meni vaimonsa edellä penkille pensasaidan ääreen, joka erotti puutarhan metsästä. Siellä hän tahtoi vaimolleen ilmottaa, että nyt oli taas kysymyksessä tämän seudun tomun puhdistaminen jaloista.
Portugalissa kidutuslavalla oli vaimo kadottanut puhekykynsä. Ainoastaan silloin kun hän oli mielenliikutuksen vallassa, kykeni hän epäselvästi änkyttämään joitakuita yksityisiä sanoja, mutta kuulo oli hänelle jäänyt ja hänen miehensä osasi hänen silmistään arvata hänen ajatuksensa. Suuri kärsimys oli tehnyt vaon hänen korkeaan otsaansa ja tämäkin vako selitti paljon; sillä kun hän oli hyvällä mielellä ja hänessä rauha vallitsi, niin vakoa tuskin näkyikään, mutta jos hän sai kokea jotain tuskallista tai levotonta mielenliikutusta, niin vako otsassa vetäytyi kokoon ja suureni huomattavasti. Tänä päivänä se näytti tyyten kadonneen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisesti ja sileästi ohimoilla ja hänen vähän eteenpäin kumartunut vartalonsa oli kuin nuori puu, jonka myrsky oli taivuttanut ja jolta puuttuu voimaa ja halua ojentua suoraksi.
"Kaunista!" huudahti hän puoliääneen ja ponnistamatta. Mutta hänen kirkas katseensa todisti selvästi sitä ihastusta, jota hänen sielunsa tunsi, ja hän osotti ympärillä olevaa vihannuutta ja sinistä taivasta heidän päällään.
"Ihanaa, ihanaa!" vastasi tohtori lämpimästi. "Kesäkuun päivä näkyy sinun rakkaista kasvoistasi. Olet kai oppinut täällä hyvin viihtymään?"
Elisabet nyökkäsi vilkkaasti ja painoi molemmat kätensä sydäntään vasten. Hänen kaunopuhelias katseensa samalla huomattavasti selitti kuinka hän tunsi olevansa hyvällä mielellä, kuinka kiitollinen ja onnellinen hän oli täällä, ja kun mies epäröiden kysyi tuntuisiko hänestä raskaalta jättää tämä seutu ja hakea toinen turvallisempi koti, niin hän katsoi mieheensä ensin kummastuneena, sitte huolestuneena ja viimein hän vilkkaasti torjuvalla liikkeellä viittasi kädellään änkyttäen: "Ei pois, ei pois!" jolloin mies rauhoittavasti vastasi:
"Ei, ei vielä, toistaiseksi voimme olla huoleti."
Vaimo tunsi miehensä, hän oli tarkkasilmäinen ja hän sai aavistuksen lähenevästä vaarasta. Hänen kasvoihinsa kuvastui levoton jännitys ja raskas huoli. Ryppy hänen otsassaan vetäysi syväksi, huulilta kuului vapiseva: "mitä? mitä?" ja silmäykset sekä liikkeet osottivat kyselemistä.
"Älä ole levoton!" pyysi mies sydämellisesti. "Ei pidä nykyhetkeä turmella senvuoksi, että tulevaisuus voisi tuoda jotakin epämiellyttävää."
Hänen tätä puhuessaan oli vaimo lähestynyt häntä ja molemmin käsin tarttunut hänen käsivarteensa. Mies tunsi vaimonsa sydämmen sykkivän kiivaasti ja nähdessään tämän kasvoissa tuskalliset liikkeet, huomasi hän miten syvällistä, voittamatonta kauhistusta tämä tunsi pelkästä ajatuksesta, että vielä kerran piti lähteä mailmalle, ajettavaksi maasta maahan, toisesta paikasta toiseen. Hänen mieleensä tuli mitä kaikkea vaimo oli kärsinyt hänen tähtensä; intohimoisella hellyydellä hän painoi vaimon vapisevat kädet omiin käsiinsä ja hänen mielestään tuntui helpolta, varsin helpolta kuolla yhdessä vaimonsa kanssa, mutta mahdottomalta, ihan mahdottomalta sysätä hänet uusiin vieraisiin oloihin ja saattaa hänet menemään tuntemattomia kohtaloita kohden. Ja hän suuteli vaimonsa silmiä, jotka hirveä levottomuus oli avannut selki selälleen ja ikäänkuin ei mikään vaara, vaan pelkkä mieletön mieliteko olisi hänet ajanut ulos mailmalle, hän huudahti: "Niin, lapseni, täällä on paras olla! Olkaamme tyytyväiset siihen mitä meillä on. Me jäämme tänne, niin, sen me teemme."
Vaimolta pääsi helpotuksen huokaus ikäänkuin tukala taakka olisi nostettu pois hänen rinnaltaan, otsa taas tasottui sileäksi ja näytti siltä kuin hänen suuret ylöspäin kohotetut silmänsä olisivat laulaneet sydämmestä tulevaa "amen'ta".
Costan sielua himmensi synkkyys ja syvä levottomuus kun hän meni takaisin ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vanha palvelijatar, joka häntä oli seurannut Portugalista, oli mennyt sisään samalla kertaa kuin hänkin ja katseli hetkisen, päätään ravistaen, hänen toimiaan. Hän oli pieni, vanhuuden koukistama juutalaisnainen, vanha akka, jolla oli nuorekkaasti välkkyvät tummat silmät, ja levottomat kädet, joita hän puhuessaan tempovilla vilkkailla liikkeillä heilutteli kasvojensa edessä.
Hän oli elänyt ja vanhentunut Portugalissa ja tultuaan pohjoisempaan kylmempään ilmanalaan oli hän saanut reumatismin. Sen vuoksi hän keväälläkin kääri päähänsä niin monta kirjavaa huivia kuin hänellä oli. Talossa hän ylläpiti melkein kiusallisen tarkkaa järjestystä ja puhtautta, osasi vähistäkin varoista valmistaa hyvää ruokaa ja osteli kaikki mitä keittiössä tarvittiin. Ja tämä ei ollut hänelle vähäinen asia, sillä vaikka hän jo oli ollut enemmän kuin yhdeksän vuotta Schwarzwaldissa, niin hän oli oppinut ainoastaan muutamia saksalaisia sanoja. Naapurit pitivät nekin portugalinkielisinä ja arvelivat, että se kieli oli kumminkin vähän saksankielen kaltaista. Hänen viittauksensa he ymmärsivät oivallisesti.
Hän oli vapaasta tahdostaan seurannut tohtorin isää, mutta ei kumminkaan voinut antaa vainajalle anteeksi, että hän oli kuljettanut hänet etelästä tähän tuimaan, ikävään maahan. Koska hän oli nykyistä isäntäänsä lapsena kantanut käsivarsillaan, niin hän kohteli tätä jotenkin ujostelematta. Hänen täytyi saada tietää kaikki mikä talossa tapahtui, sillä hän tunsi itsensä talon vanhimmaksi ja sentähden myös ymmärtävimmäksi jäseneksi ja varsin ihmeellistä oli, miten hyvin hän, monista huiveistaan huolimatta, jotka peittivät hänen korvansa, osasi kuulla, kun vaan tahtoi.
Tänään hän taas oli kuunnellut ja kun hänen isäntänsä yritteli istumaan kirjoitustuoliinsa ja terottamaan hanhensulkakynää, katseli hän ensin ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan kuuntelisi ja meni sitte lähemmäksi ja virkkoi portugalin kielellä:
"Älkää vielä alkako, Lopez, ensin pitää Teidän kuulla minua."
"Pitääköminun?" vastasi tämä ystävällisesti.
"Jollette tahdo, niin voin kyllä mennäkin", vastasi hän ärtyneenä."Yhdessä kohden istuminen on tosiaan mukavampaa kuin juokseminen."
"Mitä tarkotuksesi on?"
"Luuletteko noita kirjoja tuossa Zionin muureiksi, onko Teillä halua vielä kerran tehdä tuttavuutta munkkien kanssa?"
"Ai, ai, Rahel hyvä, oletko nyt taas ollut kuuntelemassa? Mene pois keittiöön."
"Heti paikalla, mutta ensin tahdon puhua. Te luulette jäävänne tänne vaimonne tähden; mutta kaukana siitä; se on tuo kirja, joka Teitä täällä pidättää. Minä tunnen mailman, mutta Te ja vaimonne olette kumpikin aivan kuin olisitte lapsia. Pahuus unhotetaan tuossa tuokiossa ja hyvän pitäisi kai tulla niinkuin mannan suoraapäätä taivaasta. Kirjojen ääressä kyllä olette mies, ja mikä melu Teistä nostettiinkaan, kun tohtorinhattu mukananne tulitte Coimbran yliopistosta! Silloin yksi ja toinen hoki: Lopez, herra Lopez, mikä loistava nero hän on! Entäs nyt sitte? Jumala paratkoon! Te teette työtä minkä kerkiätte, ja minkä palkan siitä saatte? Ette kananmunan hintaa, ette penniäkään. Lähtekää Alankomaihin, herra setänne luo; hän pian unohtaa kirouksensa, jos nöyryytätte itsenne hänen edessään. Minkä verran onkaan enää jälellä niistä rahoista, jotka isänne onnistui pelastamaan?"
Tohtori tässä keskeytti vanhuksen kiihkoisan puheen lausuen ankarasti "riittää jo!", mutta tämä ei siitä välittänyt, vaan jatkoi vielä entistä vilkkaammin:
"Riittää, sanotte? Saan kyllä muutoin pitää hyvänäni tarpeeksi hullutusta, mutta tänään minulta ennen leikattakoon kieleni poikki kuin minä vaikenen. Hyvä Jumala! lapsi kulta, oletkos aivan järjiltäsi? Mitä kaikkea onkaan päntätty sinun päähäsi! Mutta sitä ei kirjoissa selitetä, että jos täällä tulee tietoon se mitä on tapahtunut Portossa, että sinä olet nainut kastetun gojimin lapsen, kristityn tytön" — — —
Nämä sanat kuullessaan tohtori nousi seisoalle, laski kätensä vanhan palvelijattarensa olalle ja sanoi juhlallisella tyynellä totisuudella:
"Joka siitä puhuu, hän voi saattaa asian ilmi, niin, sen hän voi tehdä! Ymmärräthän, Rahel? Kyllä minä tiedän mitä tarkotat, ja tahdon sentähden sulle sanoa, että vaimoni täällä tuntee itsensä tyytyväiseksi ja että vaarasta vielä ei ole tietoa. Me jäämme tänne. Sitäpaitse tiedät, että siitä saakka kuin Elisabeth tuli omakseni, karttavat juutalaiset minua niinkuin kirottua olentoa; kristityt niinkuin tuomittua pahantekijää. Juutalaiset sulkevat oven edessäni; kristityt tahtoisivat avata sen — vankilan oven nimittäin, ainoastaan sen! Tänne ei tule ketään portugalilaista, mutta Alankomaihin tulee useampikin munkki ja juutalainen Portosta ja jos joku heistä minut tuntee ja löytää Elisabetin luonani, niin silloin ei ole vähemmästä kysymys kuin hänen ja minun hengestäni. Tänne minä jään, nyt sen tiedät minkätähden, ja mene keittiöön."
Vanhus totteli vastahakoisesti. Tohtori ei istunut enää kirjoituspöydän ääreen, vaan astuskeli kauvan tavallista nopeammin edestakaisin kirjahyllyjensä välillä.
Kuudes luku.
Juhannuspäivä oli tulossa. Huomispäivänä piti Ulrikki lähetettämän luostariin. Luostari-isä Benediktus oli tähän asti pysynyt levollisena, eikä kukaan ollut tohtorille tehnyt mitään pahaa. Kuitenkin oli kadonnut se rauhan tunne, joka hänelle ennen oli ollut niin hyvää tekevä, ja ne varovaisuustoimet, joihin hänen täytyi ryhtyä, häiritsivät häntä hänen työssään samoin kuin kaikki muukin, mikä hänet saattoi yhteyteen ulkomailman kanssa.
Sepän oli pidettävä huolta, että Ulrikki varustettiin tarpeellisilla vaatteilla. Tässä tarkotuksessa hän pojan kanssa ja hyvin varustettu rahakukkaro mukanaan lähti matkalle, ei kotoseudulle, vaan lähimpään suureen kaupunkiin.
Siellä oli räätälin luona moni muhkea puku valmiina, ja valikoimisen kiihkossa Ulrikki tuli hehkuvan punaseksi poskiltaan seisoessaan avojaloin tuota kirjavaa koreutta katselemassa. Kun hän itse sai valita, niin hän heti valikoi puvun, jonka muuan aatelismies oli tilannut pojalleen ja joka kokonaan kiireestä kantapäähän asti oli toiselta puolen sininen toiselta puolen keltanen. Mutta seppä hylkäsi sen närkästyneenä; sillä Ulrikin halu saada kirjavaa vaatetta, muistutti hänen vaimonsa myötäjäispukuja, ruusunpunaista ja heleänviheriää leninkiä.
Seppä valikoi sentähden kaksi tummaa pukua. Kauniskasvuiselle pojalle ne olivat soveliaat niinkuin häntä varten tehdyt, ja kun tämä siististi puettuna, kengät jalassa ja koulupojan lakki päässä seisoi hänen edessään, niin Aatami ei voinut olla häntä katselematta melkein hartaudella.
Majatalon isäntä kuiskasi mestarille, ettei hän isoon aikaan ollut nähnyt niin kaunista poikaa, ja emäntä tuotuaan olutta pöydälle silitti kostealla kädellään pojan vaaleita kiharoita.
Kun oli tultu kotiin, antoi mestari poikansa, puettuna uuteen pukuunsa, käydä vierailemassa tohtorin luona. Ruth parkasi hänet nähdessään ja käveli alinomaa hänen ympärillään, hypisteli uteliaana jakun villavaatetta ja sen sinisiä koristeliuskoja ja taputteli tuon tuostakin käsiään. Tytön vanhemmat olivat luulleet, että eroaminen tuntuisi hänestä ikävältä, mutta tämä nauroi iloisesti leikkitoverilleen vasten silmiä kun hän lausui jäähyväiset; sillä tyttö katseli asioita omalla tavallaan, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin hän ne kuvasi mielessään. Sen kömpelön Ulrikin sijalla, jommoisena tämä tänään näyttäysi, oli tytön mielestä se satuprinssi, joksi hänen nyt piti tulla; ja pitihän pojan tulla kotiin jouluksi, ja silloin vasta tulisi oikein hauskaksi saada leikkiä hänen kanssaan. Viime aikoina olivat he olleet toistensa seurassa enemmän kuin ennen ja olivat alituisesti etsineet sanaa ja yhdessä miettineet tuhansia ihania asioita, joita poika sanan avulla taikoisi esiin itselleen, tyttö hänelle ja muille.
Oli sapattipäivä ja sinä päivänä oli vanhalla Rahelilla tapana ja äidillä sunnuntaina pukea Ruthin ylle pieni keltanen silkkileninki. Tämä puku aina heleästi sattui Ulrikin silmiin, ja kun Ruthilla oli se yllään, oli Ulrikki tavallista sävyisämpi ja teki Ruthin mieliksi kaikin tavoin. Sentähden Ruth iloitsi, että juuri tänään oli sapatti, ja samoin kun hän kädellään oli koetellut pojan jakkua, niin tämäkin silitteli hänen leninkiään.
Heillä ei ollut paljo sanottavaa toisilleen, sillä muiden ihmisten läsnäolo aina hillitsi heidän puhettaan. Mutta sen sijaan tohtori pojalle antoi monta muistutusta ja varotusta ja rouva Elisabet suuteli häntä ja ripusti hänen kaulaansa muistoksi pienen kultaisen sormuksen, jossa oli kiiltävä kivi ja vanha Rahel antoi hänelle nyytin, jossa oli ihan tuoreita leivoksia ja torttuja evääksi matkalle.
Juhannuspäivänä päivällisen aikaan oli hän isänsä kanssa luostarin portin edessä. Siellä oli odottamassa sotilaita ja virmoja hevosia; ja portinvartija osotti niitä sanoen, että "kreivi Frohlingen on siellä sisällä".
Nämä sanat kuullessaan seppä kalpeni, puristi poikaansa rintaansa vastaan niin lujasti, että tämä ähkyi ja pyysi sitte erästä luostarin maallikko-veljistä kutsumaan luostari-isä Benediktusta. Hänelle hän jätti lapsensa ja lähti sitte allapäin kotomatkalle.
Tähän asti ei Ulrikki ollut oikein tiennyt pitikö hänen olla iloissaan vai peloissaan siitä että hänet pantiin luostarin kouluun. Valmistelut olivat olleet mieluisat ja hänen turhamielisyyttään ilahutti ajatus, että hän saisi istua samalla penkillä, kuin aateliset ja hienot porvarien pojat; mutta kun hän nyt näki isän menevän menojaan, tunsi hän sydämensä heltyvän ja hänen silmiinsä kohosi kyyneleitä. Kun luostari-isä näki sen, veti hän pojan luoksensa, taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "pysy vaan kilttinä ja reippaana poikana, niin saat nähdä, että täällä on paljon hauskempi olla kuin tuolla Pyövelinmäellä."
Näistä sanoista sai poika paljon mietittävää, eikä hän taaksensa enää katsonut kun luostari-isä hänet vei jyrkkää ajotietä myöten ylöspäin ruokasalin ohi sisään pihamaalle.
Ristikäytävissä pihamaan ympärillä kuljeskeli munkkeja hiljaa edestakaisin ja heistä yksi ja toinen kohotti paljaaksi ajellun päänsä valkosen kaapunsa yli katsahtaakseen uutta oppilasta.
Pihan takana oli komea päätyrakennus, jossa oli vierasten huoneet ja tämän rakennuksen sekä kirkon välillä oli koulun puisto, hedelmäpuilla istutettu niitty, jonka muuri erotti maantiestä.
Benediktus avasi puisen portin ja lykkäsi Ulrikin leikkikentälle.
Täällä oli kyllä kova melu, mutta kun luostari-isä tuli näkyviin, taukosi leikki ja Ulrikin tulevaiset leikkitoverit nykäsivät toisiaan ja katselivat häneen tarkastavin katsein.
Luostari-isä viittasi muutamia pojista luoksensa ja teki heidät ja sepän pojan tuttaviksi keskenään. Sitte hän vielä kerran taputteli Ulrikin kiharaista päätä ja jätti hänet yksin toisten seuraan.
Juhannuspäivänä pojat saivat koulusta lupaa ja saivat leikitellä ja huvitella mielin määrin.
He eivät suurestikaan pitäneet lukua Ulrikista ja töllisteltyään häneen kylliksensä ja jonkun sanan vaihdettuaan hänen kanssaan, jatkoivat he kesken jäänyttä yritystään viskata kiviä kirkon katon ylitse.
Ulrikki rupesi kuitenkin lähemmin tarkastelemaan tovereitaan.
Heidän joukossaan oli pieniä ja suuria, vaaleita ja tummaverisiä, mutta ei yhtään, jonka kanssa hän ei olisi uskaltanut ryhtyä voimankoetukseen. Tätä ensi sijassa tarkoitti hänen tarkastelunsa.
Viimein kääntyi hänen huomionsa myöskin leikkiin. Vaikka kuinka monta kiveä olisi viskattu, niin kyllä ne putosivat liuskakiviselle katolle, mutta eipä yksikään mennyt katon yli. Kuta kauvemmin noita turhia ponnistuksia kesti, sitä selvemmäksi tuli ylvästelevä hymy, joka liikkui Ulrikin huulilla, sitä vilkkaammin sykki hänen sydämensä. Hänen katseensa tarkasteli nurmikkoa ylen ympäri, ja kun hän keksi litteän teräväreunaisen kiven, kumartui hän nopeasti alas, pujahti ääneti viskaajien joukkoon, heilautti ruumiinsa yläosaa pitkälle taaksepäin, ja lennätti kiven kauniissa kaaressa ilmaan.
Kaksikymmentä paria säteileviä silmiä seurasi kiveä ja kun se katosi näkyvistä kirkon katon taakse, niin kajahti äänekäs riemuhuuto.
Ainoastaan yksi pitkäkasvuinen mustatukkainen nuorukainen oli ääneti ja haki, sillävälin kuin toiset pojat kehottivat Ulrikkia vielä kerran viskaamaan, kiven hänkin ja ponnisti kaikki voimansa viskatakseen yhtä hyvin kuin tuo äsken tullut "keltanokka" ja olikin ihan onnistumaisillaan.
Nyt antoi Ulrikki toisen kiven seurata ensimäistä ja tämäkin heitto onnistui. Mustatukkainen Xaver sieppasi heti uuden kiven ja kaikkien tarkkaavaisuus kääntyi niin innokkaasti siihen, miten nyt piti käymän, etteivät he nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, kunnes viimein karkean matala ääni jyrkästi mutta ei kuitenkaan vihaisesti heille huusi: "lakatkaa pojat kiviä viskelemästä! ei kirkko ole mikään leikkikalu".
Kun pojat kuulivat nämä sanat, putosi nuoremmilta pojilta heti ne kivet, joita he olivat tuoneet kilpailijoille, sillä se, joka heille oli huutanut, ei ollut kukaan sen vähempiarvoinen henkilö kuin luostarin herra apotti itse.
Pian menivät sekä pienemmät että suuremmat pojat hänen luoksensa suutelemaan hänen kättään tai takinhihaansa ja tuo muhkea mies, joka osasi tummilla silmillään varmasti ohjata hänen valtansa alaista joukkoa, vastaanotti äänetönnä ja totisena tämän kunnianosotuksen.
"Vakavana toimessa, iloinen leikinteossa" oli hänen mielilauseensa. Sitävastoin kreivi von Frohlingen, joka apotin seurassa oli tullut koulupihalle, oli semmoisen miehen näköinen, jonka mielilauseena on: "ei milloinkaan vakava, aina iloinen".
Kreivi ei ollut vanhentunut siitä ajasta, jolloin Ulrikin äiti lähti liesuunsa, mutta hänen katseensa oli aina vaan yhtä iloinen ja tiilinpunertava väri hänen kauniilla kasvoillaan, pehmoisen vaalean täysiparran ja vilkkaiden silmien välillä todisti, että hän yhtä paljon rakasti hyvää viiniä kuin hempeitä naisia. Kuinka hyvin hänelle sopikaan atlas-puku ja musta samettinen lierilakki, ja kuinka kauniisti valkoset puhvit tulivat huomioon tummansinistä väriä vastaan hänen vaatteissaan! Kuinka ylpeästi heiluikaan keltanen ja valkonen höyhen lakin päällä, kuinka hienot olivatkaan pitsit kaulustassa ja rantikkaissa! Hänen poikansa, kauniin isänsä kuva, seisoi hänen vieressään ja hän oli tuttavallisesti laskenut käsivartensa pojan olkapäälle, ikäänkuin tämä ei olisi ollutkaan hänen lapsensa, vaan hyvä ystävä ja toveri.
"Kas noita peevelin poikia!" kuiskasi kreivi apotille. "Näittekö miten tuo vaaleapäinen tuolla viskasi? Minkä perheen jäseniä se nuori herra on?"
Hengellinen ylimys kohautti vaan olkapäitään ja vastasi naurahtaen:
"Hän on Pyövelinmäen pajasta."
"Seppä Aataminko poika?" vastasi kreivi nauraen. "Helkkari soikoon! Sainpa minä kerran rippituolissa vaikean hetken hänen äitinsä tähden. Tukan ja silmät on poika saanut kauniilta Florettelta, muutoin hän on isänsä näköinen. Teidän luvallanne, herra apotti, huudan pojan luokseni."
"Sitte, sitte", vastasi luostarin johtaja ystävällisesti, kieltävällä äänellä, joka ei sallinut vastaan väittelemistä.
"Kertokaa ensin pojille mitä olemme päättäneet."
Kreivi kumarsi kunnioittavasti, veti sitte poikansa lähemmäksi luokseen ja odotti poikia, joita hän viittasi lähestymään.
Kun pojat tiheässä ryhmässä olivat koolla hänen edessään, huudahti kreivi:
"Te olette jo kerran sanoneet jäähyväiset tälle rasavillille. Mitä sanoisitte, jos minä antaisin hänen jäädä teidän seuraanne jouluun asti? Herra apotti on niin hyvä, että suostuu pitämään hänet niin kauvan, ja te —"
Hän ei saanut puhutuksi loppuun, sillä pojat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja huusivat:
"Jää tänne Filip! Kreivi Lips jääköön tänne!"
Pieni pellavatukkainen poika vetäytyi liki äsken saatua suojelijaa, toinen suuteli kreivin kättä, ja pari suurempaa poikaa yritti vetää häntä pois isän luota takaisin omaan seuraansa.
Apotti katseli tätä kaikkea iloisen näköisenä ja kirkkaat kyyneleet valuivat kreivin partaan, sillä hänellä oli herkkätunteinen sydän. Kun hän oli malttanut mielensä huudahti hän:
"Lips jää tänne, te poikaviikarit, hän jää tänne! Ja herra apotti on antanut luvan teille seurata minua metsästyslinnaan tekemään siellä juhannuskokkovalkean ja siellä teiltä ei puutu viiniä eikä leivoksia."
"Eläköön kreivi von Frohlingen, hurraa! hurraa! hurraa!" kirkuivat pojat ja jokainen, jolla oli lakki päässä, heilutti sitä korkealle ilmaan. Ulrikki seurasi toisten esimerkkiä, ja kaikki pahat sanat, jotka hänen isänsä oli lausunut tuosta kauniista iloisesta herrasta, ja Markun herjaukset ritareita ja aatelismiehiä vastaan olivat unhottuneet.
Apotti ja hänen seuraajansa menivät menojaan. Kun pojat tiesivät, ettei kukaan kuullut eikä nähnyt heitä, huudahti kreivi Lips:
"Sinä, keltanokka siellä, viskasit katon ylitse, sen minä itse näin. Tule tänne poika! Yli katon! Kas sitähän minäkin. Se tulee voittajaksi, joka ensin kivellä viskaa rikki akkunaruudun kirkon tornista."
Sepän poika tuli hämilleen, sillä hän pelkäsi vallattomuutta ja kavahti herra apottia ja isäänsä. Mutta kun nuori kreivi ojensi molemmat nyrkkinsä ja sanoi: "jos sinä saat punasen kiven, niin sinä heität ensiksi", niin hän osotti toverin oikeata kättä ja kun punanen kivi oli siinä kourassa, niin Ulrikki alkoi kilpailun. Hän viskasi kiven ja sai sattumaan ikkunaan, ja poikain äänekkäästi huutaessa ilosta useampi pyöreä lasiruutu irtautui lyijykehyksestä, putosi helisten säpäleiksi kirkonkatolle ja sitte hiljaa alas nurmikolle. Kreivi Lips pyrskähti äänekkäästi nauramaan, niin hauskaa se hänestä oli, ja valmistautui hänkin samalla tavalla heittämään. Mutta nyt puinen portti paiskattiin kiivaasti auki, ja veli Hieronymus, ankarin kaikista luostarin isistä, tuli leikkikentälle. Kiukkuisen munkin posket hehkuivat vihasta, hänen suustaan tulvaili hirmuisia uhkauksia ja hän katseli poikia hurjasti mulkoilevilla silmillä, pyhästi vakuuttaen, että aijottu juhannusjuhla peruutettaisiin, ellei jumalaton templin häpäisijä, joka oli rikkonut tornin ikkunan, ilmoittautuisi.
Silloin nuori kreivi rohkeasti esiin ja sanoi anteeksi pyytävällä äänellä.
"Minä sen tein, herra pater. Se sattui vahingossa. Antakaa anteeksi!"
"Sinäkö?" kysyi munkki ja hänen äänensä kaikui lempeämmin ja vähemmin ankarasti kun hän jatkoi: "ei koskaan muuta kuin ymmärtämättömyyttä ja ylimielisyyttä! Milloinka opit järkesi hillitsemään, kreivi Filip? Koska se sattui vahingossa, niin olkoon anteeksi tällä kertaa".
Näin sanottuaan lähti luostarin isä pihalta. Kun hän oli sulkenut portin jälkeensä, lähestyi Ulrikki jalomielistä toveriansa ja sanoi niin hiljaa, että ainoastaan tämä sen oivalsi, mutta kiitollisena ja sydämen pohjasta: "Sitä minä en milloinkaan unhota!"
"Mitä joutavia!" vastasi nuori kreivi nauraen ja pani kätensä käsityöläisen pojan kaulaan. "Jos ei lasi helähtelisi, niin nyt minä viskaisin. Mutta onhan päivää huomennakin."
Seitsemäs luku.
Syksy oli tullut. Koulun pihassa lenteli kellastuneita lehtiä ylen ympäri kirkon; kirkon katolle kokoutui kottaraiset lähteäkseen muuttomatkalle ja Ulrikki olisi mieluimmin lähtenyt heidän mukaansa, samantekevä mihin hyvänsä. Hän ei voinut viihtyä luostarissa ja toveriensa joukossa. Harvoin hän täällä oli mikä hän oli ollut Pyövelinmäellä, nimittäin ensimäinen joukossa, ja kaikista harvimmin koulussa, sillä isä oli kieltänyt Costaa opettamasta hänelle latinaa ja siitä syystä oli hän kaikista viimeinen.
Usein poikaparka istui, kun kaikki muut olivat makuulla, lakkaamatta palavan lampun ääressä etuhuoneessa lukemassa, mutta sekään ei auttanut, hän ei saavuttanut tovereitaan ja kun hän mielipahalla tunsi, että hän uutterimmista ponnistuksistaan huolimatta jäi muista jälemmäksi, niin se katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ärtyisäksi.
Toverit eivät häntä säästäneet, ja kun he häntä sanoivat "tallirengiksi" siitä syystä, että hänen usein piti auttaa isä Benediktusta pahankuristen hevoskonien taltuttamisessa, niin hän raivostui ja käytti suuria voimiansa.
Pahimmissa väleissä hän oli mustan Xaverin kanssa, jolta hän oli saanut tuon ruman haukkumanimen.
Tämän pojan isä oli voutina pikkukaupungissa ja hän oli saanut luvanMikkelinmessu-juhlaksi ottaa poikansa mukaansa kotona käymään.
Kun Xaver tuli takaisin, tiesi hän kertoa Ulrikin vanhemmista monellaisia juttuja, jotka hän oli saanut puolittain ymmärtämistään juorupuheista. Nyt lasketeltiin suusta semmoisia puheita, joita hän ei kuitenkaan ollut kuulevinansa, koska hän ei rohjennut niitä väittää valheiksi, kun ne mahdollisesti voivat olla tosia. Hän tiesi varsin hyvin, kuka tämän kaiken oli kielinyt toisille ja sentähden hän Xaverin salakavalan ilkeyden palkitsi julkisella vihollisuudella.
Kreivi Lips tästä kaikesta ei välittänyt ollenkaan. Hän pysyi Ulrikin parhaana ystävänä ja seurasi häntä mielellään hevostenkin luo. Hänen vilkas sielunsa kohtasi iloisesti käsityöläisen pojan, kun tämä kertoeli Ruthin mielikuvaelmista ja usein hän Ulrikin kanssa erkani muista tovereista, kun oltiin ulkona leikkimässä. Mutta juuri tätä seikkaa eivät äsken tulleelle antaneet anteeksi monet, jotka ennen olivat olleet lähemmät tuttavat tuon ylhäisen pojan kanssa.
Kaupunkilais-poika Xaver ei ollut koskaan ollutkaan kreivin pojan ystävä ja hänen onnistui yllyttää moni vihamieliseksi entistä suosikkia kohtaan sentähden että tämä, kuten Xaver häntä syytti, luuli olevansa muita parempi ja vielä enemmän Ulrikkia kohtaan joka oli puoleksi renki ja rohkeni heitä mestaroida ja kohdella väkivaltaisesti.
Koulussa toimivat munkit pian huomasivat, miten huono sopu oli uuden oppilaan ja hänen toveriensa välillä, ja kuinka oli kyllin syytä arveluttavasti ravistaa päätänsä.
Benediktus ei ollut malttanut jättää mainitsematta kuka oli ollut Ulrikin opettaja Pyövelinmäellä ja mitä juutalainen oli pojalle opettanut, näytti kantavan kummallisia ja harmillisia hedelmiä.
Isä Hieronymus, joka pojille opetti uskontoa, joutui vallan haltioihinsa, kun hän joutui puhumaan niistä turmiollisista opeista, jotka kummittelivat uuden oppilaan päässä.
Kun hän, vähän sen jälkeen kuin Ulrikki otettiin kouluun, oli puhunut Kristuksen pelastustyöstä, ja oli pojalta kysynyt, mistä mailma piti pelastettaman Vapahtajan kärsimyksen kautta, oli tämä vastannut: "mahtavien ja rikkaiden sortovallasta".
Toisen kerran oli hän puhunut pyhistä sakramenteista ja oli kysynyt: "millä tavoin kristitty varmaan saa armon, jollei hän sitä tee mahdottomaksi, s.o. tee kuolemansyntiä?" Tähän oli Ulrikki vastannut: "kun emme kenellekään tee sellaista, joka meitä itseämme loukkaisi".
Sellaisia kummallisia puheita sai usein kuulla pojan suusta. Muutamat oli hän kuullut Hirsipuu-Markun suusta, toiset tohtorilta, ja kun munkit kysyivät, mistä hän oli sellaista oppinut, mainitsi hän aina ainoastaan tohtorin, sillä munkkien ei pitänyt saada tietää mitään hänen seurustelustansa metsänriistan varkaan kanssa.
Monista puheistaan, jotka hän oli luullut kauniiksi ja Jumalalle otollisiksi, sai hän ankarat nuhteet ja kovat rangaistukset ja onneton, murheellinen nuori sielu usein ei löytänyt mitään neuvoa hädässään.
Hyvän Jumalan ja Vapahtajan puoleen, joita hänen sanottiin puheillaan herjanneen, hän ei voinut kääntyä, sillä hän pelkäsi heitä, mutta kun hän oli menehtymäisillään sydämen tuskista, silloin hän rukoili apua pyhältä neitsyeltä.
Sen onnettoman naisen kuva, josta hän oli kuullut puhuttavan pelkkää pahaa, sen naisen, joka oli hänet hyljännyt ja jonka uskottomuus antoi toisille pojille tilaisuuden ja oikeuden tehdä hänestä pilkkaa, sulautui hänen silmissään yhteen sen puhtaan kuvan kanssa pyhästä neitseestä, joka oli kirkossa ja jonka luostari-isä Lukas oli tuonut mukanansa Itaaliasta.
Kaikista niistä valituksista huolimatta, joita apotille tehtiin Ulrikkia vastaan, piti tämä häntä harhaan joutuneena, mutta paljo lupaavana kelpo poikana ja tätä hänen arveluansa vahvistivat musikin opettaja ja maalaustaidon opettaja Lukas, jonka paras oppilas Ulrikki oli; mutta nämäkin molemmat olivat vihoissaan juutalaiselle, joka tämän lahjakkaan lapsen oli houkutellut turmion tielle ja usein he kiusasivat apottia, joka ei suinkaan ollut mikään kiihkoilija, että tämän piti antaa kiduttamalla tutkia juutalaista.
Marraskuussa kutsuttiin vouti ja hänelle annettiin tieto niistä harhaopeista, millä juutalainen oli turmellut kristityn lapsen sielun.
Viisas apotti halusi, että tähän aikaan, jolloin oli levinnyt kapinallinen henki kirkon valtaa vastaan, oli vältettävä kaikkea, joka herättäisi huomiota; mutta vouti pidätti itselleen oikeuden saada ryhtyä tohtoria syyttämään. Kumminkin, sanoi hän, piti ensin syytettyä vastaan hankittaman kelpaavia todistuksia. Isä Hieronymuksen piti kirjottaa ne herjaavat lauseet, jotka hän todistajien läsnäollessa oli pojan suusta kuullut ja adventinaikaan piti seppä ja hänen poikansa otettaman kuulusteltaviksi.
Apotti, joka mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa harjotti humanistisia opinnoita, oli hyvillään kun tämä asia oli maallisen esivallan käsissä ja hän kiihotti isä Hieronymusta pysymään varsin tarkkaavaisena.
Kolmantena adventtisunnuntaina tuli vouti uudestaan luostariin. Hänen hevosensa olivat vaan vaivaloisesti saaneet reen kiskotuksi syvien lumikinoksien läpi rotkotiellä ja puoleksi paleltuneena hän ensiksi antoi johtaa itsensä ruokasaliin ja kyseli siellä poikaansa.
Tämä makasi kylmässä makuusalissa kääre silmän päälle sidottuna ja kun vouti meni poikansa luo, sai hän kuulla, että Ulrikki oli tätä rääkännyt.
Vaikkei Xaver olisikaan tehnyt katkeria syytöksiä, niin hänen isänsä olisi muutoinkin tuntenut itsensä ankarasti suuttuneeksi väkivaltaista poikaa vastaan, eikä vouti tahtonut ollenkaan rauhottua sittenkään, vaikka hänelle ilmotettiin, että pieni väkivallantekijä oli moneksi viikoksi erotettu toisten poikien leikeistä ja oli määrätty saamaan niukemmin ravintoa. Julmistuneena hän meni apotin luo.
Edellisenä päivänä oli Ulrikki ilman nuoren kreivin seuraa, koska tämä jonkun pahanilkisyyden takia oli arestissa, tullut lumiselle leikkikentälle, jossa hänen kimppuunsa oli hyökännyt Xaver ja tusina muita toveria ja nämä olivat hänen paiskanneet lumihankeen, niin että hän oli vähällä tukehtua. Liittoutuneet olivat tunkeneet jääkappaleita ja lunta hänen vaatteittensa sisäpuolelle lämmintä ihoa vastaan, olivat kiskoneet kengät hänen jaloistaan ja täyttäneet ne lumella ja sen lisäksi oli Xaver asettunut hänen selkäänsä ja painanut hänen kasvonsa lumeen niin että hän ei voinut enää hengittää ja oli luullut siihen kuolevansa.
Ulrikki oli ponnistaen viimeiset voimansa onnistunut heittämään pois päältään kiusaajansa ja pitää hänet kiini.
Kun toiset lähtivät käpälämäkeen, sai Ulrikki purkaa raivonsa voudin poikaa vastaan ensin nyrkillään ja sitte raskaalla kengällään, joka oli hänen vieressään. Samalla kertaa tuli tuiskuna lumipalloja joka puolelta hänen ruumiiseensa ja kasvoihinsa; tämä kiihoitti hänen kiukkuansa ja niinpian kuin Xaver, joka oli hänen allansa, ei enää tehnyt vastarintaa, oli hän hypännyt pystyyn ja posket tulisena ja nyrkit koholla huutanut: "Malttakaapa vaan te pahanilkiset pojat! Tohtori tuolla Pyövelinmäellä tietää sanan, sen avulla hän teidät jok'ikisen muuttaa sammakoiksi ja rotiksi!"
Nämä sanat Xaver oli tarkoin pannut muistiin ja kertonut isälleen höystäen ne monella valheellisella lisäyksellä.
Apotti kuunteli aivan tyynenä voudin valituksia. Suuttunut isä hänen mielestään ei ollut mikään pätevä todistaja, mutta asia näytti hänestä kumminkin tarpeeksi tärkeältä, että hän kutsutti Ulrikin luoksensa ja alkoi kuulustella, vaikka munkkien kokous jo oli alkanut. Juutalainen oli tosiaan tyttärensä kanssa puhunut loitsusanasta, ja luostarikoulun oppilas oli sillä uhkaillut tovereitansa. Tutkinto voitiin siis alkaa.
Ulrikki vietiin takaisin rangaistushuoneeseen. Siellä hänellä oli tarjolla laihaa keittoa ja leipää, mutta hän ei koskenut kumpaankaan. Hän oli kyllästynyt ruokaan ja juomaan eikä työkään tahtonut sujua jouten istuessa.
Kello, jolla luostarin kaikki asukkaat kutsuttiin kokoon, kuului nyt toisella ajalla kuin tavallisesti ja kun tuli iltamessun aika, niin kulkusten kilinä houkutteli hänet ikkunasta katsomaan. Apotti ja isä Hieronymus puhelivat hiljaa voudin kanssa, joka valmistautui nousemaan rekeen.
He puhelivat hänestä, Ulrikista, ja tohtorista ja kaikki oppilaat olivat sitä ennen kutsutut kokoon todistamaan häntä vastaan. Ei kukaan ollut sitä hänelle sanonut, mutta hän tiesi sen kumminkin ja tohtorin tähden häntä vaivasi sellainen levottomuus, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
Hän ymmärsi nyt selvästi, että hän oli sekottanut opettajansa sanat ja metsävarkaan herjauspuheet ja pannut nämäkin Ruthin isän suuhun.
Hän tunsi olevansa petturi, valehtelija, kurja hunsvotti.
Hän tahtoi mennä apotin luo ja tälle tunnustaa kaikki, mutta ei kuitenkaan tohtinut ja niin kului tuntikausia kunnes iltamessun aika oli käsissä.
Kirkossa hän koetti rukoilla, vaan ei itsensä puolesta vaan tohtorin; mutta vaikka hän kuinka koetti, niin hän ei tuntenut hartautta, sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin tuomioistuinta ja ollessaan polvillaan kädet silmien edessä hän näki selvästi edessään juutalaisen ja itsensä tutkittavana raatihuoneessa.
Vihdoinkin iltamessu oli lopussa.
Hän nousi ylös. Aivan häntä vastapäätä oli suuri ristiinnaulitun kuva, ja Vapahtaja ristin päällä, joka muulloin pää kallellaan niin lempeästi ja kärsivänä katsoi maahan, näytti tänäpäivänä katsovan häneen samalla rankaisevana ja valittavana.
Makuuhuoneessa toverit häntä karttoivat kuin ruttotautista, mutta sitä hän tuskin huomasikaan.
Kuunvalo ja lumen heijastus tuli kirkkaasti valaisten akkunasta sisään; mutta hän halusi synkkää pimeyttä ja peitti päänsä tyynyihin.
Tornin kello löi kymmenen.
Hän nousi istualle ja kuunteli nukkuvien syvää hengitystä kummallakin puolellaan ja rottien nakertamista sänkyjen alla.
Hänen sydämmensä sykki yhä kiivaammin ja pelokkaammin, mutta äkkiä tuntui sydämmen sykkiminen taukoavan, sillä ääni oli hiljaa lausunut hänen nimensä.
"Ulrikki!" kuiskattiin hänelle vielä kerran, ja nuori kreivi, joka makasi viereisessä sängyssä, nousi ylös ja kumartui hänen puoleensa.
Ulrikki oli puhunut hänelle sanasta ja oli hänen kanssaan usein samoin kuin ennen Ruthin kanssa antautunut toivomuksien alalle. Nyt Filip hänelle kuiskasi:
"Nyt on tekeillä hyökkäys tohtoria vastaan. Apotti ja vouti on meitä kuulustellut niinkuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta. Mitä sanasta tiedän, sen pidän omana tietonani; sillä minun tulee juutalaista sääli; mutta Xaver, tuo salakavala ilkiö, on asian kääntänyt siksi, että sinä olit saanut sanan haltuusi; jo sitä ennen tuli hän luokseni ja ilmaisi, että hänen isänsä huomen aamuna varhain vangitsee juutalaisen ja että tämä sitte viedään piinapenkille. Ei ole vielä ratkaistu, tuleeko hän hirtettäväksi vai poltettavaksi. Mutta varmaan hän tulee tapettavaksi, sanoo Xaverin isä, ja Musta on siitä iloissaan.
"Silentium, turbatores!" (ääneti, häiritsijät); kuului vartioivan luostari-isän uninen ääni komentavan, jonka jälkeen molemmat pojat laskeusivat jälleen vuoteilleen ja pysyivät hiljaa.
Nuori herra oli pian taas nukkunut, mutta Ulrikki painoi päänsä vielä syvemmälle tyynyihin ja hän oli näkevinänsä sen ystävällisen miehen miettivät kasvot, jolta hän oli oppinut niin paljon ja saanut kokea niin suurta rakkautta. Sitte näyttäytyi hänen sielunsa silmien edessä mykkä vaimo ja hänestä tuntui kuin tämä olisi taputtanut häntä poskelle niinkuin niin usein ennenkin pehmoisella kädellään ja myöskin näki hän Ruthin, mutta tällä ei ollut yllä keltainen silkkileninki, vaan nukkavieru kulunut silkkinen puku ja tyttö itki painaen päänsä syliin.
Ulrikki voihki äänekkäästi. Kello löi yksitoista. Hän nousi ylös ja kuunteli ja kun kaikki oli hiljaa, pukeutui hän äänettömästi, otti kengät käteensä ja koetti avata päänpohjissa olevaa ikkunaa. Päivällä se oli ollut auki, mutta nyt olivat puitteet jäätyneet kiinni. Ulrikki ponnisti seinää vastaan ja kiskoi kaikin voimin, mutta akkuna kesti tempauksen toisensa jälkeen. Viimein se äkkiä antoi perää ja lensi auki. Silloin kuului hiljainen rasahdus ja narahdus, mutta vartioiva luostari-isä ei herännyt, vaan kuului hiljaa mutisevan unissaan.
Poika seisoi siinä hetkisen liikkumatonna ja hengitystään pidättäen, mutta sitten hän kapusi akkunalaudalle ja katseli ulos. Makuuhuone oli luostarin toisessa kerroksessa vallin yläpuolella, mutta tavattoman suuri leveä lumihanki oli suoja-muurin vieressä ja tämä rohkaisi Ulrikin mieltä.
Hän teki ristinmerkin hätäisesti, hiljaa hymisi hän: "Maria, rukoile puolestani!" sitte hän sulki silmänsä ja uskalsi hypätä.
Hänen korvissaan humahti ja kohahti, hänen äitinsä kuva suli yhteen kirjavana sekotuksena juutalaisen kuvan kanssa. Sitte hänet nielasi jäätikkö ja hänestä tuntui kuin sekä ruumis että sielu kohmettuisi. Mutta tämä tunne valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi, sitte hän rimpuili ylös lumihangesta, otti kengät jalkaansa ja lähti ikäänkuin susilauman ahdistamana laukkaamaan yön selkään, alas vuorenrinnettä, halki rotkotien, poikki mäenharjanteen ja viimein jokivartta myöten kaupunkiin ja Pyövelinmäelle.
Kahdeksas luku.
Voudin hevoset eivät olleet kulkeneet luostarin ja kaupunginportin välistä matkaa nopeammin kuin Ulrikkikaan.
Kun seppä hänen kolkutuksestaan oli herännyt unestaan ja tuntenut hänen äänensä, ymmärsi hän kohta, mistä oli kysymys ja kuunteli ääneti pojan tunnustuksia samalla kun hän yhtaikaa nopeasti, mutta varovasti kaivoi esiin kätketyt rahansa, täytti säkin tarpeellisimmilla tavaroilla, pisti vyönsä alle pienimmän moukarinsa ja kaatoi vettä kiiluvaan hiillokseen. Sitte hän sulki oven ja lähetti Ulrikin Hirsipuu-Markun luo, jonka kanssa hän jo oli tehnyt niitä näitä sopimuksia, sillä Ilveilijä-Kasperi, joka tyttäriensä kautta sai tietää enemmän kuin kukaan muu, oli eilen tullut hänen luoksensa kertomaan, että jotakin oli tekeillä juutalaista vastaan.
Aatami löysi tämän vielä hereillä työssä. Hän oli varuillaan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi, ja oli valmis lähtemään pakoon. Ei valituksen sanaa, ei yhtään levotonta liikettä ilmaissut vainotun suurta sieluntuskaa ja mestari tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän kuuli miten tohtori herätti vaimonsa ja lapsensa heidän unestaan.
Kovasti kauhistuneen mykän vaimon hätäisen voihkinan ja Ruthin äänekkään itkun ja uteliaat kysymykset voitti kuulumattomiksi vanhan Rahelin voivotusulina, kun tämä entistä enemmän huiveja käärittyinä pään ympäri syöksi sisään ja valittaen sekä toruen vieraalla kielellä kiiruusti haroi kokoon mitä eteen sattui. Hän oli raahannut mukaansa sisälle suuren arkun ja viskeli siihen kynttiläjalat, saviruukut jopa sakkipelinkin ja Ruthin vanhan nuken, jolta pää oli rikottu.
Kun kolmas tunti puoliyön jälkeen alkoi, oli tohtori valmis lähtöön.
Oven edustalla oli Hirsipuu-Markun reki, jonka eteen oli valjastettu hänen pieni hevosensa.
Se oli kummallinen elukka, ei juuri vasikkaa suurempi, laiha kuin vuohi ja sen lisäksi paikoittain karvanen, toisin paikoin karvaton niinkuin villakoira, joka luo takkunsa.
Seppä auttoi mykkää rekeen, tohtori asetti Ruthin hänen syliinsä, Ulrikki lohdutteli lasta, joka kyseli paljon, luvaten vastata sitte myöhemmin, mutta vanha Rahel ei tahtonut luopua kistusta ja saatiin töin tuskin istumaan rekeen.
"Tiedäthän, vuorien poikki, alas Reinjoen laaksoon, saman tekevä mihin", kuiskasi Costa Hirsipuu-Markulle.
Tämä kiiruhti pientä hevostaan ja vastasi kääntymättäkään israelilaisen puoleen, joka häntä oli puhutellut, vaan sepän puoleen, koska hän luuli tämän paremmin häntä ymmärtävän kuin kirjatoukka Costa. "Rotkotietä myöten kulkeminen ylöspäin, tekemättä mitään kierrosta, ei käy päinsä. Kreivin jahtikoirat heti löytäisivät jälkemme, jos ne usutetaan meitä etsimään. Ensin suurelle maantielle ja sitte Lautenhofin luona poikkeamme oikealle tielle. Huomenna on toripäivä. Silloin tulee jo aikaisin ihmisiä kylistä ja he kulkevat lumella niin että koirat kadottavat jälkemme. Jospa vaan sataisi lunta!"
Kun tultiin pajan kohdalle ojensi tohtori kätensä mestarille sanoen:
"Ei tämän edemmäksi, ystävä Aatami."
"Me seuraamme mukana, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Ajatelkaa toki — —" alkoi tohtori puhua, mutta seppä keskeytti puheen:
"Minä olen tarkoin ajatellut kaikkea. Poissa on poissa. Poika, ota säkki tohtorilta."
Ison ajan kuluessa ei vaihdettu sanaakaan.
Yö oli kylmä ja kirkas.
Miehet kulkivat kaikki kolme pehmeässä lumessa. Ei kuulunut muuta kuin reen jalaksien narinaa ja silloin tällöin mykän naisen hiljaista valitusta tai joku äänekkäämpi sana vanhuksen sopotuksesta itsekseen. Ruth oli nukkunut äitinsä syliin ja hengitti raskaasti.
Lautenhofin luona johti kapea tie vuoristoon kauvas metsään.
Jyrkemmissä vastamäissä miehet auttivat pientä hevosta, sillä lunta ulottui sen polvien yli ja hevonen köhi usein huiskuttaen päätään ylös ja alas ikäänkuin se olisi voita kirnunnut. Kerran kun elukkaparka sai ankaramman horkan kohtauksen, osotti Markku vehreätä villaliinaa, joka tammalla oli kaulassa, ja kuiskasi sepälle: "kaksikymmenvuotias ja horkka vielä lisäksi."
Pieni tammahevonen nyökki päätään hitaasti ja surkeasti ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "kyllä elämä sentään on kovaa, tästä kai tulee minun viimeinen rekireissuni."
Leveät kuusenoksat raskaan lumipainon alla roikkuivat uupuneina matkamiesten tiellä, joka paikassa puiden runkojen välillä helotti lumipeite yksitoikkoisen valkoisena, tien ohessa olevien tummien kallionlohkareiden huipuilla oli valkoset pehmosen lumen muodostamat sileät lakit, metsäpuro oli pitkin reunoja jäätynyt ja ainoastaan keskikohdalla valui vesi hitaasti kristallipintojen ja terävien jääpuikkojen välillä ja juoksi alas laaksoon.
Niin kauvan kuin kuu valaisi, kiilsi ja välkkyi kimaltelevia valoja lumen ja jään pinnalla; mutta sitte matkamiehillä ei ollut muuta valoa kuin kaikki peittävän lumihangen yksitoikkoinen kajastus.
"Jospa vaan sataisi lunta!" hoeskeli sysimies. Kuta korkeammalle tultiin, sitä syvempi oli lumihanki ja sitä tukalammaksi tuli siinä kahlaaminen.
Tohtorin vuoksi seppä useamman kerran komensi "seis!" ja silloin Costa meni reen luo kysymään: "Mikä nyt on?" taikka hän sanoi: "Kyllä kaiketi jo jatkamme?" Kun kaukaa kuului ketun räkytys, jos susi laski ulvovan äänen tai huhkain lensi puun latvoissa, niin kuului vanha Rahel myöskin päästävän rääkkyvän äänen ja toisetkin hypähtivät säikähtyen. Ainoastaan Markku kulki tyynenä ja antamatta narrata itseään pikku tammahevosensa pään kohdalla, sillä hän tunsi kaikki äänet metsässä. Aamupuolella tuli kovempi pakkanen. Ruth heräsi ja alkoi itkeä ja isä kysyi levotonna: "Milloinka seisatumme lepäämään?"
"Tuon mäen takana, kymmenkunta jousipyssyn ampumamatkan päässä täältä."
"Rohkeutta!" kuiskasi seppä. "Asettukaa rekeen, tohtori, me toiset lykkäämme."
Mutta Costa osotti läähättävää hevosta, ravisti päätänsä kieltävästi ja laahusti eteenpäin.
Kummallista kaaripyssyä lienee sala-ampuja käyttänyt, sillä toinen neljännestunti toisensa jälkeen kului eikä vieläkään oltu päästy mäen huipulle. Sen lisäksi alkoi yhä enemmän valjeta ja hiilenpolttaja käänteli päätänsä aina levottomammin, milloin ylöspäin, milloin sivulle. Taivas oli pilvessä, valo ylhäällä harmaa ja sakea, ja täynnä valkoista sumua. Lumi oli vielä häikäisevä, mutta se ei kiiltänyt eikä kimallellut enää, vaan lähellä ja kaukana se oli kiillottaman valkonen kuin liitu.
Ulrikki astui reen vieressä ja lykkäsi. Kun Ruth kuuli hänen ähkivän ja puhkivan, taputti hän pojan kättä, joka oli reen laitaa vastaan, ja tämä teki pojalle hyvää ja hän hymyili.
Kun jälleen seisahdus tapahtui, tällä kertaa mäen harjalla, niin Ulrikki huomasi, että sysimies vainusi ilmaa ja tuiski sieramiaan kuin koira. Ulrikki kysyi: "Mikä nyt on, Markku?"
Silloin sala-ampuja irvisti ja vastasi: "Minä vainuan lumisadetta."
Nyt kuljettiin alamäkeä ja kun oli matkaa jatkettu vähän, virkkoi sysimies: "Tuolla alhaalla Jörgin luona pääsemme katon alle ja te vaimoväki saatte lämmitellä takkavalkean ääressä."
Nämä olivat lohdullisia sanoja. He tulivat oikeaan aikaan, sillä ilma alkoi tulla täyteen suuria lumihiutaleita ja hiljainen tuuli ajoi lumen heidän silmilleen.
"Kas tuolla!" huudahti Ulrikki ja osotti sormellaan puusta rakennetun mökin lumista kattoa aivan heidän edessään avonaisella paikalla metsänreunassa.
Kaikkien ulkomuoto tuli jälleen vilkkaaksi; Markku vaan ravisti päätään arveluttavasti ja murisi:
"Ei mitään savua, ei koiran haukuntaa, mökki on tyhjillään, Jörg on poissa. Helluntaina — montakohan vuotta siitä nyt mahtaa olla? Pojat olivat jo lähteneet tukkeja lauttaamaan — silloin hän vielä oli täällä."
Ajanlasku ei näyttänyt olevan sysimiehen vahva puoli. Tyhjä hökkeli, avoimet ikkuna-aukot lahonneissa seinissä ja reijät katossa, joista oli tunkenut joukottain lunta tuon asumattoman mökin ainoaan huoneeseen, osottivat selvästi, ettei kukaan ihminen moneen vuoteen ollut täällä suojaa hakenut.
Vanha Rahel päästi uuden valitusvirren katsahtaen tähän majataloon. Mutta kun miehet niin hyvin kuin oli mahdollista, olivat raivanneet pois lumen, ja panneet kuusen oksia reikien peitteeksi katolle, kun Aatami oli sytyttänyt valkean takkaan ja säkit sekä peitteet oli tuotu reestä ja asetettu kuivalle paikalle naisille istuimiksi, silloin alkoi tuntua mieli rohkeammalta ja kenenkään kehottamatta Rahel laahusteli tulisijan luo ja asetti lumella täytetyn padan tulelle.
Markku oli sanonut hevosensa tarvitsevan pari tuntia levätä, sitte jatkettaisiin matkaa ja ennen yön tuloa kyllä päästäisiin myllärin luo. Siellä tavattaisiin hyväntahtoista väkeä, sillä Jäcklein oli ollut mukana "talonpoikain" seassa.
Lumesta sulatettu vesi kiehui, tohtori ja hänen vaimonsa lepäsivät,Ulrikki ja Ruth pitivät sepän halkasemia puita tulen päällä kuivamassa.Silloin kuului äkisti mökin ulkopuolella sydäntä vihlaseva tuskanhuuto.
Reen vieressä oli pitkänään maassa Nikkel, pikku hevonen, ja oikasi suoraksi koukkuiset säärensä. Hevosen vieressä oli Markku pitäen hevosen paksua päätä sylissään ja puhalteli kierolla suullaan sen sieramiin. Hetkisen kuluttua avasi hevonen suunsa, niin että sen keltaset hampaat näkyivät ja pisti ulos velton, sinertävän näköisen kielensä ikäänkuin nuollakseen isäntäänsä. Sitte raskas pää pudota retkahti sivulle, kuolemaisillaan olevan elukan silmät tunkeutuivat kuopistaan, sääret jäykistyivät ja hevonen oli nyt ihan hengetön ja reki ojensi aisat suotta ilmaan niinkuin nälkäinen, yksin jäänyt linnunpoika nokkansa.
Nyt ei enää ollut mahdollista jatkaa matkaa. Siinä istuivat naiset väristen savuisessa majassa, korventuivat tulen ääressä ja palelivat kun kylmä tuulenhenki heihin sattui, ja Ruth itki pikku hevosparkaa ja Markku istui kerrassaan masentuneena vanhan ystävänsä jähmettyneen ruumiin päällä eikä ajatellut mitään, kaikista vähimmän lunta, joka hänet teki mylläriä valkoisemmaksi, jonka luokse hän oli aikonut illalla mennä yöksi. Tohtori katseli äänettömässä epätoivossa puhumatonta vaimoaan, joka istui kädet ristissä hiljaiseen hartaaseen rukoukseen vaipuneena. Seppä painoi käden otsaansa, turhaan miettien miten olisi meneteltävä, kunnes päätä rupesi pakottamaan paljosta miettimisestä. Kaukana kuului nälkäisen suden ulvominen ja musta korppi laskeusi lumesta valkoselle puunoksalle liki hevosta, katsellen ahnailla silmillä lumeen haudattua raatoa.
Apotti istui sillä välin komeassa hyvin lämmitetyssä työhuoneessaan, jossa oli heikko hyvähajuinen tuoksu, ja katseli vuoroin pystyvalkeaa, joka paloi kauniissa marmorikamiinissa, vuoroin voutia, joka oli tuonut kummallisia uutisia.
Valkoisesta villakankaasta tehty aamupuku verhosi pehmoisesta hengellisen ylimyksen komeaa vartaloa. Hänen vieressään oli vertailun vuoksi kaksi käsikirjotusta hänen lempikirjoistansa Theokritoksen Idylleistä, joita hän huviksensa, silloin kun virkatoimilta oli loma-aikaa, käänsi latinaksi runomuotoon, saadakseen toimeen jotakin parempaa kuin Eoban Hessen käännös oli.
Vouti oli kamiinin ääressä. Hän oli keskikokoinen tanakka mies, jolla oli suuri pää ja korkeat ikäänkuin puusta veistetyt älykkäät kasvonpiirteet. Hän oli kokeneimpia lainoppineita koko maassa ja hänen paksuilta huuliltaan sujui puhe niin tasaisesti ja tarkoin sommitellussa muodossa, kuin jos jokainen ajatus hänen kekseliäässä päässään olisi ilmestynyt mailmaan komeasti varustettuna kannussaappaat jalassa.
Huoneen kaukaisimmassa sopessa seisoi voudin apulainen, pieni mies, jolla oli pää kuin aurinko ja sääret kuin kapeat kuun sakarat ja odotti herransa viittausta, sillä hänellä oli kainalossaan lyhykäisten käsivarsien alla kaksi salkkua täpötäynnä tärkeitä asiapapereita.
"Hän on siis kotoisin Portugalista ja on pitänyt väärää nimeä?"
Tällaisen loppupäätöksen teki apotti siitä mitä vouti oli ilmoittanut.
"Lopez hänen nimensä on, eikä Costa, sen todistavat nämä paperit", virkkoi toinen. "Anna tänne salkku, kelpo mieheni! Tohtorin diploomi on ruskeassa salkussa." Vouti ojensi hengelliselle herralle pergamentti-kirjan. Sen luettuaan tämä lausui päättävästi:
"Siinä juutalaisessa on enemmän kuin luulimme. Sellaisiaylistyslauseita annetaan Coimbran yliopistossa vaan harvoin.Lieneväthän teillä tohtorin kirjat hyvässä tallessa, herra Conrad?Huomenna minä tahdon niitä katsella."
"Ne ovat teidän käytettävänänne. Nämä paperit —"
"Antaa niiden olla."
"Niitäkin paitse löytyy tarpeeksi asti raskauttavia seikkoja", sanoi vouti. "Kaupungin kirjurimme, joka tosin ei ole mikään oppinut mies, mutta jolla on, kuten tiedätte, suuri kokemus, on samaa mieltä kuin minäkin. Ainoastaan se, jolla on syy peljätä lakia", jatkoi hän tekeytyen juhlalliseksi, "vääristää nimensä; ainoastaan se, joka itsensä tietää syylliseksi, karttaa tuomaria."
Hieno hymy, jossa oli vähän katkeruuttakin, näkyi apotin huulilla, sillä hän ajatteli kidutustutkintoa ja raatihuoneen kidutushuonetta, ja nyt hän tohtorissa ei nähnyt enää pelkkää juutalaista, vaan huomasi hänen olevan myös humanistin ja oppitoverin.
Hän vilkasi taas diploomiin ja sillävälin kuin vouti jatkoi esittelyjään, oikasi hän itsensä yhä enemmän nojatuolissa ja katseli lattiaan miettivästi. Äkkiä hän ikäänkuin ilmestyksen saatuaan kosketti hiljaa korkeata otsaansa hyppysillään ja odottamatta keskeyttäen innokkaan puhujan pakinan sanoi:
"Isä Anselm tuli viisi vuotta takaperin luoksemme Portosta ja tunsi siellä kaikki, jotka osasivat kreikan kieltä. Käy mies hyvä, sanomaan, että kirjastonhoitajamme tulee tänne."
Voudin apulainen meni, ja heti sen jälkeen ilmestyi isä Anselm.
Tieto Ulrikin katoamisesta ja juutalaisen paosta oli levinnyt luostarissa. Siitä puhuttiin miehestä mieheen kirkon kuorissa, koulussa, tallissa ja ruokakeittiössä; ainoastaan isä Anselm ei ollut kuullut mitään koko jutusta, vaikka hän jo ennen päivän nousua oli ollut työskentelemässä kirjastossa ja vaikka sielläkin kyllä innokkaasti oli juteltu tuosta harmillisesta tapauksesta.
Selvästi huomasi isä Anselmista, joka jo alkoi vanheta, että hän, lukuun ottamatta käsikirjoituksia ja painotuotteita, vähän välitti siitä, mitä mailmassa tapahtui. Hänen pitkä kapea päänsä liittyi laihaan ohueen kaulaan, joka ei ollut pystyssä, vaan ikäänkuin oksa puunrungosta kasvoi esiin hartioiden välistä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyjä täynnä niinkuin hohkakivi; mutta suuret, älykkäät silmät antoivat ränstyneille kasvoille miellyttävän ulkonäön ja arvokkuutta.
Alussa hän välinpitämättömästi kuunteli apotin kertomusta, mutta heti kun juutalaisen nimi oli mainittu ja hän oli lukenut läpi diploomin niin pikaisesti kuin jos hän yhdellä ainoalla silmäyksellä olisi kyennyt ottamaan selkoa kymmenen rivin sisällyksestä, niin hän virkkoi vilkkaasti:
"Lopez, tohtori Lopez on ollut täällä? Ja siitä ei ole meillä ollut tietoa, emmekä ole kysynyt hänen neuvoansa! Missä hän on? Mitä on tekeillä häntä vastaan?"
Kun hän oli saanut tietää, että juutalainen oli paennut ja kun apotti oli käskenyt hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi tohtorista, kokosi hän ajatuksensa ja alkoi alakuloisella äänellä:
"Jaa, jaa, se mies teki pahan rikoksen. Hän on Herramme edessä paha syntinen. Tiedätte kai mihin rikokseen vikapääksi hän on itsensä tehnyt?"
"Me tiedämme kaikki tyyni", huudahti vouti innokkaasti ja merkillisellä tavalla silmää vilkuttaen koki hän nähdä apotin silmät. Sitte hän ikäänkuin rehellisesti valittaen rikoksellista, hyvin onnistuneella teeskentelyllä jatkoi: "Mutta kuinka tuo korkeasti oppinut mies tuli tehneeksi sellaisen rikoksen?"
Maallikko-tuomarin kavaluus oli apotille vastoinmielinen, muttaAnselmin sanoja oli mahdoton enää peruuttaa, ja koska apotti itsehalusi kuulla enemmän tohtorin elämänvaiheista, niin hän kehottiAnselmia puhumaan, mitä hän tästä tiesi.
Lyhyellä kuivakiskoisella tavalla, mutta samalla kertaa niin lämpimästi, ettei apotti koskaan ennen ollut sellaista hänessä huomannut, kertoi kirjastonhoitaja nyt tohtorin suuresta opista ja terävä-järkisyydestä. Hän mainitsi, että tohtorin isä tosin oli juutalainen, mutta kuitenkin tavallaan ylhäinen mies, joka oli ystävällisissä suhteissa moniin jalosukuisiin perheisiin, sillä kuningas Emanuelin hallitukseen asti, joka hallitsija vainosi juutalaisia, olivat he olleet Portugalissa korkeassa arvossa ja oli tuskin ollut mitään eroa juutalaisten ja kristittyjen välillä. Kun juutalaiset karkotettiin maasta, sallittiin muutamain enemmän suosittujen heidän joukostaan jäädä jälelle ja niiden joukossa myöskin kunnianarvoisa Rodrigo, tohtorin isä, joka oli kuninkaan henkilääkäri ja nautti suurta kunnioitusta hänen puoleltaan. Lopez oli Coimbrassa saavuttanut korkeimmat kunnianarvot, mutta hän ei ollut antautunut lääketieteen alalle, niinkuin isä, vaan harjotti humanistisia opinnoita.
"Toimeentuloansa", jatkoi luostari-isä puhuen verkalleen ja miettivästi sekä toistaen loppuosan jokaisesta lauseesta ikäänkuin hän olisi ollut aikeissa vertailla kahta eri käsikirjotusta, "ei Lopezin tarvinnut ajatella, sillä Rodrigo oli Porton kaupungin rikkaimpien joukossa. Hänen poikansa Lopez oli rikas ystävistä, sangen rikas, sillä niihin kuuluivat kaikki, jotka antoivat arvoa tieteelle. Kristittyjenkin joukossa oli hänellä ystäviä, sangen paljon ystäviä. Meidän seassamme, se on kirjastossamme, meidän seassamme on hän myös saavuttanut suurta kunnioitusta. Minun on häntä kiittäminen monesta neuvosta, monesta hyvästä avusta, minä tarkotan auttamisesta selityksillä kirjoista, joita oli vaikea saada ja vaikeasti ymmärrettävistä paikoista. Kun hän lakkasi käymästä luonamme, kaipasin minä häntä suuresti. Minä en ole utelias; vai luuletteko minua uteliaaksi? En ole utelias, mutta en kuitenkaan voinut olla kyselemättä hänestä. Silloin sain kuulla pahoja asioita, varsin pahoja asioita. Nainen on ollut syynä kaikkeen, tietysti taas nainen. Oli kauppias Flanderista, kristitty, joka oli asettunut asumaan Portossa. Tohtorin isä seurusteli usein hänen luonaan — — — Mutta tämän kaiketi jo ennestään tiedätte?"
"Tietysti, tietysti!" huudahti vouti. "Mutta kertokaa te eteenpäin."
"Vanha tohtori Rodrigo oli siis alankomaalaisen kauppiaan kotilääkäri ja oli kuolinvuoteella ummistanut hänen silmänsä. Kauppias jätti jälkeensä orporaukan lapsen, ja lapsi oli tyttölapsi. Heillä ei Portossa ollut yhtään sukulaista, ei ainoatakaan. Ne, jotka — tarkoitan nuoria tohtoreita ja maistereita, jotka olivat hänet nähneet — väittivät, että hän oli hyvin ihana kasvoiltaan nähdä, sangen miellyttävä. Mutta ei siitä syystä, vaan koska hän oli orpo ja yksin mailmassa, otti lääkäri lapsen, tytön piti sanoakseni — —"
"Ja kasvatti hänet juutalaiseksi —", keskeytti vouti hänen puheensa tutkivasti katsellen.
"Juutalaiseksiko?" vastasi luostari-isä suuttuneena. "Kuka sitä on sanonut? Ei suinkaan! Kristitty leskivaimo kasvatti hänet Rodrigon maatalossa, ei kaupungissa. Siellä nuori tohtori tultuaan kotiin Coimbrasta näki tytön useamman kerran, varmaankin useammin kuin hänelle oli hyödyllistä. Paholainen sekautui asiaan. Minä tiedän myöskin, miten se tapahtui, kun he menivät naimisiin, niin, kyllä minä sen tiedän. He vannoivat toisilleen uskollisuutta yhden juutalaisen ja kahden kristityn todistajan läsnäollessa, ja vaihettivat sormuksia, he vaihettivat sormuksia aivan niinkuin kristillisissä vihkiäisissä. Mies jäi juutalaiseksi, nainen kristityksi. Miehellä oli aikomus muuttaa hänen kanssaan Alankomaille, mutta yksi todistajista petti heidät, ilmiantamalla heidät pyhälle inkvisitsioonille. Se sekautui pian asiaan, luonnollisesti, sillä siellä se sekautuu kaikkeen, ja tässä tapauksessahan oli asiaan sekautuminen välttämätön, jopa kristityn velvollisuus. Nuori vaimo otettiin kiinni seuraajanaisen kanssa kadulla, ja vietiin vankeuteen ja kidutuspenkillä hän menetti puhekykynsä, menetti sen tykkänään. Vanha tohtori Rodrigo ja hänen poikansa Lopez saivat ajoissa varotuksen ja pysyivät tarkoin piilossa. Kamariherra de Sa, naisen eno, — vai lieneekö ollut ehkä vaan hänen orpanansa? yhtäkaikki, de Sa toimitti, että nainen sai jälleen vapautensa ja sitte he pakenivat Ranskaan, luulen ma, kaikki kolme, isä, poika ja tämän vaimo — —. Ei, täällähän ne taitavat ollakin — —"
"Siinähän se nyt nähdään!" tokasi vouti keskeyttäen luostari-isän puheen ja vilkasi ilkkuen hengellisen ylimyksen silmiin. "Vanha käytännön mies aavistaa rikokset aivan kuin lehtisammakko sateen. Kas nyt vasta minä taidan sanoa, että olemme saaneet hänet kiikkiin, ja suurin rangaistus on kuitenkin liiankin pieni hänelle. Tästä tulee verraton rangaistus, jotain merkillistä, ylösrakentavaista, suuremmoista. Te olette, arvoisa isä, antanut minulle tärkeitä tietoja, ja minä kiitän teitä."