"Te ette siis tienneet mitään?" sanoi hämmästyneenä kirjastonhoitaja ja samalla kun hän kohotti kaulansa pystympään kuin tavallista, paisui keskellä hänen otsaansa suoni korkealle.
"Emme tienneet, Anselm!" vastasi apotti; "mutta teidän velvollisuutenne oli puhua samoin kuin minun, sen pahempi, oli velvollisuuteni teitä kuunnella. Kokouksen jälkeen tulkaa jälleen luokseni, minulla on teille puhumista."
Kirjastonhoitaja kumarsi ääneti ja kylmällä ylpeydellä ja silmääkään kääntämättä voutiin, hän ei mennyt takaisin kirjojensa ääreen, vaan koppiinsa. Siellä hän kauvan edestakaisin astuskeli, tuskallisesti mutisten Lopezin nimen, löi kädellään suutansa vastaan, painoi nyrkit otsaansa ja heittäytyi polvillensa rukoillaksensa ristiinnaulitun laupiaan ja armollisen Vapahtajan kuvan edessä juutalaisen puolesta.
Kun munkki oli lähtenyt huoneesta, huudahti vouti:
"Mikä aavistamaton apu! Mikä joukko rikoksia onkaan tullut tietoomme. Ensin pienet! Hän ei ole koskaan kantanut juutalaisen merkkiä ja on pitänyt kristittyjä itseään palvelemassa, sillä Kasperin tytöt olivat usein hänen talossaan ompelemassa. Hänen talossaan löydettiin miekka, ja juutalainen, joka kantaa asetta, luopuu esivallan avusta, koska hän käyttää omaa apuansa. Vihdoin tiedämme, että Lopez käytti väärää nimeä. Sitte tulevat suuret rikokset. Niitä on neljää laatua. Hän on käyttänyt taikoja noita-sanoilla; hän on koettanut turmella kristittyä poikaa harha-opeilla, hän on vietellyt kristityn naisen avioliittoon ja hän on — parhaan syytöksen säästän viimeiseksi — kasvattanut tytön, joka on syntynyt kristitystä vaimosta, tarkoitan hänen omaa vaimoaan, juutalaiseksi."
"Onko hän kasvattanut lapsensa juutalaiseksi? Tiedättekö te sen varmaan?" kyseli apotti.
"Tytöllä on juutalainen nimi Ruth. Mitä olen esiin tuonut, on pelkkiä selvästi todistettuja kuoleman rangaistuksen ansainneita rikoksia. Te olette, korkeasti kunnioitettava herra, suuresti oppinut humanisti, mutta kyllä minäkin tunnen klassillisten kirjailijain teokset. Johan keisari Constantius määräsi kuoleman rangaistuksen avioliitosta juutalaisen ja kristityn välillä. Minä näytän teille sen kohdan."
Niitä syytöksiä, joista juutalaista syytettiin, apotti tosin piti vaikeina rikoksina, joista ei voitu armoa antaa, mutta hän ajatteli ainoastaan pelkkää rikosta ja häntä harmitti nähdä, että voudin kiihko kääntyi yksinomaan onnetonta syyllistä kohtaan. Sentähden hän nousi seisoalle ja sanoi ylpeän kylmäkiskoisesti: "No tehkää sitte mitä velvollisuutenne vaatii."
"Siihen saatte luottaa. Huomenna tai ylihuomenna pyydystämme hänet ja hänen perheensä. Kaupungin kirjuri on myös täynnä intoa. Lapselle emme voi mitään tehdä, mutta se on otettava pois juutalaiselta ja kasvatettava kristityn tavalla. Siihen olisi meillä oikeus vaikka molemmatkin vanhemmista olisivat israelilaisia. Tunnettehan tapauksen Freiburgissa. Suuri Ulrik Zasius, ei sen vähempi mies, on määrännyt, että juutalaislapsen saa kastaa kristinuskoon vaikka oman isänsä selän takana. Rohkenen pyytää teitä lähettämään lauvantaina isä Anselmia todistajaksi raatihuoneeseen."
"Kyllä, kyllä", lausui apotti, mutta niin vähäisellä kiihkolla, ettei se voinut olla kummastuttamatta virkamiestä, "ottakaa siis juutalainen vangiksi. Mutta te ette saa häntä tappaa. Ja vielä yksi asia, minä tahdon nähdä tohtorin ja puhella hänen kanssaan, ennenkun te panette hänen kidutuslavalle."
"Ylihuomenna minä hänet tuon teidän luoksenne."
"Voi niitä Nyrnbergiläisiä, niitä Nyrnbergiläisiä!" vastasi apotti olkapäitään kohauttaen.
"Mitä tarkoitatte?"
"He eivät vedä ketään hirsipuuhun, ennenkun ovat saaneet hänet käsiinsä."
Vouti piti näitä sanoja kehotuksena kaikin voimin ajamaan takaa juutalaista ja hän vastasi innokkaasti: "Me saamme hänet, me saamme hänet, kunnioitettava herra, se on ihan varma. He ovat lumessa kiinni kuin satimessa. Kaupungin palvelijat ovat etsimässä pitkin koko maantietä; minä pestaan liikkeelle myöskin teidän ja omat metsänvartijamme ja asetan ne Frohlingenin kreivin johdettaviksi. Hänen velvollisuutensa on avustaa meitä. Mitä he asepoikiensa, knaappiensa, ajajiensa ja metsäkoiriensa avulla eivät saa kiinni, sitä ei metsässä olekkaan. Teidän siunauksenne, kunnianarvoisa isä, nyt ei saa laskea aikaa kulumaan hukkaan."
Apotti jäi yksin.
Hän katseli miettivästi kamiinissa hehkuvaa lämmitystä ja itsekseen hän uudisti kaikki mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut.
Hänen vilkas mielikuvituksensa osotti hänelle vaatimattoman, korkeasti oppineen miehen, joka hiljaisessa yksinäisyydessä oli viettänyt monta vuotta ahkerasti harjottaen humanistisia opinnoita ja silloin apotin mieleen hiipi hiukan kateuden tunnetta. Sillä kuinka harvoin hän itse sai häiritsemättä ja keskeyttämättä antautua tieteellisille toimille, jotka yksistään häntä voivat tyydyttää.
Hän kiukutteli itselleen, että hän niin vähän kykeni suuttumaan rikokselliselle, joka oli ansainnut kuoleman rangaistuksen, ja hän nuhteli itseään välinpitämättömyydestä. Mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että juutalainen oli tehnyt syntiä rakkauden tähden, ja että joka paljon on rakastanut, hänelle paljo pitää anteeksi annettaman. Viimein hänen mielestään näytti melkein kallisarvoiselta lahjalta, että hänen sallittiin tulla tuntemaan oppinut tohtori Coimbran yliopistosta. Toimekas kaupungin vouti ei vielä koskaan ollut hänen mielestään näyttänyt niin vastoinmieliseltä; ja kun hän johti mieleensä, miten tuo juonikas mies hänen läsnä-ollessaan oli kavaluudella voittanut isä Anselm-paran, niin hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän itse olisi tehnyt itsensä syylliseksi johonkin inhottavaan tekoon. Ja kumminkin — — kuitenkaan ei voitu juutalaista pelastaa ja hän oli ansainnut sen, mikä häntä uhkasi!
Muuan munkki kutsui apottia, mutta tämä ei häntä seurannut, vaan antoi käskyn, että hän tahtoi olla yksinänsä tunnin ajan.
Hän otti vihkon, jota hän nimitti sielun peiliksensä, ja johon hän "ripitystä varten" tavallisesti kirjotteli muistoon yhtä ja toista, josta hän tahtoi tulla selville itsensä kanssa. Tänään hän siihen kirjotti:
"Pitäisi olla velvollisuus vihata juutalaista ja rikoksen tekijää ja innokkaasti vainota kaikkea, mitä pyhä kirkko tuomitsee, minä en vielä sitä kykene tekemään. Mitä miehiä ovatkaan vouti, isä Anselm ja tuo oppinut tohtori! Ensimäinen on halpamielinen ja perehtynyt ainoastaan siihen ahtaaseen mailmaan, jonka hän tuntee ja jossa hän elää; toiset ovat saaneet suuret Jumalan antamat lahjat, ovat täynnä tietoja, ovat valtiaita ajatuksen avarassa valtakunnassa. Ja edellinen kavaluudella voittaa jälkimäiset, ja nämä hänen rinnallaan osottavat itsensä oikein lapsiksi! Kuinka Anselm menettelikään hänen edessään! Petetty lapsi oli suuri; älykäs oli pieni. Mitä ihmiset sanovat viisaudeksi, on vaan lahjakkaisuutta tekemään vähäpätöistä tässä elämässä; yksinkertaisuus on omituista todellakin suurelle ihmiselle, sillä vähäpätöinen on hänelle liian pientä ja hänen silmänsä eivät lue pölyhiukkasia, vaan kohoavat ylöspäin ja ovat osalliset äärettömyydestä, joka avautuu edessämme. Jesus Kristus oli lempeä kuin lapsi ja rakasti lapsia, hän oli Jumalan poika ja antautui ihmisten käsiin. Suurin kaikista suurista ei ollut mikään viisas. 'Autuaat ovat yksinkertaiset', sanoi hän. Nämä sanat minä kyllä ymmärrän. Yksinkertainen on se, jonka sielu on vaan yhden kerran käännetty, sileä ja kirkas kuin peili; ja yksinkertaisia olivat suurimmat viisaat ja ylevämielisimmät ihmiset, jotka olen tullut tuntemaan elämässä ja mailman historiassa. Älyä ja kavaluutta saavuttaa elukkakin, viisaus on ylevämielisten ymmärrys. Meidän tulee kaikkien seurata Vapahtajaa ja se meistä, joka itsessään yhdistää viisauden ja yksinkertaisuuden, on häntä lähinnä."
Yhdeksäs luku.
Hirsipuu-Markku oli lähtenyt tiedustelemaan, tällä kertaa iloisempana mieleltään, sillä tohtori oli hänelle palkinnut sen vahingon, minkä hän oli kärsinyt hevosluuskan kuoleman kautta. Päivällisen aikaan oli tiedustelija tullut takaisin tuoden hyviä uutisia.
Muuan tukin mittaaja, jonka hän oli kohdannut maantiellä, oli hänelle ilmottanut missä sysimies Jörg asusteli.
Kaikki olivat lähtöön valmiit. Ainoastaan vanha Rahel ei tahtonut suostua lähtemään eteenpäin. Hän istui kivellä mökin ulkopuolella, sillä savu tuossa ahtaassa huoneessa oli vähällä tukehuttaa hänet. Näytti siltä kuin pelko ja levottomuus olisi häneltä vienyt järjen, sillä hän katsoa tuijotti eteensä hurjistunein silmin ja hampaat kalisten ja lumesta, jota hän luultavasti piti jauhoina, koki hän leipoa kakkuja ja vääntää simaleivoksia. Hän ei pitänyt lukua tohtorin puheista eikä tämän vaimon viittauksista ja kun tohtori tarttui häneen saadakseen hänet nousemaan pystyyn, niin hän parkasi oikean hätähuudon. Viimein sepän onnistui saada hänet istumaan rekeen ja nyt matkaa jatkettiin.
Aatami oli asettunut valjaisiin reen eteen, Markku tuli ja meni ja lykkäsi myöskin kun tarvittiin. Mykkä astua tuppuroitsi miehensä vieressä lumihangessa. "Vaimo parkani!" sanoi tämä kerran. Silloin vaimo likisti hänen käsivarttaan likemmäksi itseään ja katsahti häneen sellaisella katseella kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Eihän minulta mitään puutu kun vaan sinä olet luonani."
Niin, hän nautti miehensä läsnäolosta aivan kuin jostakin onnellisesta sallimuksen suosiosta, mutta silloin tällöin vaan, silmänräpäyksen verran, sillä hän ei voinut voittaa pelkoansa vainoojain tähden ja kauhistustaan epätietoisen rauhattoman tulevaisuuden vuoksi.
Jokainen hetki voi tuottaa vankeutta miehelle ja heille kaikille ja jos saataisiin selville, jos tulisi tietyksi kuka hänen miehensä, kuka Elisabet oli — — —
Ulrikki ja Ruth kulkivat matkueen viimeisessä päässä ja puhelivat vaan vähän.
Ensin kuljettiin ylämäkeä vieläkin kerran, sitte alamäkeä. Oli jo kauan aikaa sitte tauonnut lunta satamasta ja kuta alemmaksi laaksoon tultiin, sitä ohuemmaksi tuli lumi maassa.
Oli tällä tavoin kuljettu pari tuntia ja silloin lapsi uupui; tyttö seisattui silmät vetisinä katsellen apua saadakseen. Tämän näki hiilenpolttaja ja mörisi:
"Tule tänne tyttö repakko, niin nostan sinut rekeen."
"Ei, kyllä minä hänet kannan!" keskeytti Ulrikki innokkaasti ja Ruth huudahti: "niin sinä, kanna sinä minua!"
Silloin Markku otti tytön vyötäisiltä kiinni, nosti hänet korkealle ja asetti hänet pojan syliin. Tyttö pani käsivartensa pojan kaulaan ja kun tämä hänet kantoi rekeen, laski hän kylmän ilman tähden raikkaan poskensa pojan poskea vastaan. Tämä pojasta tuntui mieluisalta ja hän ajatteli, että hän oli kauan ollut tytöstä erillään ja että oli suloista kun tyttö oli taas hänellä seurassaan.
Hänen sydämmensä avautui selkiseljälleen ja hän ajatteli, että hän kuitenkin piti Ruthia rakkaampana kuin kaikkea muuta tässä mailmassa ja hän likisti tyttöä lähemmäksi ikäänkuin näkymätön käsi jo olisi kurottanut uudelleen ottamaan hänet pois häneltä.
Tytön pienet, hienot, somat kasvot eivät tänäpäivänä olleet kalpeat, vaan ruusunpunaset ja kukoistavaiset pitkän kävelyn jälkeen raittiissa talvi-ilmassa ja hän oli hyvillään, että Ulrikki häntä piti niin lujasti ja sentähden hän painoi poskensa hänen poskeansa vastaan, irroitti käsivartensa hänen kaulastaan, taputteli hyväillen häntä kasvoihin kylmällä kourallaan ja sanoi:
"Olet sinä Ulrikki sentään oikein kiltti! Minä pidän sinusta niin paljon!"
Tämä hänestä kuului niin hellältä ja sydämelliseltä, että hän tunsi sydämensä heltyvän, sillä siitä saakka kuin hänen äitinsä oli mennyt tiehensä, ei kukaan ollut häntä puhutellut sillä tavoin.
Hän tunsi itsensä iloiseksi ja väkeväksi, ja Ruth ei ollut ollenkaan raskas kantaa, ja kun tyttö uudelleen laski kätensä hänen kaulaansa, sanoi poika: "Minä tahtoisin aina sinua kantaa tällä tavoin."
Tyttö vaan nyökkäsi hiljaa ikäänkuin tämä pojan toivomus olisi häntä miellyttänyt; poika jatkoi: "luostarissa ei ollut ketään joka minusta olisi oikein pitänyt, sillä myöskin Lips — — — niin, olihan hän kreivi. Mutta sinusta kaikki pitävät. Et sinä tiedä miltä tuntuu, kun on aivan yksin ja täytyy puolustautua kaikkia vastaan. Luostarissa minä usein toivoin, että olisin ollut maan mustassa mullassa, nyt en tahdo kuolla ja me jäämme yhteen teidän kanssanne, sen on isä sanonut. Ja nyt olo tulee entiselleen, enkä minä tahdo lukea latinaa enempää, vaan rupean maalariksi taikka taidesepäksi, taikkapa miksi hyvänsä muuksi, kunhan vaan minun ei tarvitse jättää teitä jälleen."
Hän tunsi nyt, kuinka Ruth nosti päänsä ja kuinka tytön pehmeät huulet koskettivat hänen otsaansa aivan silmien yläpuolelle ja nyt poika antoi käsivarsiensa, jotka tyttöä kannattivat, vaipua vähän ja suuteli hänen suutaan ja sanoi: "Nyt tuntuu ihan kuin minulla taas olisi oma äitikulta jälleen."
"Niinkö sinusta tosiaan tuntuu?" kysyi Ruth säteilevin silmin. "Laske minut maahan. Nyt minä tunnen itseni väkeväksi taas ja tahdon juosta."
Näin puhuessaan tyttö liukui alas maahan ja poika jätti hänet irti.
Tyttö astui taas reippaasti hänen sivullaan ja pojan täytyi puhua pahoista pojista luostarissa, kreivi Lipsistä, kuvista ja munkeista ja pakomatkastaan, kunnes viimein iltahämärässä tultiin perille.
Sysimies Jörg otti vastaan pakolaiset ja avasi heille tupansa, mutta ainoastaan lähteäksensä itse matkoihinsa; sillä hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän pakolaisille antoi suojaa eikä esivaltaa vastaan tekeminen hänen mieltään haitannut; mutta jos karkurit saataisiin kiinni, niin hän ei tahtonut olla saapuvilla. Hän otti sentähden vastaan Aatamin tarjooman guldenin ja meni kylään.
Mökissä oli vaan yksi tulisija ja kaksi huonetta, toinen suuri, toinen pieni, sillä kesä-aikaan oli sysien polttajalla tavallisesti vaimo ja lapset luonansa täällä metsässä. Matkamiehet tarvitsivat levätä ja saada jotain virkistävää ja kumpaakin he olisivat täällä saaneet, jollei pelko olisi tehnyt ravintoa katkeraksi ja karkoittanut unta väsyneistä silmistä.
Jörgin piti seuraavana aamuna varhain palajaman tuoden hevosen ja ajoneuvot. Siitä oli suuri lohdutus.
Myöskin vanha Rahel oli toipunut ja nyt hän oli vaipunut sikeään uneen.
Lapset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja sydänyön aikana mykkäkin oli nukuksissa.
Markku makasi tulisijan vieressä ja hänen kierosta suustaan kuului kummallinen kuorsaaminen, ihan kuin viimeinen ääni urkujen pillistä, josta puhallus on lopussa. Kun kaikki muut jo olivat nukkuneet useita tunteja, istuivat tohtori ja seppä edelleen olkisäkin päällä vakavaan keskusteluun syventyneinä.
Lopez oli ystävällensä kertonut onnensa ja onnettomuuksiensa historian ja lopetti sanoen:
"Nyt siis tiedätte keitä me olemme ja miksi olemme jättäneet isänmaamme. Te, mestari Aatami, minulle lahjotatte tulevaisuuden ja paljon muutakin, ja tätä ei voi palkita millään tavalla; mutta ennen kaikkea minä kuitenkin olin teille velkapää antamaan kertomuksen kuluneesta elämästäni."
Sitte hän sepälle ojensi kätensä ja kysyi: "Te olette kristitty, tahdotteko vielä olla minun puolellani kaiken senkin jälkeen, mitä olette saanut tietää?"
Aatami ei vastannut, vaan puristi ainoastaan juutalaisen kättä. Hetkisen istuttuaan ääneti ja ajatuksiin vaipuneena, sanoi hän kolkolla äänellä:
"Jos teidät saadaan kiinni ja — — Jumalan pyhä äiti! — jos saadaan tietää — — — Ruth! — — Oikea juutalaislapsi hän toki ei liene — — Oletteko kasvattanut hänet juutalaiseksi?"
"En, mestari Aatami, vaan pelkästään hyväksi ihmiseksi."
"Onko hän kastettu?"
Lopez vastasi kieltävästi. Silloin seppä ravisti päätään paheksuvasti; mutta tohtori virkkoi: "Hän tietää Jesuksesta enemmän kuin monet kristityt lapset hänen ijällään. Kun hän on tullut täysikasvuiseksi, niin hänellä on vara valita vapaasti seurata äitiä taikka isää."
"Miksi ette itse ole ruvennut kristityksi? Älkää pahastuko kysymystäni.Sydämessänne olette varmaan sellainen."
"Mestari Aatami, se on — — se on asia, joka — — Ajatelkaa itse, että teidän suvussanne jokainen miespuolinen jälkeinen sukupolvesta toiseen monen vuosisadan kuluessa olisi ollut seppä, ja te sitte saisitte pojan, joka sanoisi: minä ylenkatson sinun ammattiasi."
"Jos Ulrikki sanoisi: Minä tahdon ruveta maalariksi, niin minä varsin mielelläni siihen suostuisin."
"Sittekin jos seppiä vainottaisiin niinkuin meitä juutalaisia vainotaan ja hän pelosta jättäisi Teidän ammattinne valitakseen toisen?"
"Ei, se olisi rumasti ja halpamielisesti tehty ja tuskin sitä käy vertaaminen Teidän asiaanne. Sillä, nähkääs, Te tunnette kaikki, senkin mitä sanotaan kristin-uskoksi. Niin, Te pidätte Vapahtajan suuressa arvossa, sen olette jo kerran mulle sanonut. No niin; otaksukaamme, että Te olisitte löytölapsi ja että Teille yhtaikaa ehdotettaisiin meidän uskoamme ja Teidän omaanne, ja Teiltä kysyttäisiin kummanko Te, ottaisitte, niin kumpaisenko Te silloin valitsisitte?"
"Me rukoilemme elämää ja rauhaa, ja missä rauha vallitsee, siellä ei voi rakkauskaan puuttua. Ja kuitenkin! Kentiesi päättäisin valita Teidän uskontonne."
"Siinäpä se on!"
"Ei, mestari Aatami, niin pikaisesti ei tämä kysymys ole ratkaistu. Nähkääs, minä Teille suon uskonne, enkä tahdo sitä häiritä. Lapsen tulee pitää kaikki hyvänä, mitä vanhemmat tekevät ja vaativat siltä, mutta muukalainen näkee sen toisellaisilla terävämmillä silmillä kuin poika ja tytär. Te olette kirkkonne suhteen lapsen asemassa, vaan en minä. Minä tunnen Jesuksen Kristuksen opin, ja jos minä hänen ajallaan olisin elänyt Palestiinassa, niin minä olisin ollut ensimäisiä, jotka seurasivat mestaria; mutta siitä ajasta alkaen tähän päivään asti on hänen ylevään oppiinsa pantu lisäksi paljon ihmistyötä. Tätäkin tulee teidän rakastaa; sillä onhan sekin saatua teidän vanhemmiltanne; mutta minua se säikähdyttää takaisin peräytymään. Totuuden puolesta olen elänyt, toiminut ja valvonut ja jos minä nyt astuisin kastemaljan ääreen ja vastaisin 'jaa' kaikkeen siihen mitä papit minulta kysyvät, niin olisin valehtelija."
"Teille on tehty pahaa, paljon pahaa, kidutettu teidän vaimoanne, ajettu teidät perheinenne kodistanne — —"
"Kaiken tämän olen minä kärsivällisesti kestänyt", huudahti tohtori. "Mutta on monta muuta rikosta, joita vielä tänäkin päivänä tehdään minua ja omaisiani vastaan ja niistä ei ole mitään anteeksi antamusta. Minä heidät tunnen, nuo törkeät pakanat ja heidän tekonsa. Heidän rakkauden tarpeensa ulottuu ainoastaan siihen kansaan, johon he itse kuuluvat, vaan ei koko ihmiskuntaan. Omaa voittoa pyytämätön oikeus on viimeinen, jota toinen ihminen on toisellensa velkaa. Kristus on ulottanut rakkauden kaikkiin kansoihin ja hänen sydämensä oli kylliksi avara voidakseen rakastaa koko ihmiskuntaa. Ihmisrakkaus, puhtain ja kaunein kaikista avuista, on se ylevä lahja, se jalo perintö, jonka hän jätti jälkeensä kärsimyksiin syntyneille veljillensä. Tämä sydän, tämä sydänparka mustan takin alla, tämä sydän oli syntynyt ihmisrakkautta varten; tämä sydän ikävöi kaikin voimin auttaa lähimmäistä ja helpottaa hänen kärsimyksiään. Ihmisrakkauden harjottaminen, se on olla hyvä; mutta he eivät sitä tunne enää; ja mikä on pahempi, tuhannen kertaa pahempi, he estävät lakkaamatta minussa ja omaisissani hyvänä olemisen halun, halun olla hyvä samassa hengessä kuin heidän oma mestarinsa. Katoovainen rikkaus on roskaa; viheliäisin onni on olla rikas. Juutalaista ei kielletä taistelemasta sitä saavuttaakseen — eihän häneltä oteta pois tuskin enempää kuin puoli hänen ansiostaan — sielun onnen saavuttamiseen pyrkimistä, puhtaan tiedon etsimistä he eivät myöskään voi häneltä kieltää, sillä meidän sielumme ei ole heikompi eikä lennä vähemmin korkealle kuin teidänkään. Itämailta profeetat tulivat! Mutta sen onnen, että saisimme harjottaa ihmisrakkautta, sen he meiltä kieltävät, sillä ihmisrakkauteen kuuluu jokaisen ihmisen asettaminen samanarvoiseksi kuin itsekin on ja ikäänkuin toisen sydämellä tunteminen toisen puolesta, tunteminen mikä häneltä puuttuu, mikä häntä painaa, ja että hänen kärsimyksensä, hänen ilonsa teemme omiksemme. Tämän kristityt kielsivät juutalaisille, sillä teidän ihmisrakkautenne lakkaa nähdessänne minut ja omaiseni; ja mikä onni minulle siitä koituisi, jos minä yrittäisin kilpailemaan kristittyjen kanssa puhtaimmassa halussa elää heidän mestarinsa kauneimman opin mukaan? Juutalainen ei saa olla hyvä! Se joka laskee tämän kuorman veljiensä hartioille, hän tekee synnin, josta minä en tunne mitään anteeksiantamusta. Ja jos Jesus Kristus tulisi takaisin maan päälle ja näkisi sen liittoutuneen joukkion, joka meitä ajaa takaa, niin totisesti, Hän, joka oli ihmisrakkaus itse, Hän avaisi sylinsä meille, avaisi sen selkiselälleen ja kysyisi: 'Missä ovat nämä vihan apostolit? Minä en heitä tunne!'"
Tohtori vaikeni, sillä joku kävi ovessa, ja hän nousi seisoalle posket kovasti punastuneina katsomaan viereiseen huoneeseen. Mutta seppä pidätti häntä sanoen:
"Seisattukaa, seisattukaa! Se oli vaan Markku, joka meni ulos. Voi tohtori! Kyllä kaiketi se on totta, mitä itse äsken sanoitte, mutta eivätkö juutalaiset Vapahtajaa ristiinnaulinneet?"
"Ja tätä syntiä kostetaan joka päivä", vastasi Lopez. "Kuinka monta huonoa, kuinka monta halpaa sielua onkaan minun kansassani! Kuinka moni ihmeellinen jumalallinen hengenlahja tuhlataan halvan rahanvoiton tähden! Enemmän kuin puolelta minun kansaltani riistetään teidän kostonalttarinne ääressä korkeutensa ja arvonsa ja viskataan inhottavan ahneuden valtaan. Ja tämä, kaikki tämä — — — Mutta kylliksi jo tästä kaikesta! Se saa koko minun sisällisen olentoni kuohuksiin, ja minulla; on teidän kanssanne muutakin puhuttavaa."
Aivan kuin kuoleman kielissä oleva, alkoi oppinut mies puhua sepän kanssa omaistensa tulevaisuudesta. Hän ilmoitti sen paikan, mihin hän oli piilottanut vähäisen omaisuutensa eikä jättänyt mainitsematta, että hän yhdistymisen kautta vaimonsa kanssa oli saanut aikaan ei ainoastaan vainoa kristittyjen puolelta, vaan myös kirouksen oman uskonsa tunnustajain puolelta. Hän lupasi pitää Ulrikista huolta niinkuin omasta lapsestaan jos joku onnettomuus kohtaisi seppää. Aatami puolestaan lupasi, että jos hän saisi elää ja olla vapaana, niin hän tekisi samoin juutalaiselle ja hänen lapsellensa.
Sillaikaa tuvan ulkopuolella tapahtui aivan toisellainen keskustelu.
Sala-ampuja oli istunut valkean ääressä kun ovi hiljaa avattiin ja joku hiljaa mainitsi hänen nimensä. Hän kääntyi pelästyneenä, mutta rauhottui pian, sillä se oli vaan Jörg, joka viittasi hänelle ja veti hänet mukaansa metsään.
Markku ei hyvää odottanut, mutta hän kumminkin säpsähti kun toinen virkkoi:
"Nyt minä tiedän minkä miehen sinä olet tänne tuonut. Se on juutalainen. Älä huolikaan kierrellä asiata. Rajavartija kaupungista tuli kylään ja kertoi, että se, joka juutalaisen ottaa kiinni, saa viisitoista guldenia. Viisitoista guldenia täysipainoista rahaa. Vouti itse maksaa rahat, koko summan yhdellä kertaa ja pastori sanoo — —"
"Minä viisi välitän teidän papeistanne ja munkeistanne", vastasi Markku. "Minä olen ollut mukana Weinsbergin tappelussa, näetkös, minä olen tullut tuntemaan juutalaisen rehelliseksi mieheksi, älköönkä kukaan koskettako hiuskarvaakaan hänen päässään!"
"Juutalainen, ja kelpo mies!" sanoi Jörg nauraen. "Sen pahempi sulle, jos et tahdo olla avullisena. Sinä joudut hirsipuussa roikkumaan ja ne viisitoista guldenia — — — tahdotko yhdessä minun kanssani ansaita ne, tahdotko vai etkö?"
"Voi tuhat tulimmainen sentään!" mutisi sala-ampuja ja vesi kuhisi hänen kierossa suussaan. "Paljonko puoli on viidestätoista guldenista?"
"Seitsemän guldenin paikkeilla, arvelen ma."
"Vasikan ja porsaan hinta — —"
"Sika juutalaisesta, sehän oikein soveltuu! Täällä hän on kuin pyydyksessä."
"Ei, se ei käy päinsä Jörg, minä vannon sieluraukkani kautta, ei käy päinsä. Anna minun olla rauhassa."
"Kernaasti minusta nähden. Mutta ajattele tuomioistuinta. Hirsipuu on jo kyllä kauan sinua odottanut."
"Ei, ei! Minä olen elin-ikäni ollut rehellinen ihminen ja seppä Aatami ja hänen isävainajansa ovat sitä paitse osottaneet minua kohtaan paljon hyvyyttä."
"No kukapa mestarille tahtoisikaan tehdä mitään pahaa?"
"Joka varasta suojelee, hän on varkaan arvoinen. Jos hän otetaan kiinni, niin — —"
"Hän saa istua jalkapuussa viikon päivät korkeintaan."
"Ei, ei! Jätä minut heti rauhaan, taikka minä ilmoitan Aatamille, mitä sinulla on mielessä — — —"
"Silloin minä annan ilmi ensiksi kaikista sinut, sinä hirtehinen, sinä kelmi, sinä sala-ampuja! Sinä olet jo kauvan ollut mustissa kirjoissa. No, joko tulet järkiisi, pässinpää?"
"Voih, voih! Mutta onhan Ulrikkikin mukana, ja minä pidän pojasta niinkuin se olisi oma lapseni."
"Minä tulen hetkisen kuluttua ja sanon, etten voi saada mitään ajopeliä ja otan pojan mukaani. Sitte minä annan hänen mennä liesuunsa."
"Niinpä minä sitte otan hänet luokseni. Hän auttaa minua jo yhtä hyvin kuin aika mies. Voi, voi! Juutalainen, lempeä mies, ja hänen kaunis vaimonsa ja pikku tyttö Ruth — — —"
"Suuria juutalaisia, pikku juutalaisia, ei mitään muuta. Itse olet kertonut miten juutalaista ajettiin isävainajasi aikoina. No siis, puoli kummallekin. Sisällä tuvassa on jo sytytetty valkea. Sinä saat heitä viivytellä. Frohlinkiläiskreivi oleskelee eilispäivästä asti metsästyslinnassa. Jos he tahtovat kulkea eteenpäin, niin johda heitä kylään."
"Ja minä olen kumminkin koko elinkauteni ollut rehellinen mies", vaikeroi sala-ampuja, lisäten sitte uhkaavalla äänellä: "jos sinä kosket hiuskarvaakaan Ulrikin päässä — —"
"Mikä hölmö sinä oletkaan! Sen nälkäkurjen minä suon sulle enemmän kuin mielelläni. Mene sinä nyt sisään, niin minä sitte tulen hakemaan poikaa. Se on nätti summa, viisitoista guldenia!"
Neljännestunnin kuluttua tuli Jörg tupaan. Seppä ja tohtori uskoivat sysimiestä kun tämä kertoi, että kaikki hevoset ja ajoneuvot koko kylästä olivat päivätöissä, mutta että hän kyllä hankkisi kyytihevosen muualta. Herra voisi antaa pojan seurata hänen mukanaan, että tämä kuulustelisi toisen kylän taloissa. Ainahan jonkun löytäisi, joka uskaltaisi koninsa lainata. Nuori herra oli aatelisen nuorukaisen näköinen ja häneltä kyllä talonpoika ottaisi vastaan jonkun verran käsirahaa. Jos hän, Jörg, näyttäisi, että hänellä oli rahaa, niin hänen hitto perisi, sillä hän oli köyhä kuin kirkon rotta, sen ihmiset tiesivät.
Seppä kysyi sala-ampujalta, mitä tämä arveli asiasta ja tämä vastasi vaan hiljaa möristen: "Kyllä kai taitaa paras niin olla." Enempää hän ei sanonut, ja kun Aatami ojensi kätensä pojalle jäähyväisiksi ja samalla suuteli poikaa otsalle ja tohtori sanoi sydämelliset jäähyväiset, niin Markku itsekseen ajatteli olevansa petturi Juudas, ja olisi mielellään viskannut houkuttelevat rahat hiiteen. Mutta nyt oli jo liian myöhä.
Seppä ja Lopez kuulivat kuinka Markku levottomana huusi Jörgin jälkeen: "Pidä tarkka huoli pojasta!" Kun Aatami taputti häntä olalle sanoen: "Markku, sinä olet sentään uskollinen mies", niin tämä oli ratkeemaisillaan ulvomaan kuin kahlekoira ja olisi ilmiantanut kaikki tyyni. Mutta sitte hänestä tuntui taas kuin olisi ollut hänen kaulassaan taas hirttonuora, jota hän jo kerran ennenkin oli saanut maistaa, ja hän piti suunsa kiinni.
Kymmenes luku.
Aamu jo alkoi sarastaa eikä kuitenkaan kuulunut Jörgiä eikä odotettua kyytimiestä. Vanha palvelijatar, joka muuten tavallisesti nousi aikaisin aamusilla, nukkui niin sikeästi, kuin olisi tällä kertaa ollut palkittava kymmenen valvotun yön hukkaan mennyt uni. Seppä taas levottomuudesta ei voinut kauempaa kestää huoneen umpinaisessa ilmassa. Ruth seurasi häntä ulos raittiiseen ilmaan ja kun tyttö ujosti kosketti häneen — sillä tuon harvapuheisen tavattoman ison miehen ulkomuoto oli hänen mieleensä aina tehnyt sen vaikutuksen, että tätä oli vaikea tai mahdoton lähestyä — niin seppä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän omituisella tutkivalla osanottavaisuudella ja kysyi sitte ryhtyen suorastaan asiaan hänelle muutoin oudolla innolla:
"Onko isäsi puhunut sinulle Jesuksesta Kristuksesta?"
"On useinkin", vastasi Ruth.
"Ja rakastatko häntä?"
"Rakastanhan paljonkin. Isä sanoo, että hän rakasti lapsia ja kutsui heitä tykönsä."
"Niin, se on totta", vastasi seppä ja punastui hävetessään epäluuloansa.
Tohtori ei seurannut toisia ja kun hänen vaimonsa huomasi, että he olivat kahdenkesken, niin viittasi hän miehensä luoksensa.
Tämä tuli ja istui hänen viereensä vuoteelle ja tarttui vaimonsa käteen. Vaimon heikot sormet tuntuivat vapisevan hänen kourassaan, ja kun hän rakkaasti ja levottomana veti vaimoansa lähemmäksi itseänsä, niin hän tunsi miten vaimon jäsenet vapisivat ja silmistä näkyi katkera sielun tuska sekä suuri sydämen ahdistus.
"Pelkäätkö sinä?" kysyi mies rakkaasti.
Vaimo värähteli kauhistuksesta, kiersi kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja nyökkäsi myöntävästi.
"Jos Jumala suo, niin hevosella ajaen pääsemme jo tänään Reinjoen laaksoon ja siellä olemme turvassa", puhui tohtori lohdutellen. Mutta vaimo ravisti päätään kieltäen ja vastustaen ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ylpeä ja ylenkatseellinen ulkonäkö. Lopez osasi tutkia vaimonsa kasvoja ja kysyi: "Sinä et siis pelkää meidän vainoojiamme? Jokin muu sinut tekee levottomaksi?"
Vaimo nyökkäsi taas, tällä kertaa innokkaalla vilkkaudella, otti esiin ristiinnaulitun Vapahtajan kuvan, joka hänellä oli ollut kätkettynä peiton alla, näytti sitä miehellensä ja osotti sitte ylöspäin taivasta kohti ja lopuksi itseään ja miestään ja kohautti olkapäitään osottaen syvällistä katkeraa kaipausta.
"Sinä ajattelet tulevaista elämää", sanoi hän ja jatkoi sitte silmät alas luotuina matalammalla äänellä: "Minä tiedän, sinua kiusaa pelko, ettet saisi minua siellä kohdata."
"Niin", sai vaimo vaivaloisesti lausutuksi ja nojasi otsansa miehen olkapäähän.
Lämmin kyynel valui tohtorin kädelle ja hänestä näytti siltä kuin hänen oma sydämensä olisi itkenyt yhdessä rakkaan puolison kanssa, jota levottomuus kiusasi. Hän tiesi, että tämä ajatus usein oli katkeroittanut hänen vaimonsa elämän ja nyt hän täynnä sydämellisintä osanottavaisuutta käänsi vaimonsa kauniin pään kasvojansa vastaan ja antoi huulensa kauvan levätä vaimon suljetuilla silmillä. Sitte hän rakkaasti lausui:
"Sinä olet minun, minä olen sinun, ja haudan tuolla puolen on toinen elämä; jos ikuista oikeutta on olemassa, niin mykät siellä puhuvat mielensä mukaan ja laulavat ihmeellistä laulua enkelien kanssa ja tuskien kiusaamat siellä tulevat onnellisiksi. Toivokaamme, toivokaamme kumpikin! Muistatko vielä miten minä sohvalla istuessamme viikunapensasten vieressä luin sinulle Danten teoksista ja koin sinulle selittää hänen jumalallista runoelmaansa? Meidän alapuolellamme kohisi meri ja meidän sydämemme sykkivät voimakkaammin kuin sen laineet myrskysäällä. Kuinka lempeä olikaan ilma, kuinka aurinko loisti! Tämä mailma näytti sinusta ja minusta kahta vertaa ihanammalta kuin se jo ennestään oli: kun me molemmat tuon jumalaisen ennustajan ja runoilijan johdolla kauhistuen astuimme alas manalaan. Siellä kuljeskeli muinaisajan ylevät hyvät miehet kukoistavalla niityllä ja niiden joukossa runoilija näki yksinäisessä suuruudessa — muistatko vielä kuinka runossa sanottiin? 'E solo in parte vidi l'Saladino.' Heidän joukossaan hän myös näki Saladinin, kristittyjen voittajan, muhamettilaisen. Jos keliäkään oli avain tulevien asioiden salaisuuksiin, Elisabeth, niin se oli Dantella. Hän on pakanalle, joka oli totinen ihminen, puhdastahtoinen ihminen, joka innolla harrasti hyvää ja oikeata, määrännyt kauniin paikan Tuonelassa ja samalla minullekin arvelen ma. Rohkeutta, Elisabeth, rohkeutta!"
Kaunis hymyily kirkasti vaimon kasvot kun hänelle muistutettiin hänen elämänsä suloisimmista hetkistä. Kun mies nyt vaikeni ja katsoi vaimonsa silmiin ja oikealla kädellään tarttui vaimonsa käteen, niin vaimolle tuli palava halu kerrankin, yhden ainoan kerran miehensä kanssa rukoilla Vapahtajaa, ja hän veti kätensä miehen kädestä, painoi ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vastaan ja rukoili huuliensa äänettömillä liikkeillä, joita ainoastaan mies ymmärsi, ja palava pyyntö suurissa kyynelillä täytetyissä silmissään: "Rukoile, rukoile yhdessä minun kanssani, rukoilkaamme Vapahtajaa!"
Syvällinen sisäinen liikutus valtasi tohtorin, hänen sydämensä sykki kiivaammin ja hän tunsi vastustamatonta halua hypähtääksensä pystyyn ja huudahtaakseen "Ei!", ettei hän hellätuntoisen heikkouden sallisi itseään pakottaa nöyryyttämään miehuullista henkeänsä toisen edessä, jota hän ei pitänyt muuna kuin ihmisenä.
Mustasta puusta tehdyllä ristillä riippui elefantinluusta taiteilijan käden leikkaama marttyyrin jalo kuva. Kun Lopez juuri oli sysäämäisillään kuvan luotansa ja kääntymäisillään siitä pois, katsahti hän sitä kasvoihin eikä siinä huomannut muuta kuin kärsimystä, hiljaista kuuliaista kärsivällisyyttä ja liikuttavaa tuskaa. Samoin kuin tämän hyvän, köyhän, vainotun, kidutetun miehen otsa vuoti verta orjantappurakruunun alla, niin oli myöskin usein, voi, liiankin usein hänenkin oma sydämensä vuotanut verta. Tämän äänettömän kärsimystoverin uhmaaminen ei ollut mikään miehuullinen työ; vaan rakkaudesta osottaa kunnioitustaan hänelle, joka oli rakkauden synnyttänyt mailmaan, näytti Lopezin mielestä nyt suloiselta ja vastustamattomasti viehättävältä ja niin hän pani kätensä lujasti ristiin vaimonsa käsien ympärille, kumarsi tummat hiuksensa Elisabethin vaaleiden kiharain kanssa yhteen ja molemmat lukivat yhdessä ensimäisen ja viimeisen kerran hartaan hiljaisen rukouksen.
Tuvan edustalla oli avara, jokapuolelta metsän ympäröimä avoin paikka, jossa kaksi tietä meni ristiin, toistensa poikki.
Aatami oli Markun ja Ruthin kanssa tähystellyt ensin pitkin toista tietä, sitte toista pitkin, nähdäkseen tuliko kyyditsijää. Mutta sitä ei kuulunut eikä näkynyt.
Kun yhä kiihtyvällä levottomuudella palattiin takaisin ensimäiselle tielle, tuli sala-ampujakin hätäiseksi. Hänen kiero suunsa lerpahteli kummallisesti tempomalla milloin sinne, milloin tänne ja tämä oli samalla kammottavan ja hullunkurisen näköistä, niin että Ruthin täytyi nauraa ja sepän kysyä mikä häntä vaivasi.
Mutta Markku ei vastannut, sillä hänen hieno korvansa kuuli kaukaisen koiran haukunnan ja hän kyllä tiesi mitä tämä merkitsi.
Alasimen ääressä kuulo heikkenee ja mestari ei vieläkään kuullut mitään lähestyvästä vaarasta ja kysyi uudelleen: "Mikä sinua vaivaa, mies?"
"Minua viluttaa", vastasi sysimies ja värähteli, tehden naamansa surkeaksi.
Ruth ei kuunnellut enää tätä keskustelua, sillä hän oli seisattunut, laski kätensä korvansa taakse ja pää eteenpäin kurotettuna hän kuunteli kaukaa kuuluvia ääniä.
Äkkiä hän päästi heikon parahduksen ja huudahti:
"Mestari Aatami, minä kuulen koiran haukuntaa!"
Seppä kalpeni ja ravisti päätänsä. Mutta Ruth väitti innokkaasti:
"Uskokaa pois, minä kuulen sen selvästi! Nyt taas koira haukkuu."Myöskin Aatami kuuli jotain outoa ääntä metsästä.
Hän irroitti nopeasti moukarin vyöstänsä, sieppasi Ruthia kädestä ja riensi hänen kanssaan ulos aukealle paikalle.
Lopez oli sillä välin saanut vanhuksen nousemaan nukkumasta. Kaikkien piti olla valmiina kun Ulrikki palasi.
Innoissaan ja levotonna oli hän mennyt ulos ja kun hän näki sepän ja tytön kiiruhtavan aukealle paikalle, juoksi hän levottomana heitä vastaan, sillä hän luuli jonkin onnettomuuden tapahtuneen Ulrikille.
"Takaisin, takaisin!" huusi seppä ja Ruth laski irti hänen kätensä, viittaili ja huusi samoin kerta toisensa perästä: "takaisin, takaisin!"
Tohtori totteli kehotusta ja seisattui; mutta hän oli tuskin kääntynyt takasinpäin ennenkuin pari nuuskivaa koiraa ja heti sen jälkeen Frohlingenin kreivi itse hevosen selässä tuli näkyviin metsästä sen rotkotien päässä, jota myöten eilen oli tänne tultu.
Niinkuin itse auringonsankari Sigfrid komeili kreivi muhkean mustan oriinsa selässä. Vaaleat hiukset liehuivat hänen päänsä ympärillä, vaahtoavasta, korskuvasta hevosesta nouseva höyry ympäröitsi häntä ikäänkuin pilvi raikkaassa talvi-ilmassa. Hän nosti korkealle käsivartensa. Vasemmassa kädessä oli hänellä suitset, oikeassa hän heilutteli metsästyskeihästään ja kun hän oli nähnyt Lopezin, kajahti hänen partaisesta suustaan reipas, iloinen, riemuisa: "halloo! halloo!"
Tänään kreivi ei ajanut hirveä, vaan aivan omituista otusta, juutalaista.
Metsästys oli onnistunut. Kuinka hyvin olivatkin koirat tehneet tehtävänsä; kuinka uljaasti oli Emir, hänen nopea metsästyshevosensa, pakenevia seurannut!
Miten ihana aamu!
"Halloo! halloo!" riemuitsi kreivi vieläkin kerran ja ennenkun pakolaiset olivat ehtineet takaisin tupaan oli hän jo tohtorin sivulla, pidätti hevosensa ja huusi:
"Kas tuossahan otukseni onkin. Polvillesi, juutalainen!"
Kreivi oli aivan yksin pitkän matkaa seuralaistensa edellä.
Kun Lopez siinä seisoi käsivarret ristissä eikä totellut hänen käskyään, käänsi hän keihään lyödäkseen tätä keihään varrella.
Silloin Aatamissa ensi kerran monen vuoden ajalla kuohahti vanha viha. Niinkuin tiikeri syöksi hän kreiviä vastaan ja ennenkun tämä aavistikaan, kietoi hän tavattomat käsivartensa kreivin vyötäiselle, tempasi hänet hevosen selästä maahan, painoi polvensa hänen rintaansa vastaan, sieppasi vyöltänsä moukarinsa, ja iski kuoliaaksi koiran, joka syöksi hänen kimppuunsa. Sitte hän taas heilautti asettaan musertaaksensa tuon vihatun miehen kallon.
Mutta Lopez ei tahtonut sillä hinnalla tulla pelastetuksi ja huusi lepyttäen:
"Laskekaa irti hänet, mestari Aatami! Säästäkää hänet!"
Samalla hän kaikin voimin tarttui sepän jo kohotettuun käsivarteen ja kun tämä koki rimpuilla irti, huudahti hän hilliten: "Elkäämme itse ryhtykö rankaisemaan niinkuin he tekevät!"
Vielä kerran heilahti moukari korkealle ilmaan, kerran vieläkin tarttui juutalainen Aatamin käsivarteen, tällä kertaa käskien jyrkästi: "Säästäkää hänet, jos olette minun ystäväni!"
Mitäpä hän kykeni tehdä seppää vastaan! Ja kuitenkin hän jälleen, kun moukari kolmannen kerran kohosi, yritti estää hirmuista tapausta, tällä kertaa takertuen kiinni raivostuneen miehen käsiranteeseen ja voihki, taistellessaan pudoten polvilleen kreivin viereen: "Ajatelkaa Ulrikkia! Tämän miehen poika oli ainoa, ainoa koko luostarissa, joka oli poikanne Ulrikin puolella — — luostarissa — — hänen ystävänsä — — ainoa kaikkien joukossa — — Säästäkää hänet, mestari Aatami — — Ulrikki — — Säästäkää hänet Ulrikin tähden!"
Tässä kahakassa oli seppä vasemmalla kädellään pitänyt kiinni kreiviä ja oikealla torjunut itsestään Lopezia. Tempaus vaan, niin murhaamaan nostettu käsi oli vapaa taas. Mutta nyt hän sitä ei enää käyttänyt.
Hänen ystävänsä viimeinen sana oli hillinnyt hänen vimmansa.
"Siinä on, ottakaa", sanoi hän kumeasti ja ojensi tohtorille moukarin.
Tohtori otti sen. Hän nousi ylös iloisena ja kun seppä yhä vieläkin oli kreivin rinnan päällä polvillaan, niin hän laski kätensä sepän olkapäälle ja pyysi: "Antakaa nyt jo olla sillänsä. Tämä mies on ainoastaan —"
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hänen huuliltaan kuului vaan valittava, rohiseva, sydäntä vihlaseva parahdus; toisen kätensä hän painoi rintaansa vastaan, toisen otsaansa ja kaatui lumihankeen kaadetun petäjän kannon juureen.
Metsästä tuli juosten aseenkantaja-poika. Metsästäjä, joka oli kaatanut tämän jalon takaa-ajettavan, tuli näkyviin aukeamalle metsässä ja nosti korkealle jousipyssyänsä, jolla hän oli ampunut tuon mainion laukauksen. Hänen ampumansa nuoli oli keskellä tohtorin rintaa. Voi, olihan aseenkantajapoika lennättänyt nuolensa ainoastaan pelastaaksensa hädässä olevan herransa juutalaisen kädessä olevalta moukarilta.
Kreivi nousi seisoalle ja veti syvään henkeänsä. Hänen kätensä tapaili jahtipuukkoa, mutta hänen pudotessaan hevosen selästä oli puukko tupesta luiskahtanut lumihankeen.
Aatami piti kuoleman kielissä olevaa ystäväänsä sylissään. Ruth kiiruhti valittaen tupaan ja ennenkun kreivi vielä oli tointunut, oli aseenkantaja jo hänen sivullansa ja nuori kreivi Lips ratsasti täyttä vauhtia esille metsästä tulisen juoksijahevosen selässä ja hänen kintereillään seurasi kolme metsästäjää hevosten selässä ratsastaen.
Kun he näkivät isäntänsä seisoalla maassa, astuivat hekin maahan satulasta, Lips samalla tavoin ja nyt heidän keskuudessaan alkoi vilkas keskustelu, jossa paljon kyseltiin ja vastaeltiin.
Ritari tuskin ennätti katsoakaan poikaansa, mutta aseenkantajan, joka oli juutalaista ampunut, hän vastaanotti vihaisilla sanoilla. Sitte hän ääni käheänä ja kiukusta puhkien käski sitoa sepän eikä tämä tehnytkään vastarintaa, vaan alistui kaikkeen niinkuin kiltti lapsi.
Lopez ei enää tarvinnut hänen väkevää käsivarttansa.
Mykkä vaimo istui puunkannon päässä ja hänen kuolevan miehensä pää lepäsi hänen sylissään. Vaimo oli pannut käsivartensa miehen verta vuotavan ruumiin ympäri; jalat roikkuivat veltosti lumihangen pinnalla.
Ruth istui maassa kyttyrässä äitinsä vieressä itkeä nyyhkyttäen ja vanha Rahel, joka oli tullut täyteen tajuntaan, painoi kuolevan otsaa vastaan viinillä kostutettua liinaa.
Nuori kreivi meni lähelle kuolevaa. Hänen isänsä seurasi hitaasti, veti pojan luoksensa ja lausui hiljaa ja tuskallisesti: "Minun on paha mieli sen miehen tähden, hän on pelastanut henkeni."
Kuolettavasta haavotettu silloin avasi silmänsä, näki kreivin, pojan ja köytetyn sepän, tunsi vaimonsa kyyneleet otsallaan ja kuuli Ruthin tuskallisen itkun. Lempeä hymy oli hänen kalpeilla huulillaan, ja kun hän sitte yritti kohottaa päätänsä, auttoi hänen vaimonsa häntä ja painoi sitä lempeästi puoleensa.
Heikot huulet liikkuivat ja Lopez käänsi katseensa vaimoonsa ikäänkuin häntä kiittääkseen ja sanoi hiljaa:
"Nuoli — — älä kajoo siihen — — Elisabeth — — Ruth, me olemme uskollisesti pysyneet yhdessä, mutta nyt — — minä jätän teidät yksin jälelle — — minun on pakko jättää teidät — —"
Hän vaikeni; tumma varjo himmensi hänen silmiään ja silmäluomet painuivat hitaasti umpeen. Mutta pian hän avasi ne taas ja nyt hän käänsi katseensa vakaasti kreiviin ja sanoi:
"Kuulkaa minua herra! Kuolevaisen puhetta pitää kuulla, vaikka hän olisi juutalainenkin. Katsokaa tänne! Tämä on minun vaimoni, tämä lapseni. He ovat kristityitä. Pian ovat he yksinänsä, hyljätyt, ilman puolisoa ja isää. Seppä tuossa on heidän ainoa ystävänsä — laskekaa hänet — he — he tarvitsevat suojelijaa. Vaimoni on mykkä — — mykkä — yksin mailmassa. Rukoilla, kerjätä — — sitä hän ei osaa. Laskekaa vapaaksi Aatami teidän Vapahtajanne tähden — — poikanne tähden — — laskekaa hänet — — Pitkä matka olkoon välillänne — — hyvin pitkä välimatka — — hänen tulee mennä heidän kanssansa — — kauas pois! Laskekaa hänet! Minä pidätin hänen kätensä kun se uhkasi moukarilla — tiedättehän — — moukarilla. Laskekaa hänet! Minun kuolemani — — sovittaahan kuolema — —"
Ääni tukehtui taas kuolevalta ja kreivi katseli liikutettuna ja epäröiden vuoroon seppää vuoroon juutalaista. Hänen poikansa poskille valui kyyneleet virtanaan ja kun tämä näki miten isä viivytteli täyttää kuolevan viimeistä toivomusta ja kun katse tuosta pian sammuvasta silmästä sattui hänen omaan silmäänsä, niin hän hiipi lähemmäksi isäänsä, joka taisteli vastakkaisia tunteita vastaan ja kuiskasi itkusilmin hänelle:
"Herra isäni, herra isäni, huomenna on joulu-aatto. Kristuksen tähden tehkää minun mielikseni ja täyttäkää hänen rukouksensa! Laskekaa irti Ulrikin isä, laskekaa hänet! Tehkää se, herra isä! Minä en tahdo mitään muuta joululahjaa."
Silloin heltyi kreivinkin sydän ja kun hän kohotti kyyneleisen katseensa ja näki Elisabethin ja syvällisen tuskan hänen kasvoissaan, kun hän tämän sylissä näki kuolevan, lempeän ja kauniin miehen, niin hänen mielestään tuntui kuin olisi hän nähnyt Jumalan kärsivän äidin ihka elävänä edessään ja oli joulujuhla — seuraavana päivänä oli jouluaatto, ja loukattu ylpeys saatiin vaikenemaan, hän unhotti kärsimänsä häväistyksen ja huudahti niin isolla äänellä kuin jos hän olisi toivonut, ettei ainoakaan sana olisi jäänyt kuulematta kuolevaiselta, jonka kuulo yhä heikkeni:
"Minä kiitän Teitä avustanne. Aatami on vapaa ja lähteköön Teidän vaimonne ja lapsenne kanssa mihin hän itse haluaa. Kunniasanani kautta, Te voitte rauhassa ummistaa silmänne!"
Silloin Lopez vielä kerran hymyili, nosti kättään ikäänkuin kiittääksensä, laski sitte sen lapsensa pään päälle, katsahti Ruthiin rakkaasti viimeisen kerran ja soperteli hiljaa:
"Elisabeth, nosta päätäni vähän ylemmäksi." Ja kun vaimo oli tehnyt hänen pyyntönsä mukaan, katsoi hän suoraan vaimonsa kasvoihin ja kuiskasi hiljaa: "Nukkuminen ilman unennäköjä — uusi elämä uusissa hahmoissa ikuisessa kiertokulussa — — Ei! Näetkös, kuuletko — —Solo in parte— — Teidän kanssanne — Oi — — nuoli — — vedä nuoli haavasta! Elisabeth, Elisabeth, — — se teki kipeää — — Nyt — — nyt — kuinka hyljätyt ja avuttomat olimmekaan. Ja kuitenkin, kuitenkin — — Sinä — sinä — minä — — me tiedämme mitä onni on. Sinä — minä — anna minulle anteeksi! — — Minä annan anteeksi — — anteeksi — —"
Kuolevan käsi hervahti pois lapsen pään päältä, hänen silmänsä painuivat umpeen, mutta lempeä hymy, johon hän oli päättänyt puheensa, näkyi vielä kuolemankin hetkellä hänen huulillaan.
Yhdestoista luku.
Hiljaa oli kreivi lausunut "amen" kun Lopez sanoi viimeisen sanansa. Hän meni sitte lesken luo ja koki tätä lohduttaa ystävällisillä ja sydämellisillä sanoilla, jotka hänelle olivat omituisia.
Hän käski viimein väkensä avaamaan sepän siteet ja viipymättä viemään hänet sekä vaimot ja lapsen maan rajalle. Hän puhui myöskin Aatamille, mutta muutaman sanan vaan, eikä juuri iloisia puheita niinkuin tavallisesti, vaan vakavia ja ankaria sanoja.
Ne sisälsivät käskyn mestarille, että hänen piti viipymättä jättää koko maa ja ettei hän ikänä enää palajaisi kotiinsa.
Juutalaisen ruumis pantiin kuusen seipäistä tehdylle paarille ja kantajat nostivat sen ylös.
Ruth vetäytyi äitinsä kupeelle sillaikaa kun kannettiin pois rakkain mitä hänellä oli, ja kumpikin vapisi niinkuin lehti tuulessa, mutta ainoastaan lapsi taisi itkeä.
Ne seuraajat, jotka kreivi oli jättänyt, odottivat sepän kanssa päivälliseen asti tämän pojan palajamista, mutta silloin he antoivat käskyn lähteä liikkeelle ja matkalle lähdettiin.
Ei sanaakaan puhuttu ennenkun seisahduttiin hiilenpolttajan asunnon edustalla.
Mies oli kaupungissa, mutta vaimo kertoi, että poika oli ollut siellä ja tunti sitte juossut takaisin metsään. Majatalossa sanoi akka olevan tilaa monelle ja siellä he voisivat häntä odottaa.
Matkamiehet seurasivat akan neuvoa, ja kun Aatami oli hankkinut vaimoväelle yösijan, meni hän vielä kerran onnettomuuspaikalle ja odotti siellä poikaa kunnes tuli yö. Puunkannon vieressä, jossa hänen ystävänsä oli henkensä heittänyt, rukoili hän kauvan ja lupasi kuolleelle pelastajallensa elää ainoastaan tämän omaisten hyväksi. Äänetön hiljaisuus vallitsi yltympärillä ja hänen mielestään tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja että jokainen puu metsässä oli todistamassa sitä valaa, jonka hän itsellensä vannoi.
Seuraavana aamuna seppä uudelleen haki hiilenpolttajaa. Tällä kertaa hän löysi tämän kotona ja Jörg moitti maltitonta poikaa, mutta lupasi Markun kanssa yhdessä etsiä Ulrikin ja tulla hänen kanssaan jälestä. Saattomiehet kiirehtivät ja seppä lähti ilman Ulrikkia eteenpäin luodetta kohti Reinjoen laaksoon.
Sysimies ei saanutkaan mitään palkkiota ilmi-annostaan eikä hän myöskään voinut ansaita sanansaattajan palkkaa.
Hän oli aamulla narrannut Ulrikin ullakkokamariin ja teljennyt hänet sinne. Hänen poissa ollessaan oli poika juossut matkaansa. Oli se sentään kaikissa tapauksissa peijakkaan reipas ja uskalias poika, sillä hänen oli täytynyt uskaltaa hypätä ulos ikkunasta ja sitte kiivetä aidan yli päästäkseen ulos tielle.
Tässä luulossa ei Jörg erehtynyt, sillä kun Ulrikki oli huomannut joutuneensa pyydykseen, oli hän hypännyt ulos ikkunasta.
Hänen täytyi varottaa ystäviänsä ja levottomuus heidän tähtensä sai hänet kiiruhtamaan kuin siivillä lentäen.
Pari kertaa hän eksyi, mutta löysi viimein oikean tien.
Aurinko oli jo enemmän kuin puolipäivän maissa kun hän viimeinkin tuli perille avoimelle paikalle metsässä.
Tupa oli tyhjä, ei vastausta kuulunut hänen äänekkäälle levottomalle huudolleen.
Mihin olivat he joutuneet?
Hän etsi heidän jälkiänsä avaralla lumikedolla ja jälkiä hän löysi liiaksikin paljon. Tuohon oli tullut jälkiä hevosten kavioista, tuossa oli suurten ja pienten jalkojen jälkiä, tuossa oli juossut koiria ja hyvä Jumala! — tuossa kannon juurella oli valkonen lumi tullut punaseksi verestä.
Hän tuli kauhistuksesta äänettömäksi, mutta ei lakannut etsimästä, hakemasta jälkiä ja tutkimasta.
Tuolla etempänä, missä lumi oli miehen pituudelta maasta poissa, ja jossa näkyi ruohoja ja ruskeata maata, olivat miehet taistelleet keskenään ja tuossa, — pyhä neitsyt, mitä se oli? — siinä oli hänen isänsä moukari. Sen hän tunsi kovinkin hyvästi; se oli pienempi moukari, jolle isä erotukseksi molemmista suuremmista, Goljatista ja Simsonista, oli antanut nimen Taavetti, ja jota Ulrikki itse satoja kertoja oli heilutellut.
Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja kun hän hetken kuluttua löysi muutamia äsken taitettuja kuusen oksia ja sotamiesten hylkäämän seipään, niin hän itsekseen arveli: "tässä on paari tehty", ja hänen vilkas mielikuvituksensa näytti hänelle, miten hänen isänsä taisteli, kuinka hän kaatui ja kuinka kolkko ruumis-saattue kulki eteenpäin. Irvistelevät sotamiehet kantoivat suurta pitkää kuollutta ja hoikkaa mustaan puettua ruumista, hänen isäänsä ja opettajaansa. Sitte tulivat äänetön kaunis vaimo ja Ruth kahleissa ja sidottuina ja niiden perässä Markku ja Rahel. Kaiken tämän hän oli ilmi-elävänä näkevinään edessään ja luulipa hän ihan kuulevansa vaimoväen itkun ja valitukset. Silloin hän vaikeroiden pani kätensä liehuville hiuskiharoilleen ja juoksenteli sinne tänne ja tulipa silloin hänen mieleensä ajatus, että sotamiehet kenties tulisivat takaisin häntäkin kiinni ottamaan. Pois, pois, kauas pois! kaikui ja raikui hänen korvissaan ja hän lähti pakoon juosten etelään päin, yhä vaan etelää kohti.
Lukuun ottamatta sitä kauraryynivelliä, jonka hän aamulla oli saanut hiilenpolttajan luona, ei hän koko päivänä ollut syönyt ruokapalastakaan; mutta hän ei tuntenut nälkää eikä janoa, vaan syöksi eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, pitämättä ollenkaan vaaria tiestä.
Kauan senkin jälkeen kuin hänen isänsä toisen kerran lähti pois aukealta paikalta metsässä, juoksi hän yhä vaan, mutta hän oli perin hengästynyt ja hänen askeleensa tulivat hitaammiksi ja lyhemmiksi. Kuu nousi, toinen tähti toisensa jälkeen alkoi kiilua taivaalla ja hän kulki aina vaan eteenpäin.
Metsä oli hänen takanansa; hän oli saapunut leveälle tielle. Tätä hän kulki etelään päin, lakkaamatta etelään kunnes hänen voimansa tyyten uupuivat. Pää ja kädet hehkuivat kuin tuli ja kumminkin oli kylmä, oikein pakkanen. Mutta täällä laaksossa oli vaan vähän lunta ja monessa paikassa hän kuunvalossa näki alastoman tumman maan kamaran.
Suru oli mennyt mielestä. Väsymys, hätä ja nälkä olivat pojan tyyten vallanneet. Hänen teki mielensä heittäytyä tien viereen nukkumaan, mutta tuli ajatelleeksi kuoliaiksi paleltuneita ihmisiä, joista hän oli kuullut puhuttavan ja hän laahusteli eteenpäin seuraavaan kylään. Siellä olivat tulet jo kauvan sitte sammutetut, mutta koirat alkoivat haukkua hänen tullessaan ja monestakin navetasta kuului lehmän alakuloinen ammuminen. Hän oli taas ihmisten seassa. Tämä häneen vaikutti rauhoittavasti ja hän malttoi mielensä ja haki suojaa yöksi.
Kylän viimeisessä päässä oli yksinäinen heinälato ja kuun valossa hän näki seinässä olevan luukun.
Jospa hänen vaan onnistuisi kiivetä tuonne ylös! Laudoissa oli vähän sijaa kynsille ja varpaankärjille ja hän päätti yrittää.
Monta kertaa hän puoliväliin päästyään luiskahti maahan takaisin, mutta viimeinkin hän oli ylhäällä ja sai makuupaikan pehmoisissa heinissä, suojassa katon alla. Tuoksuvain heinäin sisässä hän pian nukkui ja unissaan hän näki ensin isänsä, verta vuotava haava leveässä rinnassa, sitte tohtorin joka tanssasi vanhan Rahelin kanssa ja pelkkiä sekavia vastenmielisiä kuvia. Viimeksi hän unissaan näki Ruthin. Tyttö vei hänet metsään katajapensaan ääreen ja näytti linnunpesän, joka oli poikia täynnä. Mutta hän suuttui noihin puoli-alastomiin pieniin elukoihin ja hän polki ne hengiltä ja siitä tyttö valitti niin äänekkäästi ja surkeasti, että hän siitä heräsi.
Aamu jo alkoi koittaa; hänen päätään pakotti, häntä vilutti ja hän oli kovasti nälissään, mutta hänellä ei ollut muuta toivoa, ei muuta ajatustakaan kuin päästä eteenpäin, ja sentähden hän taas lähti ulos, siivosi tukkansa ja vaatteensa puhtaiksi heinistä, jotka olivat niihin tarttuneet ja kulki edelleen etelää kohti.
Oli tullut suoja ilma ja satoi vahvasti lunta.
Astuminen kävi hänelle aina vaikeammaksi, päänsärky paheni sietämättömäksi ja kuitenkin hän aina vaan nosteli jalkojansa; mutta hänestä tuntui kuin olisi hänellä ollut lyijyiset kengät.
Hänen vastaansa tuli muutamia kuormarattaita, joita saattamassa oli aseellisia sotureita, sekä talonpoikaisväkeä rukousnauhat kädessä ja kirkkoon menossa, mutta ei kukaan ollut vielä häntä sivuuttanut.
Myöhemmin aamupäivällä kuuli hän takaansa hevosten jalkain kopinaa ja aseiden kalinaa. Ääni tuli uhkaavalla nopeudella lähemmäksi ja lähemmäksi.
Entäs jos ne ovat ratsumiehet!
Sydän oli pakahtumaisillaan ja kun hän kääntyi taakseen katsomaan, näki hän tienkäänteessä monta ratsumiestä tulevan.
Vaikka oli lumituisku, niin hän kuitenkin erotti vilahtelevia aseita, kirjavia röijyjä ja koristusnauhoja, ja nyt, nyt oli kaikki hukassa: niissä oli Frohlingenin kreivin värit!
Jos ei maa revennyt auki hänen edessään, niin tässä ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Maantie oli sotilasten vallassa, oikealla oli lumihanki, vasemmalla kohosi kukkula, jota maantien puolella kömpelösti tehty muuri esti sortumasta. Tämä suojamuuri ei juuri ollut tarpeellinen maantien vuoksi, vaan paremmin kirkkomaan tähden, jonka likeisen kauppalan asukkaat olivat tehneet vähitellen kohoavan mäen rinteeseen.
Hautakummut, lehdettömät seljapensaat ja tuuheat sypressit hautausmaalla olivat lumen peitossa ja kuta valkoisemmin lumi hohti peittäen koko ympäristön, sitä huomattavammin näkyivät mustat hautaristit lumihangessa.
Kirkkomaan taustalla oli pieni kappeli. Ulrikki huomasi sen. Jos hänen onnistuisi päästä kiipeämällä muurin ylitse, niin hän voisi piilottautua kappelin taakse. Ratsumiehet olivat jo hänen kintereillään. Silloin ponnisti hän viimeiset voimansa, kiiruhti muurista esiin pistävää kiveä kohti ja alkoi kiivetä.
Edellisenä päivänä olisi ollut vähäpätöinen asia hänelle tämänkorkuisen muurin yli kapuaminen; mutta tänään perin väsynyt poika kömpi ylöspäin vaivaloisesti ja luiskahteli vaan takaisin alas liukkaita kiviä myöten, kun hän ei saanut luotettavaa käden eikä jalan sijaa kuivista lumenpeittoisista ruohoista muurin kivien leveissä saumoissa.
Ratsumiehet olivat huomanneet hänet ja muuan nuori sotilas sanoi vierustovereilleen: "Karkuun päässyt lurjus! Katsokaas miten tuo pikku maankulkija käyttäytyy. Minä otan hänet kiinni!"
Samalla hän kannusti hevostansa ja juuri kun pojan oli onnistunut päästä muurin päälle, tarttui sotamies kiinni hänen jalkaansa. Mutta Ulrikki piteli jo kiinni hautakivestä ja kenkä jäi ratsumiehen kouraan ja toiset sotamiehet päästivät ison naurun rähäkän. Tämä kuului hyvin lystikkäältä, mutta levottoman poikaparan korvissa se kuului pirulliselta pilkan hohotukselta ja karkotti hänet pakenemaan eteenpäin. Hän oli onnellisesti päässyt jo kymmenkunnan hautakummun ylitse, kun hän kompastui hautakiveä vastaan, joka oli lumen peitossa.
Suurella vaivalla hän vielä kerran ponnisti viimeiset voimansa, mutta ennenkuin hän oli päässyt kappelin luo, kaatui hän uudestaan ja nyt hänen tarmonsa oli lamaantunut. Hirveässä tuskassaan hän tarttui kiinni hautaristiin ja rauetessaan tajuttomaksi hän ajatteli "sanaa" ja taas tuntui hänen mielestään kuin olisi joku hänelle huutanut sen oikean sanan, ja niinkuin hän pelkästä heikkoudesta ja väsymyksestä ei olisi kyennyt sitä muistamaan.
Nuori sotamies ei ollut halukas antautumaan toveriansa ivalle alttiiksi jos hän laskisi tuon nuoren maankulkijan pääsemään pakoon. Hän tiuskasi vaan lyhyesti: "Maltappas lurjus!" viskasi kengän hautausmaalle, ojensi suitsensa sivutoverillensa ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän oli jo pojan kupeella. Hän ravisteli ja pudisteli poikaa, mutta turhaan. Silloin hän tuli levottomaksi ja huusi toisille että poika luultavasti oli kuollut.
"Ohoh! eipä henki niin vikkelästi lähde!" huusi sotilasten harmaapartainen päällysmies. "Anna hänelle läimäys."
Nuori ratsumies nosti kättään, vaan ei iskenyt. Hän oli nähnyt Ulrikin kasvot ja huomannut niissä jotakin, joka liikutti hänen sydäntänsä.
"Ei, ei", huusi hän takaisin. "Tule tänne ylös, Pietari! Tämä on kaunis poika, mutta kyllä hän nyt on henkitoreissaan, se on varma."
Tämän seisahduksen aikana lähestyi kirkkomaata reippaasti ravia ajaen myöskin se matkustaja, jonka suojelusjoukkona sotilaat seurasivat ja hänen vanha palvelijansa. Matkustaja, joka oli keski-ikäinen herrasmies, puettuna hienoon turkkiin suojellakseen itseään kylmältä, oivalsi heti ensi silmäyksellä mitä tämä seisahdus merkitsi.
Hän nousi heti alas satulasta ja seurasi sotilasten johtajaa suojamuurin päähän, jossa epätasaisista kivistä oli tehty portaantapaiset.
Sotilas piti Ulrikin päätä sylissään ja matkustaja katseli sääliväisesti pojan kasvoja. Vakava katse hänen kirkkaissa silmissään ei voinut luopua pojan kasvonpiirteitä katselemasta. Kun hän oli hetkisen seisonut häntä katsellen, viittasi hän vanhemmalle sotilaalle ja sanoi: "nostakaa poika ylös. Me otamme hänet mukaamme, kyllä vaunuissa aina yhdelle lisäksi tilaa on."
Matkavaunut, joista matkustaja oli puhunut, viipyivät jälempänä hetkisen. Ne olivat nelipyöräiset pitkät vankkurit, joiden peitteeksi oli tehty pyöreäkattoinen teltta suojaksi tuulta ja pahaa säätä vastaan. Hevosten takana istui ajuri silpuilla täytetyssä kopassa niinkuin hautova kana.
Turkkiin puetun herran matkakapineiden päällä ja välissä suojateltan alla oli istumassa tai pitkällään neljä matkamiestä, jotka vaunujen omistaja siellä täällä matkan varrella oli ottanut mukaansa ja jotka muodostivat varsin kirjavan seurueen.
Kaksi saarnaajamunkkia, maisterit Sutor ja Stubenrauch olivat tulleet mukaan jo Kölnissä, sillä vaunut tulivat suoraa päätä Hollannista; ne olivat Utrechtistä kotoisin olevan taidemaalari Moorin, joka oli matkalla kuningas Filipin hoviin. Hienot sopulinnahkaiset reunukset mustassa lakissa ja samettisessa päällystakissa osottivat, ettei hänen tarvinnut olla säästäväinen. Hän ratsasti komean hevosen seljässä mieluummin kuin olisi istunut tärisevillä kuormarattailla.
Munkit olivat ottaneet parhaat paikat vaunujen perällä. He olivat eroamattomat veikot ja melkein kuin yksi henkilö, sillä he käyttäytyivät kuin kaksi ruumista, joilla oli yhteinen sielu. Lihava maisteri Sutor edusti tahtoa, laiha Stubenrauch miettimistä ja tämän kaksoisruumiin toimeenpanevaa voimaa. Kun edellinen ehdotteli maatapanoa tai istumista, syömistä tai juomista, makaamista tai puhelemista, niin toinen sen teki oitis ja laiminlöi harvoin mietiskellä ja tarkasti harkituilla sanoilla tuoda esiin perusteet miksi kysymyksessä oleva toiminta oli tehtävä juuri nyt.
Etempänä vaunuissa oli pitkänään nojaten kirstua vastaan, pulska nuori sotilas. Hän oli varmaan reipas pöyhkeä junkkari, mutta nyt hän äänetönnä ja alakuloisena piteli oikeata kättään haavoitettua vasenta käsivarttansa suojelemassa niinkuin helposti särkyvää astiata.
Hänen edessään oli kasa pöyhittyjä olkia, joiden alla silloin tällöin jotakin liikkui ja josta tuon tuostakin lyhyen väliajan kuluttua kuului heikkoa yskimistä.
Heti kun ovi vaunujen perällä avattiin ja kylmä talvinen ilma tunkeutui teltan alla olevaan sumuiseen puolipimeään vaunujen sisustaan, avasi myös maisteri Sutor suunsa pitkäveteisesti ulvahtaen: huu! ja hänen laiha toverinsa oli oitis valmis säestämään tätä huudahdusta pitkällä moitemurinalla viivytyksestä, vedosta, kylmettymisen vaarasta j.n.e.
Kun maalarin pää näkyi oven aukossa, niin munkki tosin piti suunsa kiinni, sillä Moor maksoi kyydin, mutta kun virkatoveri Sutor kääri päällystakkia tiukemmin ympärilleen selvästi näyttäen tyytymättömyyttä ja vastoinmielisyyttä, niin toinenkin teki samoin, vielä huomattavammalla tavalla.
Näistä mielenosotuksista maalari ei piitannut yhtään, vaan pyysi tyynesti noita kutsutuita vieraita tekemään tilaa pojallekin.
Olkikasasta silloin pisti esiin monilla kääreillä kiedottu pää. "Nelipyöräinen lasaretti!" virkkoi pää, ja sukelsi takaisin olkien alle aivan kuin kala, joka oli veden pinnalle kohonnut ilmaa näykkäsemään.
"Aivan niin!" vastasi taidemaalari. "Ei teidän, kelpo soturi, tarvitse vetää sääriänne niin paljo kokoon, mutta herroja maistereita minun täytyy pyytää, että siirrytte joko kauemmaksi toisistanne tai likemmäksi toisianne, jotta tekisitte tilaa nahkatyynyllä sairaalle."
Maalarin näin puhuessa nosti eräs sotureista vieläkin tainnoksissa olevan pojan teltan alle suojaan.
Maisteri Sutor huomasi, että Ulrikin tukassa ja vaatteissa oli lunta ja yrittäen nousta ylös mörähti hän vastahakoisesti: "Ei!" ja Stubenrauch siihen innolla ja toruen lisäsi: "Jos lumi sulaa, niin tännehän tulee oikein vetelä suo. Nämä paikat olette, mestari Moor, antanut meille, mutta eipä suinkaan sitä varten, että perinpohjin kastuisimme, saisimme kleinitaudin ja — — —"
Hän ei ehtinyt puhua loppuun asti ennenkun moniin kääreisiin peitetty pää taas pisti näkyviin olkikasasta ja siihen piiloutuneen miehen kimeä, terävä ääni kysyi:
"Olikos sen haavottuneen miehen veri, hänen jonka samarialainen korjasi tien ohesta, kuiva vai märkä?"
Maisteri Sutor kehotti silmäniskulla Stubenrauch'ia antamaan sattuvan vastauksen ja tämä vastasikin innokkaasti ja teeskennellen hartautta:
"Se oli Herra, joka antoi samarialaisen löytää haavoitetun tien ohessa. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan asian laita ole sama, sillä tuo märkä poika tyrkytetään meidän vastuksiksi, ja vaikkapa olemmekin samarialaisia — — —"
"Niin ette kuitenkaan ole laupiaita", kuului taas olkikasasta.
Maalari nauroi, mutta sotilas löi terveellä kädellään sääreensä ja virkkoi:
"Te siellä ulkona, antakaa tänne poika! Laskekaa hänet minun oikealle käsivarrelleni. Siirtykää erillenne, herrat siellä. Vesi ei meitä vahingoita, jos vaan kitsastelematta annatte viiniä tuosta vakastanne."
Maisterien täytyi nyt, tahtoivatpa tai ei, tyytyä siihen, että Ulrikki asetettiin heidän väliinsä nahkatyynylle ja sillä välin kuin ensin Sutor ja sitte Stubenrauch siirtyivät ahtaammalle rukoillaksensa helminauhallisen rukouksia tainnoksissa olevan virkoamisen puolesta ja etteivät sattuisi yhteen tuon läpimärän pojan kanssa, nousi maalari vaunuihin ja kysymättäkään lupaa otti hän viinipullon maisterien eväsvakasta. Sotilas avusti häntä ja pian he yhteisvoimin ja tulisen viinin avulla onnistuivat herättämään henkiin tuon menehtyneen pojan.
Hollantilainen ratsasti pois ja vaunut jatkoivat matkaa kunnes kulkeminen tänä päivänä päättyi Emmendingenissä. Hochburgin kreivin sotilasten piti tästä eteenpäin tulla maalarin saattajiksi, mutta he eivät tahtoneet lähteä ratsastamaan pyhänä joulun aattona. Tämän vastaväitteen maalari hyväksyi, mutta kun he sanoivat, etteivät he joulupäivänäkään ottaisi hevosta tallista ulos, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kiivastumatta, mutta jyrkästi ja mahtavasti, että sitte kaiketi hän itse, hätätilassa heidän herransa avulla, seuraavana päivänä veisi heidät Freiburgiin.
Emmendingenin majatalo oli suurimpia ja parhaita Freiburgin ympäristöllä ja kun tässä vaihdettiin saattomiehiä, niin oli hyvää tilaa sekä vieraille että hevosille.
Ulrikki meni tainnoksiin uudelleen, kun hän tuli lämpöiseen tarjoiluhuoneeseen ja taiteilija ryhtyi häntä nyt hoitamaan niinkuin hän olisi ollut pojan oikea isä.
Maisteri Sutor oli jo aikaa sitte tilannut joulupaistia ja Stubenrauch kaikkea mikä sen lisäksi kuuluu hyvään ateriaan ja he olivat jo alkaneet ottaa eteensä runsaasti, sillä välin kuin Moor yhä vielä puuhasi hoitaen sairasta poikaa. Siinä toimessa hän sai hyvää apua siltä pieneltä mieheltä, joka oli maannut vaunuissa olkien alla peitossa.