Molemmat miehet olivat häntä seuranneet ja olivat tuskin ehtineet kynnyksen yli kun jo kiivaasti kolkuttivat oppilaan huoneen ovea ja kuulivat Ulrikin kysyvän: "Mikä on hätänä? Avatkaa!"
Heti sen jälkeen hän seisoi heidän edessään ja sykkivin sydämin hän kysyi: "Mitä minun on tekeminen?"
"Pelasta mestarisi!" huudahti Sofonisba. "Oletko pelkuri raukka, vai sykkiikö rinnassasi todellinen taiteilijan sydän? Pelkäätkö mennä vaaraan, kenties kuolemaa kohtaamaan tämän miehen puolesta?"
Silloin nuorukainen niin iloisesti kuin jos suuri paino olisi nostettu hänen rintaansa ahdistamatta, huudahti:
"En, en pelkää! Ja jos henkeni joutuu alttiiksi, niin sen parempi! Tässä olen! Tehkää ja määrätkää minulle mitä ikänä tahdotte! Hän on minulle antanut kaikki, ja minä olen hänet pettänyt. Minun täytyy se ilmaista vaikka minut tappaisitte! Minä se olen lörpötellyt niinkuin narri, niinkuin lapsi — siitä mitä sattumalta täällä eilen tulin nähneeksi. Minun syyni on jos he häntä ajavat takaa. Antakaa anteeksi, mestari, antakaa minulle anteeksi. Tehkää minulle mitä tahdotte; lyökää minua, tappakaa minut, mutta minä siunaan teitä kuitenkin!"
Nuori taiteilija oli tämän sanoessaan laskeutunut polvilleen rakkaan opettajansa eteen ja kohotti rukoillen kätensä häntä kohti. Silloin Moor, kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi ystävällisellä vakavuudella:
"Nouse ylös, sinä lurjus raukka! En minä sinulle ole suutuksissani."
Ja kun Ulrikki taas seisoi hänen edessään, suuteli hän häntä otsalle ja lisäsi:
"Sinun ja Sofonisban suhteen en ole erehtynyt! Te, don Fabbrizio, suljette Navarreten rouva markiisittaren suojaan ja ilmoitatte mitä me häneltä pyydämme! Hänelle tuskin olisi onneksi jos se menisi täytäntöön, mikä on seurauksena minun ajattelemattomuudestani ja hänen kevytmielisyydestään. Hyödyllistä on sovittaa mitä on rikkonut. Jos sinä Ulrikki pelastat minut, jos minä joudun perikatoon — yhtäkaikki sinä olet yhä edelleenkin uskollinen rakas oppilaani!"
Silloin Ulrikki itkien heittäysi mestarin rintaa vastaan, ja kun hän sai tietää mitä häneltä pyydettiin, niin hän loisti ilosta ja toimintahalusta ja sanoi, ettei mitään ihanampaa voisi hänelle tapahtua kuin että hän saisi kuolla mestarin puolesta.
Kun kello linnan kirkossa soitti iltarukoushetkeä, piti Sofonisban erota ystävästä, sillä hänen velvollisuutensa oli kuningattaren seurassa olla saapuvilla iltamessussa linnan kirkossa.
Don Fabbrizio kääntyi pois kun Moor Sofonisbalta otti jäähyväisiä.
"Jos tahdot minua onnelliseksi, niin tee hänet onnelliseksi", kuiskasi mestari tytölle, mutta tämä ei voinut vastata mitään, vaan ainoastaan nyökkäsi äänetönnä.
Sitte Moor veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli häntä otsalle ja sanoi:
"Meillä on ankara ja kuitenkin lohduttava sana: jumalallista on rakastaa; vielä jumalallisempaa on itsensä hillitä. Ystäväksi olet tänään voittanut isän. Tervehdi siskojasi. Jumala sinua siunatkoon, lapsi."
"Ja sinua, sinua myöskin!" nyyhkytti tyttö.
Niin sydämen pohjasta tuskin lie toinen ihminen vielä rukoillut toisen onnen puolesta kuin Sofonisba Anguisciola tänä ehtoona rukoili Alkazarin komeassa rukouskappelissa. Ja don Fabbrizion morsian rukoili myös rauhaa ja lepoa omalle sydämelleen sekä voimaa unhottaakseen ja tehdäkseen mikä oli hänen velvollisuutensa.
Yhdeksästoista luku.
Puoli tuntia ennen sydänyötä mestari nousi matkavaunuihin ja Ulrikki istui andalusialaisen ratsun selkään. Moor oli syvästi liikutettuna jo atelieerissa ottanut jäähyväiset suojatiltaan, oli antanut hänelle kukkarollisen kultakolikolta matkarahaksi ja aavistamattomia tarpeita varten ja sanonut että poika Flanderin maakunnassa hänen luonansa aina löytäisi kodin, isällisen ystävän, rakkautta ja opetusta.
Don Fabbrizion palatsin edustalla mestari nousi vaunuista; vähän ajan kuluttua sen jälkeen Ulrikki meluisasti paiskasi kiinni vaunujen oven ja huusi sitte "aja!" ajurille, joka usein oli yön aikanakin ollut Mooria kyyditsemässä kun tämä aavistamatta oli saanut kutsun saapua johonkin kuninkaan huvilinnaan.
Kaupungin portilla vahti pysähdytti heidät, mutta vahti tunsi suosikin ja hänen vaaleatukkaisen oppilaansa ja sen vuoksi hän Ulrikin pyytäessä mestarille vapaata kulkua sen myönsi ja sitte mentiin eteenpäin; ensin nopeasti, myöhemmin sallittiin hevosten tarpeen mukaan levätä. Ajurille hän sanoi, että Moor jo toisessa majatalossa oli noussut pois ja että hänen muka piti ratsastaa hänen majesteettinsa kanssa Avilaan. Siellä Moor muka tahtoi jatkaa matkaa vaunuissa.
Koko matkalla Ulrikki ei ajatellut sanottavasti ollenkaan itseään, mutta sitä enemmän mestaria. Jos takaa-ajajat lähtisivät liikkeelle seuraavana aamuna hänen lähdettyään ja ajaisivat häntä takaa jättäen don Fabbrizion seurueineen rauhassa kulkemaan, niin Moor jo nyt voisi olla pelastunut. Hän tunsi niiden kaupunkien nimet, jotka olivat Valenciaan menevän tien varrella ja ajatteli: Nyt hän on siellä saakka; nyt hän ehkä jo on siellä; tällä kertaa hänen jo täytyy olla Taranconin tienoilla.
Ehtoolla saavuttiin kuuluisaan Avilan linnoitukseen, jossa hän sopimuksen mukaan sai jättää vaunut ja koettaa omin päin päästä pakoon. Tie kulki halki kaupungin, jota ympäröi korkeat muurit ja syvät vallihaudat. Ei ollut mitenkään mahdollista sitä kiertää ja kuitenkin oli nostosilta jo hinattu ylös ja portti suljettu: sentähden hän rohkeasti huusi vahtimiestä ja näytti passinsa.
Eräs upseeri tahtoi nähdä maalarin. Ulrikki vakuutti hänen tulevan jälestäpäin, mutta sotilas ei siihen tyytynyt vaan käski hänet nousemaan alas hevosen seljästä ja tulemaan linnan päällikön luo. Silloin Ulrikki kannusti andalusilaista ratsuansa ja yritti paeta samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta tuskin oli hevonen lähtenyt liikkeelle ennenkun pyssyn laukaus pamahti ja kaatoi hevosen kuoliaana maahan. Ratsastaja raahattiin takaisin vankina ja otettiin kiduttamalla tutkittavaksi.
Sellainen epäluulo oli heti syntynyt, että hän oli tappanut Moorin ja anastanut hänen rahansa, sillä hänellä löydettiin kukkaro täynnä kultarahoja. Sillävälin kun hänet pantiin rautoihin, saapuivat alguaciilit Avilaan.
Uusi tutkimus alkoi ja nyt seurasi koettelemus toisensa jälkeen, tuska tuskan perästä.
Jo Avilassa pantiin hänelle säkki päähän. Sitä avattiin ainoastaan silloin, kun hänelle annettiin vettä juoda ja leipää hengen pitimiksi. Köytettynä kaksipyöräisille kärryille, joiden eteen oli valjastettu muuliaasit, hän kivien ja kantojen yli kuljetettiin Madridiin.
Puoleksi tukehtuneena, ryskytettynä ja kolhittuna, tuskin kykenevänä ajattelemaan tai puhumaankaan luuli hän pimeässä menehtyvänsä, epäili menettävänsä henkensä ja kuitenkaan ei hetkiseksikään tainnoksiin vaipuminen armahtanut hänen tuskiaan, vielä vähemmin häntä armahti mikään sääliväinen ihmissydän.
Viimein hänen siteensä irrotettiin ja hän vietiin, vieläkin pää peitettynä, pieneen pimeään huoneeseen.
Siellä hänen päästään otettiin säkki pois, mutta hän sidottiin uusilla kahleilla.
Kun hän jäi yksin ja ajattelu- sekä miettimiskyky oli palannut, tunsi hän itsensä vakuutetuksi, että hän oli joutunut inkvisitioonin vankilaan. Tällaiset olivat kosteat muurit, puiset penkit, ikkunan-aukot katossa, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pian hän sai kokea, että hänen aavistuksensa oli oikea.
Kahdeksan päivää sallittiin hänen nauttia ruumiillista lepoa, mutta tämän kauhean viikon kuluessa hän ei lakannut itseänsä soimaamasta petturiksi ja sadattelemasta kohtaloa, joka nyt toisen kerran käytti häntä välikappaleena syöksemään ystävää ja hyväntekijää perikatoon. Hän sadatteli itseään ja ajatellessaan sanaa, "onnea, onnea", puri hän hammasta pilkallisesti ja pusersi nyrkkiänsä.
Hänen nuori sielunsa oli aivan katkeroitunut ja ikäänkuin pois suunniltaan. Hän ei nähnyt mitään pelastusta, ei toivoa, ei lohdutusta. Hän koetti rukoilla Jumalaa, Jeesusta Kristusta, pyhää neitsyttä, pyhimyksiä, mutta kaikki he olivat hänen silmissään kasvojen piirteet kuolleina ja liikkumatta, käsivarret halvattuina. Hänelle, joka oli vaan luottanut onneen ja toiminut kuin mieletön, hänelle heillä ei ollut mitään sääliä, hänen puolestaan ne eivät tahtoneet kättänsä nostaa.
Mutta pian palasi hänen vanha elämänvoimansa ja sen mukana rohkeutta kohottaa sieluansa rukoukseen. Hän sai sen takaisin kuulustelussa, kidutuspenkillä.
Viikkoja ja kuukausia kului. Hän istui yhä vaan kosteassa vankilakomerossa, kahleissa, ravintona vettä ja leipää, kuolema silmäin edessä; mutta terve, reipas ja voimakas tahto pysyä hengissä oli vallannut nuorukaisen, joka nyt oli tullut sovintoon itsensä kanssa. Kidutuslavalla hän oli saanut takaisin oikeuden pitää kunniassa itseään ja hankkia itselleen mestarin palkinnon ja kiitoksen, hänen elossa olevien ja kuolleiden ystäviensä hyväksymisen.
Vielä kirvelivät haavat hänen mäsäksi piiskatuissa raadelluissa käsissään ja jaloissaan. Lääkäri oli niitä katsellut ja ihmeissään ravistanut päätään kun ne paranivat.
Ulrikki oli iloissaan arpiensa tähden, sillä puisen pukin seljässä, espanjalaisen saappaan likistäessä, piikkien pistellessä, kulmikkaalla penkillä viruessaan, rautaisen kauluksen kiristäessä, ja tukehuttava kidutuslakkikin päässä oli hän kestävänä ollut mainitsematta kenen avulla ja mihin mestari oli päässyt pakenemaan.
Tulkoot vaan takaisin, polttakoot tai seivästäkööt hänet; häneltä he eivät ihan varmaan saisi ikänä tietää mitään! Hän tuskin tiesi olevansa oikeutettu saamaan anteeksi; mutta hän tunsi sovittaneensa mitä oli rikkonut.
Ja nyt hän taas taisi ajatella menneisyyttä. Pyhällä neitsyellä oli taas hänen äitinsä näköiset kasvonpiirteet; hänen isänsä, Ruth, Pellicanus ja Moor katselivat taas häntä ystävällisinä kasvoihin. Mutta kirkkain valo loisti hänen sieluunsa vankilan pimeässä yössä kun hän ajatteli taidettansa ja viimeistä työtänsä. Se oli hänen silmäinsä edessä ilmielävästä selvänä ikäänkuin maalattuna vaatteelle, piirre piirteeltä ja hän piti itseänsä onnellisena kun hän oli voinut sen esittää, ja hän olisi vaikka uudestaan, kahdestikin mennyt kidutuskamariin jos hän sen kautta olisi saanut varmuuden siitä, että hän kykeni tekemään useampia taideteoksia, saman vertaisia, ehkäpä vielä jalompia ja kauniimpiakin kuin tämä.
"Taide, taide!" Ehkä se olikin oikea sana, ja jollei niin ollut, niin se kumminkin oli korkein, kallisarvoisin, ihanin elämässä ja sen rinnalla kaikki muu näytti vähäiseltä, viheliäiseltä ja kuihtuneelta. Milläpä muulla sanalla kuin tällä Jumala olisi luonut mailman, ihmiset, eläimet ja kasvit? Tohtori oli usein sanonut jokaista kukkaa, joka kovakuoriaista taideteokseksi, ja Ulrikki ymmärsi nyt täydellisesti hänen ajatuksensa ja hän voi mielessään kuvata kuinka kaikkivaltias luomishalulla ja muodostamiskyvyllä, joka oli ainoastaan suurimmalla kaikista taiteilijoista, oli kuvannut tähtisikermäin jättiläiskuvat, kuinka hän taivaalle oli antanut loistavan sinisen pohjavärin, oli vuorille antanut niiden huiput ja kaarevuudet, oli lahjottanut muodon ja värin kaikelle mikä juoksee, matelee, lentää, viheriöitsee ja kukkii sekä ihmiselle lahjottanut ihanimman, oman kuvansa mukaan.
Miten ihmeellisiltä näyttivätkään hänestä Jumalan työt pimeän vankilan yksinäisyydessä, ja jos kerran mailina oli niin ihana, niin se oli hänen taideteoksensa!
Taivas ja maa eivät tunteneet mitään sanaa, joka olisi suurempi, mahtavampi ja sai aikaan enemmän ihanaa kuin taide. Mitä olivatkaan sen lahjojen rinnalla onnen vaivaiset petolliset antimet: kirjavat vaatteet, maustettu ruoka, loistavat huoneet ja houkuttelevat silmäykset kauniista silmistä, jotka hymyilevät jokaiselle, joka heitä miellyttää! Ne eivät ole minkään arvoiset sen avun rinnalla, jonka taide lahjottaa harjottajalleen hänen iloisen työnsä ohella. Mieluummin, tuhannen kertaa mieluummin syö kerjättyä leipää, jos taiteessa saavuttaa jotain suurta, kuin herkuttelee onnessa!
Värejä, värejä, vaatetta ja kuvattava mallihenkilö sellainen kuin Sofonisba ja edistystä taiteen valtakunnassa! Sitä hän toivoi, se sai hänet niin innokkaasti, intohimoisella kaipuulla janoamaan pelastusta, vapautta. Kului kuukausia ja niiden ajalla Ulrikki nopeasti kypsyi ikäänkuin vuosia olisi mennyt, mutta niiden kuluessa hänen taipumuksensa vetäytyä itsekseen paatui jäykäksi erakkomaisuudeksi.
Vihdoin koitti se päivä, jolloin markiisitar Romeron vaikutuksesta vankilan ovet hänelle avattiin.
Hänelle tuiman lyhyesti annettiin käsky seuraavassa kuulustelussa jättämään itsepintainen äänettömyytensä ja ilmotettiin äkkiä, että hän oli vapaa. Vanginvartija irrotti hänen kahleensa ja auttoi häntä vaihettamaan vanginpuku niihin vaatteisiin, joihin puettuna hän oli otettu kiinni; sitte naamioidut henkilöt viskasivat säkin hänen päähänsä ja veivät hänet portaita ja pihamaita, sannotettuja teitä ja nurmea kasvavia ruohostoja myöten pieneen pihaan autiossa talossa jossakin etukaupungissa. Sinne he jättivät hänen ja pian hän oli päänsä vapauttanut peitosta. Kylläpä häneltä maistui hyvälle Jumalan raitis ilma; miten iloisena ja kiitollisena kohosikaan hänen rintansa! Hän ojenteli käsivarsiaan niinkuin lentoon lähtevä lintu, painoi sitten kätensä otsaansa vastaan ja syöksi viimein pihasta ulos kadulle ikäänkuin häntä toistamiseen olisi ajettu takaa.
Ohikulkijat katselivat hänen jälkeensä ravistaen päätänsä ja hän olikin kummallisen näköinen, sillä ne vaatteet, joihin puettuna hän oli muutamia kuukausia sitte lähtenyt pakoon, olivat Avilasta paluumatkalla pahoin turmeltuneet. Hattu oli matkalla joutunut, hukkaan eikä hän saanut toista sijaan, mansetit ja kaulus, jotka kuuluivat hänen pukuunsa, puuttuivat tykkänään, tuuhea vaalea tukka riippui epäjärjestyksessä kaulalla ja ohimoilla, hänen terveet nuoret kasvonsa olivat tulleet kapeammiksi, silmät näyttivät entistään suuremmilta ja vankeusajalla oli pehmeä parta kasvanut leukaan ja huulille.
Hän oli nyt kahdeksantoista vuotias, mutta hän näytti vanhemmalta ja se vakavuus, joka oli hänen otsallaan ja näkyi hänen silmistään, antoi hänelle täysi-ikäisen miehen ulkonäön.
Hän oli juossut eteenpäin kysymättä mihin. Hän tuli nyt vilkasliikkeiselle kadulle ja hillitsi kulkuansa. Oliko hän Madridissa? Oli, sillä tuolla näkyi Guadarama-vuorten jono, sen hän tunsi hyvin. Nuo olivat ne pienet puut, joille schvarzwaldilainen usein oli myhäellyt ja jotka nyt hänen mielestään olivat suuret ja komeat. Tuolla käveli myös ylpeästi hänen ohitsensa toreadori, jota hän useamman kerran oli näyttämöllä ihaellut. Tuossa oli kaupungin portti, jonka kautta hän oli ratsastanut pois Madridista mestarinsa vaunujen sivulla.
Hänen piti mennä kaupunkiin, mutta mihin hänen piti siellä ryhtyä?
Ehkäpä hänelle oli annettu takaisin mestarin rahat samalla kuin vaatteetkin?
Hän tutki tarkoin taskunsa, vaan täytetyn rahakukkaron asemasta hän löysi ainoastaan muutamia hopearahoja, joita hän ei tiennyt omistaneensa vangiksi joutuessaan.
Ravintolassa lähellä kaupungin porttia hän sai lihaa ja viiniä, joita hän pitkään aikaan ei ollut saanut nauttia, ja syödessään hän päätti käydä don Fabbrizion luo.
Ovenvartija käski hänet pois, mutta kun hän oli ilmottanut nimensä, niin tämä ystävällisesti käski hänet astumaan sisälle ja ilmotti, että parooni puolisonsa kanssa oli maalla markiisitar Romeron luona. Tiistaina heitä odotettiin takaisin ja he kyllä vastaanottaisivat hänet, sillä he olivat jo useamman kerran häntä kysyneet. Nuori herra varmaan tuli vieraasta maasta; Madridissa oli tapana pitää päässä hattu.
Silloin Ulrikki huomasi mikä häneltä puuttui, mutta ennenkun hän lähti sieltä täydentämään pukuaan, kysyi hän portinvartijalta tiesikö tämä, mihin mestari Moor oli joutunut.
Pelastunut! Hän oli pelastunut! Monta viikkoa takaperin oli donna Sofonisba saanut häneltä kirjeen Flanderista ja Ulrikille kertoja tiesi asiat tarkoin, sillä hänen vaimonsa palveli sisäpiikana paronittaren luona.
Onnellisena, säteilevänä sydämellisestä ilosta, lähti vapauteen päässyt sieltä, osti kiiruusti uuden lakin ja meni sitte Alkazarin palatsiin.
Valtion rahastohuoneen edustalla oli kauniin Carmenin isän, vanhan Santon asemasta lihavan puoleinen nuorehko portinvartija, joka äreästi käski Ulrikin mennä tiehensä.
Portinvartija ärisi, ettei mestari Moor ollut siellä enää pitkään aikaan oleskellut; herrojen taidemaalarien takin hihoista ei tavallisesti paita pilkistele ja jollei Ulrikki korjaisi luitansa, niin uhkasi portinvartija ottaa hänet kiinni ja toimittaa vankilaan, josta tuommoinen luultavasti oli karkuun päässyt.
Suuttuneena ja ylpeänä Ulrikki sinkahutti takaisin portinvartijan loukkaavat sanat, sillä hän ei ollut enää sama taipuvainen nöyrä poika kuin ennen ja pian riita sai vakavan muodon.
Silloin rahastohuoneen portista tuli ulos komea nainen, huolellisesti puettuna lähteäkseen kävelylle, mäntillä nostettuna hiuskiharoille, kranaattipuun kukka hiuksissa ja toinen rinnassa. Löyhytellen viuhkallaan ja astua sipsutellen heilutteli tämä itseään sinne tänne kuin västäräkki pikku kenkiensä korkeilla koroilla ja tuli suoraan riiteleviä kohti.
Ulrikki tunsi hänet heti: sehän oli Carmen, kaunis kultalanka-ompelijatar, jonka hän oli kohdannut simpukkaluolassa, puistossa; tätä nykyä hän oli uuden portinvartijan vaimona ja hänen miehensä oli samalla tyttären kanssa perinyt isävainajan toimenkin.
"Carmen!" huudahti Ulrikki, huomattuaan tuon pulskan naisen ja lisäsi sitte luottavaisesti: "tämä neiti tuntee minut."
"Minäkö?" kysyi nuori rouva nyrpistäen nenäänsä katsellessaan pian kasvaneen nuoren miehen huonoa pukua. "Kuka te olette?"
"Mestari Moorin oppilas Ulrik Navarrete; ettekö enää tunne minua?"
"Minä, minäkö? Te varmaan erehdytte!"
Näin sanoen hän läiskähyttäen löi kokoon viuhkansa ja astua sipsutteli edelleen.
Ulrikki kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte portinvartijan puoleen kohteliaammin kuin ensi alussa, ja tällä kertaa hän saavuttikin tarkotuksensa, sillä taidemaalari Coellon palvelija tuli juuri ulos valtiorahaston huoneesta ja näytti mielellään suostuvan ilmottamaan hänet isännälleen, joka tätä nykyä hovimaalarina asui Moorin entisissä huoneissa.
Ystävällisen Pablon mukana seurasi Ulrikki palatsiin ja joka askeleella, jonka hän astui, täytyi hänen ajatella mestaria ja menneitä aikoja.
Kun hän vihdoin oli tullut eteiseen ja viereisessä huoneessa valmistettavan tuoreen öljyvärin haju sattui hänen nenäänsä, niin hän sitä haisteli yhtä suurella nautinnolla kuin hän tunti takaperin oli haistellut kauvan kaipaamaansa raitista ilmaa.
Minkähänlaista vastaanottoa hän uskalsi odottaa? Kuinka helposti hovimaalari täisikään hävetä ja karttaa, ettei joutuisi tekemisiin epäsuosioon joutuneen Moorin suosikin ja oppilaan kanssa. Coello oli aivan toisellainen mies kuin mestari Moor; hetken lapsi, erilainen joka päivä. Toisen kerran ylpeä ja luotansa torjuva, toisen kerran iloinen ja hurja velikulta, joka oli laskenut leikkiä ja riehunut lastensa sekä hänenkin kanssaan niinkuin vertaisensa kanssa konsanaan. Entä jos hän juuri tänään — — Mutta Ulrikilla ei ollut pitempää aikaa semmoisille ajatuksille, sillä muutamia minuuttia sen jälkeen kuin Pablo oli hänet jättänyt, paiskattiin ovi auki ja Coellon koko perhe riensi iloissaan häntä vastaan ja kaikkien etupäässä Isabella. Sanchez seurasi hänen kintereillään, sen jälkeen tuli mestari ja hänen jälessään hänen kömpelösti liikkuva melkoisen lihava puolisonsa, jota Ulrikki vaan harvoin oli ennen nähnyt, koska rouva oli tottunut päiväkaudet loikomaan sohvalla pienen sylikoiransa kanssa. Viimeisenä tuli holhojatar Catalina suu puoleksi happamen näköisessä hymyssä.
Sen vuoksi se vastaanotto, jonka Ulrikki toisilta sai, olikin sitä iloisempi ja sydämellisempi.
Isabella laski kätensä hänen käsivarrelleen ikäänkuin hän olisi tahtonut koetella oliko tämä tosiaan Ulrikki, mutta ravisti kuitenkin päätään häntä katsellessaan ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jotain vierasta. Sanchez häntä syleili ja pyöräytti ympäri, isä puristi hänen kättään lausuen paljon ystävällisiä sanoja, ja äiti kääntyi hoitajattaren puoleen huudahtaen:
"Voi pyhä neitsyt, mikä on tullutkaan siitä kauniista pojasta! Mene, Catalina, heti keittiöön mestari Diegon luo ja käske hänen asettamaan pöydälle ruokaa ja juomaa!"
Viimein kaikki hänet vetivät sisälle huoneeseen. Siellä äiti heti jälleen heittäysi sohvalle, mutta toiset alkoivat kysellä häneltä koko joukon ja antoivat hänen kertoa, miten hänelle oli käynyt, mistä hän oli tullut ja paljon muuta.
Hän ei enää ollut nälissään, mutta rouva Petra vaati hänet kertoessaan istumaan hänen sohvansa viereen ja syömään kokonaisen paistetun kanan.
Jokaisen kasvoista näkyi osanottavaisuutta, hyväksyvää suosiota, sääliä ja viimein isä sanoi:
"Nyt jäädään tänne, Navarrete. Kuningas ikävöi Mooria; sinä olet meillä turvassa kuin Aabrahamin helmassa. Niin sinä saavut meille kuin taivaasta tullut. Minä juuri olin kirjottamaisillani itselleni apulaista Veneziasta. Voi pyhä Jaakoppi, tuollaiseksi et toki voi jäädä, mutta kiitos olkoon pyhälle neitsyelle ja mestari Moorille, sinun ei tarvitse säästää. Meillä on, nuori herrani, enemmän kuin tarpeeksemme. Donna Sofonisba on minulle jättänyt sata kultazekiiniä sinua varten; tuolla ne ovat kaapissa, eivätkä ne Jumalan kiitos ole maltittomiksi tulleet siitä, että ovat saaneet sinua odottaa. Nyt ne ovat sinun käytettävinäsi. Sinun mestarisi, minun mestarini, kaikkien muotokuva-maalarien ihana mestari, meidän Moorimme on niin määrännyt. Tuollaisessa asussa et enää saa mennä kadun yli. Kas tuossa, Isabella, hiha roikkuu kiinni ainoastaan kahden langan varassa ja kyynärpää pistää näkyviin. Semmoinen puku on toki liiaksi harva. Sinä Sanchez vie hänet oitis räätälin luo! Oliverio taikka — mutta ei, ei; tänään pysymme yhdessä. Herrera tulee myös tänne Escorialista. Eikös niin, hyvät naiset, ettehän pahastu puvun takia sen henkilön vuoksi, jolla se on? Ja sitte! Kuka valitsee samettia ja puvun kuosin nuorelle keikarille? Hänellä on aina puvussaan ollut jotakin omituista. Vieläkin minä olen näkevinäni mestarin myhähtelevän mietteissään joitakin oikein sopivia puhvia ja pieluksia. Onpa hyvä, että olet täällä, nuori ystäväni. Minun pitäisi teurastuttaa syötetty vasikka, niinkuin tuhlaajapojan isä, mutta me elämme säästeliäästi. Raavaseläimen asemasta pelkkä kananpaisti! — Mutta ethän sinä juo, miksi et juo! Isabella, kaada hänen pikarinsa täyteen! Katsokaa vaan, katsokaa mimmoiset arvet hänellä on käsissä ja kaulassa! Paljon menee pitsejä niiden peittämiseksi. Ei, ei, ne ovat kunniamerkkejä, ja ne voit näyttää. Tule tänne, minä suutelen suurta arpea kaulassasi, sinä uljas oivallinen nuorukainen ja kerran kyllä tulee kaunis tyttö, joka tekee samoin. Jospa Antonio olisi täällä! Tässä on suutelo lisäksi hänenkin puolestaan ja vieläkin yksi, kas niin! Taide antaa sen sulle, se taide, jolle sinä pelastit Moorin."
Mestarin antama suutelo taiteen nimessä! Se maistui paremmalta kuin kauniin Carmenin huulet.
Coello oli itse taiteilija, etevä maalari, ja hän sekä Moor ja rakennusmestari Herrera, joka heti sen jälkeen tuli — missäpä olisi ollut heidän vertaisiaan! Niin jaloja, niin iloisia, niin hyviä voivat ainoastaan ne olla, jotka olivat elämänsä pyhittäneet taiteelle, sanojen sanalle.
Kuinka onnellinen Ulrikki olikaan mennessään levolle, kuinka kiitollisena hän kertoeli ajatuksiaan niille rakkaille henkilöille, jotka hän oli kadottanut, mitä hänelle tänään oli tapahtunut ja kuinka sydämellisen hurskaasti hän nyt osasi rukoilla!
Seuraavana aamuna hän kukkaro täynnä rahaa meni ulos kaupunkiin ja palasi hyvin puettuna ja hiukset kauniisti siistittyinä ja järjestettyinä.
Orastavat viiksien alut oli peinadoori kääntänyt rohkean muotoisesti ylöspäin.
Vielä hän näytti vähän kulmikkaalta ja laihalta, mutta miten muhkea mies näytti nopeasti kasvavasta nuorukaisesta tulevankaan!
Kahdeskymmenes luku.
Keskipäivän aikaan Ulrikki kutsuttiin Moorin entiseen atelieerin,Coellon luo.
Nyt siellä oli ihan toisennäköistä kuin ennen.
Maalaustelineillä oli pitkiä pahvilevyjä, joihin oli piirretty suunnitelmia monine kuvioineen, suuria tuskin alettuja ja puolitekoisia maalauksia, mannekiineja, puusta tehtyjä liikkuvia hevosenpäitä ja kipsisiä malleja oli lattialla, pöydällä ja akkunalla. Vaatetta, pukuja, mattoja, aseita oli tuolien selkänojien päällä tai kistujen kansilla, pöydillä ja lattiallakin.
Kuihtuneita laakeriseppeleitä pitkine nauhoineen liehui tulisijan yläpuolella; yksi niistä oli pudonnut alas ja roikkui Julius Caesarin rintakuvan kaljulla päälaella.
Maalarin kuusi kissaa kuljeksi ympäri maalaustelineiden välillä tai loikoivat kallisarvoisella sametilla taikka arapialaisilla kudoksilla.
Eräässä huoneen kulmassa oli pikkunen sänky, jonka edessä riippui silkkiset uutimet. Se oli mestarin suosikkien makuukamari. Paraikaa siellä loikoi valkonen muhkea kissa poikineen.
Kaksi keltaista ja sinistä kakaduaa sekä useita papukaijoja oli kiinni messinkirenkaissaan avoimen ikkunan edessä ja Coellon sysimusta neekeri ryömi ympäri puhdistaen avaran huoneen lattiata keskipäivällä. Samalla hän alinomaa ravisteli villatukkaista päätään ja irvistellen näytti hampaansa, sillä hänen isäntänsä lauleli äänekkäästi työtä tehdessään ja kirjavapukuinen rengaskorvainen afrikalainen rakasti musiikkia.
Mikä muutos olikaan tapahtunut alankomaalaisen hiljaisessa, hyvin järjestetyssä, kiusallisen puhtaassa atelieerissa!
Mutta tässä sekamelskassakin valmistettiin oivallisia maalauksia; olipa espanjalaisella paljoa runsaampi mielikuvitus kuin Moorilla ja hän teki tauluja, jotka olivat paljon eloisammat ja henkilöistä rikkaammat.
Mutta niin vakavia ja tarkoin mietittyjä, niin ihmeellisesti totuudenmukaisia kuin rakastetun, mestarin taulut eivät espanjalaisen tekemät suinkaan olleet.
Coello kutsui nuorukaisen taulu-telineen luo ja sanoi, osottaessaan monikuvioista värillä tehtyä luonnosta, jota hän paraikaa maalaili:
"Katsoppas poikaseni; tästä tulee kentaurien taistelu; nämä ovat parttilaisia ratsumiehiä; — pyhä Yrjö ja louhikäärme sekä ristiretkeilijät eivät vielä ole valmiit. Kuningas tahtoo myös Ilmestyskirjassa mainitut ratsastajat. Hyi peeveli! Mutta minkäs tekee; huomenna minä alan niitä maalata. Kaikkityyni kuuluu tuolla kauempana olevan alvi-sirkuksen seiniin ja kattoon. Kaikesta tästä roskasta ei yksi henkilö paljoakaan ennätä valmistaa ja minä — minä — tilauksia on vieläkin ylen paljon. Ihmisen täytyisi tehdä työtä kahden, neljän hengen edestä! Efesoksen Dianalla oli monta rintaa ja Cerberuksella oli kolme päätä, mutta minulla ei ole kuin kaksi kättä. Minä tarvitsen apua ja sinä juuri olet oikea apulainen. Isabella sanoo, että te ette vielä ole piirtäneet ettekä maalanneet hevosia; mutta olethan sinä hevosmies kuin puoleksi kentauri. Ryhdyhän nyt varsoihin ja kun pääset kylliksi pitkälle, niin siirrä piirrokset sirkuksen kattoon ja seiniin. Minä sitte täydennän kokonaisuuden ja annan sille ryhtiä."
Tämä kehotus Ulrikkia enemmän huolestutti kuin ilahutti, sillä se ei ollut mestarin hengen mukainen. Ihmispelko ei Ulrikkia enää hillinnyt ja sentähden hän sanoi suoraan, että hän mieluummin tahtoi piirustaa luonnon mukaan ja ehkä tekisi parhaiten kun lähtisi Moorin luo Flanderiin. Hän luuli myös, että Coello arvosteli hänen kykyänsä liian suureksi.
Mutta espanjalainen keskeytti vilkkaasti hänen puheensa huudahtaen:
"Minä olen nähnyt sinun maalaamasi Sofonisban kuvan. Et sinä enää ole mikään oppilas, vaan tuleva mestari. Moor on verraton muotokuvamaalari ja sellaisena sinä et enää ole paljoa hänestä jäljellä. Mutta taiteella on korkeampiakin päämaalia. Kaikki, missä eloa on, kuuluu taiteelle. Venuksen kuva, hevonen — kumpiko näistä kahdesta kuvasta Apellekselle tuotti suurempaa kiitosta? Ei ainoastaan se, minkä jäljittelemällä teemme, vaan sekin, minkä itse miettimällä sommittelemme, johtaa meidät ylös taiteen kukkuloille. Moor on kehunut sinun vilkasta mielikuvituksesi voimaa. Mitä ihmisellä on, sitä hänen tulee käyttää! Ajattele Buonarottin ja Rafaelin kompositsiooneja ja freskomaalauksia! Niiden maine voittaa kaikkien muiden.
"Oivallinen Antonio on jo liiaksikin kauvan sinua kiusannut kun on antanut sinun piirustaa elottomia esineitä. Jos nämä eskissit monta kertaa suuremmassa mittakaavassa siirrät suurille pinnoille, niin opit enemmän kuin kahden vuoden kuluessa kipsi-mallien ääressä. Luonnonlahjaa täytyy olla sekä rohkeutta ja ahkeruutta; sitte muut tulevat itsestään ja sinullahan Jumalan kiitos on kaikki kolme. Minun maalaamani hevoset — katsoppas tänne, — eivät ole hullumpia, enkä minä kuitenkaan ollut eläissäni milloinkaan piirtänyt elävää hevosta ennenkun jouduin maalaamaan hänen majesteettinsa kuvaa ratsun selässä istumassa. Sinun käy paremmin. Mene jo huomenna talliin ja vanhaan ratsastusmaneesiin. Koeta taitoasi ensin piirustamalla kauniimpia jalompia elukoita ja mene sitte torille katselemaan minkänäköiset huonot loppuunkäytetyt hevoskonit ovat. Ilmestyskirjan ratsumiehille voi käyttää sellaisia. Reippaasti työhön! Jos työ onnistuu, niin saat myös ensimäiset itse ansaitsemasi kultakolikot."
Kultainen palkinto ei Ulrikkia liioin houkutellut, mutta hän antoi vanhan taideniekan puheen vaikuttaa mielipiteisiinsä ja piirusteli hevosia sekä maalaili mielihyvällä ja menestyksellä, teki työtä mukana kun Isabella ja Coellon oppilas Felice di Liano piirustelivat ja maalasivat eläväin mallien mukaan, ja kun talvisirkuksessa pantiin pystyyn telineitä, niin hänkin meni sinne hovimaalarin johdolla mittailemaan, järjestämään sekä viimein siirtämään suunnitellut piirustukset suurille pinnoille.
Tätä hän teki yhä lisääntyvällä mieltymyksellä, sillä vaikka Coellon suunnitelmissa olikin jotain kovaa, niin ne kuitenkin olivat rohkeasti ajateltuja ja miellyttivät häntä.
Kuta pitemmälle hän edistyi, sitä intohimoisemmin hän teki työtä. Häntä ilahutti uuden luominen suuressa määrässä niinkuin tässä ja kaikin voimin työskenteleminen, samoin kuin vähäpätöinen väsymys työn päätyttyä, kun sitä vielä sulostutti ilo siitä, mitä hän oli saanut aikaan, kaikki tämä tosin oli ilahuttavaa ja ihanaa, mutta kumminkin Ulrikki tunsi, ettei se ollut aivan oikein, vaan että jyrkempää, vaivaloisempaa tietä täytyy nousta taiteen korkeuteen ja sinne hän ikävöi päästä.
Hän kaipasi levottomaksi tekevää yllytystä aina paremman ja paremman yrittämiseen, häneltä puuttui häntä itseään paljo etevämmän mestarin moitetta. Kun hän kuuli kiitosta sellaisesta työstä, joka ei tyydyttänyt häntä itseään, niin hän hämmästyi ja hänessä heräsi epäluulo.
Uskotuiksi ystäviksi jäivät hänelle Isabella ja Sofonisba, sitte kun tämä oli palannut kotiin.
Isabella oli jo kauvan tuntenut sen, mitä Ulrikki nyt lausui julki. Hänen nuori sydämensä oli poikaan kiintynyt, mutta tässä hän rakasti saman verran tulevaista suurta taiteilijaa kuin ihmistä. Eipä tosiaankaan ollut hänelle helppoa olla ilman Ulrikin seuraa ja kuitenkin hän itsekseen myönsi, että hänen isänsä, joka oli ottanut suorittaakseen noin suuria töitä, ei kyennyt sellaiseksi opettajaksi kuin Moor ja että Ulrikille kyllä olisi parasta lähteä entisen mestarinsa luo Flanderiin, jahka hän oli lopettanut työnsä sirkuksessa.
Tämän hän sanoi kun hän sen piti velvollisuutenaan, mutta hän sen sanoi raskaalla mielellä ja alakuloisesti. Ulrikki taas ilolla ilmoitti olevansa samaa mieltä, sillä Sofonisba oli hänelle antanut mestarilta tulleen kirjeen, jossa tämä sydämellisesti kutsui häntä tulemaan Antwerpeniin.
Don Fabbrizion puoliso kutsui hänet palatsissaan käymään ja Ulrikki näki Sofonisban naimisissakin yhtä hyväksi ja osaa ottavaksi kuin hän tyttönäkin oli ollut. Ainoastaan leikillinen hilpeä puhetapa oli muuttunut tyynemmäksi arvokkaisuudeksi.
Yksityiskohtia myöten antoi hän Ulrikin kertoa, mitä hän Moorin puolesta oli kärsinyt, mitä hän nyt työskenteli, mitä hän tällä kertaa tuumi ja miten hän aikoi tulevaisuudessa tehdä. Useamman kerran Sofonisba kävi häntä katsomassa ratsastusradalla, seurasi hänen töitään ja antoi hänen näytellä piirustuksensa ja suunnitelmansa.
Kerran Sofonisba sai Ulrikin kertomaan lapsuudestaan.
Se hänelle oli ikäänkuin lahja, sillä parhaimpansa ihminen pitää syvimmälle kätkettynä; mutta Ulrikille oli ihanimmat hetket, kun hän sai sen ilmituoda varmasti luottaen, että hänet ymmärrettiin oikein.
Sen, mitä hän ei ikänään olisi ilmaissut kellekään, sen hän nyt taisi kertoa tälle jalolle naiselle, tälle mestarin lemmikille, tälle taideniekalle, ja sillä tavoin hän tämän salli katsella lapsuuden aikaansa ja syvälti tarkastaa sieluansa.
Hän ei Sofonisbalta salannut sitäkään, miten hän oli löytänyt sanan, että hän luuli löytäneensä oikean sanan vankilassa ollessaan ja että taide oli oleva hänen johtotähtensä niin kauvan kuin hän oli hengissä.
Silloin Sofonisban posket tulivat yhä punasemmiksi eikä Ulrikki ollut koskaan nähnyt häntä niin intohimoisesti liikutettuna, niin innokkaana ja viehättyneenä kuin nyt, kun hän huudahti:
"Niin, Ulrikki, niin kyllä! Sinä olet löytänyt oikean sanan. Se on taide, eikä mikään muu. Joka tuntee sen, joka sitä palvelee, joka sen painaa syvälle sieluunsa ja ainoastaan siinä henkii ja toimii, hänelle ei löydy mitään alhaista, halpaa, hän liikkuu korkealla maan tomusta eikä hän tiedä mitään viheliäisyydestä eikä kuolemasta. Taide on se silta, jota myöten jumaluus astuu alas ihmisten luo nostamaan häntä luoksensa valoisampiin mailmoihin. Tämä sana kirkastaa kaikki ja se saa virkeästi vihannoimaan yksin rakkaudesta ja toivosta pettyneen sielun kuivuneen puun. Elämä on piikkinen orjantappurarunko ja taide on sen kukka. Täällä, täällä ei viihdy mikään ilo, täällä kuolee vapaus ja riemu, täällä kasvaa vaan taide, niinkuin joku intialainen taimi kasvihuoneessa — mutta on maa, minä tunnen sen maan, se on minun synnyinmaani — siellä se kasvaa ja versoo ja levittää varjonsa jokaisen tielle. Sinä, Antonion suosikki, sinä sanan opetuslapsi — sinun pitää lähteä Italiaan!"
"Italiaan!" Sofonisba oli sen sanonut!
Tizianin, Rafaelin ja Buonarottin kotomaahan, jossa mestarikin oli käynyt koulua, sinne piti Ulrikinkin lähteä!
"Oi sana, sana!" kaikui hänen sielussaan. Mikä muu voisikaan jo maan päällä avata silmät sillä tavoin katsomaan taivaallista autuutta!
Hän lähti Sofonisban luota aivan kuin huumauksissa.
Mikä häntä enää pidätti Madridissa?
Mestarin antamat kultarahat eivät vielä isoon aikaan olleet lopussa jaItalian pyhällä maalla oli hän varma saavansa apua sanalta.
Viipymättä hän ilmotti Coellolle aikeensa. Ensin sävyisästi, sitte varmasti ja uhmaavasti. Mutta hovimaalari ei laskenut häntä matkustamaan. Hän osasi pysyä tyynenä, hän kyllä myönsi, että Ulrikin kerran piti sinne matkustaa, mutta vielä oli liian aikaista. Ensin piti hänen lopettaa se työ, jonka hän oli ottanut suorittaakseen ratsastusradalla, sitte Coello itse ryhtyisi avustamaan Ulrikin matkustamista Italiaan. Jos Ulrikki nyt, kun hovimaalarilla oli työtä ylen paljon tehtävänä, jättäisi hänet pulaan, niin sellainen käytös olisi kiittämättömyyttä ja huonoa käytöstä häntä kohtaan.
Sillä tavoin Ulrikin piti vaan kiltisti jatkaa maalailemista sirkuksessa. Mutta hänen ilonsa oli katkeroitettu. Hän ajatteli Italiaa, ei mitään muuta kuin Italiaa. Joka hetki, minkä hän oli Madridissa, näytti hänestä hukkaan kuluneelta ajalta. Hänen suuret työskentelysuunnitelmansa raukesivat voimattomiksi ja hän alkoi etsiä huvituksia, varsinkin Sanchez Coellon kanssa miekkailusalissa.
Hänellä oli tarkka silmä, notkea käsiranne ja hänen käteensä kasvoi yhä enemmän hänen isänsä voima ja sillä tavoin hän kykeni tekemään erinomaisia tekoja.
Hänen peljättävä taitavuutensa, hänen yksinänsä viihtyvä olentonsa ja luonnollinen sulo hänen käytöksessään herätti kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta niissä monissa espanjalaisissa, joiden kanssa hän seurusteli.
He kutsuivat häntä juhlakemuihin, joita varakkaammat heistä panivat toimeen ja hullunkurisiin kujeisiin, joihin he yhtyivät; mutta kaikista kehotuksista ja pyynnöistä huolimatta aina turhaan.
Ulrikki ei tarvinnut mitään kumppaneita ja hänen kultakolikkonsa olivat hänelle pyhiä; hän tahtoi ne säästää matkaa varten Italiaan.
Toiset alkoivat pian häntä pitää ylpeänä ja kummallisena ihmisenä, jonka kanssa ei päässyt puusta pitkälle. He antoivat hänen kulkea omia teitään ja hän kyllä selvisi asioissaan omin päin. Ypö yksin hän kuljeskeli kaduilla öisin, piti serenaadeja ja pakotti monen kaksintaisteluun kun he astuivat hänen tiellensä.
Ei kukaan, ei edes Sanchez Coello saanut tietää mitään näistä yöllisistä seikkailuista; ne olivat hänen parhaat huvituksensa, ne panivat hänen verensä liikkeelle ja antoivat hänelle hekumallisen tunteen siitä, että hänellä oli ylellisen suuri voima.
Näiden toimien ohessa lisääntyi hänen itsenäisyydentunteensa ja tämä sai oman leimansa hänen käytöksessään, joka vivahti espanjalaiseen. Hän oli nyt täysikasvuinen ja kun hän kääntyi kahdennellekymmenelle ikävuodelleen, niin hän oli pitempi kuin useimmat kastilialaiset ja piti päänsä yhtä pystyssä kuin ylimys.
Hän oli kuitenkin tyytymätön itseensä, sillä hän edistyi vaan hitaasti ja hän pysyi itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että Madridissa ei hänellä ollut mitään opittavaa; Coellon määräämät tehtävät häneltä vaan kuluttivat kalliin ajan hukkaan.
Ratsastusradalla tehtävät työt lähenivät viimeinkin loppuansa. Niihin oli kulunut melkoista enemmän aikaa kuin se vuosi, jonka kuluessa niiden piti valmistua ja hänen majesteettinsa maltittomuus oli niin kiihkeä, että Coellon täytyi jättää kaikki muu kesken ja maalata ainoastaan ratsastusradalla ja siellä parannella Ulrikin töitä. Matkalle lähdön aika läheni. Telineet, joilla Ulrikki oli maannut maalatessaan kattomaalauksia, olivat jo poistetut, mutta seinillä oli vielä jotain tehtävää.
Silloin hovimaalari aivan odottamatta sai käskyn keskeyttää työ ja antaa korjata pois ne palkit, tikapuut ja laudat, joita oli radalla.
Lähinnä seuraavien päivien kuluessa aiottiin tuota suurta huonetta käyttää johonkin erityiseen tarkotukseen ja Coello sai muuta tehtävää.
Don Juan d'Austria, kuninkaan ritarillinen velipuoli oli alkanut sankariuransa ja kukistanut kapinalliset maurilaiset Granadassa. Kunnialliset vastaanottajaiskemut piti valmistettaman nuorelle voittajalle ja Coello sai toimekseen muutaman päivän kuluessa koristella riemuportti hätäpikaa suunnitelluilla vaikuttavilla kuvilla.
Suunnitelmat valmistettiin pikaisesti ja kunniaportti pystytettiin Alkazarissa pihamaalla, sillä epäluuloinen hallitsija oli päättänyt vastaanottaa ja kunnioittaa triumfaatoria täällä hovivirkamiesten ahtaassa piirissä eikä julkisesti ja koko kansan nähden.
Ulrikki auttoi taas Coelloa hänen valmistamiensa suunnitelmapiirustusten toimeenpanossa. Kaikki valmistui oikeassa ajassa, don Juanin vastaanotto toimitettiin loistavasti ja päättyi ratsastusradalla juhlamenoilla vakavalla arvokkaisuudella; pidettiin kiitos-jumalanpalvelus, juhlakulkueita, härkätaisteluita, suuri kerettiläisten polttaminen ja turnajaiset.
Tämän juhlan jälkeen jätti kuningas taas ratsastusradan maalarin käytettäväksi ja työhön ryhdyttiin heti. Kaikki oli valmiina paitsi pieniä kuvia suurempien maalauksien alapuolella ja ne voitiin valmistaa ilman telineitäkin.
Äsken mainitun keskeytyksen jälkeen oli Ulrikki ensi kertaa taas tikapuilla työtä tekemässä ja hovimaalari oli myöskin seurannut häntä ratsastusradalle; silloin sen ulkopuolella syntyi hyvin vilkas elämä.
Leveät ovet avattiin selki selälleen ja ratsastussali tuli pian täyteen ratsastavia kavaljeeria ja naisia.
Don Juan itse ja hänen nuori orpanansa, Parman prinssi AleksanteriFarnese olivat tässä komeassa seurueessa loistavimmat henkilöt.
Ulrikki nautti katsellessaan tätä loistavaa seuruetta ja voittoisan sankarin ylhäistä, ylpeää ja samalla iloisaa käytöstä.
Ihanampaa nuorukaista ei hän luullut milloinkaan nähneensä. Don Juan seisattui suorastaan hänen kohdallaan ja oli paljastanut päänsä. Tuuhea taaksepäin kammattu vaalea tukka valui ihmeteltävän pehmoisina suortuvina alas kaulalle saakka ja hänen kasvonpiirteissään näkyi sekä naisellista kauneutta että miehuullista voimaa.
Kun hän toisten apua vastaanottamatta ja hattu toisessa kädessä heilautti itsensä alas satulasta tervehtimään kaunista Medina Celin herttuatarta, niin hänen liikkeissään oli sellainen tenhovoima, että nuori maalari tunsi itsensä taipuvaiseksi uskomaan kaikki ne tarinat, joita kerrottiin siitä menestyksestä lemmenseikkailuissa, joita tällä onnen suosikilla oli ollut. Hänen isänsä tosin oli keisari Kaarle, mutta hänen äitinsä oli ollut vaan saksalainen pyykinpesijä.
Ystävällisesti pyysi don Juan seuraajiansa vetäytymään syrjään radan perälle, auttoi naisia satulasta, astui herttuatar käsivarteensa nojaten heidän edellään katsojalavalle, meni taas ratsastustantereelle, antoi siellä taas käskyjä seurueessaan ratsastaville upseereille ja keskusteli sitte naisten, Aleksanteri Farnesen ja mukana olevien ylimyksien kanssa.
Ratsastussalin ulkopuolelta kuului äänekkäitä huutoja ja hevosten jalkain töminää ja heti sen jälkeen talutettiin sisään yhdeksän hevosta, kaikki parhaita valituita elukoita, täysirotuisia andalusialaisia, parhaat kaikista niistä hevosista, jotka don Juan oli voittanut sotasaaliina.
Ihastuneita hyväksymishuutoja kaikui ratsukentällä ja ihailun ilmaukset tulivat yhä äänekkäämmiksi kun viimeinen, kymmenes ratsu, nuori sysimusta ori, tempasi jäntevät maurilaiset tallimiehet, jotka sitä taluttivat, mukaansa ratsastustantereelle ja siellä nousi kahdelle jalalle nostaen heidätkin ylös koholle.
Nuoret ruskea-ihoiset tallimiehet pitivät uljaasti puoliansa, mutta donJuan kääntyi Aleksanteri Farnesen puoleen lausuen:
"Mikä komea eläin, mutta sen pahempi, sillä on paholainen ruumiissaan ja sentähden olemme sitä sanoneet Saatanaksi. Ei se kärsi satulaa eikä ratsumiestä selässään. Kuinka minä uskaltaisin — Kas nyt se taas nousee pystyyn — On ihan mahdotonta tarjota sitä hänen majesteetilleen. Katsokaas sen silmiä, ja mimmoiset sieramet sillä on. Se on oikein peto!"
"Mutta kauniimpaa hevosta ei voi olla", huudahti prinssi vilkkaasti."Niin loistavan kiiltävä musta karva, sellainen kaula, tuommoinen pää,entä sitte lautanen; noin komea häntä, noin kauniit jäsenet ja kaviot!Ohoh, nyt on leikki kaukana!"
Hillitön ori oli kolmannen kerran hypähtänyt pystyyn, hurjasti potkinut etukavioillaan ympärilleen ja satuttanut toista maurilaista.
Parkuen ja valittaen tämä kaatui maahan ja heti sen jälkeen hevonen tempautui irti toisen tallirengin käsistä ja nyt se omin valloin irtaallaan pitkillä loikkauksilla syöksi pitkin rataa. Ikäänkuin villittynä ryntäsi se sinne tänne, potki hurjasti takajaloillaan ja lennätti hiekkaa ja pölyä naisten kasvoille katsojalavalle. Nämä kirkuivat äänekkäästi ja heidän huutonsa teki hevosen vielä hurjemmaksi. Muutamat kavaljeerit väistyivät syrjään ja tallimestari käski viedä pois toiset hevoset.
Don Juan ja Aleksander Farnese seisoivat hiljaa, mutta edellinen tempasi miekkansa ja huudahti kiivaasti:
"Santiago! Minä tapan tuon ilkeän elukan."
Hän ei jättänyt aikomustaan pelkkään puheeseen, vaan syöksi oitis oritta vastaan; mutta tämä väistyi pitkillä loikkauksilla milloin takasin päin milloin sivulle ja joka uudella juoksulla se lennätti uudelleen hiekkaa estraadille.
Silloin Ulrikki ei kauempaa malttanut pysyä tikapuilla.
Uljaasti ja täysin tuntien voimansa pahankuristen hevosten hillitsemisessä hän astui ratsastusradalle ja meni tyynesti korskuvaa oritta kohti, säikäytti sen takaisin, seurasi sitä, odotti kunnes se oli kääntynyt ympäri, ja kun hänen oli onnistunut päästä hevosen kupeelle, sieppasi hän äkkiä lujasti ja rohkeasti kiinni kädellään hevosen kuonosta. Ori tuli yhä hullummaksi ja koki päästä irti, mutta sepän poika piteli sitä kiinni niinkuin pihdillä, puhalsi sen sieramiin, silitteli kädellään sen päätä ja turpaa ja puheli sille ystävällisesti.
Nyt elukka vähitellen tyyntyi. Vielä kerran se yritti kiskaista irti voittajansa rautaisen lujasta kourasta, mutta kun ei se onnistunut, niin se alkoi väristä ja seisoi nöyrästi hiljaa etujalat pitkälle eteenpäin ojennettuina.
"Bravo, bravamente!" huudahti herttuatar ja sellaisen henkilön suusta tullut suosionosotus sai Ulrikin hurmautuneeksi. Esiytymishalu, jonka hän oli äidiltään perinyt, kiihotti häntä uskaltamaan vielä enemmän. Varovasti hän tarttui vasemmalla kädellä oriin harjaan, laski kuonon irti ja hyppäsi sen selkään.
Viekkaudella voitettu eläin koki tosin vapautua taakastaan, mutta ratsastaja pysyi selässä lujasti; hän kumartui eteenpäin oriin kaulalle, siveli taas sen päätä, painoi polvensa sen kupeisiin ja muutaman minuutin kuluttua hän ainoastaan säärillään ohjaten vei hevosen, ensin astuen ja sitte ravia juosten yli ratsastuskentän. Viimein hän hyppäsi ratsailta, hyväili levollisena vieressään seisovaa hevosta ja talutti sen suitsista don Juanin luokse.
Tämä vilkasi pikaisesti solakkaan rohkeaan nuoreen mieheen, kääntyi puoleksi hänen puoleksi Aleksander Farnesen puoleen lausuen:
"Totta tosiaan, rakkauteni kautta vakuutan, tämähän oli kadehdittava kepponen, oikein mestarin teko!"
Sitte hän meni hevosen luo, silitteli ja taputteli sen kiiltävää kaulaa ja jatkoi puhettaan:
"Minä kiitän teitä, nuori mies. Te olette pelastaneet parhaan hevoseni.Ilman teitä olisin pistänyt sen kuoliaaksi. Oletteko maalari?"
"Teidän palvelukseksenne, Teidän ylhäisyytenne."
"Se on kaunis taide, ja itse tiedätte parhaiten miten siinä olette edistynyt. Mutta myös minun ratsumiesteni joukossa mies voi saavuttaa suurta kunniaa, ehkäpä rikkautta ja mainettakin. Ottaisitteko pestin?"
"En, Teidän ylhäisyytenne", vastasi Ulrikki syvästi kumartaen. "Ellen olisi maalari, niin ehkä mieluimmin olisin sotilas, mutta taidettani en voi hyljätä."
"Oikein, oikein! Mutta — luuletteko, että oriille antamanne läksytys nyt riittää, vai vieläkö se tanssi on alettava uudelleen?"
"Kenties; mutta myöntäkää, Teidän ylhäisyytenne, minulle kahdeksan päivää aikaa, niin ruskeat tallirengit tätä hevosta ohjaavat aivan helposti; pieni läksytys joka aamu niinkuin tänäänkin, niin sillä se on tehty. Enkeli ei tosin tule teidän saatanastanne, mutta kumminkin varsin viisas hevonen."
"Jos te siinä onnistutte", vastasi don Juan iloisena, "niin olen teille kiitollinen. Ilmottautukaa minun luonani ensi viikolla. Jos tuotte iloisia uutisia hevosesta miettikää sillä välin miten voisin teitä palkita!"
Ulrikin ei tarvinnut kauvan mietiskellä. Kahdeksan päivää kului pian, ja sitte — kuninkaan veljen piti lähettää hänet Italiaan. Hän oli antelias ja ylevämielinen, sen tunnustivat hänen vihamiehensäkin.
Viikko kului, hevonen oli kesytetty ja piti selässään satulan rauhallisesti. Don Juan vastaanotti suosiollisesti Ulrikin pyynnön ja kutsui hänet matkustamaan amiraalilaivalla, yhdessä kuninkaan lähettilään ja tämän sihteerin de Soton kanssa.
Vielä samana päivänä onnellinen taiteilija sai suosituskirjeen, joka oli asetettu Rialton luona toimivalle kauppaliikkeelle ja nyt oli asia päätetty, hän lähti Italiaan!
Coellon täytyi antaa perää ja hänen hyvä sydämensä nähtiin taas, sillä hän kirjotti Ulrikin puolesta kirjeitä vanhoille taiteilija-tovereillensa Veneziassa ja taivutti kuninkaan lähettämään lahjan suurelle Tizianille. Lähettilään piti viedä se perille ja hovimaalari häneltä otti lupauksen, että hän esittäisi hänen oppilaansa Navarreten tuolle harmaantuneelle taiteenruhtinaalle.
Kaikki matkaa varten oli valmiina; Ulrikki asetteli kokoon kapineitaan atelieerissa ja sitä hän teki toisellaisilla tunteilla kuin ensi kerralla.
Hän oli mies, hän tiesi nyt oikean sanan, elämä oli hänellä avoinna ja taiteen paratiisin piti hänelle avaaman porttinsa.
Hänen opintonsa Madridissa herättivät hänen omaa sääliänsä; Italiassa hän vasta oikein täydellä todella alkaisi kehittyä maalariksi; siellä työskentely hänelle antaisi sen, mitä se täällä oli häneltä kieltänyt: tyydytystä, edistystä! Ylimielisenä niinkuin poikanen, puoleksi haltioissaan ilosta, onnesta ja suurista toiveista hän palettikepillä sotki paperikoriin ne piirrokset, jotka hänen omasta mielestään olivat liian viheliäiset.
Keskellä tätä hävitystyötä tuli Isabella työhuoneeseen.
Hän oli nyt kuusitoistavuotias. Hän oli aikaisin vaurastunut vartaloltaan, mutta oli jäänyt lyhytkasvuiseksi. Hänen pyöreissä kasvoissaan katseli pari suurta vakavaa syväkatseista silmää ja hänen pieni mehevän näköinen suunsa miellytti jokaista. Hänen päänsä ulottui ainoastaan Ulrikin rintaan ja kun tämä aina oli Isabellaa kohdellut niinkuin rakasta, ymmärtäväistä ja sievää lasta, niin varmaan oli Isabellan lyhyt koko sen vaikuttanut.
Tänään tyttö oli tavallista kalpeampi ja hänen kasvoissaan oli niin merkillinen vakavuus, että nuori mies kummastuksissaan ja kuitenkin osanottavaisena kysyi:
"Miten sinun laitasi on, pikkuseni? Etkö ole terve?"
"Olen, olen", vastasi tyttö nopeasti. "Minun vaan täytyy vielä kerran puhua kanssasi kahden kesken."
"Salaripityksellekö minua tahdot, Belita?"
"Lakkaa jo leikkiä laskemasta. En minä enää ole lapsi. Sydämeni on surullinen ja sinulta en tahdo salata syytä siihen."
"Puhu vaan, puhu! Kuinka levottoman näköinen oletkaan! Tosiaankin voisi tulla huolestuneeksi."
"Niin, siihen on sinulla kyllä syytä! Eihän sinulle kukaan sano totuutta; mutta minä sinua pidän rakkaana, sentähden minä sen tahdon tehdä ennenkun on liian myöhä. Älä minun puhettani keskeytä nyt, muutoin rohkeuteni on lopussa ja minä tahdon, minun täytyy puhua."
"Minun opintoni eivät viime aikoina ole sinua miellyttäneet, eivätkä itseänikään. Isäsi — —"
"Hän on sinut johtanut väärille teille ja nyt sinä matkustat Italiaan ja kun siellä saat nähdä mitä etevimmät mestarit ovat tehneet, niin sinä heti tahdot jäljitellä heitä ja unhotat mestari Moorin opetukset. Minä tunnen sinut Ulrikki, minä tiedän sen! Mutta minä tiedän muutakin, ja se minun täytyy nyt sanoa.
"Jos sinä annat innostuksesi houkutella itsesi heti maalaamaan tauluja, jollet sinä mukaannu vielä kerran rupeamaan kainoksi vaatimattomaksi oppilaaksi ja rehellisesti uurastamaan ja työtä tekemään, niin sinä et edisty, et koskaan enää kykene toimeen saamaan sellaista muotokuvaa kuin maalaamasi Sofonisban kuva on. Niin, silloin sinusta ei tule suurta taideniekkaa ja kumminkin sinä voisit ja sinun pitää siksi tulla."
"Kyllä minä siksi tulen, Belita, minusta kyllä sellainen tulee."
"Kyllä, kyllä, mutta ensin oppilas, oppilas! Sinun sijassasi minä menisin Veneziaan katsomaan ympärilleni, mutta sieltä menisin Flanderiin, Moorin luo, mestarin tykö."
"Ettäkö luopuisin Italiasta? Oikeinko todella? Isäsi on itse sanonut minulle, että minä — no jaa muotokuvan maalaamisessa arvelee hänkin, etten minä ole mikään taitamaton. Mihinkäs alankomaalaiset matkustavat oppimaan jotain taiteensa alalla? Italiaan, aina vaan Italiaan. Mitä he Flanderissa tekevät uutta? Muotokuvia ja muotokuvia eikä mitään muuta. Moor on suuri, sangen suuri tällä alalla; mutta minä käsitän taiteen toisella tavoin kuin hän; sillä on korkeampia päämääriä. Pääni on ehdotuksia täynnä. Maltappas vaan, malta! Italiassa opin lentämään ja jahka olen saanut valmistetuksi pyhän perheen, ja taiteen temppelin kaikkine taitoineen, jos vielä aijon hankkia — —"
"Niin sitte, sitte, mitä sitte tulee?"
"Silloin ehkä muutat mielesi ja annat tuollaisen koulumestarin tapaisen käytöksen mennä menojaan kerta kaikkiaan. Tuo tinkaileminen, tuo tinkaileminen, tuo varotteleminen minua harmittaa. Se lopettaa minun iloni, se masentaa riemuni. Sinä katkeroitat onneni — sinä, sinä — Tämä inttäminen ja väittely on minusta iljettävää!"
Isabella vaikeni ja painoi päänsä alas alakuloisesti. Silloin Ulrikki lähestyi häntä ja sanoi:
"En tahdo sinua loukata, Belita, en, sitä tosiaan en tahdo. Sinähän tarkotat hyvää ja pidät minusta raukasta, hyljätystä orpoparasta, pidäthän minusta, etkö pidä?"
"Pidän kyllä, Ulrikki, ja juuri sentähden olenkin sanonut sinulle ajatukseni. Nyt sinä iloitset Italiaan menostasi —"
"Suuresti, sanomattomasti. Siellä minäkin sinua muistelen ja mikä rakas, uskollinen, ymmärtäväinen pikku olento sinä olet. Erotkaamme ystävinä, Isabella. Tule mukaani, se olisi parasta!"
Tyttö punastui punastumistaan yhä enemmän ja vastasi ainoastaan: "Voi kuinka mielelläni tulisinkin!"
Nämä sanat kaikuivat niin herttaisesti ja tulivat niin sydämen pohjasta, että ne tunkivat Ulrikin sielun syvyyteen. Ja lausuessaan nämä sanat tyttö katsoi hänen silmiinsä niin uskollisesti ja rakkaasti ja odottavasti, ettei Ulrikki muuta nähnyt kuin tytön silmät. Hän niissä näki rakkautta, totista alttiiksi antautuvaa rakkautta, ei sellaista kuin kauniin Carmenin tai niiden naisten rakkaus, jotka olivat viskelleet kukkia hänelle palkongiltaan. Hänen sydämensä heltyi ja kun hän nyt näki, miten Isabellan kasvot yhä enemmän hehkuivat kun hän katsoi takaisin tyttöön, silloin hän tunsi rajatonta kiitollisuutta ja iloa, eikä hän voinut vastustaa haluansa saada häntä syleillä ja painaa rintaansa vastaan.
Tyttö sen salli ja kun tämä katsoi häneen ja tytön pehmeät kirsikanpunaset huulet, joiden välillä näkyi valkosenhohtavat hammasrivit, niin houkuttelevina loistivat häntä vastaan, niin ei hän tiennyt miten se tapahtui, mutta hän kumartui ja painoi huulensa tytön huulia vastaan. Ja nyt he toisiaan suutelivat, ja suutelivat yhä uudelleen ja Isabella pani pienet kätensä hänen kaulaansa, sillä käsivarsinensa hän ei ulettunut ja sanoi aina häntä rakastaneensa ja Ulrikki vakuutti liikutetulla äänellä sen uskovansa ja ettei mailmassa ollut yhtään parempaa, suloisempaa ja viisaampaa olentoa kuin hän; sen hän vaan unohti sanoa, että hän Isabellaa rakasti. Tyttö antoi, hän otti vastaan, ja tämä hänestä näytti luonnolliselta.
Isabella ei nähnyt eikä tuntenut mitään muuta kuin hänet ja onnensa, Ulrikki oli aivan haltioissaan siitä autuudesta, että häntä rakastettiin ja Isabellan suutelojen suloisuudesta ja sen vuoksi ei heistä kumpikaan huomannut, että Coello oli avannut opintohuoneen oven ja puoleksi närkästyneenä, puoleksi huvitettuna ravisti päätänsä ja epäröiden katseli heitä hetkisen.
Kun viimein hovimaalarin karkea ääni heille äänekkäästi huudahti: "Soh, soh, sepä nyt on kummallista käytöstä!" — niin he tempautuivat nopeasti erilleen toisistaan.
Säikähtyneenä ja hämillään Ulrikki tavotteli sanoja ja soperteli viimein:
"Me olemme — me tahdoimme jäähyväisiksi —"
Coello ei saanut aikaa keskeyttää hänen puhettaan, sillä hänen tyttärensä heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja huudahti kyynelsilmin:
"Anna anteeksi, isä — anna anteeksi, hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä niin suuresti, ja nyt kun me kuulumme yhteen, en minä pelkää hänen puolestaan, hän nyt ei säästä vaivojansa, ja kun hän sitte palajaa luoksemme —"
"Jo riittää, jo riittää", keskeytti tytön isä hänen puheensa laskien kätensä hänen suullensa. "Sentähden pidetään lapsille holhoojatar, ja tämäkö on minun ymmärtäväinen Belita-tyttöni! Tuo mies — en siitä puhu mitään, että hän on ihan köyhä; itselläni ei ollut kuin kolme realia taskussa kosiessani sinun äitiäsi; mutta hän ei vielä osaa mitään, ja se muuttaa asian. Minun luontoni mukaista ei ole karhuta velallisiani, olen itse liian usein ollut velassa; mutta sinä, Navarrete, olet toki saanut minulta paljon silloin kun sinun kävi huonosti, ja jollet tahdo konnan nimeä, niin jätä tyttö rauhaan etkä saa häntä enää nähdä ennenkun matkustat. Jos Italiassa olet oppinut mikä sinun on opittava ja olet tullut oikeaksi taidemaalariksi, niin loppu menee itsestään. Olethan sinä jo pulska ja voimakas mies etkä suinkaan suvustasi huonone. Italiassa on muita naisia kuin minun pikku kelpo tyttöni. Sulje silmäsi ja varo, ettet muserra hänen sydäntään. Sanasi ja kätesi! Puolentoista vuoden kuluttua sinä jälleen tulet tänne ja näytät mitä osaat ja suoritat kokeesi. Jos sinusta silloin on tullut mitä minä toivon, niin minä annan hänet sinulle, mutta päinvastaisessa tapauksessa sinä ääneti menet matkaasi. Sitä vastaan sinä pikku rakastunut, ajattelematon lapseni et saa inttää mitään. Nyt, Belita, menet kamariisi ja sinä, Navarrete seuraa minua."
Ulrikki seurasi mestaria hänen makuu-huoneeseensa. Siellä tämä avasi arkun, jossa Ulrikin ansaitsemat rahat olivat. Hän ei itsekään tiennyt minkä verran niitä oli, sillä niitä ei oltu luettu eikä kirjoihin merkitty. Mestari pisti kouransa syvälle kultarahojen joukkoon, antoi Ulrikille kaksi kouran täyttä ja sanoi:
"Tämä on maksu työstäsi täällä, tässä on huoletonta opintomatkaa varten Veneziassa ja Florensissa. Älä tee lastani onnettomaksi, poika; sillä jos sen teet, niin olet kurja, kunniaton lurjus, roisto, olet — — mutta ethän sinä konnan näköiseltä näytä!"
Maalarin perheessä tänä iltana oli kuumat hetket. Taiteilijan hidasluontoinen puoliso oli tänään enemmän kuin vilkas. Hän ei voinut itseään hillitä suuttumuksen ja mielenliikutuksen tähden. Isabella oli lapsuudesta asti ollut rakennusmestari Herreran, Espanjan etevimmän arkkitehdin suosikki. Tämä oli jo puhunut mieltymyksestään tyttöön ja nyt tulee tuollainen kulkuri köyhä poika, tuo mieheksi vielä kypsymätön nulikka ja turmelee hänen lapsensa elämän onnen!
Sen sijaan että olisi ajanut kiittämättömän veijarin koko talosta pois, olikin tuo miehen nuhjus antanut Ulrikille toiveita saada omakseen tuo ymmärtämätön viaton tyttöraukka.
Vielä seuraavien viikkojen kuluessa rouva Petra Coello teki miehensä päivät ikäviksi ja yöt vielä ikävämmiksi; mutta hovimaalari pysyi lujana päätöksessään antaa Isabella Ulrikille, jos tämä puolentoista vuoden kuluessa palajaisi Italiasta etevänä taideniekkana.
Yhdeskolmatta luku.
Amiraalilaiva, joka vei kuningas Filipin lähettilään Veneziaan, tuli onnellisesti perille, mutta myrskyt ja pahat ilmat olivat sitä viivyttäneet ja matkustajain joukossa oli Ulrikki ainoa, joka laivan heiluessa ja sinne tänne kallistellessa oli pysynyt terveenä ja hyvissä voimissa niinkuin vanha merimies.
Sitä vastoin oli hänen sisällinen vointinsa sitä huonommalla kannalla, ja se joka olisi nähnyt miten hän aivan reunan yli kurottausi katsoa tuijottamaan mereen tai ryhdiltään levottomana ja katse synkkänä astuskeli edestakaisin, olisi tuskin aavistanut, että tämä umpimielinen, ärtyisä, liiankin usein synkän mielialan valtaan joutuva nuorukainen oli vastikään valloittanut jalon ihmissydämen, joka oli sen arvoinen, että sitä kannatti toivoa ja että hän nyt läheni rohkeimpien unelmiensa toteuttamista, innokkaimpien toivojensa täyttymistä.
Kuinka toisin hän olikin toivonut saavansa astua "taiteen paratiisiin!"
Niin vapaa, niin hilpeän iloinen ei hän ollut koskaan ollut kuin sen päivän aamuna, jonka lopulla hän oli sitonut Isabellan elämän onnen omaansa — mutta nyt — nyt!
Kaikista siteistä vapaana, iloisena kuin lintu ilmassa oli hän aikonut kulkea halki Italian kaupungista toiseen; hän oli tuuminut katsella, ihailla, nauttia ja vasta sitte kun hän oli oppinut tuntemaan kaikki suuret taidemaalarit, hän niistä valikoisi jonkun opettajaksensa. Sofonisban isänmaa oli tuleva hänen isänmaaksensa eikä hänen mieleensä ollut koskaan juolahtanutkaan tarkoin rajoittaa nautinto- ja opintoaikaansa ainoastaan taiteella pyhitettyyn maahan.
Kuinka toisellaiseksi hänen elämänsä nyt muodostuisikaan! Siihen asti, jolloin hän Valenciassa astui laivaan, oli häntä ilahuttanut ja hänen mieltään ylentänyt ajatus, että hän saisi omakseen niin hyvän, ymmärtäväisen ja rakastettavan henkilön kuin Isabella oli, mutta merimatkan yksinäisten hetkien aikana, joita tämä matka niin runsaasti tarjosi, tapahtui hänen mielessään ratkaiseva muutos.
Kuta laajemmaksi meri levisi hänen ja Espanjan välille, sitä kauemmaksi hänestä väistyi Isabellan kuva, sitä vähemmän houkuttelevalta ja viehättävältä hänestä näytti sen tytön omistaminen.
Nyt hän ajatteli, että hän ennen tuota ratkaisevaa hetkeä oli iloinnut siitä, että hän pääsi vapaaksi Isabellan koulumestarin tapaisista varoituksista ja kun hän nyt katsoi tulevaisuuteen ja näki miten hän, kaunis Navarrete, jonka roteva vartalo herätti lyhytkasvuisissa espanjalaisissa kateutta, astuskeli katuja pitkin pikkuruisen tyttökultansa kanssa ja ajatteli miten ihmiset nauraa hissuttelivat, niin hänen mielensä täytti katkera suuttumus itseään kohtaan ja kovaa kohtaloansa kohtaan.
Hän tunsi itsensä kahleihin sidotuksi niinkuin kaleeriorjat, joiden vitjat kalisivat ja helskähtivät kun he laivanruumassa liikuttivat airojaan. Toisen kerran täytyi hänen ajatella Isabellan kauniita, suuria rakkaudesta uhkuvia silmiä ja hänen punasia pehmosia huuliaan ja kaiholla hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että oli kuitenkin suloista suudella häntä ja pitää häntä sylissään ja ettei voinut löytää uskollisempaa, ymmärtävämpää, hellempää vaimoa kuin Isabella, koska kerran Ruth oli ijäksi häneltä hukkaan joutunut.
Mutta mitäpä hän, oppilas, sinne tänne kuljeksiva taideniekka, tarvitsisikaan morsianta, puolisoa? Paras ja ihaninkin koko siitä sukupuolesta olisi hänen mielestään nyt ollut esteenä, hankalana raskaana painona. Kun hän ajatteli, että hän määrätyllä ajalla oli velvollinen saavuttamaan vissin päämäärän ja että hänen sen jälkeen piti alistua suorittamaan koetuksen, niin se ajatus masensi hänen ilonsa ja nöyryytti ja loukkasi häntä itseään.
Harmaat sumut himmensivät häneltä yhä enemmän sen loistavan päivänpaisteisen maan, jota hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän tuona onnettomana hetkenä olisi tullut "sanalle" uskottomaksi ja sana olisi häneltä ijäksi päiväksi apunsa kieltänyt.
Usein hän tunsi halua lähettää Coellolle takaisin hänen antamat kultarahat ja kirjoittaa hänelle, että hän oli pikastunut ja ettei hän halunnutkaan saada hänen tytärtään, mutta se olisi varmaan musertanut sydämen siltä hyvältä tyttöraukalta, joka häntä rakasti niin sydämen pohjasta! Ulrikki ei tahtonut olla kiittämätön, hän ei tahtonut osottautua kunniattomaksi, vaan kärsiä ja ottaa päällensä sen kuorman, minkä hän kevytmielisyydellään oli ansainnut.
Italiassa, taiteen omassa maassa, voisi kenties tapahtua ihme. Kenties taiteen jumalatar siellä jälleen painaisi hänet sydäntään vastaan ja käyttäisi sitä voimaa, jota Sofonisba niin hehkuvin sanoin oli ylistellyt.
Kuninkaan lähettiläs ja sihteeri de Soto pitivät Ulrikkia seuraa karttavana haaveilijana, mutta kun he olivat saapuneet Veneziaan, kehotti jälkimäinen häntä asumaan kanssansa, sillä don Juan oli pyytänyt häntä pitämään huolta nuoresta taidemaalarista.
Mitäpä siis oivalta nuorukaiselta enää puuttui? Sihteeri koki tiedustella hänen mielialansa syytä, mutta Ulrikki ei ilmaissut mikä häntä rasitti, vaan mainitsi ainoastaan ylimalkaisesti, että suuri suru häntä painoi.
"Mutta nyt tulee se aika, jolloin köyhistä köyhinkin, kurjinkin kaikkien hylkäämistä olennoista viskaa pois kuormansa", huudahti de Soto. "Ylihuomenna alkaa iloinen karnevaali-aika! Pää pystyyn, nuori mies! Minua painaa suurempi kuorma kuin Teitä! Viskatkaa murheenne suureen kanavaan ja keskiviikkoon asti ajatelkaa, että taivaan valtakunta on pudonnut maan päälle!"
Oi sininen meri, joka huuhdot laguuneja, oi Lidon mastometsä, oi dogepalatsi, joka puoleesi vedät katseesi samoin kuin taaksepäin katsahtavat aatteetkin, oi Markuksen kirkko, verrattomassa puvussasi kullasta ja maalauksista, oi hevoset ja muut pronssiset taideteokset, te jalomuotoiset palatsit, jotka kuvastutte tyynen veden hiljaiseen pintaan, sinä Markustori, jossa rikkain ja vapain kaikista sukukunnista oikeutetussa itsetietoisuudessa komeilee puettuna samettiin, silkkiin ja kultakoristeihin! Satama, mastometsä, lukematon joukko muhkeita kaleeria, jotka yhdistävät toisen maanosan toiseen, herättävät pelkoa, vaativat kuuliaisuutta ja voittavat mittaamattomia aarteita sekä rauhallisilla matkoilla että kirkkailla aseilla! Oi sinä Rialto, jossa kultaa kootaan niinkuin muualla vehnää ja ohraa; te mahtavat ylimykset, te kauniit naiset, pitkähiuksiset, jotka tuuheaa tukkaanne ette tahdo mustaksi, vaan värjäätte yhtä kullankiiltäväksi kuin ne välkkyvät zekiinit, joita tuhlailette pienillä, mutta niin avoimilla kätösillänne! Oi Venezia, sinä meren haltijatar, sinä rikkauden äiti, mahtavuuden valtaistuin, kunnian ja taiteen temppeli, kuka voisi vapautua sinun tenhovoimasi lumouksesta!
Mitä vallaton kevät on maalle, sitä sinulle on karnevaaliaikasi. Se muuttaa laguunikaupungin väriloiston silmiä häikäiseväksi välkkeeksi, hymyilyn olympolaiseksi nauruksi, rakastavien kuiskeet riemuitseviksi lemmenlauluiksi, leikillisyyden ja hilpeyden hurjistelevaksi riehumiseksi, mahtavan kauppakaupungin äänekkään liikkuvan elämän kuohuvaksi pyörteeksi, joka vetää kaikki piiriinsä eikä laske pois mitään, mihin se kerran on tarttunut.
De Soto lykkäsi jo kerran tasapainostaan horjahtaneen nuorukaisen keskelle pyörrettä ennenkun hän oli löytänyt oikeata virtausta.
Veneissä, katujen vilinässä, juhlapäivällisillä, tanssisaleissa, pelipöytäin ääressä, kaikkialla nuori kultakutrinen maalari, joka oli Espanjan kuninkaan lähettilään läheinen tuttava, ja josta ei tiedetty mihin hän oli menossa tai mistä hän tuli, veti puoleensa miesten huomion ja naisten silmäykset, uteliaisuuden ja mieliteon.
Kun hän kutsui, niin häntä seurasivat kauneimmat ja Venezian solakoista naisista hän valitsi suurimmat ja komeimmat viedäkseen ne tanssiin taikka naamioitujen ahdingon ja juhlailon hurmaaman ihmistungoksen läpi. Hän tahtoi nauttia tätä viimeistä juhla-ateriaa, unhottaa, unhottaa, itselleen korvata tulevain aikojen kärsittävät puutteet, säästäväisyydet ja itsensä kiusaamiset.