Voi pikku Isabella-raukka! Sinun armaasi tahtoo tuntea miltä maistuu itsensä näyttäminen väkijoukolle majesteetillisen komea nainen kainalossa! Ja sinä, Ulrikki, kuinka sinulle käy kun takanasi ihmiset huudahtelevat: "Komea pari! Katsokaapa noita kahta!"
Tässä hyörinässä hän ei tarvitse avuliasta "sanaa", eikä "onnea", ei "taidettakaan"; ilman tenhokeinojakin hän löytää hurmauksesta toiseen, läpi kaikkien taivasten; hän tuntee vaan nykyisen päivän, eikä kysy mitään huomispäivästä.
Niinkuin riivattu hän heittäytyy hienompien syliin ja luikertelee pois kauniista käsivarsista syöstäkseen pelipöytien luo ja siitä tukaatista, jonka hän siellä viskaa esiin, kasvaa kasa kultaa, rahakukkaro, joka on zekiinejä täynnä.
Pikaisesti saadut aarteet sulavat nopeasti kuin lumi auringonpaisteessa ja palajavat niinkuin lentoon lähtenyt kyyhkysparvi avonaisiin pesäkomeroihinsa.
Taidetöitä vilaistaan juopuneen katseella ja kuitenkin armollinen "sana" vielä kerran ihmeellisellä voimallaan vaikuttaa harhateille eksyneeseen.
Laskiaistiistaina lähettiläs vie Ulrikin suuren Tizianin luo.
Hän seisoo värien hallitsijan edessä; hän kuulee ystävällisiä sanoja hänen suustaan, hän näkee yhdeksänkymmenvuotiaan, jota ikävuodet tuskin ollenkaan ovat saaneet kumaraksi taipumaan, puettuna pitkään aaltoilevaan purppuraiseen viittaan, vastaanottavan kuninkaan lähettämät lahjat.
Ulrikki ei milloinkaan, elämänsä loppuun asti voi unhottaa näitä kasvoja.
Ikäänkuin siseleerausteräksellä piirrettyinä kovaan metalliin, yhtä hienoina ja terävinä hahmoviivoina näkyvät nämä kasvojen piirteet; mutta ne ovat kalpeat, aivan verettömät, niissä ei ole vähintäkään ihmiselon väriä. Rotevakasvuisen ukon pitkä hopeanvalkoinen parta valuu suurina suortuvina kauvas hänen rinnallensa ja silmät, jotka Ulrikkia mittailemalla katselevat, ovat ytimekkään, tarkoin tutkivan miehen. Hänen äänensä ei kaiu ankarana, vaan alakuloisesti ja surullisesti, ja syvällinen sieluntuska varjostaa silmää ja on asettunut tyyssijallensa tämän miehen suun ympärille, jonka laiha vanha käsi vielä keveästi ja varmasti hurmaa mielet iloisilla värisoinnuilla.
Vapisevin huulin oppilas vastaa ylevän mestarin kysymyksiin ja kun Tizian kutsuu hänet ruokailemaan luoksensa ja Ulrikki päivällisen aikana loistavassa juhlasalissa, jossa hän istuu pöydän alapäässä, naapuriltansa saa kuulla, mitä suuria miehiä ne ovat, joiden seuraan hän on saanut kunnian tulla, niin hän tuntee itsensä niin araksi, niin vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, että hän tuskin rohkenee kajota pikariin ja niihin kalliisiin herkkuruokiin, joita palvelijat hänelle tarjoilevat.
Hän katselee, hän kuuntelee, hän kuulee mainittavan vanhan mestarinsa nimeä, hän kuulee tätä ilman kateutta kiitettävän eteväksi muotokuvamaalariksi. Häneltä kysytään miten mestarille on käynyt ja puheissaan ja vastauksissaan hän seisoo nolona hämillään.
Vieraat nousevat pöydästä.
Helmikuun aurinko paistaa sisään korkeasta akkunasta ja Tizian istahtaa keskustelemaan entistä hilpeämmin Paolo Cagliarin, Veronalaisen sekä muiden suurten maalarien ja herrain kanssa.
Jälleen Ulrikki kuulee Mooria mainittavan. Sitte vanhus, josta hän ei ollut silmäänsä kääntänyt, viittaa ja Cagliari huudahtaa, että hän, oivallisen Antonio Moorin oppilas, nyt näyttäisi, mihin hän kykenee; mestari Tizian tahtoi antaa hänelle tehtävän.
Väristys pudistaa hänen ruumistaan, hänen otsansa tulee hikiseksi painostavasta ahdistuksesta.
Nyt vanhus kehottaa häntä seuraamaan sukulaistansa atelieeriin. Päivää vielä oli tunnin verran jälillä. Hänen piti maalaaman juutalaisen kuva, mutta ei mitään rihkamatavaran kaupustelijaa, vaan profeettain, opetuslasten, apostolien kaltaisen, heidän jaloa laatuaan.
Ulrikki seisoo piirustustelineen edessä.
Ensi kertaa monen ajan kuluttua hän huokaa avuksensa sanaa, ja sen hän tekee oikein hartaasti, sydämensä pohjasta. Kadotetut rakkaat henkilöt, jotka juhlailon melussa olivat kadonneet hänen muististaan, astuvat jälleen hänen sielunsa, silmän eteen ja niiden joukossa tohtori, joka kehottaen katselee häntä kirkkailla ajattelevilla silmillä.
Nuorukainen saa ikäänkuin ilmestyksen. Hänet, ystävän, opettajan,Ruthin isän hän osaa ja tahtoo nyt maalata.
Tämä kuva, jonka hän poikasena oli piirtänyt, ilmestyy nyt piirre piirteeltä hänen sielunsa eteen.
Tuossa on punaliitu-kynä.
Muutamalla viivalla hän piirtää hahmoviivat. Sitte hän tarttuu siveltimeen ja hänen kiireellisesti seottaessaan maaleja ja liikuttaessaan sivellintä, tuntuu ihan kuin Costa olisi seisonut ilmi elävänä hänen edessään kehottaen häntä maalaamaan hänen kuvansa.
Lempeän katseen tässä silmässä, hymyn tämän hienon suun ympärillä, kaiken tämän hän on näkevinänsä. Silmänräpäykset lentävät ohitse, minuutit rientävät pois, kuva pyöristyy ja muuttuu elävän näköiseksi. Hän vetäytyy takaperin maalaustelineen äärestä katsoakseen, mitä vielä puuttuu ja vielä kerran täydellä sydämellä kutsuakseen avuksi "sanaa"; silloin ovi avattiin ja nuoremman maalarin käsivarteen nojaten Tizian muiden taideniekkojen seurassa astuu atelieeriin.
Hän vilkasee pikaisesti kuvaa, katsahtaa maalaria ja hyväksyvästi hymyillen hän sitte lausuu: "Katsokaas vaan, katsokaas! Ei liiaksi juutalaisnaamaa ja koko apostoli! Paavali, taikka pitempitukkaisena ja vähän nuorempana vaikkapa Johannekseksi kelpaava. Hyvä, hyvin tehty, poikani!"
Hyvä, hyvin tehty! Näillä sanoilla oli Tizian aateloinut hänen työnsä ja ne kaikuivat vielä kuuluvasti hänen korvissaan ja sen ilon ylenpalttisuus, joka hänen mielensä täytti, uhkasi tulvia yli äyräittensä, kun ei sen vähempi henkilö kuin suuri Paolo Veronese kehotti häntä seuraavana lauvantaina ilmottautumaan hänen työhuoneeseensa hänen oppilaaksensa.
Hurmaantuneena, uuden toivon elähyttämänä hän heittäytyi gondooliin.
Siitä palatsista, jossa hän yhdessä de Soton kanssa asui, olivat kaikki ihmiset rientäneet ulos huvittelemaan. Kukapa kotiin jäisi laskiaistiistai-iltana?
Tyhjissä huoneissa tuntui hänestäkin liian ahtaalta.
Huomisaamuna alkoivat hiljaiset päivät, ensi lauvantaina hänelle alkaisi uusi hedelmää tuottava elämä totisen sanan, taiteen, jumalallisen taiteen palveluksessa. Tämän illan kuluessa, tämän yön hän tahtoi nauttia iloa, maistella sitä pohjaan asti. Tänä päivänä hän mielestään oli ansainnut oikeuden nauttia kaiken mailman ilot.
Markuksen tori oli valaistu kuin keskipäivällä, sillä siellä paloi tulisoihtuja, marshallitulia ja lamppuja, ja sileällä katukivityksellä tunkeili naamioituja niinkuin äärettömän suuren tanssisalin permannolla.
Meluava musiikki, äänekkäät naurun rähäkät, hiljaiset hellät kuiskaukset, suloiset tuoksut viehättäväin naisten aaltoilevista hiuksista lumosivat hänen aistimensa, jotka jo ennestään olivat menestyksestä ja ilosta sekaisin. Yltiöpäisen tavoin hän uhmaillen antautui seurustelemaan jokaisen kanssa ja kun hän aavisteli kauniiden kasvojen olevan naamarin takana, niin hän astui lähemmäksi tarttuen luutun kieliin, mikä hänellä leveässä purpuran värisessä nauhassa oli kaulassa ja vaati rakkautta hellällä lemmenlaululla.
Moni viuhkan huiskutus palkitsi tuota rohkeata ihailijaa, moni vihastunut katse tummista miehen silmistä häntä uhkasi.
Nyt kulki ihana majesteettinen nainen ohi pitäen kiinni rikkaasti puetun kavaljeerin käsivarresta.
Eikö se ollut kaunis Claudia, joka äskettäin rikkaan Grimanin nimessä oli menettänyt äärettömän suuret rahasummat pelipöydän ääressä ja joka häntä kehotti luonansa käymään myöhemmin laskiaisen aikaan?
Sehän se oli, hän ei voinut erehtyä ja nyt hän seurasi tuota paria kuin varjo ja tuli yhä rohkeammaksi, kuta vihaisemmin kavaljeeri häntä torjui poismenemään tuimasti häneen katsoen ja äreästi puhuen; sillä nainen ei lakannut ilmaisemasta, että hän tunsi hänet ja että Ulrikin leikinteko häntä huvitti.
Mutta aatelismies ei näyttänyt kärsivän tuollaista loukkaavaa leikintekoa. Keskellä Markuksen toria hän seisahtui, jätti irti naisen käsivarren samalla tehden ylenkatseellisen liikkeen ja sanoi:
"Ilveilijä tai minä, valitkaa kaunottareni!"
Silloin veneziatar nauroi äänekkäästi, tarttui Ulrikin käsivarteen ja virkkoi:
"Loppuosa laskiaistiistain-yöstä kuuluu teille, iloinen laulaja."
Ulrikki yhtyi hänen nauruunsa, otti soittokoneen irti kaulastaan ja ojensi sen ärsyttävällä liikkeellä kavaljeerille ja huudahti:
"Se olkoon teidän käytettävänänne, naamioitu; nyt olemme vaihettaneet osia. Mutta, minä pyydän, pitäkää sitä paremmin kiinni kuin naistanne."
Pelisalissa oli kuuma ottelu, ja Claudiaa seurasi onni pelatessaan maalarin kultarahoilla.
Kahdentoista lyönnin jälkeen pankin pitäjä pani pois kortit. Tuhkakeskiviikko oli alkanut, sali oli tyhjennettävä; hiljainen paastoaika oli tullut.
Pelaajat vetäysivät syrjään sivuhuoneisiin ja niiden joukossa myös tuo kadehdittava pari.
Claudia heittäytyi sohvalle; Ulrikki jätti hänet mennäkseen hankkimaan gondoolin.
Heti kun hän oli mennyt, tunkeusi Claudian ympärille kirjava lauma ihailijoita.
Kuinka tuon kauniin naisen silmät säkenöivät, kuinka jalokivet välkkyivät hänen pyöreällä kaulallaan ja häikäisevillä käsivarsillaan ja miten sattuvasti hän vastasi jokaiseen leikilliseen sanasutkaukseen!
"Claudia ilman seuralaista!" huudahti muuan nuori aatelismies. "Sehän on kummallisin nähtävä koko tämän tavattoman karnevaalin aikana!"
"Minä paastoan!" vastasi hän iloisesti. "Ja nyt kun haluan laihaa ruokaa, niin tulitte Te! Mikä onnellinen sattuma!"
"Nuori Grimani onkin Teidän avullanne tullut aivan köykäiseksi mieheksi!"
"Silläpä hän lensikin tiehensä. Mitäpä jos tekin menisitte hänen jälessään!"
"Kernaasti, kernaasti, jos Te vaan seuraatte mukanani!"
"Tänäpäivänä sanon ei! Kiitoksia! Tuolla tulee minun ritarini."
Ulrikki oli viipynyt ison aikaa poissa, mutta Claudia ei sitä ollut huomannut. Nyt hän teki kumarruksen herroille, tarjosi käsivartensa Claudialle ja heidän astuessaan alas portaita myöten hän tälle kuiskasi:
"Se naamioitu, joka äsken oli seurassasi, on minua viivyttänyt; ja tuolla — katsos vaan, tuolla hän nostetaan ylös. — Hän teki hyökkäyksen minua vastaan."
"Te olette — — Olisitteko te —"
"He tulivat oitis hänen avukseen. Hän syöksyi minua vastaan paljastettu miekka kädessä."
Claudia tempasi nopeasti käsivartensa hänen kainalostaan ja huudahti hiljaa ja hätäisenä:
"Pois, pois, onneton, ken hyvänsä oletkin! Hän oli Luigi Grimani, hän oli Grimani-suvun jäsen. Sinä olet hukassa, jos sinut saadaan kiinni. Pois, niin totta kuin henkesi on sinulle rakas, pois heti kohta!"
Niin loppui laskiaistiistai, joka nuorelle maalarille oli alkanut niin ihanasti. Tizianin sana: "Hyvä, hyvin tehty", ei enää kaikunut onnea ennustavana hänen korvissaan, mutta sitä äänekkäämmin kaikui tuon rahalla ostettavan naisen häpeällinen sana: "Pois, pois!"
De Soto odotti häntä saadakseen hänelle ilmottaa, miten suurta kiitosta hän oli kuullut Ulrikin taidenäytteestä Tizianin luona; mutta Ulrikki ei saanut kuulla siitä mitään, sillä hän ei sihteerille jättänyt kertomisen aikaa, eikä sihteerikään voinut muuta kuin uudistaa kauniin Claudian sanat: "Pois, pois", sekä auttaa häntä pakenemaan.
Kun tuhkakeskiviikko sarasti kylmänä ja sumuisena, oli Venezia nuoren maalarin selän takana.
Vaikkei häntä ajettu takaa ei hän kuitenkaan löytänyt rauhaa eikä tyydytystä ja matkusti Parmaan, Bolognaan, Pisaan ja Florensiin.
Grimanin kuolema vähän painoi hänen omaatuntoaan. Kaksintaistelu oli sotaa vähemmässä mitassa; vastustajansa kuolettamista ei pidetty rikoksena, vaan voittona. Aivan toiset huolet tekivät hänet levottomiksi.
Venezian, johon "sana" oli hänet johtanut, ja josta hän oli odottanut kaikki, oli hän nyt kadottanut ja samalla myös Tizianin suosion ja Cagliarin opetuksen.
Hän alkoi epäillä itseään, tulevaisuuttaan, korkeata sanaa ja sen tenhovoimaa. Kuta suuremmat ne taideteokset olivat, joita hän kulkiessaan näki, sen vähäisemmäksi hän tunsi itsensä, sitä kurjemmalta hänestä näkyi hänen oma voimansa ja kykynsä.
"Piirusta, piirusta!" neuvoi häntä jokainen mestari, jonka puoleen hän kääntyi, kun he olivat katselleet hänen työtänsä. Vuosikausia kestävää työtä vaativat suuret taiteilijat, joiden luo hän ilmottausi oppilaaksi.
Mutta aika oli edeltäpäin määrätty, sillä harhaan joutuneen uskollisessa saksalaisessa luonteessa oli lujasti juurtuneena ajatus, että hänen piti mennä takaisin Coellon luokse määrätyn oppiajan kuluttua. Hänen elämänonnensa oli hukkaan mennyt, mutta ei kellään pitänyt olla oikeutta häntä sanoa sanansa syöjäksi, kurjaksi konnaksi.
Florensissa hän kuuli Sebastiano Filippiä kehuttavan hyväksi piirustajaksi. Tämä oli ollut Michel Angelon oppilas ja sentähden Ulrikki etsi hänet Ferrarassa ja sai hänet suostuvaiseksi opettamaan mitä häneltä puuttui.
Mutta uuden mestarin teokset eivät häntä miellyttäneet. Moorin ihmeelliseen kirkkauteen ja Tizianin loistaviin väreihin tottunut nuorukainen piti Filipin taulut sameina ja ikäänkuin harmaiden sumujen himmentäminä. Kuitenkin hän pakotti itsensä pysymään useita kuukausia hänen luonaan, sillä Filippi oli tosiaan etevä piirustaja, eikä hänen atelieerissään ollut puutetta alastomista malleista; hän niitä tarvitsi alkuharjotuksiinsa, valmistaakseen kuvaa viimeisestä tuomiosta.
Saavuttamatta tyydytystä, ilman iloa ikävässä oppilaan työssä, tuntematta mitään mielenkiintoa kivuloista mestaria kohtaan, joka pysytteli erillään kaikesta seurustelusta hänen kanssaan niin pian kuin työtunnit olivat lopussa, tunsi Ulrikki itsensä tyytymättömäksi, ikävystyneeksi, ikäänkuin huumautumis-tilasta heränneeksi.
Iltasin hän haki huvitusta pelipöytien ääressä ja täällä samoin kuin Veneziassakin seurasi häntä onni pelissä. Hänen rahakukkaronsa oli kultazekiinejä täynnä, mutta samalla kun hän sai loistavaa kultaa, hänet vapautti taide mahtavasta liittolaisestaan köyhyydestä, ahdistavasta pakosta ylläpitää henkensä ponnistamalla omia voimiansa. Niinkuin huoleton taiteen suosija pysyi hän huoneessa opinnoita varten määrätyillä tunneilla ja teki työtä tuntematta mitään pakottavaa halua, ilman kiihkeätä halua, ilman iloa ja yhtähyvin nähtävästi enentäen kykyänsä.
Pelipöydän ääressä hän unhotti sen mikä hänet teki levottomaksi. Peli sai hänen verensä liikkeeseen, se karkotti ikävyyden; kulta ei hänelle ollut minkään arvoista.
Suurimman osan voitostaan hän antoi lainaksi pelaajille, jotka olivat kaiken omaisuutensa menettäneet, toivomattakaan saada rahojaan takaisin, hän niitä lahjotteli nälkäisille maalareille ja jakeli niitä tuhlaten kurjille kerjäläisille.
Niin kuluivat kuukaudet Ferrarassa ja kun määrätty aika oli tullut, lausui hän Sebastiano Filippille jäähyväiset ilman mitään kaipauksen tunnetta, palasi meritietä Espanjaan ja tuli takaisin Madridiin varakkaampana kuin oli lähtenyt, mutta köyhänä luottamuksesta omaan voimaansa, epäillen taiteen kaikkivoipaa valtaa.
Kahdeskolmatta luku.
Ulrikki seisoi taas Alkazarin edustalla ja muisti sen hetken, jolloin hän köyhänä kerjäläisenä oli laskettu vankeudesta ja jolloin hänet äreästi ajoi pois sama portinvartija, joka nyt alamaisesti tervehti kallisarvoisiin samettivaatteisiin puettua nuorta herraa.
Ja kuitenkin, miten mielellään hän olisi tahtonut olla köyhä niinkuin silloinkin; kunpa vaan hän olisi voinut vapaana ja sielu täynnä innostusta ja toivoa astua kynnyksen yli, kuinka iloisesti hän olisikaan elämästään hävittänyt ne vuodet, jotka olivat edellisen hetken ja nykyisen välillä!
Hän kauhistui Coellon perhettä; ainoastaan kunniantunto vaati hänet tulemaan heidän luoksensa.
Niin, ja entä jos ukko hänet käskisi pois? — No sen parempi!
Atelieerissa vallitsi yhä edelleen entinen hullunkurinen sekamelska.Hän sai siellä odottaa kauvan ja kuuli monen oven takaa miten rouvaPetra torui ja miten kiukkuisesti hänen miehensä vastasi.
Viimein Coello tuli ulos hänen luoksensa ja ensin häntä tarkoin katseltuaan ja sitte sydämellisesti tervehdittyään ja kyseltyään kuinka hänelle oli käynyt, hän kohautti olkapäitään ja sanoi:
"Vaimoni ei tahdo, että saisit nähdä Isabellaa ennen koetusta. Sinun pitää näyttää mitä taidat; sille kannalle asia luonnollisesti jää; mutta minä — sinä olet hienon näköinen ja olet säästänyt rahojasi, siltä näyttää. Vai onko totta?" Ja hän ravisteli kättänsä niinkuin arpaa heitettäessä. "Joka voittaa, hänellä on onni puolellaan mutta semmoisesta emme välitä täällä. Minä olen entiselläni ja sinä olet palannut takaisin oikealla ajalla, ja onhan se jo jotakin. Taistelustasi Veneziassa on de Soto minulle kertonut. Suuret mestarit olivat sinuun tyytyväiset ja silloin sinä kiukkupussi hävität koko asiasi! Ferraraan menit Veneziasta! Se oli huono vaihtokauppa. Tuo Filippi — hän ymmärtää piirustaa, mutta muutoin — Michel Angelon oppilas! Siitäkö hän vielä kerskailee? Jokainen munkki on Jumalan palvelija, mutta kuinka harvan tykönä Jumala asuu! Mitä sinä Sebastianon luona piirustit?"
Hämillään Ulrikki vastaeli näihin kysymyksiin ja Coello kuunteli vaan puolella korvalla, sillä hän piti vaarin puolisonsa puheista kun tämä viereisessä huoneessa isolla äänellä Catalina-rouvalle selitteli ajatustaan miehensä käytöksestä. Rouva puhui äänekkäästi, sillä hän tahtoi, että Ulrikki sen kuulisi. Mutta hän ei saanut saavuttaa tätä tarkotustaan, sillä äkkiä Coello keskeytti kotiin palanneen Ulrikin kertomuksen ja huudahti:
"Jo tämä nyt tulee liialliseksi. Ja vaikka hän asettuisi päälaelleen, niin sinun pitää tervehtiä Isabellaa. Tervetulo-tervehdys, käden puristus, ei sen enempää. Nuoret ihmisparat! Jollei elämiseen tarvittaisi niin riivatun paljo — no saammehan nähdä!"
Kun taiteilija oli mennyt viereiseen huoneeseen, niin siellä syttyi jälleen uusi kiivas kiista, mutta vaikka rouva Petra lopulla oli menevinään tainnoksiin, niin hänen miehensä kuitenkin pysyi lujana ja tuli viimein Isabellan kanssa atelieeriin.
Ulrikki oli häntä odottanut niinkuin syytetty tuomiotansa. Nyt Isabella seisoi hänen edessään isänsä sivulla — ja Ulrikki löi kätensä otsaansa, sulki silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen häntä — tuijottaen ja töllistäen niinkuin kummallista ilmiötä. Ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän olisi häpeästä maahan vaipunut samalla tuntien tuskaa ja iloista hämmästystä ja hän seisoi kuin kiinninaulattuna eikä kyennyt muuta kuin ojentamaan kätensä häntä kohti ja sanomaan: "Minä — minä, minä" ja sen jälkeen hän niinkuin mieletön huudahti yhä muuttuvalla äänen painolla:
"Sinä et tiedä! Minä en ole — antakaa minulle aikaa, mestari. Tänne, tänne tyttö, sinun pitää, sinun täytyy, — ei kaikki vielä saa olla lopussa!"
Ulrikki oli levittänyt sylinsä ja nyt hän astui suoraan Isabellaa kohti silmät ahnaasti vilkkuen niinkuin pelaajalla, joka on kaiken omaisuutensa pannut yhdelle kortille.
Coellon tytär ei häntä kuunnellut.
Hän ei ollut enää pikku ujo Belita; tässä ei enää seisonut lapsi, vaan ihanasti kukoistava neitonen. Kahdeksantoista kuukauden kuluessa oli hänen ulkohahmonsa tullut pitemmäksi; pelokkaassa toivossa, taistelussa äitiä vastaan oli hänen täyteläisyytensä liiallisuus kadonnut, kasvot olivat tulleet soikeammiksi, asento paremmin itsetietoiseksi. Suuret kirkkaat silmät näkyivät nyt vasta täydessä loistossaan, puoleksi kehittyneet kasvojen piirteet olivat saaneet kauniin tasamittaisuuden ja sysimustat kiharat liehuivat niinkuin kiiltävä koristus kalpeiden ja miellyttäväin kasvojen ympäriltä.
"Onnellinen se, jolle on sallittu saada omaksensa tämä nainen!" niin kaikui voimakkaasti nuorukaisen rinnassa, mutta toinen ääni hänelle kuiskasi: "Kadotettu, kadotettu, menetetty ja tuhlattu pois!"
Miksi Isabella ei totellut hänen kutsumustaan? Minkätähden hän ei rientänyt hänen avoimeen syliinsä? Mistä syystä? Minkä vuoksi?
Ulrikki pusersi nyrkkiä, hän puri yhteen hampaitaan, sillä Isabella ei liikahtanutkaan lähemmäksi, vaan siirtyi lähemmäksi isäänsä.
Tuo kaunis, hyvin puettu herra, jolla oli siistitty parta, syvällä olevat silmät ja kova uhkaava katse, oli ihan toinen kuin se iloinen, innostunut taiteen oppilas, jota kohtaan hänen heräävä sydämensä ensi kertaa oli sykkinyt nopeammin, tuo ei ollut tuleva mestari, joka hänen sielunsa silmissä oli ollut ihana onnen ja taiteen suosikki, jota kirkasti iloinen luomisen voima ja suuri menestys. Tuo uhmaileva jättiläinen ei ollut taideniekan näköinen. Ei, ei, tuo ei enää ollut sen Ulrikin näköinen, jolle hän elämänsä ihanimpana hetkenä niin mielellään, vieläpä enemmän kuin mielellään oli ojentanut puhtaat huulensa.
Isabellan nuori sydän kutistui vavisten kokoon ja kuitenkin hän näki, että Ulrikki häntä ikävöi; tyttö tiesi eikä voinut itseltään kieltää, että hän oli Ulrikille lupautunut sielullaan ja elämän ijäksi ja että hän niin mielellään olisi tätä rakastanut.
Hän tahtoi puhua, mutta ei saanut suustaan muuta sanaa kuin "Ulrikki" ja taas "Ulrikki", eikä se kuulunut iloiselta ja ihastuneelta, vaan levottomalta ja kysyväiseltä.
Coello tunsi miten tyttären käsi painettiin yhä lujemmin hänen olkapäätään vastaan. Tytär varmaankin etsi suojaa ja apua häneltä pysyäkseen lupauksessaan ja vastustaakseen rakastetun nuoren miehen intohimoista kutsumusta.
Nyt hänen armaan tyttärensä silmät tulivat kyyneliä täyteen ja Coello tunsi hänen jäseniensä vapisevan.
Silloin hän ei enää voinut vastustaa isän sydämen kiihkeätä halua nähdä pikku Belitansa onnellisena ja aivan heltyneenä hempeästä heikkoudesta hän kuiskasi tyttärelleen:
"Pikku raukkani! Rakastunut lapseni! Tehkää niinkuin tahdotte, en minä näe mitään!"
"Sinä olet, Ulrikki, muuttunut, olet niin perin pohjin muuttunut ja minä en voi sanoa mikä minulle nyt on tullut. Päivät ja yöt olen iloinnut nähdäkseni tämän hetken ja kun se nyt on tullut — kuinka nyt onkaan? Mikä on tullut meidän välillemme?"
"Mikä, mikä!" huudahti Ulrikki kiivaasti ja hän lähestyi Isabellaa uhkaavasti. "Mikä? Sinun täytyy tietää se! Äitisi on turmellut ilosi köyhästä hutiluksesta. Tässä nyt olen! Olenko pitänyt sanani, olenko vai enkö? Onko minusta tullut inhottava olento, myrkyllinen käärme? Älä minua tuolla tavoin katsele! Siitä ei ole hyötyä minulle eikä sinullekaan. En minä salli itsestäni pilaa tehtävän!"
Ulrikki oli kiivaasti ja äänekkäästi lausunut nämä sanat, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut suurikin vääryys ja hän uskoi olevansa oikeassa.
Coello irroittautui tyttärestään mennäkseen lähemmäksi tuota kiivaassa mielenliikutuksessa olevaa miestä, mutta tytär hillitsi häntä ja vastasi kalpeana vapisevalla äänellä, mutta kuitenkin ylpeänä ja varmasti:
"Sinusta ei kukaan ole tehnyt pilaa ja minä kaikista vähimmän: vakavuus, pyhä vakavuus on ollut minun rakkaudessani."
"Vakavuus!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa terävällä ivalla.
"Niin kyllä, pyhä vakavuus; ja kun äitini sanoi minulle, että sinä muka olisit kevytmielisen naisen vuoksi tappanut ihmisen ja lähtenyt pois Veneziasta, kun sanottiin, että sinusta Ferrarassa oli tullut pelaaja, silloin minä ajattelin: hänet minä tunnen paremmin; ihmiset häntä panettelevat hävittääkseen mitä sinulla täällä rinnassasi on. Minä en sitä uskonut — mutta nyt sen uskon. Uskon sen nyt ja uskon vastedeskin, kunnes sinä olet kokeesi kestänyt. Liian hyvä olen mennäkseni vaimoksi rahan pelaajalle; mutta taiteilija Navarretelle minä ilolla pidän lupaukseni. Ei sanaakaan enempää; en tahdo enempää kuulla. Tule, isä! Jos hän minua rakastaa, niin hän ymmärtää minut voittaa omakseen. Tuollaista, miestä minä pelkään!"
Nyt Ulrikki tiesi kenen puolella oli syy ja kenen puolella oikeus. Sen asian tunteminen omassa povessaan ajoi hänet pois atelieerista, pois taiteesta ja eroon morsiamesta; sillä kaiken mikä elämässä oli parasta, oli hän menettänyt.
Mutta Coello asettui hänen tielleen. Hän ei ollut mies, joka jonkun tappelun takia tai onnistuneen arpapelin vuoksi lopettaisi ystävyytensä uskollisen nuoren maalarin kanssa, joka kyllin selvästi oli näyttänyt miten kiintynyt hän oli hänen tyttäreensä. Coello oli itse nuorena ollessaan ollut sekautunut toiseen jos toiseenkin juttuun ja kumminkin oli hänestä tullut taitava maalari ja hyvä aviopuoliso.
Pikku asioissa hän mielellään antoi myöten vaimolleen, mutta suuremmissa hän tahtoi itse olla isäntä talossaan.
Herrera oli etevä oppinut ja taiteilija, mutta vähäpätöinen ihminen ja otti maksua niinkuin mitätön nuhjus. Ulrikin miehuullisen kaunis ulkonäkö oli Coellon lumonnut ja hänen, Coellon, johdolla tämä kyllä saisi jotain toimeen. Hän, isä, tiesi paremmin kuin Isabella itse, miten tyttären laita oli. Ei sellaisiin kiivaisiin itkun puuskiin puhkea heti oven suljettua, ken ei ole rakastunut.
Mistä tyttö oli saanut tuollaisen kylmän ymmärryksen? Varmaankaan ei isältään ja vielä vähemmin äidiltään.
Kenties tahtoi tyttö ärsytellä Navarretea, että tämä kokoaisi kaiken voimansa taidenäytettä varten. Coello hymyili: olihan hänen omassa vallassaan lempeä arvostelu!
Sentähden hän nyt hillitsi Ulrikkia kehoittavilla sanoilla ja hän antoi hänelle tehtävän, jonka tämä kyllä kykenisi suorittamaan. Hänen oli maalattava madonna ja Kristuslapsi ja tähän työhön hänelle myönnettiin täyttä kaksi kuukautta. Casa del Campossa oli atelieeri ja siellä hän saisi maalata eikä tarvinnut muuta luvata, kuin sen, ettei hän koskaan kävisi Alkazarissa ennenkun työ oli valmis.
Siihen Ulrikki suostui.
Hänen täytyi saada Isabella omakseen.
Uhka uhkaa vastaan!
Isabellan piti tulla huomaamaan kumpi heistä oli väkevämpi.
Hän ei ollut selvillä rakastiko hän vai vihasiko Isabellaa, mutta tämän vastustus oli intohimoisesti sytyttänyt hänen halunsa saada hänet omakseen. Hän oli päättänyt valmistaa taideteoksen ponnistamalla kaiken voimansa. Mitä Tizian oli hyväksynyt, sen piti tyydyttää sellaista miestä kuin Coello, ja niin alkoi työ.
Hän tunsi halun piirtää ilman pitkää ja syvällistä mietiskelyä Jumalan äiti sellaisena, jollaisena se oli kerran elänyt hänen sielussaan, mutta hän rasitti itseään ulkonaisella pakolla ja uudisteli yhä varottavaa sanaa, jota niin usein oli toitotettu hänen korviinsa: piirusta, ja taas piirusta.
Naispuolinen mallihenkilö oli pian löydetty, mutta sen sijaan että hän olisi luottanut omaan silmäänsä ja reippaasti kuvannut mitä hän näki, mittaili hän mittailemistaan ja pyyhkieli pois mitä piirustin oli tehnyt valmiiksi. Maalatessa hänen rohkeutensa taas eneni, sillä hiukset, ruumis ja puku näyttivät hänen mielestään onnistuvan muodostumaan todellisen ja oikean näköisiksi. Mutta Ulrikki, joka paremmilla hetkillään oli sydämensä ja mielensä omistanut taiteelle ja oli sitä palvellut koko sielullaan, pakotti itsensä tätä kuvaa valmistaessaan käyttämään sellaista työtapaa, joka oli hänen sisälliselle olemukselleen vastakkainen. Hänen mallinsa oli kaunis, mutta noissa ihanissa kasvonpiirteissä ei voinut nähdä muuta kuin että ne olivat hänelle vastoinmieliset. Pienen pojankin maalaamisessa oli hänellä suuria vaikeuksia, sillä häneltä puuttui aistia oivaltaakseen lapsellisen viattomuuden viehätystä ja lapsen luonteen suloa.
Sitäpaitse hän joutui sisälliseen hätään. Hänen sivellintään ei enää ohjannut sellainen jumalallinen riemu, jolla hän ennen oli työskennellyt, vaan epäonnistumisen pelosta syntynyt levottomuus sekä päivä päivältä kasvava Isabellaa ikävöiminen.
Kului viikkokausia.
Ulrikki eleli itsekseen yksinäisessä linnassa, vihaten kaikkea seuraa, aamusta varhain iltamyöhään nauttimatta lepoa tai iloa, tehden työtä, joka päivä päivältä yhä vähemmin tyydytti häntä itseään.
Don Juan d'Austria tuli joskus häntä vastaan puistossa. Kerran keisarin poika hänelle huusi:
"No Navarrete, miten käy sotilaspestin otossa?"
Mutta Ulrikki ei tahtonut luopua taiteestaan ja kumminkin oli hän jo kauvan epäillyt sen kaikkivaltaa. Kuta lähemmäksi toisen kuukauden loppu läheni, sitä useammin ja sitä hartaammin hän avukseen pyysi sanaa, mutta se ei häntä kuullut.
Kun ilta pimeni niin hän tunsi halun lähteä kaupungille etsimään riitaa tai unhottamaan itsensä pelipöydän ääressä, mutta hän ei antanut valtaa tälle halulle ja suojellakseen itseään kiusaukselta hän pakeni kirkkoon ja oleskeli siellä tuntikausia kunnes kirkonvartija sammutti kynttilät.
Häntä ei vaivannut halu olla yhteydessä Korkeimman kanssa, ei hän tuntenut mitään nöyrää kaipausta päästä osalliseksi sisällisestä puhdistuksesta, jokin muu syy hänellä oli siellä viipymiseen.
Urkujen soidessa ja suitsutusten tuoksussa hän voi seurustella kadotettujen omaistensa kanssa ikäänkuin ne olisivat olleet saapuvilla; silloin uhkamielinen mies muuttui jälleen lapseksi, silloin hän tunsi kaiken, mikä oli ollut hyvää ja hempeätä hänen sielussaan, jälleen kukoistavan sydämessään.
Viimeisen viikon ajalla ennen sovitun ajan loppua tuli eräänä yönä hänen mieleensä ilmestyksen tavoin ajatus, jonka täytyi hänet johtaa päämaaliin.
Vaatteella komeili kaunis nainen, jonka polvella seisoi lapsi.
Kuinka hän olikaan ponnistanut kaikkensa voidakseen näihin kasvojen piirteisiin saada oikeata ilmettä.
Muisto, niin, sen piti häntä auttaa osaamaan oikeaan. Kukapa vaimo oli ollut kauniimpi, hellempi ja rakastavampi kuin hänen äitinsä?
Hänen silmänsä ja suunsa olivat selvästi hänen sielunsa näkyvissä ja jälellä olevien päivien kuluessa Ulrikin maalaama neitsyt Maria sai Floretten iloisen katseen ja pian myöskin pyhän neitsyen suun ympärillä näkyi samallainen aistillinen houkutteleva sulo, jommoinen oli ollut soittoniekan tyttärenkin huulilla.
Niin, se oli äiti, sen täytyi olla oikea todellinen äiti, sillä olihan se hänen oma äitinsä!
Kuta synkemmältä näytti hänen sielussaan, sitä valoisammalta ja viehättävämmän iloiselta hänen mielestään näytti hänen oma taulunsa. Hän ei sitä voinut katsella kylliksensä, sillä sitä katsellessaan hän tunsi itsensä siirretyksi lapsuutensa onnellisimpiin hetkiin takaisin ja kun tuo hänen maalaamansa Maria häntä katseli, niin oli hänen mielestään kuin olisi palsamikukat jälleen olleet sepän pajan ikkunalla torin varrella näkyvissä hänen silmissään samoin kuin kauniit herratkin, jotka olivat ottaneet hänet hymyilevän äidin sylistä nostaakseen hänet olallensa.
Niin! Tätä maalausta valmistaessa oli häntä auttanut se "iloinen taide", jonka kunniaksi Paolo Veronese oli niin vilkkaasti noussut seisoalle Tizianin luona tyhjentämään pikarinsa ja viskaamaan sen ikkunan kautta kanavaan.
Ulrikki luuli olevansa varma menestyksestä ja nyt ei Isabella voinut enempää valittaa. Tämä oli johtanut hänet takaisin oikealle tielle ja hänen mielestään tuntui niin suloiselta, niin ihan autuaallisen suloiselta kun saisi hellästi ja varovasti kantaa voimakkailla käsivarsilla tuota armasta tyttöä läpi elämän.
Eräänä aamuna hän suostumuksen mukaan Coellolle lähetti sanan, että madonnan kuva oli valmis.
Päivällisen aikana tämä tuli, mutta ei tullut yksin, ja se joka kulki hänen edellään, ei ollut sen vähempi henkilö kuin kuningas.
Sykkivin sydämin ja sanaakaan sanomatta Ulrikki avasi atelieerin oven ja kumarsi syvään hallitsijan edessä; mutta tämä ei hänelle suonut edes silmäystäkään, vaan astui juhlallisen vakavasti maalauksen luo.
Coello veti syrjään peitteen, joka verhosi taulua ja pian kajahti kuninkaan huulilta tuo vihlaseva ivanauru, jota Ulrikki jo usein ennenkin oli kuullut hänen suustaan.
Sitte kuningas kääntyi Coellon puoleen ja sanoi harmistuneena ja kyllin äänekkäästi, niin että sanojen piti kuulua nuorelle taiteilijalle:
"Loukkaavaa! Häpäisevä, pilkallinen hutiluksen työ! Bakkuksen papitar armorikkaan Jumalan äidin puvussa. Entäs lapsi! Katsoppas sen sääriä! Jos tuo kasvaa täysi-ikäiseksi, niin voi hänestä tulla tanssimestari. Joka maalaa tuommoisen taulun, hän pysyköön maalista erossa. Talliin hän menköön, hevostalliin!"
Coello ei löytänyt sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta kuningas vilkasi vielä taulua ja virkkoi sitte äkeissään: "Kristityn ihmisen työ, kristityn ihmisen! Mitä sellainen mato, joka tämän on tehnyt, tietää Jumalan äidistä, pyhästä neitsyestä, tahrattomasta liljasta, piikittömästä ruususta, siitä polkutiestä, jota myöten Jumala on tullut ihmisten luo, siitä tuskia kärsiväisestä, joka on mailman lunastanut kyynelillään, samoin kuin Kristus sen on tehnyt verellään! — Jo olen nähnyt kylliksi, enemmän kuin kylliksi! Escovedo odottaa minua ulkona! Kunniaportista saamme puhua huomenna!"
Filip lähti pois ja hovimaalari seurasi häntä ovelle.
Kun hän palasi atelieeriin, seisoi onneton nuorukainen entisellä paikallaan ja katsoa tuijotti perin liikutettuna kelvottomaksi julistettua työtään.
"Voi sua poikaparkaa!" sanoi Coello lähestyen häntä sääliväisenä, muttaUlrikki keskeytti hänet ja kysyi vaivaloisesti änkyttävin sanoin:
"Entäs Te? Te? Teidän arvostelunne!"
Silloin toinen kohautti olkapäitään ja vastasi avomielisellä osanotolla:
"Hänen majesteettinsa ei ole lempeä, mutta tule itse tänne katsomaan! En puhu mitään lapsesta, vaikka se — mutta antaa sen Herran nimessä seisoa niinkuin seisoo. Madonnan kuva tekee minuun saman vaikutuksen kuin kuninkaaseenkin ja tuo Jumalan äiti — minun täytyy se sanoa pahalla mielellä — hän kuuluu mihin hyvänsä muuanne vaan ei taivaaseen. Hyvä Jumala, miten moneen kertaan olet yhä uudelleen maalannut tuon kuvan! Jos mestari Antonio, jos Moor sen näkisi —"
"Niin sitte? sitte?" kysyi Ulrikki synkästi hehkuvin silmin.
"Silloin hän sinut pakoittaisi vielä kerran alkamaan uudestaan.Sydämestäni minun tulee sääli sinua eikä vähemmin Belita-raukkaa.Vaimoni pääsee voitonriemusta ilkkumaan. Tiedäthän, että minä aina olensinua puolustanut, mutta näin onnettomasti menestynyt työ —"
"Jo riittää!" keskeytti nuorukainen hänen puheensa.
Sitte hän syöksyi taulun luo, pisti palettikepin sen lävitse ja väkevästi sitä potkaisten hän paiskasi taulun telineinensä maahan.
Coello katseli sitä tekoa syrjästä, ravisti päätänsä ja koki häntä tyynnyttää ystävällisillä sanoilla, mutta Ulrikki ei häntä kuunnellut, vaan huudahti ainoastaan:
"Taiteeni on lopussa, se on lopussa!A Diosmestari! Teidän tyttärenne ei huoli rakkautta ilman taidetta, ja taiteella sekä minulla ei ole enää mitään yhteistä."
Oven suussa hän seisattui, koki koota ajatuksensa ja ojensi viimein kätensä Coelloa kohti, joka surullisena oli nähnyt hänen poistuvan.
Mestari ojensi hänelle kätensä mielellään ja Ulrikki, sitä voimakkaasti pusertaessaan, lausui liikutettuna ja vapisevalla äänellä:
"Suokaa minulle anteeksi tämä riehuva käytökseni! — Minusta tuntuu — mielialani on kuin jos kaikki, mikä minulla on kallisarvoista, nyt veisin hautaan! Kiitoksia, mestari, kiitoksia hyvin paljosta. Minä olen, minulla on — täällä sydämessäni — päässäni kaikki on sikin sokin. Sen tiedän vaan, että te, että Isabella on ollut hyvä minua kohtaan ja minä, — minä olen — se minulta riistää henkeni! Onni on mennyttä! Taide mennyttä!A Diospetollinen sana!A Diosjumalallinen taide!"
Tätä viimeistä jäähyväissanaa lausuessaan hän tempasi kätensä mestarin kädestä, syöksi takaisin atelieeriin, painoi kyynelsilmin huulensa palettiin, pensselin varteen, hävitettyä tauluansa vastaan ja syöksi sitte Coellon ohitse ulos.
Maalari ikävöi päästä lapsensa luo; mutta kuningas häntä viivytti puistossa. Viimein hän sai palata Alkazariin.
Portailla hänen asuntonsa edustalla odotteli Isabella. Tämä oli jo kauvan, kauvan siinä seisonut odottamassa.
"Isä", huudahti hän ylhäältä.
Coello heitti häneen alakuloisen katseen ja ravisti päätään osanottavaisesti ja kieltävästi.
Silloin Isabella aivan kuin kovan myrskyn puuskan satuttamana rupesi värisemään ja kun maalari seisoi hänen kupeellansa, niin tyttö tutkien tarkasteli häntä tummilla silmillään, jotka tavallista enemmän astuivat näkyjiin kalpeista, riutuneista kasvoista ja sanoi hiljaa mutta päättävästi:
"Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Sinun pitää viedä minut taulun luo.Minun täytyy se nähdä."
"Hän on sen puhkaissut palettikepillä", vastasi maalari. "Usko minua, lapseni, sinä et itsekään olisi sitä hyväksynyt."
"Ja kuitenkin minun täytyy se nähdä", uudisti Isabella sanansa totisena ja vakavasti, "nähdä se omin silmin. Minä tunnen, minä tiedän, että hän kuitenkin on taideniekka. Maltappas, minä tuon mantillani."
Nopein askelin riensi hän sisälle heidän asuntoonsa ja kun hän pian sen jälkeen musta pitsihuntu päässä astui rappusia alas isänsä sivulla, tuli heitä vastaan sihteeri de Soto ja huudahti maalarille:
"Tahdotteko, Coello, kuulla uutisia? Teidän oppilaanne Navarrete on tullut Teille ja maalaustaiteelle uskottomaksi. Neljännestunti sitte Don Juan antoi hänelle pestin. Aina on parempi olla hyvä ratsastaja kuin keskinkertainen maalari. Mutta mikä teitä, neiti, vaivaa?"
"Ei mikään, ei mikään", mutisi Isabella hiljaa ja vaipui isänsä rintaa vastaan.
Kolmaskolmatta luku.
Kaksi vuotta oli kulunut. Kaunis lokakuun aamu oli koittamassa. Ei ainoakaan pilvi himmentänyt kirkkaan sinistä taivasta ja auringon kehä nousi hehkuvana sen kapean salmen takaa, jonka kautta päästään Korinton lahteen. Niinkuin vast'ikään auenneet sinikukat loistivat hiljaa läikkyvät laineet rauhallisen merenlahden pinnalla, jonka toinen sivu huuhtoo Hellaan auringonpaisteista rannikkoa ja toinen Peloponneeson varjokkaita rantaseutuja.
Kasvittomia, päivän polttamia kallioita näkyy alastomassa kauneudessa lahden pohjoispuolella ja äsken nousseen päivän säteet kutovat kultaisia lankoja hienoon valkoseen sumuun, joka leikkii keveänä liehuen kallioiden ympärillä.
Morean ranta kallistuu pohjoiseen päin; sentähden vielä paksut varjot tummentavat kivikkoperäisiä oliivipuistoja ja niitä tummanvärisiä laakeripuiden ja oleanderipensasten ryhmiä, jotka uhkeasti kasvaen seuraavat purojen varsia ja täyttävät vuoren rotkot.
Miten äänetöntä ja hiljaista täällä tavallisesti onkaan aikaisin aamusilla.
Valkosia kalalokkia leikittelee rauhallisesti vedenpinnalla; kalastajan vene ja kaleerilaiva liukuvat hiljaa eteenpäin ja tekevät kiiltäviä juovia sinisen veden kalvoon, mutta tänään laineet huokailevat lukemattomia laivoja kantaessaan; tänään tuhannet pitkät airot pieksevät merta niin että vesi ulisevalla loiskeella läikkyy korkealle. Tänään molemmilla puolin sitä salmea, jonka kautta tullaan Lepanton lahdelle, kuuluu kolinaa ja räiskettä ja kohisevaa pauhua.
Jyminä ja melu kajahtelee takaisin alastomalta pohjoispuolelta suurella voimalla, mutta hiljemmin eteläpuoleiselta tiheää kasvullisuutta kasvavalta rannikolta.
Kaksi äärettömän suurta toisilleen leppymättömän kiukkuista vihollisjoukkoa on vastakkain ikäänkuin painitaistelijat, jotka käsivarsiaan kurottavat tarttuakseen vastustajaansa kiinni ja paiskatakseen maahan.
Paavi Pius viides on kutsunut koko kristikunnan taistelemaan osmanien maatanielevää voimaa vastaan. Kypros, kristitty Kypros, viimeinen maakunta joka Venezialla oli itämailla, on joutunut muhamettilaisten käsiin. Espanja ja Venezia ovat tehneet liiton Kristuksen sijaisen kanssa, genualaiset, muita italialaisia ja vielä Johanneksen ritarit Maltassa kokoutuvat Messinaan antaakseen liittolaisille apua.
Suurin ja komein sotalaivasto mikä pitkään aikaan on lähtenyt kristitystä satamasta, lähtee täältä ulos merelle. Korkeimman ylipäällikkyyden on kuningas Filip, huolimatta kaikista juonista, antanut nuorelle velipuolelleen don Juan d'Austrialle.
Eivätpä turkkilaisetkaan ole jääneet toimettomiksi. Lepanton lahdella he vahtivat vihollisen liikkeitä sadallakahdellakymmenellätuhannella sotilaalla, jotka ovat sijoitetut kolmeensataan laivaan.
Don Juan ei anna itseään odottaa. Turkkilaiset ovat äskettäin Kypros-saarella antaneet salaa teurastaa tuhansittain kristityitä ja sellaista häväistystä ei tuo tulinen sankari voi kärsiä. Ne varotukset ja muistutuskirjotukset, jotka hän on saanut Madridista ja jotka ovat masentaneet hänen iloista toimikykyään, jättää hän taivaan tuulien kuljetettaviksi; hänen sotajoukkonsa ja etupäässä venezialaiset haluavat kostoa.
Turkkilaiset eivät myöskään jää tappelua odottamaan ja Kapudan-pasha purjehtii, vastoin sotaneuvottelunsa päätöstä, vihollistansa vastaan.
Lokakuun seitsemännen päivän aamuna on joka laiva, joka mies valmiina taisteluun.
Auringon kehä näyttäytyy ja nyt espanjalaisten laivoilta kaikuu soiton tapaisia kellon helähdyksiä taivaalle ja sekaantuvat kimeä-ääniseen lauluun: "Allahu Akbar, Allahu Akbar, Allaha Akbar!" sekä hurskaaseen huutoon: "Minä vakuutan, että paitse Allah'ia ei ole ketään jumalaa ja että Muhamed on Allahin profeetta; käykää tänne rukoilemaan!"
"Tänne rukoilemaan!" — sitä huutaa kellonkin metallikieli samoin kuin metalli mueddinin rinnassa kun hän tänään ei minaretin huipusta, vaan laivan maston korista kutsuu uskolaisiaan hartauden harjotukseen. Kummallakin puolella kapeaa meren porttia ajattelevat, toivovat ja uskovat tuhannet, täällä kristitty, tuolla muhamettilainen, että kaikkivaltias heitä kuulee.
Nyt taukoaa soitto ja laulu, nopea kaleeri, jossa don Juan on komentajana, kulkee laivasta laivaan. Nuorella sankarilla on ristiinnaulitun kuva kädessä ja hän huutaa kehotussanoja kristityille sotilaille.
Sitte raikuvat taas torvien toitotukset, rummutukset ja komentosanat takaisin kivikko-rannoilta.
Eteenpäin liikkuu armada ja etupäässä amiraalilaiva, jossa oli don Juan.
Turkkilainen laivasto hyökkää sitä vastaan.
Nuori urho ei kysy enää kokeneiden amiraalien neuvoa, hän ei pyydä mitään, ei ajattele mitään, eikä käske mitään muuta kuin "eteenpäin", "hyökätkää", "vallatkaa", "tappakaa", "upottakaa", "tuhotkaa".
Niinkuin villit sonnit kumeasti mylvien syöksevät vastakkain päät alaspainettuina ja silmät veristäen, yhtäläisesti toinen sotalaivasto syöksee toista vastaan.
Marco Antonio Colonnan taistelusuunnitelma, Dorian, Venierin tai Giustinianin viisaat neuvottelut, kuka niistä välittää tänä koston päivänä?
Tänäpäivänä eivät asioita ratkaise ajattelevat päät ja tarkka silmä — vaan miehuus ja käsivarren voima.
Parman prinssi Aleksanteri Farnese on äsken yhtynyt nuoren sukulaisensa kanssa.
Ensimäisessä kahakassa hän komentaa suurta osastoa genualaisia laivoja. Hänen piti odottaa kunnes Doria hänelle antaisi käskyn ryhtyä tappeluun. Mutta don Juan on jo vallannut turkkilaisten amiraalilaivan, on kiivennyt sen kannelle ja raskailla miekan iskuilla raivannut itselleen tien Kapudan pashan kimppuun.
Aleksanteri näkee sen; eteenpäin syöksevän sankarin uljas käytös saa hänet innostumaan ja hänkin komentaa: "eteenpäin!"
Mikä jättiläislaiva se on, jota hän lähestyy? Tulipunasessa lipussa komeilee hopeinen puolikuu; tulikita toisensa vieressä syöksee turmiota sen kummastakin kupeesta. Sen korkea reunusta on varustettu kaksinkertaisilla riveillä turbaanipäisiä parrakkaita sotilaita.
Se on turkkilaisen laivaston rahastolaiva!
Tämän varustuksen, vihollisen lujan suojan valloittaminen kaiketi maksaa vaivaa.
Rahastolaiva on suuruudeltaan, lujuudeltaan ja miesluvultaan paljo voimakkaampi Farnesen kaleeria. Mitä hän siitä välittää, mitä hän huolii luotituiskusta ja tulisista pikirenkaista, jotka vartoovat hyökkääjiä?
Eteenpäin vaan!
Doria antaa varotusmerkkejä. Niitä hän ei huoli huomata, hän ei tahdo niitä nähdä eikä kuulla.
Uljaita sotureita hänen ympärillään kaatuu laivan kannelle verta vuotaen kuolon kamppailussa; hänen laivansa masto on murtunut ja rasahdellen se taipuu kaatumaisillaan. "Kuka seuraa minua?" huutaa hän ja nojautuu laivan reunaa vastaan.
Kokeneet espanjalaiset soturit, jotka don Juan oli antanut miehistöksi hänen laivaansa, epäröivät. Ainoastaan yksi astuu ääneti ja päättäväisenä hänen luoksensa ja heilauttaa olkapäällensä suuren iskumiekkansa, jonka kahva ulottuu rotevan nuorukaisen silmäin tasalle.
Kaikki laivassa tuntevat tuon vaaleatukkaisen jättiläisen. Sehän on sotapäällikön suosikki Navarrete. Sodassa moriskoja vastaan Cadizissa ja Bazassa on hän suorittanut monta kadehdittavaa urhotyötä. Hänen käsivartensa on teräksestä; hän ei henkeänsä säästä enempää kuin höyhentä kypärinsä sulkatöyhdössä ja tappelussa hän leikkii elämällä yhtä rohkeasti kuin zekiineillä arpapelissä.
Tässä samoin kuin toisessakin tilaisuudessa hän pääsee voitolle.
Ei kukaan oikein tiedä miltä seudulta tai mistä suvusta hän on kotoisin, sillä hän on seuraa karttava, yksinäisyyttä etsivä jörö mies. Ainoastaan matkalla Lepantoon on hän ystävyydellä liittynyt sairaaseen sotamieheen, don Miguel Cervantes'iin.
Vaikka hän päätänsä pitää pystyssä osottaen yhtä kylmääsosiegoakuin ylpein Espanjan ylimys, niin hän jokaisen joutilaan hetkensä uhraa kärsivälle samanikäiselle kumppanille ja hoitaa häntä niinkuin veli, jopa niinkuin palvelija. Toinen osaakin kertoa kummallisia juttuja ja onpa hänellä omituiset mielipiteensä kaikesta, mikä taivaan ja maan välillä tapahtuu.
Hän tietää Navarretesta, että tämä on ennen ollut maalari ja näyttää olevan hurskasten kastilialaisten seassa kaikista hurskain, sillä hän menee joka kirkkoon ja kappeliin, jonka ohi sotajoukko kulkee ja monen madonnan kuvan ja alttaritaulun eteen hän seisattuu ikäänkuin hurmaantuneena ja kiinni kasvaneena, siinä pysyen kauvan ja väsymättä.
Rohkeinkaan ei uskalla häntä ärsyttää, sillä hänen miekkansa levittää kuolemaa, ja kumminkaan hänen sydämensä ei ole paatunut. Anteliaalla kädellä hän lahjottelee voittonsa ja saaliinsa. Jokainen apua pyytävä on varma hänen avun-annostaan.
Hän karttaa naisten seuraa, mutta haavotettujen ja sairasten kanssa hän seurustelee mielellään ja yöt läpeensä hän valvoo pahasti haavotettujen toverien vuoteen ääressä.
Hänestä kulkupuhe kertoo, että häntä ilahuttaa katsella toisten kuolemaa.
Eihän toki! Yksinäisen ylpeän miehen sydän etsii vaan tilaisuutta saadakseen olla heltynyt; mies joka itse ei ole saanut rakkautta kokea, tarvitsee edes jonkun paikan, missä hän itse saa osottaa muille, mitä ei kukaan hänelle tarjoa, huolellista rakkautta.
Aleksanteri Farnese tuntee Navarreten samaksi mieheksi, jokapicaderossaMadridissa kesytti hurjan hevosen; hän nyökkää tälle tyytyväisenä ja kiipee rintavarustuksen yli. Mutta toinen ei häntä oitis seuraa, sillä tämän ystävä don Miguel on häneen liittynyt ja tahtoo olla ottelussa osallisena.
Navarrete ja laivan kapteeni tahtovat hillitä kuumetautista, mutta hänpä väittää äkkiä parantuneensa ja vaatii hehkuvin silmin päästä mukaan.
Ulrikki ei odota sanajupakan päättymistä, sillä Farnese syöksee nyt vihollisen laivan kannelle. Rohkealla hyppäyksellä hän tätä seuraa.
Aleksanteri Farnesella on samoin kuin hänelläkin suuri iskumiekka ja kumpikin sitä heiluttaa niinkuin niittomiehet viikatteitaan. He hyökkäävät eteenpäin, käyvät päälle, iskevät maahan. Kauhistuneina lähimmät viholliset väistyvät välttääksensä noita julmia sotureita. Laivan rahastonvartija ja päällikkö Mustafa pasha itse hyökkää noita pelättäviä kristityitä vastaan; miekan isku murskaa käyräsapelia heiluttavan käden, toinen iskee muhamettilaisen maahan.
Mutta muhamettilaisten ylivoima on valtaavan suuri ja uhkaa musertaa molemmat sankarit. Silloin Ulrikin ystävä, don Miguel Cervantes, kahdentoista uuden soturin kera ilmestyy tappelupaikalle. He raivaavat itselleen tien uhattujen toverien avuksi, toisia espanjalaisia ja genualaisia sotureita seuraa heitä ja verilöyly tulee yhä hurjemmaksi.
Ulrikki on erkaantunut kauvas ruhtinaallisesta asetoveristaan; hän heiluttaa nyt miekkaansa sairaan ystävänsä sivulla. Don Miguelin rinta jo vuotaa verta kahdesta haavasta ja nyt hän vaipuu alas Ulrikin viereen; luoti on musertanut hänen vasemman käsivartensa. Ulrikki kumartuu hänen puoleensa ja nostaa hänet pystyyn; toverit ympäröivät hänet, turkkilaiset ovat karkotetut niinkuin pilvet vuoren huipulta kun myrskytuuli on syössyt niitä kohti.
Don Miguel tahtoo nostaa miekkansa, joka on hänen kädestään pudonnut, mutta hän haparoitsee tyhjää ilmaa ja nostaen suuret silmänsä ylöspäin ylellisessä jännityksen tilassa ja painaen kättänsä verta vuotavaa rintaa vastaan huudahtaa hän innostuneena: "Haavat ovat tähtiä — ne osottavat tietä kunnian taivaaseen kunnian —"
Hän vaipuu tainnoksiin ja Ulrikki kantaa hänet väkevillä käsivarsillaan genualaisten soturien valtaamaan paikkaan samassa laivassa.
Sen jälkeen hän taas syöksee tappeluun ja yhä kaikuvat hänen korvissaan toverin tuliset sanat: "Kunnian taivaaseen!"
Se on miehen viimeinen korkein päämaali! Kunnia, niin kunnia, se on "sana"; hänelle se olkoon tästä hetkestä sana!
On niinkuin hirmuinen myrsky keskittyisi hiljaiselle siniselle meren lahdelmalle. Tukahuttava ruudin savu peittää kirkkaan taivaan mustana pilvenä ja pimitetyssä ilmassa välähtelevät jymisevät lukemattomat salamat ja jyrinät.
Milloin siellä milloin täällä räjähtää joku ruutisäiliö ilmaan tai nousee tulipatsas kauhealla pauhulla taivaalle. Hätäparkumiset ja voitonhuudot, rämisevät torventoitotukset, rikkimurtuvien sotalaivojen rytinä ja kaatuvien laivanmastojen ryske sekaantuvat hornan melskeeksi, jolle ei vertaa ole.
Auringon valo on kadonnut, mutta suurten laivojen palavat rungot valaisevat taistelevia verrattomina tulisoihtuina.
Hämärän tullessa oli taistelu ratkaistu kristittyjen voitoksi. Samoin kuin Farnese oli kaatanut rahastonvartijan, niin oli myöskin don Juan tappelussa lyönyt kuoliaaksi turkkilaisen sotajoukon ylipäällikön Ali pashan.
Molemmat orpanat lähtivät taistelusta ylistettyinä sankareina, mutta päivän kunnia liittyi don Juanin nimeen.
Farnesen uhkarohkeaa tekoa ylipäällikkö moitti ystävällisesti ja kun edellämainittu don Juanille kertoi Navarreten sankarillisesta avusta, niin sotapäällikkö tälle viimeksi mainitulle, pelkäämättömälle taistelijalle ja reippaalle ratsastajalle antoi kunniakkaan toimen viedä perille voiton sanoma kuninkaalle.
Yhtaikaa lähti kaksi kaleeria merta kyntämään länteen päin; toinen espanjalainen, jossa oli don Juanin lähettiläs, toinen venezialainen, jossa oli vapaavallan kuriiri.
Kummassakin laivassa oli soutajilla täysi työ päästä eteenpäin laivanhylkyjen ja rauskojen, katkenneiden mastojen ja lankkujen, monien ruumiiden ja vedenpinnalla kelluvien köysien välitse, mutta jo näiden esteiden seassa alkoi kilpailu.
Tuuli ja meri olivat kumpaisellekin laivalle yhtä suotuisat, mutta venezialaiset sivuuttivat kuitenkin espanjalaiset ja laskivat ankkuriin Alicantessa neljäkolmatta tuntia ennen heitä.
Nyt oli ratsastajan voitettava se aika takaisin, minkä merimiehet kilpailussa olivat menettäneet.
Vapaavallan lähettiläs oli kaukana sotapäällikön lähettilään edellä. Joka paikassa, missä Ulrikki muutti hevosta ja jonkun lyhyen silmänräpäyksen ajan näytteli profeetan lippua, joka hänen piti jättää kuninkaalle kauneimpana voiton saaliina — Allahin nimi oli siihen kirjoitettu kahdeksankolmattatuhattayhdeksänsataa kertaa tuli häntä vastaan riemuitsevia ihmisjoukkoja, juhlakulkueita ja juhlallisia koristuksia.
Don Juanin nimi kaikui naisten, miesten, tyttöjen ja lasten huulilta. Se oli kunniaa, se oli Jumalan jokapaikassa läsnäoloa; joka sellaisen oli saavuttanut, hänellä ei ollut enää korkeampaa saavutettavaa.
"Kunniaa, kunniaa!" kaikui Ulrikin sielussa; jos löytyy sanaa, joka ihmistä kohottaa häntä itseään ylemmäksi ja istuttaa hänen oman olemuksensa miljooniin toisiin, niin tämä sana se varmaankin on!
Ja nyt hän ratsasti toisen hevosen toisensa perästä uuvuksiin eikä itselleen suonut lepoa yölläkään; puolen peninkulman päässä Madridista oli hän saavuttanut venezialaisen ja ratsasti hänen ohitsensa kohteliaasti tervehtien. Kuningas ei ollut pääkaupungissa ja pysähtymättä jatkoi Ulrikki matkaa Escorialiin.
Kokonaan pölyisenä ja päästä jalkoihin asti maantien kurassa, ruumis rasittuneena ja uuvuksissa ikäänkuin hän olisi ollut kidutuspenkillä, roikkui hän satulassa eikä kumminkaan säästänyt piiskaa, eikä kannuksia, eikä myöskään jättänyt sanomaansa kenenkään toisen ratsastajan perille vietäväksi.
Nyt olivat Guadarraman alastomat vuoret aivan hänen edessään; hän oli saavuttanut ensimäisen työpajan, jossa taottiin rautoja tulevan jättiläispalatsin rakennuksia varten. Kuinka monta ahjoa savusikaan, miten monta kättä olikaan työssä tätä rakennusta tehtäessä, mihin piti valmistettaman kuninkaan asunto, temppeli, verraton kirjasto, museo ja hautarakennus.
Monet kärryt ja kelkat, joilla kuljetettiin vaaleanharmaita kraniittilohkareita, oli hänen tiellänsä. Hän ratsasti niitä kiertäen ja oli hevosinensa syöksemäisillään kuiluun ja nyt hän seisattui sekavan sokkelon eteen, jossa oli telineitä ja kivilohkareita harmaassa puuttomassa villissä vuorilaaksossa. Mikä mies olikaan hän, joka tämmöisen erämaan oli etsinyt siellä asuakseen eläessään ja kuoltuaan! Escorial oli sopiva kuningas Filipille samoin kuin Filip oli sovelias Escorialissa olemaan. Täällä hän tunsi itsensä parhaiten tyytyväiseksi, täällä tuo kuninkaallinen hämähäkki kutoi maanpallon ympäri ulottuvia heikkoja ja kestämättömiä älykkäästi mietittyjä verkkoja.
Vielä keskentekoisessa kirkossa oli hänen majesteettinsa läsnä iltarukousmessussa. Linnanvouti Fray Antonio de Villacastia näki Ulrikin laskeutuvan maahan hevosen selästä, tarjosi uupuneelle ravintoa ja vei hänet kirkkoon.
Oli juuri aljettu messutaconfiteor, mutta Fray Antonio viittasi papeille, he keskeyttivät messun ja Ulrikki nosti profeetan lipun korkealle ilmaan ja huusi:
"Verraton suuri voitto — don Juan — lokakuun seitsemäntenä päivänä —Lepanton luona — turkkilaisten laivasto kokonaan hävitetty —"
Filip kuuli tämän tärkeän sanoman ja vilkasi muhamettilaisten lippuun, mutta hän ei näyttänyt kuulevan, eikä näkevän, sillä ei ainoakaan kasvonpiirre liikahtanut eikä mikään mielenliikutus ilmaissut mitä hänen sisässään oli tapahtunut. Pikemmin ivallisesti kuin iloisesti hän hiljaa mutisi: "Don Juan on uskaltanut paljon." Sitte hän kirjettä avaamatta antoi merkin messun jatkamiseksi ja tuossa hän polvistui ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Peräti uupunut sanansaattaja vaipui alas rukoustuolille ja heräsi vasta silloin horroksista, kun ehtoollinen oli lopussa ja kuningas antoi käskyn pitää kiitosjumalanpalvelus Lepanton luona saavutetun voiton johdosta.
Kun hän nousi seisoalle ja astui pois tuolin luota, meni äsken vihitty pariskunta hänen sivuitsensa: rakennusmestari Herrera ja Isabella Coello kukoistavassa ihanuudessaan.
Hän pusersi nyrkkiänsä ja hänen mieleensä lensi ajatus, että hän olisi heittänyt pois onnen ja taiteen ja kunniankin niinkuin heikot saippuakuplat, jos vaan hän olisi saanut olla Herreran sijassa.
Neljäskolmatta luku.
Mitä kunnia on — sen Navarrete sai kokea!
Messinassa hän näki Lepanton sankaria palveltavan kuin Jumalaa. Missä voitonsankari näyttäytyi, siellä kauniit kädet sirottelivat kukkia hänen tiellensä; huoneiden palkongit ja akkunat kaunistettiin muhkeilla kudoksilla, vaimot ja tytöt riemuitsivat ja huiskuttivat tervehtien, iloiset lapset ja vakavat miehet huusivat innostuneina sankarin nimeä ja viskelivät hänelle laakeriseppeleitä. Kaikilta hallitsijoilta ja mahtimiehiltä tuli lähetystöjä, onnentoivotuksia ja kunnialahjoja.
Kun Ulrikki näki ihmeteltävän, nuoren sankarin ratsastavan esiin, niin hän oli kummastuksissaan siipiä kasvanut sankarin hevosen kylkiin ja kun ei ratsu häntä nostanut pilviin asti.
Mutta olipa hänkin, Navarrete, tehnyt tehtävänsä ja piti hänenkin saada maistaa oman kunniansa suloisuutta. Kun hän viimeisten joukossa ratsasti don Juanin virmalla hevosella sotapäällikön seurueessa, niin hän tunsi, ettei hänkään jäänyt huomaamatta ja kuinka usein hän kuulikaan ihmisten keskenään puhuvan toisilleen hänen urhotöistään!
Silloin hän kohotti päätänsä, hänen sydämmensä paisui ja hän tunsi halun astua uusille kunnian urille.
Sotapäällikkökin pyrki eteenpäin, mutta hän tunsi itsensä tuomituksi toimettomaan odotukseen, näki liiton hajoavan ja voittonsa hedelmät menevän hukkaan; Kuningas Filipin kateellinen pikkumaisuus kalvoi hänen halujaan, myrkytti hänen toiveitaan ja asetti haitallisen rajan hänen tulevaisuuden suunnitelmain ja unelmiensa toteutumiselle.
Don Juan oli kylliksensä saanut kunniaa. "Valta" oli se ravinto, jota hän halusi. Escorialin uuttera hämähäkki ei voinut häneltä riistää voitonseppelettä — mutta hänen sanansa, hänen korkein elämänpyrintönsä oli valta, eikä hän tahtonut sitä jakaa kenenkään kuolevaisen ihmisen, ei edes veljensä kanssa.
"Voitonseppele on lakastuva lehti, valta on peltovainio", oli don Juan lausunut Escovedolle.
Keisarin pojan sopii, tuumi Ulrikki, semmoisia korkeita toiveita tavoitella, alhaisemmalle henkilölle olkoon kunnia elämän-uran johtotähtenä.
Alankomaissa oli sotajoukon paras osa; siellä hän voisi löytää sen mitä hän toivoi.
Don Juan salli hänen lähteä sinne, ja jos "kunnia" oli oikea sana, niinUlrikilla ei ollut syytä valittaa huonolle osalle jäämistä.
Hän kantoi ylpeän "Castilian" rykmentin lippua ja jos vierasta sotaväkeä tuli vastaan kun marssittiin johonkin kaupunkiin, niin vastaan tulijat kuiskivat toisilleen:
"Tuo on Navarrete, joka marssi etupäässä kun tehtiin hyökkäys Haarlemia vastaan, joka vielä kerran ryntäsi Alkmaarin muureja vastaan silloin kun kaikki jo väistyivät takaisin; ei ollut hänen syynsä, että heidän täytyi peräytyä — hän rykmenttineen ratkaisi taistelun Mookerin nummella. — Oletteko siitä kuullut puhuttavan? Kun häneen kaksi luotia oli sattunut, kääri hän lipun ympärilleen ja vaipui sen kanssa nurmelle."
Ja nyt kun hän kapinallisen joukon kanssa oli jättänyt Schouwenin saaren taaksensa ja marssi Brabantin halki, niin hänestä sanottiin:
"Katsoppas, tuo on Navarrete! Hän se oli joka lippu liehuen päänsä yläpuolella marssi espanjalaisten etupäässä kun he tunnettuna myrsky-yönä kahlasivat meren halki tekemään aavistamattoman hyökkäyksen Zierikzeetä vastaan."
Kaikki, jotka Alankomailla olivat aseissa, tunsivat hänen nimensä; mutta myöskin alankomaalaiset porvarit tiesivät kuka hän oli ja hänestä puhuessaan he pusersivat nyrkkiään.
Taistelutantereella, merellä, jäällä, heidän lujien muuriensa aukoissa, palavissa kaupungeissa, kaduilla ja kujilla, neuvottelusaleissa ja tyhjiksi ryöstetyissä asuinhuoneissa oli hän heidän silmissään ollut murhaaja ja hävittäjä. Ja kumminkin, jos sana, kunnia, jo kauvan sitte oli hänelle tullut katkeraksi, niin hänen toimiinsa liittynyt inhimillisyys kaikkein vähimmän oli sen kanssa tekemisissä.
Hän oli vaan hallitsijansa palvelija, ei mitään muuta.
Jokainen joka oli alankomaalainen nimeltään, oli hänen mielestään Jumalan hylkäämä, hallitsijan tuomitsema kapinoitsija ja kerettiläinen, vaan ei mikään rehellinen talonpoika, ei mikään kelvollinen uuttera porvari, ei mikään jalo ihminen, joka uskonsa ja vapautensa puolesta pani henkensä ja omaisuutensa vaaralle alttiiksi.
Nuo paholaisen sikiöt eivät huolineet rukoilla Jumalan armorikasta äitiä eikä pyhimyksiä; nuo templin häpäisijät olivat kirkoista ryöstäneet niiden kuvien koristeet, karkoittaneet hurskaat munkkiveljekset ja nunnasisaret luostareista! He sanoivat paavia antikristukseksi ja jokaisessa vallotetussa kaupungissa hän löysi häväistyslauluja ja pilkkavärsyjä kuninkaallisesta herrastaan, tämän sotapäälliköistä ja kaikista espanjalaisista.
Hän oli pysynyt lapsuutensa aikuisessa uskossa ja siinä olivat hänen sotatoverinsakin. Hirmuisimmistakin veritöistä oli hänelle mielellään annettu synninpäästö, jopa kehotusta ja ylistystä.
Taistelussa, verenvuodatuksessa, kun haavat kirvelivät, ryöstettäessä, pelipöydän ääressä, kaikkialla hän kääntyi pyhän neitsyen puoleen ja sitäpaitse — mutta ani harvoin, vaan — hän avukseen pyysi "sanaa", kunniaa.
Hän ei, siihen enää luottanut, sillä se ei antanut mitä hän oli odottanut. Laakeri nyt hänen hiuskiharoillaan kahisi kuin lakastuneet lehdet. Kunnia ei täyttänyt hänen sydämessään olevaa tyhjää aukkoa. Sillä ei ollut voimaa palauttaa rauhaa hänen rintaansa, se ei yksinäiselle antanut mitään ystävää, eipä se edes voinut äänettömäksi tukahuttaa sitä ääntä, joka häntä, luoksepääsemätöntä miekkailijaa, jota ei kukaan kuolevainen uskaltanut katsella karsain silmin, sanoi onnettomaksi, todellisesta edistymisestä ja oikeasta päämaalistaan hairahtuneeksi petetyksi narriksi.
Tämä ääni häntä kiusasi porvarin pehmoisella untuvavuoteella, olkisella makuusijalla sotaleirissä, marssiessa ja pikarinkin ääressä.
Ja kuinka monet häntä kadehtivatkaan! Niin, hän kulki kuin riemuretkellä oleva puolijumala marssiessaan lippua kantaen rykmentin etupäässä. Ei kukaan voinut niinkuin hän kantaa sotalipun kultalevyillä koristettua raskasta tankoa, jossa suuri ompeluilla kirjaeltu silkkinen vaate liehui. Se olisi riittänyt purjeeksi oivalliselle laivan venheelle; mutta hän piti tankoa vaan oikealla kädellään ikäänkuin hänen huostaansa uskottu kannettava olisi ollut pelkkä helposti pidettävä leikkikapine. Juhlallisesti, niin ettei kukaan sitä voinut jäljitellä, hän silloin keikisti taaksepäin vartalonsa yläpuolta ja kiharaista päätään ja nosti vasemman käden kyljelleen. Hänen leveän rintansa kaarevuus silloin kauniisti tuli huomattavaksi ja samalla hänen haarniskansa laivan kölin muotoinen harjanne ja huippu. Ikäänkuin mahtava laiva paisuvin purjein hän kulki joukkonsa edellä ja viholliskaupungeissa hän töllistelevän ihmisjoukon silmissä näki hämmästyvää ihailua.
Ja kuitenkin, kumminkin hän oli onneton, tyytymätön mies ja yhä useammin ja useammin hän ajatteli don Juanin sanoja.
Hän ei enempää uskonut niinkuin ennen sanan tenhovoimaa. Kuitenkin hän arveli, että keisarin pojan peltovainio, "valta", oli jotain korkeata ja suurta — jopa korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa.
Eiköhän kaikkivaltiaisuus ollut Jumalan tärkein ominaisuus? Ja nyt, juuri nyt marssittaessa Schouwenista halki Brabantin maakunnan häntä viittaeli valta luokseen. Hän oli jo sitä maistanut kun hän hillitsi sen kapinallisen sotajoukon, johon hän kuului, tekemästä hyökkäystä erästä sepän pajaa vastaan. Se joka moukaria heilutteli palkeiden ääressä, oli hänelle pyhä henkilö, ja hän oli jo sitä ennenkin jakanut voittonsa ja saaliinsa monelle isänsä ammattitoverille, joka oli putipuhtaaksi ryöstetty.
Hän kävi puettuna kapteenin univormuun, mutta sehän oli vaan koreutta, lapsen leikkiä eikä sen enempää. Olihan eräs iloinen kokkipoikakin kiinnittänyt kapteenin kypäritöyhdön korkeaan hattuunsa. Kenttä-eversti, useimmat kapteenit ja luutnantit olivat luopuneet sen jälkeen kuin suuri kapina oli Schouwenin saarella ja heidän sijoillaan oli nyt vänrikkejä, kersantteja ja majotusmestareita. Ylemmät upseerit olivat menneet Brysseliin ja kapinoiva sotajoukko kulki ilman päällikköä ristiin rastiin läpi Brabantin. Kahdenkolmatta kuukauden kuluessa ei ansaittua palkkaa ollut maksettu ja nyt nälkiintyneet rykmentit hakivat elatustaan missä löysivät.
Myöskin kaksi vuotta takaperin Mookerin nummen tappelun jälkeen oli armeija itse auttanut itseään ja silloin olivat samoin kuin usein ennenkin samallaisissa tilaisuuksissa alemmat upseerit kapinoivassa joukossa valinneet eleetön. Ulrikki oli siihen aikaan maannut sairaana pahasti haavoitettuna, mutta sotilaskapinan lopulla olivat monet hänelle sanoneet, ettei ketään muuta olisi valittuelectoksijos hän olisi ollut terveenä ja saapuvilla.