Nyt oli taas electon vaali tulossa ja siihen toimeen valitun piti olla kolmen tuhannen miehen päällikkönä, voitiinpa odottaa, että pian muitakin rykmenttejä ryhtyisi kapinaan. Sotajoukon komentaminen! Sepä oli valtaa, se oli korkeinta, sen saavuttaminen oli elämän arvoista.
Herenthalsin luona rykmentit asettuivat leiriin ja siellä piti vaali toimitettaman. Ulrikki oli ollut puheenjohtajana kun telttakadut järjestettiin, kun määrättiin paikat vaunuille, jotka piti asetettaman leirin ympäri ikäänkuin valliksi, kun sijoitettiin kanuunat vähimmän suojatuille paikoille ja siinä tilaisuudessa oli hän ensi kerran eläessään hillinnyt mielensä, osottaen lempeyttä ja anteeksiantavaisuutta missä hän paljo mieluummin olisi torunut. Hän oli kuumeentapaisessa touhussa, uni karkosi hänen silmistään; jokaisen sanan, mikä lausuttiin, luuli hän tarkottavan häntä ja hänen valitsemistaan.
Näiden päivien kuluessa hän oppi hymyilemään, vaikka hän olikin kiukuissaan, sekä lausumaan ystävällisiä sanoja vaikka kirous poltti hänen huuliaan. Ja sitäpaitse oli tärkeä, ettei hän saanut antaa kenenkään huomata mitään, ei kasvojen liikkeelläkään ilmaista mitä hänen mielessään liikkui ja mihin hän pyrki, ettei hän joutuisi pilkan alaiseksi jos hän ei vaalissa onnistuisikaan.
Vielä päivä, vielä yksi yö, niin hän ehkä oli kohonnut sotapäälliköksi ja valloittaisi kuningaskunnan ja oli saapa koko mailman kauhistumaan. Kenties, ainoastaan kenties; sillä paitse häntä tavotteli toinenkin mies sotajoukon päällikkyyttä käyttäen vaarallisia keinoja.
Se mies oli kersanttimajuri ja majotusmestari Zorillo, oivallinen ja hyvässä arvossa pidetty soturi, joka oli valittu electoksi Mookerin nummella tapahtuneen tappelun jälkeen, mutta ensimäisen vakavamman vastuksen häntä kohdatessa oli hän vapaaehtoisesti luopunut kunniapaikaltaan.
Sanottiin, että hän oli sen tehnyt vaimonsa kehotuksesta, ja tämä vaimo oli myös Ulrikin vaarallisin vastustaja.
Zorillo oli toisessa rykmentissä kuin Ulrikki; mutta tämä oli jo kauvan tuntenut hänet ja hänen naiskumppaninsa "leirisibyllan".
Majotusmestarin teltassa anniskeltiin viiniä, ja ennen kapinan syttymistä oli sama teltta ollut upseerien ja kappalaisten kokoontumispaikkana.
Sibylla oli kuluttanut herrojen aikaa lystikkäällä pakinalla sillaikaa kun he istuivat ryypiskellen tai pelipöytäin ääressä. Liikanimensä hän oli saanut kaiketi siitä, että hän taitavasti osasi korteista ennustaa. Alhaisemmatkin sotamiehet olivat suopeamieliset häntä kohtaan, sillä hän hoiteli heidän kipeitä vaimojaan ja lapsiaan.
Navarrete pysyi mielellään oman rykmenttinsä seurapiirissä ja sentähden hän ei ollut ennenkuin Schouwenissa ja Brabantin läpi marssittaessa vähän useammin ollut yhdessä Zorillon kanssa. Hän ei ollut hakenut heidän seuraansa ja nyt hän heitä väitteli, sillä hän tiesi, ettei Sibylla koskaan jättänyt kääntämättä puhetta puolisoonsa. Jo siitä syystä oli hän nurjamielinen Sibyllaa kohtaan, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla käymättä silloin tällöin hänen teltassaan, sillä kapinan johtajain tapa oli neuvotella siellä. Zorillo tuli aina kohteliaasti häntä vastaan, mutta tämän seuralainen nainen katseli aina häntä niin tarkastellen ja tutkien, että hän siitä sai tuskallisen tunteen, joka tuolle rohkealle miehelle muutoin oli perin outo.
Hänen täytyi kysyä itseltään eikö hän ollut tuota naista nähnyt ennen ja kun hänen mieleensä kerran juolahti ajatus, että tuo nainen ehkä oli hänen äitinsä näköinen, niin hän torjui mokoman ajatuksen kauvas luotaan.
Edellisenä päivänä oli nainen tarjoutunut hänelle ennustamaan; mutta siitä Navarrete ei välittänyt, sillä tuon naisen suusta varmaankaan ei voinut tulla mitään hyvää.
Tänään oli nainen kysynyt hänen ristimänimeänsä ja nyt oli hän ensi kerran monen vuoden kuluessa jälleen muistanut, että hänellä myös oli nimi "Ulrikki". Hän oli vaan "Navarrete" eikä mitään muuta, sekä itsekseen että muille ihmisille. Hän eleli vaan itsekseen ja kuta enemmin yksinänsä ihminen kulkee mailmassa, sitä helpommin hänen etunimensäkin häneltä itseltään jää unhotuksiin.
Samoin kuin hän monta vuotta takaperin oli mestarille vakuuttanut, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin Ulrikki, niin hän nyt äreästi vastasi: "Minä olen Navarrete, se riittää!"
Viideskolmatta luku.
Iltapäivällä samana päivänä olivat kapinan johtajat tulleet Zorillon telttaan neuvottelemaan.
Ulkona oli lämmin ja painostava ilma ja kuta enemmän ihmisiä kokoontui, sen raskaammaksi ja tukalammaksi tuli olo teltan suuressa sisemmässä huoneessa. Se oli puutteellisesti sisustettu, sillä koko sisustukseen kuului vaan muutamia kömpelötekoisia pöytiä, penkkiä ja tuoleja sekä saaliina otettu kaunis ebenholtsipuinen norsunluisilla koristeilla kaunistettu arkku. Tämän taideteoksen päällä oli makuuvuoteeseen kuuluvat tyynyt, nekin Haarlemista sotasaaliina ryöstetyt, päällystetyt jo kauvan sitte repaleiksi kuluneella silkkivaatteella, jota ei mikään naisen käsi ollut koskenut niitä korjatakseen. Seinät oli liisteröity täyteen pyhimysten kuvia ja teltan oven päällä riippui ristiinnaulitun Vapahtajan kuva.
Suuren pöydän takana oli korkea tuoli ison korin ja viinitynnörin välissä, josta Sibylla täytti viinituopit tarpeen tullessa. Lihavanpuoleinen, sotaleirissä kasvanut palvelustyttö oli tarjoilemassa kokoutuneille miehille; mutta hänen ei tarvinnut liioin kiiruhtaa, sillä espanjalaiset ryyppelivät hitaasti.
Vieraat istuivat ahtaassa piirissä ja olivat vakavia ja harvapuheisia; mutta mitä he sanoivat lausuttiin kiihkoisesti ja uhkamielisesti ja usein kuuli puhujan lyövän kädellään haarniskaansa tai sysäävän miekalla lattiaan.
Kun erimielisyyttä ilmestyi, kivahtivat he joskus kuikkuisiin sanoihin ja senjälkeen kajahti ikäänkuin kymmenkertaisena kaikuna koko kuoro mielettömästi rähiseviä ääniä. Usein jo näytti siltä kuin tuossa tuokiossa miekat temmaistaisiin huotrasta ja verinen kahakka syttyisi, mutta Zorillo, joka oli valittu kokousta johtamaan, kohotti vaan sauvaansa vaatien hiljaisuutta ja samassa meteli muuttui kumeaksi murinaksi ja nuo päivän paahtamat, arpiset, säälimättömät soturit noudattivat kapinallisinakin kainosti ja tyynesti päällikön komentoa ja sotakurin rautaisen lujaa pakkojärjestystä.
Merellä ja Schouwenissa olivat heidän loistavat pukunsa saaneet viheliäisen ja kuluneen ulkonäön. Sametti ja silkki, joita he olivat väkipakolla kiristäneet rikkailta Antwerpenin asukkailta, roikkui nyt repaleina heidän jäntevien jäsentensä verhona. He olivat ulkonäöltään kuin maantien rosvot ja roistot ja kumminkin he tässä istuivat niinkuin sotilasten tapa vaati, tarkoin järjestyksessä arvon mukaan; jokainen kapinallinen totteli sekä marssiessa että leirissä uutta päällikköä, joka arvanheitossa sotarummun kannella oli saanut korkeimman heiton.
Yksi seikka oli selvä: joku ratkaiseva päätös oli tehtävä. Takkia ja kenkiä, rahaa ja kelpo asunnon tarvitsi kukin. Mutta millä keinolla helpoimmin siihen päästäisiin? Jotkut vaativat sovittelua, suostumista hyväksyttäviin ehtoihin; toiset vaativat kiivaasti, että pysyttäisiin vapaina ja vallotettaisiin joku kaupunki, ennen kaikkea rikas Mechelnin kaupunki, joka helposti oli saatavissa. Siellähän rahattakin voisi saada kaikkea mitä tarvitsi.
Zorillon mielestä oli meneteltävä varovaisesti, Navarrete puolusti kiivaasti rohkeita toimia. He, kapinoitsijat, huusi hän, olivat voimakkaammat kuin mikään sotajoukko Alankomailla eikä heidän tarvinnut ketään peljätä. Kerjäläinen saadaan tyytymään pikku rahalla, mutta jos he olisivat varoissaan ja rikkaita, niin heidän asiansa oli ylläpitää vaatimuksiaan.
Silmät hehkuvina hän kehui mitä sotajoukot, mitä hän itse oli toiminut, kärsinyt ja voittanut kuninkaalle. Hän ei sen enempää vaatinut kuin kelvollista palkkiota vuodattamastaan verestä ja tekemästään työstä; kelvollista palkkiota eikä mitään polkuhintaa tai tyhjiä lupauksia.
Hänen puhettaan seurasi äänekkäitä hyväksymishuutoja; tykkijunkkari, joka nyt oli kapteenin sijaisena komentajana, huusi riemastuneena:
"Navarrete, Lepanton ja Haarlemin sankari on oikeassa. Minä tiedän ketä minä valitsen!"
"Victor, victor Navarrete!" kaikui monen parrakkaasta suusta.
Mutta Zorillo keskeytti tämän julistuksen huudahtaen arvokkaasti ja kohottaen komentajan sauvaa korkeammalle:
"Vaali toimitetaan huomenna; tänään me neuvottelemme. Täällä sisällä on lämmin; minä tunnen sen samoin kuin tekin. Mutta ennenkun eroamme, niin kallistakaa korvanne hetkiseksi miehen puoleen, joka tarkottaa hyvää."
Nyt Zorillo vielä kerran esitti kaikki ne syyt, joiden perusteella olisi ryhdyttävä rauhanhieromiseen ja sovinnolliseen neuvotteluun ylipäällikön kanssa. Hänen olennossaan oli jotain varovaista ja valtioviisaan tapaista ja kuitenkaan hänen puheestaan ei puuttunut lämpöä ja miellyttävää muotoa. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli tosissaan ja hänen puhuessaan Sibylla nousi ja meni hänen taaksensa, laski kätensä hänen olkapäällensä ja pyyhkäsi kuivaksi hänen hikisen otsansa nenäliinallaan. Hän salli sen ja jatkaen puhettaan keskeymättä hän katsoi Sibyllaan herttaisesti kiitollisella silmällä.
Ahavoittuneet soturit näkivät Sibyllan mielellään seurassaan, sallivatpa hänen ottavan osaa keskusteluihinkin lausumalla sanasen, neuvon tai huomautuksen, sillä hän oli älykäs eikä ihan tavallinen jokapäiväinen nainen. Hänen sinisistä silmistään säteili ymmärrystä ja tervettä elämänhalua, hänen paisuvat huulensa näyttivät olevan ikäänkuin luodut antamaan nopeita iloisia vastauksia; seurustellessa hän oli vähäpätöisimmällekin ystävällinen ja iloinen. Mutta mistä tulivat nuo syvät piirteet hänen punasen suunsa ympärillä ja silmän ulkokulmassa? Hän maalaili poskiansa joka päivä, sillä kenenkäpä oli tarviskaan nähdä noita todistuksia siitä, että hänellä oli surullisia hetkiä elettävänä kun hän oli yksin? Ne taisi kyllä peittää, mutta ne lisääntyivät ja vuosi vuodelta ne tulivat syvemmiksi.
Hänen korkealle otsalleen ei vielä yksikään ryppy ollut ilmestynyt, ja hienot kasvojen piirteet, kiiltävän valkoset hampaat, tyttömäinen vartalo, miellyttävä hymyily antoivat tälle naiselle nuorehkon ulkomuodon. Hän näytti olevan noin kolmenkymmenen, mutta mahdollisesti neljänkymmenen vuoden ijässä tai vielä päällekin.
Ilo muutti hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi, ikävä tapahtuma vanhaksi eukoksi. Otsan kohdalle kiehkuroihin kammattu lumivalkonen tukka näytti todistavan korkeampaa ikää; mutta tiedettiin, että hän kahdeksan vuotta takaperin oli muutaman vuorokauden kuluessa tullut harmaapäiseksi, kun eräs tyytymätön kuormarenki oli pistänyt väkipuukolla Zorilloa, joka sen jälkeen oli monta viikkoa ollut kuoleman kielissä.
Tuo valkonen tukka sopi oivallisesti Sibyllan punasiin poskiin, ja kun hän sen tiesi, niin hän huolellisesti karttoi hiustensa värjäämistä.
Sillaikaa kun Zorillo puhui, katseli Sibylla omituisella jännitetyllä katseella Ulrikkiin. Kun puhe oli lopussa, palasi hän itkevän lapsen luo sitä tuutimaan käsivarsillaan.
Miesten kesken oli uusi kiivas väittely syttymäisillään, mutta Zorillo julisti kokouksen päättyneeksi. Viimein päätettiin yksimielisesti seuraavana aamuna ryhtyä vaaliin. Sotamiesten noustessa meluten paikoiltaan, jolloin muutamat puristivat Zorillon toiset Navarreten kättä, astui avoimesta teltan ovesta sisään komea vääpeli saksalaisesta lippukomennuskunnasta, joka oli Antwerpenissä eikä kuulunut kapinallisiin. Hänellä oli kirjava hyvin säilynyt puku ja hänen mukanaan juoksi sisään vilkas, tiikerinkarvainen koira.
Oli alkanut ukonilma ja satoi rankasti. Muutamat espanjalaiset hypistelivät rukousnauhojansa ja mutisivat rukouksiansa, mutta saksalaisen iloista mieltä ei ollut häirinnyt ukkonen, salama eikä sade, sillä iloisesti päästi hän suustaan: "Huh!" ravistaessaan vettä pois sulkatöyhdöillä koristetusta hatustaan ja reippaasti ja uljaasti hän esitti itsensä tovereille Pollvillerin rykmentin lähettiläänä.
Hänen toverinsa, virkkoi hän, eivät olleet vastahakoiset yhtymään "vapaaseen joukkoon"; nyt hän oli tullut tänne hankkimaan tietoja siitä, millä mielialalla Schouwenin sankarit olivat.
Zorillo tarjosi vääpelille tuolin ja kun tämä oli ottanut kaksi täyttä pikarillista viiniä palvelustytön tinaiselta tarjottimelta ja nopeasti tyhjentänyt ne, katseli hän ympärilleen kapinallisten toverien piirissä. Muutamia heistä oli hän jo ennenkin kohdannut minkä missäkin eri maassa ja heitä hän kätteli. Sitte hän huomasi Ulrikin ja rupesi tuumimaan missä ja minkä lipun johdolla hän oli nähnyt tuon komean vaaleatukkaisen soturin.
Silloin Navarrete tunsi iloisen sotilaan Hans Eitelfritzin Colinista Spreen varrella, ojensi kätensä ja huudahti espanjan kielellä, jota sotilaskin oli käyttänyt:
"Tehän olette Hans Eitelfritz von der Lücke! Muistatteko vielä jouluaattoa Schwarzwaldissa ja mestari Mooria ja Alkazaria Madridissa?"
"Ulrikki, nuori herra Ulrikki! Voi taivasten tekijä!" huudahti Hans Eitelfritz; — mutta äkkiä hän keskeytti puheensa, sillä Sibylla, joka oli pöydän ääressä noussut seisoalle tarjotakseen lähettiläälle suurempaa pikaria, pudotti pikarin hänen viereensä.
Zorillo ja hän olivat nopeasti rientäneet Sibyllan luo tätä tukemaan, sillä hän horjui ja oli pyörtymäisillään. Mutta tämä pysyi seisoalla ja viittasi ääneti miehille, että he olisivat alallansa.
Häneen kääntyivät kaikkien silmät ja jokainen säikähti, sillä hän oli kuin kivettynyt ja hänen nuoret iloiset kasvonsa olivat yhtäkkiä muuttuneet vanhan ja riutuneen näköisiksi.
"Miten on sinun laitasi?" kysyi Zorillo huolestuneena.
Sibylla tointui ja vastasi pikaisesti:
"Rajuilma, ukkonen —"
Sitte hän koreasti sipsuttaen astui lyhyin askelin takaisin pöydän ääreen ja juuri kun hän oli istunut alas paikoilleen, kuului ulkona kellon ääni, joka kutsui iltarukoukseen.
Läsnäolijoista useimmat nousivat noudattaaksen kellon kehotusta.
"Huomenna, vääpeli! Huomisaamuna vaalitilaisuudessa."
"A Dios, a Dios, hasta mas ver, Sibylla, a Dios", kuului sekaisin ja pian useimmat vieraat olivat poistuneet teltasta.
Jälelle jääneet istuivat hajallaan pöytien ääressä ja Ulrikki istui yksin Hans Eitelfritzin kanssa oman pöytänsä ääressä.
Lähettiläs ei ollut välittänyt Zorillon kutsusta tulla istumaan hänen seuraansa, sillä olihan hänellä tässä vanha tuttava Madridista, jonka kanssa hän tahtoi jutella onnellisemmista ajoista. Tämän toinen hyväksyi mielellään, sillä mitä Zorillolla oli sanottavaa seurustelijoilleen, se kääntyisi Navarretea ja hänen mielipiteitään vastaan. Kuta kauvemmin vääpeli hänen kanssaan pakinoi, sen parempi!
Ulrikalle oli kaikki mieluista, mikä vaan muistutti mestari Moorista ja jäätyään kahdenkesken Hans Eitelfritzin kanssa hän tätä vielä kerran tervehti kummallisella espanjan ja saksan kielen sekamelskalla. Kotonsa hän oli unhottanut, mutta äidinkielensä vaan puolittain. Jokainen piti häntä espanjalaisena ja itse hän tunsi itsensä siksi.
Hans Eitelfritzillä oli hänelle paljo juteltavaa, sillä hän oli usein tavannut Moorin Antwerpenissä ja oli hänen atelieerissaan saanut ystävällisen vastaanoton.
Kuinka mielellään Navarrete oli kuunnellut kerrottavan tuosta jaloluontoisesta miehestä ja miten hyvältä tuntuikaan hänestä vuosikausien kuluttua taas saada puhua saksaa, vaikka se sujuikin niin huonosti! Tuntui kuin jos kuori olisi pudonnut pois hänen sydämensä ympäriltä ja niin iloisena, niin nuorekkaan hilpeänä ei kukaan läsnäolevista ollut häntä milloinkaan nähnyt. Yksi vaan oli, joka tunsi että hän osasi naureskella ja laskea leikkiä vallattomasti ja tuo ainoa oli pitkän pöydän ääressä oleva kaunis nainen, joka ei tiennyt pitikö ilosta pakahtua vaiko vaipua maan alle häpeästä.
Hän oli ottanut kopasta yksivuotiaan lapsen, surkean, kalpean raukan, jonka isä oli kaatunut taistelussa ja jonka äiti sitte oli sen hylännyt.
Muhkea vänrikki tuolla oli nimeltään Ulrikki, se oli hänen poikansa, hänen täytyi olla! Ja hän itse, voi! hän ei saanut kuin salaa häntä katsella, salavihkaa kuunnella niitä saksalaisia sanoja, joita nuo rakkaat huulet lausuivat. Häneltä ei jäänyt sanaakaan kuulematta ja kumminkin hänen ajatuksensa, hänen katsellessaan ja kuunnellessaan, liikkuivat kaukaisella maalla ja menneillä ajoilla, ja parrakkaan jättiläisvoimaisen miehen rinnalla hän näki kauniin, rakastettavan, kiharapäisen lapsen, karkean miehen-äänen ohessa hän kuuli heleän puhtaan, suloisen lapsen-äänen, joka huusi "äitiä" ja osasi nauraa niin hopeanheleästi ja sydämen pohjasta.
Kalpea vieras lapsi hänen sylissään pani usein heikot kätensä poskilleen, sillä ne olivat kastuneet niistä kyynelistä, joita hän vuodatti sitä tuutiessaan. Ja entäs tuon nais-raukan, jolla oli nuorekkaat kasvot ja valkonen tukka, kuinka vaikeata, miten sanomattoman, rajattoman vaikeata hänelle olikaan pysyä tyynenä. Kuinka hän halusi hypähtää pystyyn ja ilosta riemuiten huudahtaa lapselle, miehelle, hänen rakastajansa vastustajalle, omalle, niin omalle Ulrikillensa: "Katsoppas, katselehan minua! Minä, minä olen sinun äitisi. Sinä olet minun! Tule, tule sydämelleni; en minä sinua enää hylkää!"
Ja nyt Ulrikki nauroi ja nauroi taas uudelleen eikä aavistanut mitä liikkui äidin sydämessä aivan hänen vieressään; häntä ei hän katsonutkaan, vaan kuunteli ainoastaan saksalaisen sotamiehen pilapuheita tyhjentäessään pikaria hänen seurassaan.
Vieras lapsi hänen sylissään oli suojaamassa häntä pojan katseilta; lapsen täytyi peittää, että hän salaa katseli, kuunteli ja itki.
Vääpelillä oli puheenvuoro ja hän kertoi toisen lystillisen jutun toisensa jälkeen; mutta nainen ei nauranut, vaan toivoi ainoastaan, että hän taukoaisi ja antaisi Ulrikin puhua, jotta hän taas saisi kuulla hänen ääntänsä.
"Antakaa koirani, Lelapsin saada paikka tässä tuolilla", huudahti Hans Eitelfritz. "Sen jalat kastuvat kosteassa maassa — sillä sade tunkee tänne sisään — ja se voi vilustua. Tämä erinomainen elukka ei ole muiden koirien kaltainen."
"Vai on sen nimi Lelaps?" kysyi Ulrikki. "Onpa sillä kummallinen nimi!"
"Minä sain sen vaihtokaupassa eräältä ylioppilaalta Tübingenissä, komealta ja nuorelta herra Fritz von dem Hallbergilta, ja annoin siitä elefantin hampaan, jonka olin saanut Itämailla, ja se nuori vekkuli tälle nimen on antanut. Sen minä sanon, että tämä koira on viisaampi kuin moni paljokin lukenut henkilö; oikeastaan sitä olisi nimitettävä tohtori Lelaps."
"Onpa se kiltti elukka."
"Kiltti! Enemmänkin, hyvä herra, paljoa enemmän! Esimerkiksi kun Napolissa saimme kiitettyä Mortadella-makkaraa syödäksemme ja kun olin joutunut innokkaaseen keskusteluun, niin unhotin koiraani muistella. Mitäs silloin tekikään Lelaps? Meni ääneti puutarhaan ja palasi jälleen suussansa lemmenkukka, jonka se mulle toi aivan kuin kohtelias kavaljeeri sydämensä haltijattarelle tuo kukkavihkon. Lelaps tiesi näet, että lemmenkukkaa saksaksi nimitetään Vergiss mein nicht (älä mua unhota) ja sen käytös merkitsi: koirakin pitää makkarasta eikä sitä voi unhottaa. Mitäs arvelette sellaisesta viisaudesta?"
"Mitä tulee Teihin itseenne, niin sanon, että Teillä on hyvä keksimiskyky."
"Ette te ennen epäillyt minun onneani, mutta nyt epäilette tätä todellista juttua."
"Ehkä se onkin kääntynyt nurin päin, sillä onni tuo Teidän onnenne — joka siihen luottaa oikein täydellä todella, hän on hyvin typerä. Olettekos sepittänyt uusia lauluja?"
"Ne ovat lopussa, ihan lopussa!" huokaili vääpeli. "Katsokaas tätä arpea! Siitä asti kuin uskoton koira, muhamettilainen Tunisissa halkasi minun pääni, en enää onnistu sepittämään yhtään värsyä; mutta eipä silti ole pääkopassani sisällys pysynyt rauhallisena. Nyt minä lasken valheita sen sijaan että sepittelisin lauluja. Hullutuksille nauretaan kun minä niitä laskettelen ravintolan pöydän ääressä."
"Entäs se halaistu pääkallonne, onko sekin sellainen lemmenkukka-juttu vai olisiko siinä —"
"Katsokaas tänne. Ihan puhdas tosi. Se oli kyllä pahanpäiväinen kolttonen, mutta eihän niin pahaa ole, ettei siitä jotakin hyvää tulisi. Niinpä olimme esim. Afrikassa, erämaassa janoon nääntymäisillämme, sillä sehän kuuluu yhteen erämaan kanssa niinkuin piste i-kirjaimeen. Lelaps, joka oli siellä minun kanssani, oli heti vainunnut vesilähteen. Olisi pitänyt kaivaa, mutta mulla ei ollut lapiota eikä kuokkaa. Silloin minä otin irtonaisen puolen pääkallostani, joka totta tosiaan on kovaa luuta, ja kaivoin sillä; ja kun lähde tuli näkyviin, niin ryyppäsin pääkallostani niinkuin pikarista ainakin."
"No, no, mies hoi! mitä puhutte!" huudahti Ulrikki lyöden kädellään pöytään.
"Vai ette usko, että koira voi vainuamalla löytää vesilähteen?" kysyi Eitelfritz hullunkurisesti tekeytyen suuttuneen näköiseksi. "Lelaps on kotoisin Afrikasta, tiikerin kotimaasta, ja sen emä —"
"Ettekös sanonut sitä saaneenne Tübingenistä."
"No johan minä äsken sanoin teille, että minä valehtelen. Silloin teille uskottelin, että Lelaps muka olisi kotoisin Schwabenista; mutta oikeastaan se on syntynyt erämaassa, siellä tiikerien kotiseuduilla. Älkää pahastuko, herra Ulrikki. Säästetään jutut toiseen ehtooseen. Heti kun joku minua kintereilläni rupee hätyyttämään, niin minä lakkaan vikuroimasta. Sanokaas mulle nyt, missä minä saisin tavata Navarreten, vänrikin, joka oli mukana Lepanton tappelussa ja Schouwenissa? Varmaankin hän on kova mies; sanotaan, että Zorillo ja hän —"
Soturi oli puhunut kovalla äänellä ja majotusmestari, joka oli kuullut Navarreten nimen, kääntyi ympäri ja hän katsahti vänrikkiä silmästä silmään.
Tuota miestä täytyi varoa!
Jos vaan Zorillo saisi tietää hänen olevan saksalaisen, niin hänellä olisi voimakas ase häntä vastaan. Espanjalaiset jättäisivät sotajoukon ylipäällikkyyden ainoastaan espanjalaiselle.
Tämä ajatus hänessä heräsi nyt vasta ensi kerran. Vasta sitte kun Hans Eitelfritz oli hänet tavannut, juolahti hänen mieleensä, että hän oli toista kansaa kuin hänen toverinsa. Nyt oli vaara torjuttava, ja kun hän sodan koulussa oli oppinut nopeasti tekemään päätöksensä, niin hän raskaasti laski kätensä kansalaisensa olalle lausuen hiljaa ja vakavasti:
"Olettehan ystäväni, Hans Eitelfritz, ettekä tahdo minua vahingoittaa?"
"Enhän toki! Mitä puhetta se on?"
"No niin, pitäkää omana tietonanne missä ja millä tavoin me ensi kerran kohtasimme toisemme. Älkää minun puhettani keskeyttäkö. Kuinka minä olen saanut nimeni ja mitä eläessäni olen kokenut, sen kerron Teille sitte teltassani, johon Teidän pitää tulla kortteeriin. Älkää ilmaisko kummastustanne, vaan olkaa tyyni. Minä, Ulrikki, Schwarzwaldilainen poika, olen se, jota etsitte, minä olen Navarrete."
"Tekö?" kysyi soturi silmät suurina kummastellen. "Mitä hullutusta! Nyt te maksatte samalla mitalla äskeiset juttuni."
"En, Hans Eitelfritz, en suinkaan. En laske leikkiä, se on täyttä totta. Minä olen Navarrete. Ja vielä lisäksi! Jos Te osaatte pitää suunne kiinni eikä tule sekaannusta haitaksi, niin arvelen Zorillosta huolimatta tulevani huomenna electoksi. Te tunnette espanjalais-luonteen. Saksalainen Ulrikki on heistä aivan eri henkilö kuin kastiilialainen Navarrete. Teidän vallassanne on minun tulevaisuuteni turmeleminen."
Silloin toinen keskeytti hänen puheensa iloisesti purskahtaen nauramaan täyttä kurkkua ja huusi koirallensa: "Huomaa Lelaps! osota kunniaa Caballero Navarretelle!"
Espanjalaiset rypistivät otsaansa, sillä he luulivat saksalaisen päihtyneen, mutta Hans Eitelfritz tarvitsi enemmän, ennenkun hän kadotti selvän järkensä.
Hän iski silmää veitikkamaisesti Ulrikille älykkäillä silmillään ja kuiskasi hänelle:
"Kyllä minä osaan pitää suuni kiinnikin, jos niin tarvitaan. Olettepa Te korkealle pyrkivä mies! Schwabilainen näiden jäykkäniskaisten junkkarien johtajaksi! Mutta pitäkää nyt vaarin, miten minä Teitä autan."
"Mikä Teillä onkaan mielessänne?" kysyi Ulrikki; mutta Hans Eitelfritz oli jo nostanut korkealle ison pikarin ja sysännyt sen pöytään niin kiivaasti, että pöytä horjui. Sitte hän löi nyrkillään pöytään ja kun espanjalaiset kääntyivät katsomaan häneen, niin hän huusi heidän kielellään:
"Niin, silloin olikin oivallista, Caballero Navarrete. Teidän sukulaisenne, jalosukuinen Conde, siellä Kastiiliassa, tiedättehän, ja Condesa ja vielä Condesilla! Pelkkää oivallista väkeä! Vieläkö muistatte herra isänne tallissa sitä sysimustaa oritta, jolla oli lumivalkoinen häntä? Entäs vanhaa renkiä Enriqveä? Ei koko Kastiiliassa ollut kenelläkään pitempää nenää kuin hänellä. Minä näin kerran Burgosissa yksinäisen pitkän varjon kääntyvän kadun kulmassa ja vasta kahden minuutin kuluttua tuli ensin nenä ja sitte vanha Enriqve."
"Kyllä muistan", vastasi Ulrikki, joka aavisti soturin tarkotuksen, "mutta onpa nyt jo tullut myöhä meidän jutellessamme; lähtekäämme liikkeelle!"
Sibylla ei ollut kuullut mitään heidän keskinäisistä kuiskutuksistaan, mutta hän aavisti mitä vääpeli tarkotti meluavalla puheellaan. Kun tämä hitaasti nousi seisoalle, laski hän lapsen koppaan, henkäsi syvään, painoi kätensä silmänräpäykseksi lujasti silmilleen ja meni sitte suoraan poikansa luo.
Oliko Florette saanut Sibyllan nimen tosiaankin korteista ennustamistaitonsa vuoksi vai älykkäisyytensäkö takia, sitä hän ei itsekään tietänyt. Jo kaksitoista vuotta sitte, ollessaan vielä vallonilaisen kapteeni Grandgagnagen rakastajattarena, oli hän sen nimen äkkiä saanut tietämättä oikein miten ja keneltä. Ennustustaidon oli hän oppinut eräältä merikapteenin leskeltä, jonka luona hän oli kauvan asunut.
Kun hänen äänensä oli tullut terävämmäksi ja heikommaksi, niin hän oli ruvennut ennustajaksi tullakseen huomatuksi ja saavuttaakseen arvoa ja hänen herkkä luonteensa, hänen kunnianhimonsa ja se ihmistuntemus, jonka hän oli saavuttanut leirissä ja kulkiessaan maasta maahan, auttoivat häntä saamaan toimeen erinomaisia tuloksia tällä ihmeellisellä taidolla.
Korkeimmatkin sotapäälliköt olivat tarkkaavaisuus jännitettynä istuneet hänen korttiensa ääressä kuunnellen hänen ennustuslauseitaan ja Zorillo, jonka rakastajattarena hän nyt oli ollut kymmenen vuotta, sai kiittää hänen vaikutusvaltaansa siitä, ettei hän viime kapinan jälkeen ollut menettänyt majotusmestarin tointansa.
Hans Eitelfritz oli kuullut puhuttavan Sibyllan ennustustaidosta ja kun tämä, heidän tehdessään poislähtöä, astui esiin tarjoutuen ennustamaan hänellekin, niin hän ei antanut Ulrikin olla esteenä katsahtamatta hiukan tulevaisuuteen.
Se mitä hänelle ennustettiin, oli yleensä iloista, mutta ennustaja ei aina pysynyt kiinni asiassa, sillä tällä oli paljon tekemistä Ulrikista korttia jakaessaan ja kerran hän miettiväisen näköisenä osottaen hertta- ja pata-sotamiestä virkkoi:
"Tämä tässä, olette Te Navarrete; tuossa on tämä toinen herra. Varmaankin olette tavanneet toisenne jouluaattona, mutta ei täällä, vaan jossakin Saksassa: Schwabissa jos näen oikein."
Sen oli hän kaikki saanut tietää kuuntelemalla, mutta Ulrikkia pöyristytti sitä kuullessaan ja tämä nainen, jonka tutkiva katse oli aina tehnyt hänet levottomaksi, herätti nyt hänessä salaperäistä kauhua, jota hän ei voinut torjua itsestään. Hän nousi seisomaan lähteäkseen tiehensä, mutta nainen pidätti häntä sanoen: "Nyt tulee teidän vuoronne, kapteeni."
"Toiste, ei tällä kertaa", vastasi Ulrikki kieltäen. "Onni aina tulee kylliksi aikaisin, ja vastoinkäymisen tunteminen edeltäkäsin on onnettomuus, luulisin ma."
"Minä osaan katsoa myöskin menneisyyteen."
Ulrikki säpsähti. Hänen pitäisi tietää, mitä hänen kilpailijansa seuranainen tunsi hänen entisistä elämänvaiheistaan ja sen vuoksi hän vastasi nopeasti:
"Olkoon menneeksi; alkakaa!"
"Heti kohta, oitis, mutta kun minä katson ohimennyttä elämää, niin minun täytyy olla kysyjän kanssa kahden kesken. Tehkää hyvin, herra vääpeli, ja pitäkää seuraa Zorillon kanssa hetkinen."
"Älä usko kaikkea mitä hän sanoo, äläkä katso liian syvälle hänen silmiinsä. Tule, Lelaps poikaseni!" naureskeli soturi ja teki niinkuin häntä oli pyydetty.
Ennustaja asetteli kortit vapisevin käsin; mutta Navarrete ajatteli: "Nyt hän varmaan kokee saada selkoa minun ajatuksistani ja uskallanpa panna vetoa tuhannen yhtä vastaan, että hän koettaa kaikkensa saadakseen minulle eleetön komentosauvan vastoinmieliseksi. Niin tyhmeliiniä peijataan. Pysytään vaan menneisyydessä."
Sibyllalla näytti olevan sama tarkotus, sillä ennenkun hän oli pannut pöydälle molemmat viimeiset korttirivit, nojasi hän leukansa korttipakkaan, joka oli hänellä kourassa ja kysäsi, koettaen samalla nähdä hänen katseensa:
"Kuinka alkaisimme? Vieläkö muistatte lapsuuttanne?"
"Totta kaiketi."
"Ja muistatte isänne?"
"Siitä on pitkä aika kun hänen näin viimeksi. Eivätkö kortit sano teille, että hän on kuollut?"
"Kuollut, kuollut — tietysti hän on kuollut. Oli kai teillä äitikin?"
"Oli tietystikin", tiuskasi hän kärsimättömästi, sillä häntä harmitti puhua äidistä tämän naisen kanssa.
Sibylla säpsähti ja virkkoi hämillään:
"Tuo kuuluu tylyltä. Ettekös enää ajattele ilolla äitiänne?"
"Mitä se teitä liikuttaa?"
"Minun täytyy se kumminkin tietää."
"Ei maar! Mitä minun äitiini tulee, niin se on liian hyvää tämmöisiin vehkeisiin."
"Oh", sanoi Sibylla katsoen häneen sellaisella katseella, että Ulrikki sitä peljästyi. Sitte hän ääneti lateli pöydälle jälellä olevat kortit ja kysyi: "Tahdotteko kuulla jotakin morsiamesta?"
"Ei mulla ole sellaista. Mutta kylläpä te minua katselette! Oletteko kyllästynyt Zorilloon? Minusta ei ole rakastajaksi."
Sibyllaa vähän pöyristytti ja hänen iloiset kasvonsa taas saivat vanhan ulkonäön, niin vanhan ja uupuneen näön, että Ulrikin tuli häntä sääli. Mutta nainen pian tointui jälleen ja jatkoi:
"Voi toki mitä puhuttekaan! Mutta tehkää nyt hyvin ja lausukaa itse kysymyksenne."
"Mistä minä olen kotoisin?"
"Metsäisestä vuoriseudusta Saksasta."
"Vai niin! Ja mitä tiedätte isästäni?"
"Te olette hänen näköisensä, ihmeellisesti samannäköinen olette, otsalta ja silmistänne; hänen äänensä oli ihan kuin teidän."
"Lastu ei kauvas kannosta sinkoa."
"Ihan niin; minä näen hänet edessäni, Aatamin."
"Aataminko?" kysyi Ulrikki, poskiltaan kalveten vaaleaksi.
"Niin, hänen nimensä oli Aatami", jatkoi Sibylla rohkeammin ja yhä vilkkaammin. "Hänellä on sepän esiliina, nahkalakki on hänen vaaleilla hiuskiharoillaan. Kulmahuoneen akkunalla on esikko-kukkia ja palsamikukkia. Alhaalla torilla kengitetään hiirakko-hevosta."
Silloin sotilaan päätä huimasi ja ihanin aika hänen lapsuudestaan, jota hän ei kauvan ollut ajatellutkaan, tuli taas hänen sielunsa eteen näkyviin ja hän näki isänsä ilmi-elävänä edessään ja nainen, tuo Sibylla, hänellä oli samallaiset silmät ja suu, ei sellaiset kuin hänen äidillään, vaan sellaiset kuin sillä madonnankuvalla, minkä hän palettikepillä oli pistänyt puhki ja tuskin jaksaen hillitä itseään hän tarttui naisen käteen, puristi sitä kiivaasti ja kysyi saksaksi:
"Mikä minun nimeni on ja miksi minua äitini nimitti?"
Silloin nainen loi silmänsä alas, ikäänkuin häveten ja kuiskasi aivan hiljaa saksaksi: "Ulrikki, Ulrikki, sydänkäpyseni, pikku poikaseni, karitsani, Ulrikki — minun oma lapsukaiseni! Tuomitse minut, hylkää minut, kiroa minua, mutta sano minua vielä kerran äidiksesi."
"Äiti", sanoi hän hiljaa peittäen molemmin käsin kasvonsa; — mutta nainen hypähti pystyyn, riensi takaisin kalpean sotilaanlapsen luo sen vuoteen ääreen, painoi silmänsä pienokaisen rintaa vastaan, huokasi ja itki katkerasti.
Zorillo sillävälin ei ollut kääntänyt silmiänsä pois Navarretesta ja Sibyllasta. "Mikähän lieneekään näiden kahden välillä tapahtunut; mikä tuolle miehelle oli tullut?"
Hän nousi hitaasti seisomaan, astui kopan luo, jonka ääressä Sibylla oli polvillaan ja kysyi levottomana: "Mikä sinulle on tullut, Flora?"
Silloin tämä vielä lujemmin painoi päänsä itkevää lasta vastaan, ettei Zorillo näkisi hänen kyyneleitään ja vastasi hätäisesti: "Minä olen hänelle ennustanut asioita, asioita — menehän nyt, minä kerron sen sinulle myöhemmin."
Zorillo tyytyi tähän vastaukseen, mutta Sibyllan piti nyt istua espanjalaisten seuraan ja äänettömästi tervehtien Ulrikki jätti hänet hyvästi.
Kuudeskolmatta luku.
Espanjalaisten luonto on tarttuvaista, arveli Hans Eitelfritz kääntyellessään vuoteellansa Ulrikin teltassa. Mikä uljas mahtimies on tullutkaan siitä reippaasta pojasta! Huokauksia häneltä saa helpolla, vaan jokainen sana maksaa kultakolikon. Sotilaana annettakoon hänelle kaikki kunnia! Jos hän valitaan electoksi, niin kannattaapa tosiaan miettiä liittymistä vapaaseen sotajoukkoon.
Ulrikki oli ihan lyhyesti kertonut vääpelille kuinka hän oli saanut nimen Navarrete ja kuinka hän Madridista ja Lepantosta oli tullut Alankomaille. Sitte hänkin oli ruvennut levolle, mutta ei saanut unta.
Hän oli löytänyt jälleen äitinsä. Nyt hänellä oli paras. Ruth oli käskenyt hänen pyytää sanalla. Sotamiehen henttu, uskoton aviovaimo, hänen kilpailijansa seuranainen, jota hän vielä edellisenä päivänä oli väistänyt, povari-akka, leiri-sibylla oli se nainen, joka oli hänet synnyttänyt. Hän, joka arveli pitäneensä miehen kunniansa tahrattoman puhtaana, jonka käsi heti tarttui miekan kahvaan jos hän näki toiselta kieron silmäyksenkään, hän oli sellaisen naisen poika, jota jokainen kunniallinen aviovaimo oli oikeutettu sormellaan osottaen häpäisemään.
Kaikki tämä lensi ajatuksena läpi hänen päänsä; mutta kumma kyllä, se ajatus haihtui pikaisesti kuin aamusumu auringon noustessa kuin hän tunsi suloisen tunteen, että hänellä jälleen oli äiti.
Hänen sielunsa eteen tuli äidin kuva, ei Zorillon teltassa, vaan palsamikukkien ja lakkavioolien keskellä. Hänen mielikuvituksensa teki äidin paria kymmentä vuotta nuoremmaksi ja kuinka kaunis hän vieläkin oli, miten viehättävästi hän osasi katsoa ja hymyillä! Jokainen kiittävä sana, jokainen Sibyllan kauneuden kehuminen, jokainen hänen viisautensa ja hyvyytensä ylistys minkä hän leirissä oli kuullut, tuli jälleen hänen mieleensä ja hän olisi niin mielellään hypähtänyt ylös heittäytyäksensä hänen rintaansa vastaan, sanoakseen häntä äidiksensä ja salliaksensa hänen lausua kaikki ne suloiset hyväilynimet, jotka niin viehättävän suloisesti kaikuivat hänen huulillaan ja että äiti häntä pehmeillä käsillään hyväilisi. Kuinka rikkaaksi, kuinka äärettömän rikkaaksi tuo yksinäinen mies itsensä nyt tunsikaan. Hänellä ei ollut äitiä ollutkaan. Nyt hänellä taas oli, ja suloiset haaveilut sekaantuivat hänen kunnianhimoisiin tulevaisuuden mietelmiinsä niinkuin kultaiset langat tummassa kankaassa.
Jahka hän saisi vallan käsiinsä, niin hän sillä saaliilla, jonka hän oli saanut, teettäisi äidilleen pienen kauniin kodin. Zorillosta piti äidin luopua jo seuraavana päivänä. Pikku koti olisi ainoastaan äidin ja hänen yhteinen, ainoastaan heidän; ja kun hänen sielunsa janoisi rauhaa, rakkautta ja hiljaisuutta, niin hän etsisi lepoa äidin luona ja yhdessä äidin kanssa hän muistelisi lapsuutensa päiviä, hoitelisi äitiänsä, antaisi hänen unhottaa mitä hän oli rikkonut ja mitä kärsinyt ja täysin määrin nauttia sitä onnea, että hänellä taas oli äiti, ja että sai sanoa hellää äidin sydäntä omakseen.
Jokaisella hengenvedolla hän tunsi itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi. Silloin teltan oven luota kuului rasahdus; Ulrikki tarttui miekkaansa, mutta ei sitä nostanut, sillä rakas ääni, joka oli hänelle tuttu, huudahti hänelle hiljaa: "Ulrikki, Ulrikki, se olen minä!"
Silloin hän hypähti ylös, pukeutui pikaisesti, riensi häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä, salli äidin hyväillen kosketella hiuskiharoitaan ja suudella poskiaan sekä silmiään niinkuin muinoin ennen. Ja sitte hän veti hänet sisälle telttaan kuiskaten hänelle: "hiljaa, hiljaa, saksalainen nukkuu tuolla."
Äiti seurasi häntä, nojautui häntä vastaan, painoi hänen kätensä huulillensa ja Ulrikki tunsi kätensä tulevan kosteiksi äidin kyynelistä.
Tähän asti olivat he ainoastaan sanoneet toisilleen miten onnelliset, miten iloiset ja kiitolliset he olivat siitä, että he jälleen olivat löytäneet toisensa. Silloin leirin vartiojoukko marssi ohitse ja äiti hypähti pystyyn levottomasti huudahtaen: "Niin myöhään, niin myöhään jo; Zorillo minua vartoo."
"Zorillo", huudahti Ulrikki ylenkatseellisesti. "Hänen luonaan olet ollut jo kylliksi kauvan. Jos he jättävät minulle päällikkyyden —"
"Sinut he valitsevat, lapseni, he valitsevat sinut —" keskeytti Sibylla nopeasti hänen puheensa. "Oi Jumala, oi Jumala, kenties se pikemmin tuottaa sinulle onnettomuutta kuin siunausta, mutta tahdothan sinä sitä niin mielelläsi. Kreivi Mannsfeld tulee huomenna; Zorillo tietää sen. Hän tuo anteeksiannon kaikille, muutamille myöskin virka-ylennyksiä, mutta ei vaan vieläkään mitään rahaa."
"Ohoh!" huudahti Ulrikki; "sepä voikin ratkaista asian."
"Niin, niin; kyllä sinä ansaitsetkin päästä heidän johtajakseen. Oletpa sinä syntynyt jotain suurta toimittamaan ja sinun korttisi aina sattuvat niin kummallisesti."
Silloin täytyi Floran taas itkeä tuskasta ja kun Zorillo sen näki, sanoi hän varoittaen:
"Kullakin on omat huolensa kannettavina, eikä hyödytä ottaa toisen suruja liiaksi sydäntänsä vaivaamaan."
"Toisen suruja", virkkoi Flora kumealla äänellä ja laskeusi levolle.
Valkotukkainen nainen, miksi olet pysynyt niin nuorena? Vanhuuden ja nuoruuden kaikki murheet ja tuskat sinua kiduttavat tänään yht'aikaa! Rinnassasi taistelee toinen rakkaus toista vastaan elämästä ja kuolemasta; kumpi niistä pääsee voitolle?
Hän tietää sen, hän tiesi sen jo ennen kuin menikään sisälle telttaan. Äiti on paennut lapsensa luota mutta jälleen löytämäänsä poikaa hän ei voi hyljätä. Oi äidinrakkaus, sinä liikut autuaassa ilossa laulavien enkelien seassa taivaan pilvissä! Oi äidin sydän, miekan lävistämänä vuodatat verta tuskallisemmin kuin mikään muu.
Onneton Florette-raukka! Tänä heinäkuun aamuna hän kärsii enemmän kuin inhimillisiä tuskia ja kaikki mitä hän on rikkonut, sotii häntä vastaan ja huutaa hänen korvaansa, että hän on kadotettu olento ja ettei hänelle ole mitään armoa tässä eikä tulevassa elämässä.
Ja kumminkin! Pilvet leviävät, muuttolinnut menevät, soittoniekka kulkee laulaen maasta maahan, löytää rakkautta ja heittää pois huoletonna kevyet kahleet etsiäksensä uusia. Ja hänen lapsensa tekee niinkuin isäkin teki, ja hän vuorostaan on samallainen kuin hänenkin isänsä oli ja samallainen kuin hänen iso-isänsäkin muinaisina aikoina! Mutta ikuinen oikeus? Mittaako se sinne tänne tuulen ajamaa lehteä samalla mitalla kuin paikallaan juurtunutta kasvia?
Kun Zorillo päivän valjettua katsoi naisystäväänsä kasvoihin, sanoi hän lempeästi:
"Oletko itkenyt?"
"Olen", vastasi hän luoden silmänsä maahan.
Silloin mies arveli hänen olevan levottoman sen vuoksi, että pelkäsi, ettei mies onnistuisi electo-vaalissa ja sen vuoksi hän veti Floran luoksensa ja sanoi:
"Ole huoleti, Bonita. Jos he minut valitsevat ja Mannsfeld tulee, niinkuin hän on luvannut, niin leikistä tulee loppu tänä päivänä. Toivokaamme, että he yhdennellätoista hetkellä palajavat järkiinsä ja ottavat kuullaksensa järkipuheita. Jos he tuon uuden hurjapään tekevät electoksi — silloin hänen päänsä on vaarassa, vaan ei enää minun. Oletko sairas? Kuinka alakuloisen näköinen oletkaan! Varmaankin voit pahoin; et saa enää tuolla tavoin mennä ihmisten luo yöllä!"
Nämä sanat lausuttiin levottomalla mielellä ja ne kaikuivat niin sydämellisiltä ja lämpimiltä. Ne sattuivat syvälle Floretten sydämeen ja intohimoisella liikutuksella hän tarttui Zorillon käsiin, suuteli niitä ja huudahti:
"Kiitos, Pasqvale, rakkaudestasi ja kaikesta. En sitä koskaan unhota, tapahtukoon mitä hyvänsä. Riennä, riennä; rumpu pärisee taas."
Mies luuli hänen puhelevan kuumeen houreissa ja pyysi häntä rauhoittumaan; sitte hän lähti teltasta ja lähti sille paikalle, missä vaali piti toimitettaman.
Kun Flora jäi yksin, heittäysi hän pyhän neitsyen kuvan eteen polvilleen, mutta hän ei tiennyt oliko oikein rukoilla pojalle sellaista virkaa, joka oli ollut onnettomuudeksi niin monelle ja kun hän rukoili pyhää neitsyttä antamaan hänelle voimaa jättääksensä rakastettunsa, niin se hänen mielestänsä oli aivan kuin petos Pasqvalea kohtaan.
Hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän ei kyennyt rukoilemaan. Hänen häilyvä mielensä horjahti korkeimmasta vähäpätöiseen ja hän sieppasi korttipakan katsoaksensa yhdistikö kohtalo hänet Zorilloon vai Ulrikkiinko ja herttakymppi — se oli hän itse — joutui aivan patasotamiehen viereen, joka oli Pasqvale. Levottomalla mielellä hän kokosi taas kortit ja väliäpitämättä korttien ennustuslauseesta hän päätti seurata poikaansa.
Leirissä sillä välin rummut jyrisivät ja torvet toitottivat ja kokoontuneen sotajoukon keskuudesta puheet ja huudot kaikuivat kuin kaukainen meren aaltojen kohina.
Taasen kajahti torven toitotus ja hän kokosi ajatuksensa ja rupesi kuuntelemaan. Hän luuli kuulevansa Ulrikin äänen. Hänen sydämensä sykkiminen esti häneltä hengityksen. Ulos hänen täytyi lähteä, myöskin kuulemaan mitä tapahtui. Nopeasti hän pyyhkäsi valkoiset hiukset otsaltaan, heitti liinan päähänsä ja kiiruhti läpi leirin vaalipaikalle.
Hiekkavallilla tykkien välissä olivat kapinan johtajat ja keskellä eturiviä, toisten edellä seisoi hänen poikansa puhuen kansalle.
Vaali horjui hänen ja Zorillon välillä.
Ulrikki oli jo kauvan puhunut. Hänen poskensa hehkuivat ja päässänsä kullattu kypäri, hiuskiharat liehuen hän oli niin miehuullisen, niin sotaisen kaunis, että Floran sydän heltyi ja niinkuin yö kirkastuu kun mustat pilvet hajaantuvat ja kuu voitollisena tulee näkyviin, niin yht'äkkiä äidin rakkaus ja äidin ylpeys voittivat tuskan ja levottomuuden.
Ja nyt Ulrikki vielä enemmän oikasi itseään ja huudahti:
"Kieltänsä pieksämään ovat muut sukkelammat ja terävämmät, mutta miekallani minä osaan puhua yhtä hyvin kuin joku toinenkin."
Ja nyt hän nosti raskaan aseen, jota toiset vaan töin tuskin jaksoivat molemmin käsin hallita, ja heilutteli sitä ainoastaan oikealla kädellään reippaissa kaarissa päänsä yläpuolella niin että se vinkuen halkasi ilmaa.
Sotamiehet sen nähdessään riemastuivat ja kun hän taas oli laskenut alas aseen ja miehet jälleen olivat rauhoittuneet, niin hän jatkoi puhettaan kiivaasti ja uhmaavasti:
"Ja mihin nämä puhujat ja rauhanhierojat tahtovat meitä johtaa? Siihen, että me niinkuin koirat nuoleskelisimme herrojemme jalkoja, näiden herrojen, jotka meitä pettävät. Kreivi Mannsfeld tulee tänään; sen tiedän varmaan, ja yhtä varmasti olen myös saanut tietää, että hän tuo kaikkea, mutta ei vaan sitä, joka meille on tuleva, jota me tarvitsemme, jota meillä on oikeus vaatia, jota tarvitsemme alastomien jalkojemme suojaamiseksi, repaleisten vaatteittemme korjaamiseksi: rahoja, rahoja hänellä ei ole meille antaa! Niin on asian laita, sen vannon, ja jos asia toisin on, niin astukaa esiin te herrat rauhanhierojat, ja todistakaa minut valehtelijaksi! Onko teillä halua, onko teillä rohkeutta väittää, että Navarrete valhettelee? — He vaikenevat! — Mutta me puhumme! Me emme tahdo antaa tehdä itsestämme pilkkaa ja syöttää itseämme tyhjillä lupauksilla! Se mitä pyydämme, on vaan vähäinen palkkio kelpo työstä. Jolla kärsivällisyyttä on, hän odottakoon. Minun on jo lopussa. Me olemme hänen majesteettinsa kuuliaisia palvelijoita, ja sellaisina pysymme. Kun hän pitää sanansa meille, niin hän voi meihin luottaa; mutta jos hän rikkoo sopimuksen, niin emme me ole sidotut mihinkään muuhun kuin itseemme ja,Santiago!me emme ole heikoimmat. Me tarvitsemme rahoja, ja jos hänen majesteetiltaan puuttuu kultakolikoita, niin me tahdomme kaupungin, missä löydämme sen mikä meiltä puuttuu. Rahoja, taikka kaupunki; kaupunki tahi rahoja. Vaatimuksemme on oikea ja jos valitsette minut, niin pysyn lujana enkä väisty vaikka takanani kuuluisikin mutinaa ja vaikka minua uhattaisiinkin. Jolla on rohkea sydän haarniskansa alla, hän minua seuratkoon; joka tahtoo nöyränä kontata niinkuin Zorillo, tehköön niin. Valitkaa minut, ystäväni, minä teille hankin enemmän kuin tarvitsemmekaan ja sen lisäksi kunniaa ja mainetta. Pyhä Jaakoppi ja madonna meitä auttakoot. Eläköön kuningas!"
"Eläköön kuningas, Eläköön Navarrete! Navarrete! Eläköön Navarrete!" huusivat tuhannet parrakkaat suut lujaa ja kiivaasti.
Zorillo ei enää tullut kysymykseen. Vaali pantiin toimeen.
Ulrikki valittiin electoksi.
Ikäänkuin siipien kohottamana hän meni miehestä mieheen pusertamaan toverien käsiä. Valtaa, valtaa, korkeinta mitä mailmassa on, oli hän saanut, se oli hänen. Ja koko kuormamiehistö, rengit, kokit, vaimot, tytöt ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat hänen nimeänsä ja jokainen, jolla oli hattu tai lakki, heilutti sitä ilmassa; kellä nenäliina oli, huiskutti sillä. Rummutus toisensa jälkeen kumisi, torven toitotus seurasi toistansa, ja konstaapeli käski lauaista kaikki kanuunat yhteislaukauksena, sillä vaali oli hänen mielensä mukainen.
Melkein kuin huumauksissa seisoi valittu keskellä melua, riemuhuutoja, sotamusiikkia ja tykistön jyskettä, nostaen kypäriänsä sekä viittaillen kansalle vilkkailla liikkeillä. Hän tahtoi myös puhua, mutta meteli sekotti hänen äänensä.
Florette oli vaalin jälkeen sieltä hiipinyt pois, ensin tyhjään telttaan, sitte sairaan vaimon luo, joka tarvitsi hänen apuansa.
Electo ei joutanut ajattelemaan äitiänsä, sillä tuskin oli hän ehtinyt tekemään tovereillensa kalliin juhlallisen valan ja heiltäkin vastaanottamaan samallaisen, niin saapui kreivi Mannsfeld.
Sotapäällikkö vastaanotettiin kaikella kunnialla. Hän tunsi Navarreten ja tämä alkoi keskustelut hänelle omituisella miehekkäällä arvokkaisuudella, mutta kreivillä oli tosiaankin pelkkiä lupauksia annettavana ja kapinalliset eivät luopuneet vaatimuksestaan: saada rahaa taikka kaupunki!
Ylhäinen herra muistutti heille heidän valaansa eikä säästänyt hyviä sanoja, varotuksia ja uhkauksia, mutta electo pysyi taipumattomana. Mannsfeld älysi tulleensa turhaan; ainoa, minkä hän Navarretelta sai toimitetuksi oli, että ymmärtäväinen mies johtajain joukosta saisi seurata häntä Brysseliin esittämään valtioneuvostolle miten oli rykmenttien tila, sekä vastaanottamaan uusia ehdotuksia ja kun kreivi senjälkeen ehdotti, että hän tämän toimen uskoisi Zorillolle, niin electo käski majotusmestarin heti laittautumaan valmiiksi matkalle. Tuntia myöhemmin ylipäällikkö lähti leiristä ja Zorillo oli hänen seurassaan.
Seitsemäskolmatta luku.
Viides yö electo-vaalin jälkeen pimeni, sateli hiljaa, tyhjillä leirikaduilla kuului vaan silloin tällöin vahtisotilaitten askelia tai jonkun itkevän lapsen ääntä.
Zorillon teltassa, jossa tavallisesti muutoin oli myöhään valaistus, paloi tällä kertaa huono päretikku, jonka ääressä palvelustyttö unisena istui parsien reikää villasessa röijyssään. Tyttö ei enää odottanut ketään tulevaksi ja säpsähti kun teltan ovi äkkiä temmattiin auki ja hänen isäntänsä, mukanansa kaksi äskettäin kapteenin arvoon nimitettyä toveria, tuli suoraan hänen luoksensa.
Zorillo piti hattua kädessään, hänen musta, hiukan harmaansekainen tukkansa riippui epäjärjestyksessä hänen otsallaan, mutta hän astui suorana kuten tavallisesti. Hänen ruumiinsa ei liikahtanut, mutta silmät vilkuivat teltan toisesta päästä toiseen; tyttö teki ristinmerkin ja nosti kaksi sormea häntä kohti, sillä ilkeä katse sattui häneen kun Zorillo viimein kumealla äänellä hänelle ärähti:
"Missä emäntäsi on?"
"Hän on poissa, sille en mitään voi", vastasi tyttö.
"Mihin hän on mennyt?"
"Electon Navarreten luo!"
"Milloinka?"
"Electo tuli hakemaan hänet ja lapsen heti teidän poismentyänne."
"Eikö hän ole tullut takaisin?"
"Äskettäin hän lähetti paistetun kanan, minun piti se tallettaa teille kunnes tulette takaisin. Tuossa kananpaisti on."
Zorillo naurahti. Sitte hän kääntyi seuralaisiinsa ja sanoi:
"Minä kiitän teitä, te olette nyt — vieläkö Flora on electon luona?"
"Vielä tietystikin."
"Ja kuka — kuka se oli — sallikaa että istahdan — kuka se oli joka hänen näki electon luona vaalin edellisenä yönä?"
"Minun veljeni", vastasi toinen kapteeni. "Hän tuli ulos teltasta juuri kun veljeni kulki ohitse leirivartioston kanssa."
"Älä sitä pane sydämellesi", virkkoi toinen kapteeni. "Kyllä löydät naisia tarpeeksi monta. Me jo rupeamme käymään harmaapäisiksi, eikä kannata kilpailla enää niin kauniin miehen kanssa kuin Navarrete on."
"Minä olin luullut Sibyllaa älykkäämmäksi", sanoi toinen kapteeni "Kuusitoista vuotta takaperin minä näin hänet Neapelissa. Olipa hän silloin pulska nainen! Vielä hän nytkin on kohtalaisen soman näköinen; mutta Navarrete, voisihan hän melkein olla Sibyllan poika. Te olette, Pasqvale, häntä aina kohdellut hyvin. Niin, joka naisilta odottaa kiitollisuutta — —"
Silloin majoitusmestarin mieleen johtui miten Sibylla juuri ennen vaalia oli hänen kaulaansa kavahtanut ja kiittänyt häntä kaikesta hänen hyvyydestään ja silloin Zorillo puri hammasta ja huokasi syvään.
Seuralaiset valmistautuivat lähtöön hänen luotansa, mutta hän malttoi mielensä ja sanoi:
"Anna hänelle Renato kreivin lähettämä kirje. Se mitä minulla on hänelle puhuttavaa, sen saan sitte myöhemmin sanoa."
Zorillo tarvitsi pitkän aikaa antaakseen haarniskansa ja ottaakseen esiin kirjotuksen. Molemmat toverit huomasivat miten hänen sormensa vapisivat ja he katsoivat toisiinsa säälivillä katseilla, mutta kirjettä vastaanottaessaan vanhempi sanoi:
"Ei tämä meno kelpaa. Naiset ovat juuri kuin onnikin. Tänään yksi, huomenna toinen. Vastaanota sinä se asia niinkuin tuhannet muutkin ovat sellaiset seikat kantaneet, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Onhan sinulla kelpo miekka, mutta Navarreten kanssa taisteluun antautuminen olisi itsemurha. Kyllä minä hänelle kirjeen annan. Zorillo, ole sinä järkevä ja ota pian toinen henttu."
"Pian, heti kohta, se on tietty", vastasi majotusmestari; mutta lähetettyään pois palvelustytön ja jäätyänsä ihan yksin, hän painoi otsansa pöytää vastaan ja hänen ruumiinsa tärisi liikutuksesta. Niin hän istui kauvan; sitte hän pakotti itsensä juhlallisen näköiseksi ja astuskeli edestakaisin. Oli jo aamukoitto kun hän meni vuoteellensa.
Seuraavana aamuna hän kokoontuneen sotaneuvoston läsnäollessa antoi raportin electolle ja kun tämä toimitus oli lopussa, astui hän esiin Navarreten luo ja sanoi niin lujalla äänellä, että kaikkien täytyi se kuulla:
"Toivotan onnea teille, kun olette saanut uuden rakastajattaren."
"Siihen on teillä täysi syy", vastasi electo. "Malttakaa vaan vähän aikaa, niin lyönpä vetoa, että toivotatte mulle onnea vielä sydämellisemmin kuin tänään!"
Brysselistä kirjeellisesti lähetetyt ehdotukset olivat taas sellaiset, ettei niihin voitu suostua. Nyt oli tarvis ryhtyä toimiin, ja kapinallisen sotajoukon päällikkö käytti aikaa. Hänestä tuntui "valta" tekevän hänen joustavuutensa ja vilkkautensa kahta vertaa suuremmaksi. Oli kerrassaan ihana marssimisen, sotaneuvottelun ja muiden vaivojen jälkeen saada levähtää äidin luona, kuunnella hänen puhettaan ja avata hänelle sydämmensä. Kuinka arvokkaana olikaan äiti pysynyt levottomuuksien ja vaarojen aikana, leirielämän likaisuudessa ja kaikesta huolimatta — niin, hän uskalsi sen sanoa suoraan! Kuinka viisaasti ja viehättävästi hän osasi puhua ihmisistä ja asioista, miten leikillisiä sanasutkauksia hän lasketteli keskustelun höysteeksi ja kuinka tarkoin huomasi Ulrikki hänen kokemuksesta tuntevan kaikki seikat, jotka koskivat rykmenttien tilaa ja electon omaa asemaa. Totta tosiaan, eipä Flora ollut suotta ollut likeisessä tuttavuudessa sotajoukon johtajan kanssa.
Äitinsä neuvosta hän luopui aikeista valloittaa Mechelnin kaupunki, saatuaan vakoojain kautta tietää, että se oli hyvin varustettu ja että siellä odotettiin kapinallisten tuloa.
Sellaisilla varustuksilla, kuin hänellä oli käytettävinä, ei hän voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen; hänen ensimäinen iskunsa ei saanut olla harha-isku. Ja niin hän vaan näyttäytyi Brysselin läheisyydessä, lähetti kapteeni Montesdoccan, joka vielä kerran koki neuvottelukeinoja, tyhjin toimin takaisin ja eksyttääksensä vastustajansa väärille jäljille hän valitsi ihan uuden tien ja hyökkäsi äkkiarvaamatta Flanderissa rikkaan Aalstin kaupungin kimppuun.
Asukkaat yllätettyinä kokivat tosin puolustaa lujasti linnoitettua kaupunkiansa, mutta porvarien voimat eivät kestäneet sotataitoisen, saaliinhimoisen sotajoukon kiivasta hyökkäystä.
Valloitettu kaupunki oli kuninkaan oma. Sellaista panttia kapinalliset tarvitsivat ja sen saatuaan he väkivallalla ottivat korvauksen maksamatta jääneestä palkastaan. Kaikki, jotka yrittivät tekemään vastarintaa, tapettiin miekalla; kaiken porvarien omaisuuden otti sotamies itselleen kuuluvana palkkana. Holveissa suuren tornin Belfriedin alla, jossa kellonsoitolla asukkaat vaaran uhatessa kutsuttiin kokoon, oli runsaasti vaatetta uusia jakkuja varten. Kultaa ja hopeaa ei puuttunut raatihuoneen rahastossa, kauppiasten kassoissa eikä porvarien arkuissa. Kaikki hopeiset talouskapineet, naisten kultaiset koristeet, lasten syntymäpäivälahjatkin joutuivat vallottajain käsiin ja sataseitsemänkymmentä rikasta seurakuntaa Aalstin ympäristöllä pakotettiin pitämään huolta siitä, että kapinalliset saivat muonavaroja.
Navarrete ei estänyt ryöstämistä. Mitä sotamies hyökkäyksen aikana otti, se oli hänen mielipiteensä mukaan ansaittua saalista. Aalstin valloitus hänen mielestään oli täysin oikeutetun itsepuolustuksen teko ja rykmentit ajattelivat niinkuin hänkin ja olivat electoonsa tyytyväiset.
Kapinoitsijat hakivat ja löysivät asunnon porvarien taloissa, nukkuivat heidän sängyissään, söivät heidän astioistaan ja joivat heidän viinikellarinsa tyhjiksi. Kolme päivää sai ryöstäminen kestää. Viidentenä päivänä oli palvelus ja majotuslaitos järjestetty ja porvarit saivat taas kokoontua raatihuoneeseen, järjestää kauppansa ja ammattinsa harjottamisen sekä toimia ja askaroida vanhastaan totutun tapansa mukaan. Säilyneeseen omaisuuteen ei saanut enää kajota; ryöstäminen ei enää maksanut vaivaa. Electolla oli oikeus valita itselleen asunto missä hän tahtoi ja Aalstissa ei puuttunut kauniita rakennuksia. Ulrikki oli tosin ensiksi halunnut asettua asumaan Hiérgesin vapaaherran palatsissa, mutta hän luopui siitä ja valitsi pienen kauniin talon torin varrella asunnoksi itselleen ja äidilleen, koska se talo muistutti hänen isänsä pajarakennusta. Kulmahuoneen, jonka ikkunat olivat Belfriediin ja komeaan raatihuoneeseen päin, antoi Ulrikki sisustaa äidilleen ja kaupungin puutarhurit saivat käskyn jättää hänelle kauneimmat ruukkukasvinsa. Tuo kukilla kaunistettu huone, jota laululinnut elähyttivät, oli pian paljo hauskempi ja komeampi kuin se koti, josta hän oli uneksinut. Hankittiin myöskin pieni valkonen koira, ihan samallainen kuin Florettella oli ollut pajarakennuksessa ja kun iltasilla lämmin kesäilma tuli sisään avoimista ikkunoista ja Ulrikki äitinsä kanssa vaipui muistelmiin entisiltä ajoilta tai suunnitteli tulevaisuuden hankkeita, niin hänestä tuntui kuin uusi kevät olisi tulvinut hänen sieluansa täyttämään. Kaupungin asukasten surkea tila ei häntä yhtään koskenut. He olivat tappiolle jäänyt puolue sodan vakavassa pelissä, he olivat vihollisia — kapinallisia. Oman käskyvaltansa alaisissa hän näki pelkkiä iloisia naamoja; hän käytti valtaa, he tottelivat.
Zorillo häntä vihasi, sen hän näki tämän silmistä, mutta Ulrikki oli nimittänyt hänet kapteeniksi ja mies teki tehtävänsä majotusmestarina mallikelpoisesti. Florette tahtoi hänelle ilmottaa että electo oli hänen poikansa, mutta Ulrikki pyysi hänen säästämään se tieto kunnes hänen valtansa oli juurtunut lujemmaksi ja kuinkapa Florette taisi armaaltansa kieltää mitään? Äiti oli ollut huolestunut, syvästi murheissaan, mutta se oli pian haihtunut ja nyt hän taas voi olla iloinen Ulrikin seurassa ja unhottaa murheet ja sydämensä surut.
Mikä onni kun sai taas omistaa poikansa ja vastaanottaa hänen rakkautensa! Missä olisi ollut hellätuntoisempi poika, missä rakkaampi koti kuin hänen kotinsa? Saaliina anastetut samettiset ja brokaadivaatteiset puvut, jotka olivat olleet vapaaherratar Hiérgesin omat, olivat joutuneet electolle. Kuinka nuorelta Florette näytti niihin puettuna! Katsoessaan peiliin tämä hämmästyi omaa ulkonäköänsä.
Vapaaherran tallissa oli löydetty kaksi kaunista ratsuhevosta ja kallisarvoisia satuloita ja suitsia. Ulrikki oli sen maininnut äidilleen, jonka mieli heti rupesi tekemään lähteä ratsastamaan pojan kanssa samoin kuin hän oli ratsastellut Grandgagnagen kanssa; ja kun hän sitte pojan rinnalla ratsasti, puettuna pitkään sametti-leninkiin, heiluvat sulkatöyhdöt komeassa hatussa, niin hän huomasi pian miten vihamieliset porvaritkin ja heidän naisensa ihmetellen katselivat heidän jälkeensä. Kaunis näkö olikin kun komea soturi, täynnä voimaa ja itsetietoisuutta, virkun hevosen seljässä ratsasti kauniin naisen vieressä, jolla oli valkonen tukka ja jonka silmistä loisti reipas elämänhalu.
Zorillo tuli usein heitä vastaan kun he karauttivat raatihuoneen ohi ja silloin Florette aina ystävällisesti teki hänelle tervehdyksen ratsuvitsalla; mutta Zorillo tahallaan katsoi sivulle tai vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä kun hän ei voinut olla vastaamatta.
Tämä syvästi loukkasi Florettea ja hänen ollessaan yksinänsä tapahtui usein, että hän lyyhistyi kokoon, vanhentuneen ja väsyneen näköisenä katsoa tuijottaen maahan. Mutta Ulrikin tulo virkisti ja nuorensi hänet pian.
Mitä poika eläessään oli kokenut, mikä oli liikuttanut hänen sydäntään ja sieluaan, sen äiti nyt tunsi ja tiesi nyt välttää pojan vastustamista kun tämä väitti, että valta oli suurin mailmassa.
Vähäpätöisiin seikkailuihin Aalstissa ei eleetön korkealle pyrkivä mieli voinut tyytyä. Brysselistä oli tullut pannajulistus kapinallisia vastaan, mutta kuninkaalla ei ollut mitään tekemistä sen toimen kanssa; häpeällisen julistuksen tarkotuksena oli vaan alankomaalaisten kirkujain suun tukkeaminen ja heidän piti vielä kalliisti maksaa suunsa pieksäminen! Oli jotain suurempaa tekeillä! Sen aikuista Antwerpeniä oli mainittu koko Intiaksi, joka oli yhteen kaupunkiin koottu, ja nyt ei ollut sen vähempi kysymyksessä kuin tämän rikkauden pesäpaikan sieppaaminen kapinallisten käsiin ja koko espanjalaisten armeija Alankomailla oli hankkeissa seurata Aalstissa olevien rykmenttien esimerkkiä.
Äiti oli pojan ystävä ja neuvonantaja. Mihin tärkeämpään toimeen hän ryhtyi, siihen hän ensin kuulusteli äitinsä mielipidettä ja usein hän oman mielipiteensä hylkäsi kuultuansa äidin neuvon. Tällainen osallisuus suurten asiain ohjaamisessa sai Sibyllan kekseliäälle älylle miettimistä. Kun jossakin asiassa syyt ja vastasyyt joutuivat tasapainoon, saman arvoisiksi, asetteli hän kortit pöydälle ja niiden ennustus silloin tavallisesti ratkaisi asian. Näiden kahden ajatus- ja toiminta-tapaan ei vaikuttanut mikään korkeampi päämäärä, ei mikään halu vaikuttaa hyvää ja suuremmoista laajempiin piireihin.
Mitäpä heitä liikutti, että tuhansien ihmisten onni tai onnettomuus riippui heidän päätöksestään. Kuolettava ase heidän käsissään oli vaan kallisarvoinen kapine, josta iloitaan ja jolla otetaan alas hedelmät puusta.
Don Juanin sanan, että valta on viljavainio, näki Ulrikki nyt jo toteenkäyneen, sillä olihan Aalstissa paljon täysinäisiä tähkäpäitä heidän poimia.
Sotamiehen lasta, jonka Flora oli ottanut mukaansa poikansa luo, hoiteli hän niinkuin ennenkin äidillisellä huolella, mutta olkipahnoilla syntynyt lapsi oli nyt puettuna hienoon palttinaan ja pitseihin ja muihin kummallisesti mietittyihin koristuksiin. Lapsi oli hänelle tarpeellinen, sillä kun hän pitkäin tuntien kuluessa aamupäivillä, jolloin Ulrikki tavallisesti oli ulkona, liian kipeästi tunsi synkkien ajatusten vaivaavan, niin hän puuhasi hoitaen tuota avutonta olentoa.
Ulrikki oli usein melkoisen kauvan poissa, kauvemmin kuin velvollisuus vaatikaan. Mitähän mahtoi poika puuhata? Mahtoiko hän käydä jonkun rakastajattaren luona? Miksipä ei? Äiti vaan oli ihmeissään, ettei kaukaa ja läheltä kulkenut kauniita naisia hänen komean poikansa luo.
Niin, olihan electo löytänyt entisen rakastajattaren: taiteen, jonka hän tyytymätönnä oli hyljännyt. Hän oli saanut kuulla, että eräs maalari oli kaatunut kaupunkia puolustettaessa. Ulrikki oli nyt lähtenyt vainajan asuntoon nähdäksensä hänen maalaamiansa teoksia, mutta mimmoisessa tilassa olikaan taiteilijan asunto! Akkunat ja talouskapineet oli rikottu pirstaleiksi, murtamalla avatut kaappien ovet roikkuivat väännetyillä saranoillaan huoneen lattialle päin; leski oli lasten kanssa atelieerissä olkipahnoilla.
Tämä liikutti hänen sydäntänsä ja tuolle onnettomalle naiselle hän antoi apua runsaalla kädellä. Seinillä oli muutamia pyhimysten kuvia, jotka espanjalaiset olivat säästäneet hävittämättä; myöskin maalausteline, maalit ja siveltimet olivat säilyneet koskematta.
Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus, jonka toimeenpanoon hän heti ryhtyi. Hänen piti maalata uusi sotalippu! Kuinka kiivaasti hänen sydämensä sykkikään, kun hän taas seisoi maalaustelineen edessä!
Kerettiläisiä hän piti pakanoina. Espanjalaiset taistelivat etupäässä niitä vastaan uskon puolustukseksi. Sentähden hän nyt maalasi lipun toiselle sivulle ristiinnaulitun Vapahtajan ja toiselle sivulle pyhän neitsyen kuvan. Taiteilijan leski oli mallina madonnaa maalatessa ja nuori sotilas Kristuksen kuvaa maalatessa.
Hänen luovaa kättänsä ei nyt ollut hillitsemässä mitkään arvelut eikä pelko arvostelijain moitteista, sillä nyt oli valta hänen käsissään ja mitä hän sai syntymään, sen täytyi kelvata.
Costan pään, jommoiseksi hän sen oli maalannut Tizianin luona, hän asetti Vapahtajan vähän koukistetulle vartalolle ja neitsyt Maria sai Sibyllan kasvot, uhmaten Madridilaisia ankaroita taiteen tuomareita, hänen omaksi ilokseen ja äidin kunniaksi. Hän kuvasi äitinsä nuoremmaksi, muutti hänen valkoset hiuksensa kiiltäviksi kullan keltaisiksi ja eräänä päivänä hän pyysi Floraa pysymään liikkumattomana ja miettimään jotakin oikein vakavaa; hän tahtoi piirtää äitinsä kuvan.
Silloin äiti iloisesti istahti asentoon ja sanoi:
"Riennä nyt, sillä vakavannäköisenä en voi kauvan pysyä."
Muutaman päivän kuluttua olivat molemmat maalaukset valmiit; ne olivat koko lailla hyvin onnistuneet ja häntä ilahutti, että hän vielä pitkän väliajan kuluttuakin kykeni jotakin aikaansaamaan. Äiti oli ylen ihastunut pojan mestariteoksesta ja varsinkin hänen tarkasta muististaan. Nuorena vaimona hän sanoi olleensa ihan sen näköinen ja ihmeellistä oli miten hyvin Ulrikki oli osannut saada tarkoin saman värin mikä hänen hiuksillaan silloin oli; mutta hän pelkäsi kuitenkin, että olisi Jumalan pilkkaamista kun maalasi neitsyt Marian kasvot hänen muotoisiksi. Eihän hän ollut sen parempi kuin törkeästi syntinen vaimo. Hän iloitsi että tämä työ oli lopussa, sillä taas rupesi häntä vaivaamaan levottomuus ja aamupäivät hänestä tuntuivat niin ikäviltä. Pasqvale ei ollut kertaakaan — se häneen kipeästi koski — edes katsonut hänen puoleensa ja hän alkoi ikävöidä seurustelua miesten kanssa, johon hän oli tottunut. Mutta hän ei valittanut, vaan näytti Ulrikille aina samaa iloista naamaa, kunnes tämä eräänä päivänä ilmoitti, että hän joksikin ajaksi lähtisi matkalle jättäen äidin yksin.
Jo useita kertoja oli hän pikkukahakoissa ajanut pakoon porvareista ja talonpojista kokoon haalituita joukkoja, jotka olivat lähteneet taisteluun kapinoivaa sotajoukkoa vastaan; nyt eversti Romero kutsui häntä taistelemaan suurta isänmaanystäväin sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoutunut Löwenin ja Tirlemontin välisille seuduille jalosukuisen Floyonin herran johdolla. Sanottiin siinä sotajoukossa olevan pelkkiä ylioppilaita ja muita niskoittelevia kirkujia, ja niin asianlaita tosiaan olikin; mutta sellaiset "kapinoitsijat" olivat kukoistavin osa sorretun kansan nuorisosta, jalomielisiä henkilöitä, joiden mielestä oli sietämätöntä nähdä isänmaa kapinoitsevain vallattomain sotalaumojen sorron alaisena.
Ulrikki lähti äitinsä luota ilman mitään levottomuutta. Hän oli varmasti vakuutettu palajavansa kotiin voittajana, mutta tuo herkkätunteinen nainen oli itkuun pakahtumaisillaan pojaltansa jäähyväisiä ottaessaan.
Electo lähti sotaan johtaen oivallista joukkoa. Kapinallisen sotajoukon pääosasto, jossa oli kapteeni ja majotusmestari Zorillo, seisattui paikoilleen pitääksensä porvareita kurissa.
Kahdeksaskolmatta luku.
Melkoisen suurilukuinen, mutta hätäpikaa kokoonhaalittu joukko isänmaansa puolustajia joutui perin pohjin tappiolle taistelussa Tisnacqin luona, vaikka heitä vastassa oli vaan vähäinen joukko tottuneita espanjalaisia.
Ulrikki oli toimeliaasti auttanut pikaisen voiton saamiseen ja häntä tervehtivät vertaisenansa hänen entinen everstinsä, urhoollinen Romero, uljas ratsuväen päällikkö Mendoza ja monet muut arvossa pidetyt upseerit. Kun nämä herrat itse olivat yhtyneet kapinaan, niin electo oli heidän veikkonsa ja he eivät jättäneet tinkaamatta häntä osalliseksi siihen yritykseen, joka heillä oli mielessä tehdä Antwerpeniä vastaan.