Hän oli suurella rohkeudella mennyt tuleen ja missä hän näyttäytyi, siellä hänen väkensä ojensi hänelle kättä luvaten kuuliaisuutta ja uskollisuutta kuolemaan asti.
Ulrikki kulki ikäänkuin myötätuulen kannattamana. Ei yksikään ruhtinas voinut tuntea kasvavan valtansa suloisuutta makeammin kuin hän. Illalla tappelun jälkeen syötiin oivallinen juhla-ateria, jolloin häneen liittyivät Romero, Vargas, Mendoza ja Tassis. Seuraavana aamuna hänen luoksensa tuotiin ne sota-vangit, jotka olivat joutuneet hänen väkensä käsiin.
Vangiksi joutuneet ylioppilaat, porvarien pojat ja talonpojat oli hän jättänyt luutnanttinsa kuulusteltaviksi; mutta vankien joukossa oli myöskin kolme jalosukuista herraa, joilta voitiin vaatia suuret lunnaat. Molemmat vanhat herrat olivat jo suostuneet maksamaan mitä hän vaati ja heidät olivat vahtimiehet jo vieneet pois, kolmas pitkä ritarin haarniskapukuun puettu mies jäi hänen luokseen viimeksi.
Tämän kanssa oli Ulrikki mieskohtaisesti ollut käsikähmässä, sillä vangittu oli ratsastanut suoraan häntä vastaan tehden ankaran hyökkäyksen täydellä voimalla; eikä taistelu olisi päättynyt electon voitoksi, ellei kiväärin laukaus olisi vastustajan hevosta tappanut hänen altansa.
Ritarilla oli nyt käsivarsi siteessä. Keskellä hänen panssariansa ja varuksien olkakappaleessa komeili aatelinen vaakuna taitehikkaasti korkokuvaksi taottuna.
"Teidät on autettu esiin kuolleen hevosenne alta", virkkoi electo ritarille. "Te käytätte miekkaanne oivallisesti."
Hän oli puhunut espanjankieltä, mutta toinen kohautti olkapäitään ja vastasi saksaksi:
"En ymmärrä espanjankieltä."
"Oletteko saksalainen?" kysyi Ulrikki omalla äidinkielellään. "Kuinka te olette joutunut alankomaalaisten kapinoitsijain joukkoon?"
Aatelismies katsoi electoa kummastuneena. Mutta tämä ei hänelle jättänyt miettimisen aikaa, vaan jatkoi:
"Minä ymmärrän saksaa; mitä vastaatte?"
"Minulla oli asioita käydäkseni Antwerpenissä."
"Asioita, mitä asioita?"
"Mitäpä se muihin kuuluu."
"Jättäkäämme siis kohtelias puhetapa ja ryhtykäämme toisellaiseen."
"Ei, minä olen voitettu ja olen velvollinen teille vastaamaan."
"No siis?"
"Minun piti ostaa vaatetta."
"Oletteko kauppias?"
Ritari ravisti päätään ja vastasi hymyillen:
"Olemme rakennuttaneet uudelleen linnamme tulipalon jälkeen."
"Ja nyt tarvitsette tapetteja ja taiteellisia kudoksia. Luuletteko niitä saavanne meidän luotamme?"
"Tuskinpa!"
"Mikä siis Teidät vei meidän vihollistemme joukkoon?"
"Parooni Floyon on äitini sukulainen. Hän marssi teitä vastaan ja kun hänen hankkeensa oli minulle sovelias —"
"Ja kun Teitä halutti tapella, niin teki mieli koettaa sotaonnea."
"Aivan niin."
"Ettekä ole huonosti tehnyt tehtäväänne. Mistä olette kotoisin?"
"Johan sen tiedätte; Saksasta."
"Se on hyvin laaja maa."
"Schwarzwaldista, Schwabenista."
"Entäs Teidän nimenne?"
Vanki vaikeni, mutta Ulrikki katsahti vaakunaa ritarin haarniskassa, tarkasteli hänen kasvojaan tarkasti ja merkillinen hymy oli hänen suupielissään hänen astuessaan vangin luokse lausuen aivan toisellaiseksi muuttuneella äänellä:
"Te arvelette, että Navarrete vaatii Frohlingenin kreiviltä yhtä suuren lunastusrahan kuin mitä kreivin metsät ja tilukset maksavat?"
"Te näytätte minut tuntevan."
"Ehkäpä, kreivi Lips."
"Tuli ja leimaus!"
"Ahaa! Te olette olleet sotaretkillä sen jälkeen kuin läksitte luostarista."
"Luostaristako! Kuinka Te sen tiedätte?"
"Me olemme vanhat tuttavat, kreivi Lips, katsokaahan vaan minua tarkemmin!"
Toinen katseli electoa tutkistellen, ravisti päätänsä ja sanoi:
"Alussa ette näyttänyt vallan tuntemattomalta, mutta en ole koskaan ollut Espanjassa."
"Mutta minä olen ollut Schwabenissa ja siitä ajasta asti on Teillä vielä minulta saatavaa. Olisiko Teidän lunastusrahanne kylliksi riittävä maksuksi rikotusta kirkon ikkunasta?"
Kreivi silloin silmänsä avasi selko selälleen ja iloinen hymy tuli hänen kasvoillensa kun hän löi yhteen kahta kämmentään ja vilpittömällä ihastuksella huudahti:
"Sinä, sinä — sinä olet Ulrikki! Hiisi minut vieköön jos erehdyn! Mutta kuka tuhat tulimmainen osaisi espanjalaisessa electossa tuntea ja aavistaa schwarzwaldilaispoikaa?"
"Että minä kumminkin se olen, se jääköön ensiksikin salaisuudeksi meidän kesken!" huudahti Ulrikki ja ojensi kreiville kätensä. "Ole vaiti, ja tästälähtien olet vapaa. — Lunastusrahasi kuitataan ikkunaruudulla!"
"Voi pyhä neitsyt! Jos kaikki luostarin ikkunat olisivat yhtä kalliita, niin kylläpä munkit lihoisivat!" huudahti kreivi.
"Schwabilainen säilyttää luonteensa espanjalaisenkin jakun alla. Mikä onni olikaan, mikä sanomaton onni, että minä seurasin Floyon'in mukana — entäs ukko, Aatami ja Ruth — mikä ilo heille!"
"Kaiketi tietänet — isäni on kuollut kauvan aikaa sitte!" sanoi Ulrikki luoden silmänsä maahan.
"Kuollutko?" huudahti toinen. "Ja kauvanko aikaa sitte? Kolme viikkoa takaperin minä vielä hänen tapasin alasimensa ääressä."
"Minunko isäni? Alasimen ääressä? Ja Ruth!" änkytteli Ulrikki katsoen kalpeana toista kasvoihin kysyvästi.
"Elossa he ovat, ihan totta, he ovat elossa. Minä tapasin hänet jälleenAntwerpenissä. Hän takoi rautapukuja paremmin kuin kukaan muu. Hittosoikoon, totta kai sinä olet kuullut puhuttavan asesepästä mestariSchwabista."
"Schwab, Schwab — hänkö olisi isäni?"
"Sinun isäsi ilmi elävänä. Kuinka pitkä aika siitä nyt on kulunut? Kolmetoista vuotta, sillä siihen aikaan minä olin kuudentoista ijällä. Silloin hänet näin viimeisen kerran ja kumminkin tunsin minä hänet heti ensi silmäyksellä. Niin, niin, sitä hetkeä, jolloin mykkä nainen veti nuolen pois juutalaisen rinnasta, en voi koskaan unhottaa. Mitä minä silloin metsässä näin, on vieläkin ihan elävästi tänäkin päivänä silmieni edessä."
"Hän elää, he eivät ole häntä tappaneet!" huudahti electo ja nyt vasta hän alkoi iloita tuosta mieltä liikuttavasta uutisesta. "Lips, Filip! Minä olen löytänyt jälleen äitini ja nyt isänikin. Malta, malta; minä puhun luutnantilleni. Hän tulee minun sijaani ja sinä ja minä ratsastamme Lieriin ja siellä pitää sinun kertoa minulle kaikki! Pyhä neitsyt, sinulle kiitos, tuhannet kiitokset olkoot. Minä saan jälleen nähdä isäni, oman isäni!"
Oli jo enemmän kuin puoliyö kulunut ja entiset koulutoverit istuivat vielä viinipikarista maistellen erikoisessa huoneessa Leijonan ravintolassa Lierissä. Electo ei väsynyt kyselemiseen ja kreivi Filip hänelle vastaeli mielellään.
Nyt Ulrikki sai tietää minkä lopun tohtori oli saanut ja että hänen oma isänsä oli tullut Antwerpeniin sekä asunut siellä kaksitoista vuotta aseseppänä. Juutalaisen mykkä vaimo oli jo matkan kuluessa kuollut surusta, mutta Ruth asui Aatamin luona ja hoiti hänen talouttaan. Navarrete oli usein kuullut kehuttavan mestari Schwabia ja hänen työtään, olipa käyttänyt rautapaitaakin, joka oli tehty hänen pajassaan.
Ruthista tiesi kreivi paljon kertoa. Hän tunnusti, ettei hän ollut hakenut mestari Aatamia aseiden vuoksi, vaan kauniin tyttären takia. Tyttö oli kasvanut solakaksi kuin honka. Entäs hänen kasvonsa! Joka hänet kerran oli nähnyt, ei häntä koskaan unhottanut. Sen näköinen oli varmaankin ollut ihana Judith, joka tappoi Holoferneksen, taikka kuningatar Zenobia, taikka siveä Lucretia Roomassa. Hän oli nyt kahdennellakymmenellä vuodella, ikänsä kukoistavimmalla ajalla, mutta hän oli hellävaraisesti pidettävä kuin lasi ja vaikka Ruth mielellään näki hänet, vanhan tuttavuuden ja ystävyyden vuoksi Ulrikkia kohtaan ja metsässä tapahtuneen tapauksen tähden, niin asia kuitenkin mitä Ruthiin tuli oli niin selitettävä, että hänen sai nähdä, mutta ei häneen kajota. Ruth varmaankin olisi iloissaan kun hän saisi kuulla Ulrikin vielä olevan elossa ja mikä hänestä oli tullut. Ja mestari, mestari! Ei, nyt hän ei lähtenytkään kotiin, vaan takaisin Antwerpeniin ruvetaksensa Ulrikin sanansaattajaksi! Mutta nyt täytyi Ulrikin myös kertoa, miten hänen oli käynyt.
Sen hän kyllä teki, mutta pikaisesti ja päällisin puolin; sillä yhä uudelleen electo palasi entisiin aikoihin ja isäänsä. Hän kyseli jokaista yhteistä tuttavaa.
Vanha Frohlingenin kreivi oli vielä elossa, mutta hän kärsi paljon vaivaa jalka-leinin takia ja nuoren oikullisen puolisonsa vuoksi, jonka kanssa hän leskimiehenä oli vanhanpuoleisena mennyt naimisiin. Hirsipuu-Markku oli tullut synkkämieliseksi ja hänen elämänsä oli päättynyt nuora kaulassa, mutta itsemurhan kautta. Xaver oli mennyt hengelliseen säätyyn ja Roomassa hän nautti suurta arvoa espanjalaisen munkkikunnan jäsenenä. Apotti oli vieläkin luostarin esimiehenä ja nyt hänellä oli hyvää aikaa lukujensa harrastamiseen, sillä koulu oli luostarissa lakkautettu ja kun osa luostarin tiluksista oli otettu pois, niin oli munkkienkin luku vähentynyt. Vouti oli joutunut väärän syytteen alaiseksi siitä, että hän muka olisi anastanut itselleen holhottien omaisuutta. Hän oli koko vuosikauden ollut vankeudessa ja sitte kun hän oikeudessa oli julistettu syyttömäksi, oli hän myöhemmin kuollut maksatautiin.
Aamu valkeni kun ystävät erosivat. Kreivi Filip suostui ilmoittamaan Ruthille, että Ulrikki oli löytänyt äitinsä. Ruthin piti taivuttaa mestarin antamaan anteeksi vaimollensa, jota poika ei lakannut kehumasta.
Jäähyväisiä lausuessa koki Filip taivuttaa electoa ajoissa kääntymään toiselle elämänuralle, sillä tie, jota hän nyt kulki, oli vaarallinen. Mutta Ulrikki hänelle nauroi vasten kasvoja ja huudahti:
"Tiedäthän että olen löytänyt oikean sanan ja äärimmäiseen saakka minä sitä käytän hyödykseni. Sinä olet syntynyt pikku-valtiaaksi, minä olen itse hankkinut valtani enkä aijo pysähtyä ennenkun sitä voin käyttää suuressa ja suurimmassakin. Jos mikään maailmassa jumalain ravinnolle maistuu, niin se on valta!"
Leirissä löysi electo lippukomennuskunnan valmiina palausmatkaa varten Aalstiin ja kun hän nyt ratsasti tietä eteenpäin, näki hän ajatuksissaan vanhemmat, omat vanhempansa uudestaan onnellisina yhdessä; toisen kerran hän oli näkevinänsä Ruthin majesteetillisen kauneutensa täydessä loistossa. Hänen muistoonsa johtui miten ylpeänä hän oli nähnyt isänsä ja äitinsä yhdessä astuvan kirkkoon sunnuntaisin ja kuinka hän sylissään oli kantanut Ruthia pakoretkellä ja kaiken tämän hän toivoi jälleen näkevänsä ja kokevansa.
Ainoastaan vähän lepoa hän soi miehistölleen, sillä hänellä oli palava halu päästä äitinsä luo. Kotiintulo sellaiset uutiset mukanansa, kas sitä sopi pitää muhkeana paluumatkana. Kuinka ihanaa ja kaunista elämä olikaan, miten hartaasti hän kiitti onneansa.
Aurinko meni mailleen ystävällisen Aalstin taakse kun hän läheni kaupunkia ja taivas oli kuin ruusuja täynnä.
"Ihanaa, kaunista", mutisi hän ja osotti luutnantille loistavia värejä taivaanrannalla lännessä.
Sanansaattaja oli rientänyt hänen edellänsä ja voittajia vastaanotettiin kunnialaukauksilla ja torven toitotuksilla kun he ratsastivat kaupungin portista sisään. Raatihuoneen edustalla hän hyppäsi maahan hevosen seljästä ja siellä hänet vastaanotti se kapteeni, joka hänen poissa ollessaan oli pitänyt ylipäällikkyyttä.
Electo kertoi pikaisesti loistavan voittoretken menosta ja kysyi sitte tapahtumisia hänen poissaolo-ajaltaan.
Silloin kapteeni hämillään katsoi alas ja sanoi epäröiden:
"Ei ole mitään tärkeämpää tapahtunut, mutta toissa päivänä sattui tapaus, joka varmaan pahoittaa mieltänne. Teidän armaanne, leirisibylla —"
"Mitä? Mitä tarkoitat?"
"Hän meni Zorillon luo ja tämä, älkää peljästykö — on hänet lävistänyt."
Silloin Ulrikki horjui ja hän matki kumealla äänellä: "on hänet lävistänyt?" Hän tarttui sitte toisen olkapäähän ja ärjäsi: "Lävistänytkö? Se on murhannut, tappanut hänet?"
"Hän pisti väkipuukon sydämeen, keskelle Sibyllan sydäntä. Varmaan hän on kuollut kuin salaman iskemänä. Zorillo on lähtenyt täältä pois. Herra ties mihin lienee mennytkään. Kukapa osasi aavistaakaan, että tuo rauhaluontoinen ihminen —"
"Te olette laskeneet hänet pakoon pääsemään, auttaneet murhamiehen matkaansa, Te koirat!" riehui Ulrikki onnetonna. "Siitä saatte vielä vastata. Missä hän on, missä hänen ruumiinsa nyt on?"
Kapteeni kohautti olkapäitään ja sanoi lepyttävällä äänellä:
"Tyyntykää, Navarrete! Kyllä meidänkin on paha mieli Sibyllasta, moni häntä leirissä ikävöipi. Mitä Zorilloon tulee, niin hän tunsi tunnussanan ja voi milloin hyvänsä päästä kaupungin portista ulos. Ruumis on vielä hänen asunnossaan."
"Vai niin!" soperteli electo. Hän koki sitte koota ajatuksensa ja virkkoi synkästi:
"Minä tahdon hänet nähdä!"
Kapteeni kävi ääneti hänen kanssaan ja avasi murhaajan asunnon oven.
Tuossa höylänlastujen päällä karkeista laudoista kokoonkyhätyssä ruumisarkussa oli pitkänään se vaimo, joka hänet oli synnyttänyt, oli hänet hyljännyt ja kumminkin oli niin sydämestään häntä rakastanut. Köyhä sotamiehen vaimo, jolle vainaja oli tehnyt hyviä töitä, vartioi hänen ruumiinsa ääressä ja päänpuolella paloi ainoastaan suitsuva pärevalkea punasella valolla. Pikkunen valkonen koira oli päässyt sisään ja vainusi nuuskien lattiapalkkeja, jotka vielä olivat punasina emännän verestä.
Ulrikki tempasi päretikun pihdistä ja valaisi vainajan kasvoja. Hänen kyyneleiset katseensa tarkastelivat äidin kasvonpiirteitä mutta ainoastaan pikimältään hän niihin vilkasi, sitte hän kauhistuneena kääntyi pois ja ojentaessaan pärevalkean seuralaisilleen hän sanoi hiljaa:
"Peittäkää hänen kasvonsa."
Sotamiehen vaimo laski karkean peitteen tuon naisen kasvoille, joka oli eläessään hymyillyt niin ystävällisesti; mutta Ulrikki laskeusi polvilleen ruumisarkun viereen ja painoi päänsä vainajan syliin ja niin kului monta pitkää minuuttia.
Viimein hän hitaasti nousi pystyyn, hieroi silmiään ikäänkuin pahasta unesta herännyt, löi rajusti rintaansa ja katsoi ympärillä oleviin henkilöihin heitä tutkivasti tarkastellen.
Hän oli electo, ja tällä tavoin kunnioitettiin sitä, mikä hänelle oli rakasta.
Viheliäisenä köyhään kirstuun oli hänen äitinsä laskettu, ryysyinen kerjäläisnainen oli ruumiin ääressä vartijana — ei mitään vahakynttilää ollut pään pohjissa, ei kukaan pappi rukoillut hänen sielunsa pelastukseksi!
Hänen rinnassaan riehui tuska ja nyt kun tuon katkeran vieraan lisäksi tuli karvas mieliala, niin hän haltioissaan huudahti:
"Tänne kapteeni! Tämä vainaja, tämä nainen julistakaa se kaikille — Sibylla oli minun äitini, niin, niin, minun oikea äitini! Kunnioitusta, kunnioitusta minä vaadin hänelle samoin kuin itselleni! — Pakolla minä vaadin, mitä minulle on tuleva! Tänne ihmisiä, ihmisiä, jotka tuovat tulisoihtuja! Katafalkki Pyhän Martin kirkossa on pantava kuntoon ja asetettava alttarin eteen! Ja sen viereen vahakynttilöitä niin monta kuin voidaan saada! Vielä on aikaa! Luutnantti, hyvä on että olette saapuvilla! Puhutelkaa tuomiorovastia ja käykää piispan puheilla, minä tahdon juhlallisen sielumessun äidilleni! Samat juhlamenot ovat pidettävät kuin Aerschotin herttuattaren kuoleman jälkeen! On puhallettava kokoutumismerkki sotaväelle! Kelloja on soitettava! Tunnin kuluttua on kaikkien kokoutuminen P. Martin kirkkoon. Tänne tulisoihtuja, sanon minä. Minulla on oikeus käskeä! Myönnetäänkö vai eikö? Täällä läheisyydessä oli iso tamminen ruumisarkku puusepällä. Tuokaa se tänne. Paremman kuolinvuoteen minä tahdon äidilleni. Onneton, onneton rakas vaimo, miten paljon pidit kukkasista eikä kuitenkaan ole kukaan tullut sinulle tuomaan ainoatakaan! Kapteeni Ortis! Nyt olen antanut käskyni! Kun tulen takaisin, niin pitää kaikki olla pantu toimeen; — luutnantti, Te olette saanut käskynne noudatettavaksi!"
Nyt hän riensi pois kuolinhuoneesta omaan asuntoonsa. Hän repi pikaisesti kukkia ja oksia kasveista. Palvelustytöt katselivat häntä levottomina ja hän käski heitä äreästi kokoomaan mitä hän oli poiminut, ja viemään ne vainajan luo.
Hänen käskyjänsä noudatettiin ja kun hän tuli Zorillon asunnon edustalle, johon sotilaat olivat kokoontuneet, väistyivät nämä syrjään, jättäen hänelle tilaa.
Hän viittasi heille kulkien toisen luota toisen luokse ja sanoi kaikille: "Sibylla oli minun äitini — Zorillo on murhannut minun äitini." Sillä välin kirstu kannettiin sisälle taloon.
Eteisessä hän nojasi päänsä seinään, huokaili ja vaikeroi kunnes ruumis oli laskettu alas tammiseen ruumisarkkuun ja eräs sotamies laski kätensä hänen olkapäällensä. Nyt sirotteli hän kukkia vainajan päälle ja puuseppä tuli arkkua kiinni naulaamaan.
Vasaran iskut häntä kiusasivat; hänestä tuntui kuin jokainen lyönti olisi sattunut häneen keskelle sydäntä.
Ruumissaatto kulki sotilasten välitse, jotka täyttivät koko kadun. Muutamat upseerit tulivat häntä vastaan ja kapteeni Ortis meni suorastaan hänen luoksensa ja sanoi:
"Piispa kieltää katafalkkia antamasta ja sitä suurta sielumessua pitämästä, jota sinä vaadit. Äitisi kuoli synnissä saamatta sakramenttia. Sielumessuja piispa tahtoo myöntää niin paljon kuin tahdot; mutta noin suuria kunnianosotuksia —"
"Niitäkö hän ei myönnä?"
"Hän ei meiltä niitä kiellä, vaan Sibyllalta."
"Hän oli minun äitini, teidän electonne äiti. Eteenpäin, tuomiokirkkoon!"
"Se on suljettu ja ovia ei tänään avata, sillä herra piispa —"
"Niinpä ovet murretaan auki! Nyt heille näytämme kenellä on valta!"
"Oletko sinä järjiltäsi? Pyhä kirkko!"
"Eteenpäin, sanon minä! Joka ei ole pelkuri seuratkoon minua!"
Ulrikki veti esiin komentosauvan vyöltänsä ja marssi eteenpäin ikäänkuin ryhtyäksensä rynnäkköön; mutta Ortis huudahti:
"Me emme taistele pyhää Marttia vastaan!" ja suostumuksen hälinä kaikui vastaukseksi.
Silloin Ulrikki seisattui ja virkkoi hampaitaan kiristellen: "Eikö, eikö?" Samalla hän katseli ympärilleen joka puolella oleviin kumppaneihin ja kysyi: "Eikö kukaan uskalla minua auttaa saamaan mitä minulle oikeuden mukaan on tuleva? Ortis, de Vega, Diego, seuraatteko minua, sanokaa seuraatteko vai ettekö?"
"Emme kirkkoa vastaan!"
"Niinpä minä nyt käsken", torui electo. "Huomatkaa! Luutnantti de Vega etupäässä lippukomennuskuntanne kanssa ja murtakaa auki kirkon ovet!"
Mutta ei kukaan totellut, ja Ortis komensi: "Täysi käännös! Pyhä Martti on minun suojeluspyhäni; joka syntistä sieluansa rakastaa, ei kajoa kirkkoon, vaan auttaa minua sen suojelemisessa!"
Silloin kuohahti veri Ulrikin päähän ja kykenemättä enää hillitsemään mieltänsä hän viskasi komentosauvan keskelle kapinallisten rivejä ja ärjäsi: "Minä viskaan sen teidän jalkojenne eteen; joka sen nostaa, pitäköön sen."
Sotamiehet ällistyivät, mutta Ortis uudisti komentonsa: "Täysi käännös!" Toisetkin upseerit antoivat saman käskyn ja heidän lippukuntansa tottelivat. Katu tuli tyhjäksi, ja electon äitiä seurasi haudalle ainoastaan muutamat pojan ystävät; ei yhtään pappia kulkenut ruumissaaton edellä. Hautausmaalla Ulrikki viskasi kolme kourallista maata avattuun hautaan ja meni sitte kotiin alla päin.
Miten autiota, kuinka yksinäistä olikaan nyt ilmakkaassa kukkaishuoneessa! Nyt vasta electo tunsi itsensä oikein hyljätyksi. Hän ei surussaan löytänyt kyyneliä, sillä se häväistys, joka tänäpäivänä oli häntä kohdannut, herätti hänen kiukkuansa, ja hän sitä ylläpiti ikäänkuin siitä olisi ollut lohdutusta.
Komentosauvan mukana hän oli viskannut vallan pois käsistään. Valta! Sekin oli vaan savenvalajan romua, jonka kivenheitto murskasi; lakastumaisillaan oleva kukka, joka hajoaa kun siihen sormi kajoaa. Ei mitään jaloa metallia, pelkkää katinkultaa se oli!
Oven kolkutin ei pysynyt hiljaa. Toinen upseeri toisensa jälkeen tuli häntä lohduttaaksensa, mutta hän ei laskenut sisälle edes luutnanttiansakaan.
Hän oli hyvillään rohkeasta teostaan. Onneansa ei voi kukaan väistää, arveli hän; taiteesta ei eroon pääse, kunnia poljetaan jalkoihin ja se kuitenkin juoksee jäljessämme. Valta on näitä kolmea parempi sen takia, että sen voi viskata pois niinkuin kuluneen vanhan mekkoryysyn. Menköön se sitte menojaan! Oliko ehkä hänen valtaa kiittäminen ilostansa viimeksi kuluneiden viikkojen aikana? Eipä suinkaan! Äidin kanssa yhdessä olisi hän ollut onnellinen köyhässäkin porvarillisessa kodissa, vaikka ei olisi ollut electo-virkaa, ilman kukkasia, hevosia ja palvelijoita. Äitiänsä hänen oli kiittäminen, vaan ei valtaa, jokaisesta onnellisesta hetkestä; ja nyt kun äiti oli poissa, miten aution näköistä olikaan hänen sydämessään!
Tähän sisälliseen kurjuuteen sattui ikäänkuin auringon paisteena ajatus, kun hän muisti isänsä ja Ruthin. Nyt oli electo-leikki lopussa; huomenna hän aikoi lähteä Antwerpeniin.
Miksi oli kohtalo juuri nyt temmannut äidin häneltä; miksi onni ei sallinut hänen nähdä vanhempia jälleen yhdessä? Isää oli äiti pahasti loukannut, mutta mitä ei kuolema sovittaisi? Isälle piti Ulrikin jättää muisto hänestä ja hän meni kamariin etsimään äitivainajan vaatearkusta. Se ei ollut enää entisellä paikallaan. Talon emäntä, rikas rouva, joka majotuksen tähden oli karkotettu päätykamariin, oli Floretten kuoltua ottanut kalpean sotamiehen lapsen ja arkut hoitoonsa ja talteensa.
Kelpo alankomaalais-nainen piti myös huolta hoitoon otetusta lapsesta ja vihollisensa omaisuudesta, saman miehen, joka väkensä kanssa oli ryöstänyt köyhiksi hänen veljensä ja omaisensa. Vieraan naisen kuolema oli koskenut hänen sydämeensä, sillä Floretten olennon ihmeellinen lumousvoima oli häneenkin vaikuttanut.
Puolen yön tienoissa Ulrikki otti lampun ja astui rappusia ylös. Aikoja päiviä sitte hän jo oli vieraantunut muita säästämästä kun hän itse jotakin toivoi.
Kolkutus oveen ja kolina porstuassa oli pitänyt rouva Geelin valveilla. Kuullessaan electon raskaat askeleet portailla hypähti hän säikähtyen kehruurukkinsa äärestä ja unen pöpperössä oleva palvelustyttö heittäysi polvilleen.
"Rouva Geel", huudettiin oven takana.
Silloin hän tunsi Navarreten äänen, avasi oven ja kysyi mitä hän tahtoi.
Vanhus ajatteli: se oli hänen äitinsä, kun Ulrikki viskeli vaatearkusta liina- ja pitovaatteita lattialle. Hänen äitinsä oli vainaja. Kenties hän haki äitinsä rukousnauhaa ja rukouskirjaa. Vai hänen poikansa tämä on! Niin he olivat toisensa seurassa kuin nuori rakastava onnellinen pariskunta. Hurjapäinen soturi hän on, mutta ei kuitenkaan mikään häijy ihminen.
Rouva näytti hänelle valkeata hänen etsiessään ja ravisti päätään nähdessään tavarain epäjärjestystä, joita electo penkosi.
Ulrikki oli tullut kirstun pohjaan asti. Siellä hän ensin löysi kallisarvoisen kaulakoristeen, jonka Zorillo oli sotasaaliina ottanut ja antanut Florettelie säästönä käytettäväksi jos hätä ja puute tulisi. Sen Ulrikki otti antaakseen Ruthille. Vieressä oli paketti, yhteen sidottu punasella silkkinauhalla ja siinä oli pieni lapsenpaita, korea nukke ja kapea kultasormus, hänen kihlasormuksensa! Sen oli Florette saanut hänen isältään, se näkyi vuosiluvusta ja paita sekä nukke olivat muistoja hänestä, äidin armaasta pojasta.
Näitä esineitä hän katseli, muutti toisesta kädestä toiseen ja äkkiä hänen sydämensä tuli ylen täyteen ja pitämättä lukua vanhasta naisesta, joka häntä katseli, itki hän hiljaa itsekseen ja huudahti: "äiti, rakas äiti!"
Silloin hän tunsi käden hiljaa koskevan olkapäähänsä ja ystävällinen naisen ääni virkkoi: "Miesraukka, miesraukka! Niin, hän oli rakastettava nainen ja äiti, hän oli äiti — sehän jo riittää!"
Kyyneleet silmissä electo nyökkäsi eukolle, ja kun tämä vielä kerran lempeästi ja sydämellisellä osanotolla virkkoi "miesraukka", niin tämä hänestä kuului mieluisemmalta kuin meluavin kunnianosotus, jota koskaan oli huudettu hänen kunniallensa ja vallallensa.
Yhdeksäskolmatta luku.
Seuraavana päivänä Ulrikki palvelijainsa avulla pani kokoon tavaroitansa. Silloin kuului rumpujen ja torvien ääntä, toitotuksia ja hurraahuutoja kadulla ja kun hän meni akkunan luo, niin hän näki koko kapinallisten sotajoukon marssivan esiin paraatipuvuissa.
Hänen asuntonsa edustalla lippukunnat järjestettiin riveihin, hurjan kiivaasti kaikui huutoja ja soittoa akkunaruutuja vastaan ja nyt upseerit tunkivat hänen asuntoonsa ojentaen hänelle miekkansa ja vannoivat hänelle uskollisuutta kuolemaan asti sekä pyysivät häntä pysymään heidän päällikkönänsä.
Silloin hänelle selvisi, ettei valtaa kuitenkaan voida viskata pois arvottomana, mitättömänä ja tyhjänä. Hänen kiusaantunut sydämensä tuli liikutetuksi ja kunnianhimon veltostuneet siivet levisivät taas uudella voimalla.
Hän torui ja pauhasi, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun Ortis polvillaan hänelle ojensi komentokapulan, niin hän vastaanotti sen.
Ulrikki oli taas electo, mutta se ei saanut estää häntä jälleen näkemästä isäänsä ja Ruthia ja sentähden hän ilmotti kyllä pysyvänsä entisessä toimessaan, mutta että hän vielä tänäpäivänä aikoi ratsastaa Antwerpeniin. Hän ilmotti salaa upseereille hyökkäysaikeesta tätä kaupunkia vastaan ja että nyt oli kysymys vakavista keskusteluista sikäläisen ylipäällikön kanssa, ettei heidän osansa kalliista saaliista menisi tältä hukkaan.
Mitä moni oli aavistanut ja toivonut, piti nyt pantaman toimeen. Heidän electonsa ei ollut mikään tavallinen ihminen! Ja kun Navarrete päivällisen aikaan tuli sotarintaman eteen tuoden omatekoisen lipun, niin hän vastaanotettiin riemulla eikä kukaan nurissut, vaikka moni tunsi neitsyt Marian kuvassa murhatun sibyllan kasvonpiirteet.
Kaksi päivää sen jälkeen Ulrikki toiveita täynnä ratsasti Antwerpeniin. Hänen laukussaan olivat ne muistitavarat, jotka hän oli ottanut äitinsä vaatearkusta; hänen sielunsa silmäin edessä oli hänen isänsä kuva, paja Hirsipuunmäellä, kaunis metsä, kotoseudun vuoret, Costan talo ja hänen pieni leikkitoverinsa. Oliko hänelle tosiaan sallittu, että isä vielä kerran häntä painaisi leveätä rintaansa vastaan?
Entä Ruth, Ruth! Vieläköhän tämä piti hänestä, olikohan Filip oikein kertonut Ruthista?
Viipymättä hän meni kreivin luo ja tapasikin hänet kotona. Filip tosin vastaanotti hänet ystävällisesti, mutta väittelemällä ja hämillään. Myöskin Ulrikki oli vakavalla mielellä, sillä hänen täytyi ensin ilmottaa nuoruudenystävällensä äitinsä kuoleman.
"Oli siis sallittu, että asian piti olla selvillä", virkkoi kreivi."Isäsi on kuin vanha visapölkky, oikea schvaabilainen härkäpää.Unhottaminen ja anteeksi antaminen ei ole hänen asiansa."
"Eikö hän tiennyt, että äiti oli niin lähellä, että hän oli Aalstissa?"
"Kaikki hän sai tietää."
"Vainajalle hän antaa anteeksi. Niin, niin, hän kyllä sen tekee kun minä sitä häneltä pyydän ja me saamme taas toinen toisemme, jos minä hänelle sanon —"
"Voi ystävä parka! Kaikki sinä ajattelet tapahtuvan niin helposti. — Vaikeampaa tehtävää ei minulla ole pitkään aikaan ollut, mutta täytyyhän minun se kerran kuitenkin ilmaista. Hän ei tahdo mitään tietää sinustakaan."
"Eikö hän tahdo mitään tietää minusta?" huudahti Ulrikki. "Onko hän mieletön? Mitä minä olen rikkonut häntä vastaan, mitä hän tahtoo —"
"Hän tietää, että sinä olet Navarrete, electo Herenthalsista, Aalstin mies ja sentähden —"
"Sentähden?"
"Niin. Näetkös Ulrikki, jos on niinkuin sinä kuuluisa mies, niin hän näkyy pitkäin matkojen päähän ja kaikki mitä hän tekee, siitä huudetaan ja kaiku kertoo sen kaikilla kaduilla ja kujilla."
"Minun kunniakseni Jumalan ja ihmisten edessä."
"Jumalanko edessä? Onhan se mahdollista; espanjalaisten mielestä kyllä varmaan. Mitä minuun itseeni tulee — olinhan minä itse lippua seuraamassa; minä sanoisin sinua uljaaksi soturiksi; mutta — älä pane pahaksesi — Te olette tässä maassa pitäneet kauheata elämää. Ovathan alankomaalaisetkin ihmisiä."
"Kapinallisia he ovat, uskosta luopuneita kerettiläisiä!"
"Ole varovainen puheessasi, ettet solvaisi omaa isääsi. Hänen uskonsa on huonolla kannalla. Muuan saarnamies, jonka hän tapasi jossakin majatalossa tänne paetessaan, on hänet houkutellut raamattua lukemaan. Monet seikat, jotka kirkko tuomitsee, ovat hänelle pyhiä. Alankomaalaiset ovat hänen mielestään jaloa vapaata kansaa. Teidän kuningastanne Filipiä hän pitää hirmuvaltiaana, sortajana ja säälimättömänä murhaajana. Te, jotka olette palvelleet häntä ja Alban herttuaa — Te olette hänen mielestänsä — mutta en minä tahdo mieltäsi loukata —"
"Mitä me muka olisimme, minä tahdon sen kuulla!"
"Ei, ei, siitä ei olisi hyötyä. Lyhyesti sanoen, mestarin mielestä espanjalainen sotajoukko on maanvaiva."
"Urhoollisempaa sotaväkeä ei ole missään ollut."
"Aivan oikein, mutta jokainen tappio ja kaikki veri, minkä Te olette vuodattaneet, on tehnyt hänet ja kansan täällä katkerasti suuttuneeksi ja se suuttumus, joka saa joka päivä uutta kiihdytystä ja saa syöpyä ihmisten mieliin, mitäpä siitä tulisi muuta kuin vihaa? Alban nimeen ovat liitetyt kaikki suurimmat ilkityöt, sinun nimeesi moni vähempi, mikä on tehty tämän sodan aikana ja sillä tavoin tehdään isäsi —"
"Niinpä opettakaamme hänelle jotain parempaa! Minä palajan hänen luoksensa rehellisenä sotilaana, tuhansien päällikkönä! Poika pysyy poikana! Sen olen saanut kokea äitinikin kanssa. Me olimme kilpailijoita ja vihollisia, kun minä hänet kohtasin! Ja sitte, sitte oi, että se on mennyttä. Nyt tahdon isäni luona löytää jälleen mitä minä olen kadottanut! Kaiketi minua seuraat hänen pajaansa?"
"En, Ulrikki, en! Kaikki, mitä voidaan sinun puolustukseksesi tuoda esiin, olen vanhukselle puhunut, mutta katkeruus on niin syvälti häneen juurtunut —"
Silloin electon mieli kuohahti ja hän tiuskasi kiukkuisesti:
"Santiago! En minä tarvitse asianajajaa. Jos isä-ukko tietää mikä minun osalleni tulee tässä sodassa, niin se on sen parempi. Aukkoja hänen tiedoissaan minä voin itse täyttää. Missä on tuliset ottelut olleet, siellä olen minäkin ollut mukana! Jumal'avita, siitä olen ylpeä! En ole enää mikään poikanulikka ja minä olen taistellut elämäni läpi ilman isää ja äitiä. Se mikä olen, olen ainoastaan omasta ansiostani jo voin sen kunniallisesti puolustaa isä-ukonkin edessä. Hän käyttää karkeita ampuma-aseita; mutta enpä minäkään ole tottunut pehmosilla höyhenmöykyillä sotimaan!"
"Ulrikki, Ulrikki! Hän on ijäkäs ja on sinun isäsi!"
"Sitä kyllä ajattelen, jahka hän sanoo minua pojaksensa."
Muuan kreivin palvelijoista vei Ulrikin sepän taloon.
Mestari oli tyyten lakannut hevosia kengittämästä, sillä kapean korkean rakennuksen alakerrassa oli vaan pää-ovi ja ikkuna sen kumpaisellakin puolella. Ovesta oikealle oli ikkunan sisäpuolella muutamia kauniita korkokuvilla kaunistettuja rautapukuja sekä taiteellisesti tehtyjä takomatöitä. Vasemmanpuolinen ikkuna oli puoliksi avoinna, niin että syys-aurinko esteettömästi pääsi paistamaan sisälle. Ulrikki antoi kreivin palvelijan mennä pois, otti käteensä ne muisto-esineet, jotka hänellä oli äidiltään ja kuunteli vasaran pauketta, joka talosta kuului kadulle.
Ennestään tuttavat äänet herättivät hänessä lempeitä lapsuuden muistelmia ja hillitsivät hänen kuohuksissaan olevaa mieltään. Kreivi Filip oli oikeassa. Aatami oli vanhus ja hänellä oli oikeus pojaltaan vaatia kunnioitusta. Mitä tämä ei voinut kärsiä muilta, täytyi hänen isältään suvaita. Tunsipa hän taas onneksi olla niin lähellä tuota niin rakasta, kauvan kaivattua vanhusta ja mikä hänen erotti isä-ukosta, se varmaankin pian raukeaisi tyhjäksi jahka he toinen toistaan katselisivat silmästä silmään.
Olipa ihme, miten isä vielä oli aika mestari. Teräshaarniska, jota keskellä koristi Medusanpää, soveltui paremmin kuin mikään muu hänen ruumiinsa suojaksi. Täällä isä ei tehnyt työtä yksin niinkuin Hirsipuunmäellä, sillä Ulrikki kuuli useamman kuin yhden moukarin takovan rautaa työpajassa.
Ennenkun hän kosketti portin kolkuttimeen, vilkasi hän sisälle avonaisesta akkunasta.
Siellä seisoi pitkä naishenkilö pulpetin ääressä.
Nainen oli kääntynyt selin häneen ja hän näki vaan niskapuolen päästä, pitkät mustat palmikot, yksinkertaisen ruskean leningin, joka vaatimattomasti oli reunustettu sametilla sekä pitsit kaulan ympärillä leikkauksen reunassa. Kauppiaan pukuun puettu vanhanpuolinen mies juuri tällä kertaa ojensi kättä jäähyväisiksi ja Ulrikki kuuli hänen lausuvan:
"Nyt olette taas kerran ostanut rautaa halvalla hinnalla, neiti Ruth, liiankin halvalla hinnalla."
"Ei muuta kuin kohtuullisuuden mukaan", vastasi tämä tyynesti. "Te saatte hyvän voiton ja me voimme myöskin tulla toimeen. Minä odotan, että saamme raudan ylihuomenna."
"Se tuodaan aamupäivällä. Te olette mestarille oikein aarteen arvoinen, arvoisa neiti. Jos poikani vielä olisi elossa, niin kyllä tiedän ketä hän vaimoksensa pyytäisi. Vilhelm Ykens on minulle valittanut tuskaansa; hän on taitava kultaseppä. Miksi ette sille poikaparalle anna mitään toiveita? Ajatelkaa! Te olette kahdennellakymmenennellä vuodellanne ja jokaisen kuluvan vuoden ajalla käy aina vaikeammaksi antaa myöntävä vastaus."
"Ei se minua miellytä enempää kuin isän luokse jääminen", vastasi tyttö iloisesti. "Tiedättehän, ettei hän tule toimeen ilman minua, enkä minä ilman häntä. Vilhelmiä vastaan minulla ei ole mitään sanomista, mutta minusta näyttää varsin helpolta tulla toimeen ilman häntäkin. No hyvästi nyt vaan, isä Keulitz."
Ulrikki vetäysi pois ikkunan luota, kunnes kauppias oli poikennut syrjäkadulle näkymättömiin; sitte hän taas katseli kapeaan huoneeseen. Ruth istui nyt pulpetin ääressä, mutta hän ei tarkastellut avonaista tilikirjaa, vaan katseli haaveilevan näköisenä tyhjään avaruuteen, ja electo näki nyt hänen kauniit, ylevän tyynet kasvonpiirteensä, eikä häntä häirinnyt, sillä hän ei kyllästynyt tyttöä katsellessaan ja vertaillessaan häntä siihen kuvaan, joka oli hänen muistossaan ja katoamattomasti oli seurannut häntä kaikissa hänen elämänsä vaiheissa.
Ei koskaan eikä missään, jollei mahdollisesti Italiassa, hän ollut nähnyt kauniimpia naisen kasvoja. Kreivi Filip oli oikeassa; Ruthin olennossa oli jotakin ruhtinaallista. Se oli hänen unelmoitu vaimonsa, sellainen ylhäinen nainen, jota electo oli ikävöinyt, jakaaksensa hänen kanssaan mahtavuutensa ja suuruutensa. Ja olihan hän kerran jo tuota tyttöä pitänyt sylissään! Tuntui hänestä kuin se olisi ollut eilen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä lujemmin. — Kun neito nyt nousi seisoalle ja miettiväisenä lähestyi ikkunaa, ei electo enää kyennyt itseään hillitsemään, vaan huudahti hiljaa:
"Ruth, Ruth! Etkö tunne minua, tyttö? Minähän olen — Ulrikki!"
Ruth säpsähti hämmästyksestä ja ojensi kätensä torjuvasti, mutta vaan silmänräpäykseksi. Sitte hän riemuiten huudahti hänen nimeänsä ja koki taas rauhoittua ja kun Ulrikki riensi sisään kamariin, huudahti tyttö taas: "Ulrikki" ja vieläkin kerran "Ulrikki", ja tuskin jaksaen hillitä itseänsä salli tyttö Ulrikin painaa itsensä hänen sydäntänsä vastaan.
Ruth oli joka päivä odotellut häntä palavalla ikävällä ja kuitenkin hiljaisella kauhistuksella; sillä olihan Ulrikki hurja electo, kapinallisten päällikkö, veri-vihollinen sille oivalliselle kansalle, jota hän rakasti. — Mutta kaikki tämä jäi unhotuksiin kun hän Ulrikin sai nähdä ja hän tunsi vaan ilon siitä, että Ulrikki oli tullut takaisin, hän, jota Ruth ei ollut koskaan unhottanut, sekä riemun kun näki ja tunsi Ulrikin häntä rakastavan.
Ja myöskin Ulrikin sydän oli täynnä intohimoista ihastusta. Hän tavotteli helliä sanoja ja painoi Ruthin pään rintaansa vastaan ja nyt hän nosti sen jälleen pystyyn painaaksensa suunsa hänen puhtaita huuliansa vastaan. Silloin hurmaus haihtui — ja ennenkun Ulrikki oli voinut sitä estää, oli Ruth tempautunut irti hänen syleilystään ja sanoi ankarasti:
"Ei sillä tavoin — sinun ja meidän välillämme on paljo pahaa."
"Ei suinkaan!" huudahti Ulrikki tulisesti. "Etkö sinä ole minua lähellä? Sinun ja minun sydämeni kuuluvat yhteen, tuon tapauksen jälkeen lumikinoksessa. Ja jos isäni on siitä minulle vihainen, että minä palvelen toisia herroja kuin hän, niin sinun, juuri sinun tulee sovittaa meidät keskenämme. Minua ei mikään enää pidätä Aalstissa."
"Kapinallistenko luona?" kysyi Ruth surullisena. "Ulrikki, Ulrikki, voi toki, että sinä palajat luoksemme tällä tavoin!"
Silloin Ulrikki taas tarttui hänen käteensä ja kun Ruth veti sen takaisin, niin hän vaan mahtavasti hymyili ja lausui asiastansa varman miehen täydellä luottamuksella:
"Jätä jo tuo hassu ujostelu, Huomenna sinä jo omasta tahdostasi, ojennat et vain toista, vaan molemmatkin kätesi. En minä ole niin huono kuin luulette. Sota-onni on minut viskannut espanjalaisten lippujen joukkoon ja sotamies sanoo: kenen leipää mä haukkaan, sen virttäkin laulan. Mitä te tahdotte? Minä olen kunnialla kohonnut koko pitkälle; sen pitäisi teille olla kylliksi!"
Silloin Ruthin mieli kuohahti ja hän huudahti jyrkästi:
"Ei, tuhannesti ei. Sinä olet electo Aalstista, kaupunginryöstäjä, eikä sitä pyhkäistä pois niinkuin pölyä lattialta. Minä olen vaan heikko tyttö; mutta sinun isäsi ei ikinä ojenna kättänsä espanjalais-pukuiselle veriselle miehelle. Minä tunnen hänet, minä tiedän sen."
Silloin alkoi Ulrikki taas hengittää kiivaammin; mutta hän hillitsi kuohahtavan sisunsa ja vastasi ensin nuhtelevalla, sitte rukoilevalla äänellä:
"Sinä olet ikäänkuin kaiku vanhuksesta. Mitäpä hän ymmärtäisi sotilaan kunniasta; mutta sinun, Ruth, täytyy minua ymmärtää. Muistatko vielä leikkiämme sanasta, siitä mahtavasta sanasta, joka voi kaikki tehdä? Minä olen sen löytänyt, ja mitä se lahjottaa, sitä sinun pitää nauttia kanssani. Auta ensin minua saadakseni isäni ystävälliseksi minua kohtaan; kyllä se onnistuu kun sinä autat minua, vaikka siitä tuleekin kova koetus. Hän ei ole vielä jaksanut antaa anteeksi vaimoraukallensa — niin sanoi kreivi Filip; mutta nyt, näetkös Ruth, äitini kuoli muutama päivä sitte, ja hän oli hyvä ja olisi ansainnut paremmankin onnen. Minä olen taas yksin ja minä ikävöin rakkautta, niin lämpimästi ja sydämeni pohjasta — enemmän kuin voin sanoakaan. Mistä minä sitä etsisin jollen sinulta ja isältäni? Sinä vieläkin pidät minusta, sinä olet sen ilmaissut, ja eikö totta, tiedäthän, että minä en ole huono ja paha? Ole tyytyväinen minun sydämelliseen rakkauteeni ja johda minut isäni luo. Auta minua, että hän kuulisi puhettani. Minulla on mukanani hänelle annettavaa, jota sinun kauttasi tahdon hänelle jättää; saatpa nähdä, että hänen sydämensä silloin heltyy!"
"No anna sitte tänne", vastasi Ruth, "mutta olkoonpa mitä ikänä — usko minua Ulrikki, niin kauvan kuin sinä marssit espanjalaisen kapinoitsija-joukon etunenässä, pysyy hän kovana, lujana kuin hänen rautansakin on."
"Mitäpä espanjalaisista, mitä huolimme kapinallisista? Se joka tahtoo rakastaa, hän myöskin voi rakastaa; kaikki muu sitte tasaantuu. Sinä et tiedä kuinka rajusti sydämeni sykkii nyt kun olen niin lähellä sinua, kun minä sinun näen ja kuulen äänesi. Sinä olet minun hyvä enkelini ja sellaisena tulee sinun pysyä edelleen. Katsoppas nyt tänne. Nämä ovat äitivainajani jättämiä tavaroita. Tätä pientä paitaa olen minä pikkulapsena ollessani pitänyt ja tuo korea nukke tuossa oli minun leikkikaluni; ja tämä kultasormus, on sama vihkimäsormus, jonka isäni antoi morsiamellensa alttarin ääressä — kaiken tämän on äitini tallettanut elämänsä loppuun asti ja pyhänä muistona kuljettanut mukanansa maasta maahan, leiripaikasta toiseen. Tahdotko jättää isälle nämä muistot?"
Ruth nyökkäsi ääneti.
"Ja nyt tulee paras. Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa työtä? Tämän kaulakoristeen annan sinulle Ruth ensimäisenä lahjanani."
Ulrikki näytti kallisarvoista koristetta, mutta Ruth vetäytyi takaperin ja kysyi katkeralla äänellä:
"Saaliinako se on otettu?"
"Rehellisessä sodassa", vastasi hän ylpeästi ja lähestyi asettaaksensa omin käsin koristeen Ruthin kaulaan; mutta Ruth sysäsi hänet pois luotaan, tempasi kaulakoristeen hänen kädestään, viskasi sen lattialle ja tiuskasi harmistuneena ja loukkautuneena:
"Minä inhoan varastettua tavaraa. Pidä se mielessäsi. Sotaleirissä oleville tytöille sellaiset voivat kelvata."
Silloin loppui Ulrikin mielenmaltti ja lujasti kuin rautaisilla pihdillä hän tarttui kiinni Ruthin kumpaankin käsivarteen ja sähisi:
"Ota takaisin sanasi, ne koskevat minun äitiäni."
Mutta Ruth ei kuullut eikä nähnyt mitään, vaan mielenliikutuksesta ankarasti kiukuissaan hän tunsi kärsivänsä väkivaltaista kohtelua ja turhaan hän taisteli sitä vastustamatonta voimaa vastaan, joka häntä piteli kiinni. Sillävälin oli ovi avattu selki selälleen, mutta sitä ei ollut Ruth eikä Ulrikki huomannut ennenkuin karkea miehen ääni äreästi toruen huusi:
"Takaisin sinä konna! Tule tänne Ruth! Kas tuolla tavalla tuo murhaaja roisto palajaa takaisin omaistensa luo! Ulos, ulos! Sinä taloni häpäisijä!"
Aatami oli huudahtanut nämä sanat, ja nyt hän tempasi suuren vasaran esiliinansa alta.
Ulrikki katsoa tuijotti ällistyneenä häntä kasvoihin. Siinä seisoi hänen isänsä vahvana kuin puu, isona kuin jättiläinen, aivan kuin kolmetoista vuotta takaperin. Hänen päänsä oli vähän eteenpäin kumarruksissa, parta oli vähän pitempi ja valkoisempi, silmäkulmat vähän tuuheampina, katse synkeämpänä, mutta muutoin hän oli aivan entisensä näköinen.
Pojan silmät olivat kuin lumottuina kiintyneet isään. Näytti siltä kuin onneton kohtalo olisi hänet houkutellut satimeen.
Hän ei voinut muuta sanoa kuin "isä" ja vielä kerran "isä", ja seppä ei vastaukseksi löytänyt muuta sanaa kuin äreästi lausuttu "ulos!"
Silloin Ruth meni mestarin luo, hiipi häntä likelle ja rukoili:
"Kuule häntä, älä aja häntä ulos tällä tavoin; hän on toki oma poikasi ja vaikka suuttumus äsken hänet valtasi —"
"Espanjalainen tapa — väkivaltaisesti kohdella naisia", huudahti Aatami. "Minulla ei ole mitään Navarrete nimistä poikaa, vai miksi tuo murhaaja peto itseään nimittää. Minä olen porvari, eikä minulla ole mitään poikaa, joka komeilee varastetuissa aatelis-vaatteissa; tuota ja hänen murhamiestovereitaan minä vihaan, vihaan joka-ikistä. Jalkanne tahraa minun taloni. Ulos poika, muutoin minä käytän moukariani."
Silloin Ulrikki vielä kerran huudahti: "Isä, isä!" ja hän koki väkisinkin koota ajatuksensa ja sai vaivalla sanotuksi: "Isä, minä tulin luoksesi hyvällä sydämellä, rakkautta täynnä. Minä olen rehellinen sotilas ja jos kukaan muu kuin sinä — Herran kuolema — jos yksikään toinen olisi uskaltanut minulle sanoa tuollaista-"
"Murhaa se koira, olisit silloin sanonut!" keskeytti seppä hänen puheensa. "Me tunnemme espanjalaisen siunauksen:à sangre, à carne! Kiitos armahtavaisuudestasi! Sanoppa vaan yksikään sana lisää, niin en voi hillitä itseäni."
Ruth oli takertunut kiinni mestariin ja viittasi Ulrikille, että hän menisi. Silloin electo huokasi syvästi, painoi käden silmilleen ja syöksi ulos.
Kun mestari jäi kahdenkesken Ruthin kanssa, tarttui tämä hänen käteensä ja huudahti rukoilevasti:
"Isä, isä, hän on oma poikasi: Rakastakaa vihamiehiänne, on Vapahtaja käskenyt; ja sinä —"
"Ja minä vihaan häntä", sanoi seppä lyhyesti ja jyrkästi. "Tekikö hän sinulle pahaa?"
"Sinun vihasi tekee minulle kymmenen kertaa enemmän pahaa! Sinä tuomitset tutkimatta; niin isä, sen sinä teet! Kun hän tarttui minuun, oli hänellä siihen täysi syy, hän luuli, että minä olin herjannut hänen äitiänsä!"
Seppä kohautti olkapäitään ja Ruth jatkoi:
"Se vaimoparka on kuollut. Tuon sormuksen Ulrikki toi mukanansa sinulle; sitä Ulrikin äiti ei koskaan ollut jättänyt pois luotaan."
Silloin mestari säpsähti; hän otti kultasormuksen, katseli sen sisäpuolella olevaa vuosilukua ja sen nähtyään hän pani ristiin kätensä sormuksen ympärille ja painoi ne ääneti otsaansa vastaan. Niin hän seisoi hetkisen aikaa, sitte hän antoi käsiensä vaipua alas ja lausui hiljaa:
"Vainajalle täytyy antaa anteeksi —"
"Entäs eläville, isä? Sinä olet rangaissut häntä hirmuisesti, mutta huono ihminen hän ei ole, eipä suinkaan! Jos hän nyt tulisi takaisin, isä?"
"Niin kisällini espanjalaiselle kapinoitsijalle näyttävät mistä ulos mennään", tiuskasi vanhus kovaluontoisesti ja ankarasti; "katuvaiselle porvarin pojalle taloni on aina avoinna."
Sillä välin harhaili electo kadulta kadulle. Hän tunsi itsensä ikäänkuin huumautuneeksi, melkein häväistyksi.
Hän ei ollut täynnä pelkkää tuskaa tai hiljaista sydämen surua, vaan hänessä oli hurja surun ja raivostumisen sekoitus. Hän ei voinut näyttäytyä nuoruuden ystävänsä silmäin edessä ja hän väisti yksin vänrikki Hans Eitelfritziäkin, joka tuli häntä vastaan. Hänen silmänsä ei huomannut kirjavaa iloista ihmisten vilinää suuressa mailmankaupungissa; elämä hänestä näytti harmaalta ja synkeältä. Hänen aikomuksensa keskustella linnoituksen komentajan kanssa jäi siksensä, sillä hän ajatteli ainoastaan isänsä vihaa, Ruthia, omaa häväistystänsä ja onnettomuuttansa.
Tällä tavoin hän ei voinut heistä erota.
Isän piti, niin, hänen täytyi kuulla pojan puhetta ja hämärän tultua hän vielä kerran haki isänsä kotitalon, josta hän noin säälimättömästi oli sysätty ulos.
Ovi oli suljettu. Kun hän kolkutti ovea, kysyi vieras miehen ääni kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.
Hän halusi puhutella mestaria ja hänen nimensä oli Ulrikki.
Kauvan odotettuaan kuuli hän sisällä ovea temmaistavan auki ja mestarin vihaisesti tiuskaavan:
"Mene kehruurukkisi ääreen! Se joka häntä puolustelee niinkauvan kuin hän kulkee espanjalais-puvussa, tarkottaa hänen ja minunkin vahinkoani."
"Mutta kuulla, isä, kuulla teidän täytyy hänen puhettaan", huudahtiRuth.
Silloin ovi jälleen läimäytettiin kiinni, raskaita askelia kuului lähestyvän kadun puolista porttia; portti avautui ja Aatami oli taas poikansa edessä.
"Mitä sinä tahdot", kysyi hän äreästi.
"Tahdon sanoa, että väärin teet, kun minua häpäiset kuulematta puolustustani."
"Vieläkö sinä olet electo? Vastaa!"
"Olen kyllä!"
"Ja aijotko semmoisena pysyä edelleen?"
"Qvé como — puede ser —", änkytti Ulrikki, joka noista kysymyksistä hämillään, epähuomiossa käytti espanjankieltä, jolla kielellä hän niin kauvan oli tottunut ajatuksensa lausumaan. Mutta tuskin oli seppä kuullut nuo vieraskieliset sanat, niin hän uudestaan kiukustui.
"No mene sitten turmioon espanjalaisinesi!" kaikui vastaus electolle. Sitte portti taas paiskattiin kiinni niin että koko talo tärisi ja vähitellen mestarin raskaat askeleet porstuassa hiljenivät kuulumattomiin.
"Mennyttä, mennyttä!" höpisi itsekseen isän kodista karkotettu poika. Sitte hän rohkaisi mielensä, puristi nyrkkiänsä ja sähisi: "Turmiota ei nyt tule puuttumaan. Ketä se kohtaa, se sen kantakoon!"
Sen jälkeen hän kävellessään pitkin katuja ja avoimia paikkoja teki mietteissään suunnitelmia toisensa jälkeen ja tuumaili itseksensä mitä piti tämän jälkeen tapahtuman. Miekka kädessä hän aikoi murtaa auki vanhuksen oven ja ainoa saalis, jota hän itselleen tahtoi oli Ruth, jota hän ikävöi, joka kaikista huolimatta häntä rakasti, joka hänelle kuului lapsuudesta asti.
Seuraavana aamuna hän neuvotteli tarkasti ja viisaasti linnoituksessa olevien espanjalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Kaupungin kohtalo oli määrätty ja kun hän nyt taas kulki suuren torin poikki ja näki kaupungintalon, jonka keskuksessa on ylväs päätyrakennuksella koristettu keskirakennus ja alakerroksessa holveja täpötäynnä tavaroita, niin hän itseksensä päästi villityn naurun.
Hans Eitelfritz oli pitkän matkan päästä huomannut hänet ja huudahti hänelle:
"Aika siisti tupa! Kolmen kerroksen korkuinen. Ja kuinka nuo leveät ikkunat säteilevätkään pilarien välillä sivurakennuksissa!"
Sitte hän hiljensi äänensä ja jatkoi hiljaisemmin, sillä torilla tunkeili ihmisiä, tavaravaunuja ja ratsastajia:
"Katseleppa ympärillesi tarkemmin ja valikoi itsellesi tuolla asunto. Tule mukaan! Minä näyttelen sinulle missä paras tavara on, mitä me tarvitsemme. Emmekö ole kylliksi verta vuotaneet näiden pippurisäkkien puolesta? Nyt tulee meidän vuoromme nylkeä heitä. Suuret rakennukset tässä, joissa on ukonkuvat päätyseinillä, ovat eri ammattikuntien palatseja. Kussakin niistä on kultaa tarpeeksi kokonaisen lippukunnan lihottamiseksi. Nyt menemme tätä tietä! Kaupungintalon takapuolella on sokurikanava. Siellä asuu pelkkiä jäykkäniskoja, jotka tuhlaavat hopeaa arkipäivinäkin. Pane muistoosi se katu!"
Sitte hän vei electon takaisin torille ja jatkoi puhettaan:
"Kaikki nämä kadut johtavat laivarantaan! Sen kaiketi tunnet! Oletko nähnyt tavaramakasiinit? Ne ovat täpösen täynnä katonharjaa myöten. Näillä malvasiaviineillä, kanariasekteillä ja näillä Intian maustimilla voisi koko Schelde-joen ja Pohjanmeren muuttaa suureksi viinimaljaksi."
Ulrikki seurasi tienopastajaansa kadulta toiselle. Mihin ikinä hän silmänsä käänsi, näki hän uhkeaa rikkautta varastohuoneissa ja makasiineissa, asunnoissa, palatseissa ja kirkoissa.
Jalokivikaupan edustalla Hans Eitelfritz seisattui ja sanoi:
"Katsos tänne. Tämä minua erittäinkin ilahuttaa. Katsoppas tuota leikkikalua: pikku koiraa, rekeä, pönkkähameeseen puettua naista, kaikkityyni pelkkää hopeata. Jahka tuumat toteen käyvät, niin minä otan sen ja lahjotan sen sisareni lapsille Cöllnissa; se heitä ilahuttaa ja jos joskus puute rupeaa ahdistamaan, niin äiti voi sen myödä."
Miten suuri ihmisjoukko tunkeili pääkaduilla! Englantilaiset, espanjalaiset, italialaiset ja Hansaliiton kauppiaat kokivat komeissa vaatteissa ja kultakoristeissa olla alankomaalaisia muhkeammat. Mere-torin varrella olevassa gootilaisessa pörssipalatsissa, joka oli komein koko kaupungissa, hän näki kaikki yhdessä. Siellä he seisoivat isossa avoimessa salissa, nelikulmaisista marmorilevyistä tehdyllä permannolla, ei sadottain, vaan tuhansittain, tekemässä kauppoja tavaroilla, joita tuli kaikilta mailman ääriltä ja lähetettiin kaukaisimpiin maihin. Heidän kysyntänsä ja tavarain tarjouksensa sekautui jo pitkän matkan päähän kuuluvaksi hälinäksi, joka ikäänkuin aaltojen pauhina kohisi Mere-torin ylitse. Siellä puhuttiin sellaisista summista, joita maasotilaankin lennokas mielikuvitus tuskin kykeni käsittämään. Tämä kaupunki oli verraton aarre ja siellä oli tuhannen kertaa runsaampi saalis kuin turkkilaisella rahastolaivalla merellä Lepanton luona.
Täällähän oli se rikkaus, jota electo tarvitsi rakentaaksensa sen palatsin, johon hän aikoi viedä Ruthin. Kellepä muulle kuin hänelle oli tuleva suurin osa äärettömästä saaliista!
Tämän muhkean kaupungin perikadosta piti kasvaa hänen tulevaisuutensa onni.
Nuo olivat korkealle pyrkiviä, loistavia suunnitelmia, mutta hän niitä suunnitteli synkin katsein ja tuimalla mielellä. Mitä hänelle ei annettu, sen hän aikoi väkisin uhallakin hankkia niinkauvan kuin valta oli hänen käsissään.
Murhaa ja polttoa ei voinut välttää, vaan sehän kuului hänen ammattiinsa niinkuin lastut höylän työhön, niinkuin paukutus takomiseen.
Kreivi Filip ei aavistanut mitään näistä hankkeista eikä saanut mitään aavistaa. Hän piti Ulrikin turmeltuun mielentilaan syynä sitä seikkaa, että tämä oli isän kodista karkotettu ja kun hän lähtiessään Schwabeniin lausui jäähyväiset, puheli hän ystävällisesti entisen koulutoverinsa kanssa kehottaen häntä pian jättämään espanjalaiset liput ja vielä kerran koettamaan hakea sovintoa isä-ukon kanssa.
Ennenkuin electo lähti pois kaupungista jätti hän Hans Eitelfritzille, jonka rykmentti salaa oli liittynyt kapinallisiin, suojeluskirjeen omaisiansa ja maalari Mooria varten. Tätä hän ei ollut unohtanut, mutta olipa hänellä täysi syy olla näyttäytymättä kunnioitettavan mestarin edessä niin kauvan kuin synkät ajatukset pitivät vallassaan hänen mielensä.
Kapinalliset Aalstissa vastaanottivat hänet äänekkäällä riemulla ja vaikka hän käyttäytyikin töykeästi ja tylysti, niin he kuuliaisina noudattivat hänen tahtoaan, sillä hän voi heille antaa sellaisia tulevaisuuden toiveita, jotka äreäluontoisimmankin soturin partaisen suun sai ihastuksesta hymyilemään.
Jos valta oli oikea sana, niin hän tuskin osasi sitä käyttää oikein, sillä kokonaan muista ihmisistä erillään hän vietti ilotonta elämää tyydyttämättömissä toiveissa ja synkissä mietteissä. Hänestä tuntui kuin hän tarvitsisi Ruthin tullaksensa jälleen ehytluontoiseksi ihmiseksi. Tunnit kuluivat niin hitaasti kuin kokonaiset päivät, päivät kuin viikot ja vasta sittekuin de Rodan lähettämä lähettiläs Antwerpenin linnotuksesta toi hänelle kehotuksen ryhtymään toimiin, rohkaisi hän mielensä ja sai jälleen entisen jäntevyytensä.
Kolmaskymmenes luku.
Lokakuun 20 p. joutui Maastricht espanjalaisten käsiin ja kärsi kauhean hävityksen. Varusväki Antwerpenissä joutui kiihotustilaan ja alkoi kallistua kapinallisten liittolaisten puolelle linnoituksessa.
Ulkomaalaiset kauppiaat pakenivat kaupungista. Maaherra Champagny huomasi, että kauppapaikkaa hallitsevan linnoituksen mahtimiehet kauhistavalla tavalla uhkasivat sekä häntä että järjestystä kaupungissa. Alankomaalainen sotajoukko, jossa suurin osa sotilaista oli vallooneja, tuli kykenemättömän markiisi Hervén, puolihupsun de Hézen ja muiden aatelismiesten johdolla Antwerpeniin pahinta turmiota estämään.
Champagny pelkäsi, että saksalaiset rykmentit tuntisivat itsensä loukatuiksi ja epäilisivät kavallusta jos hän laskisi liittovaltain sotajoukot kaupunkiin — mutta suurin osa maasotilaita oli jo kapinallisten kanssa yhteydessä; vaara tuli joka hetki suuremmaksi; kaikkialla uskollisuus horjui, porvarit pysyivät kiihkeästi vaatimuksissaan ja sentähden avattiin portit alankomaalaisille.
Saksalaisten maasotilasten päällikkö, kreivi Oberstein, joka humalapäissään oli sitoutunut pitämään linnoituksessa olevien kapinallisten puolta, muisti kuitenkin velvollisuutensa ja pysyi sille uskollisena loppuun asti. Se rykmentti, jossa Hans Eitelfritz palveli ja toisetkin maalaissoturien lippukunnat olivat langenneet kiusauksen houkuttelemina ja odottivat vaan merkkiä, milloin he tekisivät hyökkäyksen. Kaupungin asukasten mieliala oli samallainen kuin sellaisen ihmisen, jolla on ruutia ja sytytysainetta kellarissa jalkojensa alla; niinkuin matkustavaisen, joka omassa seurueessansa huomaa rosvoja ja murhamiehiä.
Champagny kehotti porvareita ryhtymään itsepuolustustoimiin ja hän käytti heidän apuaan teettääksensä suojelusvallin kaupungin avoimelle paikalle, jota linnotus pahimmin uhkasi. Niiden miesten ja naisten joukossa, jotka vapaaehtoisesti tuhansittain kokoutuivat, oli myöskin seppä Aatami kisälleineen ja Ruth. Mestari ja hänen väkensä käytti lapiota taitavan insinöörin johdolla, tyttö oli muiden naisten kanssa tekemässä puunoksista vallituskoreja.
Menneet päivät olivat hänestä katkerat. Varsinkin häntä kiusasi pahasti hänen itseänsä vastaan tekemä moite, että hänen äkkiä leimahtanut suuttumuksensa oli saanut isänkin julmistumisen puhkeamaan poikaa vastaan.
Hän oli oppinut vihaamaan espanjalaisia yhtä katkerasti kuin mestarikin; hän tiesi Ulrikin kulkevan rikoksellisia jumalattomia teitä; ja kumminkin hän Ulrikkia rakasti ja tämän kuva pysyi lapsuudesta alkaen tähän hetkeen asti hänen sydämensä pyhimmässä, sopukassa karkoittamatta paikoillaan. Ulrikki oli hänelle kaikki kaikessa, oli hänelle salliman määräämä mies, jolle hän kuului niinkuin silmä kuuluu kasvoihin, sydän rintaan.
Ruth luotti Ulrikin rakkauteen, ja kun hän koki tuomita ja poistaa muistostaan hänet, niin tuntui tytön mielestä kuin hän samalla olisi tuominnut ja poistanut parhaan osan omasta olennostaan.
Tuhannet äänet lausuivat hänelle, että hän eli Ulrikissa samoin Ulrikkikin hänessä, ja että Ulrikin olento ilman häntä ei voinut olla muuta kuin hyödytön ja puolinainen. Tyttö ei kysynyt aikaa eikä tapaa, mutta että hänen piti tulla Ulrikin omaksi, sitä hän odotti yhtä varmasti kuin päivänvaloa aamunkoitteessa, niinkuin kevättä talven jälkeen. Hänestä ei näyttänyt mikään niin järkähtämättömältä kuin tämä usko; Ulrikki oli hänen lempivän sielunsa itsetietoisuus, ja jos olisi toteutunut mikä kumminkin oli tuleva, silloin tulisi samalla kuin Ruth itsekin, hänen hyvää tarkottava tahtonsa Ulrikinkin omaksi tahdoksi ja poika ei enää voisi sulkea sydäntään isältänsä eikä isä pojaltansa.
Lapsen väsymätön mielikuvitus oli pysynyt neitosessakin. Joka joutohetkenä hän oli ajatellut kadotettua leikkitoveriansa, joka päivä hän oli isän kanssa tästä puhellut ja kysellyt halusiko isä nähdä hänen jälleen kiitettynä taidemaalarina, voimakkaana seppänä vai kapteeninako komeassa laivassa.
Komealta, voimakkaalta, erinomaiselta oli Ulrikki aina näyttänyt hänen mielestään. Nyt hän oli jälleen löytänyt hänet säälimättömänä ja turmion tiellä, mutta sellaisenakin hän oli verraton mies ja olkoonpa hänessä mikä moitteen tahra hyvänsä, mutta huono ja halpamielinen hän varmaankaan ei ollut!
Samoin kuin Ruth lapsuudessaan oli mielikuvituksessaan muuttanut Ulrikin komeaksi satujen sankariksi, niin hän nyt riisui tältä kaiken loiston ja näki hänen nöyränä palajavan isänsä luo yksinkertaisessa porvarillisessa puvussa ja sitte seisovan hänen vieressään ahjon ääressä. Ruth unelmoi olevansa Ulrikin sivulla; hänen edessään oli pöytä, johon hän valmisti ruokaa Ulrikille ja pesuvettä, jota hän toi, kun Ulrikki tuli työstä. Hän oli kuulevinaan miten koko talo kaikui Ulrikin moukarin jykevistä iskuista ja haaveili miten tämä laski kiharaisen päänsä hänen syliinsä sanoen löytäneensä hänen luonaan rakkautta ja rauhaa.
Linnasta alkava ampuminen teki lopun porvarien työstä.
Vihollisuudet olivat alkaneet.
Aamulla, marraskuun neljäntenä päivänä marssi sakean sumun suojassa espanjalaisia kavaltajia kaupunkiin Romeron, Vargasin ja Valdez'in johdolla. Porvarit, niiden joukossa myöskin Aatami, kuulivat sen sanoman kauhistuksella, samalla raivostuen, mutta kapinallinen joukko ei ollut vielä tullut Aalstista.
"Hän pidättää heitä", oli Ruth sanonut edellisenä päivänä. "Antwerpen, meidän kotimme, on hänelle pyhä."
Kanuunat jyskivät, pitkät kenttätykit räiskyivät, musketit ja hakapyssyt paukkuivat ja tähän huumaavaan meteliin sekaantui hälytyskellojen kauhua ilmaiseva helinä sekä taisteluun rientävien sotilasten ja porvarien hurjat huudot.
Jokainen käsi tarttui aseihin; jokainen kauppapuoti suljettiin, kaikkien sydämet melkein lamautuivat levottomuudesta taikka sykkivät entistä kiivaammin raivosta ja kiukusta. Ruth pysyi tyynenä. Hän pidätti mestaria kotona ja lausui yhä uudelleen entiset sanansa: "Aalstista he eivät tule; kyllä hän heidät pidättää."
Silloin nuorin oppipojista, jonka vanhemmat asuivat Schelden rannalla, läähättäen ja tukka pörröisenä juoksi sisälle työpajaan ja huusi:
"Aalstin sotajoukko on täällä. He ovat tänne tulleet turve-venheillä ja soutulaivalla. Heillä on vehreitä oksia kypäreissään ja heidän etupäässä kulkee electo lippua kantaen. Minä näin heidät — hirvittäviä — kauheita — rautaan puettuja päästä jalkoihin asti."
Enempää hän ei sanonut, sillä mestari keskeytti hänen puheensa kamalalla kirouksella, sieppasi suuren moukarinsa ja syöksi ulos.
Ruth hoiperteli takaisin työpajaan.
Aatami oli rientänyt suoraa päätä vallille. Siellä oli kuusituhatta vallonia puolustamassa keskentekoista varustusta ja heidän takanaan oli suuret joukot asestettuja porvareita.
"Aalstilaiset ovat tulleet!" huudettiin miehestä mieheen.
Kirouksia, voivotuksia, järjetöntä meteliä sekaantui tykkien jyskeeseen ja kellojen soittoon.
Pakeneva mies syöksi ulkonevasta rintavarustuksesta valloonien luo huutaen:
"He ovat täällä, he ovat täällä. Navarrete, verikoira, kulkee heidän etupäässään. He eivät tahdo syödä eikä juoda. He sanovat syövänsä joko paratiisissa taikka Antwerpenissä. Kuuletteko, kuuletteko, tuolla he tulevat!"
Ja tuossa he olivat, yhä vaan he lähestyivät ja heidän edellään kulki electo heiluttaen lippua korkealla ilmassa.
Hänen takanaan kaikui tuhansilta parrakkailta huulilta rajusti, saaliinhimoisesti, kammottavasti: "Santiago, Espana, à sangre, à carne, à fuego, à saco!" Mutta hän oli vaiti ja astui ylpeänä ja suorana eteenpäin ikäänkuin häneen ei olisi pystynyt kuulat, joita vinkui hänen ympärillään joka puolella. Vallan ja hurjan tappelunhalun tunne loisti hänen silmistään. Voi sitä, mihin sattui hänen miekkansa, jota hän nyt piti vasemmassa kädessään nojaten sitä olkapäätään vastaan.
Aatami seisoi valloonien eturivissä moukari pystyssä. Hänen silmänsä oli kuin lumottuna katsomaan hyökkäävää poikaa ja tämän kädessä liehuvaa sotalippua. Lipusta häntä vastaan tuijottivat saman onnettoman naisen kasvot, joka hänet oli pettänyt ja turmellut hänen elämänsä onnen. Hän ei ollut selvillä siitä, oliko hän valveilla, vai kiusasiko häntä pahanilkinen unennäkö.
Nyt, nyt hänen katseensa kohtasi electon silmäyksen ja nyt hänen oli mahdoton enää hillitä itseään, vaan nosti moukariansa ja yritti rynnätä eteenpäin, mutta valloonit tunkivat hänet takaisin.
Niin, niin, hän vihasi omaa poikaansa ja raivosta täristen, hehkuen himosta syöstäksensä tätä vastaan, näki hän miten electo hyppäsi vallin alimmaiselle penkereelle kiivetäksensä ylös. Hetkisen oli electo sepälle näkymättömissä, mutta nyt näkyi lipputangon pää, nyt lippu ja nyt, nyt hänen poikansa oli vallin harjalla ja huusi: "Espana, Espana!"
Sillä hetkellä lauaistiin huumaavalla paukkeella satoja hakapyssyjä mestarin läheisyydessä, paksu ruudinsavu pimitti ilman ja kun tuuli oli sen hajottanut, niin Aatami ei enää nähnyt sotalippua. Se oli vaipunut maahan ja sen vieressä oli pitkänänsä electo, kasvot ylöspäin, liikkumatonna, äänetönnä.
Voihkien sulki isä silmänsä ja kun hän ne avasi jälleen oli satoja rautapukuisia sotilaita kapinallisesta sotajoukosta kiivennyt rintavarustuksen yli. Heidän jaloissaan makasi hänen verta vuotava poikansa.
Ruumis toisensa jälkeen vaipui kaatuneen ympärille, mutta ikäänkuin rautainen vaaja tunki espanjalaisjoukko yhä eteenpäin.
Espana, à sangre, à carne!
Ja nyt he olivat ehtineet valloonien kimppuun, teräs iski terästä vastaan, hetkinen vaan ja kaupungin puolustajat horjuivat, hyökkääjät tunkivat heidän sekaansa, he hajaantuivat, väistyivät ja äänekkäällä hätähuudolla kääntyivät hajotetut rivit pakoon. Espanjalaisten miekat riehuivat heidän keskellään ja yleisen kauhistuksen vallitessa päällikötkin syöksivät pakoon sotamiesten perässä ja niinkuin myrskytuuli tempasi pakeneva joukko kaikki mukaansa, yksin mestarinkin.
Alkoi verilöyly, jolla ei ollut vertaistaan. Aatami näki hurjistuneen joukon syöksevän sisälle taloihin ja hänen mieleensä johtui Ruth, ja melkein mieletönnä hän kiiruhti takaisin pajaan. Siellä hän kotona oleville kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte hän varusti itsensä ja kisällinsä omatekoisilla aseilla ja riensi ulos taistelemaan.