The Project Gutenberg eBook ofSana: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sana: RomaaniAuthor: Georg EbersTranslator: F. H. B. LagusRelease date: May 1, 2022 [eBook #67964]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Osuuskunta Länsi-Suomi, 1907Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANA: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sana: RomaaniAuthor: Georg EbersTranslator: F. H. B. LagusRelease date: May 1, 2022 [eBook #67964]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Osuuskunta Länsi-Suomi, 1907Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Sana: Romaani
Author: Georg EbersTranslator: F. H. B. Lagus
Author: Georg Ebers
Translator: F. H. B. Lagus
Release date: May 1, 2022 [eBook #67964]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Osuuskunta Länsi-Suomi, 1907
Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANA: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Suomentanut
F. H. B. Lagus.
Länsi-Suomen novellisarja II
Raumalla, Osuuskunta Länsi-Suomi R.L,. 1907.
Ensimäinen luku.
"Sana, yksi sana vaan!" huudahti reipas pojanääni ja sitä seurasi voimakas käsien yhteen lyönti ja metsä kajahti heleästä naurusta. Tähän saakka oli ollut hiljaista petäjäin oksissa ja pyökkipuiden latvoissa. Metsäkyyhkynen yhtyi pojan nauruun ja närhi, joka käsien taputuksesta oli säikähtänyt, levitti ruskeat, kauniilla sinikirjavalla pilkulla koristetut siipensä ja lenteli petäjän latvasta toiseen.
Vasta muutama viikko takaperin oli kevät tullut Schwarzwaldiin; toukokuu oli vastikään päättynyt ja kuitenkin oli jo helle niinkuin keskikesällä ja pilvet kasaantuivat yhä sakeammiksi taivaalle. Aurinko oli jo lähennyt laskuansa, mutta laakso oli niin ahdas, että päivän pyörä oli jo näkyvistä kadonnut ennenkun se suoritti muhkean kulkunsa yön porttien kautta.
Kun aurinko meni mailleen kirkkaalla ilmalla, kultasi se ainoastaan petäjäin latvat lännenpuolisella korkealla vuoren rinteellä. Tänään päivän loistava pyörä ei mailleen mennessään ollenkaan näyttäytynyt ja lintujen niukka, pian taukoava liverrys sopi yhteen paremmin kuin pojan nauru päivän uhkaavien pilvien ja helteen kanssa.
Kaikki missä henkeä oli, näytti alakuloiselta, mutta Ulrikki kajahutti vieläkin äänekkään naurun ja huudahti painaessaan paljaan polvensa risukimppua vastaan:
"Anna minulle. Ruth, tuo vitsa siteeksi. Kas, kuinka se on kuivunut ja kuinka se ratisee! Yksi ainoa sana vaan! Ja kun yhden sanan takia istuu kaiken päivää selkä koukussa kirjan ääressä — onpa se hullunkurista!"
"Niin, mutta toinen sana ei aina ole yhtäläinen kuin toinen", vastasi tyttö.
"Piff on paff ja paff on puff" vastasi Ulrikki naureskellen. "Nämäkin risuoksat sanovat, 'naks', kun minä ne taitan poikki, ja vielä kerran 'naks'; ja onhan 'naks' myöskin sana. Ilveilijäkasperin harakka osaa parikymmentä sanaa."
"Mutta isä on sen sanonut", vastasi Ruth poimien kuivia oksia. "Hän tekee työtä väsymykseen asti löytääkseen oikeat sanat, mutta ei halvan voitonhimon takia. Sinä olet aina ollut utelias saadaksesi tietää, mitä hän hakee noista paksuista kirjoista. Sentähden minä rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä eräänä päivänä ja nyt minä sen tiedän. Hän huomasi, että minä kummastuin ja silloin hän hymyillen katsoi kirjaan, aivan kuin opetustunnin aikana, kun sinä olet tehnyt typerän kysymyksen, ja sanoi, että sana ei ole vähäpätöinen asia, ja sitä ei saa ylenkatsoa, ja että Jumala on luonut maailman yhdestä ainoasta sanasta."
Ulrikki ravisti päätänsä ja hetken mietittyään hän kysyi:
"Ja uskotko sinä sitä?"
Pikku tyttö vastasi vaan: "Onhan isä sen sanonut."
Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, todisti lapsen luottamuksen lujaa horjumatonta uskoa, ja sama tunne säteili myöskin katseesta.
Tyttö lienee ollut yhdeksän vuoden ikäinen ja hän oli suora vastakohta muutamaa vuotta vanhemmalle toverilleen; sillä tämä oli lujarakenteinen ja hänen vaaleakutrisesta kauniista kiharapäästään loisti suuret siniset uhkarohkeat silmät. Tyttö sitä vastoin oli pieni hoikka olento, jolla oli heikko ruumiinrakenne, kalpeat kasvot ja sysimusta tukka.
Hänellä oli yllään yksinkertainen mutta kaupunkilaiseen tyyliin tehty puku, jalassa sukat ja kengät; poika oli avojaloin ja hänen harmaa takkinsa oli yhtä kulunut kuin lyhyet nahkahousutkin, jotka tuskin ulottuivat polviinkaan asti. Mutta poika näytti melkoisessa määrässä pitävän huolta ulko-asustaan, sillä toiseen olkapäähän oli hänellä kiinnitettynä punanen nauharuusu, joka oli oikeata silkkiä. Hän saattoi tuskin olla talonpojan tai metsätyömiehen poika; siksi oli hänen otsansa liian korkea ja kaareva, nenä ja purppuran punaset huulet liian hienopiirteiset, ryhti liian ylpeä ja vapaa.
Ruthin viimeiset sanat olivat antaneet hänelle yhtä ja toista mietittävää, mutta hän jätti vastaamatta kunnes viimeinen risukimppu oli sidottu. Silloin hän sanoi epäröiden:
"Äitini, — tiedäthän etten tohdi hänestä puhua isän kuullen, sillä hän silloin suuttuu — äitini taitaa olla niin paha; mutta minua vastaan hän ei koskaan paha ollut, ja minä häntä ikävöin kovasti, enemmän kuin mitään muuta. Kun minä olin noin pieni, kertoi äiti minulle niin monta kummallista juttua. Muun muassa hän kertoi miehestä, joka etsi aarteita ja jolle vuoret avautuivat hänen lausuessaan yhden ainoan sanan, jonka hän tunsi. Sellaista sanaa luultavasti sinunkin isäsi etsii."
"En tiedä", vastasi tyttö. "Mutta varmaankin se oli mahtava sana, jostaJumala loi koko maan, taivaan ja kaikki tähdet."
Ulrikki nyökkäsi. Sitte hän rohkeasti katsahti ylös ja huudahti:
"Ajatteleppas jos hän löytäisi sen sanan eikä pitäisi sitä omana salaisuutenaan, vaan ilmoittaisi sen minulle; kyllä minä tiedän mitä silloin pyytäisin!"
Ruth katsahti häneen kysyvästi; mutta poika huudahti nauraen:
"Enpäs sano! Mutta entäs sinä, mitä sinä pyytäisit?"
"Minäkö? Minä toivoisin, että äitini jälleen voisi puhua niinkuin muutkin ihmiset. Mutta sinä, sinä toivoisit — —"
"Et sinä voi tietää mitä minä toivon."
"Tiedän kyllä, ihan varmaan. Sinä tahtoisit, että äitisi tulisi jälleen kotiin."
"En, sitä en ole ajatellut", vastasi Ulrikki ja käänsi punastuen katseensa alas.
"No mitäs sitte? Sano minulle se, en minä sitä muille kerro."
"Minä tahtoisin olla aseenkantajapoikana kreivin palveluksessa ja että saisin ratsastaa hänen kanssaan joka kerran kuin hän lähtee ajometsästysretkelle."
"Niin sinä!" huudahti pikku tyttö; "sitä minäkin toivoisin jos olisin poika niinkuin sinä. Aseenkantajapoika! Jos sana voi tehdä kaikki, niin se tekee sinusta linnan isännän ja mahtavan kreivin, ja sinä saat vaatteetkin pelkästä sametista ja kirjavat nauhakoristeet ja silkkisen vuoteen."
"Ja minä ratsastaisin mustalla orhiilla ja metsä peuroinensa ja metsäkauriinensa olisi minun omani ja porvarit tuolla kaupungissa saisivat tietää pysyvänsä kurissa!"
Tätä puhuessaan poika uhkaavasti nosti kätensä ja katseensa ja nyt vasta hän huomasi, että alkoi putoella raskaita sadepisaroita ja että ukkosilma oli tulossa.
Reippaasti ja taitavasti hän nosti useita risukimppuja selkäänsä, pani yhden pikku tytönkin olalle ja lähti hänen kanssaan alas laaksoon päin. Hän ei välittänyt yhä rankemmasti tulvaavasta sateesta, salamoimisesta eikä ukkosen jyrinästä; mutta tytön kaikki jäsenet vapisivat.
Kaupunkiin menevän rotkon halki kulkevan tien varrella tyttö seisahtui. Taivaalta syöksevä vesi lorisi alas molemmin puolin tietä olevia jyrkkiä penkereitä myöten ja kokoutui rotkotien kivikkopohjalle punertavaksi puroksi.
"Tule pois vaan!" huudahti hän ja laski jalkansa penkereen reunalle, josta rapisten putosi alas kiviä ja sateen liottamaa soraa.
"Minua pelottaa", vastasi tyttö vavisten. "Nyt salamoi taas! Voi hyväJumala, kuinka leimahtelee! — — Voi miten jyrisee!"
Hän kyykistyi aivan kuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut, pani pienet kätösensä kasvojensa eteen ja vaipui polvilleen, jolloin risukimppu putosi maahan. Hän oli pelkkää pelkoa täynnä ja ajatteli aivan kuin jos hän jo olisi voinut käskeä mahtavata sanaa: "voi sana, auta minua pääsemään kotiin!"
Poika polki kärsimätönnä jalkaa maahan katsoen tyttöä sellaisella katseella, jossa oli sekä suuttumusta että ylenkatsetta ja mutisi itsekseen muutamia toruma-sanoja, samalla viskaten tytön risukimpun alas rotkotielle, johon hän pian sen jälkeen paiskasi omankin taakkansa. Sitte hän säälimättömästi tarttui tytön käteen ja veti hänet mukaansa jyrkänteen partaalle.
Puoleksi astuen, puoleksi luistaen, tuon tuostakin päästäen suustaan epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin aina pitäen huolta tytön auttamisesta kiipesi hän tytön kanssa alas jyrkkää rinnettä ja kun he viimein olivat tulleet veteen, joka valui pitkin tietä molempain jyrkänteiden välillä, otti hän selkäänsä kastuneet risukimput ja astui äänetönnä eteenpäin kantaen ne kaikki, myöskin tytön kantamuksen.
Vähän matkaa kuljettuaan läpi kohisevan veden ja hitaasti alaspäin vierivien kivien ja soran, näkivät he muutamia pärekattoisia rakennuksia. Pikku tyttönen näytti taas tulevan vähän rohkeammalle mielelle, sillä niiden vähäpätöisten huoneiden joukossa, jotka näkyivät metsänreunan ja rotkotien täällä jo matalamman reunan välillä, oli myös tytön koti ja paja, joka oli pojan isälle kuuluva.
Sadetta kesti yhä vieläkin, mutta äkillinen ukkosilma oli jo tauonnut ja hämärä levisi kostean sumun ympäröimäin kattojen yli ja suippojen tornien yli pikku kaupungissa, jossa katu alkoi rotkotien loppupäästä.
Ehtoon hiljaisuuden keskeytti ainoastaan muutamat yksityiset silloin tällöin helähtävät kellonäänet, jotka myöhästyneinä ja heikompina seurasivat sitä voimakasta kellon soittoa, jolla torninvartija sitä ennen oli koettanut hajottaa rajuilmaa.
Ahtaassa metsälaaksossa olevan kaupungin turvallisuudesta oli pidetty hyvä huoli, sillä sitä ympäröi muuri ja vallihauta. Ainoastaan rotkotien varrella olevat rakennukset olivat ilman mitään suojaa. Rotkotien suuhun tosin taisi ampua kaupungin muurin päällä olevilla tykeillä sekä lujasta tornista hyökkäysportin vieressä; mutta porvarit eivät pitäneet lukua tuolla ylempänä olevan huonerivin turvallisuuden huolehtimisesta. Sitä paikkaa sanottiin Pyövelinmäeksi ja siellä asui vaan roskaväkeä, telottaja ja köyhiä, joille ei annettu porvarin oikeuksia. Seppä Aatami oli myöskin porvarioikeutensa kadottanut ja Ruthin isä, tohtori Costa, oli juutalainen, joka sai olla iloissaan siitä, että hänen suvaittiin asua täällä vanhassa jahtimestarin puustellissa.
Kadulla vallitsi hiljaisuus. Muutamia lapsia vaan juoksenteli vesilätäköissä ja vanha pyykinpesijä-akka pani astian vesirännin alle kootakseen sadevettä.
Täällä mökkien ja ihmisten seassa Ruth taas rohkaisi mielensä ja pian hän vastaan tulleen isänsä taluttaessa meni hänen ja Ulrikin kanssa vanhempain kotiin.
Toinen luku.
Samaan aikaan kuin Ulrikki heitti kolme märkää risukimppua lattialle uunin viereen, tohtorin keittiössä, kuljetti luostarin renki kolmea hevosta veistämättömistä hirsistä kyhättyyn vajaan seppä Aatamin pajan edustalla. Muhkea, jo kauvan sitte harmaapäinen munkki, joka oli ratsastanut suurella vahvarakenteisella raudikolla, seisoi jo pajassa, jossa tuli oli sammunut, lämmitellen käsiänsä vielä kuuman ahjon yläpuolella.
Paja oli ollut auki, mutta kaikesta kolkutuksesta ja hoilaamisesta huolimatta ei ollut ilmestynyt seppää eikä ketään muutakaan. Aatami oli mennyt pois pajasta, mutta kaukana hän ei voinut olla, sillä pajasta tupaan johtava ovikin oli lukitsematta.
Isä Benediktus ikävystyi aikaansa, ja aikansa kuluksi hän koki huvitella itseään nostelemalla sepän suurta moukaria. Vaikkei hän ollut mikään heikko mies oli hänestä moukarin nosteleminen kuitenkin vaikeata; mutta Aatamin käsivoimilla ei varmaankaan ollut vaikeata mokoman painon nostaminen ja varma ohjaaminen. Jospa mestari vaan olisi ymmärtänyt hillitä yhtä hyvin itseään ja elämätään kuin tuota raskasta työkaluaan!
Pyövelinmäki ei ollut oikea paikka hänen asuakseen.
Mitähän sepän isä olisi sanonut nähdessään poikansa asuvan täällä!
Luostari-isä oli varsin hyvin tuntenut tuon vanhan sepän ja paljon hän tiesi myös pojasta ja tämän vaiheista, vaikkei enempää kuin sen mitä juorupuheet levittelevät toisten ihmisten elämästä. Mutta nämäkin tiedot riittivät niin että luostari-isä ymmärsi miksi Aatamista oli tullut niin yksinäinen, vähäpuheinen, ihmisarka mies.
Eihän Aatami nuorella ijälläänkään ollut ollut sellainen, jota sanotaan iloiseksi nuorukaiseksi.
Paja, jossa hän oli kasvanut, oli vieläkin torin varrella tuossa pienessä kaupungissa; se oli jo ollut hänen isoisällään ja tämän isällä.
Pajamiehiä ei ollut puuttunut, suureksi harmiksi arvoisille raatiherroille, joiden pakinoita häiritsi pajan pauke, kun se huonosti kivitetyn torin poikki kuului istuntosaliin asti. Raatihuoneen alakerroksessa holvissa oleville vahtimiehille oli pajan edustalla vallitseva vilkas liike sitävastoin tervetullut ajan kulutus heidän toimettomuudessaan.
Miten Aatami torin varrelta oli joutunut Pyövelinmäelle, on pian kerrottu.
Hän oli ollut rehellisten ja kelpo vanhempainsa ainoa lapsi ja oppi ammattitaitonsa isältään. Äidin kuoltua isävanhus sälliksi päässeelle pojalleen antoi siunauksensa sekä muutaman guldenin ruokarahaksi ja lähetti hänet mailmaan. Hän matkusti suoraa päätä Nyrnbergiin, jota vanhus oli kehunut takomataidon korkeakouluksi. Sinne jäi Aatami kahdeksitoista vuodeksi ja kun hän sai tiedon, että isä oli kuollut ja hän saanut periä torin varrella olevan pajan, niin hän itsekin ihmetteli olevansa jo kolmekymmenvuotias ja ettei hän ollut sen pitemmälle joutunut kuin Nyrnbergiin. Mutta siellä oli hän voinut oppia kaikki mitä muualla mailmassa kenties osattiin taidetakomisessa.
Aatami oli suuri, vahvarakenteinen ja kömpelö ja lapsuudesta alkaen oli hän vaan hitaasti ja vastoinmielisesti siirtynyt pois siltä paikalta mihin hän kerran oli asettunut.
'Kun oli paljon työtä, niin ei Aatami työajan päätyttyäkään hevillä lähtenyt alasimen äärestä; jos hän oluttuopin ääressä rupesi viihtymään, niin hän siinä pysyi viimeisenkin oluenjuojan jälkeen. Työtä tehdessään hän oli ääneti ja ikäänkuin kuollut kaikelle mitä hänen ympärillään tapahtui. Oluttuvassa hän harvoin puhui jonkun sanan, ja kumminkin nuoret maalarit, kuvanveistäjät, kultasepät ja ylioppilaat jokapäiväisten vieraitten pöydässä mielellään näkivät tuon vankan juomatoverin ja tarkkaavaisen kuuntelijan; ja hänen ammattitoverinsa ihmettelivät vaan sitä, mikä siihen oli syynä, että tuo järkevä Schvaabilainen, joka ei koskaan ollut osallisena missään kevytmielisissä kujeissa ja teki työnsä ankarimmalla vakavuudella, pysyi heistä erillään yhtyen kevytmielisiin taiteenharjoittajiin ja ylioppilaihin ja että hän edelleen pysyi paavinuskoisena.
Isän kuoltua olisi hän oitis voinut muuttaa torin varrella olevaan työverstaaseen; mutta eipä tuosta muutosta niin pian valmista tullut; ja kokonaista kahdeksan kuukautta oli kulunut ennenkun hän sai itsensä irti riistetyksi Nyrnbergistä.
Maantiellä Schwabachin edustalla matkamiehemme saavuttivat postivaunut, joissa kulki kiertelevä musikanttijoukkue. Siinä oli paremmanpuoleista väkeä, joka sai esiytyä ruhtinastenkin ja kreivien huviksi ja heitä oli seitsemän henkeä. Isä ja neljä poikaa soittelivat viulua, altoviulua ja rebebeä [Vanhanaikuinen kielisoitin] ja molemmat tyttäret lauloivat itse säestäen lauluansa luutulla ja harpulla. Vanhus kehotti Aatamia nousemaan vaunuihin kahdeksannelle istumasijalle, joka oli tyhjänä, sitte hän suoritti vähäisen maksunsa ja hänelle tehtiin tilaa niin että hän joutui istumaan vastapäätä Floraa, jota hänen omaisensa kutsuivat nimellä Florette. Musikantit olivat matkalla Nördlingeniin markkinoille ja Aatami viihtyi heidän seurassaan niin hyvin, että hän matkan perille saavuttuakin jäi heidän seuraansa useaksi päiväksi. Kun hän viimein meni matkaansa, niin Florette itkeä tihrusteli; mutta Aatami marssi eteenpäin taaksensa katsomatta. Sitte hän laskeusi kukkivan omenapuun juurelle lepäämään ja evästään maistelemaan; mutta ruoka ei hänelle enää maistunut ja kun hän ummisti silmänsä niin ei hän untakaan saanut, sillä hänen piti aina vaan ajatella Florettea. Varmaan oli hän liian aikaisin eronnut hänestä, sillä hän alkoi kiihkeästi ikävöidä tyttöä, hänen punasia huuliaan ja muhkeata hiuspalmikkoaan. Se oli ihan kullankellertävä; sen Aatami hyvin muisti; sillä ravintolassa, jossa he olivat kaikki yhdessä maanneet olkivuoteella, oli Florette usein vuoteen ääressä kammannut ja palmikoinut tukkaansa.
Hänen nauruansakin Aatami ikävöi ja olisi mielellään kerran vielä tahtonut nähdä hänen kyyneleitä vuodattavan.
Ja sitte tuli hänen mieleensä autio paja ja sen kupeella oleva pikku asunto pienen torin varrella ja että hän jo oli kolmenkymmenen vuoden ijällä ja että hän jo tarvitsi vaimon.
Oma vaimo! Sellainen vaimo kuin Florette! Seitsemäntoistavuotias, valkonen ja punanen, pelkkää iloa ja reipasta elämää! Hän ei todellakaan ollut mikään kevytmielinen nuori mies, mutta tuona ihanana toukokuun päivänä loikoessaan omenapuun juurella hän oli näkevinään miten hän pelkkää iloa ja riemua nauttien asui pajassa torin varrella yhdessä tuon vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka oli vuodattanut kyyneleitä hänen tähtensä. Viimein hän hyppäsi pystyyn ja koska hän oli kerran päättänyt tänä päivänä vielä kulkea edemmäksi, niin hän myös kulki ainoastaan pysyäkseen eilispäivän päätökselle uskollisena. Seuraavana päivänä hän jo ennen auringon nousua oli maantiellä matkalla, mutta tällä kertaa ei enää eteenpäin Schwarzwaldia kohti vaan takaisin Nördlingeniin.
Jo samana ehtoona oli Florette hänen morsiamensa ja seuraavana tiistaina hänen vaimonsa.
Häät vietettiin keskellä markkinamelua. Vihkimis-todistajina oli kuljeksivia musikantteja, ilveilijöitä ja silmänkääntäjiä; soitosta ja kirjavasta koreudesta ei ollut puutetta.
Ymmärtäväinen porvarinpoika ja sälli olisi mieluummin tahtonut vakavamman juhlan; mutta hänen täytyi kulkea tämän kiirastulen kautta päästäkseen paratiisiin. Keskiviikkona hän nuoren vaimonsa kanssa lähti Nördlingenistä markkinarattailla ja tultuaan Stuttgartiin hän käytti osan säästämistään rahoista ostaen monenlaisia talouskapineita, vähemmin siitä syystä, että hän tahtoi tukkia kaikkien juoruämmäin suut, joista hän ei pitänyt lukua, vaan pikemmin kunnioittaakseen vaimoansa omissa silmissään. Tämän hän pani kuormaksi omille rattaille ja kuljetti sen kotiin Floretten myötäjäisinä; sillä tämä ei ollut tuonut yhteiseen pesään muuta kuin ruusunpunaisen ja toisen heleänvehreän hameen sekä luutun ja pienen valkosen koiran.
Kotona pajassa alkoi nyt Aatamille ihana elämä. Naapurin vaimot tosin karttoivat hänen vaimoansa; mutta kirkossa he toki eivät voineet olla häneen katsomatta, ja Aatamin mielestä hän istuessaan heidän joukossaan täydellä syyllä oli kuin ruusu ohdakkeiden seassa. Kunnianarvoisten porvarien mielestä Aatamin solmima avioliitto oli ihan inhottava; mutta hän ei heidän apuaan tarvinnut ja Flora näytti sitäpaitsi olevan onnellinen hänen kanssaan. Kun hän ennen vuoden kuluttua hänelle synnytti pojan, silloin oli onni ylimmillään ja pysyi talossa kokonaisen vuoden.
Kun Aatami silloin ehtoomessun aikaan seisoi poika olkapäällä ja vaimo kainalossa verannalla tuoreitten palsamikukkien, aurikkelien ja orvokkien takana, ja tunsi nenäänsä käryn palaneesta hevosen kaviosta ja näki sällin oppipojan kanssa hevosta kengittämässä, silloin hän ajatteli: kyllä Nyrnbergissä oli hauska ja hyvä olla taidetakomisverstaassa ja kyllä tekisi mieleni vielä kerran takoa jonkun kukkasen; mutta eipä käsityöläisenkään liike suinkaan ole ylenkatsottava ja ihan vissiin on hauskin elää näin vaimon ja lapsensa kanssa.
Iltasin hän tyhjensi oluttuopin Karitsa-ravintolassa ja kun välskäriSiedler siellä moitti elämää kurjaksi viheliäisyyden laaksoksi, niinAatami hänelle nauroi vasten silmiä ja sanoi: "kun vaan oikein osaaoivaltaa elämää, niin se on kuin ihana yrttitarha."
Florette oli miehelleen hyvä, ja niin kauvan kuin lapsi vielä oli hänen rinnallaan, osotti hän sille täydellisesti uhrautuvaa äidin rakkautta. Aatami puhui usein pikku tyttärestä, jonka pitäisi olla ihan äitinsä näköinen; mutta tytärtä ei tullut.
Kun pikku Ulrikki viimein alkoi juosta kaduilla, alkoi äidissäkin kuohua kuljeksimishalu ja hän toitotteli miehensä korviin alinomaa samaa nuottia, että tämän piti jättää tämmöinen viheliäinen pesä ja muuttaa pois Augsburgiin tai Kölniin, jossa olisi kaunista ja hauskaa asua. Mutta hän jäi entiselleen asumaan ja vaikka vaimon valta Aatamin yli olikin suuri, niin ei hän kuitenkaan saanut voitetuksi tämän paikoillaan pysyvää luontoa.
Usein ei hänen rukouksistaan ja muistutuksistaan tahtonut loppua tulla ja kun hän viimein meni niin pitkälle, että rupesi valittelemaan täällä nääntyvänsä yksinäisyyteen ja ikävään, silloin pääsi miehen suuttumus vallalle ja vaimo peljästyi, pakeni kamariinsa ja pillahti itkemään. Jos hän jonakin päivänä tunsi itsensä tavallista rohkeammaksi, saattoi tapahtua, että hän uhkasi mennä tiehensäkin ja etsiä sukulaisensa.
Tämä suututti miestä, joka antoi vaimonsa tuta se katkerasti; sillä mies pysyi kaikessa lujana, yksin vihassakin, jota hän tunsi; ja kun hän oli suutuksissaan, niin ei sitä kestänyt tunteja vaan kuukausia ja silloin häntä eivät lepyttäneet suloiset hyväilysanat eivätkä itkut.
Vaimo oppi vähitellen vastaanottamaan miehensä tyytymättömyyden olkapäitään kohauttamalla, ja sovittamaan elämänsä oman mielensä mukaan. Ulrikki oli hänen lohdutuksensa ja ylpeytensä, hänen leikkikalunsa; mutta lapsensa kanssa leikkiminen ja löpiseminen ei hänelle riittänyt.
Kun Aatami seisoi alasimensa ääressä niin hänen vaimonsa istui kukkien takana palkongilla ja sotamiehet raatihuoneen vahtipaikalla katselivat korkeammalle kuin pajan edustalle ja kunnianarvoisilla raatimiehillä oli toisellaisiakin silmäniskuja kuin vihaisia mulkoilemisia seppä Aatamin taloa kohti; sillä Florette kukoisti yhä ihanampana nauttimassaan rauhassa ja sen seudun ritarien joukossa useammat kuin yksi kengitytti hevosiansa Aatamin pajassa ainoastaan saadakseen katsella hänen kaunista vaimoaan.
Ahkerin pajassa kävijä oli kreivi Frohlingen ja Florette oppi pian erottamaan hänen sotaratsunsa kavioiden kapseen muiden hevosten käynnistä ja joka kerran kun kreivi tuli pajaan, oli vaimolla olevinaan milloin mitäkin siellä askaroimista. Iltapäivällä hän usein meni Ulrikin kanssa kävelemään kaupungin ulkopuolelle ja aina hän kulki sitä tietä, joka johti kreivin linnaan. Sentähden ei myöskään puuttunut toimeliaita ystäviä, jotka varottelivat Aatamia; mutta tämä heitä palkitsi sellaisesta kielittelemisestä vankalla selkäsaunalla ja he oppivat pitämään suunsa kiinni.
Florette oli juuri tähän aikaan taas muuttunut iloiseksi ja vilkkaaksi ja laulaa liverteli usein kuin lintu.
Näin kului seitsemän vuotta ja kahdeksantena tuli kesällä pakoretkelle hajotettu lippu-osasto sotaväkeä kaupungin ulkopuolelle ja laskettiin kaupunkiin. Sotamiehet saivat kortteerin holveissa raatihuoneen alla, mutta he oleskelivat myös paljon pajassa, sillä heillä oli paljo korjattavaa kypäreissään, haarniskoissaan ja muissa varuksissaan. Vänrikki oli pulska ja ylpeä junkkari, jolla oli komeat viikset ja hän kävi kaikista ahkerammin Aatamin pajassa sekä leikki mielellään Ulrikin kanssa kun Florette pojan kanssa tuli pajaan. Viimein lippuosasto lähti kaupungista ja samana päivänä seppä Aatami kutsuttiin luostariin toimittamaan muutamia korjauksia rahastokamarin rautaristikossa. Hänen palatessaan kotiin oli Florette poissa. Ihmiset sanoivat hänen "juosseen vänrikin perässä", ja siinä he arvasivat oikein.
Aatami ei huolinut ajaa viettelijää takaa. Mutta rakkaus ei rinnasta lähde yhtä helposti kuin maahan pistetty keppi; se on kiinni kasvanut tuhansilla hienoilla juurilla ja siteillä ja rakkauden kokonaan hävittäminen on samaa kuin sydämen perinpohjainen musertaminen, johon se on juurtunut, ja samalla koko elämän turmeleminen.
Vaikka hän itsekseen vaimoansa kirosi ja sadatteli kyykäärmeeksi, niin hänen mieleensä kuitenkin johtui, miten iloinen, armas ja rakas Florette oli hänelle ollut ja silloin muserretun rakkauden juuret jälleen alkoivat versoa ja hänen sielunsa silmä näki viehättäviä kuvia, joita hän häpesi niin pian kun ne olivat kadonneet.
Myöskin seppä Aatamin kodissa olivat salama ja rakeet hävittäneet elämän "ihanan yrttitarhan" ja onnellisten ihmisten pienestä piiristä hän oli joutunut onnettomien ja viheliäisten suureen laumaan.
Syyttömästi kohdannut kärsimys sisältää puhdistavia voimia; mutta syyttömästi kohdannut häväistys ei tee ketään paremmaksi, kaikista vähimmin sellaista miestä kuin seppä Aatamia.
Hän oli kulkenut tietänsä suoraan eteenpäin, katsomatta oikeaan tai vasempaan, ja oli tehnyt mitä hän oikeaksi luuli; mutta nyt tuo nuhteeton mies piti itsensä häväistynä ja kipeällä arkatuntoisuudella hän otti itseensä ja häpeäänsä sattuvaksi kaikki mitä hän näki ja kuuli; ja pikkukaupunkilaiset antoivat hänen tietää, että hän oli tehnyt typerästi, kun musikantin tyttärestä teki porvarin vaimon.
Kun hän kävi ulkona niin hänestä näytti — useimmiten väärin kyllä — ikäänkuin toinen ihminen nykäisisi toistaan ja kaikkien silmistä kasvoi käsiä, jotka sormet ojennettuina osottelivat häneen. Kodissaan hän ei löytänyt muuta kuin autiota tyhjyyttä, katkeraa surua ja harmia sekä lapsen, joka lakkaamatta repi niitä haavoja, jotka polttivat ja kalvoivat hänen sydäntään. Ulrikin täytyi unohtaa "kyykäärme", ja Aatamin täytyi ankarasti kieltää häntä puhumasta "äitikullasta", mutta tuskinpa kului päivääkään ettei Aatami itse häntä maininnut.
Aatami ei kauvan kestänyt pajassa torin varrella. Hän tahtoi muuttaa Freiburgiin tai Ulmiin, saman tekevä mihin hyvänsä, kunhan vaan jonnekin missä hän ei ollut Floretten kanssa ollut. Pian ilmestyi halullinen ostaja ostamaan Aatamin taloa ja tuottavaa sepänliikettä. Irtaimisto pantiin kokoon ja keskiviikkona piti uuden talon omistajan muuttaa taloon. Silloin tuli maanantaina Aatamin työpajaan hevoskauppias Bolz Pyövelinmäeltä. Tämä oli monen vuoden kuluessa ollut ahkera ostaja; hän oli jo ostellut satoja paria hevosenkenkiä, joilla hän omassa pajassaan hevosia kengitti, sillä hänessä oli vähän sepän vikaa. Hän tuli Aatamin luo jäähyväisille, sillä hän oli päässyt varoihin ja alankomaalla hänellä oli parempi tilaisuus hyötyä rahoistaan kuin täällä ylhäällä metsäseudulla. Viimein hän Aatamille tarjosi talonsa kaupaksi halvasta hinnasta.
Mestari vaan naurahti hevoskauppiaan ehdotukselle, mutta seuraavana päivänä hän kuitenkin meni Pyövelinmäelle asuntoa katsomaan. Mäellä oli telottajan asunto, josta paikan nimi nähtävästi oli johtunut. Toinen viheliäinen hökkeli oli toisensa vieressä. Ovensa ulkopuolella seisoi hölmö Ville, onneton raukka, jolle kaupungin poikaviikarit aina tekivät jos mimmoisia kepposia, ja hän virnisteli vieläkin yhtä typerästi kuin parikymmentä vuotta sitte; tuolla majaili Luuta-Kaisa, jolla oli kaulassa iso pahka, sama joka aina katuojia lakasi. Harmaissa hökkeleissä, joiden edustalla riippui joukko repaleisia liinavaatteita, asui kaksi sysimiehen perhettä ja Ilveilijä-Kasper, kummallinen mies, jonka Aatami poikana ollessaan oli nähnyt häpeäpaaluun kytkettynä sekä tämän tyttäret, jotka talvella pesivät pitsejä ja kesä-aikoina seurasivat isäänsä markkinamatkoilla.
Noissa mökeissä, joiden edustalla leikitteli niin paljon lapsia, asui kunniallisia mutta köyhtyneitä metsänhakkaajia. Kurjuus ja hätä oli näissä asunnoissa. Ainoastaan hevoskauppiaan talo ja vielä yksi lisäksi olisi mennyt mukiin kaupungissakin. Viimeksi mainitussa asui juutalainen tohtori Costa. Hän oli kymmenen vuotta sitte tullut vieraasta maasta tähän kaupunkiin ja seisattunut tänne, sillä tohtorin vaimo oli synnyttänyt tyttären ja myöhemmin oli tohtorin isä sairastunut kuolintautiin. Mutta porvarit eivät tahtoneet suvaita ketään juutalaista joukkoonsa ja niin oli muukalainen muuttanut asumaan Pyövelinmäelle, entiseen jahtimestarin puustelliin. Talo oli ollut autiona siitä lähtien kuin oli uusi parempi puustelli rakennettu kauvemmaksi metsään. Kaupunki aina löysi rahan reikiä niille veroille, jotka muukalaiselta otettiin, joiden joukossa myös oli "juutalaisvero". Juutalainen suostui kaupungin neuvoston vaatimukseen, mutta kun pian saatiin tietää, että hän päivät pääksytysten istui suurten kirjojen ääressä eikä harjottanut mitään kauppaa, mutta kumminkin maksoi kaikki käteisellä rahalla, niin häntä pidettiin kullantekijänä ja noitana.
Kaikki, jotka täällä asuivat, olivat joko perin köyhtyneitä tai ylenkatsottuja henkilöitä ja palatessaan Pyövelinmäeltä arveli Aatamikin, ettei hän enää kuulunut kunniallisten ja nuhteettomien ihmisten joukkoon ja kun hän kerran tunsi itsensä häväistyksi ja otti kaikki, yksin häpeänkin, täydellä todella, niin hän ymmärsi, että Pyövelinmäen asukkaat olivat soveliaimmat hänelle naapureiksi. He tiesivät joka-ikinen miltä tuntuu olla kurja ja viheliäinen ja monella heistä oli paljoa suurempi häpeä kannettavana kuin hänellä. Ja sitäpaitsi jos hätä käskisi hänen onnettoman vaimonsa palajamaan miehensä luo, niin täällä oli hänelle ja hänen kaltaisilleen oikea asuinpaikka.
Hän siis osti hevoskauppiaan talon täysin varustettuine pajoineen. Mitä työtä hän täällä hiljaisuudessa valmistaisi, se kyllä saisi kyllin ostajia.
Hänen ei tarvinnut katua kauppaansa.
Hänen vanha taloudenhoitajattarensa oli jäänyt hänen palvelukseensa ja piti huolta pojasta, joka oli terve ja vankka. Itse hän tunsi mielensä virkeämmäksi kun hän teki piirustuksia ja valmisteli useita taiteellisia töitä. Joskus hän meni kaupunkiin ostamaan rautaa tai hiiliä, mutta muutoin hän vältti kaikkea seurustelua porvarien kanssa, jotka hänet nähdessään kohauttivat olkapäitään ja hänestä puhuessaan osottivat sormella otsaansa.
Noin vuoden kuluttua sen jälkeen kun hän oli muuttanut Pyövelinmäelle oli hänellä asia toimitettavana viilanhakkaajalle ja kävi häntä tapaamassa Karitsa-ravintolassa. Siellä istui kreivi Frohlingenin miehiä. Aatami ei heistä välittänyt, mutta he alkoivat häntä ärsytellä ja tekivät hänestä pilaa. Jonkun aikaa hänen onnistui hillitä suuttumustaan, mutta kun punatukka Valentin meni liian pitkälle, niin kiukku sai vallan Aatamissa ja hän paiskasi Valentinin maahan. Toiset sotilaat silloin hyökkäsivät Aatamin kimppuun ja raahasivat hänet herransa linnaan. Siellä häntä pidettiin vankina puolen vuotta kunnes hän vihdoin eräänä päivänä vietiin kreivin eteen, joka hänet laski vapaaksi "Floretten kauniiden silmien vuoksi".
Siitä ajasta oli kulunut vuosikausia ja Aatami oli elellyt hiljaisesti ja uutterassa työssä Pyövelinmäellä yhdessä poikansa kanssa. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, mutta sai vihdoin tohtori Costasta ensimäisen ja ainoan ystävän minkä kohtalo oli hänelle suonut.
Kolmas luku.
Luostarin-isä Benediktus oli viimeksi nähnyt sepän heti sen jälkeen kuin tämä oli laskettu vankeudesta ja silloin tämä oli luostarissa rippituolissa. Koska munkki nuoruutensa aikoina oli palvellut keisarillisessa ratsuväessä, niin hän nyt huolimatta ylhäisestä hengellisestä arvostaan oli rikkaan luostarin talliosaston esimies ja ennen oli hän monta hevosta mukanaan tullut torin varrella olevaan pajaan; vaan kun luostari oli riitautunut kaupungin kanssa, niin Benediktus kengitytti hevoset muualla.
Ikävä tapahtuma oli häntä muistuttanut puoleksi unohduksiin joutuneesta taitavasta mestarista ja kun tämä nyt tuli takaisin aitastaan kantaen hiilisäkkiä, niin Benediktus häntä tervehti yhtä totisella sydämmellä kuin lämpimästikin. Myöskin Aatami osotti iloitsevansa odottamattomasta käynnistä ja oli valmis taidollaan palvelemaan luostaria.
"Onpa jo myöhä, Aatami", virkkoi luostarin-isä ja höllitti vyötäisiltään sateesta kastuneen vyönsä, jota hän tavallisesti piti ratsastaessaan. "Ukkosilma tavotti meidät matkalla. Raudikko säikähti niin kovin jyrinää ja leimahduksia taivaalla, että se oli vähällä temmaista Götzin käden sijoiltaan. Kolme askelta sivulle päin, yksi eteenpäin — sillä lailla kuljettiin; sillaikaa on tullut pimeä ja pimeässä ette edes Tekään saa kurissa pidetyksi sitä rakkaria."
"Tarkotatte kai raudikkoa?" kysyi seppä karkealla kajahtavalla äänellä ja pisti kuivan päresoihdun palamaan rautarenkaaseen ahjon ääreen.
"Niin tarkotan, mestari. Se ei salli kengitystä; se on kuitenkin kallisarvoinen elukka eikä meillä ole vielä sen vertaista kasvatettu. Meillä ei kukaan sitä saa kurissa pidetyksi, mutta Te, Tehän entisaikoina — — Ettepä, mestari, ole juuri nuorentunut näinä vuosina. Pitäkää lakki päässä vaan; hiuksennekin ovat koko lailla harventuneet. Otsa on paljas niskaan asti, mutta käsivarsi on entisellään. Muistatteko vielä miten te Rodebachissä iskitte alasimen kahtia?"
"Älkää siitä nyt puhuko", vastasi seppä jyrkästi, mutta äänenpaino ei ollut epäystävällinen. "Huomenaamulla varhain minä sen hevosen kengitän, tänään on jo liian myöhä."
"Enkös sitä jo arvannut!" huudahti munkki harmistuneena lyöden kämmenet yhteen. "Te tiedätte minkälaiset välit meillä on kaupungin kanssa siltatullin tähden. Ennemmin menee nokkosten sekaan kuin siihen vaivaiseen pesään. Teidän tallissanne tuolla on hevosille tarpeeksi tilaa. Eiköhän teillä olisi olkikupoa vuoteeksi köyhälle kristiveljelle? Muuta ei tarvita, sillä minulla on evästä mukanani."
Hämillään katsahti seppä maahan. Hän ei ollut liioin vierasvarainen. Tähän asti ei vielä koskaan ollut yksikään vieras nukkunut hänen kattonsa alla ja kaikki oli hänelle vastoinmielistä, mikä vaan häiritsi hänen yksinäisyyttään. Mutta hän ei voinut antaa kieltävää vastausta ja senvuoksi hän sanoi kylmäkiskoisesti: "Minä täällä asun yksinäni poikani kanssa; mutta jos tahdotte tyytyä täällä viettämään yönne, niin kyllähän täällä aina tilaa on."
Luostari-isä suostui yhtä tyytyväisenä kuin jos hän olisi saanut hyvinkin sydämellisen kutsun, ja kun hevoset ja renki olivat päässeet katon alle, seurasi hän isäntää työpajan viereiseen asuntoon ja pani satulapussin pöydälle.
"Kaikki on, mestari, kunnossa ja reilassa", virkkoi hän nauraen ja otti esille paistetun kanan ja nisuleivän. "Mutta miten on viinin laita? Jotakin lämmitystä minä tarvitsen, saatuani ratsastaessani niin paljon vettä selkääni. Olisiko teillä kellarissa tilkka tallella?"
"Ei ole, hyvä herra", vastasi seppä. Mutta heti sen jälkeen hän näytti muuttavan mielensä ja virkkoi: "Kyllä minä sentään voin tarjota Teille pikarillisen."
Hän avasi seinäkaapin ja kun luostari-isä hetkisen kuluttua tyhjensi ensimäisen pikarillisen, niin hänen suustaan pääsi pitkäveteinen sana "ah!" ja käsi silittelemällä seurasi viinikulauksen kulkua seisattuen vatsan tienoille varsin tyytyväisenä. Hänen huulensa maiskuttelivat vielä vähän aikaa tunnustellen mieluista jälkimakua; sitte hän suuret silmät vallan pyöreinä katseli seppää hyväntahtoisesti ja virkkoi veitikkamaisesti: "jos tämmöisiä rypäleitä kasvaa teidän havupuissanne, niin toivoisin, että hyvä Jumala olisi isä Noakille viiniköynnöksen asemasta lahjoittanut pikku petäjän. Pyhimysteni nimessä! arkkipiispalla ei ole parempaa pisaraa viinikellarissaan. Antakaa minulle vielä kulaus ja sanokaa keneltä saatte tätä ihanaa herran lahjaa?"
"Costa antoi minulle viinin."
"Noita, juutalainenko?" kysyi luostari-isä lykäten pois pikarin luotaan. "Niin, niin", jatkoi hän puoleksi totisesti puoleksi piloillaan, "kun asiata oikein ajattelee, niin sekin viini, jota käytettiin ensimäisessä pyhässä ehtoollisessa ja myös Kaanaan häissä sekä se rypäleen neste, jolla kuningas David itseään virkisti, oli kerran ollut juutalaisen kellarissa."
Benediktus-isä oli odottanut että talon isäntä olisi hymyilyllä tai hyväksyvällä sanalla hänelle vastannut, mutta sepän parrakkaat kasvot pysyivät liikkumattomina kuin kuolleen ihmisen.
Luostari-isä oli vähemmin leikillisen näköinen jatkaessaan puhetta:
"Nauttikaa toki, mestari, itsekin pikarillinen. Kohtuullisesti nauttien viini tekee ihmisen iloiseksi, ja te minusta ette näytä tyytyväisen näköiseltä. Elämässänne ei kaikki ole käynyt toivomuksienne mukaan; mutta kullakin ihmisellä on ristinsä kannettavana, ja Te, Tehän olette Aatami, niinpä Teidänkin ristinne on tullut Eevalta."
Luostari-isän näin puhuessa oli seppä ottanut kätensä pois partaselta leuvaltaan ja muutteli karvalakkiansa sinne tänne kaljulla päälaellaan. Katkeran äreä vastaus jo oli hänen huulillaan kun hän äkkiä huomasi Ulrikin, joka ällistyneenä oli seisattunut kynnykselle. Poika ei vielä milloinkaan ollut nähnyt vierasta isän pöydän ääressä, paitse tohtori Costaa; mutta hän toipui pian hämmästyksestään, astui esille ja suuteli luostari-isän kättä. Munkki sivelsi kauniin pojan leukaa, taivutti leikillisenä hänen päätään taaksepäin, katsoi myös Aatamiin ja huudahti sitte: "Suun, nenän ja silmät on hän saanut vaimoltanne, mutta otsa ja pää ovat saman muotoiset kuin Teilläkin."
Kevyt punastus lensi sepän poskille ja hän kääntyi pikaisesti pojan puoleen ikäänkuin olisi hän jo kuullut tarpeeksi paljon, ja virkkoi pojalle: "Myöhäänpä sinä tulet. Missä olet ollut niin kauvan?"
"Olin metsässä Ruthin kanssa; me sidoimme risukimppuja Costan perheelle."
"Tähänkö saakka?"
"Rahel oli leiponut sima-leivoksia ja tohtori pyysi minua jäämään heille."
"Mene nyt makuulle. Mutta ensin anna rengille tallissa vähän ruokaa ja levitä puhtaat raidit minun vuoteelleni. Huomen aamulla varhain tarvitsee sinun olla pajassa, meillä on hevonen kengitettävänä."
Poika katsoi isäänsä arvellen ja sanoi: "kyllä, isä, mutta tohtori on muuttanut opetustunnit; huomenna opetus alkaa heti auringon nousun jälkeen."
"Hyvä on, tulemme toimeen ilman sinuakin. Hyvää yötä."
Munkki kuunteli tätä keskustelua yhä tarkemmin ja yhä suuremmalla paheksumisella. Hänen kasvonsa sillä välin muuttuivat aivan toisennäköisiksi, sillä jo ennestään olivat nenän ja suun väliset jäntereet kuopalla, mutta nyt ne vetäytyivät taaksepäin muodostaen alahuulen kanssa sisään päin käännetyn kulman. Näin hän istui hetkisen ja katseli seppää nuhtelevalla katseella. Viimein hän lykkäsi pikarin kauas luotansa ja huudahti selvästi suutuksissaan:
"Mitä tämä on, ystävä Aatami? Juutalaisen viini olkoon menneeksi ja simaleivokset myös, minusta nähden, vaikkei kristityn lasta tee Jumalalle otollisemmaksi syöminen samasta kupista niiden kanssa, joiden ylitse on tullut Vapahtajan syyttömästi vuodatettu veri; mutta kun Te, oikeinuskova kristitty, sallitte kirotun juutalaisen opettaa ymmärtämätöntä poikaa — — —"
"Elkäämme puhuko siitä asiasta", keskeytti seppä kiukustuneen munkin puheen. Mutta tämä ei sallinut hillitä itseään, vaan jatkoi puhettaan kovemmalla ja jyrkemmällä äänellä kuin ennen.
"Tahdon kyllä siitä puhua. Onko ennen kummempaa kuultu? Kastettu kristitty, joka lähettää oman poikansa opetettavaksi uskottoman sielunturmelijan luo!"
"Kuulkaapas pater! — — —"
"Ei, Teidän pitää kuulla, Teidän, joka olette valinnut uskottoman sielunturmelijan opettajaksi pojallenne. Niin minä sanoin, ja se Teidän pitää kuulla! Tiedättekö mitä se merkitsee? Se on synnin tekemistä Pyhää Henkeä vastaan, pahin kaikista synneistä. Mikä kauhistus! Tällainen syntitaakka hartioillanne, Te mestari, huonosti selviydytte rippituolissa!"
"Eipä niinkään syntikuormaa eikä mitään kauhistusta!" vastasi seppä uhalla.
Nyt syöksi veri luostari-isän poskille ja uhkaavana hän tiuskasi:
"Vai niin, herra mestari! Tuomiokapituli, sen parempi Teille, on Teitä opettava asiata paremmin arvostelemaan. Antakaa pojan tauota käymästä juutalaisen luona, sillä muutoin — — —"
"Muutoin?" matki seppä tuiman vakavasti katsoen munkkia kasvoihin.
Tämä mutisti suutaan nyrpistäen huuliaan vielä syvemmälle ja silmänräpäyksen vaitiolon jälkeen hän sanoi:
"Muutoin tulee kirkon kirous ja oikeutettu rangaistus Teidän ja juutalaisen päälle. Neuvo neuvosta. Hengellinen sääty on tullut liian hellätuntoiseksi, emmekä isoon aikaan ole muille varoitukseksi polttanut yhtään juutalaista."
Näillä sanoilla oli tehokas vaikutus. Seppä oli kyllä rohkea mies, mutta luostari-isä uhkasi sellaisilla asioilla, joita vastaan hän, seppä, tunsi itsensä yhtä voimattomaksi kuin myrskyn voimaa tai pilvistä syöksevää salamaa vastaan. Suuri sieluntuska ilmestyi hänen kasvoihinsa ja hätäytyneenä hän torjuvasti ojentaen kätensä vierastaan vastaan huudahti:
"Ei, ei! Itse puolestani en enää välitä mistään, sillä ei mikään kirkon kirous eikä rangaistus voi tehdä raskaammaksi sitä kuormaa, joka jo on minua painamassa; mutta jos te tohtorille teette jotakin pahaa, niin minä kiroan sitä hetkeä, jolloin Teidät kutsuin tämän kynnyksen sisäpuolelle."
Hämmästyneenä luostari-isä katsoi häneen ja vastasi lempeämmällä äänellä:
"Te olette, Aatami, aina kulkenut omia teitänne; mutta mille harhatielle Te nyt poikkeatte? Onko juutalainen lumonnut Teidät vai mikä Teidät muutoin sitoo häneen siinä määrässä, että Te hänen takiansa istutte sen näköisenä kuin ukkosen tapaama? Ei kenenkään tarvitse kirota sitä hetkeä, jolloin hän kutsui Benediktuksen vieraaksensa. Rauhoittukaa ja jos Te tulette järkiinne — no hyvä Jumala! onhan meilläkin kaksi silmää niin että toisen voimme ummistaa kun niin soveltuu. — Onko Teillä erikoista syytä mistä olisitte Costalle kiitollisuuden velassa?"
"On paljonkin, isä, paljon syitä", huudahti seppä, jonka ääni yhä edelleen osotti hyvinkin aiheutettua levottomuutta ystävänsä puolesta. "Kuulkaa, mitä minä kerron, ja kun saatte tietää mitä hän minulle on tehnyt ja jos Teillä on hyvä tahto tuomita lempeästi, niin ette Tuomiokapitulille kerro mitä täällä saatte kuulla — ei herra, elkää sitä tehkö, minä sitä rukoilen Teiltä! Sillä ajatelkaa jos tohtori minun tähteni joutuisi onnettomuuteen, niin kyllä, ihan minun tähteni — —"
Hänen äänensä tukehtui ja hän hengitti niin kiivaasti, että hänen paksu nahkainen esiliinansa vuoroin nousi, vuoroin laskehti.
"Rauhottukaa, mestari Aatami, rauhottukaa", virkkoi luostari-isä, "kaikki tulee hyväksi taas, niin, kyllä kaikki taas tulee hyväksi. Istukaa ja luottakaa minuun. Mistä ihmetöistä Teidän on tohtoria kiittäminen?"
Seppä jäi seisomaan, huolimatta toisen kehotuksista ja hän alkoi puhua katse alaspäin luotuna:
"Minä en ole mikään kaunopuhuja, sen vuoksi lausun ajatukseni lyhyesti. Miten minut raahattiin vankilaan Valentinin tähden, senhän jo ennestään tiedätte; mutta millä mielellä minä olin, sitä ei kukaan toinen voi arvostella. Kauvas minut kuljetettiin pois kahden hevoskaakin välissä ja tänne tuon kurjan roskaväen sekaan piti Ulrikin jäädä yksin, sillä ei ollut ketään, joka olisi hänestä pitänyt huolta, kun vanha palvelijani oli liki seitsemänkymmenen ijällä ja käteiset rahani olin kaivanut maahan varmaan paikkaan ja tallessa ei ollut muuta kun yksi leipäkakku ja muutama pieni raha, jotka tuskin riittivät kolmeksi päiväksi. Lapseni, ainoastaan lapseni oli minulla aina silmissäni ja olin näkevinäni sen kävelevän täällä ympäri kerjäten, tulevan viheliäiseksi, kuolevan kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan pahin hätä painoi mieltäni kun minut laskettiin irti ja läksin linnasta palatakseni kotiin. Sieltä on noin parin tunnin matka, mutta nämä tunnit minusta tuntuivat pitemmiltä kuin kaksi sydänkesän päivää. Löytäisinkö Ulrikin vai enkö löytäisi? Ja mikä hänestä oli tullut? Oli jo tullut pimeä kuin viimein olin saapunut tämän asuntoni edustalle. Kaikki oli äänetöntä ja kuollutta ja ovi lukossa. Sisään minun kuitenkin piti päästä ja minä koputin ensin sormellani ja jyskytin sitte nyrkillä ovelle ja akkunaluukuille, mutta turhaan. Silloin tuli sairaalan Lorelei ulos tästä viereisestä punasesta talosta. Ja nytkös sain kuulla asioita! Vanha palkolliseni oli tullut mielipuoleksi ja oli pantu jalkapuuhun. Ulrikki oli kuolemankielissä. Tohtori Costa oli hänet ottanut luoksensa. Hyvä herra, kun olin saanut sen tietää, niin mieleni ei ollut sen parempi kuin teidänkään äsken, vähän aikaa sitte; viha sai minussa vallan ja minä häpesin ikäänkuin olisin seisonut häpeäpaaluun kytkettynä. Minun lapseni juutalaisen luona! Minun ei tarvinnut kauvan miettiä, vaan menin nopein askelin juutalaisen taloon. Akkunassa näkyi valoa. Akkuna on korkealla kadusta mutta kun minä olen pitkä, ja akkuna oli auki niin taisin helposti katsoa sisään ja sain yleiskatsauksen koko huoneesta. Oikealla seinustalla oli sänky ja siinä oli poika valkoisilla höyhenpatjoilla. Tohtori istui sängyn ääressä ja piti hänen kättään omassaan. Pikku Ruth hiipi hänen kupeellensa ja kysyi: 'no isä?' Silloin mies hymyili. — Tunnetteko, isä Benediktus, hänet? — Hän ei ole vielä täyttänyt neljääkymmentä ikävuotta ja hänellä on rauhallisen näköiset kalpeat kasvot. Silloin hän hymyili ja lausui niin kiitollisena, kuin — niin iloisena kuin jos Ulrikki olisi ollut hänen oma poikansa: 'Jumalalle kiitos olkoon, me saamme hänet pitää!' ja pikku tyttö juoksi mykän äitinsä luo, joka istui uunin vieressä ja keri lankaa, ja huudahti: 'äiti, äiti, hän paranee terveeksi taas! Mutta kyllä minä olenkin rukoillut hänen puolestaan joka päivä.' Silloin juutalainen kumartui minun poikani yli, suuteli hienoilla huulillaan hänen otsaansa — ja minä tunsin itseni niin liikutetuksi, että minun täytyi itkeä aivan kuin itse olisin ollut vielä lapsi, ja siitä lähtien isä Benediktus — siitä lähtien — — —"
Seppä ei virkkanut sen enempää. Munkki nousi seisoalle, laski kätensäAatamin olkapäälle ja sanoi:
"Mestari, nyt on jo ilta myöhään kulunut. Näyttäkää minulle makuusijani. Onhan päivä huomennakin ja kun on jotain tärkeätä tehtävää, niin pitää nukkua välillä. Mutta kaikissa tapauksissa asia pysyy niinkuin minä olen sanonut, eikä se siitä muutu, nimittäin, ettei poika enää saa ottaa opetusta juutalaiselta. Huomenna hänen on autettava Teitä hevosen kengittämisessä. Teidän pitää olla järkevä, mestari Aatami."
Aatami ei vastannut, vaan kävi edellä näyttäen tulta luostari-isälle ohjaten hänet siihen huoneeseen, missä seppä poikansa kanssa tavallisesti makasi. Vieraalle oli valmistettu hänen oma sänkynsä, johon oli levitetty puhtaat raidit. Ulrikki oli jo vuoteellaan ja näytti olevan nukuksissa.
"Meillä ei ole huonetta antaa Teille erikseen", virkkoi Aatami, osottaen samalla poikaansa. Mutta munkki oli tyytyväinen huonetoveriinsa ja kun isäntä oli jättänyt hänet, seisoi hän kauvan aikaa katsellen Ulrikin terveitä kauniita kasvoja.
Aatamin kertomus oli järkyttänyt hänen mieltänsä eikä hän heti ruvennut levolle, vaan astuskeli mietiskellen ja hiljaa, ettei poikaa häiritsisi, edestakaisin huoneessa.
Aatamilla tosiaan oli syytä olla juutalaiselle kiitollinen ja miksipä ei voisi löytyä hyvää juutalaista?
Munkki ajatteli patriarkkoja, Moosesta, Salomonia ja profeettoja. Ja eikös itse Vapahtajakin ja Johannes ja Paavali, jota hän rakasti kaikkien muiden apostolien edellä, olleet juutalaisten äitien lapsia ja kasvaneet juutalaisten keskuudessa? Ja Aatamilla, tuolla onnettomalla miesparalla, oli ollut liiaksikin paljon vastoinkäymisiä tässä mailmassa kärsittävänä; ja se joka luulee Jumalan hänet hyljänneen hän helposti jättäytyy pirun huostaan. Nyt oli hän saanut varotuksen ja nyt piti kerta kaikkiaan tulla loppu sopimattomasta menettelystä pojan kanssa. Mitä kaikkea poika saisikaan kuulla juutalaiselta, tällaisella ajalla, jolloin kerettiläisyys liikuskeli ylen ympäri kuin kiljuva leijona ja istuskeli joka tien vieressä houkuttelevana viettelijänä! Ainoastaan ihmetyön kautta oli tämä kaukainen laakso säilynyt harha-opilta, mutta talonpojat olivat jo osottaneet, etteivät he suoneet ritaristolle valtaa, kaupungille rikkaita tulolähteitä, hengelliselle säädylle Jumalan heille lahjottamaa valtaa ja maallisia rikkauksia. Isä Benediktus oli taipuvainen menettelemään lempeästi ja tällä kertaa säästämään juutalaisenkin, — mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.
Riisuttuaan kaapunsa haeskeli hän seinässä naulaa, mihin hän sen ripustaisi ja huomasi silloin seinälistan päällä rivin laudanpalasia. Hän otti alas yhden niistä ja näki siihen piirustetun Aatamin tekemän suunnitelman taiteelliseksi kaivon ristikoksi. Vielä katsellessaan hän löysi lehmuspuisen taulun ja sitä valaistessaan tulisoihdulla hän hämmästyksestä säpsähti, sillä taulu esitti tosin huonosti piirustettua, mutta ihmeellisesti samannäköisen kuvan juutalaisesta, tohtori Costan pään.
Harmistuneena hän pudisti päätänsä, mutta otti kuitenkin kuvan kattolistalta, ja katseli tarkemmin tohtorin hienopiirteistä nenää ja otsan jalomuotoista kaarevuutta. Itsekseen hän mutisi muutamia käsittämättömiä sanoja; ja kun hän viimein huolimattomasti pani tuon vaatimattoman taideteoksen takaisin paikoilleen, niin hänen nuori huonetoverinsa heräsi ja melkein kerskaten sanoi:
"Herra luostari-isä, minä olen itse sen piirustanut."
"Hurskas sepän poika, sinun kaltaisesi, poikani, voisi keksiä parempiakin esineitä partaaksensa", vastasi munkki. "Nyt sinun pitää nukkua, ja huomisaamuna varhain nouset ylös isääsi auttamaan. Ymmärrätkös?"
Sitte hän äreästi käänsi pojan pään seinään päin ja se lempeä mieliala, jonka sepän kertomus oli herättänyt, oli nyt kadonnut.
Aatami salli pojan harjottaa epäjumalan palvelusta juutalaiseen nähden ja piirtää hänen muotokuvansa. Tämä oli toki liikaa! Kiukustuneena heittäysi munkki vuoteellensa ja alkoi miettiä, mitä oli tehtävä tässä pahanlaatuisessa tapauksessa. Mutta pian uni lopetti hänen mietiskelynsä.
Ulrikki nousi ylös sangen varhain seuraavana aamuna ja kun Benediktus näki hänet päivänkoitteen valossa ja kun tuon kauniin pojan piirustama juutalaisen kuva seinällä katseli alas häneen, niin hän yhtäkkiä sai päähänsä ajatuksen, ikäänkuin hänen oma suojeluspyhimyksensä olisi moisen aatteen hänen mieleensä lähettänyt, nimittäin että hänen piti taivuttaa seppä lähettämään poikansa luostariin.
Neljäs luku.
Luostari-isä Benediktus oli tänään aivan toinen mies kuin eilisiltana viinipikarin ääressä ja hän vältti kylmäkiskoisesti ja jyrkästi sepän kysymyksiä, kunnes tämä viimein lähetti pois poikansa.
Väittelemättä ollenkaan vastaan oli Ulrikki avustanut isäänsä raudikon kengittämisessä ja muutamia kertoja siliteltyään sen silmiä ja turpaa, hyväilemällä ja ystävällisellä puhuttelulla oli poika saanut kiukkuisen oriin lempeäksi kuin lampaan. Seppä väitti, ettei mikään hevonen ollut koskaan voinut poikaa vastustaa hänen pienuudestaan asti. Tästä tiedosta luostari-isä tuli varsin hyvälle mielelle, sillä hänellä oli tiedossa vielä pari oikein hiton äksypäistä konia ja siitä opetuksesta, jota Ulrikki saisi nauttia luostarin koulussa, voisi poika osottaa kiitollisuuttaan hevostallissa.
Kun Aatami oli työnsä päättänyt, lausui Benediktus lyhyesti ja jyrkästi, että Ulrikin oli lähteminen luostariin. Keskikesän aikaan tulisi luostarin koulussa paikka avoimeksi ja se pidettäisiin pojan varalle. Todellakin suuri hyvä työ! Mitkä tulevaisuuden toiveet olisikaan tarjolla kun hän kasvatettaisiin yhdessä ylhäisten toverien kanssa, ja saisi opetusta maalaustaidossakin! Antautuisiko hän hengelliseen säätyyn vai valitsisiko maallisen ammatin, siitähän saisi vastedes päättää. Poika saisi jonkun vuoden kuluttua valita ja itse päättää aivan vapaasti.
Näin kaikkien harrastukset sovittiin parhaimmalla tavalla. Juutalaista vastaan ei tarvittu menetellä ankarasti ja mestarin pojasta — jota niin suuri vaara oli uhannut — oli pidetty hyvä huoli. Luostari-isä ei tahtonut tietääkään mistään vastaväitteistä. Joko tulisi tohtori syytetyksi tuomiokapitulin edessä taikka pantaisiin Ulrikki luostarin kouluun.
Neljän viikon kuluttua, juhannuspäivänä, niin Benediktus määräsi, piti mestarin poikansa kanssa ilmoittautua luostarin portinvartijan luona. Aatami kaiketi lienee säästänyt useita guldenia ja olihan hänellä vielä hyvä aika hankkia pojalle kengät ja kelvollinen puku, niin että hän tässäkin suhteessa voisi kunnialla näyttäytyä toisten seurassa.
Tässä neuvottelussa sepän mieliala oli kuin metsänotuksen, joka on takertunut pyydystäjän pauloihin eikä hän kyennyt oikeastaan vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi. Munkki ei oikeastaan vaatinutkaan mitään varmaa sitovaa vastausta; mutta pois ratsastaessaan hän itsekseen ajatteli pelastaneensa ihmissielun saatanan kynsistä ja saaneensa hyvän saaliin luostarin koululle sekä hevostallillensa. Tämä ajatus sai hänet hyvälle tuulelle.
Aatami jäi yksin kotiin ahjonsa ääreen. Muutoin oli hän usein, kun tunsi mielialansa raskaaksi, tarttunut suureen moukariinsa ja kovalla työllä poistanut murheensa, mutta tänään hän antoi työkalujen olla alallaan, sillä voimattomuuden ja tahdon puutteen tunne sai hänen hillitsemättömän voimansa herpoutumaan. Siinä hän seisoi pää alas vaipuneena ja ikäänkuin sortuneena miehenä. Hänessä ei liikkunut mitään varmoja ajatuksia, joita olisi ollut mahdollinen lausua ilmi sanoilla; mutta hänen sielunsa silmien eteen kyllä ilmestyi kuva tyhjäksi muuttuneesta pajasta, jossa hän seisoi yksin tulen ääressä, aivan yksin, ilman Ulrikkia. Hetkisen hän ajatteli sulkea talonsa, tarttua poikansa käteen ja lähteä maailmalle. Mutta miten silloin kävisi juutalaiselle? Ja miten hänelle, Aatamille, olisi mahdollista jättää tämä paikka? Missä sitte se kurja, kirottu, suloinen, syntinen vaimo hänet löytäisi, jos tämä häntä etsisi?
Ulrikki oli jo aikaa sitte lähtenyt metsiin juoksentelemaan. Vai olisiko poika kenties kuitenkin mennyt tohtorin luo oppitunnille. Tätä ajatellessaan Aatami säikähtyneenä pompahti pystyyn. Unelmistaan heränneen haaveilijan tavoin hän kädellään pyyhkäsi silmiään ja lähti asuntoonsa. Hän riisui pois esiliinansa, pesi kasvonsa ja kätensä noesta ja puki päälleen pyhävaatteet, joita hän käytti ainoastaan käydessään kirkossa tai tohtorin luona ja lähti ulos.
Ukkonen oli ilman raitistanut ja aamuaurinko paistoi ystävällisesti Pyövelinmäen viheliäisten hökkelien katoille. Sen säteet heijastuivat pienistä pyöreistä akkunaruuduista ja kimaltelivat rotkon reunalla kasvavien puiden latvoissa.
Äskettäin lehtiverhoon pukeutuneet pyökkipuiden tuuheat oksat loistivat niin iloisesti ja niin heleällä vihannuudella metsän tummain havupuiden seasta, kuin jos kevät valtansa merkiksi olisi antanut niiden yhtyä vakavien talvellisten toverien seuraan. Mutta eipä kevät jättänyt honkiakaan koskematta, sillä missä sen sormi oli kajonnut oksien huippuihin, siellä nyt pisti esiin hienoja hentoja kasvannaisia, tuoreita kuin ruoho vesipuron varrella, viheriäisiä kuin krysopraasi ja smaragdi.
Sisällä metsässä vallitsi hiljainen aamurauha, mutta samalla kertaa vilkkain elämä, laulu, huilunsävelet ja viserrys. Taivaan sininen valo tuli alas puiden oksien välitse, ja maassa sekä puissa, joka oksalla ja puunrungolla säteili ja välkkyi kultanen auringon valo ikäänkuin se olisi eksynyt metsään osaamatta sieltä enää pois. Korkeiden puunrunkojen varjot lepäsivät ilmakkaina juovina yli pensastojen, yli rehevän sammalikon ja sanajalkojen; ruohojen ja yrttien päällä oli tuore kaste.
Pääsiäisen aikana oli luonto viettänyt virkoamisjuhlaansa ja parin päivän kuluttua oli tulossa iloinen helluntai. Jokaisen kaadetun puun kannosta nousee uusia vesoja, uutta vihannuutta; kalliolohkarekin tarjoo kiinteän pohjan sadoille juurille ja sen ympärille on kasvanut sammalpeite ja taaja verkko piikkisistä köynnöskasveista. Monen puun rungolla jo kiipeilee metsäkierto; mustikan varvut jo tekevät hedelmää, joka kuitenkin vielä väriltään on punertava tai vehreä. Tuhannet kukat, valkoset, punaset, keltaset ja siniset, ovat avanneet kupunsa hennoissa varsissaan mehiläisille, ovat levittäneet tähtensä koristeiksi metsän vehreälle matolle taikka nousevat ylpeinä pystyyn kuin kynttilät. Raitistavan sateen jälkeen on nopeasti kasvanut harmaita pikkusieniä punalakkisten suurempien sienien ympärille. Tämän uhkean kasvullisuuden alla, päällä ja ympärillä hyppelee, ryömii, lentää ja lepattelee, surisee ja piipittää miljoonittain pienoisia lyhytikäisiä olentoja. Mutta kukapa niistä huolii keväällisenä auringonpaisteisena aamuna kun linnut laulavat, livertelevät, naksuttavat, kuhertelevat ja laskettelevat lemmenääniään!
Loristen ja kohisten syöksee puro suin päin yli kallionlohkareiden, sammaltuneiden paasien ja liukkaiden kivien välitse alas laaksoon. Kuohuvassa vedessä on elämää, vedessä on sen iloiset asukkaat; sen rannoilla lähteeltä laskupaikkaan asti rehottaa tuore kasvielämä, ja veden yläpuolella sekä ympärillä paistattaa päivää ja virkistelekse kolmas suku eläviä olennoita lepattaen ja suristen sekä kehräten hienoja silkkilankoja.
Metsässä on pyöreä, tuuheiden puiden ympäröimä aukko, jossa savuaa sysimiilu. Täällä ei hengitetä yhtä helposti kuin muualla metsässä. Missä luonto vallitsee omassa vallassaan, siellä se säilyttää kauneuden ja puhtauden, mutta missä ihminen joutuu sen kanssa tekemiseen, siellä sen kauneus raiskataan, sen puhtaus tahritaan.
Näyttää siltä kuin aamuaurinko tahtoisi estää kytevien polttopuiden käryävää katkua nousemasta sinitaivaalle. Pienet savuntuprut liihottelevat pois kosteaa, ruohoa kasvavaa maanpintaa myöten lahojen puunkantojen, korkeiden halkopinojen ja risuläjien yli, jotka miilua ympäröivät. Sammalmaja on metsänrinteessä ja sen edustalla istuu Ulrikki jutellen sysimiehen kanssa. Kansa tätä nimittää "Hirsipuu-Markuksi" ja tumman harmaissa ryysyissään tämä mies on sen näköinen, että näyttää ihan olevan vahinko hänen tähtensä, että luonto on pukeutunut niin kauniiseen kevätpukuun. Hänellä on leveä talonpoikaisnaama, suu on vino, ja takkuinen punanen tukka, joka monessa kohdin on haalistuneen tai pesussa värinsä menettäneen näköinen, roikkuu matalalla otsalla niin pitkällä, että se tyyten peittää ja ulottuu tuuheisiin valkoisiin silmäkulmiin asti. Näiden alla väijyy kaksi silmää, sillä ne ovat piilossa, mutta kun ne vilkuilevat kapeasta raosta silmäripsien väliltä, niin ei pölynjyvänenkään jää niiltä huomaamatta. Ulrikki vuoleskelee jousipyssyn nuolta ja kyselee sysimieheltä tuontuostakin; ja kun tämä valmistautuu vastaamaan, nauraa poika, sillä ennenkun Hirsipuu-Markku kykenee vastaamaan, täytyy hänen kolmella tempauksella, joihin nenä ja posketkin ottavat osaa, kiskoa kiero suunsa vaakasuoraan asentoon.
Jotakin tärkeätä nyt on keskusteltavana noiden niin toisistaan erilaisten toverien kesken.
Ehtoohämärässä, kun päivän työt ovat lopussa, piti Ulrikin taas tulla sysimiehen luo. Markku tietää missä muhkea metsäkauris asustelee ja hän aikoo sen ajaa poikaa kohti, että tämä sen ampuisi. Karitsa-ravintolan isäntä kaupungissa tarvitsee metsänriistaa, sillä ensi tiistaina hänen tyttärensä Gretel viettää häitä. Kyllähän Markku voisi itsekin tappaa metsäkauriin, mutta ompa jo Ulrikkikin oppinut sen konstin ja jos tulisi tietoon, mistä tuo oiva paisti on kotoisin, niin sysimies hyvällä omallatunnolla voisi valallaan vakuuttaa, ettei hän ollut kaurista ampunut vaan että hän oli löytänyt sen maassa kuolleena nuoli ruumiissa.
Ihmiset sanovat tuota sysimiestä sala-ampujaksi ja ruman liikanimensä "Hirsipuu-Markku" on hän saanut siitä, että hän tosin hyvin kauvan aikaa takaperin kerran roikkui hirsipuussa. Mutta hän ei kuitenkaan ole mikään epärehellinen mies, vaan hänellä on vaan liiankin uskollisessa muistissa se rohkea väitelmä, jota hänen vielä poikana ollessaan metsän hakkaajat, talonpojat ja sysimiehet keskenään kuiskivat, että "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat kaikille vapaat".
Tätä huutoa totellen oli hänen isävainajansa seurannut kapinallisia talonpoikia, ja Markku pysyi samassa väitteessä sekä siinä mielipiteessä, että kaikki mikä elävää oli metsässä, kuului yhtä hyvin hänelle kuin kaupungille, ritarille tai luostarille. Tämän mielipiteensä vuoksi oli hän saanut kokea monta kärsimystä ja siitä syystä hänen suunsakin oli kiero ja oli hänellä tuo ruma nimi; sillä kerran siihen aikaan kun hänelle alkoi kasvaa partaa, oli nyt hallitsevan herra kreivin isä hänet kohdannut juuri oitis sen jälkeen kun hän "vapaassa" metsässä oli kaatanut hirven vasikan. Tuon painavan otuksen kaikki neljä jalkaa sidottiin yhteen köydellä ja Markun täytyi ottaa köyden pää hampaihinsa niinkuin suitset ja hänen täytyi suullansa kiskoa metsänotus kreivin linnaan. Siinä oli toinen poski mennyt halki ja tuo paha rääkkäys ei häntä miellyttänyt eikä juuri liioin lisännyt hänen rakkauttaan kreiviä kohtaan. Kun sitte jonkun aikaa myöhemmin alkoi kapina Styhlingenissä ja Markku sai kuulla, että talonpojat kaikkialla nousivat aatelistoa ja pappeja vastaan, silloin hänkin seurasi mustan-punasen-keltaista päälippua, liittyi ensin Bulgenbachilaisen Hannu Myllerin joukkoon, seurasi sitte Böckingeniläistä Jaakko Rohrbachia ja oli mukana silloin kun "valkonen joukko" [Niin nimitettiin puvun mukaan erästä kapinallista talonpoikais-joukkoa.] hävitti Neuensteinin kaupungin ja linnan. Weinsbergissä hän näki miten Helfensteinin kreivi syöksyi talonpoikain keihäisiin ja samoin kuin muutkin hän heilutteli lakkia korkealla ilmassa kun jaloa kreivitärtä lantakärryillä raahattiin Heilbronniin.
Nyt piti talonpojasta tulla herra, satavuotinen sortotila piti kukistettamaan, kohtuuttomat kiusat, kymmenysmaksut, verot ja päivätyöt piti ijäksi päiväksi poistettaman ja niistä kahdestatoista artikkelista, jotka hän useamman kerran oli kuullut julkiluettavan, oli neljäs unohtumattomasta painunut hänen muistiinsa: "metsäotusten pyynti, linnustaminen ja kalastus on jokaiselle vapaa." Sen lisäksi oli moni opinkappale evankeliumista tullut hänen korviinsa, joka ei ollut rikkaalle suosiollinen, mutta lupasi köyhälle taivaanvaltakunnan, ja että viimeinen tulisi ensimäiseksi. Johtajien joukossa tosin moni hehkui innostuksesta kurjan kansan pelastamiseksi sietämättömästä orjuudesta ja viheliäisyydestä, mutta kun Markun kaltaiset miehet jättivät vaimonsa ja lapsensa ja panivat henkensä sodan vaaroille alttiiksi, niin he ajattelivat ainoastaan menneitä seikkoja, tätä ennen kärsimiänsä vääryyksiä ja halusivat vaan saada polkea hienot kiusaajansa karkeitten talonpoikais-jalkojen alle.
Niin komeasti leimuavia tulia ei sysimies milloinkaan ollut sytyttänyt eikä ollut saanut koskaan nauttia niin rasvasia lihapaisteja taikka niin hyvälle tuoksuavia viinejä kuin sillä aikakaudella ijästään ja vielä paremmalle kuin mikään muu maistui kosto. Kun linna romahti kokoon ja ylhäinen aatelisnainen kerjäsi armoa, silloin tunsi luvatun paratiisin esimakua. Onhan pirullakin Eedenin yrttitarha hehkuvine ruusuineen; mutta ne eivät kukoista kauvan ja kun ne lakastuvat, niin niistä pistää esiin karkeat piikit. Näitä saivat myöskin talonpojat pian maistaa, sillä Sindelfingenin tappelussa heidät masensi Georg von Waldburg.
Markku joutui tämän ratsumiesten käsiin ja sai nuoran kaulaansa, mutta ainoastaan ivan vuoksi ja muille varoitukseksi, sillä ennenkun henki oli lähtenyt hänestä ja hänen tovereistaan, ottivat sotamiehet heidät alas hirsipuista, leikkasivat heiltä poikki vala-sormet ja ajoivat kepiniskuilla heidät takaisin entiseen orjuuteen.
Kun Markku vihdoin tuli kotiin, löysi hän asuntonsa takavarikkoon otettuna ja omaisensa suurimmassa kurjuudessa. Seppä Aatamin isä, jolle hän ennen oli hankkinut hiiliä, lunasti hänelle takaisin hänen kotinsa ja antoi hänelle työtä ja kun sittemmin kaupunkiin tuli sotilasparvi haeskelemaan kapinallisia talonpoikia, niin vanha mestari antoi hänen kolme vuorokautta olla piilossa ulkohuoneessaan.
Tämän ajan jälkeen vallitsi Schwabissa taas täydellinen rauha, eivätkä metsästys, kalastus tai metsälaitumen syöttö olleet vapaammat kuin ennenkään.
Markulla ei ollut muita elätettävänä kuin hän itse, sillä hänen vaimonsa oli kuollut ja hänen poikansa uittivat tukkilauttoja Mainziin ja Kölniin, joskus Hollantiinkin asti. Seppä Aatami oli ainoa ihminen, jolle hän oli missäkään kiitollisuuden velassa ja hän osotti kiitollisuuttaan omalla tavallaan, sillä hän opetti mestarin pojalle kaikellaisia asioita, jotka eivät olleet pojalle miksikään hyödyksi, vaikka kyllä huviksi, mutta sen ohessa hän ei jättänyt omaa etuansa valvomatta. Ulrikki oli nyt jo viidentoista ijällä ja osasi jo käyttää jousipyssyä ja osata maaliin yhtä hyvin kuin vanha metsämies ja kun nuorukaiselta ei puuttunut metsästysintoa, niin Markku kernaasti soi hänelle sen vähäisen huvituksen. Mitä hän aina oli kuullut saarnattavan ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, sen hän myös juurrutti pojankin sieluun ja kun Ulrikki tänään sadannen kerran ilmaisi epäilyksensä, etteikö vaan ollut varkautta jos ampui metsän otuksia, jotka olivat kreivin omaisuutta, niin sysimies kiskoi suunsa suoraksi ja sanoi: "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat vapaat, senhän jo ennestään tiedät."
Poika mietti hetkisen katsellen maahan ja kysäsi sitte: "ovatkos pellotkin?"
"Pellotko?" matki Markku ällistyneenä, "pellot? — niiden laita on aivan toisin."
Sitä puhuessaan hän vilkasi kaurapeltoihin, joissa jo alkoi kaunis oras kohota. "Pellot", jatkoi hän, "ovat ihmisten raivaamia ja niiden omia, jotka ovat ne viljelleet, mutta metsän ja veden on Jumala luonut. Ymmärrätkös? Mitä Jumala on Aatamille ja Eevalle luonut, se kuuluu kaikille ihmisille."
Kun aurinko kohosi ylemmäksi taivaalle ja käki alkoi kukkua, niin kuului joku moneen kertaan innokkaasti ja kaikuvalla äänellä huutelevan Ulrikin nimeä. Nuoli, jota hän oli vuoleskellut, lensi nyt pois jonnekin loukkoon ja lausuttuaan pikaisesti "iltahämärässä Markkuseni!" livisti Ulrikki metsään ja oli pian taas leikkitoverinsa Ruthin luona.
Molemmat kulkivat hitaasti nauttien aamun ihanuutta pitkin puron vartta metsässä. He poimivat kukkasia sitoakseen kimpun Ruthin äidille. Pikku tyttö poimi aivan varovasti hyppysillään; poika tahtoi auttaa ja repi koko kourallaan hienot kukanvarret tukuttain juuristaan irti. Tässä toimessaan he eivät olleet vaiti. Ulrikki kertoi kerskaten että isä Benediktus oli nähnyt tytön isän kuvan, oli sen oitis tuntenut ja mutissut käsittämättömiä sanoja. Äidin veri oli Ulrikissa voimakas; hänellä oli aivan toinen aatemailma kuin typeräjärkisillä pojilla Pyövelinmäellä.
Hänen isänsä oli kertonut hänelle paljon ja tohtori vielä enemmän avarasta mailmasta, kuninkaista, taiteilijoista ja suurista sankareista. Hirsipuu-Markulta hän oli oppinut, että hänellä oli samat oikeudet ja oli saman arvoinen kuin kaikki muutkin ihmiset ja Ruthin ihmeellinen mielikuvitus täytti hänenkin sielunsa ihmeellisimmillä kuvilla. Tyttö teki kuninkaan kruunun kukkaseppeleestä; risumökistä, minkä hän oli rakentanut tohtorin asunnon taakse, teki tyttö loistavan keisarin palatsin; pyöreistä kivistä kultarahoja, leivästä ja omenista ruhtinaallisia aterioita ja kun hän oli asettanut kaksi jalkarahia sen puisen penkin eteen, jonka päällä hän istui Ulrikin kanssa, niin siitä tuli hopeaiset kruunausvaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi maidonkarvaista uljasta hevosta. Kun Ruth oli haltijattarena, niin piti pojan olla noitamiehenä, jos Ruth nimitti itsensä kuningattareksi, niin piti Ulrikin olla kuninkaana.
Kun Ulrikki riehuakseen oikein kylliksensä leikki poikain kanssa Pyövelinmäellä, niin hän aina oli heidän päällikkönsä; pikku Ruthin hän salli itseänsä ohjata. Hän tiesi, että tohtori oli ylenkatsottu juutalainen, Ruth juutalaislapsi, mutta hänen isänsä kunnioitti tuota israelilaista, ja hänelle vieras ja ylhäinen, eristetty hiljaisuus ja äänettömyys, joka ympäröi yksinäisen oppineen miehen asuntoa, vaikutti niin kummallisesti Ulrikkiin.