— Herra varjele, ethän vain ole haavoittunut, Elsa? — hätäili hän ollen olevinaan huomaamatta Antti Sormusta.
— En ole, mutta isä, — vastasi nuori tyttö nyyhkyttäen.
— Missä haava? —
— Tässä, tässä! Oi, miten kirvelee! Tuntuu kuin tulessa olisi, vaikeroi Antti Sormunen näyttäen vasempaa olkapäätään.
— Käy tähän pitkällesi, — kehoitti Kokko, joka samassa tuli paikalle ja osotti erästä mätästä. — On minussa vähän välskärin vikaa, veikkoseni. Ahaa, sin'oot saanut luodin olkapaähäsi. Sitte ei tule mitään, minä en saa sitä pois. Mutta miten se sinne osui? —
Kovasti nyyhkien kertoi Elsa, että venäläiset olivat äkkiarvaamatta karanneet heidän päälleen. Ja kun vastustaminen oli hyödytöntä olivat he päättäneet paeta. Tällä matkalla oli vihollinen kuitenkin saanut heidät näkyviinsä ja ampunut muutamia laukauksia. Kaikki luodit olivat menneet ohi paitsi yhtä. Ja se puuttui ukko Antin olkapäähän.
— Missä on talosi? — kysäsi äkkiä Kokko.
Antti Sormunen oli mennyt tainnoksiin eikä voinut vastata. Sen sijaan sanoi Elsa:
— Vähän matkaa tästä tuolla metsässä. —
— Oliko ryssiä miten paljon? —
— En minä niitä ehtinyt lukea, mutta mikäli voin nähdä, viidenkymmenen paikoille. —
— Tuhat tulimaista, — kivahti Kokko, — joutuin, Onni, juoksemaan luutnantti Burmanin luo. Vihollinen ei saa päästä ehein nahoin! —
Onni katosi heti. Seuraus hänen ilmiannostaan oli se, että venäläiset saarrettiin Antti Sormusen pirttiin, jonka he olivat miehittäneet.
Etteivät Burmanin miehet olisi joutuneet ilmeisen tulen alle marssiessaan avoimen kedon poikki, joka ympäröi pirttiä, lähetti luutnantti erään venäläisen vangin toveriensa luo. Tämä kertoi näille, että koko toinen venäläinen joukko oli riisunut aseensa.
Tämä vaikutti. Ja kun luutnantti Burman antaakseen vielä vahvistusta tämän lähetin sanoille, antoi hyvällaisesti tulta ja luotia metsän rinteestä, marssi 40 tervettä sotamiestä päällikköineen Antti Sormusen pirtistä ulos ja antautui vangiksi.
Tämän tapahtuessa oli Pekka Harisella ja Mikolla vähän syrjempänä pitkä ja vilkas keskustelu. Ja kun tämä oli lopussa, meni vanhus pojanpoikansa kanssa suoraan luutnantti Burmanin luo ja puhutteli häntä näin:
— Herra, minä olen jo vanha mies enkä jaksa enää liikkua sotajoukon mukana. Oli kumminkin aika, jolloin minä olin yhtä rohkea ja nopsa kuin teidänkin poikanne näkyivät tänään olleen ja silloin oli ottelu vihollisen kanssa kuin huvia. Tämä poika tässä on pojanpoikani. Hänellä on Jumalan kiitos sama sisu kuin minullakin ja sen tähden tahtoisin pyytää, että hän saisi seurata teitä vaikkapa vain oppaanakin aluksi. Parempaa seudun tuntijaa ei näillä tienoin ole. —
Burman mittaili muutaman hetken silmillään Mikon kookasta vartta ja ne kirkastuivat sikäli, mikäli hän tarkasteli ukon pojanpoikaa.
— Saat lähteä mukaan, — sanoi hän viimein. — Oletko heti valmis lähtöön? —
— Olen, vastasi Mikko iloisesti ja syleili iso-isäänsä. Sitte riensi hän Elsan luo, joka oli polvillaan vielä tainnoksissa olevan isänsä ääressä. Hän ilmoitti lemmitylleen päätöksensä ruveta sotamieheksi ja tällä tavoin ansaita Antti Sormusen suostumuksen.
Raukea hymy kaunisti nuoren tytön huulia, kun tämä ojensi kätensäMikolle ja sanoi:
— Mene vain, Mikko! Sinä tiedät, että voit luottaa uskollisuuteeni.Mutta tuletko isää enää näkemään, se on tietämätöntä. —
— Toivotaan parasta. Jää hyvästi, rakkahin Elsa! —
— Hyvästi! Jumala kanssasi! —
Suutelo vielä ja Pekka Harisen reipas pojanpoika oli poissa.
7.
Elämä Niemessä Valter Jernfältin lähdön jälkeisinä päivinä oli ikävää ja yksitoikkoista, kuten tavallista rakkaan ystävän lähdettyä joko ainaiseksi tai epämääräiseksi ajaksi.
Patrik Jernfält oli sietämättömän äreä ja pitkät ajat voi hän kävellen edestakaisin työhuoneessaan höpistä itsekseen minkä mitäkin.
Eräänä päivänä ilmaisi hän Amalialle, että hän suoraan sanoen oli suutuksissaan siitä, että Valter oli pakoitettu jättämään hänet entiseen kolkkoon elämään.
— Mutta olenhan minä ja Olga sinulla, — sanoi Amalia hyväillen ukon poskia.
— Onhan tuo sitäkin, lapseni, mutta toista on kuulla puhuttavan tykkien jyskeestä ja miekkojen kalskeesta; silmiensä edessä näkee kirottujen pitkätakkien juoksevan kuin… —
— No, no, setäkulta, — keskeytti kaunis kasakkatyttö, joka oli hiipinyt majurin selän taa ja pannut sormensa tämän huulille, — elämmehän me kaikessa rauhassa täällä Niemessä. —
Majuri höpisi taas pitkän läksyn itsekseen ja väistyi. Olga Pavluka tiesi aina keinon, miten riistää aseet tuolta vanhalta sankarilta.
Niin iloinen kuin Olga mieleltään olikin siitä, että hänen lempensä oli löytänyt vastarakkautta, ei hän kuitenkaan voinut olla entisellään. Majuri Patrik näki usein tämän muutoksen hänessä ja oli monet kerrat päättänyt kysyä Olgalta, miksi tämä luutnantin lähdettyä oli käynyt niin vähäpuheiseksi, mutta hän ei koskaan tullut sitä tehneeksi. Tuntui kuin hänkin viime aikoina olisi tullut tuppisuiseksi.
Myöskin Amaliaa kohtaan näytti Olga peräti muuttuneelta. Pitkät ajat voi hän istua toimettomana, hän, jonka tapana muuten oli aina jotain askaroida.
— Omituinen muutos, — ajatteli Amalia. — Ahaa, nytpä arvaan! Siitä pitää puhella isän kanssa.
Entiseen tapaan kului taasen muutamia päiviä. Olga pysyi entisellään, yhä vain haaveksivana. Toisinaan sädehti hänen kauneista silmistään jotain, joka paljon muistutti etelän hehkua, etelän taivoa ja kuta kauemmin majuri sitä katseli, sen varmemmaksi tuli hän siinä johtopäätöksessä, että tyttö oli rakastunut.
Eräänä päivänä päätti hän ottaa kauniin kasakkatytön perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi. Hän sanoi sen vuoksi tavattuaan Olgan yksinään:
— Mistä se tulee, tyttöseni, että sinä viime aikoina olet tullut niin kummalliseksi? —
— Minäkö, — tapaili Olga hämillään. — Minä kummalliseksi, en toki.Setä on varmaankin erehtynyt? —
— En ole. Sinä et ole sama pirteä ja iloinen tyttö kuin ennen. —
— Mutta minä vakuutan sedälle, että minä… minä… —
— No, no, Olga, puhu nyt totta. Tiedäthän, että sinulla minussa on isä ja että… —
Majuri keskeytti ajatuksensa, kun samassa kuului pihalta nelistävän hevosen kavion kopsetta.
Muutamia minuutteja tämän jälkeen seisoi eräs ratsumies yltä alta pölyssä hänen edessään ja antoi hänelle kirjeen. Majuri aukasi sen ja huudahti tuskin ehdittyään heittää siihen silmäystäkään:
— Se on Valterilta! —
Samassa tuli Amaliakin huoneeseen. Hänen tulonsa oli Olgasta varsin tervetullut, sillä sen kautta haihtui majurin huomio hänestä itsestään ja että tämä huomio oli nuorelle tytölle tavattoman rasittava, sen näki kyllä hänen kasvojensa ilmeestä.
— Jahah, — virkkoi majuri tarkastellen kirjettä joka puolelta, — onpa se poika viimeinkin joutanut kirjoittamaan. Ja hän on jo Iisalmella. Olipa se hyppy! Tahdotteko, tytöt, kuulla, mitä hän kirjoittaa?
Olga oli kääntynyt ikkunaan päin, niin ettei majuri voinut nähdä hänen kasvojaan, jotka sävähtivät punasiksi, kun majuri oli tehnyt tuon viattoman kysymyksen.
— Tahdomme, — vastasivat tytöt yhteen ääneen. Olgan vastaus oli kuitenkin tuskin kuultava.
Majuri Jernfält käänteli kirjettä puoleen ja toiseen, luki sitä ääneti paikka paikoin ja taas käänteli sormiensa välissä. Viimein sanoi hän hieman hymyssä suin:
— Valter tervehtii teitä kumpaakin. —
Olga ei vastannut mitään. Hän istui yhä vain ikkunaan päin. Amalia sitä vastoin virkkoi:
— Lukekaa nyt, isä, mitä Valter serkku kirjoittaa, sitä olisi hauska kuulla, sillä… —
— … se uteliaisuus on niin suuri, — keskeytti majuri hymyillen. — Niin, niin, kyllä se ottaa omansa! Olkaa nyt tarkkaavaisia, niin saatte kuulla. —
Monien rykimisten ja röhkimisten perästä alotti majuri:
Iisalmella lokakuun alussa 1808.
Paras Setä!
Sydämmellinen kiitos siitä huolenpidosta, jota sain Niemessä. Sen ansioksi on luettava, että kohta sen jälkeen sain olla mukana Pulkkilan taistelussa. Joskin pakkanen paukkui, oli kuumaa kuitenkin, kuten sedällä on tapana sanoa, mutta kelpo sotamiestemme rohkeuden kautta, jota jokainen suomalainen osottaa ratkaisevalla hetkellä, lyötiin vihollisjoukko perinpohjin ja koko osasto otettiin vangiksi. Sitte suunnattiin kulku etelään päin ja kelpo kapteenimme Malm on nyt entistään oivallisemmin osottanut, mihin hän kykenee, kun näet Iisalmella kaapattiin venäläinen joukko, kokonaista 150 miestä, ilman että hän itse menetti ainoatakaan miestä. Ja nyt kirjotan tässä Kuopion valloittamisesta, Uskokaa pois, setä, että siinä sitä myllästettiin. Kun olimme tuon äsken mainitsemani onnistuneen kahakan jälkeen vielä Iisalmella, saapui tänne postimestari Sjöberg Kuopiosta. Hänen käytöksensä näytti kovin epäilyttävältä, jonka tähden hänet pidätettiin ja muutamia luotettavia talonpoikia lähetettiin ottamaan selkoa vihollisen hankkeista Kuopiossa.
On todellakin ilo nähdä, millä uhrautuvaisuudella maaseutuväestö ottaa osaa maan puolustukseen. Sillä kun saavuimme Pöljän kylään, joka on noin puolitoista peninkulmaa mainitusta kaupungista, oli siellä meitä vastassa lähemmä satakunta rahvaan miestä, jotka paloivat halusta saada auttaa meitä kaupungin valloittamisessa, mikäli siihen kykenivät. Useammilta tahoilta saimme auliisti tukea, muun muassa eräältä Hellgren-nimiseltä koulumestarilta, joka kaikilla mahdollisilla tavoilla osoitti lämmintä isänmaanrakkauttaan.
Ja vaikka kapteeni Malm vakoilijoiden kautta sai tietää, että kaupunki oli lujasti miehitetty, niin uskalsi hän kuitenkin rynnätä mukanamme, rohkea kun oli. Kolmessa osassa hyökkäsimme kaupunkiin. Minä olin siinä, jota kapteeni johti.
Hurrahuudoilla rynnistimme päälle ja saattepa uskoa, että se kävi riuskoilta pojiltamme kuin leikkiä lyöden. Savolaiset olivat tapansa mukaan etunenässä tietä raivaamassa. Lyhyen vastustuksen perästä ajettiin venäläisten etuvahdit kaupunkiin. Me rynnistimme ihan kintereillä ja paiskelimme pakenevia nurinniskoin pitkin katuja.
Oo, miten hupaista oli nähdä pitkätakkien juoksevan. Ja sitä he tekivätkin henkensä kaupalla. —
— Saakeli soikoon! — huudahti majuri, joka ei voinut enää pidättää itseään. Ja täällä saan minä istua raukkana rahjuksena, jolla ei ole virkaa pennin edestä. Vähemmästäkin voi raivostua mielettömäksi! —
— No, no, isä, — virkkoi Amalia hymyilen innostuneelle vanhukselle, — lukekaa vain etemmä, me olemme uteliaita. —
Ja majuri jatkoi:
Parhaassa mellakassa joutui luutnantti Tavastjerna pahaan ahdinkoon torilla. Hän oli näet ottanut jo muutamia vangiksi, mutta ennen pitkää huomasi olevansa vihollisparven ympäröimänä, joka puolestaan uhkasi häntä joko kuolemalla tai vankeudella. Mutta nyt on asianlaita semmoinen, ettei luutnantti enemmän kuin Länsi-Pohjan ja Savon pojatkaan ole kuunapäivänä tienneet pelosta mitään. Niinpä nytkin kävi.
Joukko sulkeutui kiinnemmä yhteen ja venäläisten tuuma tehtiin tyhjäksi verrattain vähällä vaivalla. Mutta vihollisen puoli tiheni myötäänsä ja Tavastjerna olisi viimein ollut auttamattoman surman suussa, ellei luutnantti Clementeoff juuri samassa olisi ehtinyt paikalle ja rajulla pistinhyökkäyksellä pelastanut toverinsa.
Itse olin pari kertaa vaarassa joutua vangiksi ja kerran jäämässä kasakkaparven jalkoihin, mutta onni oli mukanani ja niin pääsin pälkähästä saamatta edes naarmuakaan.
Kun Kuopio oli jo melkein meidän käsissämme, tapahtui jotain, joka ilmaisi, mitä jäntevyys, päättäväisyys ja ripeys liikkeissä saavat aikaan
Taistelun lopulla oli näet eräs osasto venäläisiä grenadieria sulkeutunut torin varrella olevaan kansliataloon. Tämän anastaminen olisi kyllä käynyt päinsä, mutta ei ilman mieshukkaa. Kapteeni Malm lähetti sen tähden sanan venäläisille, että jos he mielisivät antautua, heidät armahdettaisiin.
Tähän vastasivat grenadierit ainoastaan ampumalla. Tämän johdosta juolahti Burmanin mieleen käyttää jotakuta vankia välittäjänä. Tämä onnistuikin paremmin ja venäläiset pyysivät saada puhutella sitä upseeria, joka oli lähettänyt välittäjän.
Luutnantti Burman läksi tämän johdosta kansliataloa kohden, mutta hän sai kavalan vastaanoton, luotia yhteislaukauksesta. Hän vimmastui moisesta hurjasta hankkeesta siihen määrin, että juoksi rappuja ylös, ampui toisella pistoolillaan keskelle venäläisiä ja alkoi mitä ankarimmin puhutella heitä venäjäksi.
Tämä vaikutti. Haavoittumattomat grenadierit laskivat aseensa ja neljätuntisen taistelun perästä oli Kuopio täydellisesti käsissämme.
Se mikä eniten vaikutti tämän yrityksen onnistumiseen, oli se, että venäläisten päällikkö, luutnantti Pavlenki oli edellisenä iltana lähtenyt partioretkelle Toivolaan päin. Kun hän sitte aamulla tuli takasin, oli hän vähällä joutua vangiksi, mutta onnistui kuitenkin livistämään tiehensä.
Tämän hankkeen perästä tuli eversti Sandels itsekin Kuopioon koko brigaadin kanssa. Ja sinä aikana, kun hän on ollut täällä, on tehty monta urotyötä sekä maalla että vesillä. Retki Varkauteen on myöskin yksi merkillisimpiä tapauksia, sillä silloin saimme haltuumme suuren joukon kaikellaista sotatarvetta.
Harvoin ja tuskinpa koskaan olen nähnyt semmoista iloa kuin sen, mikä nousi, kun seudun asukkaat näkivät ruotsalais-suomalaisen joukon saapuvan jälleen heidän tienoilleen. Kauan olivatkin he vihollisen sorrantaa saaneet kärsiä, jotka tapansa mukaan kaikkialla harjoittivat suurta julmuutta. Eivät edes lapset säästyneet pahoinpitelyltä. Siitä mitä itse olen lähemmin nähnyt, käy selville se kumoamaton totuus, etteivät ne kasakat ole julmimpia, vaan jääkärit. Joroisissa näin omin silmin, miten kaksi Donin kasakkaa oman henkensä kaupalla vapauttivat erään suomalaisen naisen ja tämän kaksi pientä lasta hurjien jääkärien käsistä, jotka väkivallalla tahtoivat anastaa naisen ja surmata lapset. Minulla oli kymmenen savolaista mukanani. Kiertelemällä oikoteitä onnistui minun päästä venäläisten kimppuun. Kaikki viisi vangittiin. Kasakkoja kohdeltiin lempeästi, mutta jääkärit armotta ammuttiin. En voinut estää savolaisiani panemasta toimeen ansaittua kostoa heittiöille.
Vihollinen sai myötäänsä apua ja niin voi se vähitellen tehdä hyökkäyksen toisensa perästä asemaamme vastaan. Eversti Sandels huomasi vihdoin, ettei ollut muuta tehtävissä kuin jättää Kuopio ja vetäytyä pois Toivolaan. Se päivä, jona me peräydyimme asukkaista autiosta Kuopiosta, oli surun päivä, mutta voiton toivo, jota vielä vahvisti kapteeni Malmin menestysrikas retki Laatokalle päin, missä hän uhkasi itse venäläisten kaupunkia Sortavalaa, ei kuitenkaan vielä jättänyt meitä. Vielä kerran toivoivat suomalaiset voivansa ajaa vihollisen maastaan ja uudelleen asettua niiden kotien herroiksi, jotka heidän toistamiseen nyt täytyi jättää.
Toivolassa oli asemaa hyvin helppo puolustaa, mutta kova onni oli alkanut seurata meitä. Huolimatta ankarimmasta valppaudesta, huolimatta todellisista urotöistä ja useista vihollista vastaan tehdyistä retkistä, katsoi brigaadin päällikkö olevansa kuitenkin pakoitettu lähtemään lopulta tästäkin vahvasta ja edullisesta asemasta.
Suru sydämmessä jätimme Toivolon. Näin useiden arpipäiden uroiden itkevän harmista ja kuulin monta karkeaa sanaa nuorempien huulilta.
Nyt olemme varustanut aseman Iisalmelle ja tämä lienee vieläkin edullisempi Toivolaa, koska vihollisen on paljoa hankalampi päästä tänne kuin sinne.
Kenraali Tutshkow vanhempi on nyt saanut venäläisen joukon päällikkyyden. Ja niitä on kappaleen 10:ttä tuhatta miestä, jota vastoin Sandelsin joukossa, viidennessä brigaadissa, on vähän päälle 1,200 miehen. Meidän on siis tapeltava melkoista ylivoimaa vastaan, mutta tästä huolimatta toivomme voivamme pidättää vihollista siksi, kunnes ehkä saamme apuväkeä.
Savon jääkäreissä on kolme sotilasta, jotka eniten ovat itseään kunnostaneet, nim. Kokko, Kärki ja eräs Onni-niminen 17-vuotias poika Lehtoniemen kärestä. Kaikki nämä kuuluvat Sulkavan komppaniaan, joka on paras koko jääkärirykmentissä. Monet kerrat olen nähnyt heidän osottavan sekä urhoutta että kestävyyttä ja ollapa meillä edes kymmentuhantinen semmoisia poikia, niin eipä ennättäisi kovinkaan monta viikkoa kulua, ennenkuin venäläinen olisi omien rajojensa takana. Mitä jäntevyys ja miehuus saavat aikaan, sen on Malm selvästi näyttänyt. Ja jos hän olisi saanut tarpeeksi tukea, ei olisi itse Dolgorukikaan, joka 2,000 miehellä hyökkäsi Sortavalaan, saanut häntä peräytymään.
Varsinaisena syynä peräytymiseen Kuopiosta ei ollut vihollisen ylivoima, jolle suomalainen miehuus lukemattomat kerrat on pitänyt puolensa, vaan juuri se seikka, että vääpeli Brunow, joka on ollut Karjalassa vakoilemassa vihollisen liikkeitä, laittoi sanan, että tuhannen miehen suuruinen vihollisparvi riensi pikamarssissa Nilsiään päin. Sandels oivalsi, että tämän liikkeen tarkoitus oli niin ajoissa kuin mahdollista miehittää Iisalmi ja siten katkaista hänen peräytymisretkensä pohjoiseen.
Tämän tähden joudutti brigaadin päällikkö melkein salaa lähtöä Toivolasta. Kun venäläiset tulivat tänne, tapasivat he ainoastaan tyhjän leiripaikan ja muutamia päiviä sitte kuulin kerrottavan, että he tämän nähtyään olivat ensin nolostuneet ja sitte niin vimmastuneet, että unohtivat takaa-ajonkin vähäksi aikaa. Ja kun viimein ryhtyivät siihen, oli se jo myöhäistä.
Täällä olemme nyt kokoontuneina Iisalmen kirkolle odottamassa monta vertaa mieslukuisemman vihollisen hyökkäystä, jota ei kovin kauan enää tarvinnekaan odotella. Hyvä henki vallitsee toki koko brigaadissa ja jokaisella on se hiljainen lohdutus, että Sandels on tekevä kaikki ottaakseen arvokkaalla tavalla vastaan Tutskowin, joka kopeasti jo on kehuskellut, että viimeinkin on saanut meidät satimeen.
Joka päivä tulee riveihimme suurempia ja pienempiä miesparvia ja vähästäkin avusta, jonka näin saamme, kasvaa miehuutemme myötäänsä.
Parasta on kuitenkin se, että brigaadin päällikkö itse on niin lohdullinen. Voi melkein sanoa, että hän on joka paikassa saapuvilla. Teoin ja neuvoin auttaa hän aina tarvitsevaa. Hänen ystävällisyytensä yhtä paljon kuin järkähtämätön oikeamielisyytensäkin ovat tehneet hänet siinä määrin sotamiesten rakastamaksi, että se on aivan tavatonta. Lopuksi tahdon mainita yhden tärkeimmistä syistä siihen, miksi suomalainen soturi niin iloisella luottamuksella lähtee taistelun pyörteisiin Sandelsin johdolla ja melkein aina voittaa. Miehet näet luulevat, että päällikkö on liitossa onnen kanssa. Ja seuraus tästä on se, että sotilas ilomielin häntä seuraa. Tämmöinen henki sotajoukossa tekee sen melkein voittamattomaksi. Malmin loistava retki Laatokalle on myöskin lisännyt tätä miehuutta ja luottamusta.
Nyt täytyy minun lopettaa tällä kertaa, koska minä ja Tavastjerna lähdemme vakoilemaan Maaninkaan päin. Lähetän sedän viehättäville tytöille paljon sydämmellisiä tervehdyksiä ja toivon, ettei rauha koskaan rikkoutuisi kauniissa Niemessä.
Sedän uskollinenValter Jernfält. —
— Siis ei mitään erityistä tervehdystä minulle, — ajatteli Olga, kun vanhus oli lopettanut lukemisen. — Niin, mutta jos oikein asiata ajattelen, oli kuitenkin hyvä, ettei hän minulle erityisesti tervehdystä lähettänyt. Hän arvaa asianlaidan ja siitä tahdon häntä sydämmellisesti kiittää, kun hän palaa takasin. —
Tämän ajatuksen perästä nuoren tytön povesta kohahti kepeä huokaus.
— Palaakohan Valter Jernfält enää koskaan? —
8.
Oli eräs sateinen ja tuulinen ilta syyskuun lopulla 1808. Junnon ja Launilan kylien väliin, jotka ovat Siikajoen varrella, oli eräs pieni kasakkajoukko leiriytynyt aivan virran partaalle. Sekä ihmiset että eläimet olivat perin uupuneet pitkästä ja rasittavasta marssista Suomen joukon anastamien seutujen halki. Päällikkö oli saanut käskyn liittäytyä Kulnewin joukkoihin, mistä hyvänsä nämä sitte tapaisikin. Mutta kun hän ei tuntenut paikkaa eikä mitään opastakaan voinut saada, niin oli noiden aronpoikien perin tukalaa päästä etenemään.
Öin päivin he olivat harhailleet ympäriinsä aina Hämeenlinnasta saakka. Hapuilleet metsät halki, samoilleet suot ja rämeet ja sitäpaitsi saaneet tapella osaksi kuleksivien partiojoukkojen, osaksi maaseutu-väestön kanssa, joka käytti jokaista tilaisuutta vahingoittaakseen maan vihollisia.
Joukon lähtiessä Hämeenlinnasta oli siinä 120 miestä, mutta leirissä ollessaan mainittujen kylien välillä oli se huventunut puoleen määrään.
Kasakkaparvi oli lähtenyt suojelemaan erästä melkoista ruokavarastoa sekä pienempää määrää aseita ja ampumatarpeita.
Retki onnistui alussa hyvin, sillä sotnikka [100 miehen päällikkö] Elka oli taitava ja tavattoman valpas päällikkö. Mutta lähellä Kärsämäen kirkkoa, joka on kolme peninkulmaa etelään Piippolasta Pyhäjärven varrella, hyökkäsi äkkiarvaamatta kuormaston kimppuun varhain eräänä aamuna 50 kuulua Porin rykmentin sotamiestä. Näillä oli apuna satakunta talonpoikaa. Syntyi vimmattu tappelu, joka päättyi siten, että kuormasto joutui suomalaisten saaliiksi.
Huomatessaan, että oli menettänyt puolet miehistään ja että toinenkin puoli joutuisi saman kohtalon alaiseksi, jos hän jatkaisi taistelua, antoi Elka peräytymiskäskyn.
Kasakat pienillä, kestävillä ratsuillaan kipasivat pakopirteilleen Kärsämäen kirkon länsipuolella oleviin saloihin ja heidän onnistui eksyttää vihollisensa niin, etteivät nämä enää kyenneet heitä ajamaan takaa.
Marssi nykyiselle leiripaikalle oli ollut rasittavimpia, mitä Elka koskaan oli tehnyt. Mutta hän ja hänen miehensä olivat kuitenkin liian karaistuneita lakatakseen toivomasta onnellista loppua tuolle seikkailurikkaalle retkelle. Lepoa tarvitsivat he kuitenkin, ja kun Elka oli saanut varmasti tietää paikasta, missä hän nyt oli, että se oli aivan autio puolustajista, niin katsoi hän sekä voivansa levätä täällä pari päivää että myöskin käydä lähikylissä haalimassa jotain suuhun pantavaa.
Paikka, minkä hän oli valinnut leirikseen, oli kaukana yleisestä tiestä. Metsä ympäröi sitä kolmelta taholta, ja sitä paitsi joki tällä kohdalla oli niin kapea ja matala, että sen yli voi päästä verrattain vähin vaivoin, jos asianhaarat niin sattuisivat vaatimaan.
Mainittuna iltana oli Elka tavallista synkempi. Melkein voimattomaksi uupuneena oli hän äsken palannut partioretkeltä Piippolasta päin. Hän ei ollut saanut näpistetyksi mitään, sillä kylien asukkaat olivat paenneet metsiin ja vieneet kaikki ruokavarat mukanaan.
Teemme ensimmäisen tuttavuuden ukko Elkan kanssa, kun hän istuu eräällä rantapaadella lähellä virran uomaa. Lumivalkeat hapset ja parta olivat likomärät hienosta tihkusateesta, mutta se ei huolestuttanut 60 vuotiasta sotnikkaa, sillä kun veden valuminen kävi liian kiusalliseksi, tarttui hän jäntevin kourin hapsiinsa ja pusersi niitä.
Mutta hänen kaikille tahoille vilhuvissa silmissään heijastui aivan toista huolestumista, sisäistä rauhattomuutta, jota ulkonainen luonnon rauhattomuus ei voinut vaimentaa. Silloin tällöin hän teki rajun liikkeen ikään kuin riistääkseen nuo pahat ajatukset, joita häneen tulvimalla tuli. Hänen itsekseen höpisemistään ei kukaan edestakasin häärivistä kasakoista päässyt kuulemaan.
Kun hän oli pahimman surun vallassa, läheni hiljaa eräs hänen alipäälliköistään. Kun Jemela — se oli lähenevän nimi — näki päällikkönsä mureisen muodon, pysähtyi hän arvelemaan hetkeksi ja mietti, mennäkö häiritsemään päällikköä vai ei. Vaan kun Elka viimein päästi raskaan huokauksen ja näytti olevan aikeessa lähteä, ei Jemelakaan enää epäröinyt. Hän hiipi kissan tavoin esiin ja pannen karkean kätensä Elkan olkapäälle sanoi:
— Mikä sinulle on tullut? Siitä saakka, kun tulit partioretkeltä, olet ollut kummallinen. —
Kun Elka tunsi käden olkapäällään, hypähti hän ylös ja hänen kasvonsa ilmaisivat häpsähdystä. Mutta huomattuaan, kuka hänen edessään oli, istuutui hän ähkien jälleen alas mutisten puoliääneen:
— Ahah, sinäkö se vain olitkin, Jemela. —
Ja osottaen erästä vierellä olevaa kiveä hän sanoi kovemmin:
— Käyhän tuohon, niin saat kuulla, miksi olen niin alla päin. —
Tätä ei Jemela toista kertaa antanut sanoa, vaan heitettyään hätäisen katseen toiselle rannalle ikäänkuin varmistuakseen, ettei siellä piillyt vihollisia, istuutui hän osotetulle paikalle.
Elka istui kuitenkin kotvan aikaa ääneti ja synkkänä. Viimein hän sanoi enemmän itsekseen, mutta sentään niin äänekkäästi että Jemela sen kuuli:
— Milloin olen hänet löytävä jälleen, sen pienen tyttöseni?Milloin…?
Näissä sanoissa oli jotain niin sydämmellistä ja kaihomielistä, että Jemela, joka oli ne kuullut useasti ennenkin ja jo tottunut niihin, oikein häpsähti.
— Et ole siis vielä menettänyt toivoasi? — virkkoi hän hetken aikaa katseltuaan Elkan merkitseviin kasvoihin.
— En, — vastasi tämä nojaten lähemmä Jemelaa. — Tänään on tuo toivo entisestään kasvanut. —
— Mitenkä niin? — ihmetteli Jemela.
— Olen nähnyt näyn, joka on kokonaan vienyt minut menneisiin aikoihin. —
— Tahtoisitko kertoa tuon näyn minulle. —
— Kyllä, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. —
— Sano se ja minä suostun siihen tinkimättä. —
— Ehto on se, ettet koskaan kerro yhdellekään ihmiselle sitä, mitä nyt kuulet. —
— Entä jos kaadut, enkö sittekään? —
Elka vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Sitte hän sanoi:
— Jos niin sattuisi käymään, niin panen sydämmellesi, että jatkat tiedustelujani. —
— Tässä käteni vakuudeksi, — vastasi Jemela nopeasti ja uskollinen ilme kasvoillaan.
— Hyvä, — sanoi Elka ja tarttui tarjottuun käteen, jonka jälkeen hän taas vaipui syvään mietiskelyyn. Viimein hän riistihe irti sen vallasta ja alkoi:
— Sinä tiedät, että tultuamme viimeisestä Ruotsin sodasta minut valittiin yksimielisesti sen stanitsan [kasakkakylä] sotnikaksi, jossa asuimme. Yhtä iloinen kuin olin silloin sotaan lähteissäni, yhtä suruinen olin sieltä tullessani. Tukka ja parta alkoivat vaaleta. Lintujen laulut eivät ihastuttaneet korvaani. Ja miksi? Minun ei enää tarvitse sinulle toistaa sitä, josta niin lukemattomat kerrat olemme puhelleet istuessamme lempeinä kesä-iltoina kurgalla [keilanmuotoinen kunnas, joita usein tapaa kasakkojen maassa] kylän edustalla. Vai olisivatko sodan pyörteet himmentäneet muiston siitä? —
— Eivät ole, — vastasi Jemela vilkkaasti. Muistan aivan tarkkaan kertomuksesi. Jatka vain. —
— No niin. Muutamia tuntia sitte näin näyn, joka heti vei minut jälleen tuolle muinaiselle sotatantereelle. Melkein keskivälillä Piippolaa ja Pulkkilaa on kaunis maatila. Nimeä en ole saanut tietää. Kenenkään huomaamatta hiivimme puutarhalle asti ja olinpa jo päättänyt tehdä hyökkäyksen taloon ruokavarojen hankintaan, kun äkkiä huomasin kaksi tyttöä käsikkäin kävelevän erästä käytävää myöten puutarhassa. Toinen näistä oli tumma ja hänet nähdessäni olin kaatua. Voin tuskin hillitä itseäni. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä olin tuntenut hänet. Erehtyä en voinut! Hän on äitinsä ilmikuva. Aikoessani hyöksähtää esiin estyin tästä portin avautumisen kautta, jossa näkyi mies, päältä nähden vanha upseeri. Molemmat tytöt juoksivat häntä vastaan. Hän hyväili heitä hellästi. Niin, molempia yhtä hellästi. —
— Olivat kai hänen tyttäriään, — huomautti Jemela.
— Toinen, mikäli minä näin, oli, — virkkoi Elka, — sillä hän oli vaaleaverinen, kuten vanha sotilaskin, mutta se tumma, se tumma, se, joka muistutti niin paljon… —
Kasakkapäällikkö ei saanut ajatustaan loppuun. Pää painui käsien väliin ja ruumista puistatti kova vavistus.
Katseltuaan hetken Elkan äänetöntä tuskaa virkkoi Jemela:
— Ja sinä luulet, että se on hän: —
— Luulen, — kiljasi kasakka ja kavahti ylös. Hänen tummissa kasvoissaan kuvastui selvästi sydäntä kirvelevä hurja kärsimys. — Luulen, — sanoi hän uudelleen, — se ei voi olla kukaan muu kuin hän! —
— No, — virkkoi Jemela, — kun asia on sinulla selvillä, niin onhan sinun helppoa ottaa omasi pois ja… —
Elka katsahti epäröiden toveriinsa ja sanoi:
— Ei se ole niinkään helppoa, kuin luulet. —
— Miksi? Mitä esteitä olisi tiellä? Seudun väki on melkein miehettömiin paennut ja… —
— Mutta sinä unohdat, että talonomistaja voi olla paremmin varustautunut kuin aavistammekaan, — huomautti Elka. — Semmoistahan olemme saaneet kokea monet kerrat. —
Jemelan pää painui alas. Ja kun hän sen jonkun ajan kuluttua jälleen nosti, oli hänen kasvoillaan luja ilme, melkein uhkaava ja nuhtelevalla äänellä sanoi hän terävästi:
— En olisi uskonut, että voimakas sotnikka Elka, joka on tunnettu miehevyydestään ja päättäväisyydestään, voisi hetkeäkään horjua, varsinkin kun on kysymyksessä jo kauan sitte kadotetun tyttären saa… —
— Hiljaa, hiljaa, — keskeytti Elka Jemelan. — Meidän kiivas keskustelumme ja minun outo liikutukseni on huomattu. Miehistö voi kenties luulla, että vaara on käsissä. Lopettakaamme sen vuoksi puhelu. Huomenna varhain voimme sitte jatkaa. Muttahänettäytyy minun saada takasin, — jatkoi hän enemmän itsekseen, — minun täytyy. —
Näin sanoen Elka jätti sotatoverinsa ja riensi nopein askelin metsään päin.
9.
On ilta. Kaksi päivää äskeisen kasakkojen keskustelun jälkeen Niemen puutarhan varjokkaimmassa siimeksessä istui kaksi tyttöä käsitöineen ja huolimatta myöhäisestä vuodenajasta, oli näet jo syyskuun viimeinen päivä, oli ilma vielä niin lauhkea ja suloinen, että aivan vapaasti voi ulkosalla työtä tehden istua.
Tänä iltana ei Amalia ollut kuitenkaan hyvällä tuulella, mutta Olga oli kyllä. Tämä laskikin aikatavalla leikkiä kasvattisisarestaan, vaan kun hän viimeiseltä yltyi liiaksi ja kiusasi Amaliaa seudun nuorella lääkärillä, ei Amalia enää lopulta jaksanut kauempaa kärsiä. Hän nousi ylös, pani työnsä syrjään ja poistui sanoen nuhtelevasti:
— Nyt olet, Olga, oikein paha, mutta odotahan! Tulee se minunkin vuoroni kiusata sinua jollakulla. —
Nuori kasakkatyttö nauroi sydämmellisesti, niin kauan kuin Amalia pysyi näkyvissä, mutta kun tämä oli kadonnut, muuttui Olgan muoto äkkiä aivan kuin taikavoiman vaikutuksesta. Ilo ja leikillisyys olivat poissa ja synkkä pilvi kohosi hänen otsalleen. Tummat silmät tähtäilivät täynnä kaihoa kauas etemmä puutarhan piiriä.
— Tuleekohan milloinkaan hänen vuoronsa, — mutisi hän itsekseen. —Kenties ei koskaan! —
Tuskin oli hän ehtinyt sanoa tätä, kun erään käytävän päähän ilmestyi kookasvartaloinen mies. Se oli Patrik Jernfält.
— Sinä täällä yksinäsi, — virkkoi tämä katseltuaan hetkisen ympärilleen. — Onko Amalia ollut täällä? —
— On, mutta hän läksi äsken ikään, kun… kun… —
Olgan oli vaikea ilmaista syytä Amalian lähtöön.
— Sano vain pois, tyttöseni, — kehotti Patrik Jernfält. — Ettehän liene taas kinailleet? —
— Emme juuri, — vastasi Olga, — mutta… mutta… ei, sedän pitää saada tietää totuus. Hän pahastui vähän, kun minä kiusasin häntä eräällä…
Taasen jäi kasakkatyttö sanattomaksi.
— No, mutta sanohan toki viimein, — huudahti majuri ja alkoi kiivaasti käydä edestakasin.
— Tohtorilla, — virkkoi Olga nauraen.
Näki selvään majurin kasvoista, että hän oli odottanut toista vastausta, sillä ällistystä ilmeni hänen katseessaan. Hänen onnistui kuitenkin heti haihduttaa tämä.
— Vai niin, — sanoi hän — olet kiusannut häntä tohtorilla, mutta onko sinulla mitään syytä siihen? —
— En tiedä, — vastasi Olga, — se on vain minua huvittanut. —
— Hm, hm, — arveli majuri yskien ja pysähtyi nuoren kasakkatytön eteen. — Sanoppa minulle yksi asia. Eikö Amalia ole sinua kellään kiusannut? —
Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Olga saanut sanaa suustaan. Sen sijaan levittihe petollinen puna hänen kauneille kasvoilleen.
— No, — jatkoi majuri ankaran puoleisesti, — aijotko vastata? Eikö hän ole koskaan kiusannut sinua kellään? —
— Ei, — vastasi Olga tuskin kuultavasti ja käänsi kasvonsa poispäin, jotka vielä olivat punan vallassa.
— No, — virkkoi majuri istuutuen pienelle turvepenkille vastapäätäOlgaa, — koska hän ei ole sitä tehnyt, niin teen sen minä. —
Olga vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Nyt hän olisi tahtonut olla jossain kaukana, hyvin kaukana, vajota vaikka maan alle.
Vanha majuri tarkasteli häntä hetken aikaa merkitsevin katsein ja lausui sitte:
— Sinun kummallinen käytöksesi pitkin koko kesää on antanut minulle aihetta epäilyksiin. Olen arvaillut puoleen ja toiseen, mikä siihen olisi syynä. Eräänä iltana, ei tästä vielä ole kauan, satuin jostain syystä menemään sinun ja Amalian huoneeseen. Siellä oli eräs kaappisi laatikoista auki ja täytyy myöntääkseni, että uteliaisuus sai minut katsomaan siihen ja samassa pisti sieltä silmääni eräs huolellisesti kokoontaitettu paperipala. Paperi itse ei kiihottanut uteliaisuuttani, vaan nimi, joka siinä oli. Tunsin sen sinun käsialaksesi ja päätin ottaa asiasta selkoa lähemmin. Niin, niin, lapseni, — jatkoi Patrik Jernfält tarttuen nuoren tytön käteen, — ensi kerran on sinun paljoa huolellisemmin kätkettävä salaiset muistiinpanosi. Voihan tapahtua, etteivät ne aina satu niin sääliviin käsiin, kuin minun. Muuten ei minusta ole ollenkaan ihme, että rakastat Valteria, sillä se poika kyllä ansaitsee minkä tytön rakkauden tahansa. No, no, lapseni, — jatkoi majuri silitellen isällisellä hellyydellä Olgan tuuheaa tukkaa, — mitäs sinä siitä häpeät, jos olet antanut sydämmesi Valterille. Tarkoitukseni ei tänä iltana kuitenkaan ollut tavata sinua tämän tähden, vaan kysyäkseni erästä toista asiaa. Tahdotko vastata siihen suoraan? —
— Tahdon, jos voin, lupasi Olga liikutuksesta vapisevalla äänellä.
— Kyllä sinä voit. —
— Kysykää sitte.
— Onko Valter koskaan puhunut sinulle rakkaudesta? —
— On. —
— Sitte onkin kaikki selvillä, — virkkoi majuri nousten ylös ja sulkien kasakkatytön syliinsä.
— Setä ei siis ole minulle vihoissaan, — kuiskasi Olga ja katsoi palavin kasvoin Patrik Jernfältiä silmiin.
— Enhän toki. Minäkö… — Majuri ei ehtinyt sanoa viimeisiä sanoja sillä nuoren tytön parahdus, esti hänet siitä.
Majurin katse kiisi itsestään puutarhan käytävän päähän ja se, mitä hän siellä näki, oli kivettää hänet paikalleen. Käytävän päässä, siihen oli vain pari syltä, seisoi kaksi miestä, aseissa kiireestä kantapäähän saakka.
— Haa! — huusi toinen heistä, — joka ei ollut kukaan muu kuin sotnikka Elka. — Tuossa hän on! —
Ja näin sanoen aikoi hän hyökätä kauhistuneen Olgan kimppuun. Mutta samassa hypähti majuri päättävästi väliin ja sulki tien.
10.
— Hän… hän… lapseni, minun lapseni…! — voihki Elka astuen majurin eteen. — Anna lapseni takasin! —
Tämän sanoi kasakka jokseenkin selvällä ruotsin kielellä.
— Sinun lapsesi, — virkkoi Patrik Jernfält häpsähtäen. — Sinun lapsesi! —
— Niin, hän se on, minä en erehdy, — vastasi Elka ja oli katseillaan niellä säikähtyneen Olgan. — Hän on äitinsä ilmikuva. Oi, miten olen etsinyt pientä tyttöäni näinä pitkinä vuosina! Tuskin uskalsin toivoakaan, että hän olisi vielä hengissä ja tuossa hän nyt on! —
Kylmä hiki nousi Patrik Jernfältin otsalle. Kului hyvän aikaa, ennenkuin hän selveni hämmästyksestään. Viimein hän sanoi:
— Ellet ole erehtynyt, niin kerro, missä olet lapsesi kadottanut. —
Vähääkään arvelematta teki Elka selkoa tapauksesta Keltin luona ja lopetti näin:
— Savolaisten rynnätessä ammuttiin vasen jalkani läpi. Kuolema tai vankeus odottivat minua. Ja kun mieheni laukkoivat pois hurjassa paossa, huomasi eräs heistä, että liikutin itseäni. Oli onni, etteivät suomalaiset ajaneet meitä sen kauemmin. Minut kannettiin pois ja toinnuttuani otin taisteluun osaa loppuun saakka. Mutta turhaan etsin puolisoani ja tytärtäni, he olivat ja pysyivät kateissa. Ja kun viimein palasi rauha maahan, matkustelin kaksi vuotta Suomessa ja varsinkin näillä seuduin, missä olin onneni kadottanut, mutta en silloinkaan onnistunut saamaan vähintäkään vihiä kadonneista. Luulin kummankin kuolleeksi, surin heitä vainaina, mutta ihan viime hetkellä sain nähdä rakkaan Olgani, oman… —
Elkan puhuessa oli Olga astunut hänen eteensä ja kun hän mainitsi hänen nimensä, keskeytti hänet Olga seuraavin sanoin:
— Jos todella olet minun isäni, niin on hänkin yhtä paljon. Hän oli läsnä äitini kuollessa ja hänen viimeisessä hengenvedossaan lupasi olla minulle isän sijaisena. Ja tuskin kukaan olisi voinut pitää lupaustaan pyhempänä kuin Patrik Jernfält. Ilman häntä olisin ammoin sitte ollut mennyttä. Nyt sitä vastoin olen saanut kasvatuksen yhdessä hänen oman tyttärensä kanssa ja lisäksi tavalla, josta hän on saava suurimman kiitoksen ja kunnian. Jos olet, niin kuin sanot, isäni, niin et voi kyllin osottaa kiitollisuuttasi hänelle, joka on temmannut lapsesi hädästä ja kuolemasta. Ja voidakseni luottaa sanoihisi, kehoitan sinua tässä kaikkien kuullen mainitsemaan nimesi. —
— Elka Pavluka, — vastasi kasakka heti.
— Se on hänen oikea isänsä, — huokasi Patrik Jernfält ja kätki kasvonsa hetkeksi käsiinsä. Mutta äkkiä nosti hän päänsä jälleen pystyyn, astui Elkan eteen ja sanoi:
— Nyt tiedän, että hän todella on teidän tyttärenne. Teillä on tietysti oikeus vaatia hänet takasin, mutta yksi asia vielä. Sallikaa hänen jäädä tänne luokseni sodan loppuun saakka. Silloin tunnette kaksinkertaista mielihyvää saadessanne hänet takasin. —
— Niin, antakaa minun jäädä tänne, — pyyteli myöskin nuori tyttö ja ojensi polvistuneena kätensä isäänsä kohden. Täällä on paremmassa turvassa kuin venäläisten leirissä. —
Tällä välin oli Jemela, joka koko ajan silmäili Olgaa, virkkanut muutamia sanoja omalla kielellään Elkan korvaan. Tämä mietti hetken aikaa ja vastasi sitte samalla kielellä. Tämän johdosta pyörähti Jemela vähäksi aikaa pois ja palasi mukanaan koko joukko muita kasakkoja.
— Mielelläni suostuisin pyyntöösi, tyttäreni, — vastasi viimein Elka, — mutta nyt se on mahdotonta. Ja kohtuutonta on sinunkin sitä pyytää, kun tiedät, miten kauan olen sinua etsinyt. Ei, — jatkoi hän astuen lähemmä Olgaa ja pannen kätensä tämän olkapäälle, — sinä et saa enää jäädä vihollistemme pariin ja… —
— Mutta kunhänon minusta niin isällistä huolta pitänyt, niin ei kai hän vihollinen ole, — huomautti Olga ja riisti itsensä irti.
— Hän on vihollinen, sillä me sodimme keskenämme. Ainoa, mitä voin hänen hyväkseen tehdä on se, että en koske hänen kotiaan enkä karjaansa ja sillä olenkin osottanut kiitollisuuttani yllin kyllä. Sitäpaitsi olet liian kaunis jäädäksesi tänne kuihtumaan. Suvussamme löytyy kyllä joku reipas poika, joka vie sinut stanitsaansa. Tule nyt! —
Kun Olga huomasi, että hänen isällään oli täysi tosi mielessä, aikoi hän paeta majurin turviin, mutta Elka ennätti väliin ja viittasi kädellään poispäin.
Samassa hypähti Jemela kolmen miehen kanssa paikalle.
— Viekää tyttö pois, — komensi kasakka, — ja olkaa valmiit lähtöön!
Tähän saakka oli Patrik Jernfält ollut ääneti, mutta nyt hän ei enää voinut vaijeta.
— Elka Pavluka, — sanoi hän asettuen kasakan viereen, — sanotaan, ettei venäläisillä ole kiitollisuuden tunteita, vaan kasakoilla, mutta se näkyy olevan valhe. Kun kuoleva vaimosi Keltissä jätti hennon lapsensa minun huostaani, sanoi hän kuolevansa tyytyväisenä. Hän ainakin osotti kiitollisuuttaan luottamuksellaan minuun, mutta sinä? Sen tiedät itse paremmin ja… —
— Tuki suusi, — kiljui kasakka jalkaa polkien. — Eikö siinä jo riitä kiitollisuutta, kun jätän sinut ja talosi rauhaan? Joutuin, Jemela! — kiljasi hän sitte ja hyökkäsi pois, — Joutuin pakoon! —
— Kunnoton, kiittämätön otus, — mutisi Patrik Jernfält itsekseen heristäen nyrkkiään kaukana kiitäville kasakoille. — Vanhurskas Jumala sinulle tämän kostakoon! —
Kun hän vähän tämän jälkeen tapasi Amalian, joka ei ollut tietänyt tapauksesta mitään, kertoi hän tälle, mitä oli tapahtunut. Amalia ei aluksi ottanut uskoakseen, mutta kun vanha Juho, joka oli ollut tapauksen näkijänä, todisti majurin sanat, oli Amalian uskominen.
— Olga parka, — huokasi hän ja itkien peitti kasvot käsillään. — Nyt on niin tyhjää, kun ei sinua ole. —
Aikaisin seuraavana aamuna kutsui majuri Juhon puheilleen.
— Kuulehan, sanoi hän, — sinä kai tunnet tien Iisalmelle? —
— Kumpaa tietä majuri tarkoittaa? Oikeaako vai väärää? —
— En käsitä sinua. —
— Suoraako tietä vai kiertelemällä metsien läpi, tarkoitan. —
— Kumpaa sinä ehdotat? —
— Viimemainittua. —
— Hyvä. Tässä on kirje luutnantti Jernfältille. Hän on Iisalmella. Riennä sinne ja jätä kirje hänen käteensä, mutta varo, ettei kukaan muu sitä saa. —
Puoli tuntia tämän jälkeen oli Juho matkalla mainittuun paikkaan.
Kun kasakat olivat ehtineet vasta puolen matkaa Junnon kylään, tupsahti heitä vastaan tulta ja luotia.
Neljä kasakkaa keikahti samassa ratsuiltaan. Muut pyöräyttivät hädissään heponsa ympäri ja lennättivät tulista karkua pakoon.
— Seuratkaa minua! — huusi Elka ja karautti toisaanne päin. —Idempänä tavannemme meidän miehiä! —
Salojen sokkeloiden kautta oli kasakkojen lähteminen etsimään jotakuta venäläistä asemapaikkaa.
11.
Puolenpäivän aikaan lokakuun 8 päivänä oli Sandels äreällä tuulella kädet rynkämillä kiivaasti kävellessään edestakasin niissä huoneissa, jotka olivat hänen asuntonaan Pölkkyniemessä, noin puolen peninkulmaa Virran sillalta. Silmistä liekehti tulisia katseita ja lujasti puristuneilta huulilta kuului tuon tuostakin synkkää mutisemista, joka ilmaisi hänen olevan kuohuksissa.
Eikä ollutkaan ihme, että asianlaita näin oli.
Kulettuaan hetken aikaa pysähtymättä edestakasin suurimmassa huoneessa käski hän ainoan läsnäolevan ajutanttinsa, luutnantti von Fieandtin heti kutsumaan luokseen Malmin, Dunckerin ja Fahlanderin, nuo "kolme kuulua", jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi Suomen viimeisessä sotahistoriassa.
Brigaadin päällikön äreys ei jäänyt huomaamatta tulleilta. Mutta kunnioitus arvossa pidettyä päällikköä kohtaan esti kuitenkin heidän puoleltaan alussa kaiken kyselemisen.
Jatkettuaan vielä jonkun aikaa kävelemistään Sandels viimein virkkoi pysähtyen Dunckerin eteen:
— Semmoista mielikarvautta en ole vielä koskaan tuntenut kuin jättäessäni Paloisten aseman. —
Fahlander, joka rummutti erästä marssia ikkunaruutuun ja Malm, joka rynkämäisillään pöytää vasten tutki Iisalmen pitäjän karttaa, käännähtivät samassa ympäri, jolloin viime mainittu sanoi katkerasti:
— Niin, sillä kertaa antoi Klercker peijata itsensä pahanpäiväiseksi. —
— Jaa'a, — säesti Duncker, — mutta onkohan se niin varmaa? —
— Sitä minäkin, — vakuutti Sandels. — Vaikka Tutshkow'illa on seitsemän sen vertaa väkeä kuin minulla, ei hän olisi iki päivinä saanut minua sieltä ajetuksi. Tämän ovat venäläiset kenraalit kyllä oivaltaneet ja sen mukaan menetelleet. Tiedän kuitenkin, että Conradi ja Burman ovat panneet parastansa saadakseen rajaviivan siirretyksi eteläpuolelle Paloista, mutta kun kaikki oli toivotonta, on meidän täytynyt luikkia pois tieltä aivan tänne saakka. Kyllähän tämäkin paikka on edukas, mutta ei lähimainkaan niin kuin edellinen asemamme. Tehkäämme sentään mitä voimme, ettei vihollinen pääsisi etenemään niin nopeaan, kuin mitä se luulee voivansa. Onko everstiluutnantti, — jatkoi hän tehden kysymyksen Fahlanderille, — saanut eri osastot tarpeenmukaisiin asemiin? Se on nyt aselevon aikana hyvin tärkeää, koska emme tiedä, minä päivänä vihollinen katsoo hyväksi lopettaa tai rikkoa sen. —
— Olen. Karjalan rakuunat ovat lähellä Partalan kylää. Pohjanmaan pataljoona Metsolassa; patterit ja erityinen vahdisto Katoisissa; Länsipohjan pataljoona ja patteria Pölkkyniemen ympärillä; Kajaanin pataljoona ja Vaasan rykmentti Linnan kylän luona; Savon jääkärit mainitun kylän ja rannan välillä ja jääkärien rintaman edustalla niin ikään patteria. Kauempana sillalle päin on Oulun pataljoona Kauppilassa; etuvartijoita kirkon pohjoispuolella ja kenttävahdisto sillan eteläpäässä. —
— Mutta eikö olisi syytä, — huomautti Duncker, — asettaa myöskin vahteja Kavakkalan sillan korvalle ja pitkin Ala-Tismaa? —
Sandels astui pöydän luo ja tarkasti pitkän aikaa edessään olevaa karttaa. Vihdoin hän sanoi:
— Se ei olisi pahinta, se, mutta totta puhuen miehiä on liian vähän.Jospa sentään olisi niihinkin riittämään. —
— Mutta voisihan — huomautti Malm, — eversti Aminoff neljännen osaston kanssa… —
— Hän on jo saanut käskyn pikaisesti vetäytyä tänne päin, — keskeytti Sandels. — Kuitenkin saamme nyt käyttää tätä toimettomuutta, johon olemme tuomitut, siten,ettemme ole toimettomia— sanoi hän pannen erityisen painon viimeisiin sanoihin. — Vihollinen valmistautuu kaikin voimin ajamaan meidät täältä. Ja jos sen onnistuu, niin menee siltä miestäkin. Mutta, — jatkoi hän näyttäen jokseenkin levottomalta, — minä en ole nähnyt luutnantti Jernfältiä sen jälkeen kuin hän kolme päivää sitte läksi tiedustelumatkalle Paloisiin? Tietääkö teistä kukaan, miten hänen on käynyt? —
— Emme, — vastasivat kaikki yhteen ääneen ja Duncker lisäsi:
— Olisi suuri vahinko, jos mies olisi joutunut vangiksi. Hän on ripeimpiä upseereja jääkäripataljoonassa. —
Sandels aikoi vastata, mutta melu talon pihalla esti hänet siitä,Kaikki upseerit riensivät ikkunaan ottamaan selkoa, mitä oli tekeillä.
— Ompa aika poromekko, — sanoi Fahlander, — Minusta ainakaan ei näytä sotamieheltä. —
— Ei hän siltä näytä, — säesti Malm.
— Mutta luja poika sittenkin, — huomautti Duncker. — Kas, nyt repii mekkonsa riekaleiksi ja paljastaa rintansa vahdille. Kuulkaa, miten kiljuu! —
Kaikki painoivat korvansa ikkunalasia vasten, jolloin he kuulivat seuraavat nuorekkaalla, mutta sentään hieman käheällä äänellä huudetut sanat:
— Minun täytyy päästä brigaadin päällikön puheille. Monen urhon elämä riippuu siitä! —
— Vai niin, sekö asiana, — virkkoi Sandels väistyen ikkunan luota. — Luutnantti, — sanoi hän sitte von Fieandtille, joka äsken oli tullut huoneeseen, — minä tahdon puhutella tuota miestä. —
Muutamien minuuttien kuluttua astui tämä huoneeseen tervehtien sotilaallisella tavalla. Hurjemman näköistä olentoa tuskin voisi mielessäänkään kuvitella. Kasvot paksulta lian ja veren peitossa ja vaatteet niin riekaleina, että ne hädin tuskin pysyivät koossa ruumiin ympärillä.
— No, mitä asiaa? — kysyi Sandels silmäiltyään hetkisen outoa tulokasta.
— Tahtoisin apua vapauttaakseni luutnantti Jernfältin ja Paloisissa vangitut toverini. —
Duncker astui lähemmä repaleista olentoa.
— Mitä kummia. Onnihan se on, nuorin jääkärini, joka läksi Jernfältin mukana tiedustelumatkalle! —
— Niin on, — vastasi Hiukan tyttärenpoika.
Nyt astui Sandelskin lähemmä.
— Tuommoisessa puvussa, — hymähti hän. — Se ei sovi Suomen sotilaalle. —
— Sen uskon ihmeen hyvin, — vastasi Onni rohkeasti. — Saavuttuamme lähelle Paloisia saartoi meidät äkkiarvaamatta eräs kasakkaparvi. Siinä syntyi tuima ottelu, joka kesti melkein tunnin aikaa. Lopulla ei ollut pystyssä muuta kuin luutnantti, Kokko, Kärki ja minä, joten meidän oli antautuminen. Sitte teljettiin meidät viheliäiseen hökkeliin ja oltuamme siinä päivän rupesin miettimään pakoa. Ja kun olin pienin ja hoikin kaikkia muita, panin viimein päätökseni toimeen, ryömin räppänän kautta ulos ja pääsin onnellisesti vahtien ohi, vaikka nämä ampuivat niin vietävästi, että luulin heidän autuutensa riippuvan minun kiinni-ottamisestani. Puolitiessä Paloisten ja tämän paikan väliä on pirtti. Siihen piilouduin vähäksi aikaa lepäämään. Ja suureksi ilokseni tapasin sieltä tämän puvun, joka nyt ei ole aivan siisti, mutta on auttanut kuitenkin minut tänne melkein ehein nahoin lukuun ottamatta näitä, — jatkoi hän ja osotti naarmuja kasvoissaan. — Ne olen saanut tullessa oksista ja orjantappuroista. Matkalla nuohoin sitte itseni yltä alta, että ryssä olisi luullut minua oikein maamyyräksi. —
— Luuletko voivasi pelastaa toiset vankeudesta? — kysyi Sandels.
— Empä juuri, — vastasi Onni, —- mutta kun he ovat omin neuvoinsa vapauttaneet itsensä, niin olisi apu silloin hyvään tarpeeseen. —
Sandels mietti hetken. Sitte hän sanoi Dunckerille:
— Toimittakaa niin, että poika saa univormun ja… —
— Ei, ei, — keskeytti Onni, — silloin menee asiat päin honkiin. Minä tahdon pitää nämä ryysyt päälläni ja jos minulle annetaan pari kolme miestä mukaan, niin pukeutukoot hekin samallaisiin. Onhan nyt aselepo ja silloin talonpoika onnistuu aina paremmin kuin sotamies. —
— On siinä pojassa älyä, — kuiskasi Malm Fahlanderille.
— Niin, — vastasi tämä, — saat nähdä, että hän peijaa Tutshkowin sotamiehet ja tuo Jernfältin tänne takasin. —
— Siitä olen ihan varma, — vastasi Malm.
Saatuaan Sandelsilta luvan ottaa mukaansa mitä tahtoi, riensi Onni iloisena ulos. Ja illan suussa nähtiin neljä talonpoikaa viikatteet olalla hiljoilleen vaeltavan tietä pitkin Paloisiin ja Kuopioon päin. He pääsivät esteettä niin hyvin suomalaisten kuin myöskin venäläisten etuvartion läpi.
12.
Paloisten salmen eteläpuoliselle rannalle oli eräs kasakkajoukko laatinut leirinsä. Näiden joukossa oli myöskin Elka Pavluka joukkonsa tähteiden kanssa. Talonpojat olivat herkeämättä ahdistelleet häntä aivan kintereillä, niin että hänellä oli jälellä ainoastaan seitsemän miestä, kun hän saapui Paloisiin päivää myöhemmin kuin venäläiset olivat ottaneet paikan haltuunsa.
Ja mitä kauhun päiviä oli Olga saanut nähdä siitä lähtien, kun hänet ryöstettiin Niemestä! Ollen kasvanut aivan toisissa oloissa tuntui hänestä tietysti sangen vastenmieliseltä olla pakotettu viihtymään noiden raakojen sotilaiden parissa. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä kärsittävissä, mutta suurinta tuskaa toi se, että täytyi olla poissa Niemestä ja melkein aina Jemelan vähemmän miellyttävien silmäilyjen esineenä. Mainittu kasakka oli näet saanut Elkalta luvan ottaa Olga puolisokseen, jos mahdollista, jo ennen sodan loppua.
Kun Elka ilmaisi tämän päätöksen tyttärelleen, sai hän tämän odottamattoman vastauksen:
— En milloinkaan ota tuota vanhaa rahjusta miehekseni! Hän saisi hävetä! —
— Sinun täytyy! —
— Ei, isä! Sinä tunnet kasakkatytön lujan mielen. Ja jos tahdot minua pakottaa ottamaan, niin ennen kuolen. —
Elka oli liian viisas ollakseen itsepäinen. Hän rohkaisi tunkeilevaa Jemelaa olemaan kärsivällinen ja lupasi asiasta tulevan toden sodan loputtua, sitte kun pääsisivät takasin aroilleen.
Ensi päivinä pelkäsi Olga näyttäytyä ulkona leirillä, koska hän oli toisellaisissa pukimissa kuin muut kasakkanaiset. Mutta kun jonkun ajan kuluttua kenraali Tutshkow, jonka huomio oli kiintynyt tuohon kauniiseen naiseen, oli saanut kuulla Elkalta Olgan kohtalon, antoi hän käskyn, ettei kukaan, olipa sitte kuka hyvänsä, saisi lähennellä Olgaa.
Ja siitä päivin oli hänen ainoana huvinaan kävellä ympäri leiriä. Kun oli välirauha, näki hän hyvin usein ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä upseeria yhdessä, istuen veljellisessä sovussa joko lasin ääressä tai pelipöydässä.
Ja miten hän ikävöikään saada nähdä näiden parissa Valter Jernfältiä!
Eräänä päivänä hän oli tullut lähelle Tutshkowin asuntoa. Ja nähtyään joukon sotamiehiä tunkeilevan portin edustalla, kysyi hän, mitä oli tekeillä.
— Eipä paljo mitään, — vastasi eräs sotamies välinpitämättömästi, — eräitä suomalaisia vain kuulustellaan, jonka jälkeen heidät vakoilijoina hirtetään. —
Kauhistuneena Olga kääntyi pois sotamiehestä, joka nauroi pilkallisesti nähdessään hänen paheksumista ilmaisevat kasvonsa, ja aikoi poistua, mutta samassa hän oli kivettyä paikalleen. Näky, joka hänen edessään oli, vei veret hänen poskiltaan. Hän kalpeni, päätä huimasi ja sydän löi pakahtuakseen. Tyttöparka nojasi erästä tykkiä vasten, ettei olisi kaatunut.
Hänen editsensä kulettivat sotamiehet kolmea vankia. Ne olivat ystävämme Valter Jernfält, Kokko ja Kärki. Heidän pukunsa olivat riekaleina, kasvot verissä. Mutta katseista, joita he heittivät ilkkuviin ja elämöiviin venäläisiin, ilmeni uhkaa. Muutamat tempoivat heitä vaatteista, toiset sylkivät kasvoihin ja potkivat. Johtavalla aliupseerilla oli täysi työ pidättäessään elämöitseviä etempänä.
Kun sotamiesten raaka menettely ja rivot puheet menivät liian pitkälle, ei Olga voinut enää hillitä itseään:
— Konnia te olette! — huudahti hän lujalla äänellä. — Paremmin ja kunniallisemmin kohtelevat Suomalaiset venäläisiä vankeja. —
Nämä hänen oikeutetut sanansa saivat aikaan rajun mielenkuohun tiheässä sotamies-joukossa. Haukkumasanoja sinkoili nuoren kasakkatytön osaksi satamalla. Nyrkkejäkin kohoili jo siellä täällä ja rohkea tyttö oli vähällä joutua yltiöpäiden raivon uhriksi.
Samassa hyöksähti Elka paikalle.
— Tule pois, mieletön! — kiljui hän. — Älä jouduta omaa turmaasi. —
— Antakaa minun jouduttaa se, — pyysi Olga. — Täällä ei minulla enää ole mitään iloa. —
Ja terävästi katsoen isäänsä silmiin hän lisäsi:
— Muistakaa äitiä. Turma hänetkin peri. —
Elka häpsähti, sillä tyttären silmät kiilsivät luonnottomasti.
— Tule, — sanoi hän viimein käheällä äänellä ja tarttui Olgan käteen.— Jos viivyt täällä vielä, ei kukaan voi sinua pelastaa. —
Olga huomasi, että isä oli oikeassa ja hän aikoi juuri seurata tätä, kun samassa sotilasparvi piiritti isän ja tyttären. Kirouksia satoi molemmille. Ja vähältä piti, etteivät käsiksi käyneet, mutta samassa silmänräpäyksessä kaikui raivojen sotamiesten takaa jyrisevä ääni:
— Takasin! —
Tämä vaikutti tuokiossa. Samoin kuin pommi räjähtäessään väkijoukossa hajoittaa sen ympäriinsä, niin hajaantui sotilasparvikin nähdessään Tutshkowin ja hänen seuralaisensa.
Niin pian kuin Olga oli huomannut venäläisen päällikön, riensi hän tämän luo, kertoi, mitä oli tapahtunut ja lopetti seuraavin sanoin:
— En voinut pysyä vaiti nähdessäni sitä kurjaa menettelyä, jota rehellisten sotilaiden täytyi kärsiä.Niinei kohdella teidän sotamiehiänne, kenraali, kun ne joutuvat vihollistensa vangiksi. Ja onhan nyt sitäpaitsi välirauha. —
Olgan innokas puhe oli nostanut häveliäisyyden punan kenraalin kasvoille. Ainoasta viittauksesta hajosivat joukot. Sitte Tutshkow sanoi:
— Olet todellakin rohkea tyttö. Tiedätkö, mikä rangaistus sinua odottaa? —
Ja kasakkatyttö ylväästi nostaen päänsä pystyyn vastasi:
— Jos siitä rangaistaan, että puhuu totta, niin olkoon menneeksi. Minä tyydyn, antakaa mikä rangaistus tahansa. —
Tutshkow loi Olgaan läpitunkevan katseen, pyöräytti sitte ratsunsa ympäri ja ratsasti asunnolleen kuulustelemaan vankeja.
13.
Oli yö, synkkä ja pimeä. Raskaita pilviä liikkui taivaalla, Silloin tällöin putoili suuria vesipisaroita maahan.
Salmen pohjoisessa päässä oli viheliäinen risuhökkeli. Katto oli peitetty lahoneilla lehvillä. Tämä hökkeli oli kolmen suomalaisen vankila.
Majan edustalla seisoi uninen vahtisotilas. Kiroillen siivotonta säätä nojautui hän hökkelin nurkkaa vasten, laski kiväärin käsistään ja pani käsivartensa ristiin rinnoille.
Ja ennen pitkää hänen matala kuorsaamisensa ilmaisi, että hän oli vaipunut virkistävään lepoon.
YÖ, niin kuin sanottu, oli sateinen. Tämä tietysti lisäsi pimeyttä.
Muutamien kyynärien päähän hökkelistä oli eräs ihmisolento pysähtynyt vähää ennen vahdin vaipumista uneen. Hiljoilleen hiipi salaperäinen olento vahdin luo ja läheni sitte majan ovea, joka oli teljetty paksulla rangolla, minkä helposti voi nostaa sijoiltaan.
Sade yltyi yhä ja ennen pitkää valui vettä virtanaan. Kylmät vesikarpalot herättivät vahtimiehen. Tämä hieroskeli silmiään, tarttui kiväriinsä ja meni hitain askelin vahtikojuun, joka epähuomiossa oli sijoitettu niin, ettei vahti sieltä nähnyt majan ovea.
Olento tämän edessä oli juuri tarttunut telkeen nostaakseen sen sijoiltaan, kun samassa vahti heräsi. Mitä tuskallisimmalla mielenkiinnolla seurasi outo haamu vahdin liikkeitä niin tarkkaan, kuin pimeydeltä voi. Ja kun tämä oli istua kupsahtanut vahtikoppiinsa, kohosi telki verkkaan ja varmasti paikoiltaan, jonka jälkeen ovi voitiin avata aivan helposti ja pienimmittäkään äänettä.
Muulloin niin vilkkaassa venäläisten leirissä oli nyt kolkkoa ja äänetöntä. Ainoastaan kasakkojen koiria liikuskeli siellä täällä pitkin leiriä. Eräs niistä juosta hölkki mainitulle hökkelille juuri silloin, kun telki sen ovelta poistettiin. Nuuhki pari sekuntia outoa haamua ja juoksi sitte matkoihinsa ääntä päästämättä.
Hökkelissä, jonka katosta ja seinistä sadepisaroita putoili sisään, olivat ystävämme Valter Jernfält, Kokko ja Kärki. Kova maaperä oli miehillä vuoteenaan.
— Onnin onnistuneen paon tähden saamme pitää hyvänämme tätä kurjaa hökkeliä, — virkkoi luutnantti suuttuneena.
— Se on tietty, — säesti Kokko, — mutta oli se hyvä, että poika pääsi pakoon. Olen melkein varma siitä, että hän on kohta täällä takasin. —
— On se semmoinen vekkuli, — arveli Kärki. — Sitä poikaa ei vähällä ansaan saakaan… —
— Nyt minä en käsitä teitä, — virkkoi luutnantti.
— No, minä selitän sitte, — vastasi Kokko. — Olen varma siitä, että kun poika saapuu Iisalmelle laittaa hän asiat niin, että me tavalla tai toisella pääsemme vapaiksi ja… —
— Niinkö luulet? — keskeytti luutnantti, johon heikko pakenemisen toivon säde nyt tunkeusi.
— Luulen minä ja ihan varmaan luulenkin, — vakuutti Kärki vuorostaan. — Tiedättekö, mitä poika minulle lähtiessään virkkoi? Hän sanoi, että luutnantin täytyy päästä vapaaksi niin totta kuin elän. Semmoista kelpo upseeria ei ryssä saa pitää luolassaan. —
Valter Jernfält ei vastannut tähän mitään. Hänen ajatuksensa lensivät toisaalle. Vasta neljä päivää sitte oli hän saanut sedältään kirjeen, jossa tämä kertoi Elkan käynnistä Niemessä ja Olgan ryöstämisestä. Tämä tieto oli kova isku Valterille. Olga venäläisessä leirissä ja raakojen kansalaistensa parissa, joiden elämä ja tavat olivat hänelle ventovieraat, vastenmieliset! Tämä oli luutnantista enemmän kuin siedettävää.
Sattumalta oli hän saanut kuulla von Fieandtilta, Sandelsin ajutantilta, että tämä aikoi panna toimeen partioretken Paloisiin. Ja pitkiä aikailematta meni hän pääkortteeriin brigaadin päällikön puheille pyytämään saada lähteä joukon mukana. Sandels ei alussa mielinyt tähän myöntyä, sillä hän tahtoi pitää kaikki taitavat upseerit luonaan. Yritys oli myöskin varsin uskalias, koska venäläisetkin parveilivat vakoilemassa paljoa suuremmissa joukoissa.