Viimein Sandels myöntyi. Valter Jernfält sai lähteä päälliköksi viidellekymmenelle vakoilijalle. Edellisestä jo tiedämme, miten näiden oli käynyt. Mutta huolimatta siitä, että hän oli keskellä venäläisten leiriä, ei hän ollut saanut nähdä varjoakaan rakastetustaan. Missä hän mahtoi olla? Kenties oli jo kuollut tai ehkä lähetetty pois kasakkojen maahan?
Nämä levottomat ajatukset ne pitivät hänen mieltään kovassa jännityksessä ja saivat aikaan, ettei hän tullut vastanneeksi Kären sanoihin.
Kului hyvän aikaa ilman että kukaan vangeista mitään virkkoi. ViimeinKärki kuiskasi:
— Telkeä pujotellaan ovelta pois. Kuulen sen ihan selvästi. —
— Tullaan varmaankin hakemaan meitä uuteen kuulusteluun, — murahti Kokko. — Tehkööt minulle vaikka tuhannenvietäviä, mutta sen enempää eivät minulta tule tietämään. —
— Eikä minulta, — säesti Valter Jernfält pidätetyllä äänellä.
— No, en minäkään muista jälelle jää, — virkkoi Kärki puolestaan. —Olen yhtä äänetön kuin tämän sopen seinäluhat. —
Liike ovella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi ja viimein kuulivat vangit, miten ovi varovasti aukeni.
— Nyt on piru merrassa, — murahti Kokko ja kyyristihe kokoon kuin hyppäykseen aikova tiikeri.
— Taitaa olla, — arveli Kärki. — Tuolla tavoin ei liikuta, kun aseetonta vankia kuletetaan. —
— Jos lienevät salamurhaajia, — virkkoi Valter Jernfält ja painautui erääsen nurkkaan.
Raitis ilma, joka samassa virtasi sisään, ilmaisi, että ovi oli auki. Syntyi kuoleman hiljaisuus hetkeksi. Odotettiin mitä jännitetyimmällä levottomuudella, mitä tuleman piti. Mutta kohta kuului hiljainen, varottava merkki:
— Tst-tst. —
Samassa kuului askeleiden hiivintää pitkin sitä seinäviertä, joka antoi nurkkaan, mihin Valter Jernfält oli kyykistynyt. Nousisiko pystyyn? Miks'ei, sillä kuulostihan äskeisestä varoituksesta, ettei lähenevä ollut outo henkilö.
Valter Jernfält nousi vähitellen pystyyn. Askeleiden pehmeä ääni läheni lähenemistään ja hän kuuli selvästi miten tulija kopeloi seinää. Vielä pari tuokiota — ja hän tunsi kosketettavan käsivarteensa, jolloin hänen suureksi ihmeekseen tuntematon pisti pistoolin hänen käteensä.
Hämmästyksissään sai hän soperretuksi:
— Ken olet, joka… —
Pitemmälle hän ei päässyt, sillä samassa pantiin käsi hänen suulleen, jolloin taanoinen — tst — kuului kautta majan.
Muutamien minuuttien kuluttua oli myöskin Kokolla ja Kärellä samallainen lahja kädessään. Mielellään olisivat he laskeneet ihmettelynsä kuuluviin, mutta tuntematon pidätti heidät samalla tavalla kuin luutnantinkin.
Vangit katsoivat viimein viisaimmaksi estelemättä ja ääntä päästämättä seurata salaperäistä henkilöä, joka tällä odottamattomalla tavalla tuli heitä pelastamaan.
Päästyään ovesta ulos näkivät he kummallisen haamun, päällä pitkä venäläisen sotamiehen viitta, joka ulottui jalkateriin saakka, Tukeva musketti täydensi univormun.
Hökkelin ovi sulettiin huolellisesti ja telki pantiin jälleen paikoilleen. Tämän jälkeen alkoi marssi varovin, täsmällisin askelin. Kun pakolaiset saapuivat solan pohjoispäähän, pysähtyi opas ja vei käden huulilleen merkiksi, että oli noudatettava suurinta varovaisuutta.
Tällä kohden solaa oli vahtina kymmenkunta sotamiestä. Ja kun oli aselevon aika, ei valppaudesta pidetty niin suurta lukua kuin sodan aikana.
Eräästä pienestä, aivan solan suulle pystytetystä majasta, joka oli saman kokoinen ja näköinen kuin vankien äsken jättämä, häämötti heikko kynttelin valo, jota paitsi kovat äänet ilmaisivat, että vahtimiehistö tappoi ikävää aikaansa juoden ja pelaten.
Kuta lähemmä solan suuta saavuttiin, sen levottomammaksi näytti opas tulevan. Viimein hän pysähtyi ja viittasi vangeille, että nämä kyyristyisivät piiloon erään tykkilavetin taa. Sitte hän ryömi yksinään jonkun matkaa eteenpäin, mutta palasi pian takasin, tarttui toisella kädellä Valter Jernfältiin ja toisella antoi muille merkin seurata. Muutamien askeleiden päässä oli kolme muskettia solan seinää vasten. Sanaakaan sanomatta ojensi hän aseet pakolaisille ja asetti heidät riviin vahtipatrulliksi. Heti paikalla oivalsivat nämä, mikä oli tällä tarkoituksena ja antautuivat sen vuoksi kaikessa tuntemattoman johtajan ohjattaviksi.
Valepatrullille huusi nyt solan suusta uninen ääni:
— Kto tam? — [— Kuka siellä? —]
— Tukholma, — vastasi patrullin johtaja tunnussanaksi ja sai samassa yhtä unisen vastauksen:
— Fperjot! — [— Eteenpäin! —]
Kun valesotamiehet olivat ehtineet jonkun sylen ulkopuolelle solan suuta, syntyi aika melu vahtikujalla. Syynä tähän oli se, että vahtivuoro muuttui vankikopilla heti paon jälkeen. Patrullin päällikkö oli silloin mennyt koppiin ja tutkinut sitä lyhty kädessä. Ja kun hän ei täällä tavannut ristisielua, meni hän tuota pikaa solan pohjoispäähän tarkastamaan siellä olevaa vahtia. Jos hän olisi tullut muutamia minuutteja ennemmin, olisivat pakolaiset ehdottomasti joutuneet kiinni.
Niin pian kuin vahdin päällikkö solan pohjoispäässä sai kuulla, että neljä miestä, joiden etunenässä kulkeva oli antanut oikean tunnussanan, olivat äskenikään sivuuttaneet solan, komensi hän heti kymmenen kasakkaa ratsuille, jotka samassa läksivät ajamaan takaa rohkeita karkureja.
Pakolaiset olivat tällä välin painautuneet metsän tiheikköön, joka tähän aikaan vielä ulottui solaan saakka. Pitkältä eivät he kuitenkaan päässeet, kun jo etumaiset kasakat olivat aivan heidän kantapäillään. Nyt oli nopeus suureen tarpeeseen, sillä jos pakolaisten onnistui pujottautua vielä vähänkään syvemmä tiheään ryteikköön, olisi kasakkojen ollut mahdoton saavuttaa heitä.
Ja aivan kuin äänettömästä sopimuksesta pakolaiset samassa kääntyivätkin yht'aikaa ympäri ja antoivat aseidensa ammahtaa sinne päin, mistä vainoojien ääntä kuului:
Pyssyjen pauketta seurasi samassa hurja ulvonta vihollisten puolelta. Sitte vallitsi jälleen hiljaisuus. Kun pakolaiset aikoivat suunnata askeleensa erään pellon poikki, joka häämötti epäselvästi heidän edessään, häpsähtivät he yhtäkkiä kuullessaan aivan edessään varoiteltavan ruotsiksi:
— Älkää menkö sitä tietä. Joudutte suoraan vihollisten eteen, joista vast'ikään olette päässeet. —
Hämmästystä seurasi riemu, kun pakolaiset sarastavan päivän hämyssä tunsivat varoittajassa Onnin ja tämän toverit. Kysymyksiä ja vastauksia tulvi satamalla kummankin puolin ja lopulta sai Onni selitetyksi, että hän oli tovereineen ollut aikeessa mennä aamun koittaessa venäläisten leiriin myymään herneitä ja perunoita. Tätä sanoessaan näytti hän kolmea vieressään olevaa suurta säkkiä. Tällä kauppamatkallaan olivat he toivoneet voivansa urkkia ilmi vankien olinpaikan.
Tällä välin seisoi vankien vapauttaja vähän loitompana muista nojaten erästä puuta vasten koettaen niin paljon kuin mahdollista kätkeä kasvojaan.
— Ja tässä on se mies, jota saamme kiittää vapaudestamme, — virkkoi luutnantti mennen pari askelta lähemmä tuntematonta opasta.
— Mutta miksi niin ujostellen peität kasvosi? ota… —
Ennen kuin luutnantti sai viimeisen sanan huuliltaan, oli tuntematon temmannut viitan hartioiltaan ja kasakkalakin päästään.
Samassa tuokiossa pääsi Valter Jernfältiltä ihmettelyn ja ilon huudahdus. Hän hypähti armaansa luo ja sulki kainosti punehtuvan Olgan syliinsä.
Selitettyään tämän jälkeen sotamiehille, mitä Olga oli hänelle ja miten tänne joutunut, kysyi hän:
— Mutta mistä sait tietää tunnussanan? —
— Minä kuulin, kun isäni antoi sen kasakoille. —
— Ja sinä olet ollut kyllin rohkea panemaan henkesi alttiiksi minun tähteni? —
— Olen, — kuiskasi nuori kasakkatyttö, — sillä sinä olet minulle rakkain maailmassa. —
Onnin opastamina saapuivat pakolaiset kiertoteitä myöten viimein Iisalmelle. Olgan urotyö tuli heti koko brigaadin tietoon samoin kuin hänen elämäkertansakin. Kaikkialla, missä vain hänet nähtiin, tervehtivät häntä sotamiehet ihmettelyn sekaisella kunnioituksella, ja kun hänet Sandelsin kehoituksesta saatettiin tämän luo, lausui tämäkin lämpimän kiitoksensa rohkealle tytölle siitä, että tämä uskalijaan tekonsa kautta oli pelastanut hänen kolme parasta sotilastaan.
Kasakkaleirissä Paloisissa oltiin aivan toista mieltä. Elka oli niin nolostunut, kuin ikinä olla voi. Jemela raivosi kuin villipeto, sillä hän se juuri oli ollut vahdissa solan pohjoispäässä silloin kun vangit karkasivat. Sitä paitsi oli kaksi hänen parasta pistooliaan tipotiessään. Ja se ei ollut pieni juttu sekään.
Hän vannoikin sen tähden verisesti kostavansa, niin pian kuin sopiva tilaisuus siihen ilmenisi.
Valkeni sitte lokakuun 27 päivä 1808, tuo Suomen sotahistoriassa niin merkitsevä päivä. Tänä päivänä näet loppui päällikköjen Lehdossa tekemä välirauha. Kello yhden aikaan päivällä piti vihollisuuden jälleen alkaa.
Jo aikaiseen aamulla olivat kaikki joukot Iisalmella tarttuneet aseisiin ja odottivat täysin taistelukuntoisina venäläisiä.
Suurimmassa mielen jännityksessä kulki Sandels edestakasin ennen mainitussa huoneessa Fredriksdahlissa. Hän näki selvästi vihollisten hankkeista, että nämä tekisivät hyökkäyksen sillä kellon lyömällä, jolloin välirauha loppuu. Ja hänen ihmettelynsä kasvoi sitä suuremmaksi, kun äkkiä von Fieandt riensi hengästyneenä huoneeseen ja kertoo sydän kurkussa, että vihollinen oli jo alkanut hyökkäyksen ja että kapteeni Brusin, joka aamupäivällä oli lähtenyt venäläisten etuvahdeille jättämään muutamia yksityisiä kirjeitä ja tuomaan omat kenttävahdit pääjoukkoon, oli palannut takasin vihollisten ankarasti ahdistellessa.
— Mutta kellohan ei ole vielä kuin vähän yli 12, — virkkoi Sandels.— Te olette ehkä erehtyneet, luutnantti? —
— Ei, ei… katsokaa itse, — vastasi tämä osottaen ulos ikkunasta. —Tuolla tulee kapteeni Brusin! —
Vähän tämän jälkeen seisoikin Brusin brigaadin päällikön edessä ja vahvisti luutnantti Fieandtin sanat lisäten:
— Saavuttuani kirkon luona olevien etuvartioiden luo tapasin kreivi Tolstoin, ruhtinas Dolgorukin ajutantin. Hän huomautti minulle, että välirauha oli päättynyt, jonka johdosta minä, ottaen esiin kelloni, huomautin puolestani, että oli vielä kokonainen tunti jälellä. Siihen hän vastasi: — meidän kellomme on yksi ja sillä hyvä. Niin nopeaan kuin mahdollista komensin kenttävahdiston kokoon ja tulin äsken ikään tänne vihollinen mitä ankarimmin ahdistellen kantapäilläni —
Kun kapteeni Brusin oli lopettanut, vetäytyi Sandelsin suu purevaan hymyyn ja tehden käännöksen kantapäällään hän virkkoi:
— Tutshkowilla näkyy olevan kova kiire saamaan selkäänsä. —
Virran sillalla kiehui taistelu täydessä vauhdissaan. Kummaltakin puolelta paukkui pattereista, vilkas tykkituli oli alkanut.
Suomalaiset olivat repineet sillan melkein maata myöten, mutta venäläiset laittoivat sen kulettavaan kuntoon, joten heidän joukkojensa vähitellen onnistui päästä toiselle puolen.
Kauppilan talolle sijoitettu vartioväki, jona oli Savon jääkärejä, oli kestänyt monta hyökkäystä väistymättä paikaltaan. Mutta kun ylivoima lopulta kasvoi liian suureksi, täytyi jääkärien peräytyä.
Valter Jernfält, Kokko, Kärki ja Onni olivat tässä rohkeassa joukossa.
— Jokohan valtaavat tämänkin paikan, — virkkoi Kokko peräytyessään, — siinä olisi onnettomuutta jo liian kanssa.
— Vallatkoot vain, kyllä ne Linnan luona seisotetaan, — arveli luutnantti. — Pattereille on siellä vaikea päästä. —
Taukoamatta taistellen vetäytyi vartioväki Kauppilasta pääjoukon turviin.
Kauppilan talo, joka sijaitsee noin 175 kyynärän päässä Virran sillasta ja Linnan kylän patterien välillä, jonne on likemmä 40 kyynärää mainitulta sillalta, on pienoinen järvi Ala-Tisma. Tämän eteläiseltä rannalta pistää metsäinen niemeke selälle.
Niemekkeen äärimmäisessä käressä oli kertomuksemme aikaan vaatimaton tupa, jossa asui eräs köyhä, melkein puolisokea akka, jota kansan kesken kutsuttiin Virran noidaksi. Vanhan Katrin hoettiin näet olevan liitossa pahan kanssa. Ei kukaan tiennyt, mistä hän oli tullut. Eräänä synkkänä yönä alkupuolella vuosisataa olivat Kauppilan asukkaat antaneet ruokaa ja suojaa eräälle kuleksivalle, tummaveriselle naiselle. Ja tästä pitäen oli hän asettunut pitäjään, josta häntä oli mahdoton saada lähtemään.
Kun mainitun mökin omistaja niemen käressä kuoli puoli vuotta Katrin tulon jälkeen seudulle, osti hän tämän ja asettui siihen asumaan.
Kansa kammoi häntä ja hänen noitatemppujaan ja pieniä lapsia peloteltiin Virran noidan nimellä. Katri itse tiesi tämän, mutta hän ei ollut siitä milläänkään. Sillä hän oli liian viisas ryhtyäkseen poistamaan nimeltään moista kaikua. Jos ihmiset minua pelkäävät, niin on minun sen helpompi tulla toimeen, arveli Katri. Silloin saan myöskin olla heiltä paremmin turvassa.
Huolimatta niistä puheista, mitä Katrista paikkakunnalla liikkui, veiValter Jernfält Olgan kuitenkin hänen luoksensa, jolloin tämä virkkoi:
"Voitte huoletta heittää kyyhkynne minun hoteihini. Ei minkään haukan kynnet ylety tänne".
Yhtenä syynä siihen, miksi luutnantti jätti morsiamensa Katrin turviin, oli paikan etäinen asema tiestä, niin että Olga voi pysyä varmassa säilössä. Ja luutnantin lähtiessä pyysi Olga häntä olemaan levollisena. Häntä ei kohtaisi mikään vaara.
Kun venäläisten oli onnistunut karkottaa vartioväki Kauppilasta, levenivät he yli koko mainitun talon ja Linnan kylän väliselle alalle. Jalka- ja ratsuväen rynnistäessä viime mainittua paikkaa kohti karautti silloin yli päässyt osasto tykkiväkeä äskenmainitulle metsäiselle niemekkeelle.
Tykkien vartioväkenä seurasi näitä 50 kasakkaa Elka Pavlukan komennossa. Rannan ja Katrin mökin välille sijoitettiin tykit.
Olga oli äsken ikään ollut kävelemässä järven rannalla, josta palatessaan hän metsästä kuuluvan melun ja huutojen johdosta oivalsi, että jotain outoa oli tekeillä. Hän riensi kiireimmän kautta mökkiin.
Ovella tuli vastaan Virran noita sanoen:
— Nyt se on täällä. —
— Kuka? —
— Ryssä tietysti. Ettekö kuule, miten Kauppilaan ammutaan? —
— Kyllä siellä ammutaan, — vastasi Olga, jolloin häntä puistatti.
— Vihollinen se siellä elämöi. Kauppilan Pekka kävi äsken täällä ja tiesi kertoa, että ryssät ovat panneet sillan kuntoon. —
— Taivas varjelkoon meitä! — vaikeroi Olga epätoivoisena. — Mitä me teemme nyt? —
— Siihen ei ole vaikeaa keksiä keinoa, — virkkoi Katri. — Meidän täytyy laittautua järven toiselle puolen. —
— Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. —
— Niinkö luulette? —
— Ihan varmaan. —
— Lähdetään, niin saadaan nähdä, vastasi Katri kiepsauttaen vaatenyytin olalleen ja läksi samassa ulos. — Tule vain perästäni! —
Olga ei ehtinyt ottaa mitään mukaansa. Metsässä heidän takanaan ryski ja paukkui. Se joudutti pakenevien askeleita.
Katri suuntasi kulun suoraan rannalle. Ja huolimatta vanhuudestaan, juoksi hän ketterästi kuin tyttö. Olga seurasi aivan kantapäillä.
Kun olivat päässeet puolitiehen. Katri kompastui ja kaatui. Pää sattui kiveen ja hän meni tainnoksiin.
Olga oli perin ikävässä asemassa. Kaikin voiminsa hän koetti nostaa pyörtynyttä pystyyn, mutta Katri oli liian raskas.
— Oi Jumalani! Mitä minä nyt teen? — vaikeroi nuori kasakkatyttö ja tähysteli ympärilleen. Ryske metsässä tuntui lähenevän.
Vielä kerran teki Olga yrityksen. Eih, Katri oli liian raskas!
— Taivaan Jumala! Pelasta minut, pelasta…! — huudahti hän ja vaipuiKatrin viereen.
Samassa karautti kasakkoja metsästä esiin. Tuskin oli Olga ehtinyt heittää niihin katseen, kun hän parahti, sillä hän näki joukon etunenässä isänsä.
Muutamien minuuttien kuluttua olivat kasakat ehtineet naisten luo.
— Hei, mikä löytö täällä! — riemuitsi Jemela ja osotti Olgaa, joka oli pyörtynyt Katrin viereen. — Tämä se vasta vetelee! —
Elka ei ollut uskoa silmiään. Oliko se todellakin Oiga? Mutta tuokion kuluttua hän näki, että hän se oli kun olikin. Nuolena viskautui Elka heponsa selästä, heittäytyi tytön luo ja nosti hänet pystyyn.
Olga heräsi. Samassa parahti hän uudelleen.
— Nyt olet kuitenkin joutunut käsiini, — sähisi Elka hammasta purren.— Ja hevin et enää niistä pääse. —
Olga ei vastannut mitään. Melkein tiedotonna antoi hän viedä itsensä pois. Kun oli ehditty kulkea satakunta syltä, kääntyi hän ympäri ja sanoi osottaen Katriin päin:
— Pelastakaa toki nainen! —
— Mikä sillä akkaluuhkalla sitte on? — kysyi Jemela ilkeästi hymyillen.
Silloin Olga heitti häneen niin inhoa ilmaisevan katseen, että Jemela nolona vetäytyi etemmä.
Puoli tuntia tykistön tulon jälkeen niemen kärkeen alkoivat tykit jyskiä heittäen tulta ja tuhoa noin 300 sylen päässä olevaan Linnan kylään.
15.
"On taitoa, ryskyä, paukkinaa tuon Virran äyräällä; savupilvehen peittyvi järvi ja maa, tult' iskevi pilvestä. Jyly ilmoiss' on kuin pitkäisen, maa järkkyvi hurmeinen."
Tällä mestarillisella tavalla alkaa Runeberg runonsa "Sandels" kuvailla veristä Virran taistelua, joka oli vimmaisimpia, mitä koko sodassa oli. Venäläisten seitsenkertainen ylivoima ei voittanut ensimmäisellä rynnäköllä tuumaakaan jalansijaa.
Eräälle korkealle kunnaalle Linnan kylän itäpuolella oli suomalaisten päävoima sijoittunut neljään osastoon, joilla oli yhteensä kymmenen kenttätykkiä. Kunnaan rinteellä olevia pääosaston patteria komensivat aliluutnantit Gyllenborg ja Kalmberg, kukkulalla olevia Taube. Itse tykistön ylipäällikkyys täällä oli kapteeni Elfvingin käsissä.
Venäläisten rynnäkkö. Kauppilan vartioväen kimppuun oli tapahtunut niin äkkiä, etteivät suomalaiset olleet ehtineet syödä päivällistäänkään.
Kunnaan ylimmän patterin rintamavarustusten luona oli brigaadin päällikkö. Hänen silmänsä mittailivat tyynesti hyökkäileviä vihollislaumoja.
— Kas tuossa ratsastaa ruhtinas Dolgoruki, — huomautti Fahlander osottaen erästä nuorta ratsastajaa venäläisten rintaman etunenässä.
— Jos hän pääsee eheänä luotisateen läpi, niin… —
Nämä sanat lausui Sandels. Mutta hän ei ehtinyt ajatustaan loppuun, sillä samassa kuului yhteislaukaus juoksuhaudoista joihin oli sijoittunut Savon jääkäreitä. Ja kun ruudin savu vähän ajan kuluttua oli haihtunut, ei näkynyt jälkeäkään ruhtinas Dolgorukista. Sen sijaan syntyi venäläisten riveissä liikettä, josta nähtiin, että ruhtinasta kannettiin haavoittuneena pois.
Upseerien onnistui kuitenkin saada rivit jälleen järjestykseen, jonka jälkeen noin tuhatmäärään nouseva joukko uudella innolla hyökkäsi pattereita kohden.
Alempana olevissa juoksuhaudoissa oli Valter Jernfält sekä kolme muuta ystäväämme. Nämä antoivat pyssyjensä paukkua lakkaamatta.
Mutta vihollinen ei ollut milläänkään luotien viuheesta, vaan eteni etenemistään varmasti.
— Kautta sieluni, tulevat suoraa päätä pattereille, — ihmetteli Kokko hämmästyneenä.
— Antaa niiden tulla, — vastasi Jernfält. — Onhan meillä Malm,Duncker ja Fahlander vastassa. —
— Entä brigaadin päällikkö, — huomautti Kärki. — Hän yksinään vastaa kokonaista armeijaa. —
Valter Jernfält aikoi vastata, mutta samassa huudahti Onni osottaen pelloille päin, joiden poikki venäläiset olivat menossa:
— Nainen juoksee tuolla! Ei, tuolla noin! Enemmän oikealle kädelle!Juuri siellä! —
Kauppilan talosta peräytyvän vartioväen turvissa juoksi todellakin eräs nainen. Tumma tukka heilui hajallaan tuulessa.
Valter Jernfält luuli nähneensä ennenkin tuon naisen. Ja hänen koettaessaan johtaa muistiinsa, missä ja milloin hän oli naisen ennen tavannut, saapuu paikalle Sandelsin ajutantti, luutnantti Vallgren tuoden käskyn, että jääkärien oli hetimmiten vetäytyminen varustuksien suojaan.
Jääkärit olivatkin jo liikkeellä, kun Kauppilasta tuleva joukko ehättää hautojen yli. Etumaisena juosta puhkii mainittu nainen.
Hänen katseensa harhailivat levottomina miehestä mieheen, kunnes viimein pysähtyivät luutnantti Jernfältiin.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän tämän vieressä ja tarttui käsivarteen. Samassa tunsi luutnantti naisen Katriksi. Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus ja hän aikoo kysyä, mihin Olga oli joutunut, mutta samassa alkoi Katri semmoisella hädällä selittää seikkailuaan ja Olgan joutumista kasakkojen käsiin, että siitä vaivoin voi selvää saada. Lopuksi hän sanoi:
— Kun kasakat eivät nähneet minussa elon merkkiä, annettiin minun jäädä paikoilleen. Kohta heräsin kuitenkin tuntoihini. Hyvän matkaa minusta olivat ryssät asettamassa tykkejään ampumakuntoon. Hiljaa konttasin rantaan, josta sitte eheänä pääsin Kauppilan puolelle. Hädin tuskin ehdin sieltä peräytyvän vartioväen turviin, —
Valter Jernfältillä ei ollut aikaa ruveta tarkemmin kyselemään asianhaaroja Katrilta, sillä suomalaisten täytyi tavattoman nopeasti vetäytyä varustustensa turviin. Mutta saadakseen tämän tehdä myöhemmin taistelun päätyttyä, käski hän Virran noidan erääseen turvalliseen paikkaan takimmaisten joukkojen luo.
Kohta tämän jälkeen tuli Sandels kivääri jalalla odottavien jääkärien luokse.
— No, pojat, — huusi hän, — tekeekö mielenne vielä tapella? —
— Tekee, kenraali! — huusivat urheat Savolaiset yhdestä suusta. —Viekää meidät heti vihollista vastaan!
— Malttakaa tuokio! Hetki ei ole vielä lyönyt. Vihollinen on rikkonut välirauhan liian aikaiseen, mutta kun kello lyö yksi, silloin on meidän aikamme alkaa. —
— Onko siihen vielä pitkä aika? — uskalsi ukko Kokko kysäistä.
— Eihän toki, — vastasi Sandels hymyillen, — kohta se on käsissä. —
Tällä välin vyöryivät venäläisten laumat juoksuhautojen yli ja näyttivätpä mielivän päästä varustusten ampuma-aukkojenkin läpi.
Moni parrakas moskovalainen pyöräytti töppösensä taivasta kohden, mutta kymmenittäin tuli toisia kaatuneiden sijaan.
Rintasuojan takana seisoi noin 600 miestä valmiina minä hetkenä hyvänsä hyökkäämään pistimet ojossa vihollista vastaan. Tämän rohkean joukon muodostivat pataljoona Savon jääkäriä, Oulun pataljoona, osa Kajaanin pataljoonaa, Karjalan rakuunien varaväki ja Vaasan rykmentti.
Viimein löi sitte se hetki, jota brigaadin päällikkö odotti. Hän antoi hyökkäyskäskyn ja sulettujen rivien etumaisina miehinä rynnistivät Malm, Duncker ja Fahlander. Juoksumarssissa rynnistettiin alas kukkulan rinnettä. Venäläiset eivät voineet vastustaa tuhoisaa hyökkäystä. Näiden rivit joutuivat täydelliseen epäjärjestykseen, hätääntyneiden lampaiden tavoin syöksyivät he alas siltaa kohden.
Tässä syntyi kauhea ahdinko, jota vielä lisäsi kantapäillä ahdistavat suomalaiset, jotka sekä laukauksin että pistimin tekivät suurta tuhoa. Useita syöstiin suinpäin jokeen.
Lopulta pinoutui silta niin täyteen kuolleita ja haavoitettuja, että niitä oli useampia kerroksia päällekkäin. Näin suurta tappiota venäläiset tuskin kärsivät koko sodan aikana.
Kun Valter Jernfält ehti erään pienemmän osaston kanssa, jossa olivat kolme ystäväämme, muutaman pienen lahden rannalle, joka Ala-Tismasta pistäytyy siihen niemekkeeseen, jolla Linnan kylä on, teki hän nopean käännöksen oikealle saatuaan ensin kapteeni Dunckerilta luvan hyökätä lännempänä olevan venäläisten patterin kimppuun. Rohkeat jääkärit jouduttivat kulkuaan niin nopeasti, että he pääsivät käsiksi venäläisiin juuri näiden ollessa tekemässä rynnäkköään päästäkseen joutumasta saarroksiin sillalta päin.
16.
Kun Olga selvisi siitä tainnostilastaan, johon hän oli vaipunut jouduttuaan uudelleen kasakkojen käsiin, huomasi hän olevansa Katrin tuvassa.
Tuvan omistajasta ei kuitenkaan näkynyt pienintäkään jälkeä. Koettaessaan nousta ylös huomasi hän suureksi kauhukseen, että oli sidottu kiinni sänkyrähjään.
— Hyvä Jumala, varjele minua, — huokasi hän suruissaan. — Valter,Valter, pelasta minut! —
— Ho, hoo, — kuului samassa karkea ääni ja mieshenkilö, joka oli tähän asti ollut kyyrysissään eräässä nurkassa ja vakoilevin silmin odottanut Olgan heräämistä, astui esiin.
Se oli Jemela. Hän oli luvannut Elkalle ennen kuolevansa kuin päästäisi tytön pakoon.
— Nyt kai on sinulla taas hyvä tilaisuus lähteä käpälämäkeen — ilkkui Jemela pilkallisesti hohottaen. — Sillä tavalla ne itsepintaiset tytöt kesytetään! —
Olka heitti Jemelaan ynseän katseen, hän ei katsonut ansaitsevan vastata mitään.
— Kenenkä nimen sinä äsken lausuit? — kysyi Jemela.
Ei vieläkään Olga vastannut. Mutta kun kasakka toisti kysymyksensä ja tällä kertaa uhkaavalla äänellä, sanoi hän ynseästi:
— Mitä se sinuun kuuluu? —
— Eikö se minuun kuulu? —
— Ei! —
— Sen minä näytän, — vastasi Jemela vihaisesti. — Kunhan päästään kotiin, olet minun puolisoni. —
— Minäkö? —
— Sinä juuri! —
— Oletko varma siitä?
— Yhtä varma kuin että nyt olen tässä. —
— No, ole vain varma, — vastasi Olga pakotetulla tyyneydellä, — mutta ellei sinua ennen ole petetty, niin nyt se tapahtuu. —
Nämä tyynesti lausutut sanat saivat Jemelan veret vielä enemmän velloutumaan. Vihasta suunniltaan huusi hän:
— Tiedätkö, mitä meidän lakimme sanovat avioliitosta? —
— En tiedäenkä tahdo tietääkään, — vastasi Olga pannen erityisen painon viimeisiin sanoihin.
— Etkö! Vai niin! Mutta kyllä minä tiedän, kuka sinut pakoittaa siihen. —
— Kuka? —
Hetken mietittyään Jemela vastasi:
— Ellet sitä tiedä, niin tahdon sulle kertoa, että me olemme sitä kasakkaheimoa, jota nimitetään Tschngniew ja joka on kaikista heimoista arvossa pidetyin. Meillä on tapana, ettei ainoakaan nainen saa kieltäytyä menemästä naimisiin jonkun heimon miehen kanssa. —
— Entä jos hän rohkenisi sen tehdä, — virkkoi Olga luoden Jemelaan tutkivan katseen.
— Silloin pappi hänet pakottaisi. —
— Mutta ellei hän taipuisi, mitäs sitte? —
— Ei taipuisi, — matki Jemela silmät suurina. — Kuka uskaltaisi kieltäytyä tottelemasta pappia? —
— On se semmoinen, joka uskaltaa. —
Kasakka peräytyi pari askelta. Silmistä leimusi uhkaavia katseitaOlgaan ja hän sanoi:
— Tekisi mieleni nähdä sitä, joka rohkenee panna papin tahtoa vastaan. —
— Se, joka sen rohkenee tehdä, makaa edessäsi rikoksellisen tavoin sidottuna. —
Jemela häpsähti. Hän aikoi puhua, mutta Olga ehti ennemmin.
— Minä vastustan teidän pappejanne, koska en ole samaa uskontoa kuin te. —
Taas häpsähti Jemela. Toistamiseen hän mieli puhua, mutta uudelleen esti Olga hänet siitä.
— Kun minut pelastettiin Keltissä, olin hento lapsi. Jalo kasvatusisäni, jolla on minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin oikealla isälläni, kasvatti minut yhdessä oman tyttärensä kanssa kansansa uskontoon. Siitä voit selvästi ymmärtää, että minä… —
Samassa hyöksähti Jemela Olgan eteen. Hän oli niin kauhean näköinen, että nuori tyttö tahtomattaan sulki silmänsä lausuen puoliääneen rakkaan Valterinsa nimen. Hän odotti joka silmänräpäys kuolemaa.
— Haa, taasen tuo sama nimi! — kiljui Jemela. — Kuka se on, josta sinä puhut? —
— Se, jolle olen vannonut rakkautta ja uskollisuutta. —
Jemela horjui takaperin. Hän tunsi enemmän kuin tarpeeksi kasakkaluonteen lujuutta tietääkseen, ettei hänellä nyt ollut mitään odotettavissa. Hänen tummat silmänsä säkenöivät koston himosta ja hän virkkoikin jääkylmällä äänellä:
— Hänelle saat sinä sanoa ikuiset hyvästit! Tässä elämässä et ole häntä enää koskaan näkevä! —
Olga kärsi kovaa kipua sängyssä. Köydet, joilla hänen kätensä oli sidottu, eivät antaneet vähääkään perää.
— Päästä minut irti, — pyysi hän kärsivällä äänellä. — Tähän ihan kuristuu. —
— Soo-o, — virkkoi kasakka pilkallisesti, — siinä on ihan hyvä ollaksesi enkä minä… —
Jemela ei ehtinyt lausetta loppuun sillä ovi aukeni samassa rajusti.Elka ryntäsi sisään.
— No, onko tyttö jo taipunut? — kysyi hän ankaralla äänellä.
Kun Jemela aikoi vastata, estyi hän siitä taas, sillä nyt alkoivat tykit rannalla jyskyä. Tähän yhtyivät muualtakin venäläisten tykit. Suomalaisten pattereissa ei myöskään oltu myöhäisiä vastaamaan. Muskettien pauke sekottui vähitellen tykkien kumeaan jyskeeseen ja niin oli hurja, korvia särkevä jyly täydessä vauhdissa.
Jemela ainoastaan pudisti päätään mitään virkkaamatta.
Kun Elka huomasi, että köydet rasittivat Olgaa, leikkasi hän ne nopeasti poikki huutaen Jemelan korvaan:
— Tällä kertaa hän ei tule pääsemään pakoon! —
Tykkien jyske lakkasi sikäli, kuin venäläiset alkoivat hyökkäyksensä.Sitä vastoin kiihtyi kiväärituli kuumimmilleen. Paukkeesta päättäenElka ja Jemela arvasivat, että taistelevat lähenivät Linnan kylää.
— Kohta olemme herroina täälläkin, — virkkoi Elka, — ja sitten luulen pääsevämme sen verran rauhaan, että voimme juoda sinun häitäsi. —
Vaikka Olga oli vapautettu siteistään, ei hän kuitenkaan ollut noussut ylös. Hän pysyi edelleen pitkällään kasvot käsien peitossa ja kuuman kyynelvirran juostessa pitkin poskia.
Hänestä ei tuntunut elämällä olevan enää mitään vetovoimaa. Hän toivoi toivomalla kuolemaa. Ei liikahtanut edes isänsä viimeisten sanojenkaan johdosta.
Lyhyesti kertoi sitte Jemela keskustelunsa Olgan kanssa ennen Elkan tuloa ja sanoi lopuksi:
— Häntä näkyy olevan meikein mahdoton saada myöntymään. —
— Ei sitä tarvitakaan, — vastasi Elka raa'alla ja vihaisella äänellä.— Hänen täytyy totella isäänsä. —
Nyt nousi Olga pystyyn aivan kuin kuumeen kouristuksen pakottamana. Silmissä liekehti uhkaava leimu. Rinta kohoili rajusti ja molemmat kädet olivat lujasti puristetut kiihkeästi lyövää sydäntä vasten.
— Sinä olet luonnoton isä, kova, — virkkoi hän heittäen kylmän katseen Elkaan, — en tunnusta sinua isäkseni. Muista, että kuolen ennen kuin taivun sinun tahtoosi. Ennen kärsin tuhannet tuskat, kuin sitoudun tuohon! —
Näin sanoen hän osotti halveksivasti Jemelaan.
Tämä kohtaus olisi ollut kiitollinen aihe maalarin siveltimelle. Ei milloinkaan ollut kasakkatyttö näyttänyt niin rohkealta, niin viehättävän kauniilta, kun tuona tuokiona, jona hän vapaaehtoisesti valitsi kuoleman sen sijaan, että olisi sitoutunut siihen, jota hän kammoi. Hänen voimakas esiintymisensä vaikutti kasakkoihinkin niin, että nämä ensi hämmästyksessä yht'aikaa vetäytyivät taapäin.
Mutta ennen pitkää selveni Elka hämmästyksestään, Hänen raa'at kasvonsa saivat uudelleen kauhean näön. Nyrkki ojossa hän hyökkäsi sängylle, mutta kun oli ehtinyt ottaa tuskin paria askelta, painui nyrkkiin puristettu käsi alas ja hän riensi ikkunan ääreen huutaen:
— Mitä tämä merkitsee? Miehet pakenevat tykkien luota ja minun… —
Samassa hän syöksyi ovelle, jossa eräs kasakka-aliupseeri hyökkää häntä vastaan.
— Takasin! — huusi hän. — Suomalaiset ovat voittaneet! —
— Valehtelet! — kiljui Elka vimmoissaan.
— En valehtele. Meikäläiset pakenevat sillan yli. Joutukaa jaloista, kun vielä ehtii! —
Parilla hyppäyksellä oli Elka jälleen tuvassa, tarttui Olgaa käsivarteen ja pakotti hänet kauheasti uhkaillen seuraamaan mukanaan.
Rannan ja tuvan välinen aukea vilisi sekasin tykkiväkeä ja kasakkoja ja kamala sekamelska syntyi edellisten yrittäessä ottaa talteen tykkejä.
Joukko toisensa jälkeen pakeni metsään ehtiäkseen sillalle ennen, kuin se jo olisi myöhäistä.
Vain suurimmalla työllä saivat Elka ja Jemela kokoon 50 kasakkaa. Näiden etunenässä karautti Elka täyttä neliä metsään Olga melkein tiedottomana riippuen satulassa.
Jo tunkeusi hirveä melske ja ryske sillalta heidän korviinsa ja he luulivat olevansa tuota pikaa pelastetut, kun äkkiä jääkäriketju sulki heiltä tien.
17.
— Ampukaa! — komensi Valter Jernfält. — Ei ainoakaan kasakka saa päästä pakoon! —
— Kas tuolla, luutnantti, — huudahti Onni nykäisten Valteria nutun liepeestä, — tuolla ne nyt ovat ne ikävöidyt! —
Näin sanoen hän osotti Elkaa ja Jemelaa, jotka vähän matkan päässä koettivat murtaa jääkäriketjua.
Huolimatta ruudin savusta ja kasakkojen suuresta epäjärjestyksestä oli Valter heti älynnyt Olgan. Ja jätettyään päällikkyyden erään rohkean, kokeneen aliupseerin käsiin, riensi hän Kokko, Kärki ja Onni perässä sinne päin, missä Elka oli.
Niin nopsa kuin kasakka avoimella kentällä onkin, ei hänestä metsässä ole mihinkään.
Tämän tähden ehtikin luutnantti tovereineen hyvissä ajoin vaaran paikalle. Jääkärit olivat täällä selvinneet jo neljästä kasakasta. Raivosta kiehuen koettivat Elka ja Jemela pakottaa ratsujaan eteenpäin. Maksoi mitä maksoi, heidän oli koetettava murtautua jääkäriketjun läpi ja kaiken toivonsa panivat he pitkiin keihäisiinsä.
— Ampukaa hevoset ensin, — kehotti Valter Jernfält, — jalkasin ei kasakoista ole mihinkään! —
Muutaman kyynärän päähän Valterista oli Onni asettunut erään puun taa suojaan, mistä hänen tarkka kiväärinsä kaatoi useita kasakkoja. Kun Elka huomasi, kuka semmoista tuhoa teki hänen riveihinsä ja näki päälle päätteeksi, että tuo rohkea ampuja oli yksinään, pakotti hän huutaen ja lyöden ratsuansa puuta kohden.
— Tule vain tänne, — murahti Onni, — sinäkin saat samallaisen paukun kuin muutkin. —
Näin sanoen hän kohotti musketin poskelleen, tähtäsi ja laukasi.
Mutta — luoti vinkahti sattumatta enemmän hevoseen kuin ratsastajaankaan.
Nopeasti hän latasi kiväärin uudelleen ja se oli jo taasen ampumakunnossa, kun Elka uudelleen tuli näkyviin. Pitkä keihäs välähti uhkaavana ilmassa ja Onni näytti jo olevan kuoleman oma, sillä hädissään hän oli lähtenyt puun turvista pois.
Mutta kiihkoissaan ollen ei Elkassakaan ollut varmuutta ohjaamaan iskua. Se sattui Onnin kivääriin ja poika tupsahti lyönnin voimasta selälleen.
Toisen kerran halkoi Elkan keihäs ilmaa ja nyt näytti rohkean pojan viimeinen hetki todellakin olevan käsissä.
Mutta sallimus ei vielä ollut vihkinyt häntä kuolemaan. Kaksi kimeää laukausta pamahti samassa ja Elka ratsuineen kaatui maahan.
Luutnantti Jernfält hyökkäsi esiin. Parin sylen päässä kaatuneista makasi Olga tainnuksissa. Hänen ottamisensa ylös oli tuokion tehtävä.
Mutta kun Valterin piti lähteä kantamaan kallista kuormaansa pois, kuuli hän hurjan huudon takanaan. Elka oli jälleen jaloillaan. Hän oli kauhean näköinen. Lävistetystä rinnasta pulppusi verivirta. Ponnistaen kaikki voimansa hän huusi kuoleman tuskissa:
— Tänne Jemela! Pois tyttäreni…! — Tähän uupuivat vanhan kasakkapäällikön voimat. Sakea verivirta purskahti suusta, hän kaatui kuolleena ratsunsa päälle.
Raivoavana kuin myrskyn puuska hyökkäsi Jemela esiin. Hänen takanaan näkyi kaksi muuta kasakkaa. Hurja raivo liekehti heidän silmistään, Keihäät ojossa he syöksyivät vinhaa vauhtia luutnanttia kohden joka ei uskaltanut laskea Olgaa luotaan pelosta, että tämä haavoittuisi taistelussa.
Epätoivon rohkeudella hän tarttui pistooliin. Luoti lennähtää ja yksi vihollisista ulvahtaen kaatuu heponsa selästä, Mutta mitä hyötyä oli tästä urhoolliselle savolaiselle? Hän joutui kuitenkin ylivoiman alle ja Olga temmattaisiin häneltä pois. Tämä ajatus antoi hänelle yliluonnollisia voimia. Laskettuaan varovasti nuoren tytön sen puun juurelle, johon hän itse nojasi, tempasi hän uuden pistoolin toiseen käteensä ja miekan toiseen valmiina antamaan henkensä niin kalliista kuin mahdollista.
Mutta tänä kauheana hetkenä tuli myöskin apua, joskin vähän.
Onni oli taas päässyt jaloilleen ja saanut kiväärin käteensä, latasi sen niin nopeaan kuin voi ja riensi henkensä kaupalla kamppailevan luutnantin avuksi. Entinen luonto oli pojalla taasen ja yksi kasakoista keikahti maahan.
Samassa hän jo ehti luutnantin rinnalle.
— Nyt on meitä kaksi kahta vastaan, — huusi Hiukan tyttären poika, — ja nyt sitä nähdään, kuka tässä…! —
Tuokiossa olivat kasakat saapuvilla. Suomalaiset odottivat levollisina heidän hyökkäystään.
— Jos sinulla on useampia laukauksia, niin tähtää vain hevosiin, — neuvoi luutnantti. — Kas niin! —
Näin sanoen ojensi Valter Jernfält pistoolinsa, kuului pamahdus — Jemelan hevonen keikahti hirnahtaen maahan. Kasakka, joka jäi eheäksi kavahti jaloilleen ja ryntäsi keihäs ojossa päin luutnanttia.
Kun Valter kerran oli saanut vihollisensa hevosen selästä pois, ei hänellä ollut hätäpäiviä, sillä hän tiesi, ettei kasakka jalkasin kyennyt tappelemaan.
Kylmän tyynenä sivalsi Valter keihään syrjään aivan kuin leikkikalun, hypähti sitte päättävän askeleen eteenpäin ja ennen kuin Jemela, joka auttamattomasti hämmentyi liikkeissään, ehti käyttää pistooliaan, virui hän halaistuin päin maassa verissään.
Heikko kirous pääsi vielä hänen huuliltaan — sitte oli kaikki lopussa.
Vaikeampaa oli Onnin suoriutua temmellyksestä. Monet kerrat täytyi hänen puikahtaa puun taa kasakan keihään alta. Mutta kun Kokko ja Kärki, jotka loitompana olivat maksaneet viimeisen velan muutamille vihollisille, olivat huomanneet luutnantin ja Onnin uhkaavan vaaran, riensivät he kiiruimman kautta apuun. Kasakka kaatui toveriensa viereen.
Elkan ja Jemelan kaaduttua lakkasi vastustus kasakkojen puolelta.Harvat elossa olevat otettiin vangeiksi.
Jemelan ja Valter Jernfältin taistellessa oli Olga vironnut tainnustilastaan. Suurimmalla jännityksellä, tuskin uskaltaen hengittää oli hän kamppailua seurannut ja heti kasakan kaaduttua huudahti hän:
— Kiitos Jumalan, ettei häntäkään enää ole! Isä raukkani lienee myöskin kuollut? —
— Taitaa olla, — vastasi Valter ja katsoi Elkaan, joka kuolleenakin molemmin käsin kouristi keihästä rintaansa vasten.
Virran sillalta raikkui samassa hurrahuuto, niin voimakas ja mahtava, että kaiku kiidätti sen melkein yhtä voimakkaana Jernfältin komennossa olevien jääkärien korviin, jotka nopeasti järjestyivät palatakseen jälleen pääjoukon yhteyteen.
Loppukuvaukseksi tästä taistelusta, joka on loistavampia, mitä Suomen joukko tämän sodan aikana suoritti, mainittakoon, mitä historioitsija Montgomery, joka itse oli läsnä taistelussa, sanoo:
— Useamman kuin 30 tulikidan jyske, tulen välke ja luotien viuhke 9,000 kivääristä, taivasta tavottelevat loimut palavista asunnoista — kaikesta tästä muodostui illan hämyssä näky, joka herätti tunteita, joita ei mitenkään voi kuvailla, ei koskaan unhottaa. Tämän merkillisen näyn sotaista juhlallisuutta lisäsi se itse viholliseenkin vaikuttava järjestys ja tyyneys, millä pohjalaiset ja jälellä oleva osa Kajaanin pataljoonaa liehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssivat tappelutantereelle aivan kuin paraatikentälle, astumaan urhoollisten veikkojensa sijaan, jotka tähän saakka olivat vastustaneet venäläisten voimakkaita rynnäkköjä, mutta olivat nyt sekä perin uupuneita että ilman ampumavaroja. —