Voittoretki.
1.
Maantie Siikajoelta Iisalmelle ja täältä Kuopioon, kulkee aivan läheltä Pulkkilan ja Piippolan kirkkoja, joista edellinen on pohjoispuolella jälkimäistä. Näiden kahden kirkon väliä on likipitäin 1 1/4 peninkulmaa.
Siihen aikaan, jota tämä kertomus koskee, oli noin keskipalkoilla mainittujen kirkkojen välimatkaa Niemen muhkea herrastalo, jonka omistaja oli vanha, virasta eronnut majuri Patrik Jernfält. Polveutuen eräästä melkein ikivanhasta ruotsalaisesta suvusta, joka jo monta vuosisataa sitte oli muuttanut Suomeen ja jonka jäsenet aina olivat tunnetut uutterina maanviljelijöinä, oli Patrik ainoa kolmesta veljestä, joka oli antautunut sotilasuralle. Hän oli ollut Kustaa III:nen suomalais-venäläisessä sodassa ja taistellut monissa kahakoissa osaksi kuninkaan itsensä osaksi urhean Stedingkin johdolla. Kuumassa, 19 tuntia kestäneessä Porrassalmen tappelussa, kesäkuun 13 p. 1789 oli Patrik Jernfält jo majuri. Ja hän se juuri johtaen erästä osastoa Savon jääkäriä otti vastaan Venäjän keisarinnan henkivartio-grenadierien hyökkäyksen, kun nämä karkasivat heidän kimppuunsa Yrjö Maunu Sprengtportenin johdolla, joka ennen Venäjän puolelle menoaan oli ollut Karjalan joukkojen, Savon jalkajääkärien sekä Kymin kartanon ja Rautalammin pataljoonien päällikkö. Tässä toimessaan hän oli hankkinut Savon jääkäreille uusia kiväärejä, joilla voi ampua nopeaan ja kauas ja joita sen vuoksi nimitettiin Sprengtportenin tussareiksi.
Ja juuri näillä kivääreillä olivat savolaiset varustetut, kunSprengtporten koetti viedä henkivartio-grenadierinsä Porrassalmen yli.
Mutta äkkiä sai Patrik Jernfält tiedon, että hänen jääkäreiltään puuttui luotia. Urheat suomalaiset seisoivat neuvottomina ja venäläiset lähenivät yhtämittaa likemmä.
Tänä sotilaalle niin epätoivoisena hetkenä johtui hänen mieleensä jotain.
— Pojat, — huusi hän, — onhan meillä vielä nappeja nutuissa!Koetelkaa niillä! —
Tuumasta toimeen. Napit saivat käydä luotien asemasta ja tekivätkin ne tehoisan vaikutuksen. Yksi tämmöinen luoti sattui Sprengtportenia rintaan. Hän huusi kaatuessaan suomeksi:
— Omat koirat purivat! —
Venäläiset lyötiin joka paikassa, vaikka heitä oli kappaleen kuudetta tuhatta miestä, jota vastoin Stedingkin komennettavissa ei ollut täyttä 750 miestä.
Taistelun loppupuolella kävi Patrik Jemfeltille niin onnettomasti, että sai kolme luotia vasemman käsivartensa läpi. Lääkärit panivat parastaan saadakseen ruhjoutuneen jäsenen entiseen kuntoonsa, mutta se oli mahdotonta. Se täytyi leikata. Sydämmen katkeruudella oli urhea, sotilas pakoitettu kelpaamattomana palvelukseen pyytämään eroa. Kustaa III vuodatti kuitenkin öljyä kirvelevään sydämmen haavaan kiinnittämällä omakäteisesti Miekkatähdistön ritarinmerkin sen kohdalle hänen rintaansa.
Patrik Jernfält palasi kotiinsa Niemeen, niin pian kuin haavaltaan voi. Hän ei kuitenkaan saanut olla kauan kotonaan, kun kuolema kävi kutsumattomana vieraana kauniissa herrastalossa. Majurin puoliso, hyvä ja kelpo rouva, joutui viikatemiehen uhriksi.
Tämä tappio tuntui vieläkin katkerammalta kuin käsivarren menettäminen ja sen yhteydessä virkaeron ottaminen. Useita kuukausia oli majuri aivan kuin suunniltaan ja kulki kuin varjo sekä huoneissa että ulkona.
Mutta suru ei ole ikuista. Monien kokeiden perästä onnistui viimeinkin majurin tyttären, kahdeksantoista vuotiaan Amalian suorentaa rypyt isänsä otsalta ja kun hän kerran oli saanut houkutelluksi isänsä hymyilemään, oli jääkin sulanut.
Patrik Jernfält huomasi nyt, että hänellä oli yksi ainoa lapsi, tuo mainittu tytär, jonka edestä hänen tuli elää ja lujalla tahdonvoimallaan onnistui hänen viimein vaimentaa surun jäydettä niin paljon, ettei se päässyt haittaamaan hänen jokapäiväisiä askareitaan.
Kun sota syttyi 1808, joutui Patrik Jernfält uudelleen melkein suunniltaan, siksi että hän oli kykenemätön astumaan aseisiin. Amalian oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan.
— Kerrassaan raukkamaista, etten minä saa olla mukana, — huokaili hän. — Toiset saavat nyt taistella Suomen edestä, mutta minun täytyy istua kotilieden ääressä, vaikka sekä ruumis että sielu ovat terveet. Siinä on enemmän, lempo vieköön, enemmän, kuin mitä jaksan kärsiä! —
Mutta kun sitte alkoi Suomen armeijan peräytymisretki, tuli majuri vähitellen miettiväksi.
— Milloinkahan mahtanevat pysähtyäkään, — puheli hän tyttärelleen saatuaan tietää, että Klingspor oli ehtinyt aina Raahen tienoille. — Kummallista. Kun olisi saatu pitää Klercker tai Stedingk, niin olisi pitkänuttujen kopeileminen loppunut hyvin lyhyeen. —
Amalia ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, ettei se olisi merkinnyt mitään, kun isä veti tuota nuottiaan.
Sillä aikaa kun Savon brigaadi levähti Pulkkilan kirkonkylässä, tapahtui Junnon kylän eteläpuolella aika kova ottelu puolen peninkulmaa etelään mainitusta kirkonkylästä. Urheaa vastarintaa tehtyään täytyi Savon jääkärien jotka täällä olivat tulessa, vetäytyä päävoiman turviin. Ja mikä eniten huolestutti jääkäriä, oli se, että he olivat kadottaneet rohkean päällikkönsä, erään nuoren luutnantin. He eivät tienneet, oliko tämä kaatunut vai joutunut vangiksi.
Nuori luutnantti, joka oli ensi kertaa sodassa, oli kyllä saanut haavan olkapäähänsä, mutta se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että hän voi laahustaa taistelupaikalta ja päästä illan hämyssä turvalliseen paikkaan. Kaikeksi onneksi hän tapasi erään Niemen kartanon torpparin, jonka kyydissä pääsi ajamaan majurin kartanoon.
Iltamyöhällä saapui haavoittunut sotilas tänne. Niin pian kuin Patrik Jernfält oli saanut tietää tulon, tuotatti hän sotilaan luokseen, toimitti tämän itse vuoteeseen ja sitoi haavan.
Pari päivää makasi haavoittunut tunnottomassa tilassa houraillen, jolloin häntä huolellisesti hoiti Amalia ja tämän nuori ystävätär, kaunis Olga Pavluka. Molempien tyttöjen hellä huolenpito vaikutti viimein sen, että haavoittunut tointui. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti myöskin, ettei haava ollut vaarallinen ja että toipuminen kohta alkaisi, koska luutnantti muuten oli ruumiiltaan terve ja turmeltumaton.
Kun haavoittunut ensi kerran herätessään avasi silmänsä, sattuivat ne tyttöihin. Hän hämmästyi huomattavasti ja aikoi puhua, mutta samassa aukeni ovi ja majuri astui huoneeseen. Kun tämä osaaottavasti oli kysynyt haavoittuneen vointia, tiedusteli hän tämän nimeä.
— Valter Jernfält, — kuului hiljaa nuorukaisen huulilta.
— Valter Jernfält! — huudahti majuri ja peräytyi pari askelta. Amalia ja Olga punastuivat korviaan myöten. — Sitte kai asuu isä Sulkavalla? Eikö niin? —
Valter Jernfält tarkasteli majuria hetkisen ihmettelevin katsein. Sitte hän virkkoi:
— Niin, hän asuu Sulkavalla. —
— No, mutta jumaliste, minähän ällistyn ihan mykäksi! — huudahti majuri. — Totisesti sinä olet veljenpoikani! Tässä edessäsi näet majuri Patrik Jernfältin, Jumalan armosta vanhan sotilaan! Hoi Amalia, tuleppas nyt tänne tervehtimään serkkuasi ja on kai sinullakin, Olga Pavluka, ystävällinen sana häntä varten. No, mutta tämähän nyt oli ihmeiden ihme, että sinä tulit tänne, poika! —
Valter Jernfältin hämmästys oli niin suuri, kuin olla voi. Alussa voi hän sanoa ainoastaan:
— Olenko sitte Niemessä? —
— Tietysti, lempo soita, et kai sinä muuallakaan! — huusi majuri. — Tulit tänne melkein puolikuolleena. No, tytöt, mitä siellä kainostellen seisotte? —
Amalia astui ensinnä tervehtimään serkkuansa ja toivotti tämän tervetulleeksi. Nuori luutnantti loi häneen katseen, joka näytti sanovan: kaunis olet serkkuni. Sen jälkeen astui Olga Pavluka esiin ja ojensi luutnantille pienen kätensä. Ja kun nuorukainen katsoi noihin neidon tummiin, tavattoman syviin silmiin, virtasi läpi koko hänen voimakkaan vartalonsa outo vavistus. Hän tunsi myöskin, miten Olgan käsi vavahti tervehtiessä. Oliko tämä ensi kohtaus ehkä ratkaissut heidän tulevaisuutensa?
— Jätetään nyt poika rauhaan, — sanoi majuri, sitte kun tervehdykset oli vaihdettu. Koeta nyt nukkua, niin pääset jo muutaman päivän kuluttua jälleen jaloillesi. —
Valter Jernfält koetti, mikäli suinkin voi, noudattaa majurin neuvoa, mutta turhaan. Miten tahansa hän kääntelihekään vuoteellaan, olivatpa silmät auki tai kiinni, näki hän myötäänsä Olga Pavlukan edessään, tuon tummakutrisen olennon, jonka huulilla aina päilyi lempeä, raikas hymy ja jonka suurten silmien syvyyttä ei kukaan olisi voinut mitata. Viimein hän kuitenkin vaipui unen helmoihin oltuaan valveilla pari tuntia.
2.
Valter Jernfältin kostuminen kävi hitaammin, kuin luultiin. Kahdeksantoista päivää oli jo kulunut hänen tulostaan Niemeen ja silloin vasta onnistuttiin saamaan luoti olkapäästä pois. Mutta tätä toimenpidettä seurasi niin arveluttava heikkous, ettei lääkäri kokonaiseen viikkokauteen voinut antaa varmaa lausuntoa, paranisiko sairas vai menisikö manalle.
Majuri Patrik Jernfält ikävystyi vieläkin enemmän aikojaan nähdessään lääkärin epäilevän muodon. Sekin vielä tuskastutti lisäksi, ettei hän saanut olla sairaan luona niin usein, kuin olisi halunnut. Lääkäri oli näet sanonut, että ainoastaan suurin hiljaisuus voi vaikuttaa toivotun käänteen sairaan tilassa.
Amalia ja Olga Pavluka saivat sentään luvan vuorotellen käydä hoitamassa haavoittunutta.
Viimein kuitenkin nuoruuden voima katkasi kuoleman kärjen. Eräänä päivänä ilmoitti lääkäri, ettei mitään vaaraa enää ollut olemassa ja kääntyen molempiin tyttöihin hän sanoi merkitsevästi:
— Tosin on minun taitoni auttanut paljon tässä arveluttavassa tapauksessa, sen minä uskallan kehaista, mutta ilman teidän apua ja hellää huolenpitoa ei haavojen polttoa luultavasti olisi saatu sammumaan. —
Amalia kohotti hiljaa ruskeakutrista päätään ja hymyili nuorelle lääkärille, joka vasta äsken oli saapunut paikkakunnalle, mutta oli ehtinyt saavuttaa ympärystönsä täyden luottamuksen taitavuudellaan ja ystävällisellä käytöksellään kaikkia kohtaan.
Olga Pavluka punastui korviaan myöten ja juoksi kuin hätyytetty hirvi huoneesta pois. Eteiseen päästyään puhkesi hän suuttuneena itsekseen sanomaan:
— Mikä häpeä, etten voinut olla punastumatta. Mitähän Amalia ja setä siitä sanovat! —
Eräänä päivänä, kun Valter Jernfält oli tavallista virkeämpi, sanoi hän sängyn laidalla istuvalle majurille, sitte kun hetken aikaa oli puheltu osaksi Sulkavalla asuvasta veljestä osaksi sodasta ja toiveista sen edullisen jatkumisen suhteen:
— Mutta sanokaapas, setä, kuka on Olga Pavluka? Varmaankaan ei suomalainen? —
— Mitä sinä hänestä kyselet? — vastasi majuri kuivasti ja kääntyi toisanne päin. Mutta nähdessään veljenpoikansa tutkivan katseen olevan hellittämättä tähdättynä häneen sanoi hän:
— Neljän päivän perästä täyttää hän 21 vuotta. Siksi toivon sinun olevan jo niin tervehtyneen, että voit olla pystyssä ja kuulla kertomusta, miten hän on joutunut hoteihini. —
Näin sanottuaan jätti majuri veljenpoikansa kiivain askelin.
— Kummallista, — ajatteli tämä, — jotain täytyy tässä piillä, se on aivan varmaa. —
Kun neljä päivää oli kulunut, astui majuri Patrik Jernfält Amalian ja Olgan seurassa potilaan huoneeseen, sillä Valter oli vielä liian heikko ollakseen jalkeilla. Kun kaikki kolme olivat asettuneet istumaan sängyn ääreen, alkoi majuri:
— Se joukko, johon minut oli komennettu, nimittäin pataljoona Savon jalkajääkäri-rykmenttiä, oli asettunut levähtämään Orimattilaan. Oli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja kun sotilaat olivat jokseenkin uuvuksissa eivätkä vakoilijat olleet keksineet jälkiä vihollisesta, niin sai puolet joukosta ruveta levolle ja toinen jäädä sillä aikaa vahtiin. Iltapäivällä tulla lennättää ajutantti kylään tuoden mukanaan tiedon, että kuningas oli tulossa. Siitäkös elämää ja liikettä leiriin, sillä jokainen tahtoi näyttäidä siistiltä ja reippaalta majesteetin tullessa. —
— Viimein hän pitkän odotuksen perästä tulikin. Hän kulki pitkin rintamaa riviltä riville, miehestä mieheen, puheli ystävällisesti ei ainoastaan upseerien, vaan myöskin sotamiesten kanssa saaden näin kaikkien mielet puolelleen. Kun hänen seuraavana aamuna piti lähteä pois ja hän ratsasti taas riviltä riville, sanoi hän vakavasti:
— Pitäkää, pojat, tarkkaan silmällä, olen kuullut erään kasakkaparven samoilevan Kelttiin päin! —
Nämä sanat saivat meidät vieläkin huomaavimmiksi. Kuninkaan lähdettyä pidettiin sotaneuvottelu ja siinä päätettiin, että läksisimme verkalleen marssimaan Keltin varustuksia kohden. Yön tultua läksi joukko liikkeelle ja kuten ainakin sinä, Valter, tiedät, niin ei Orimattilasta Kelttiin ole mikään lyhyt matka. Pimeys ja hankaluudet matkalla olivat myöskin suureksi esteeksi hidastuttamaan nopeutemme alle tavallisen määrän.
Mutta vielä ennen päivän koittoa saimme me kasakkojen vahtitulet näkyviimme. Minun johtooni oli uskottu etujoukko, koska jo lapsuudesta pitäin tämä paikka oli minulle tuttu. —
— Niin, isäni on puhunut usein tuosta onnellisesta nuoruuden ajasta, — keskeytti luutnantti, jolloin hänen katseensa uinailevin ilmein merkitsevästi kiintyi Olga Pavlukan kauneihin, punehtuviin kasvoihin.
— Siitä ei ole nyt aikaa puhua, — keskeytti vuorostaan majuri ärähtävällä kärsimättömyydellä, — ja sen tähden palaan kertomukseeni. Vankkoja poikia, oikein tottunutta metsänkävijää ja karhunajajaa olivat joukkoni miehet ja toivoinkin voivani saada heidän avullaan paljon aikaan, eritoten koska vielä useat heistä tunsivat seudun.
Nelin kontin ryömien lähenimme siis niin lähelle vahtitulia, että näimme sekä liekaan pannut hevoset että myöskin miehet ja naiset leiritulien ympärillä. Tästä oivalsin, etteivät nämä kasakat olleet saporogeja, sillä tämä heimo aron kansaa ei suvaitse koskaan naisia mukanaan, vaan houkuttelee joko matkustajia rupeamaan heimon jäseniksi tahi ryöstää nuoria poikia muista kansoista ja kasvattaa nämä sitte omien heimotapojensa mukaisesti. Tällä tavoin ovat juuri saporogit alituiseen voineet pysyä yhtä suurilukuisina. Niin, — jatkoi majuri, jonka tapa oli aina lämmöllä kerskata tästä puolivillistä aron kansasta, — tahdonpa sanoa teille, ettei ole niinkään helppoa päästä täysveriseksi saporogiksi, josta tässä sivumennen tahdon mainita. Vähää ennen sodan syttymistä matkusti eräs rykmentti-tovereistani, seikkailuhaluinen luonne, mutta muuten kelpo poika, kasakkojen maahan, sillä häntä huvitti saada omin silmin nähdä tuota merkillistä kansaa, jonka hetmanina [kasakkapäällikön nimitys] Mazeppa, Kaarlo XII onneton liittolainen, oli ollut. Täällä ollessaan sai hän kerran nähdä miten neljä vankkaa miestä halusivat saada täysverisen saporogin tunnustuksen. Tämä tapahtui erityisen koetuksen kautta. Jokaisen täytyi pienellä purrella laskea kolmetoista Dniepper-joen vaarallisinta koskea, joista suurin oli lähemmä 15 jalan korkuinen. Näistä neljästä onnistui ainoastaan yhden päästä eheänä ja hänet tunnustettiin täysveriseksi saporogiksi. Kaksi hukkui ja kolmas kääntyi takasin vaaralliselta taipaleelta jo ensimmäisestä koskesta päästyään. Mutta nyt kertomukseeni!
Siitä, että naisia oli vahtitulien ääressä, huomasin, niin kuin jo olen maininnut, etteivät nämä olleet noita sotaisia saporogeja. Mihin heimoon kuuluivat nämä sitte? Olivatko donilaisia, ukrainalaisia vai jajskia?
Olipa miten oli, heidän sukuperänsä totta puhuen oli minusta saman tekevä. Siinä oli minusta kylläksi, että he olivat vihollisia. Kun olin lähettänyt päällikölle sanan jouduttaa päävoiman marssia, sijoitin vakoilijajoukkoni sopivaan paikkaan pitämään silmällä, mitä tapahtuisi.
Tähystellessäni erään rohkean ja reippaan ali-upseerin sekä muutamien vankkakourien jääkärien kanssa muutaman suuren kiven takaa äärimmäisiä leiritulia, joista olimme tuskin parinkymmenen kyynärän päässä, yltyivät äänet tulien ympärillä yltymistään ja viimein huomasin, että kahden keski-ikäisen miehen välillä syntyi riita. Toinen — se oli myöskin hurjempi ja luultavasti myöskin riidan alkaja — osotti usein erästä kaunista naista, joka pieni lapsi sylissä oli istuutunut muutamalle mättäälle vähän matkaa nuotiosta. Näin selvästi, miten vaimo parka tuskallisesti puristi pienokaista rintaansa vasten.
Kun riitaa oli miesten kesken jatkunut muutamia minuutteja, syöksyi miehistä hurjempi naisen kimppuun, iski häntä rajusti päähän ja tempasi lapsen käsiinsä.
Samassa kuulin ali-upseerin mölisevän karkean kirouksen. Olin niin kiintynyt katsomaan näkyä edessäni, etten edes välittänyt hänen murinastaan mitään. Mutta kohta olin sen saapa tietää.
Hurjistunut mies päästi niin kamalan pilkkanaurun, etten koskaan moista ole kuullut, potkasi rukoilevaa miestä ja riuhtasi hennon lapsen ilmaan aikeessa heittää roihuavaan nuotioon. Kaikilta kasakoilta pääsi yht'aikaa hätähuuto, mutta siihen sekottui samalla kertaa pyssyn pamahdus. Raivo kasakka laski lapsen pois, huitoi käsillään ilmaa ja keikahti selkäperin maahan.
— En voinut kauempaa nähdä moista sydämmetöntä raakuutta turvatonta lasta kohtaan, — huusi kersantti ja hyökkäsi esiin, ja kun pääjoukkomme samassa ehti paikalle, tehtiin ryntäys heti paikalla. Puolessa tunnissa olivat kasakat saarroksissa.
Kun taistelu oli tauonnut, oli jo aamukin käsissä. Uneksien ja ajatellen tuota pöyristyttävää näkyä nuotion ääressä ohjasin melkein tiedottomana askeleeni sinne päin.
Äkkiä pysähdytti minut hento parahdus jossain aivan lähellä. Kahden mättään välissä huomasinkin samassa tuon rääkätyn naisen ja niistä verijäljistä, joita ulottui jonkun matkaa etemmä, huomasin, että nainen toinnuttuaan oli laahannut itsensä tähän paikkaan, missä hänen onnellisesti säilynyt pienokaisensa lepäsi. Syvästä miekan haavasta päässä oli veri tulvehtinut melkein kuiviin. Muutamien kyynärien päässä tästä makasi hurjistunut mies kuolleena. Kersantin luoti oli sattunut keskelle rintaa.
Sitte kun olin antanut viedä kuolevan kasakkanaisen erääseen pieneen risumajaan kertoi tämä, että hänen miehensä polveutui eräästä arvossa pidetystä kasakkaheimosta ja että yksi tämän esi-isistä oli ollut kasakkapäällikkönä 17 vuosisadan alussa. Hän oli ollut erään kapinaliiton johtajana, josta syystä oli neljän muun kuulun kasakan kanssa mestattu Varsovassa. Hurjistunut mies oli ollut joukon päällikkö. Hän oli joutunut rikollisiin rakkaussuhteisiin nuoren vaimon kanssa ja viinan vaikutuksesta oli hänen luontonsa hurjistunut rikokseen.
Kuolevan kasakkanaisen viimeiset sanat olivat:
— Jalo herra, te, joka kuulutte siihen kansaan, jolla on enemmän inhimillisiä tunteita ainakin viattomia lapsia kohtaan, älkää jättäkö lastani kamalan surman saaliiksi… minä… e — — elän… —
Enempää onneton kasakkanainen ei ehtinyt sanoa, hän heitti henkensä ja…
Parahdus pääsi samassa Olga Pavlukan huulilta ja hän vaipui pyörtyneenä Amalian syliin. Ja kun hän sitte jonkun ajan perästä virkosi, riensi hän majurin syliin huudahtaen:
— Tuo pieni lapsi olin minä! Sanokaa, olenko oikein arvannut? —
— Olet, lapseni, — vastasi Patrik Jernfelt kuivaten suuria hikihelmiä otsaltaan. — Sinut se kuoleva äitisi Keltin kylässä jätti minun huostaani ja Jumala tietää, että aina olen koettanut kasvattaa sinua niin, että sinusta tulisi hyvä ja hurskas nainen. —
Kauan itki Olga katkerasti majurin povea vasten nojaten. Viimein hän virkkoi:
— Entä nimeni? Ken on…? —
— Ennen kuin äitisi kuoli, onnistui hänen kuiskata nimesi. Sittemmin olen tutkinut Pietarin arkistoja ja saanutkin sieltä selville, että eräs kasakkapäällikkö Pavluka v. 1637 nostatti kasakat kapinaan, joka loppui aivan niin kuin äitisi oli kertonut. —
— No, entä isäni sitte? Minne hän joutui? — kysyi Olga etemmä.
— Siitä en tiedä, lapseni. Meidän hyökkäyksemme johdosta pakenivat kasakat ja luultavasti temmattiin isäsi joukon mukaan. Minun huostaani joutuessasi olit sinä vuoden vanha. Nyt kirjoitamme me 1808 ja sinä olet siis sen mukaan yhdenkolmatta ikäinen. Paljoa kepeämpi on nyt ollakseni saatuani ilmaista, kuka sinä olet, mutta, — jatkoi Patrik Jernfält otsa synkkänä, — jos tahdot mennä kansalaistesi pariin, niin… —
Majuri ei ehtinyt lausua ajatustaan loppuun, kun Olga Pavluka nopeasti vei kätensä hänen huulilleen.
— Ei, — virkkoi hän tummat silmänsä säihkyen, — minä tahdon jäädä tänne niin… niin… niin kauaksi kuin se minulle suodaan. —
Vastauksen sijaan painoi Patrik Jernfält lämpimän suutelon nuoren kasakkaneidon otsaan ja Amaliakin sulki hänet syliinsä huudahtaen:
— Ei, siskoseni, sinä et saa jättää meitä! Sinä ja minä, olemmehan sisaruksia! —
3.
Valter Jernfält kostui tämän jälkeen taudistaan aimo vauhtia. Mutta parantavana lääkkeenä tässä oli myöskin se, että molemmat tytöt joka päivä rohkasivat häntä iloisuudellaan.
Mutta tervehtymisen kanssa sai jalansijaa myöskin ajatus, että hänen oli jättäminen Niemi ja sen asukkaat, jotka jo olivat tulleet hänelle niin rakkaiksi.
Rakkain näistä kaikista oli kuitenkin Olga. Hän tunsi, miten lähtemättömäksi oli painunut tämän kuva hänen sydämmensä syvyyteen ja tämä huomio sai hänet aluksi aivan alakuloiseksi. Miten saisi hän tietää, olivatko hänen tunteensa löytäneet vastarakkautta? Olisikohan hän, kuten muutkin etelän lapset yleensä, epävakainen luonteeltaan? Jos neidolla nyt oli jotain hellempiä tunteita häntä kohtaan, niin mitenkä hän voisi olla varma siitä, etteivät ne kylmeneisi hänen poissa ollessaan.
Tätä ajatellessa tuntui niin kovin tuskalliselta.
Oli eräs päivä huhtikuun lopulla. Valter Jernfält tunsi itsensä nyt jo niin voimakkaaksi, että oli päättänyt etsiä käsiinsä sotatoverinsa. Tämä halu sai vielä kiihdykettä siitä, että hänen lähettämänsä tiedustelijat olivat saaneet selville, että Sandels oli murtautunut pois Oulunsalosta ja marssi nyt Ranssilaan päin.
Päivällispöydässä ilmasi Valter sedän perheelle päätöksensä lähteä matkalle seuraavana päivänä. Tuskin hän oli ehtinyt lausua loppuun ajatuksensa, kun hän huomasi miten liikutetuiksi molemmat tytöt tulivat hänen sanojensa johdosta. Amalia punehtui vienosti ja käänsihe syrjään, mutta Olga Pavlukan hienot kasvot sävähtivät kalman kalpeiksi. Siinä oli kylläksi. Nyt hän tiesi, että hänen tunteensa olivat saavuttaneet vastarakkautta.
— Siinä teet, poika, lemmon oikein, — virkkoi majuri. — Toimettomana täällä lojua ei ole mikään huvi. Saada nyt minun vaikka ihmeen kautta vasen käsivarteni takaisin, niin eipä tottavieköön kuluisi monta tuntia, kun olisin minäkin valmis lähtöön mukanasi.
Koko iltapuolen päivää vallitsi yleinen alakuloisuus pienessä perheessä. Amalia istui allapäin alakerroksen salissa ommellen niin vikkelään, että olisi luullut hänen pitävän saada työnsä määrähetkellä valmiiksi. Olga näyttäytyi harvoin alhaalla. Hän pysyttelihe enimmäkseen tyttöjen yhteisessä ylishuoneessa.
Kun luutnantti sattumalta kulki sen ohi, pysähtyi hän kuuntelemaan. Hän erotti selvästi nyyhkintää sisästä. Kaksi kertaa hän yritti lähteä pois, mutta viimein naputti hiljaa oveen. Hänen piti saada puhua kahden kesken kasakkaneidon kanssa ja hän tiesikin, että tämä se juuri siellä sisässä oli, koska oli nähnyt äsken ikään serkkunsa alhaalla salissa.
Ovi avautui ja Olga astui esiin. Ensi katsahdukselta Valteriin lensi hohtava puna hänen ihanille kasvoilleen.
Me jätämme mainitsematta, mitä sisässä nuoret keskenään puhelivat. Sen vain tahdomme lisätä, että kun Valter jätti Olgan, painoi hän kutrikkaan päänsä tämän rinnoille ja loi rakkautta sädehtivät silmänsä häneen ja kuiskasi vienosti:
— Jumala kanssasi, ystäväni. Rukoukseni seuraavat sinua aina! —
Varhain seuraavana aamuna Valter Jernfält jätti Niemen saaden mukaansa pienen perheen sydämmellisimmät onnentoivotukset. Hän oli saanut matkaoppaakseen erään majurin luotettavimmista rengeistä. Tämän kehoituksesta suunnattiin kulku ensin Junnoon ja sitte Pelkolaan päin. Syynä tähän oli se, että huhuttiin everstiluutnantti Obuhowin asettuneen viidensadan miehen kanssa Pulkkilaan.
* * * * *
Se Te Deum [kiitos-jumalanpalvelus], jonka Sandels oli Revonlahden voiton johdosta antanut pitää, oli tuskin ehditty toimittaa loppuun, kun eräs hänen ajutanteistaan, luutnantti von Fieandt, riensi hänen luokseen.
— Tulimmainen, minkä näköinen olette! — huudahti Sandels. — Oletteko olleet taistelussa? —
— En, mutta nyt tiedän, missä Obuhow majailee. —
— No, missä? —
— Pulkkilassa. —
— Tiedättekö myöskin hänen joukkonsa suuruuden? —
— Kyllä, erään vangitun ryssän ilmotuksen mukaan ei sitä kuulu olevan viittä sataa miestä enempää. —
Tämä tieto teki Sandelsin, joka koko matkan ajan Oulunsalosta oli ollut synkkä ja vähäpuheinen, tavattoman puheliaaksi. Hän kutsui heti sotaneuvottelun kokoon ja siinä päätettiin yksimielisesti hyökätä Pulkkilassa majailevan venäläisen joukon kimppuun, ja jos mahdollista, vangita se tai lyödä maahan.
Tätä tarkoitusta varten brigaadin päällikkö teki seuraavan suunnittelun:
Toukokuun ensimäisenä päivänä kohta jälkeen puolenpäivän marssii everstiluutnantti Fahlander 100 pohjanmaalaisen, yhtä monen Savon jääkärin sekä Kajaanin pataljoonan kanssa Pelkolan kylän kautta, s.o. länteen päin ja jatkaisi kulkuaan, kunnes saapuisi Pulkkilan eteläpuolelle. Täällä pysähtyisi hän Iisalmen tielle katkaistakseen vihollisen paluumatkan sille taholle. Majuri Berndt Grotenfelt määrättiin länsipohjan pataljoonan ja sadan jääkärin kanssa seuraamaan Ranssilasta tulevaa tietä Pulkkilaan. Grotenfeltillä oli mukanaan 2 kolminaulaista tykkiä luutnantti Svebeliuksen komennossa. Sandels itse seurasi viime mainittua kolonnaa.
Muutaman kivenheiton päässä Ranssilan kirkolta oli Onni sijoittunut eräälle suurelle karpeiselle kivelle, jolta hän oli pyyhkinyt lumen pois. Nuoren jääkärin ulkomuoto ei ilmaissut ollenkaan väsymystä, vaikka hän oli raahustanut raskaita matkavarustuksia koko tuon 5 peninkulman pituisen matkan Oulunsalosta Ranssilaan. Päinvastoin hän näytti oikein reippaalta ja iloiselta huudahtaen tuon tuostakin itsekseen:
— Päästä nyt vain joutuin etelään päin, niin saisi näyttää äidille ja iso-isälle, että sittenkin olen kelvannut sotamieheksi! —
— Koeta kärsiä, poika, — kuului samassa karkea ääni Onnin takana.
— Kärsiä! Niin, sillä tavoin, Kokko-isä, voitte sanoa te, jonka koti on niin kaukana, että sitä tuskin enää muistattekaan, — sanoi Onni siihen.
— Tunnin kuluttua tulee sinun olla valmiina marssiin, — huomauttiKokko vastaamatta pojan sanoihin.
Onni hyppäsi kiveltä alas.
— Mihin lähdetään? — kysyi hän tarttuen Kokon käteen. —Tiedättekö? —
— En. —
— Eihän toki vain peräytymään? —
— Ei, siitä saat olla varma, poikani. Äsken ikään tapasin Dunckerin ja hän sanoi näinikään: — nyt, Kokko-vanhus, saatte kohta näyttää, mihin kelpaatte. Pitäkää nytkin yhtä luja kurssi kuin Jynkässäkin, niin saat nähdä, että ryssän töppöset heiluu. — Niin se kapteeni sanoi. —
Kello 2 iltapäivällä toukokuun 1 päivänä läksi Fahlander ja kolme tuntia myöhemmin Grotenfelt Pulkkilaa kohden.
* * * * *
Valter Jernfält oli luottanut liian paljon voimiinsa. Alkumatkasta hän tunsi itsensä yhtä terveeksi ja virkuksi kuin ennen haavoittumistaan, mutta Junnon kylään päästessä alkoivat voimat vähetä. Hän katui nyt, ettei ollut suostunut setänsä kehotukseen ottaa hevosta ja rekeä. Mutta nyt oli jo myöhäistä korvata tätä laiminlyöntiä, toinen keino täytyi keksiä.
Juho, yksi majuri Jernfältin vanhimmista ja uskollisimmista palvelijoista, kääntyi nyt Valteriin sanoen avomielisesti:
— Näen luutnantin olevan väsyneemmän, kuin mitä tahdoitte myöntää. Minäpä tahtoisin puolestani sanoa, ettei kelpaa ollenkaan tuolla tavoin hoitaa ruumistaan, koska vielä äsken olette olleet sairas. Ottakaa nyt minua kaulasta kiinni, niin on vakavampi astua. Kas, sillä tavalla! Ei tässä tarvitse kainostella, sillä ei ole takeita, ettei ryssä minä tuokiona tahansa karkaa niskaamme. Sen tähden täytyy tässä joutua riivatun kyytiä kylään. —
Juho, ollen kookas ja tavattoman voimakas mies, kuletti luutnanttia melkein kantamalla lumisohjussa. Tämä omituinen raahustaminen herätti tietysti suurta huomiota Junnon kylän asukkaissa. Nuorta ja vanhaa riensi ihmettelemään näitä outoja vieraita.
Viimein eräs akka älähti:
— Taivasten tekijä, no ettekö nyt näe, että Juhohan se on, Niemen majurin renki!
Ja samassa kun akka oli tämän sanonut, tunsivat Juhon kaikki ja väkeä kertyi vieraiden ympärille laumottain. Satamalla tulvi kysymyksiä Juholle.
— Tämä upseeri on majurin veljenpoika, — virkkoi Juho saatuaan viimein sananvuoron. — Hän on maannut kipeänä kokonaisen kuukauden Niemessä, niin, aina siitä saakka kun hän täällä tappelussa haavoittui. Nyt on hän matkalla Ranssilaan. Luuletteko, että tämä tie sinne on tukossa? —
— Ei ole, sen tiedän ihan varmaan, — vastasi eräs hallavapartainen valkotukka vanhus, — mutta upseeri ei näytä vielä oikein toipuneelta taudistaan. —
— Sitä minäkin, — vastasi Juho. — Sen tähden olisi hyvä, jos voisitte hankkia hevosen ja… —
— Minulla on, minulla ja sen hän mielellään saa, — ehätti valkohapsinen vanhus.
— Kiitos, ystävä, — vastasi Valter Jernfält. Rehellisen maksun tulet saamaan kyydistäsi. —
— Häpeä sille, joka maksua ottaa maan puolustajalta, — arveli ukko. — Antakaa vain pyyhkiä suoraa päätä Pelkolaan, siellä ei ole vihollisen näköistäkään. —
Luutnantti koetti kaikin mokomin taivuttaa hevosen omistajaa ottamaan edes jotain korvausta. Ukko toisti entiset sanansa lisäten, että hän tuntisi itsensä suuresti loukkautuneeksi, jos luutnantti vielä tyrkyttäisi hänelle maksua, jota hänen omatuntonsa kielsi ottamasta.
— No, toivotaan sitte, että jonkun kerran voin tehdä sulle vastapalveluksen, — vastasi Valter Jernfält, heittäytyi rekeen ja läksi rivakkaa ravia ajamaan Pelkolaan päin.
Vapunpäivän iltamyöhällä ehtivät vasta matkustajamme mainittuun kylään. Asukkaat täällä olivat jo aikoja sitte käyneet levolle, jonka vuoksi oli jokseenkin vaikea saada yösijaa. Viimein eräs kylän köyhin torppari lupasi pirttinsä lepopaikaksi luutnantille. Juhon oli onnistunut löytää muuan tyhjä vaja, jonne hän toimitti hevosen suojaan. Riisuttuaan sen ja pantuaan ruokaa eteen laittoi hän itselleen vuoteen pehkuihin ja nukahti heti.
Se voimattomuus, joka oli vallannut Valter Jernfältin, esti häntä jatkamasta matkaa varhain seuraavana aamuna, kuten hän oli halunnut. Koko aamupuolen päivää ja kappaleen iltapuoltakin lepäili hän sen tähden pirtissä. Mutta kellon lähestyessä viittä tunsi hän itsensä jälleen kyliin voimistuneeksi matkaa jatkaakseen. Hän käski Juhon panemaan hevosen valjaisiin.
Vanha palvelija riensi heti toimittamaan käskyä, mutta jonkun minuutin kuluttua hän syöksyi sydän kurkussa huohottaen pirttiin huutaen:
— Luutnantin ei tarvitse matkustaa, ei ensinkään! —
— Mitä sinä lörpöttelet, — kivahti Valter ihmetellen. — Pane vain valjaisiin! —
— Ei, mutta tulkaahan ulos, niin näette! —
Kun Valter Jernfält tuli ulos ja heitti katseensa pohjoiseen päin, pääsi häneltä ilon ja ihmettelyn huudahdus, sillä tuskin parin pyssyn kantaman päässä kylästä huomasi hän kaksi pitkää sotilasriviä tulevan melkein rientomarssissa.
— Ne ovat savolaisia! — huudahti hän. — Näen sen heidän siniharmaasta univormustaan. Jumalan kiitos, että vielä kerran pääsin toverini pariin! Riennä nyt kotiisi, Juho. Ja kun jätät hevosen Junnonkylään, niin anna nämä rahat isännälle. Ellei hän hyvällä tahdo ottaa niitä vastaan, niin pistä ne reen pohjalle ja livistä sitte tiehesi. Tervehdi setää Niemessä ja molempia tyttöjä ja sano, että tunnen itseni jälleen voimakkaaksi päästyäni vain veikkojeni pariin. Kas niin, mars! Onnea matkalle!
Savolaisten jääkäri-upseerien ilo ja ihmetys nähdessään ilmi elävänä edessään tuon jo kuolleeksi tai vangituksi luullun toverinsa oli tietysti suuri. Ja suurin se oli Sulkavan komppaniassa, johon luutnantti kuului.
Osaston levähtäessä Pelkolassa kokoontuivat kaikki upseerit Valterin ympärille ja nyt täytyi hänen kädestä pitäin, juurta jaksain tehdä heille selkoa, missä ja miten hän oli ollut tuon onnettoman taistelun jälkeen Junnon kylässä. Valter tekikin niin, mutta suhteistaan Olga Pavlukaan ei hän tietysti hiiskunut mitään. Ei maininnut edes tämän nimeä ainoatakaan kertaa.
— No, — virkkoi Fahlander, kun kolonna taasen seisoi valmiina marssiin, — luuleeko luutnantti voivansa seurata meitä? —
— Kyllä! —
— Se hyvä, mutta ei mitään yli voimien. Parempi on päästä ensin täydellisesti voimiinsa. —
— Tunnen itseni kyllin voimakkaaksi. Älkää minua kieltäkö seuraamasta!
— Tehkää kuten tahdotte, mutta syyttäkää myöskin itseänne, jos hullusti käy. —
4.
Jo kymmenen aikaan illalla toukokuun 1 päivänä saapui Grotenfeltin osasto, jonka mukana Sandelskin oli, Sippulan kylään, joka on noin puolentoista peninkulmaa Pulkkilasta pohjoiseen. Tässä levähdettiin pari tuntia, jonka jälkeen marssia jatkettiin verkalleen yötä myötenkin, sillä Sandelsin tarkoitus oli yllättää vihollinen niin aikaiseen kuin mahdollista.
Sippulasta lähetettiin kapteeni Silfverbrand Jynkän kylään hyökkäämään siellä vihollisen vasemman siiven kimppuun.
Kun yö oli varsin pimeä, ei edistyminen voinut käydä sanottavan nopeaan, varsinkin kun vielä paksu lumensohja vaikeutti kulkua.
Matka kävi pitkin maantietä, kaksi kolmen naulan tykkiä etunenässä, jääkärit ja hiihtomiehet sivuilla.
Sandels oli melkein joka paikassa saapuvilla ja mihin vain hän tuli, tervehdittiin hänen rohkaisevia sanojaan kaikuvilla hurra-huudoiila.
Tultuaan vasemman siiven äärimmäisten hiihtäjien luota takasin majuri Grotenfeltin luo, joka luutnantti Svebeliuksen kanssa ratsasti tykkien takana, sanoi hän:
— Minua vähän arveluttaa se Fahlanderin joukko. —
— Kuinka niin? Mistä syystä? — kysyi Grotenfelt ihmetellen.
— Hänellä on niin pitkä taipale kulettavana. Vähilleen viisi peninkulmaa. —
— Jos saan lausua mielipiteeni, — puuttui luutnantti Svebelius puheeseen, — ovat everstiluutnantti Fahlanderin miehet väkeä, joka jo lapsuudestaan saakka on tottunut viihtymään lumessa ja jäässä. —
— Sitä minäkin, — säesti Grotenfelt.
Sandels ratsasti jonkun aikaa ääneti.
— Pulkkilaan ei liene enää kovinkaan pitkälti, — sanoi hän viimein.
Ei majuri eikä luutnanttikaan voinut sanoa jälellä olevan taipaleen pituutta. Tiedusteltuaan jälkijoukon miehiltä sai Sandels kuitenkin tietää, että matkaa oli vielä viiden virstan verran.
— No, sitte ei Fahlander ehdi perille vielä kahteenkaan tuntiin, — virkkoi brigaadin päällikkö. — Meillä on siis hyvää… —
Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, kun luutnantti Svebelius huudahti:
— Tottavieköön, perillähän hän jo on! —
Sandels kuunteli pari tuokiota. Kohottihe sitte jalustimissa pystyyn ja huusi taapäin:
— Toverimme ovat jo taistelussa. Eespäin, pojat! —
Taistelun kiihko kuohutti miehiä. Apuun oli jouduttava verileikkiin ryhtyneille veikoille. Juoksujalassa kiidettiin eteenpäin. Aidat raskivat, metsikkö kaikui ja pensaat rusentuivat maan tasalle Sandelsin urhean joukon intomielin rynnistäessä eteenpäin. Vasta kirkonkylään päästyä, missä venäläiset olivat ahtautuneet jok'ainoaan taloon, pysähtyi kolonna ja valmistautui ratkaisevaan painettihyökkäykseen.
Melkein samaan aikaan oli luutnantti von Fieandtin onnistunut anastaa kasakoilta eräs asema. Muuan toinen osasto oli jo ajoissa älynnyt hyökkäävät länsipohjalaiset ja pääsi pakenemaan pääjoukon turviin Pulkkilaan.
Fahlander oli valinnut erään metsätien voidakseen niin huomaamatta kuin mahdollista rynnätä venäläisten niskaan, mutta sitä oli kerrassaan mahdoton kulkea. Sotamiehet upposivat aivan vyötäreitään myöten lumisohjuun, ja jos he näin ollen olisivat joutuneet vihollisen eteen, niin ei ainoakaan mies olisi päässyt hengissä.
Tämän tähden muutti Fahlander matkan suuntaa ja ohjasi kulkunsa läheltä pappilaa. Mutta tämän kautta huomattiin hänet liian aikaiseen, joten hänen oli pakko alkaa se taistelu, jonka Sandels muuten oli aikonut alottaa.
Nopealla rynnäköllä anastivat savolaiset Kokkolan torpan kirkonkylän eteläpuolella. Näitä johti kapteeni Duncker. Jonkun matkaa länteenpäin rynnisti Kajaanin pataljoona urheasti luutnantti Clementeoffin johdolla vihollista vastaan, sillä aikaa kun pohjolaiset majuri von Essenin johdolla marssivat Anttilan kartanoa kohden. Etempänä luoteessa hyökkäsi 80 länsipohjalaista ja 20 Savon jääkäriä kapteeni Silfverbrandin johdolla Kytömäen torpan kautta ja puhalsivat torpan vieritse juoksevan Pulkkilan joen poikki kiiruhtaen rientomarssissa tovereilleen avuksi.
Kuumin taistelu oli kuitenkin Dunckerin jääkärien kestettävänä, sillä näiden rintamaa teki venäläisten mieli puhkaista ja avata siten itselleen tie pakomatkalle. Se oli turhaa.
Äsken mainittu Kokkolan torppa oli Sulkavan komppanian rintaman edessä. Mökki paha oli laho ja huono. Luuli, että pieninkin tuulen puuska olisi voinut kellahuttaa sen kumoon. Katto oli osaksi hävitetty ja oven rahjus riipsatti yhden saranan varassa.
Jo venäläisten tullessa seudulle oli torpan väki, mies ja vaimo pienen lapsen kanssa, paenneet siitä sukulaistensa luo Marttilan kylään.
Ennen venäläisten ensimmäistä murrosyritystä olivat Kokko, Kärki ja Onni ynnä muutamat muutkin jääkärit saaneet Dunckerilta käskyn lähteä vakoilemaan torpan tienoville. Nämä läksivätkin ketjussa ja asettuivat mökin taa ja sivuille. Ei näkynyt ainoatakaan vihollista.
— Pitääpä mennä katsomaan, onko väkeä mökissä, — virkkoi Onni ottaen pari askelta eteenpäin.
— Oletko hullu, poika, — ärähti Kärki tarttuen Onnin käsivarteen. —Tuolla aitovierellä on jotain liikkeessä. —
Onni tähysteli tarkkaan. Vihdoin hän sanoi:
— Näkyjä olette, isä Kärki, nähneet. Porsaitahan siellä on tonkimassa. —
Näin sanottuaan hän tempasihe irti ja hiipi varovasti itäisen nurkan taitse.
— Niin, niin, — huusi Kärki, — mutta pidä varasi, etteivät porsaat pure tavalla, jota et voi aavistaakaan! —
Tuskin oli Onni ehtinyt nurkan toiselle puolelle, kun aidan takaa kuului pamahduksia. Luotia vinkui kuin rakeita Onnin korvissa, mutta eivät saaneet aikaan sen pahempaa kuin että yksi lennätti lakin hänen päästään hyvän matkaa erääseen hiililäjään.
Muutamilla hyppäyksillä seisoi Onni taas toisten luona.
— Ähäh, mitä sanoin porsaista, — virkkoi Kärki nuhdellen. — Moinen varomattomuus olisi voinut käydä hyvin kalliiksi. —
Heti laukauksien jälkeen hyökkäsivät venäläiset esiin suletuin rivein.Tämä oli heidän ensimmäinen murrosyrityksensä.
Hädin tuskin ehtivät vakoilijamme pääjoukon turviin. Vihollinen oli aivan kintereillä. Ja venäläisten painetit kalskahtivat jo vastakkain savolaisten kanssa, kun vakoilijat paraiksi ehtivät riviin paikoilleen.
Dunckerin joukko oli nyt voittamaton. Miehet taistelivat ihmeteltävän kylmäverisinä ja kuolemaa halveksuen. Venäläiset eivät päässeet edistymään jalankaan leveyttä.
Obuhow itse nähtiin mukana murroshyökkäyksessä. Hänen rohkaisevat sanansa ja hyvä esimerkkinsä eivät kuitenkaan auttaneet. Hänen täytyi viimein peräytyä, ei kumminkaan kauemma kuin äsken mainitun aidan taa.
— Olkaa varuillanne, pojat, — huusi Duncker, joka taukoamatta piti silmällä vihollisten liikkeitä. — Kohta ovat ne uudelleen niskassamme! —
— Tulkoot vain samaan löylyyn, — virkkoi Kokko ilkkuen.
Hurra-huuto kajahti vastaukseksi näille sanoille, jotka koko joukko oli kuullut.
Nojautuen erästä katkennutta puuta vasten seisoi Valter Jernfält muutaman kyynärän päässä joukosta. Posket olivat entistään kalpeammat. Näki selvästi, että hän kamppaili väsymyksen kanssa. Hänen ajatuksensa eivät tällä kertaa olleet vihollisissa, niinkuin toisten, vaan kauniissa kasakkatytössä. Pitäisikö hänen nyt erota tästä, jota juuri oli oppinut rakastamaan koko sydämmensä lämmöllä?
— Ei, — mutisi hän, — lempeä sallimus on suojeleva sekä häntä että minua. —
Samassa kuului ääni hänen takanaan:
— Jos olette väsyksissä, luutnantti Jernfält, ettekä jaksa enää tapella, niin vetäytykää pois lepäämään. Näin kyllä, että olitte mies paikallanne ensi rynnäkössä. —
Nämä sanat lausui kapteeni Duncker laskien takaapäin kätensä Valterin olalle.
— Ei, herra kapteeni, — vastasi luutnantti pystyyn terhentyen. — Minunko mennä lepäämään, kun toiset taistelevat voitosta! Ei! Kunhan saan vain hengähtää muutaman minuutin, niin olen jälleen valmis! —
Duncker ei vastannut erotessaan mitään, mutta siinä katseessa, jonka hän ajatuksiinsa uudelleen vaipuneeseen luutnanttiin loi, huomasi selvään ihmettelyä.
Äkkiä alkoi kirkonkylän pohjoispuolelta kuulua tiheää ampumista. Venäläisten etuvahdit riensivät pikamarssissa sinne ja niiden kintereillä Sandelsin urhea, taiston haluinen joukko. Luutnantti Svebelius pani paikalla kaksi tykkiään paukkumaan. Hyvin tähdätyt luodit kumahtelivat milloin minkin talon seinään kylässä, missä venäläiset olivat. Tämä sekä kiivas kiväärituli pakottivat venäläiset pois asemiltaan.
Kun Kokkolan torpan luona oleva venäläisjoukko huomasi tämän, syöksähti se taas esiin koettamaan toista murrosyritystä. Mutta tälläkin kertaa seisoi savolaisten rintama vankkana kuin vuoren seinä.
Niin pian kuin Valter Jernfält oli huomannut vihollisen käyvän uuteen hyökkäykseen, riensi hän paikoilleen riviin. Väsymys oli unohtunut kerrassaan. Koko hänen olentonsa paloi halusta saada näyttää Dunckerille, joka taisteli lähellä häntä, että hän ansaitsi kunniakkaan paikan tämän urhojen riveissä. Hän tappeli ensi rivissä ja jakeli vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle niin voimakkaita iskuja, että moskovalaisia kepertyi mies toisensa jälkeen.
Hän oli tuohtunut tulisimmilleen ja taisteluinnoissaan joutui jokseenkin kauas vihollisten keskelle. Hänet saarrettiin, surma aukoi hirvittävää kitaansa kaikkialla hänen ympärillään.
Onni, jonka silmä ehti kaikkialle, huomasi toki ajoissa vaaran ja ilmoitti siitä Kokolle ja Kärelle. Muutamissa minuuteissa oli tuon epätoivon vimmalla kamppailevan Valter Jernfältin ympärillä oleva hurjistunut venäläisjoukkio masennettu ja luutnantti vapautettu, juuri kuin kolme venäläistä oli iskenyt kiinni tehdäkseen hänet vangiksi.
Tässä toisessa rynnäkössä sai everstiluutnantti Obuhow kaksi haavaa.Hänen sotilaansa taistelivat kylläkin urheasti, mutta huomatessaanpäällikkönsä haavoittuvan menettivät he miehuutensa ja peräytyivätAnttilan kartanoon, jonne myöskin kirkonkylästä karkoitetut saapuivat.
Kauan ei kulunut, ennenkuin venäläiset joutuivat umpisaarroksiin.
— Höyhentäkää, minkä jaksatte, — huusi Sandels luutnantti Svebeliukselle osottaen kartanoon päin. — Ei ainoakaan rysää saa päästä pois. —
Svebelius vedätti tykit esiin ja aikoi ryhtyä ampumaan, mutta silloin saapui sanantuoja ilmoittamaan, että Obuhow antautuu. Suomalaisten tuli lakkautettiin heti.
Kun Sandels antautumisen jälkeen astui siihen huoneeseen, missä haavoittunut Obuhow oli, tapasi hän tämän pitkällään eräällä sänkyrähjällä huolellisesti sotalippuihinsa kietoutuneena. Hän huomasi kyllä venäläisen uhkamielisen katseen, mutta ollen jalo sekä ihmisenä että sotilaana valtasi hänet jonkullainen kunnioituksen tunne nähdessään tämän vastustajansa menettelyn.
Venäläisten puolella saatiin pelastetuksi ainoastaan kaksi pienempää kenttätykkiä ja neljä viisi miestä. Urhea Serbin, toinen Mogilevin rykmentin kapteeneista, johti nämä kaikessa hiljaisuudessa pois pälkähästä ennen Anttilan talon saartoa. Sen jälkeen tämä pieni joukkio yhtyi kenraali Tutshkowiin, joka peräytyi Klingsporin armeijan tieltä.
Kun suomalaiset taiston tauottua olivat taasen asettuneet rintamaan, ratsasti brigaadin päällikkö pitkin rivejä ja kiitti miehiä. Kauvimmin viipyi hän Fahlanderin joukon luona ilmaisten erityisen mielihyvänsä varsinkin Sulkavan komppanialle.
Hänen lähdettyään meni Valter Jernfält Kokon luo ja sanoi;
— Sinäkö se äsken pelastit minut surman suusta? —
— En, luutnantti, — vastasi Kokko, — tuolla pelastaja on. Hän se ensinnä vaaran huomasi ja ilmoitti sen meille. Ja kun teitä olivat raastamaisillaan saaliikseen, niin hän se juuri kolhi sen miehen maahan, joka teidän kurkkuunne pyrki käsiksi. —
Näin sanoen Kokko osotti korviaan myöten punottavaan Onniin, joka kainostellen oli vetäytynyt Kokon selän taa.
— Niin se taisi ollakin, nythän tunnen sinut, — virkkoi Valter taputtaen Onnia olkapäähän.
— Sinähän muistaakseni houkuttelit ryssät ensi kerran Kokkolan torpan luona aidan takaa esiin ja menetit mylläkässä lakkisi? —
— Minähän se, — vastasi Onni matalalla äänellä.
— Ensimmäinen opinnäytteesi on onnistunut odottamattoman hyvin. Sinusta tulee aikaa myöten parhaita sotilaitamme, kunhan vain jatkat samaan tapaan. —
Luutnantin lähdettyä pois heitti Onni lähinnä seisoviin katseen, josta voi lukea: näittekö nyt mihin poika kelpaa. Uskaltakaapas sanoa vielä pojaksi.
5.
Hammasta purren ja kiroillen mittaili urhea kapteeni Malm aamulla aikaisin toukokuun 10 päivänä kiivain askelin Iisalmen kirkon edustaa. Hän oli joukkoineen seisonut aseissa koko yön hautausmaalle piiloutuneena odotellen niitä venäläisiä, jotka huhun mukaan aikoivat hyökätä mainittuun paikkaan, missä vihollisella oli useampia varastomakasiineja.
Tietämättä siitä, että kenraali Klercker, ylikomentaja Oulussa, oli lähettänyt majuri Bosinin hävittämään Juuassa venäläisten varastoja, oli Sandels jo käskenyt Piipossa olevan Grotenfeltin lähettämään 50 miestä ja yhden upseerin anastamaan makasiineja Iisalmessa. Tämän sai tehdäkseen luutnantti Clementeoff. Myöhemmin tuli käsky Klingsporilta, että Sandels antaisi 150 miehen mennä viime mainittuun paikkaan ja, jos mahdollista, myöskin Kuopioon ottamaan kiinni venäläiset kuormastot ja hävittämään makasiinit. Tämän tehtävän uskoi Sandels urhealle Malmille, joka 80 länsipohjalaisen ja 20 savolaisen kanssa läksi matkalle.
Kun Malm täten saavutti muut joukot Iisalmessa, katsoi hän itsensä kyllin vahvaksi uskaltaakseen käydä ahdistelevan vihollisen kimppuun.
Mutta juuri hänen kiroillessaan, niin kuin edellä mainittiin, ja tömistäessään maata lämpimikseen, kun näet yöllä oli ollut tavallisen kolakka, tulee eräs talonpoika aika hamppua tieltä esiin ja pyytää saada puhutella suomalaista päällikköä.
— Mikä hätänä? — kysäsi Malm, josta oli mieleen tämä yksitoikkoisuuden keskeytys.
— Vihollinen on kaikessa rauhassa majaillut tänä yönä Taipaleen kylässä. —
— Valehtelet! — kiljasi kapteeni Malm.
— En, en valehtele. Totta kai sen tiennen, kun olen samasta kylästä. —
— Paljoko vihollisen väkeä on? —
— Eipä paljo päälle puolentoista sadan. —
Kapteeni Malmilla oli heti valmiina urhea päätös. Se oli omiaan tuolle urhealle sotilaalle. Hän lähetti heti paikalla sanan luutnantti Burmanille, joka puolen joukon kanssa oli piiloutunut erään metsätöyrään taa kirkon eteläpuolella, että tämä kiiruimman kautta rientäisi takasin.
— Luutnantti, — huudahti hän Burmanille tämän tultua takasin, — nyt voimme näpistää hengiltä jok'ainoan ryssän näillä tienoin! —
— Mutta minähän en näe yhtään, — ihmetteli Burman ympärilleen katsoen.
Kapteeni Malm teki nyt selkoa Taipaleen miehen kertomuksesta.
— Jos siihen voisi luottaa, — arveli luutnantti uskomattomana.
— Epäilettekö sitte? —
— Kyllä, totta puhuen, minua epäilyttää. —
— No, kutsukaa mies tänne uudelleen, niin saamme nähdä, puhuuko hän ristiin. —
Pitkän etsimisen perästä palasi luutnantti Burman tyhjin toimin.Talonpoika oli aikoja sitte laputtanut tiehensä. Hän sanoi lopuksi:
— Aavistukseni pitää sittenkin paikkansa. Mies on laskenut pitkän valheen. —
Mitään vastaamatta kapteeni Malm kulki kiivaasti edestakasin. Viimein hän äkkiä pysähtyen Burmanin eteen sanoi:
— Luulen kuitenkin, että mies on puhunut täyttä totta ja sen tähden olen päättänyt ottaa asiasta lähempää selkoa. —
— Kapteeni tekee mielensä mukaan, — vastasi luutnantti, — mutta muistakaa, että olen teitä varoittanut. —
Välittämättä luutnantin sanoista jatkoi kapteeni Malm:
— Meidän täytyy välttämättömästi saada nuo 150 ryssää käsiimme. Muuten ehkäiseisivät ne hyökkäyksemme Kuopioon. —
Tunnin perästä tämän jälkeen läksi Malmin joukko rientomarssissa Taipaletta kohden. Kulku ei kuitenkaan käynyt maantietä myöten, koska vihollinen tämän kautta olisi saanut liian aikaiseen tiedon heidän lähenemisestään. Kapteeni Malm teki siis puolentoista peninkulman pituisen kierroksen Kilpijärvelle päin.
Saavuttuaan Taipaleeseen tapasi hän täällä erään pitkänpuoleisen, siististi puetun miehen, joka kertoi, että venäläiset olivat tunti sitte lähteneet kylästä matkoihinsa.
Malm hämmästyi. Mokoma rasittava matka oli siis mennyt puille paljaille. Se suututti sanomattomasti.
— Nimenne, herrani? — kysyi kapteeni epäluuloisesti
— Boisman. —
— Ah, luultavasti sama maanmittari Boisman, joka yhdessä Keinäsen, Erkki Ollikaisen, Risto Hokkasen ynnä muiden kansaa tappelitte joku vuosi sitte Iisalmella? —
— Niin juuri. Ja te olette kapteeni Malm. Haavani eivät tosin vielä ole aivan terveet, mutta tahdon auttaa teitä vointini mukaan. —
— Se hyvä. Tunnetteko seudun? —
— Totta kai, koska olen jo pitemmän aikaa ollut, täällä maanmittarina. —
— Te voitte siis tehdä minulle kelpo palveluksen neuvoilla ja tiedoilla. Ensiksi siis: näittekö, mihin päin vihollinen läksi? —
— Iisalmelle. —
Kapteeni Malm hypähti.
— Tuli ja leimaus! — kiljasi hän. — Ja minä kun en jättänyt sinne riittävästi väkeä! —
— Tyyntykää, kapteeni. Tiedän hyvän keinon, jos vain sen hyväksytte. —
— Antaa tulla joutuin. —
— Lähtekää heti paikalla ajamaan vihollista takaa. —
— Mutta sehän on jo liian kaukana, —
— Kyllä, kyllä, — myönteli maanmittari, — mutta… —
— Mahdotonta on sitä enää saavuttaa. —
— Eipä niinkään. Jos tottelette minun neuvoani, niin teidän pitää lyödä vihollinen Kapakan torpan luona. —
— No, mutta kukas osaa sinne metsän kautta? —
— Minä lähden oppaaksi. —
— Oivallista! — huudahti kapteeni Malm ja puristi voimakkaastiBoismanin kättä. — Nyt ei kelpaa kuhnailla! —-
Luutnantti Clementeoff sai heti käskyn lähteä matkalle muutamien Savon jääkärien (näiden joukossa Kokko, Kärki ja Onni), sekä 50 Kajaanin pataljoonan miehen kanssa maanmittari Boismanin opastamana. Pieni joukko läksi samassa liikkeelle toverien raikkaiden hurrahoutojen kaikuessa.
Kun se oli kadonnut metsään, alkoi luutnantti Burman vähitellen lähetä Iisalmen maantietä asettuakseen ryssille vastaan, jos Clementeoffin olisi onnistunut saartaa ne.
6.
Kapakan torpassa asusti Pekka Harinen, Kustaa III:n Venäjän sodan aikuinen sotavanhus. Nyt olivat ukko Harisen haivenet harmaassa, jäykistyneet olivat käsivarret, niin ettei hän enää voinut liikkua niin vapaasti kuin ennen. Tämän tähden täytyi hänen myöskin vaikka vastenmielisesti pysyä kotona, kun saapui sanoma sodan syttymisestä. Se kirveli tietysti kovin, mutta mikäs auttoi! Vaijeten ja mitään voimatta täytyi ukko Harisen nähdä, miten Suomen pojat menivät maataan puolustamaan.
Ukon ainoa lohtu oli hänen poikansapoika Mikko. Tämä oli 20 vuoden ikäinen ja hoiti torpan toimia kuin aika mies, niin että sekä hän että Pekka Harinen tulivat toimeen hyvin.
Mikko oli iloinen veitikka. Harvoin tämän maailman surut ja huolet häntä painelivat. Mutta tämä iloisuus loppui äkkiä Mikon täyttäessä 19 vuotta. Silloin nähtiin hänet käyskelevän yksinään, alla päin ja pahoilla mielin.
Pekka Harinen tuli alussa levottomaksi ravakan Mikkonsa tähden. Hän luuli, että tämä varmaankin oli sairastunut, mutta päästyään sittemmin selville taudin oikeasta laadusta, tyyntyi hän heti vaikkakin haikeasti päivitellen pojanpoikaansa.
Pari sataa kyynärää kauemma metsään päin oli laajalti muokattu paikka. Keskellä tätä koheni hyvin rakennettu talonpoikaistalo, jonka omisti tyly ja itara Antti Sormunen. Tällä oli Elsa-niminen tytär, vuotta nuorempi Mikkoa.
Lapsina olivat nämä yhdessä leikkineet. Vuosien vieriessä oli lapsellinen rakkaus muuttunut lämpimämmäksi eikä kulunut kovin kauvaa, kun he tunnustivat toisilleen sydämmensä hellimmät tunteet.
Antin suostumusta avioliittoon Elsan kanssa oli paljoa vaikeampaa saada, kuin mitä Mikko oli aavistanut. Rikas talonpoika oli näet jo luvannut tyttärensä Maaningan Vennulle. Kun Mikko ilmoitti asiansa Antille, ajoi tämä hänet muitta mutkitta ovesta ulos.
— Älä ole tietävinäsi mokomasta pohatasta mitään, — neuvoi Pekka Harinen, kun hän samana päivänä, jolloin tapaukset Taipaleessa alkoivat kehittyä, puheli asiasta pojanpoikansa kanssa. — Pahalla on paha palkkanakin ja pane mieleesi, ettei Antti Sormusella ole puhdas omatunto. Jumala yksin tietää, millä tavalla hän on rikkautensa haalinut. Ja jos on totta, että isäin pahat teot seuraavat lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen, niin ei ole mikään onni naida hänen tytärtään. Sen tahdon sulle… —
— Riittää, riittää jo, — keskeytti Mikko. Mitä se Elsaan kuuluu, jos hänen isänsä on huonossa huudossa. Tyttö kärsii kyllä sitä ajatellessaan, sen tiedän liiankin hyvin. —
Pekka Harinen oli ääneti hyvän aikaa. Viimein hän sanoi tutkivasti katsoen pojanpoikaansa:
— Sinä siis pidät Elsasta? —
— Kyllä, iso-isä. —
— Todellako? —
— Todella. —
— Entä hän? Onko hänkin samaa mieltä sinua kohtaan? —
— On. —
— Hyvä! Pysykää lujina rakkaudessanne, te saavutatte viimein tarkoituksenne. —
Mikko aikoi vastata, mutta samassa tulla huhkii Antti Sormusen renki sydän kurkussa pirttiin. Hänen takanaan uikutti keski-ikäinen mies.
— Hukassa ollaan! Ne ovat täällä! — kirkui renki hyvän matkan päästä.
— Kutka ne? — kysyi Pekka Harinen pystyyn kavahtaen. — Ryssätkö? —
— Niin juuri. —
— Totta vieköön, Maaningan Vennuhan se sieltä tulee, — ihmetteliMikko tarkastaessaan linkuttavaa, joka tällä välin oli tullut lähemmä.
— Niin on, — vastasi renki. — Tiedäthän, että hän aikoo naida talonpojan tyttären. Hän oli juuri tulossa sopimaan lopullisesti kaupoista, kun vihollinen yllätti hänet tuolla tien taipeessa. Eräs luoti osui vasempaan pohkeeseen, jonka tähden hän tarvitsee lepoa. —
Mikko kalpeni kuullessaan rengin puhuvan naimisista. Viimein sai hän toki vaimennetuksi kuohuvaa mieltään niin paljon, että voi vastata:
— Tietäähän hän, missä Antti Sormusen talo on. Miksi hän ei mene sinne?
Selvään kuulosti ivaa näissä Mikon sanoissa, jotka hän lausui niin kovasti, että lähellä oleva Vennu ne kuuli.
— Olisin mennytkin, ellei vihollinen olisi vallannut koko metsää, — virkkoi Maaningan mies, — Mutta nyt… —
Samassa renki älähti:
— Kas tuolla rinteessä! Siellä ne pirut jo ovat! —
— Pirttiin joutuin! — huusi Pekka Harinen,
— Siellä on pari kelpo luodikkoa ja niillä… —
Samassa hän tuuppasi Maaningan Vennun ja rengin tupaan. Hän itse tuliMikon kanssa hiljaa perästä.
— Telki oveen, — komensi Pekka Harinen.
— Sitten asetut sinä, Mikko, tuon ikkunan eteen ja minä tämän. Ja jos sitte ryssän mieli tekee pistää nenänsä tänne, niin tiedät, mitä on tehtävä. —
Mikko vastasi ainoastaan äänettömällä pään nyökkäyksellä.
Venäläinen osasto kulki kolmessa joukossa. Kun ensimmäinen oli ehtinytKapakan torpan edustalle, sanoi upseeri osottaen pirttiin päin:
— Asukkaat näyttävät olevan sieltä tipotiessään. —
— Eipä niinkään, — tokasi lähinnä seisova mies savupiippua osottaen, — sieltä nousee savua. —
— Tosiaankin, — säesti päällikkö. — Sitte kai saamme oppaanIisalmelle. —
Samassa lähenivät venäläiset torppaa.
— Saatana! — murahti Pekka Harinen heittäen kovasti voivottelevaanMaaningan Vennuun halveksivan katseen. — Nyt se alkaa, Mikko.Näytetään, että näissä pojissa on pontta enemmän kuin Antti Sormusenrengissä ja tulevassa vävypojassa, senkin rahjuksissa. —
Pekka ja Mikko aikoivat juuri laukaista, mutta samassa pamahti metsästä pari laukausta. Kolme venäläistä kaatui ja muut alkoivat juosta kuin päättömät kanat, vaikka päällikkö pani parastaan saadakseen heitä pysymään järjestyksessä.
Syynä venäläisten häiriöön oli laukaus metsästä ja kaatuneet toverit sekä luutnantti Clementeoffin nopsa pistinhyökkäys.
Clementeoff oli näet ajoissa ehtinyt perille tehdäkseen jyrkän lopun venäläisten aikeista.
Kun Pekka Harinen näki suomalaisten hyökkäävän esiin, irroitti hän nopsasti teljen ovelta, putkasi sen auki ja törmäisi ulos huutaen:
— Hurraa! Meikäläiset ovat täällä! Kuolema ryssille! —
Äkkinäisen hyökkäyksen johdosta venäläiset hätääntyneinä syöksyivät suin päin metsään. Päällikkö latmisti ensimmäisenä.
Melkein samaan rymäkkään ehti luutnantti Burmankin. Nähtyään venäläisten pakenevan hän huudahti:
— Lempo jos pääsevät karkuun! Silloin varmaankin saavat tietää, ettäKuopiossa on varusasema! —
Mikko astuu samassa esiin ja sanoo:
— Herra! Ei ainoatakaan ryssää tarvitse päästää pakoon. Metsän läpi vie kaksi tietä. Miehittäkää niiden kummatkin päät ja… —
— Hyv' on poika! — keskeytti luutnantti. — Jos viet meidät sinne, niin teet suuren palveluksen. —
Kohta tämän jälkeen oli Burman muodostanut jääkäriketjun metsään eikä ehtinyt kulkea kau'aa, kun jok'ainoa tiehensä hiipivä venäläinen oli estetty etenemästä. Ainoastaan kuuden miehen onnistui päästä ketjun läpi, mutta näidenkään vapaus ei tullut pitkä-ikäiseksi, sillä jo seuraavana päivänä ammuttiin heistä kaksi ja neljä muuta vangittiin.
* * * * *
Metsään muodostetussa ketjussa olivat ystävämme Kokko, Kärki ja Onni aivan lähellä toisiaan. Mikäli tilaisuus salli hauskuttelivat he itseään puhellen ja nauraen.
— Saa sanoa, että ryssä on joutunut suorastaan satimeen, — virkkoiKokko.
— Ihan ja siitä on kiittäminen maanmittaria, — säesti Kärki.
Onni, joka hänkin tahtoi saada äänensä kuuluviin, sanoi:
— Taitaa se olla reima mies se maanmittari, minkä minä olen hänestä kuullut kerrottavan. —
— Ahah, tuolla ryömii eräs pitkätakki, — kuiskasi Kokko kyyristyen erään pensaan taa.
Muut seurasivat esimerkkiä ja kun venäläinen oli aivan heidän kohdallaan, kavahti Kärki pystyyn.
— Antaudu, — kiljasi hän karskisti ja kohotti kiväärin poskelleen.
Venäläinen, joka alussa ei huomannut toisia suomalaisia, tahtoi koettaa onneaan ja livistää tiehensä, mutta samassa kohahtivat Kokko ja Onnikin jaloilleen.
Kun moskovalainen huomasi kaiken vastustuksen turhaksi, antautui hän ruikuttaen, että henki säästettäisiin.
Melkein samalla tavoin kävi muidenkin venäläisten vangitseminen.Clementeoff ei kadottanut ainoatakaan miestä eikä myöskään Burman.
Sillä aikaa kun kolme ystäväämme olivat riisumassa venäläisten aseita, kuului selviä valitushuutoja lähistöltä ja ennen pitkää saivatkin he nähdä erään nuoren, kauniin tytön, joka itkien turvasi erästä keski-ikäistä miestä, joka tuskin voi askeltakaan ottaa päästämättä parahdusta.
Toiselta taholta lähenivät Pekka Harinen ja Mikko, kummallakin aseena luodikkonsa.
Kun viime mainittu huomasi nuoren tytön ja tämän seuralaisen, riensi hän näiden luo.