Monta vuotta ovat Ochorin miehet olleet äitelänä komediana Afrikan siirtomaamurhenäytelmässä. Nyt ei enää voida nauraa ochorilaisille. Eikä yön pikkutunneilla kalatulien ääressä keskusteleva pieni unelias seurue saata ilostua kuullessaan tarinoita Ochorista ja ochorilaisista. Kaikki tämä on tapahtunut Liberian hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella, vaikkakaan Liberian hallitus ei ole siitä tietoinen.
Kaikella kunnioituksella Liberian tasavaltaa kohtaan sanon, että monrovialaiset, Liberian pääkaupungin asukkaat, ovat suuria valehtelijoita ja varkaita luonnostaan.
Kerran, sanottakoon se valtion kunniaksi, hankittiin sotalaiva — muistaakseni sen lahjoitti joku laivanomistaja, joka ei siitä välittänyt. Hallitus nimitti kolme amiraalia, neljätoista kapteenia ja niin monta upseeria kuin laivaan sopi, ja kaikilla oli mitä loistavin virkapuku. Hallitus aikoi nimittää myös miehistön, mutta laiva ei ollut tarpeeksi suuri, että siihen olisi mahtunut upseerien lisäksi ainoatakaan miestä.
Kerran tämä mustan tasavallan pieni sotalaiva meni merelle, amiraalit ja kapteenit lämmittivät ja ohjasivat sitä — tämä jälkimmäinen oli uutta ja viehättävää.
Takaisin satamaan tultaessa eräs amiraali sanoi:
— Nyt on minun vuoroni pitää perää, ja otti ruorin.
Laiva törmäsi kariin sataman suulla ja meni pohjaan. Upseerit pelastuivat helposti, sillä monrovialaiset uivat kuin kalat mutta merivesi pilasi heidän kauniit pukunsa. Esitykseen, että ryhdyttäisiin laivaa pelastamaan, hallitus viisaasti sanoi:
— Ei, emme luule sen olevan tarpeellista.
— Me tiedämme, missä se on, sanoi presidentti (hän istui Hallituspalatsissa syöden sardiineja sormineen), — ja jos joskus sitä tarvitsemme, on hyvä tietää sen olevan niin lähellä.
Asiassa ei olisi tehty mitään enempää, mutta Britannian amiraliteetti sanoi, että hylky oli laivankululle vaarallinen, ja määräsi hylyn paikalle pantavaksi poijun.
Liberian hallitus murisi jotakin kulungeista, mutta painostuksesta (luulen sotalaiva »Dwarfin» kapteenin, joka oli kirpeäkielinen mies, sanoneen jotakin) he suostuivat, ja paikalle asetettiin kellopoiju.
Se soi kauniisti ja rauhoittavasti — poijun kello nimittäin — ja monrovialaiset pitivät sitä kulunkien veroisena.
Mutta kaikki monrovialaiset eivät ole v. 1821 vapautettuja amerikkalaisia orjia, jotka ovat asettuneet Liberiaan. On myös kansalaisia, joita liberialaiset sanovat »alkuasukkaiksi», ja näistä huomatuimpia ovat krulaiset, jotka eivät maksa veroja, kiusaavat hallitusta ja niistävät silloin tällöin virallisen tasavallan nenää.
Poijun paikoilleen asettamisen jälkeisenä päivänä Monrovia heräsi huomaten, että täydellinen hiljaisuus vallitsi lahdella huolimatta korkeasta merenkäynnistä. Kello oli vaiti, ja kaksi ent. amiraalia, jotka myivät kaloja rannalla, lainasi veneen ja souti tarkastamaan. Selitys oli yksinkertainen: kello oli varastettu.
Liberian tasavallan presidentti sanoi kiivaasti;
— Tulkoon Belsebubi, joka on kaiken synnin alku ja juuri, varastelevien krulaisten päälle!
Toinen kello asetettiin. Se varastettiin samana yönä. Pantiin vielä yksi kello, ja veneellinen amiraaleja asetettiin vartioimaan sitä. He istuivat läpi yön keinuen aalloilla ja yksitoikkoinen kling-klang-klong oli musiikkia heidän korvissaan. Se soi koko yön, mutta aamulla varhain, pimeänä hetkenä ennen auringon nousua, kellon ääni tuntui heikkenevän.
— Veljet, sanoi yksi amiraaleista, — olemme kulkemassa kellolta poispäin.
Mutta selitys oli se, että kello oli kulkenut heistä poispäin, sillä puolinaisiin toimenpiteihin kyllästyneinä krulaiset olivat ottaneet koko poijun mukaansa kelloineen ja kaikkineen, eikä vielä tänäkään päivänä ole paikalla merkkiä osoittamassa, missä kohdin Monrovian satamassa muinainen sotalaiva mätänee.
Tämän varkauden suunnittelija ja toimeenpanija oli muuan Bosambo, jolla oli kolme vaimoa. Näistä yksi, syntyään kongolainen ja uskoton, ilmoitti asiasta poliisille, ja muodollisuuksien mukaan Bosambo vangittiin ja vietiin korkeimpaan oikeuteen, jossa hänet havaittiin syylliseksi »varkauteen ja valtionkavallukseen» ja tuomittiin kymmenen vuoden pakkotyöhön.
He veivät Bosambon vankilaan, ja Bosambo haastatteli mustaa vartijaa.
— Ystäväni, sanoi hän, — minulla on metsässä suuri ju-ju, ja jos sinä et heti laske minua vapaaksi, sinä ja vaimosi kuolette kurjan kuoleman.
— Sinun ju-justasi minä en tiedä mitään, sanoi vartija mietteliäästi. — Minä saan kaksi dollaria viikossa vartijantoimestani, mutta jos lasken sinut vapaaksi, en saa mitään.
— Tiedän paikan, johon on kätketty paljon hopeaa, sanoi Bosambo ylpeästi. — Sinä ja minä menemme siihen paikkaan, ja me tulemme rikkaiksi.
— Jos sinä tiesit, missä on hopeaa, miksi varastit kelloja, jotka ovat messinkiä ja melkein arvottomia? kysyi hänen mielikuvitukseton vartijansa.
— Huomaan, että sinun sydämesi on kivinen, sanoi Bosambo ja meni metsäalueelle hakkaamaan puita valtion laskuun.
Neljä kuukautta tämän jälkeen sai Sanders, Isisin, Ikelin ja Akasavan maiden pääkomissaari, monistetun kuvauksen ja ilmoituksen:
»Sille, jota tämä koskee.
Tiedustellaan — H. Y. Liberian Presidentin julkaisemalla kuulutuksella Bosambo Krulaista, joka pakeni pakkotyölaitoksesta lähellä Monroviaa, tapettuaan vartijan. Hänen otaksutaan tulevan teidän maitanne kohti.»
Seurasi kuvaus.
Sanders pani asiakirjan muiden samanlaisten joukkoon — ne eivät olleet harvinaisia tapauksia — ja ryhtyi jälleen pohtimaan ikuista Ochorin arvoitusta.
Nyt, niinkuin aina, ochorilaiset olivat pahassa pulassa. Koko Afrikassa ei ole niin onnetonta kansaa kuin ochorilaiset. Fingot, jotka olivat orjia nimeltään ja tavoiltaan, olivat julmia kuin masait verrattuina ochorilaisiin.
Sanders oli hieman kärsimätön, ja kolmimiehinen lähetystö, joka oli matkannut päämajaan valittamaan kansan vaivoja, tapasi hänet epäystävällisenä.
Hän puhutteli heitä parvekkeellaan.
— Herra, ei kukaan jätä meitä rauhaan, sanoi yksi. — Isisiläiset, ngombilaiset kaukaisista maista, kaikki tulevat luoksemme vaatien sitä ja tätä, ja me annamme peloissamme.
— Mitä te pelkäätte? kysyi Sanders kyllääntyneenä.
— Pelkäämme kuolemaa ja kipua ja polttamista ja vaimojemme ryöstämistä, sanoi toinen.
— Kuka on päällikkönne? kysyi Sanders hurjana.
— Minä olen päällikkö, sanoi vanhanpuoleinen mies, jolla oli leopardinnahka yllään.
— Mene takaisin kansasi luo, päällikkö, jos todellakin olet päällikkö etkä vanha hävytön akka; mene takaisin ja vie mennessäsi jumala — voimakas jumala — joka katsoo sinun etujasi ja vartioi sinua niinkuin minä. Tämä jumala sinun pitää asettaa kyläsi laitaan niin, että aurinko puolen päivän aikana tulee olemaan sitä vastapäätä. Merkitse paikka, johon sinun on se asetettava, ja puolen yön aikana sinun pitää se menoin ja uhritoimituksin asettaa paikalleen. Ja sen jälkeen sinun ja sinun kansasi ryöstäjät joutuvat tämän jumalan vihan alaisiksi.
Sanders sanoi tämän hyvin vakavasti, ja lähetystön jäsenet olivat hyvin liikutuksissaan. Mutta enemmän he olivat liikuttuneita, kun Sanders ennen heidän lähtöään antoi heille paksun seipään, jonka päähän oli kiinnitetty lauta. Lautaan oli piirretty merkkejä.
He kantoivat aarrettaan kuusi päivää metsän läpi ja kuljettivat sitä kanootissa neljä päivää ylös jokea, kunnes tulivat Ochoriin. Siellä se kuun valossa ja uhraten yhden vuohen sijasta kaksi (varmuuden vuoksi) asetettiin siten, että taulu salaperäisine kirjoituksineen oli keskipäivällä aurinkoon päin.
Uutiset kulkevat takamaissa nopeasti, ja Isisin ja Akasavan kylissä kerrottiin pian, että ochorilaiset olivat valkean taikavoiman erityisessä suojeluksessa. He olivat aina olleet suojatut, sillä moni mies, joka oli viehättynyt tappamaan ochorilaisia, oli kuollut valkoisen miehen käden kautta.
— Minä en usko, että Sandi on tehnyt tämän, sanoi Akasavan päällikkö. — Mennään joen poikki ja katsotaan omin silmin, ja jos he ovat valehdelleet, pieksämme heitä kepeillä, vaikkakaan emme voi tappaa yhtään miestä Sandin ja hänen hirmuisuutensa vuoksi.
Niin he menivät joen yli ja marssivat, kunnes tulivat Ochorin kaupungin näkyville, ja ochorilaiset kuullessaan akasavalaisten olevan tulossa pakenivat metsiin ja kätkeytyivät tapansa mukaan.
Akasavalaiset etenivät, kunnes tulivat maahan pystytetylle seipäälle ja näkivät laudan, johon oli piirretty »paholaisen merkit».
Sen edessä he seisoivat hiljaa ja peloissaan, ja sitä palvottuaan ja uhrattuaan sille kanan (joka oli ochorilaisten laillista omaisuutta) he palasivat.
Tämän jälkeen tuli joukko Isisistä, ja heidän täytyi kulkea Akasavan kautta.
He toivat näille lahjoja ja viettivät yön akasavalaisten luona.
— Mitä on tämä puhe Ochorista? kysyi isisiläisten päällikkö, jaAkasavan päällikkö kertoi hänelle.
— Voit säästää matkan itseltäsi, sillä me olemme nähneet sen.
— Sen, sanoi Isisin päällikkö, — uskon vasta nähtyäni.
— Se on pahaa puhetta, sanoivat akasavalaiset, jotka kokoontuivat neuvotteluun. — Nämä Isisin koirat sanovat meitä valehtelijoiksi.
Kuitenkaan ei tullut verenvuodatusta, ja aamulla isisiläiset jatkoivat matkaansa.
Ochorilaiset näkivät heidän tulevan ja kätkeytyivät metsään, mutta varovaisuus oli tarpeeton, sillä isisiläiset lähtivät heti takaisin. Muut kansat tekivät pyhiinvaellusretkiä Ochoriin, ngombit, bokelit ja metsän pikkumiehet, jotka olivat niin arkoja, että tulivat yöllä, ja ochorilaiset alkoivat tuntea suuren tärkeytensä.
Sitten Bosambo, krulainen ja suuri seikkailija, ilmestyi näyttämölle kuljettuaan kahdeksansataa mailia villejä maita hartaasti toivoen, että aika pimentäisi Liberian hallituksen muistin ja toisi hänet sattumalta maahan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.
Bosambo oli eläissään kokenut monia. Hän oli ollut kyökkimestarina Elder Dempster linjalla, koulumestarina lähetyskoulussa — hän oli ylpeä siitä, että hän omisti kirjan »Pyhimysten elämä», tunnustus edistyksestä — hänen varastossaan oli hieman englannin kielen taitoakin.
Vieraanvarainen Ochori otti hänet vastaan sydämellisesti, ruokki häntä manokilla ja sokeriruo'olla ja kertoi hänelle Sandin taikuudesta. Syötyään Bosambo käveli seipään luo ja luki kirjoituksen:
Hän ei hämmästynyt, vaan tuli takaisin syvissä mietteissä.
— Tämä taika, sanoi hän päällikölle, — on hyvä taika. Minä tiedän sen, sillä minulla on valkean miehen verta suonissani.
Todistaakseen tämän hän häväisi aivan viattoman Sierra Leonessa palvelevan brittiläisen virkamiehen tekemällä hänet isäkseen.
Ochori oli syvästi liikuttunut. He kaivoivat esiin tarinoita omista urotöistään, jotka alkoivat siitä, että Tiganobeni, suuri kuningas, tuli ammoisina aikoina pohjoisesta ja hävitti kaiken maan Isisiin asti.
Bosambo kuunteli — tarinan kertominen vei kaksi yötä ja niiden välisen päivän, sillä Ochorin virallisella kertojalla on vain yksi kertomatapa — ja kun se oli lopussa, Bosambo sanoi itselleen:
— Näitä ihmisiä minä olen etsinyt kauan. Minä jään tänne.
Ääneen hän kysyi:
— Ja miten usein Sandi tulee tänne?
— Kerran vuodessa, herra, sanoi päällikkö, — kahdentenatoista kuukautena tai vähän myöhemmin.
— Milloin hän kävi viimeksi?
— Kun nykyinen kuu on täysi, kolme kuukautta sitten; hän käy suurien sateiden jälkeen.
— Sitten, sanoi Bosambo jälleen itsekseen, — minä olen turvassa yhdeksäksi kuukaudeksi.
He rakensivat hänelle majan, istuttivat hänelle banaanitarhan ja kylvivät hänelle siemenen. Sitten hän pyysi vaimokseen päällikön tytärtä, ja vaikka hänellä ei ollut millä maksaa, tuli tytär hänelle. Muut kansat huomasivat, että vieras asui Ochorissa, sillä uutiset leviävät nopeasti, mutta sitten, kun hän meni naimisiin, ja vielä päällikön tyttären kanssa, oli miehen pakosta oltava ochorilainen, ja sellaisena tuli tieto päämajaan. Sitten Ochorin päällikkö kuoli. Hän kuoli äkkiä joihinkin tuskiin, mutta sellaiset kuolemat ovat yleisiä, ja hänen poikansa rupesi hallitsemaan. Lyhyen hallitusajan jälkeen poikakin kuoli, ja Bosambo kutsui koolle vanhat ja viisaat miehet ja maan päämiehet.
— Näyttää siltä kuin Ochorin monet jumalat olisivat tyytymättömiä teihin, sanoi hän, — ja minulle on unessa sanottu, että minä tulen Ochorin päämieheksi. Sen vuoksi kumartakaa minua tavan mukaan, ja minä teen teidät suuriksi miehiksi.
Luonteenomaista ochorilaisille oli, ettei kukaan vastustanut, vaikka joukossa oli kolme miestä, jotka tapoja noudattaen olisivat voineet vaatia päällikkyyttä.
Sanders kuuli uudesta päälliköstä ja hämmästyi.
— Etabo? kertasi hän (siten Bosambo nimitti itseään). — En muista miestä — saako hän miehiin selkärankaa; en tiedä, kuka hän on.
Bosambossa oli selkärankaa, juonia tai molempia.
— Hänellä on hyvin omituisia tapoja, ilmoitti alkuasukasvakooja Sandersille. — Joka päivä hän kokoaa kylän miehet ja panee heidät kävelemäänpelebin(pöydän) ohi, jolla on monta munaa. Hänen komentonsa mukaan jokainen mies ohikulkiessaan ottaa munan niin nopeasti, ettei yksikään silmä sitä näe. Ja jos mies on kömpelö tai särkee munan tai on hidas, tämä uusi päällikkö panee häpeän hänen päällensä piesten häntä.
— Se on leikkiä, sanoi Sanders; mutta eläissään hän ei ollut nähnyt sellaista leikkiä. Uutinen toisensa jälkeen tämän uuden päällikön hullutuksista tuli hänen korviinsa. Joskus hän vei ochorilaiset yöllä ulos ja opetti heille sellaisia asioita, joista he eivät ennen olleet tietäneet mitään. Siten hän opetti heille, millä tavalla heidän piti ottaa vuohi niin, ettei se voinut huutaa. Ja myös sen, miten he voivat ryömiä vatsallaan tuuma tuumalta aikaansaamatta mitään ääniä. Ochorilaiset tekivät kaiken tämän muristen ääneensä vääryyttä ja ankaraa työtä vastaan.
— Minä repeän, ennen kuin ymmärrän tätä! sanoi Sanders rypistäen kulmiaan, kun viimeiset tiedot tulivat. — Joillekuille muille se olisi sodan merkki, mutta ochorilaiset!
Huolimatta käsityksistään ochorilaisten sotakuntoisuudesta hän piti hausansa valmiina.
Mutta sotaa ei tullut. Sen sijaan akasavalaiset valittivat, että »metsässä oli paljon leopardeja».
Leopardeista ei haittaa, ajatteli Sanders, ja akasavalaiset olivatkin kyllin hyviä metsästäjiä lopettaakseen tämän jupakan ilman apua. Seuraava tieto oli hälyttävä. Kahdessa viikossa nämä leopardit olivat vieneet kuusikymmentä vuohta, kaksikymmentä säkkiä suolaa ja paljon norsunhampaita.
Leopardit syövät vuohia, ja ehkäpä on hienostuneita leopardeja, jotka eivät syö vuohia suolatta, mutta leopardit eivät vie norsunhampaita edes hammastikuikseen. Sanders kiiruhti niin ollen jokea vastavirtaan, koska pikkuasiat ovat tärkeitä seudulla, jossa ihmiset pureksivat hyttystä, mutta nielevät kokonaisen karavaanin.
— Herra, se on totta, sanoi Akasavan päällikkö hieman järkyttyneenä. — Nämä vuohet katoavat yö yöltä, vaikka me vartioimme niitä, samoin suola ja norsunluu, koska me emme niitä vartioineet.
— Mutta leopardit eivät vie näitä esineitä, sanoi Sanders vihaisena. —Ne ovat varkaita.
Päällikön ällistys oli suuri.
— Kuka voisi varastaa? hän kysyi. — Ngombi on kaukana, samoin Isisi.Ochorilaiset ovat hulluja ja pelkureita.
Sitten Sanders muisti munaleikit ja ochorilaisten yölliset toimitukset.
— Tahdon puhua tämän uuden päällikön kanssa, hän sanoi ja meni joen poikki samana päivänä.
Lähettäen sananviejän ilmoittamaan tulostaan hän odotti kahden mailin päässä kylästä, ja neuvonantajat ja viisaat miehet tulivat häntä vastaan tuoden kalaa ja hedelmiä.
— Missä on päällikkönne? kysyi Sanders.
— Herra, hän on sairas, he sanoivat surullisesti.
— Tänään hän tuli sairaaksi, ja hän kaatui maahan voihkien. Olemme kantaneet hänet majaansa.
Sanders nyökkäsi.
— Haluan nähdä hänet, hän sanoi.
He johtivat hänet päällikön majan ovelle, ja Sanders meni sisään. Oli hyvin pimeä, ja pimeimmässä nurkassa makasi sairas mies. Sanders kumartui hänen ylitseen, koetti hänen valtimoaan, tunnusteli niskasta korvan takaa unitaudin merkkejä, mutta ei havainnut mitään oireita. Mutta paljaalla olkapäällä, kun hänen sormensa hipoivat miehen lihaa, hän tunsi omituisen säännöllisen arven, sitten hän löysi toisen ja pääsi selville niistä. Liberian hallituksen vankien polttomerkki oli hänelle tuttu.
— Arvelin sitä, sanoi Sanders ja potkaisi voihkivaa miestä lujasti.
— Tule ulos valoon, Monrovian Bosambo, sanoi hän; ja Bosambo nousi kuuliaisesti ja seurasi komissaaria ulos majasta.
He seisoivat toisiaan katsellen useita minuutteja; sitten Sanders sanoiPippurirannan murteella:
— Mieleni tekee hirttää sinut, Bosambo.
— Se on sinun ylhäisyytesi vallassa, sanoi Bosambo.
Sanders ei sanonut mitään, vaan naputteli kepillään kenkänsä kärkeä ja katseli ajattelevana maahan.
— Kun sinä olet tehnyt näistä varkaita, niin voitko tehdä heistä miehiä? kysyi hän hetken kuluttua.
— Luulen, että he voivat tapella nyt, sillä he ovat ylpeitä ryöstettyään Akasavan, sanoi Bosambo.
Sanders puri keppinsä päätä niinkuin miettivä mies tekee.
— Ei varkautta eikä murhia, hän sanoi. — Päälliköt ja päällikön pojat eivät saa enää kuolla äkkiä, hän lisäsi merkitsevästi.
— Herra, tapahtuu, niinkuin haluat.
— Mitä tulee varastamiinne vuohiin, ne saatte pitää, samoin hampaat ja suolan, sillä jos te viette ne takaisin Akasavaan, niin akasavalaisten vatsa tulee täyteen vihaa, ja se merkitsisi sotaa.
Bosambo nyökkäsi hitaasti.
— Sitten sinä saat jäädä, sillä huomaan sinut toimeliaaksi mieheksi, jaOchori tarvitsee sinunlaistasi. Mutta jos…
— Herra, sydänvereni kautta teen kuten toivot, sanoi Bosambo, — sillä minä olen aina toivonut saavani olla brittiläisten alainen päällikkö.
Sanders oli puolimatkassa päämajaan, ennen kuin hän kaipasi kaukoputkeaan ja ihmetteli, minne oli voinut pudottaa sen. Samalla hetkellä Bosambo näytteli kiikaria ihmetteleville miehilleen.
— Tästä päivästä eteenpäin, sanoi Bosambo, — ei enää saa nostaa vuohia eikä varastaa mitään. Olen luvannut sen Sandille, ja rakkautensa merkiksi hän antoi minulle nämä taikalasit, jotka tuovat esineet lähelle, katsokaa.
— Herra, sanoi yksi neuvonantajista, — tunsitko Suuren?
— Minulla on syytä tuntea hänet, sanoi Bosambo ylhäisesti, — sillä olen hänen poikansa.
Onneksi ei Sanders tietänyt mitään tästä keskustelusta.
Sattui, että kun Sanders joutui silloin tällöin kosketuksiin ulkomaailman kanssa, hän totesi jollakin lailla ärtyen, että kaukaisten metsien ja hiljaisen, väreilevän, sinisen meren takana oli miehiä ja naisia, jotka asuivat taloissa ja tarkasti karttoivat sellaisia asioita kuin väkivaltainen kuolema ja muut kauheat tapaukset, jotka Sandersille olivat jokapäiväisiä.
Hän oli tekemisissä ihmisten kanssa, jotka enimmäkseen olivat epäjohdonmukaisia ja uskoivat henkiin. Kun hallitsee sellaisia heimoja, ovat perustuslain määräykset jokseenkin tarpeettomia.
On olemassa yksi laji miehiä, jotka voivat hallita alkuasukkaita viisaasti, ja sitä lajia esittää tässä Sanders.
On muita tyyppejä, esimerkiksi:
Kerran tuli nuori mies Englannista monet suositukset taskussaan. Siirtomaaministeriö lähetti hänet Sandersin alikomissaarina hallitsemaan muuatta aluetta. Hän oli lainopin kandidaatti, oli lukenut tieteitä ja tottunut järjestelmälliseen työskentelyyn suahelin kielen, bakteriologian ja lääkeopin alalla. Hän oli hyvin vakava nuori mies, ja tulonsa jälkeisen yön hän piti (kauheasti haukottelevaa) Sandersia valveilla esittäessään järjestelmää, jolla alkuasukkaasta voitiin tehdä — ei henkisesti, mutta kuitenkin ulkokohtaisesti kunnon kansalainen.
Sanders ei kohteliaisuudesta tehnyt vastaväitteitä, vaan lähetti nuoren miehen tavaroineen ylämaan asemalle, ja antoi hänelle virallisen siunauksensa.
Torrington — tämä oli nuoren miehen nimi — asettui Etebiin ja aloitti työnsä opettamalla pakanoille koneopin alkeita. Toisin sanoen hän luennoi heille suahelilla — jota he puolinaisesti ymmärsivät — padan avulla höyrystä. He ymmärsivät kattilaa koskevan osan, mutta eivät voineet täysin päästä selville siitä, mitä lihaa hän keitti, ja kun hän neljännenkymmenennen kerran selitti, että hän keitti pelkkää vettä, he silmäilivät toisiinsa merkitsevästi ja olivat yksimielisiä siitä, että hänen päänsä ei ollut aivan selvä.
He eivät sanoneet tätä hänelle vasten naamaa, sillä ihmissyöjillä on tapoja — vaikkakin heidän ruokalistansa jättää paljon toivomisen varaa.
Hra Torrington koetti opettaa heille kemiaa, selvittämällä, miten rikkihappo sokeriin sekoitettuna synnytti Su2, Su4 tai jonkin sellaisen sanan. Palkinnoksi hän voitti suosiota taikurina ja useammassa kuin yhdessä majassa häntä kunnioitettiin ja kohdeltiin Suurena ja Kirkkaana Paholaisena — jollainen hän oli muutamassa suhteessa. Mutta ensi kerralla, kun hänen kemiansa, lakinsa ja teoriansa joutuivat kosketuksiin asukkaiden henkien kanssa, ne menivät päin mäntyyn. Silloin tuli Sanders — Sanders, joka oli unohtanut vähäiset kemian tietonsa ja joka lainopin ylioppilaana oli ollut huonoissa kirjoissa.
Se tapahtui näin.
Isisissä oli nuori mies, joka ennusti eräänä päivänä, että silloin ja silloin, sillä ja sillä tunnilla joki nousee ja hukuttaa ihmiset. Kun hra Torrington kuuli tästä, niin hän hymyili eikä aluksi välittänyt koko jutusta. Mutta hänen mieleensä johtui, että tässä olisi mainio tilaisuus paljastaa raakalaisille osa siitä tieteestä, johon hän oli niin innostunut.
Niin hän piirsi suuren kaavakuvan osoittaen
a) joen uoman,
b) rantojen korkeuden,
c) joen suurimman nousun,
d) ympäröivien maiden korkeuden
ja todisti niin selvästi kuin mahdollista ennustuksen suuren päättömyyden.
Asukkaat eivät tulleet vakuuttuneiksi, vaan valmistautuivat jättämään kylän, kun Sanders tuli näyttämölle. Hän haetti ennustajan, joka oli hermosairas nuorukainen, ja rakennutti joen rannalle puisen vankikopin, johon nuorukainen teljettiin.
— Sinä pysyt täällä, sanoi Sanders, — ja kun joki nousee, sinun täytyy ennustaa sen laskevan jälleen, sillä muuten sinä hukut.
Minkä jälkeen kansa asettui jälleen paikalleen katsomaan, miten joki nousee ja hukuttaa profeetan ja täyttää hänen ennustuksensa. Mutta tähän vuodenaikaan joki säännöllisesti laski, ja profeetta oli monien muiden lailla menettänyt maineen omalla maallaan.
Sanders meni pois, ja hieman myrtyneenä Torrington ryhtyi jatkamaan kokeitaan. Ensin hän otti kokeilun alaiseksi unitaudin ja työskenteli ahkerasti kolme kuukautta, eikä hänestä välittänyt kukaan, paitsi eräs herrasmies, josta tulee puhe seuraavassa. Sitten hän yhtäkkiä lopetti nämä kokeilunsa ja aloitti toisia.
Hän ajatteli rokotusta, mutta ensimmäinen lapsi, jonka hän rokotti, kuoli kuristustautiin, ja Torrington pakeni jokea alas kertomaan Sandersille tarinaa asukkaista, jotka raivosivat ja vaativat hänen vertansa. Sitten Torrington meni Eurooppaan.
— Maa on nyt hiljainen, kirjoitti Sanders hallitukselle kyynillisesti. — On selviteltävä monta jupakkaa, mutta mikään ei ole kiireellinen. Isisiläiset ovat tavallista hiljaisempia, ja Bosambo, monrovialainen, josta olen kirjoittanut Teille, on nykyään Ochorin päällikkönä. Varkauksia ei ole tehty kolmeen kuukauteen. Olisin kiitollinen, jos minulle annettaisiin täydellinen selvitys eräästä matkueesta, joka tällä hetkellä kuljeksii tässä maassa Isisin Etsintäyhtiön lukuun.
Ihmeellistä kyllä Torrington oli unohtanut, että eräs tämän matkueen jäsen oli hänen unitautikokeiluihinsa hyvin kiintynyt.
Isisin Etsintäyhtiö oli syntynyt ja kehkeytynyt eräässä Lontoon hienostokorttelin talossa, jonka omistajan etunimi oli Isidore. Kerran hän söi päivällistä erään hyvän ystävän kanssa, joka nimitti itseään McPhersoniksi muina vuoden päivinä paitsi juutalaisten pääsiäisenä, jolloin hän sanoi olevansa syntyään Isaacs — ja silloin tuli puhe mainioista toiminimistä ja hra McPherson sanoi, että Isisin Etsintä oli ollut hänen mielessään vuosia. Isisi löydettiin kartan avulla. Se oli yksi niistä kartoista, joihin oli merkitty, maan päätuotteet, ja yli Isisin oli kirjoitettu komein kirjaimin: Kumia, Kolapähkinöitä, Mahonkia ja Tupakkaa.
Pyydän lukijaa muistamaan erityisesti tupakan.
— Siellä on eräs päällikkö, jonka kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa, sanoi McPherson sikariaan pureskellen, — voisimme saada häneltä jonkinlaisia valtauksia. Se täytyy tehdä hiljaisuudessa, sillä maa on brittiläistä suojelusaluetta. Meidän täytyy lähettää paikalle mies, joka kokoo tavaran ja valtaa alueen, ja saamme yhtiön syntymään ennen kuin kukaan aavistaakaan.
Toimeenpannun etsinnän jälkeen löydettiin Claude Hyall Cuthbert; hän oli nuori mies, joka oli saanut laajoissa piireissä Afrikan-tuntijan maineen, sillä hän oli kerran ollut vähällä ampua leijonan Ugandassa.
Cuthbert, joka pelmusi myötäänsä osakkeissa ja kupongeissa, oli halukas liittymään kaikenkaltaisiin yhtiöihin, ja käsitettyään, että hänen osuutensa yhtiöissä oli toimittaa alueen valtaus, hän ilomielin luovutti yhtiölle seitsemäntuhatta puntaa, joista hrat Isidore ja McPherson palauttivat hänelle hyvin ystävällisesti neljätuhatta matkakulunkien peittämiseksi.
Loput kolmetuhatta käytettäisiin konttorimenoihin.
Kuten hra McPherson sanoi:
— Tapahtui mitä tahansa, me olemme hyvällä puolella, — mikä oli aivan totta.
Ennen kuin Cuthbert matkusti, McPherson antoi hänelle ystävällisen neuvon.
— Mitä tahansa teetkin, pysy erilläsi tuosta kirotusta komissaari Sandersista. Hän on niitä, jotka sekaantuvat joka paikkaan ja sotkevat…
— Tiedän, sanoi Cuthbert viisaasti. — Tämä ei ole minun ensimmäinenAfrikan-matkani. Enkö ole kertonut teille leijonasta, jonka ammuinUgandassa?
Viikkoa myöhemmin hän matkusti.
* * * * *
Outo valkoinen mies tuli Sandersin alueelle. Tämä valkoinen mies, joka oli Cuthbert, kulki Vihreää kuoleman tietä, mutta hän ei sitä tietänyt. Hän »heitti naamansa metsään», kuten alkuasukkaat sanoivat, ja nauroi, ja Otembin kylän väki, joka seisoi majain ovilla, katseli häntä äänetönnä ihmetyksestä.
Se oli lavea polku suurten puiden keskellä, ja vihreä pintakasvullisuus kylpi auringon muodostamissa valoläiskissä, ja kukoistava tie, joka suuresti muistutti puistotietä, oli todella kaunis.
Nbeki, tämän Otembin kylän päällikkö, hyvin vanha mies, meni polulle, kun valkoinen mies lähti matkaan.
— Valkoinen mies, sanoi hän vakavasti, — tämä on helvetin tie, jonka varrella asuu monenlaisia paholaisia. Yön kera tulee katumus ja aamunkoiton kera itseviha, joka on pahempi kuin kuolema.
Cuthbert, jonka suahelin kieli oli vajavaista ja joka ei osannut bomongoa lainkaan, irvisti happamesti, kun hänen rannikkolaistulkkinsa käänsi lauseen hänelle.
— Neekerilurjus sanoo, tämä on paha paikka, ei hyvä; hän sanoo, sinä hyvin pian kuolet.
— Käske hänen mennä pätsiin, sanoi Cuthbert raikkaasti, — ja kuulepa, kysy häneltä, missä kumia on. Sano hänelle, että tutkimme koko metsän, ja kysy, missä norsut ovat. Missä on niiden leikkipaikka?
Cuthbert oli lujaharteinen ja raskasrakenteinen, ja hänen leveän lakin peittämät kasvonsa hohtivat lämpimästi.
— Sano valkoiselle miehelle, sanoi päällikkö hiljaa, että kumia ei ole lähempänä kuin seitsemän päivän päässä, että me emme tiedä norsunluuta; norsuja oli täälläkalakala, mutta ei enää.
— Hän valehtelee, päätteli Cuthbert. — Pane nämä penteleet liikkeelle, tulkki.Hi, alapa', avanti, trek!
»Nämä penteleet», pitkä jono, ottivat taakkansa vastaanpanematta. He olivat hyviä kantajia, ja vain kaksi oli kuollut matkallelähdön jälkeen.
Cuthbert seisoi ja katsoi lähtöä käytellen nahjuksiin säälimättä keppiä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.
— Kysy häneltä, minkä vuoksi hän nimittää tätä tietä sillä lailla?
Vanha mies pudisti päätään.
— Paholaisten vuoksi, hän virkkoi yksinkertaisesti.
— Sano hänelle, että hän on yksinkertainen aasi! sanoi Cuthbert ja seurasi kantajiaan.
Karavaanin seuraama luonnonpolku kulki melkein suoraan metsän poikki. Se oli omituinen tie, sillä se oli hyvin pehmeä, ja ainoa vika oli, että se oli jonkinlainen kärpästen pesäpaikka — pienten mustien kärpästen, jotka olivat kooltaan kuin tutut kotikärpäset, ehkä hieman isompia.
Ne olivat alkuasukkaiden kauhistus monestakin syystä, mutta pääasiassa siksi, että ne pistivät. Ne eivät kauhistuttaneet Cuthbertia, joka oli pukeutunut lujaan pukuun; siitä huolimatta oli kuitenkin hetkiä, jolloin kärpäset löysivät tien hänen panssarinsa läpi ja saattoivat hänet kiukkuiseksi. Tämä polku oli kymmenen mailin pituinen ja kävely sitä myöten oli hupaista. Sitten tutkija poikkesi metsään kulkien toista polkua myöten, joka oli hyvin tehty, mutta vaivalloisempi.
Kiertoteitä hra Cuthbert tuli Sandersin alueelle ja oli iloinen, ettei tavannut tätä. Hänen karavaanissaan oli kuusikymmentä miestä ja tulkki, ja hän pääsi matkansa päämäärään, joka oli huomattavan suurta aluetta hallitsevan kuuluisan päällikön kylä — Bosambon, ochorilaisen, ei vähemmän; ent. krulaisen, Elder Dempster linjan kyökkimestarin, päällikön jumalan armosta, mutta silti mielenkiintoisen henkilön. Bosambo, siitä saatte olla varmat, tuli ulos tervehtimään vierastaan.
— Sano hänelle, sanoi Cuthbert tulkilleen, — että olen iloinen tavatessani suuren päällikön.
— Herra päällikkö, sanoi tulkki Bosambolle, — tämä valkoinen mies on hullu ja hänellä on paljon rahaa.
— Näen sen, sanoi Bosambo.
— Sano hänelle, sanoi Cuthbert lähetin arvokkuudella, — että olen tullut tuomaan hänelle arvokkaita lahjoja.
— Valkoinen mies sanoo, sanoi tulkki, — että jos hän voi olla varma sinun kunnollisuudestasi, niin sinä voit saada häneltä lahjoja. — Sitten tulkki jatkoi varovasti: — Kun olen ainoa mies, joka voin puhua puolestasi, tehdään sopimus. Sinä annat minulle kolmanneksen siitä, mitä hän tarjoaa. Sitten minä kehoitan häntä jatkamaan antamista, sillä hän on hullujen ihmisten isä.
— Ja sinä, sanoi Bosambo lyhyesti, — olet valehtelijain isä.
Hän antoi merkin vartijoilleen, ja nämä ottivat kiinni onnettoman tulkin ja veivät hänet pois. Cuthbert veti raivoissaan pistoolin esiin.
— Herra, sanoi Bosambo, — älä tee pila. Tämä kirottu neekeri, hän paha mies; hän pane sinä puhua paha asia. Minä puhu englanti hyvin. Sinä istu alas. Me puhu.
Niin Cuthbert asettui Ochorin kylään, ja kolme päivää hän antoi lahjoja, ja Bosambo myi hänelle alueita. Bosambo myi Ochorin; se oli pieni asia. Hän myi oikeudet Isisin metsiin, hän myi Akasavan, hän vuokrasi Lulungon ja »sen luonnontuotteet» — kirjoitan tämän nykyään siirtomaaministeriössä säilytettävästä sopimuskirjasta, jonka alla on Bosambon harakanvarvasmerkki — ja hän lisäsi siihen vielä, hieman ajateltuaan, myös Ikelin maat.
— Entä oikeus jokeen? kysyi iloinen Cuthbert.
— Mitä sinä maksa? kysyi Bosambo varovaisesti.
— Neljäkymmentä Englannin puntaa, ehdotti Cuthbert.
— Olkoon menneeksi, sanoi Bosambo.
Se oli hyvin yksinkertaista kaupantekoa; tietävämpi mies kuin Cuthbert olisi ruvennut aavistamaan pahaa mainiosta menestyksestään, mutta Cuthbert oli liian tyytyväinen itseensä epäilläkseen mitään.
Kerrotaan, että hänen eronsa Bosambosta oli liikuttava; että Bosambo itki ja syleili hyväntekijänsä jalkoja.
Olkoon sen laita kuinka tahansa, »vuokrakirjat» taskussaan Cuthbert lähti matkaamaan rannikolle karttaen Sandersia. Hän tuli Etebiin ja tapasi alikomissaarin, joka otti hänet vastaan avosylin. Täällä Cuthbert oleili viikon.
Hra Torrington oli näihin aikoihin ahkerassa työssä unitaudin hävittämiseksi: Siihen asti Cuthbert oli ollut siinä käsityksessä, että se oli miellyttävä tauti, jonka pääasiallisin ilmenemismuoto oli kivuton uni. Hän jäi vielä toiseksi viikoksi, sillä Torrington oli perustanut amatöörisairaalan ja otti päivittäin vastaan satakunta sairasta, ja Cuthbert näki kauheita asioita.
— Ja se tulee tsetsekärpäsen puremasta? sanoi Cuthbert. — Näyttäkää minulle tsetse.
Torrington täytti pyynnön, ja kun Cuthbert näki kärpäsen, hän tuli valkeaksi huuliltaankin.
— Jumalani, hän kuiskasi, — tuo on purrut minua!
— Ei siitä seuraa, aloitti Torrington; mutta Cuthbert oli meluten ja kiihkeänä matkalla kantajiensa leiriin.
— Ottakaa kantamuksenne! karjui hän. — Pois tästä kirotusta maasta niin pian kuin pääsemme!
Torrington koetti saada hänet tyyntymään käyttäen filosofista tyyneyttä, mutta hän ei ollut tyynnytettävissä.
Hän jätti Etebin sinä yönä ja leiriytyi metsään. Kolme päivää myöhemmin hän tuli lähetysasemalle, jossa valitti päänkipua ja pistoksia niskassa (hän ei ollut suotta oleillut Torringtonin sairaalassa). Lähetyssaarnaaja, joka päätteli miehen hermostuneisuudesta ja ulkonäöstä, että hän oli sairastunut malariaan, käski hänen levätä jonkin päivän, mutta Cuthbert tahtoi päästä rannikolle. Kahdenkymmenen mailin päässä lähetysasemalta Cuthbert lähetti kantajansa pois ja sanoi, että hän kulkisi viimeiset sata mailia yksin.
Tähän omituiseen ehdotukseen alkuasukkaat suostuivat — sinä päivänäCuthbert hävisi ihmisten näkyvistä.
* * * * *
Sanders oli lyhyellä oikomatkalla metsän läpi välttääkseen joen lukemattomia kiemuroita ja mutkia, kun hän äkkiä tuli kuoleman kylään — neljä pientä majaa, jotka oli nopeasti kyhätty kokoon sekavan aluskasvullisuuden keskelle. Hän huudahti, mutta kukaan ei vastannut. Hän oli liian väsynyt mennäkseen mihinkään noista viheliäisistä majoista.
Hän tunsi nämä metsän pikku kylät. Alkuasukkaiden tapa oli viedä vanhat ja kuolevat — erittäinkin ne, jotka kuolivat uneliaasti — kaukaisiin metsiin, ihmisten saavuttamattomiin, ja jättää heidät varustettuina viikon ruoalla ja juomalla kuoleman synkkään yksinäisyyteen.
Hän huusi jälleen, mutta vain metsä vastasi hänelle. Virkeä, äänekäs metsä, joka oli täynnä salaperäistä elämää. Paikalla paloi vielä eloa osoittava tuli.
Sanders jatkoi matkaansa asetettuaan paikalle ruokaa sitä miestä varten, joka oli tehnyt tulen.
Hän oli matkalla tutkimaan Cuthbertin äkillistä katoamista. Se oli laatuaan neljäs matka, jonka hän oli tehnyt. Oli pidetty lukemattomia neuvotteluja.
Bosambo, Ochorin päällikkö, oli vastahakoisesti luovuttanut lahjansa, jotka oli saanut, ja tunnustanut syntinsä.
Herra, sanoi hän, — kun minä olin rannikkoihmisten parissa, minä opin kirjoittamisen konstit — se on kirottu lahja -; muuten koko tätä juttua ei olisi tapahtunutkaan. Sillä kun halusin näyttää miehilleni, miten suuri mies minä olen, niin kirjoitin kirjeen englantilaiseen tyyliin ja lähetin sen viestinviejällä rannikolle ja sieltä edelleen Sierra Leoneen ja kerroin heille menestyksestäni. Sillä tavoin Lontoon ihmiset tulivat tietämään tämän maan rikkaudet.
— Sinä orja ja orjan poika, sanoi Sanders, — jonka minä otin vankilasta johtamaan Ochoria, miksi sinä petit tätä valkoista miestä myymällä hänelle sellaista, mikä ei ollut sinun?
— Herra! sanoi Bosambo yksinkertaisesti, — minulla ei ollut mitään muuta myytävää.
Mutta ei ollut jälkeäkään Cuthbertin olinpaikasta, ei lähetysasemalla eikä kantajilla, jotka pidätettiin epäilyksenalaisina. Yksi mies olisi voinut valaista tilannetta, mutta Torrington oli kotona mekaniikan opettajan apulaisena (enemmän paikallaan siellä) ja käytti joutoaikansa luentoihin »bantuheimojen vaeltelusta».
Niinpä Sandersin neljännen tiedustelun tulos oli yhtä laiha kuin kolmannenkin ja toisen ja ensimmäisen, ja hän lähti omia jälkiään päämajaan jotensakin myrtyneenä.
Hän noudatti ennen kulkemaansa polkua ja tuli Kuoleman leirille myöhään iltapäivällä. Tuli paloi vielä, mutta hänen asettamansa ruoka oli kadonnut. Hän huusi majaan bomongoksi, mutta kukaan ei vastannut. Hän odotti hetken ja antoi sitten käskyn panna paikalle lisää ruokaa.
— Kurja pentele! sanoi Sanders ja käski marssia eteenpäin. Hän oli itse ottanut puolikymmentä askelta, kun hän pysähtyi. Hänen jaloissaan kimalsi jotakin päivänsäteissä. Hän kumartui ja otti sen ylös. Se oli ammuttu patruuna. Hän tutki sitä huolellisesti ja haistoi sitä: se oli ammuttu äskettäin. Sitten hän löysi toisen. Ne oli tehty Lee-Metfordissa ja niissä oli merkki »07», joka merkitsi sitä, että ne eivät olleet vielä vuodenkaan vanhoja.
Hän seisoi vielä pienet messinkihylsyt käsissään, kun Abibu tuli hänen luokseen.
— Herra, sanoi hän, — kuka sitoo marakatteja puihin nuorilla?
— Onko se arvoitus? kysyi Sanders ärtyisästi, sillä hän pohti ammuskysymystä.
Vastaukseksi Abibu vei hänet mukanaan.
Viidenkymmenen metrin päässä oli puu, jonka juurella oli köysiin sidottuina kaksi pientä rimpuilevaa ja kauhistunutta mustaa marakattia.
Ne irvistivät hurjasti, kun Sanders lähestyi niitä. Hän katsoi ammuksista marakatteihin ja marakateista ammuksiin, ja sitten hän alkoi tutkia ruohoa. Hän löysi vielä kaksi tyhjää patruunaa ja ruostuneen veitsen, jollainen on jokaisen tutkijan taskussa.
Sitten hän meni takaisin sen majan luo, jonka edessä tuli paloi, ja sanoi lempeästi:
— Herra Cuthbert!
Ei vastausta, ja Sanders sanoi uudelleen:
— Herra Cuthbert!
Majasta kuului voihkinaa.
— Jättäkää minut rauhaan! Olen tullut tänne kuolemaan! sanoi murtunut ääni.
— Tulkaa ulos ja olkaa ihmisiksi, sanoi Sanders kylmästi. — Kuolla voitte myöhemminkin.
Jonkin hetken kuluttua ilmestyi majasta riutunut mies, jolla oli pitkä tukka ja kuukauden parta, ja hän seisoi avuttomana komissaarin edessä.
— Saanko kysyä, sanoi Sanders, — mitä teidän pikku leikkinne on?
Toinen pudisti päätään väsyneesti. Hän oli säälittävän näköinen. Hänen pukunsa oli likainen; itse hän oli pesemätön.
— Unitautia, sanoi hän väsyneesti. — Tunsin sen tulevan — näin, millainen kauhea tauti se on — en halunnut olla taakkana! Oi Jumalani! Mikä hullu minä olin tullessani tähän viheliäiseen maahan!
— Se on hyvin luultavaa, sanoi Sanders. — Mutta kuka sanoi, että se oli unitautia?
— Tiedän sen — tiedän, sanoi mies.
— Istuutukaa, sanoi Sanders. Toinen totteli ja Sanders aloitti tutkimisen.
— Jos teissä on unitauti, sanoi Sanders tutkimuksensa päätyttyä, — niin minua vaivaa uskonnollinen mania… Mies, olette hupsu!
Cuthbertin näössä oli kuitenkin jotakin hämmästyttävää. Hän oli tylsä, raskas, kömpelö. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja horrosmaiset.
Sanders katseli häntä, kun hän otti repaleisesta taskustaan mustan puupiipun ja piinallisen hitaasti täytti sen tupakkapussistaan.
— Minussa on se, uskokaa pois, mutisi Cuthbert ja sytytti piippunsa tulesta. — Tiesin sen (savut), kun tuo kunnon (savut) Torrington kuvasi tuntomerkit (hän veti savut); — tunsin olevani tylsä ja uninen (savut), otin pari marakattia ja panin niihin vertani — (savut) ja ne tulivat uneliaiksi, nekin — varma merkki…
— Mistä olette saanut tuota tupakkaa? kysyi Sanders äkkiä.
Cuthbert mietti vastausta hetkisen.
— Ystävä antoi minulle — päällikköystävä, Bosambo. Alkuasukkaiden tupakkaa, mutta ei hullumpaa — hän antoi minulle pahuksen paljon.
— Sitä minäkin, sanoi Sanders ja ojentaen kätensä otti pussin ja pisti sen taskuunsa.
* * * * *
Kun Sanders oli saanut Cuthbertin varmasti kotimatkalla olevan höyrylaivan kannelle, hän otti kaksikymmentä hausaa ja lähti Ochoriin vangitsemaan Bosamboa, ja hän luuli Bosambon pakenevan; mutta julkea päällikkö odotti hänen tuloaan ja suoritti tavanmukaiset kunnianosoitukset.
— Minä tunnustan antaneeni valkealle miehelle hamppua, sanoi hän. — Minä poltan sitä itse tulematta sairaaksi. Mistä tiesin, että se saattaisi hänet nukkumaan?
— Miksi annoit sitä hänelle? tiukkasi Sanders.
Bosambo katsoi komissaaria suoraan kasvoihin.
— Viime kuussa, herra, tulit kysymään minulta, miksi annoin hänelle Isisin maat ja oikeudet jokeen, jotka eivät olleet minun annettavissani. Nyt tulet kysymään, miksi annoin valkealle miehelle alkuasukkaan tupakkaa. — Herra, se oli minun antamistani tavaroista ainoa, joka oli minun omaani.
Hänen jalosukuisuudellaan George Tacklella oli onni olla isänsä poika; ja täytyykin sanoa, että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Isässään, joka oli sanomalehden omistaja (ties miten monen kuolleen ja hävinneen Lontoon lehden kokoomus), Georgella oli omalaatuinen »voima», jossa ei ollut paljonkaan toivomisen varaa, ja kun parlamentissa käsiteltiin Lukatissa tapahtuneita hirmutöitä, George avasi kirjansa, huomasi, että brittiläisellä alueella oli sen niminen paikka, ja vaati heti, että hänet oli lähetettävä tutkimaan näitä hirmutöitä, jotka olivat englantilaisen sivistyksen häpeäpilkku.
Hänen isänsä, jolla oli aivan väärät käsitykset poikansa kyvyistä, suostui ja ehdotti, että George menisi toimitukseen ja »ottaisi selvän asianhaaroista». Georgea hymyilytti, että häntä neuvottiin asiassa, josta hän oli täysin selvillä, ja lupasi; mutta sanomalehden toimitus ei nähnyt häntä, ja toimitussihteeri, joka oli varustautunut runsaalla saksitus-, lentolehtis-, kartta- ja terveysneuvovarastolla, närkästyi kuultuaan, että lupaava nuorukainen oli matkustanut ottamatta asiasta sen tarkempaa selvää kuin minkä tavallinen kuolevainen sai lukemalla ohimennen jokapäiväisiä sanomalehtiä.
H.J. George Tackle on varoittava esimerkki kaikille sanomalehtimiehille siitä, miten voi käydä, kun sanomalehden omistaja antaa isäntunteiden vaikuttaa enemmän kuin terveen järjen arvostelun.
Kaikki, mitä George Tackle tiesi asiasta, oli se, että Lukatissa oli sattunut neljä hirveää barbarismin ilmausta alkuasukkaita kohtaan ja että paikallinen komissaari oli syyllinen tapahtumiin. George Tackle ajatteli, että tässä oli kaikki, mitä oli tarpeen tietää. Mutta siinä hän teki suuren erehdyksen.
Lukatissa tapahtui, kuten komissaari Sanders vallan hyvin tiesi, kaikenlaisia asioita hänen laskuunsa. Kerran hän kävi seudulla jättäen sen mitä syvimmän rauhan valtaan, ja Carterille, hänen apulaiselleen, joka jäi paikalle, asukkaat rakensivat kauniin majan ja istuttivat sen ympärille kauniin puutarhan, kaiken omasta aloitteestaan.
Eräänä päivänä, kun Carter juuri oli kirjoittanut lämpimän raportin väkensä kehityksestä ja siitä, miten sydämenasiakseen he olivat ottaneet uuden hallituksensa hyvinvoinnin, kylän päällikkö Olari tuli hänen luokseen.
Carter oli kävelyllä kylän hyvinlakaistulla kadulla kädet taskuissa ja aurinkokypärä työnnettynä niskaan, sillä aurinko laski hänen taakseen.
— Isä, sanoi päällikkö Olari, — olen tuonut nämä miehet katsomaan sinua.
Hän viittasi kädellään kuuteen vieraaseen sotilaaseen, joilla oli keihäät ja kilvet ja jotka tarkastelivat häntä osoittaen mielenkiinnon merkkejä.
Carter nyökkäsi.
— He haluavat, sanoi Olari, — nähdä sen ihmeellisen pienen mustan jumalan, joka on minun isäni taskussa, jotta he voivat kertoa kansalleen sen ihmeellisestä voimasta.
— Sano miehillesi, sanoi Carter hyväntuulisena, että jumala ei ole minun mukanani. Jos he tulevat minun majaani, niin näytän heille sen ihmeet.
Minkä jälkeen Olari kohotti keihäänsä ja lävisti Carterin, ja kuusi sotilasta hyökkäsi myös esiin. Carter taisteli urheasti, mutta hän oli aseeton.
Kun Sanders kuuli alaisensa kuolemasta, ei hän raivostunut eikä alkanut kiroilla. Hän istui leveällä kuistillaan päämajassa, kun pölyinen sanantuoja saapui. Hän nousi huulet yhteenpuristettuina ja kulmat rypyssä sormien kirjettä — se oli Tollemachelta, Bokarin poliisipäälliköltä — ja alkoi kävellä verannalla.
— Poikaparka, poikaparka! sanoi hän vain.
Hän ei lähettänyt viestiä Olarille; hän ei valmistellut kostoretkeä; hän jatkoi asiakirjain kirjoittamista, hausain katsastusta, päivällisensä syömistä, niinkuin Carter ei olisi koskaan elänyt eikä kuollut. Kaiken tämän kertoivat Olarin vakoojat, ja päällikkö oli kiitollinen.
Kun Lukati oli kahdensadan mailin päässä päämajasta, villin ja vuorisen taipaleen takana, ei ollut helppoa varustaa retkikuntaa, ja Britannian hallitus, niin rikas kuin se onkin, ei voi kuluttaa sataatuhatta puntaa alivirkamiehensä kuoleman kostamiseen. Sanders tiesi tämän vallan hyvin, joten hän käytti aikansa ottamalla selville Carterin murhaajain nimet. Kun hänellä oli ne tiedossaan, hän meni seitsemänkymmenen mailin päähän viidakkoon poppamies Kelebin luo, jonka nimi oli tunnettu koko rannikolla Dakarista aina itäisen Togo-maan rajoille asti.
— Tässä ovat niiden miesten nimet, jotka ovat tehneet minulle häpeän, sanoi hän, — mutta eritoten Olari, Lukatin kansan päällikkö.
— Tahdon lukea loitsut Olarille, sanoi poppamies, — hyvin pahat loitsut, ja näille miehille. Maksu on kuusi puntaa.
Sanders antoi rahan ja »pudotti» kaksi viinapulloa ja palasen oikeaa kangasta. Sitten hän palasi päämajaan.
Eräänä yönä kävi kuiske Lukatin kylän läpi, ja miehet kertoivat uutista väristen kauhusta ja silmäillen taaksensa.
— Olari, päällikkö, on kirottu!
Olari kuuli uutiset naisiltaan ja tuli majastaan ulos kuunvaloon kauheasti hourien.
Seuraavana päivänä hän sairastui ja viidentenä päivänä hän oli vähällä kuolla tuskiin, samoin kuin ne kuusi miestä, jotka olivat avullisina Carterin tappamisessa. Että he eivät kuolleet, ei ollut poppamiehen vika, joka selitti matkan hänen ja hänen uhriensa välillä olevan liian pitkän.
Sanders puolestaan oli tyytyväinen sanoen, että tuskatkin olivat halpoja ja että hänelle tuottaisi tyydytystä vielä kirjoittaa »finis» Olarille omalla kädellään.
Viikko tämän jälkeen Abibu, Sandersin paras palvelija, sairastui.Kuumeesta ei ollut merkkiäkään, mies alkoi vain muuten kuihtua.
Tiedusteltuaan Sanders sai selville, että Abibu oli suututtanut poppamies Kelebin ja että tohtori oli lähettänyt hänelle kuolemansanoman.
Sanders vei viisikymmentä hausaa viidakkoon ja haastatteli poppamiestä.
— Minulla on syytä luulla, sanoi hän, — että sinä et ole taitava miesten tappamisessa.
— Herra, sanoi Kelebi puolustellen, — minun taikani eivät mene vuorien yli, muuten Olari ja hänen ystävänsä olisivat kuolleet.
— Olkoon sen laita miten tahansa, sanoi Sanders, — puhun nyt läheisemmästä taiasta, ja sanon sinulle, että sinä päivänä, jona Abibu kuolee, minä hirtän sinut.
— Isä, sanoi Kelebi painavasti, — jos niin on, niin Abibu jää elämään.
Sanders antoi hänelle punnan ja ratsasti takaisin päämajaan tavaten palvelijansa tervehtymässä.
Kerron tämän palan Sandersin historiaa, koska se on omiaan kuvaamaan, miten Sanders vietti suurimman osan elämästään ja koska siten paremmin voi arvostella aseman huvittavuutta jalosuk. George Tacklen tullessa.
Sanders oli aamiaisella talonsa parvekkeella. Paikaltaan hän näki puutarhansa kauneuden läpi palan laveaa, henkäilevää, öljymäistä merta, joka levittäytyi kultaisen auringon polttavan paahteen alla. Kolmen mailin päässä oli höyrylaiva (vain viisisylisessä vedessä), ja Sanders tunsi sen kaukoputkellaan Elder Dempster-linjan laivaksi, joka toi tavallisesti hänen kuukausipostinsa. Kun hänen pöydällään ei vielä ollut yhtään kirjettä, vaikka laiva oli ollut siellä jo kaksi tuntia, hän oli kiitollinen, sillä hän oli jo elänyt loppuun sen kaihoisan elämänosan, jolloin kirjeet ovat iloisia tapahtumia.
Kun ei ollut kirjeitä, ei hän odottanut vieraitakaan, joten jalosuk.Georgen ilmestyminen puutarhaan oli hämmästyttävä.
George huolittelihe, tarkisti hattunsa ja hankaili tahroja puhtaasta valkeasta puvustaan ja astui kuistin ylimmälle portaalle.
— Terve! sanoi tulija. — Nimeni on Tackle — George Tackle. — Hän hymyili, niinkuin liiat sanat olisivat olleet vaarallisia kuulijan mielenkiinnolle.
Sanders kumarsi (se oli hänelle liiaksi juhlallista). Hän arveli, että tulija odotti sitä.
— Olen tutkimusmatkalla, jatkoi jalosuk. George. Kuten epäilemättä olette kuullut, isäni on »Courier»-nimisen sanomalehden omistaja, joten katsoin parhaaksi tulla katsomaan asiaa itse. En epäile lainkaan, etteikö koko juttu olisi liioiteltu…
— Odottakaapa, sanoi Sanders, joka hieman aavisti. Luullakseni olette jonkinlainen sanomalehden kirjeenvaihtaja?
— Juuri.
— Että olette tullut tutkimaan.
— Alkuasukkaiden kohtelua ja sen sellaista, sanoi jalosuk. George helpottuneena.
— Ja onko alkuasukkaiden kohtelussa jotakin vikaa? kysyi Sanders makeasti.
Herrasmies otti arvokkaan muodon.
— Tiedätte — sanomalehtikertomukset — lähetyssaarnaajat, hän nopeasti sanoi hämmästyen joltisestikin todetessaan, että juuri tämä mies jos kukaan oli vastuussa niistä teoista, joita hän oli tullut tutkimaan.
— En lue koskaan sanomalehtiä, sanoi Sanders, — ja…
— Tietysti, keskeytti George innokkaasti, — käännämme kaiken hyvin, mikäli se teitä koskee.
— Kiitoksia paljon! — Sandersin kiitollisuus oli hieman väkinäistä, mutta hän ojensi kätensä. — No niin, toivotan teille onnea — kertokaapa, miten pääsette alkuun.
George Tackle oli kuin puulla päähän lyöty.
— Mutta, anteeksi, sanoi hän, — heittäkää pois tuollaiset. Mihin minä asetun?
— Tännekö?
— Niin, sanokaa, minun arkkuni on rannalla! Minä ajattelin…
— Ajattelitte, että majoitan teidät?
— Niin, ajattelin, että…
— Että kävisin teidän kaulaanne ja toivottaisin teidät tervetulleeksi?
— Ei juuri, mutta…
— No, sanoi Sanders käärien huolellisesti ruokaliinansa, — en ole läheskään niin iloinen teidän tulostanne.
— Luulen niin, sanoi hra George rehennellen.
— Koska olette minun vastuullani — vihaan liikaa vastuunalaisuutta. Pystyttäkää telttanne mihin tahdotte — mutta minä en osoita teille minkäänlaista vieraanvaraisuutta, niinkuin näytte toivovan.
— Ilmoitan tästä hallitukselle, sanoi George uhittelevasti.
— Ilmoittakaa siitä minun isoäitini neititädille, sanoi Sanders kohteliaasti.
Puoli tuntia myöhemmin hän näki jalosuk. George Tacklen palaavan laivalle, joka oli tuonut hänet Isisi Bassamiin, ja nauroi. George menee hallitukseen ja saa siellä kokea myrskyn, jonka rinnalla Saharan samumit ovat Arabian länsituulosia.
Sanders oli sekä hämmästynyt että loukkaantunut. Hänen alueellaan ei ollut koskaan ollut puhettakaan julmuuksista, ja hän oli kummissaan, sillä hän ei aavistanut, mitkä huhut olivat tuoneet »erityiskirjeenvaihtajan» tutkimusmatkoille — olisiko se johtunut Olarin rankaisemisesta?
— Mene nopeasti laivalle ja vie kirje sille herralle, joka juuri lähti täältä, sanoi hän palvelijalle ja kiiruhti kirjoittamaan paperilappua:
— Olen pahoillani, kirjoitti hän, — olin Teille melkein raaka — tietämättä, mitä pahusta täältä haitte. Ylenmääräinen uteliaisuus kehoittaa minua tarjoamaan Teille asunnon majassani siihen asti, kunnes saatte tilaisuuden toimittaa tutkimuksenne.
Jalos. George luki tämän tuntien itsetyytyväistä mielihyvää.
— Oikea tapa kohdella näitä miehiä, sanoi hän Elder Dempster-kapteenille, — on osoittaa heille, ettei olla aivan tyhjästä kotoisin. Luulen hänen nöyrtyneen.
Elder Dempster-kapteeni, joka tunsi Sandersin, hymyili salaa, mutta ei puhunut mitään. Toistamiseen erityiskirjeenvaihtajan matkatavarapaljous sälytettiin hyökyveneeseen, ja hra George viittasi jäähyväiset laivassa oleville ystävilleen.
Elder Dempster-laivuri, joka nojasi komentosillan kaiteeseen, katseli mainingeissa nousevaa ja laskevaa venettä.
— Siellä menee mies, joka hakee rettelöitä, sanoi hän, — enkä ottaisi vastatakseni puolestakaan siitä sopasta, mitä hän keittää. Onko se siunattu ankkuri ylhäällä, herra Simmons? Puoli vauhtia eteenpäin, kurssi länsi, herra, mikä onkaan nimenne…
Se oli voittokulku H. J. Georgelle. Kymmenen virkapukuista poliisimiestä odotti rannalla ottaakseen haltuunsa hänen tavaransa, ja Sanders tuli puutarhan veräjälle vastaanottamaan häntä.
— Asia on niin… aloitti Sanders kömpelösti, mutta mahtava hra George viittasi kädellään.
— Antakaa menneiden, sanoi hän, — olla menneinä.
Sanders oli hämmästynyt, mutta enemmän hän hämmästyi, kun kirjeenvaihtaja ei enää ruvennut puhumaan koko asiasta.
— Koska olen teidän vieraananne, sanoi hra George jalosti, — tunnen, että on parempi, jos kuulustelen riippumattomia henkilöitä. Aion mikäli mahdollista koettaa asettua teidän sijaanne, ottaa selvän kaikista vallinneista olosuhteista…
— Oh, ottakaa ryyppy, sanoi Sanders karkeasti, — väsytätte minua.
— Katsokaas, sanoi hän myöhemmin, — kysyn teiltä vain kahta asiaa.Missä otaksutaan näiden raakuuksien tapahtuneen?
— Lukatin alueella, sanoi H. J. George.
Olari, ajatteli Sanders. — Kuka oli uhri?
— Niitä oli monta, sanoi kirjeenvaihtaja ja otti esiin muistikirjansa. — Ymmärrätte, että mieluummin olisin keskustelematta kanssanne tästä asiasta, mutta kuten tahdotte. Hän luki:— Wastambon Efembi.
— Oh! sanoi Sanders, ja hänen kulmansa kohosivat.
— Matsembin Kabindo.
— Herra varjelkoon! sanoi Sanders.
Hra George luki kuusi muuta tapausta, joista jokainen tasoitti rypynSandersin otsalta.
Kun luetteleminen oli loppunut, sanoi komissaari hitaasti:
— Voin ilmoittaa teille erään asian, joka säästää teiltä paljon vaivaa.
— Olen sitä mieltä, ettette puhuisi mitään, sanoi hra George parhaimmalla tuomarintyylillään.
— Sangen hyvä, vastasi Sanders poistuen ja viheltäen päivällistä.
Aterian aikana hän sanoi kirjeenvaihtajalle:
— Tällä asemalla on lukuisia miehiä, jotka ovat minun ystäviäni. En halua salata teiltä totuutta — täällä on O'Neill, joka palvelee hausaväessä, tohtori Kennedy, tutkimusjoukkueen päällikkö, ja puoli tusinaa muita. Ettekö halua kuulustella heitä?
— He ovat teidän ystäviänne?
— Mitä parhaita ystäviä.
— Sitten, sanoi hra George, — lienee parasta, että en näe heitä.
— Kuten haluatte, sanoi Sanders.
Neljän hausan saattamana ja mukanaan viisikymmentä naapurikylistä pestattua kantajaa hra George painui sisämaahan, ja Sanders katseli hänen lähtöään.
— En voi tietenkään taata teidän henkeänne, sanoi hän erottaessa, — ja minun täytyy huomauttaa teille, että hallitus ei vastaa teille matkan varrella sattuvista vahingoista.
— Ymmärrän, sanoi hra George, — mutta minua ei pelotella. Minä polveudun…
— Huomaan sen, keskeytti Sanders hänen sukumuistelonsa. — Mutta viimeinen matkailija, joka 'syötiin' viidakossa, oli d'Argy, ja hän polveutui Vilhelm Valloittajasta.
Kirjeenvaihtaja valitsi suoran tien Lukatiin ja saapui kolmen päivän päästä Mfabon kylään, jossa asui kuuluisa poppamies Kelebi.
George pystytti telttansa kylän ulkopuolelle ja meni neljän hausansa saattamana tervehtimään päällikköä, mikä oli hänen ensimmäinen erehdyksensä, sillä hänen olisi pitänyt kutsua päällikkö luokseen; ja jos hän meni jonkun luo, hänen olisi pitänyt mennä poppamiehen luo, joka oli suurempi mies kuin neljäkymmentä päällikköä yhteensä.
Jonkin ajan kuluttua hän huomasi kuitenkin istuvansa kyykyllään maassa poppamiehen majan edessä keskustellen Sierra Leonesta tuomansa tulkin välityksellä tämän kuuluisan henkilön kanssa.
— Sano hänelle, sanoi George tulkilleen, — että olen suuri valkoinen päällikkö, jonka sydän vuotaa verta alkuasukkaiden puolesta.
— Onko komissaari hyvä mies? kysyi George.
Poppamies, muistellen Sandersilta saamaansa kohtelua, sanoi:
— Ei!
— Miksi? kysyi George innokkaasti. — Lyökö hän ihmisiä?
Hän ei vain lyönyt ihmisiä, selitti poppamies avoimesti, vaan oli tapauksia, että hän poltti heitä elävältä.
— Tämä on vakava syytös, sanoi George pudistaen päätään varoittavasti, mutta siitä huolimatta hän kirjoitti muistikirjaansa: »Haastatellut Kelebiä, arvossapidettyä alkuasukastohtoria, joka kertoo:— Olen koko ikäni asunut tällä alueella enkä ole koskaan tavannut niin julmaa miestä kuin Sandi (Sanders). Muistan tapauksen, jolloin hän hukutti miehen; hänen nimensä olen unohtanut; toisen kerran hän poltti arvokkaan alkuasukkaan elävältä, kun tämä kieltäytyi opastamasta häntä ja hänen hausojaan metsän läpi. Muistan myös, miten hän kerran poltti koko kylän aiheuttaen asukkaille suuren vahingon.
»Alueen koko kansa huokaa hänen ikeensä alla, sillä kerran toisensa jälkeen hän tulee vaatien rahaa ja viljaa, ja jos hän ei saa, mitä vaatii, hän pieksää asukkaita, kunnes he huutavat ääneen.»
(Melkein luulen, että tämä oli totta, sillä Sanders ei hevillä saanut kerätyksi majaveroa, joka oli saatava hallitukselle.)
George pudisti päätään, kun hän lopetti kirjoituksensa.
— Tämä, sanoi hän, — näyttää hyvin pahalta.
Hän pudisti poppamiehen kättä, ja tämä iäkäs villi näytti hämmästyneeltä ja kysyi jotakin bomongoksi.
— Ettekö paiskaa hänelle jotain, sanoi tulkki.
— Paiskaa hänelle?
— Anna hänelle lahjaa — viinapulloa?
— En suinkaan, sanoi George. — Hän saa olla tyytyväinen siihen, että hän palvelee ihmisyyttä, että hän auttaa vajonneita ihmisiä.
Poppamies sanoi jotakin, mutta tulkki oli kyllin viisas jättääkseen sen kääntämättä.
* * * * *
— Miten tutkimukset edistyvät? kysyi hausakapteeni viikkoa myöhemmin.
— Mikäli minä huomaan, sanoi Sanders, — hän kokoaa sellaista kuolonsaalisluetteloa, että sen rinnalla suuren ruttoajan luettelot näyttävät terveyskylpylän ilmoitukselta.
— Missä hän nykyisin on?
— Hän on mennyt Lukatiin, ja minä olen huolissani, — ja Sanders näyttikin siltä.
Hausakapteeni nyökkäsi, sillä kaikenlaisia tietoja oli tullut Lukatista. Siellä oli saatu hyvä sato, ja hyvä sato tuo laiskuuden, ja laiskuus tuo pahat ajatukset. Siellä oli myös tanssittu paholaistansseja, ja Bokarin alueen hiljaiset miehet, jotka asuvat Lukatin naapureina, olivat kadottaneet naisia.
— Olen saanut vapaat kädet kukistaa kapinan alueellani, sanoi Sanders, — ja merkit viittaavat kapinaan. Mitä sanotte? Ilmoitammeko ja pyydämme apuväkeä, vai luotammeko onneemme?
— Se on teidän niskoillanne, sanoi hausakapteeni, enkä halua neuvoa teitä. Jos asiat menevät sekaisin, saatte potkut; mutta jos asia olisi minun, niin menisin kuin ammuttu — tietysti.
— Sataneljäkymmentä miestä, mutisi Sanders.