The Project Gutenberg eBook ofSandiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SandiKertomuksia JoeltaAuthor: Edgar WallaceTranslator: Erkki ValkealaRelease date: December 11, 2023 [eBook #72377]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANDI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SandiKertomuksia JoeltaAuthor: Edgar WallaceTranslator: Erkki ValkealaRelease date: December 11, 2023 [eBook #72377]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
Title: Sandi
Kertomuksia Joelta
Author: Edgar WallaceTranslator: Erkki Valkeala
Author: Edgar Wallace
Translator: Erkki Valkeala
Release date: December 11, 2023 [eBook #72377]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923
Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANDI ***
Kertomuksia Joelta
Kirj.
Suomentanut (»Sanders of the River»)
Erkki Valkeala
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1923.
Kuninkaan kasvatusKivenpitäjätMonrovian BosamboUnelias miesErityiskirjeenvaihtajaTanssikivetKauniiden unien metsäAkasavalaisetPaholaismetsäMlinon rakkausPoppamiesYksinäinenNäkijäSodan koirat
Komissaari Sanders oli niin huokeasti siirtynyt läntiseen Keski-Afrikkaan, ettei hän oikein osannut sanoa, milloin hän oli tullut takamaihin. Jo paljon ennen kuin Britannian hallitus oli määrännyt hänet pitämään isällistä huolta noin neljännesmiljoonasta ihmissyöjästä, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olivat suhtautuneet valkoisiin miehiin niinkuin me suhtaudumme sarvikuonoon, hän oli tavannut basutot, tsulut, ringot, pondot, matabele-, masona-, barotse- ja betsuana-kansat ynnä hottentotit. Sitten uteliaisuus ja viehätys veti häntä pohjoiseen ja länteen päin, ja hän tapasi angolakansan, vielä pohjoisempana Kongon väen, lännessä masai-kansan ja saapui lopuksi kääpiöheimojen kautta alueelleen.
Kaikkien näiden heimojen eroavuudet ovat vain Sandersin kaltaisten miesten tiedossa.
Väri ei merkitse paljoakaan, vaikkakin toiset ovat ruskeita ja toiset keltaisia ja muutamat — vaikka harvat — sysimustia. Eroavuus on luonteessa. Tsulut olivat miehiä ja basutot olivat miehiä, vaikka heidän vakava luottamuksensa oli lapsellista. Fetsiä päässään pitävät mustat miehet olivat ovelia, mutta luotettavia, kun taas Kultarannikon ruskeahkot miehet, jotka puhuivat englantia ja sanoivat toisiaan »herroiksi», olivat Sandersin kauhistus.
Elettyään niin kauan suurten lapsien keskuudessa hän oli tietenkin tullut jonkin verran samanlaiseksi kuin he, lapselliseksi. Kerran Lontoossa hänelle tehtiin kepponen, ja vain hänen luontainen suorasukaisuutensa pelasti hänet naurettavasta pälkähästä. Kun näet kultaaja näytti hänelle raskasta metalliharkkoa, hän vei tämän suoraa päätä poliisiasemalle ja syytti miestä luvattomasta kultakaupasta. Sanders tiesi, että harkko oli kultaa, mutta hän ei ollut varma, oliko se saatu rehellisin keinoin. Hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi »kullan» olevan lehtikultaa, oli liikuttava.
Sandersista voidaan sanoa, että hän oli valtiomies, mikä merkitsee sitä, että hänen mielessään ei ihmishengellä ollut vakiintunutta arvoa. Kun hän näki sivistyksen puussa kuihtuneen lehvän tai näki ohdakkeen kasvavan »kukkiensa» joukossa, hän poimi sen pois pysähtymättä ajattelemaan, oliko sillä ehkä oikeus elää. Kun mies, olipa hän päällikkö tai orja, oli esimerkillään saattanut maan rauhan vaaraan, kävi Sanders käsiksi häneen. Vielä elävän sukupolven aikana isisiläiset sanoivat häntä Ogani Isisiksi, joka merkitsee »pientä teurastuslintua», ja totta puhuen Sanders olikin siihen aikaan nopea hirttämään. Hän hallitsi kolmensadan mailin päässä sivistyksen liepeiltä eläviä ihmisiä. Toiminnan arkuutta tai rangaistuksen toimeenpanon lykkäämistä, jompaakumpaa näistä kahdesta olisivat nuo ihmiset, joilla ei ollut voimaa tehdä johtopäätöksiä, ei halua pyytää anteeksi eikä taipumusta erityiseen armeliaisuuteen, luulleet heikkoudeksi.
Maassa, joka sijaitsee Togo-maan rajoilla, ymmärretään rangaistuksella kipua tai kuolemaa, ei muuta.
Kerran muuan hupsu komissaari nousi vastavirtaa Akasavaan — joka on maan nimi — ja kokeili siveellisellä rangaistuksella.
Oli syntynyt kiihkeä jupakka. Muutamat Akasavan miehet olivat käyneet joen yli Ochorin puolella varastamassa naisia ja vuohia, ja luullakseni oli kaksi miestä tapettu, mutta se on toinen asia. Vuohet ja naiset elivät ja huusivat äänekkäästi kostoa. He huusivat niin kovaa, että se kuului päämajaan asti, ja komissaari Niceman — se ei ollut hänen nimensä, mutta se kelpaa tähän — meni katsomaan, mistä ääni aiheutui. Hän tapasi Ochorin kansan suuttuneena, mutta vielä enemmän peloissaan.
— Jos, sanoi heidän puhujansa, — he haluavat palauttaa vuohemme, niin pitäkööt naiset, sillä vuohet ovat arvokkaita.
Komissaari Nicemanilla oli sitten pitkä, pitkä palaver, neuvottelu, joka kesti päivän toisensa jälkeen, Akasavan miesten ja heidän päällikkönsä kanssa, ja lopuksi siveellinen saarna vaikutti: miehet lupasivat tiettynä päivänä ja tietyllä tunnilla, kun kuu oli neljänneksessä ja vuorovesi tarpeeksi korkealla, palauttaa naiset ja myös vuohet.
Niin herra Niceman palasi päämajaan ihaillen itseään rajattomasti ja kirjoittaen kyvyistään ja hallitustaidostaan sekä alkuasukkaiden tuntemuksestaan pitkän raportin, joka on myöhemmin julkaistu Sinisessä Kirjassa 7943-96 (Africa).
Tapahtui, että herra Niceman heti sen jälkeen meni kotiin Englantiin, ja niinpä hän ei kuullut Ochorin väen vihaa ja kiukkua, kun nämä eivät saaneet naisiaan eivätkä vuohiaan. Sanders, joka kymmenellä hausasotilaalla ja malarianpuuskalla varustettuna työskenteli Isisi-joen tienoilla, sai heliosanoman:
»Menkää Akasavaan ja lopettakaa se kirottu naisjupakka. — Hallitus.»
Sanders kokosi sälynsä, nautti 25 grainia kiniiniä ja jättäen kesken hyvän työnsä — hän haeskeli Mbeliä, poppamiestä, joka oli myrkyttänyt erään ystävän — meni maan poikki Akasavaan.
Aikanaan hän tuli kylään ja kohtasi päällikön.
— Miten on naisten laita? hän kysyi.
— Keskustelemme siitä, sanoi päällikkö. — Kutsun päämiehet ja neuvonantajat.
— Älä kutsu ketään, sanoi Sanders lyhyesti. — Lähetä varastamasi naiset ja vuohet takaisin Ochoriin.
— Herra, sanoi päällikkö, — täyden kuun aikana, tapamme mukaan, kun vuorovesi on tarpeeksi korkealla ja kaikki merkit ja paholaiset ovat suotuisia, täytän käskysi.
— Päällikkö, sanoi Sanders naputtaen toisen mustapuuarkkua kävelykepillään, — kuu ja joki, paholaiset tai jumalat, nuo naiset ja vuohet menevät takaisin Ochorin kansalle auringon laskiessa, tai minä sidon sinut puuhun ja pieksän sinut verille.
— Herra, sanoi päällikkö, — naiset palautetaan.
— Ja vuohet, sanoi Sanders.
— Vuohet, sanoi päällikkö, — ovat kuolleet, tapettu pitoihin.
— Sinä herätät ne henkiin, sanoi Sanders.
— Herra, luuletko minua taikuriksi? kysyi Akasavan päällikkö.
— Luulen sinua valehtelijaksi, sanoi Sanders puolueettomasti, ja palaver oli päättynyt.
Samana yönä naiset ja vuohet palasivat Ochoriin, ja Sanders valmistautui lähtöön.
Hän kutsui päällikön erilleen, koska ei tahtonut häväistä häntä ja vähentää hänen valtaansa kansan keskuudessa.
— Päällikkö, sanoi hän, — matka Akasavaan on pitkä, ja minulla on paljon työtä. Toivon, ettet sinä pakota minua enää saapumaan tänne.
— Herra, sanoi päällikkö tosissaan, — en toivo enää näkeväni sinua.
Sanders hymyili salaa, kokosi kymmenen hausaansa ja meni takaisinIsisi-joelle jatkamaan Mbelin etsimistä.
Monestakaan syystä se ei ollut hauskaa etsintää, ja oli myös syitä luulla Isisin kuninkaan itsensä suojelevan murhaajaa. Tälle tiedolle saapui vahvistus eräänä aamuna, kun Sanders Suurelle joelle leiriytyneenä oli aamiaisella nauttien säilykemaitoa ja paahdettua leipää. Saapui kiireesti Sato-Koto, kuninkaan veli, hyvin järkyttyneenä, sillä hän oli paossa kuninkaan vihaa. Hän lateli julki kaikki uutiset, jotka eivät liikuttaneet Sandersia vähääkään. Mutta se, mitä hän kertoi kuninkaan luona oleskelevasta poppamiehestä, oli todella mielenkiintoista, ja Sanders lähetti päämajaan viestin, ja kun se oli sinne saapunut, päämajasta lähetettiin hra Niceman — joka oli aikanaan palannut Lontoosta — moraalisella saarnalla taivuttamaan Isisin kuningasta.
Kokoamistamme todisteista käy ilmi, että kuningas ei ollut hellämielinen. On epäämätön totuus, että Nicemanin pää, pistettynä seipääseen kuninkaan majan eteen, todisti kuninkaan ylevää luonnetta.
Neljä sotalaivaa purjehti Simonstownista ja yksi Sierra Leonesta, ja vajaassa kuukaudessa kuningas, joka oli tappanut vieraansa, toivoi, ettei olisi sitä tehnyt.
Päämaja lähetti Sandersin selvittämään sotkun poliittista puolta.
Eräs meriupseeri näytti hänelle, mitä oli jäljellä kuninkaan kylästä.
— Luulen, sanoi tämä mies, — että teidän on kaivettava jostakin uusi kuningas, olemme melkein tappaneet edellisen.
Sanders nyökkäsi.
— En aio pukeutua surupukuun, hän sanoi.
Ei ollut vaikeata löytää tarjokkaita avoimeen virkaan. Sato-Koto, kuolleen kuninkaan veli, ilmoitti olevansa halukas ottamaan vastaan viran melko nopeasti.
— Mitä te sanotte, kysyi laivastoa johtava amiraali.
— Sanon ei, vastasi Sanders arvelematta. — Kuninkaalla on poika, yhdeksänvuotias, kuninkuus on hänen. Sato-Koto saa toistaiseksi olla sijaishallitsija.
Ja niin se asia oli järjestetty Sato-Koton nyreästi suostuessa. Uusi kuningas löytyi metsästä naisten joukosta, ja hän yritti vastustella, mutta Sanders talutti hänet korvasta kylään.
— Poikani, sanoi hän ystävällisesti, — miksi ihmiset sanovat sinua?
— Peteriksi, herra, vikisi potkiva poika, — valkoisten miesten tapaan.
— Hyvä, sanoi Sanders, — sinä olet nyt kuningas Peter. Hallitse tätä maata viisaasti ja tarkoin tapojen ja lakien mukaan. Sinä et saa tehdä pahaa kenellekään, et häväistä ketään, et saa tappaa, et käydä sotaa etkä vahingoittaa mitään, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi, ja jos sinä rikot tätä vastaan, Herra sinua varjelkoon!
Siten tehtiin kuningas Peter itsevaltiaaksi Isisissä, ja Sanders meni takaisin päämajaan pienen merisotilas- ja hausa-armeijansa kanssa, sillä Mbeli, poppamies, oli tapettu kylää valloitettaessa, ja Sandersin työ oli loppunut.
Isisin kylän valloittaminen ja nuoren kuninkaan kruunaaminen kerrottiin Lontoon lehdissä, eikä siinä ollut mitään unohdettu. Mukanaolleet erityiskirjeenvaihtajat olivat kuvanneet sen niin, että monet iäkkäät naiset itkivät ja moni nuori nainen sanoi: »Kuinka kaunista!» ja kuvausten synnyttämät moninaiset tunteet johtivat siihen, että nti Clinton Calbraith, joka oli maisteri ja hyvin kaunis, lähetettiin paikalle. Hän tuli orvon kuninkaan »äidiksi», holhoojaksi ja ystäväksi. Hän maksoi itse matkansa, mutta kirjat ja koulutarvikkeet, jotka täyttivät kaksi laatikkoa, oli ostettu erään lastenlehden kustannuksella. Sanders tapasi hänet maihinnousupaikalla uteliaana näkemään, miltä valkea nainen näyttää.
Sanders antoi hänen käytettäväkseen majan ja lähetti erään rannikkolaiskirjurin vaimon häntä kaitsemaan.
— Niin, nti Calbraith, sanoi Sanders sinä iltana ruokapöydässä, — mitä te haluatte tehdä Peterille?
Neiti silitti kaunista poskeaan miettiväisesti.
— Alamme aivan yksinkertaisilla asioilla — oikealla lastentarhalla, ja hiljalleen siitä ylöspäin. Opetan hänelle aakkosia, hieman kasvioppia — hra Sanders, te nauratte.
— En, en nauranut, kiirehti Sanders rauhoittamaan häntä. — Minun kasvoni aina näyttävät siltä — hm… illalla. Mutta sanokaa, osaatteko te kieltä, suahelia, bomongoa, ringiä?
— Se käy vaikeaksi, sanoi neiti miettiväisesti.
— Saanko antaa neuvon? kysyi Sanders.
— Miksei.
— Niin, opetelkaa kieli. — Neiti Calbraith nyökkäsi. Menkää kotiin ja opetelkaa sitä. — Neiti rypisti kulmiaan. — Se vie tieltä suunnilleen kaksikymmentäviisi vuotta.
— Herra Sanders, sanoi hän ylhäisesti, — laskette leikkiä — teette pilaa minusta.
— Taivas varjelkoon! sanoi Sanders tyynesti, — olisinko minä todella niin sukkela.
Kertomuksen loppu, mikäli se koskee nti Clinton Calbraithia, oli se, että hän meni Isisiin, oli siellä kolme päivää ja tuli takaisin kauhuissaan.
— Hän ei ole lapsi, sanoi hän kauhistuneena, — hän on pieni… pieni paholainen.
— Sitä minäkin, sanoi Sanders syvällisesti.
— Kuningas? Se on kamalaa! Hän asuu multamajassa ja kulkee alastomana.Jos olisin sen tiennyt!
— Luonnon lapsi, sanoi Sanders. — Ette luullut näkevänne sellaista?
— En tiedä, mitä luulin, mutta en voinut olla kauempaa, se oli mahdotonta.
— Siltä näyttää, sanoi Sanders itsekseen.
— Tietysti tiesin, että hän oli musta, jatkoi neiti, ja minä tiesin sen… se oli aivan kauheaa.
— Tosi on, rakas neiti, sanoi Sanders, — että Peter ei ollut niin ihana kuin te kuvittelitte, hän ei ollut jalo, kirkassilmäinen lapsi, hän elää likaisesti — eikö niin?
Tämä ei ollut ainoa yritys kasvattaa Peteriä. Kuukausia jälkeenpäin, kun neiti Calbraith oli mennyt kotiin ja oli toimeliaasti kirjoittamassa kuuluisaa kirjaansa »Yksin Afrikassa, kirj. Englantilaisnainen», Sanders kuuli toisesta kasvatusotteesta. Kaksi etiopialaista lähetyssaarnaajaa oli tullut Isisiin takateitä. Etiopialaisen lähetysseuran muodostavat kristityt mustat miehet, jotka yksinkertaisesti perustaen uskontunnustuksensa Pyhään Sanaan saarnaavat tasa-arvoisuuden evankeliumia. Musta mies on arkipäivinä yhtä hyvä kuin valkoinenkin, mutta sunnuntaisin jopa parempikin, jos hän kuuluu Reformeerattuun etiopialaiseen kirkkoon.
He tulivat Isisiin ja pääsivät heti kansan suosioon, sillä heidän puheensa miellytti sangen suuresti Sato-Kotoa ja kuninkaan neuvonantajia.
Sanders lähetti hakemaan lähetyssaarnaajia. Ensi kerralla he kieltäytyivät tulemasta, mutta toisella kerralla he tulivat, sillä Sandersin lähettämä sanoma oli lyhyt ja jyrkkä.
— Emme ymmärrä teidän menettelynne luonnetta, sanoi toinen. — Se tuntuu olevan ristiriidassa toimittamamme asian vapauden kanssa.
— Ymmärrätte minua paremmin, sanoi Sanders, joka tunsi miehensä, — kun sanon teille, että en salli teidän saarnaavan harhaoppeja kansani keskuudessa.
— Harhaoppeja, hra Sanders! sanoivat neekerit värisevin äänin. — Se on vakava syytös.
Sanders otti paperin pöytänsä laatikosta; keskustelu tapahtui hänen työhuoneessaan.
— Sinä ja sinä päivänä, hän sanoi, — te puhuitte tätä, tätä ja tätä.
Toisin sanoen hän syytti heitä tasa-arvoisuuden rajan ylittämisestä ja siirtymisestä poliittisen kiihotuksen alueelle.
— Valheita, sanoi vanhempi kahdesta empimättä.
— Totta tai valhetta, sanoi Sanders, — te ette enää mene Isisin alueelle.
— Tahdotteko jättää pakanat pimeyteen? kysyi lähetyssaarnaaja. — Onko kantamamme kynttilä liian valoisa?
— Ei, sanoi Sanders, — mutta hiukan liian kuuma.
Siten hän toimeenpani etiopialaisten siirron heidän tärkeimmän työnsä näyttämöltä, mistä sitten tehtiin välikysymys Englannin parlamentissa.
Sitten saapui Akasavan päällikkö — vanha ystävä kasvattamaan kuningas Peteriä. Akasava rajoittuu tämän kuninkaan alueisiin, ja päällikkö tuli antamaan hänelle opastusta sotilaallisissa asioissa.
Hän tuli rumpujen soidessa ja toi lahjoina banaaneja ja suolaa.
— Olet suuri kuningas! sanoi hän unisilmäiselle pojalle, joka istui valtaistuimella katsellen häntä suu ihmetyksestä ammollaan.
— Kun sinä käyt, maa vapisee sinun jalkojesi alla, mahtava joki, joka vyöryy alas suureen veteen, jakautuu sinun käskystäsi, metsän puut vapisevat ja pedot hiipivät piiloon, kun sinun voimasi lähtee rajojen ulkopuolelle.
—O, ko, ko!sanoi mairiteltu kuningas.
— Valkoiset miehet pelkäävät sinua, jatkoi Akasavan päällikkö. — He värisevät ja kätkeytyvät sinun äänesi kuullessaan.
Sato-Koto, joka seisoi kuninkaan vieressä, oli käytännön mies.
— Mitä tahdot, päällikkö? kysyi hän keskeyttäen kohteliaisuudet.
Silloin päällikkö kertoi hänelle pelkurien maasta, jossa oli maan aarteita, vuohia ja naisia, paljon.
— Miksi et ota niitä itse? huomautti sijaishallitsija.
— Koska minä olen orja, sanoi päällikkö, — Sandin orja, ja hän löisi minua. Mutta sinua, herra, joka olet suuri, kuninkaitten päämies, Sandi ei voi lyödä sinun suuruutesi tähden.
Seurasi neuvottelu, joka kesti kaksi päivää.
— Minun on tehtävä jotakin Peterille, kirjoitti Sanders lähiaikoina hallitukselle. — Se pikku pentele on lähtenyt sotapoluille onnetonta Oclioria vastaan. Olisin hyvilläni, jos lähettäisitte minulle sata miestä, konekiväärin ja kimpun rottinkia; luulen, että minun täytyy ruveta kasvattamaan Peteriä itse.
* * * * *
— Herra, enkö puhunut totta? sanoi Akasavan päällikkö voitonriemuisesti. — Sandi ei ole tehnyt mitään. Me olemme hävittäneet Ochorin kylän, ottaneet heidän kalleutensa, ja valkea mies on mykkä sinun suuruutesi edessä! Odotetaan täysikuuta, ja minä näytän sinulle toisen kylän.
— Olet suuri mies, sanoi kuningas, — ja jonakin päivänä rakennan sinulle majan palatsini varjoon.
— Sinä päivänä, sanoi päällikkö ylevästi, — minä kuolen ilosta.
Kun kuu oli kutistunut ja kadonnut ja tullut takaisin hopealla siveltynä möhkäleenä itäiselle taivaalle, kokoontuivat Isisin sotilaat varustettuina keihäin ja leveäteräisin miekoin, ingola yllään ja multaa hiuksissaan.
He tanssivat suuren tanssin valtavan tulen loimossa, ja kaikki naiset seisoivat ympärillä taputtaen käsiään tahdissa.
Kesken tämän saapui sanantuoja kanootilla, tuli kuninkaan luo ja sanoi:
— Herra, päivän matkan päässä täältä on Sandi; hänellä on mukanaan sata sotilasta ja messinkitykki, joka sanoo:'Ha-ha-ha-ha!'
Hiljaisuus vallitsi joukossa, kunnes sen keskeytti Akasavan päällikön ääni.
— Luulen, että minun on mentävä kotiin, sanoi hän. — Tuntuu kuin olisin sairas, ja nyt on myös se aika vuodesta, jolloin minun vuoheni saavat vohlia.
— Älä pelkää, sanoi Sato-Koto julmasti. — Kuninkaan varjo kätkee sinut, ja hän on niin voimakas, että maa vapisee hänen jalkainsa alla, mahtavat vedet jakautuvat hänen astuakseen, ja vieläpä valkeat miehetkin pelkäävät häntä.
— Vaikkakin, epäsi päällikkö, — mutta minun täytyy mennä, sillä minun nuorin poikani on sairastumaisillaan kuumeeseen, ja hän kaipaa minua koko ajan.
— Jää, sanoi sijaishallitsija, eikä hänen äänestään voinut erehtyä.
Sanders ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan. Hän liikkui vitkaan, kulkien maita myöten, joissa monet väärinkäsitykset odottivat selvitystään. Kun hän saapui lähetettyään sanantuojan edeltä käsin tulostaan ilmoittamaan, oli kylä rauhan toimissa.
Naiset hienonsivat viljaa, miehet tupakoivat, pikkulapset leikkivät ja pitivät ääntä kaduilla.
Hän pysähtyi kylän laitaan pääkatua hallitsevalle kukkulalle ja lähetti hakemaan sijaishallitsijaa.
— Miksi minun täytyy haettaa sinut? hän kysyi. Miksi kuningas pysyy kylässä, kun minä saavun? Tämä on häpeä.
— Herra, sanoi Sato-Koto, — eihän ole soveliasta, että suuri kuningas alentuisi niin paljon.
Sanders ei ollut huvittunut eikä vihainen. Hän oli tekemisissä kapinaa hautovien ihmisten kanssa, eivätkä hänen omat tunteensa merkinneet mitään maan rauhan rinnalla.
— Näyttää siltä, kuin kuninkaalla olisi ollut huonoja neuvonantajia, hän sanoi, ja Sato-Koto kumarsi vaivalloisesti.
— Mene ja käske kuningas tulemaan — sillä minä olen hänen ystävänsä.
Sijaishallitsija meni, mutta palasi vähän ajan päästä yksin.
— Herra, hän ei tahdo tulla, sanoi hän härkäpäisesti.
— Sitten minä menen hänen luokseen.
Majansa edessä istuva kuningas Peter tervehti herra komissaaria alasluoduin katsein.
Puoliympyrään majan edustalle asettuneet Sandersin sotilaat ajoivat kansan loitolle.
— Kuningas, sanoi Sanders; hänellä oli kädessään tuttu rottinkiruoko, jota hän puhuessaan pyöritti ilmassa, niin että se vinkui. — Nouse!
— Miksi? kysyi Sato-Koto.
— Saat sen nähdä, sanoi Sanders.
Kuningas nousi hitaasti, ja Sanders sieppasi häntä niskasta.
Hiss!
Ruoko sattui odottamatta, ja kuningas hyppäsi ilmaan ulvoen kivusta.
Hiss, sish, sish!
Ulvoen ja tanssien, koettaen käsillään torjua iskuja kuningas Peter itki poskensa turvoksiin.
— Herra! sanoi Sato-Koto kasvot vihan vääntäminä ja tavoitti keihästä.
— Ampukaa se mies, jos hän sekaantuu, sanoi Sanders päästämättä kuningasta.
Sijaishallitsija näki kiväärien kohoavan ja perääntyi nopeasti.
— Nyt, sanoi Sanders heittäen kepin maahan, — leikimme erästä leikkiä.
— Vou-ou —o, ko!nyyhkytti hänen majesteettinsa.
— Minä menen takaisin metsään, sanoi Sanders. Pian tulee sinun luoksesi sanantuoja ja ilmoittaa, että herra komissaari on matkalla. Ymmärrätkö?
—Ji-hi, nyyhkytti kuningas.
— Sitten sinä lähdet neuvonantajinesi ja vanhoine miehinesi ja odotat minun tuloani tavan mukaan. Onko selvä?
— Kyllä, herra, uikutti poika.
— Hyvä, sanoi Sanders ja poistui miehineen.
Puolen tunnin päästä tuli sanantuoja vakavana, ja kuningas saattueineen meni mäennyppylälle valkoista miestä vastaan.
Tästä alkoi kuningas Peterin kasvatus, sillä siten hänet opetettiin tottelemaan.
Sanders meni Isisin pääkaupunkiin ja istui oikeutta.
— Sato-Koto, sanoi hän toisena päivänä, — tiedätkö Ikanin kylän?
— Kyllä, herra, se on kahden päivän päässä viidakossa.
Sanders nyökkäsi.
— Sinä otat vaimosi, lapsesi, palvelijasi ja omaisuutesi ja menetIkanin kylään, jossa olet niin kauan kunnes annan sinulle luvan palata.Palaver on päättynyt.
Seuraava oli Akasavan päällikkö, joka oli levoton.
— Herra, jos joku sanoo minun tehneen väärin, niin hän on valehtelija, sanoi päällikkö.
— Sitten minä olen valehtelija! sanoi Sanders. — Sillä niinä sanon, että sinä olet paha mies ja täynnä juonia.
— Jos, sanoi päällikkö, — sinä määräät minut menemään kylääni, niinkuin olet määrännyt Sato-Koton, niin menen, koska hän, joka on minun isäni, ei ole minuun tyytyväinen.
— Määrään niin, sanoi Sanders, — ja lisäksi sinun sielusi tähden kaksikymmentä kepiniskua. Sitä paitsi tahdon muistuttaa sinulle, että alhaalla Tembelissä on kylä, jossa hallitukselle uskottomat ja laittomuuksia tehneet miehet tekevät työtä kahleissa.
Sitten Akasavan päällikkö meni kärsimään rangaistustaan.
Oli vielä paljon selvitystä vaativia seikkoja, mutta ne olivat pienempiä, ja kun ne kaikki oli ratkaistu Sandersin tyydytykseksi, mutta ei mitenkään asianomaisten tyytyväisyydeksi, komissaari käänsi huomionsa jälleen kuninkaan kasvatukseen.
— Peter, sanoi hän, — huomenna menen takaisin omaan kylääni jättäen sinut ilman neuvonantajia.
— Herra, miten tulen toimeen ilman neuvonantajia, sillä olen vain poika? kysyi kuningas masentuneena.
— Sanomalla itsellesi, kun mies tulee sinulta pyytämään oikeutta: 'Jos olisin tämä mies, miten voisin pyytää kuninkaalta oikeutta?'
Poika näytti onnettomalta.
— Olen hyvin nuori, hän sanoi, — ja tänään on ulkokylistä tullut monta miestä etsimään suojaa vihollisiaan vastaan.
— Hyvä, sanoi Sanders. — Tänään istun kuninkaan oikealla puolella ja opettelen häneltä viisautta.
Kylän takana on kumpu. Paljon käytetty polku johtaa sille ja ylhäällä on seinätön katos. Kummulle näkyy leveä joki hiekkarantoineen, joilla krokotiilit makailevat kita auki; Akasavan puolelta näkyy kohoava maaperä, kukkula toisensa yläpuolella, elävöittävän vihreyden peittämänä. Tässä majassa istuu kuningas oikeutta kutsuen asialliset eteensä. Sato-Koton tapana oli seisoa kuninkaan vieressä neuvoen.
Tänään Sato-Koto valmistautui matkaan, ja Sanders istui kuninkaan vieressä.
Oli monta valittajaa.
Oli mies, joka oli ostanut vaimon maksaen kokonaista tuhat putkea ja kaksi säkillistä suolaa. Mies oli elänyt vaimon kanssa kolme kuukautta, kun tämä lähti talosta.
— Koska, sanoi mies filosofisesti, — hänellä oli rakastaja. Sen vuoksi,Viisauden voimakas aurinko, haluan saada takaisin putkeni ja suolani.
— Mitä sanot? sanoi Sanders.
— Mitä sanoo tytön isä? kysyi kuningas epäröiden, ja Sanders nyökkäsi.
— Tämä on viisas kysymys, hän lisäsi ja kutsui isän, suulaan ja vilkkaan vanhuksen.
— Niin, kuningas, sanoi tämä, — myin tämän naisen, tyttäreni; mistä tiesin hänen luonteensa? Tietenkin täytän sopimukseni, kun nainen menee miehelle. Miten voi isä toimia, jos puoliso kerran epäonnistuu?
Sanders katsoi jälleen kuninkaaseen, ja poika hengähti syvään.
— Näyttää siltä, Mbleni, että tämä nainen, sinun tyttäresi, eli monta vuotta sinun majassasi, ja jos sinä et tunne hänen mieltään, niin sinä olet suuri hupsu tai hän on kovin juonikas. Sen vuoksi tuomitsen, että sinä myit tämän naisen tietäen hänen virheensä. Kuitenkin kantakoon myös puoliso osan vahingosta. Sinä otat takaisin tyttäresi ja palautat viisisataa putkea ja yhden säkillisen suolaa, ja jos käy niin, että sinä saat tyttäresi jälleen naimisiin, saat maksaa puolet hänen hinnastaan tälle miehelle.
Hyvin, hyvin hitaasti hän antoi tuomionsa, arvellen, ajatellen, silmäten siiloin tällöin vierellänsä istuvaan valkoiseen mieheen.
— Se oli hyvä, sanoi Sanders ja kutsui esiin toisen asiallisen.
— Herra ja kuningas, sanoi uusi valittaja, — eräs mies on pannut pahan kirouksen minun ja perheeni yli, niin että he sairastavat.
Tässä oli nuorelle tuomarille hieman pulmallinen kysymys, ja hän selvitteli asiaa mielessään vaiteliaana, Sandersin tarjoamatta apuaan.
— Miten hän sinua kiroaa? kysyi viimein kuningas.
— Kuoleman kirouksella, sanoi valittaja hiljaa.
— Sitten sinäkin saat kirota häntä, sanoi kuningas, sitten nähdään, kumman kirous on voimakkaampi.
Sanders irvisti kämmeneensä, ja kuningas, nähdessään hänen hymyilevän, hymyili myös.
Tästä lähtien oli Peterin kehitys nopeaa, ja päämajaan tuli aika ajoin tietoja kuninkaasta, joka oli kuin Salomo tuomioissaan.
Niin viisas hän oli, (ken tiesi eri tapauksiin liittyneet sivuseikat?) niin jalo, niin rauhallinen, että Akasavan päällikkö, jonka oli säännöllisesti suoritettava veronsa, käytti sitä hyväkseen eikä lähettänyt viljaa eikä kalaa ja teki sitten matkan kaukaiseen Ikaniin, jossa kohtasi kuninkaan sedän Sato-Koton ja sopi hänen kanssaan yhteistoiminnasta. Kunnes sato oli kypsä, kuningas sivuutti ensimmäisen laiminlyönnin, mutta toisesta hän ryhtyi toimiin; ei Akasava eikä Ikan lähettänyt, ja Isisin kansa tuli rikkomuksesta tyytymättömäksi, murisi, ja kuningas istui majansa yksinäisyydessä miettien sopivaa ja tehokasta keinoa.
* * * * *
— Olen pahoillani, että vaivaan teitä, kirjoitti Sanders hallitukselle, — mutta minun pitäisi lainata teidän hausojanne Isisiä varten. Siellä on ollut kiivas jupakka, ja Peter on mennyt Ikaniin ja lakaissut setänsä pois; väliaikana hän kävi Akasavassa antamassa heille pahemman iskun kuin he koskaan ovat saaneet. Hyväksyn täydellisesti Peterin työn, sillä luulen hänen toimineen kiinteästi oikeuden vaatimusten mukaan, ja minä haluan tehdä työt aikanaan — ja oli aika ottaa Sato-Koto hengiltä — vaikkakin minun täytyy antaa Peterille ojennus asioiden tilasta. Akasavan päällikkö piileskelee viidakossa.
Peter tuli takaisin pääkaupunkiinsa lyhyen, mutta perinpohjaisen retkensä jälkeen jättäen jälkeensä kaksi aluetta, jotka olivat olleet hänen katkeran vierailunsa alaiset.
Nuori kuningas kokosi vanhuksensa, poppamiehensä ja muut huomattavat miehet.
— Kaikkien valkoisten miesten lakien mukaan olen tehnyt väärin Sandille, hän sanoi, — sillä hän sanoi minulle, etten saa sotia, ja minä olen tappanut setäni, joka oli koira, ja ajanut Akasavan päällikön metsään. Mutta Sandi sanoi minulle myös, että minun tulee tehdä, mikä on oikein, ja minä olen tehnyt oikeuksieni mukaan, sillä olen hävittänyt miehen, joka saattoi minun kansani häpeään. Nyt minusta tuntuu siltä kuin olisi vain yksi asia tehtävä: mentävä Sandin luo, kerrottava hänelle totuus ja annettava hänen tuomita.
— Herra ja kuningas, sanoi vanhin neuvonantajista, — entä jos Sandi panee sinut kahlejoukkoon?
— Huomenna se tapahtuu, sanoi kuningas ja antoi määräyksen matkavalmistuksiin ryhtymisestä.
Puolimatkassa päämajaan he tapasivat toisensa, kuningas Peter menossa myötävirtaa ja Sanders nousten jokea.
Ei sanaakaan puhuttu Peterin rikoksesta ennen auringonlaskua, mutta kun sininen savu nousi hausojen ja sotilaiden tulista ja kun koko pieni leiri metsänaukeamalla lörpötteli, Sanders otti kuningasta kainalosta ja vei hänet metsäpolulle.
Peter kertoi tarinansa ja Sanders kuunteli.
— Entä Akasavan päällikkö? hän kysyi.
— Herra, sanoi kuningas, — hän pakeni metsään kiroten minua, ja monta huonoa miestä meni hänen kanssaan.
Sanders nyökkäsi jälleen vakavasti.
He puhuivat monista asioista, kunnes aurinko loi pitkät varjot, ja sitten he kääntyivät takaisin. He olivat neljänsadan sylen päässä leiristä ja miesten kaikuvasta naurusta, ja tulista kantautui heidän luokseen hieno savu ja haju, kun Akasavan päällikkö astui puun takaa suoraan heidän polulleen.
— Herra ja kuningas, sanoi Akasavan päällikkö, olen odottanut sinua.
Kuningas ei liikahtanut eikä vastannut, mutta Sanders tavoitti pistooliaan.
Ase oli jo hänen kädessään, kun joku löi häntä ja hän kaatui.
— Nyt tapamme Isisin kuninkaan, ja valkoisen miehen niin ikään. — Ääni oli päällikön, mutta Sanders ei kiinnittänyt huomiota keskusteluun, sillä hänen päässään oli villejä pörriäisiä ja ankara kipu; hän oli sairas.
— Jos tapatte minut, se on pieni asia, sanoi kuninkaan ääni, — sillä monta miestä on minun paikalleni, mutta jos tapatte Sandin, tapatte ihmisten isän, eikä ole miestä hänen sijaansa.
— Hän pieksisi sinua, pikku kuningas, sanoi Akasavan päällikkö pisteliäästi.
— Voin heittää hänet jokeen, sanoi joku ääni hetken kuluttua, — niin ettei hänen jälkiänsä löydetä eikä kukaan voi tuoda hänen kuolemaansa meidän majamme eteen.
— Entä kuningas? sanoi toinen. Sitten kuului oksien rapinaa ja miesten ääniä.
— He etsivät, kuiskasi ääni. — Kuningas, jos puhut nyt, niin tapan sinut.
— Tapa! sanoi nuoren kuninkaan kirkas ääni, ja hän huusi:— O, Msabo,Beteli! Sandi on täällä!
Siinä kaikki mitä Sandi kuuli.
* * * * *
Kaksi päivää jälkeenpäin hän istui vuoteellaan ja halusi selitystä. Nuori tohtori, vasiten päämajasta saapunut, oli hänen luonaan, kun hän heräsi.
— Kuningas, hän sanoi pidättyvästi. — Niin, he tappoivat kuninkaan, mutta hän pelasti teidän henkenne. Kai te tiedätte sen?
Sanders sanoi tunteettomasti:
— Niin.
— Rohkea pikku pentele, ehdotti tohtori.
— Hyvin, sanoi Sanders. Sitten:— Saivatko he Akasavan päällikön kiinni?
— Kyllä, hän oli niin toimessaan tappamassa teitä, ettei hän huomannut lähteä pakoon. Kuningas heittäytyi teidän päällenne ja suojeli teitä ruumiillaan.
— Tarpeeksi.
Sandersin ääni oli karski ja hänen käytöksensä useimmiten tyly, mutta nyt hänen kylmyytensä oli julmaa.
— Menkää hieman ulos, tohtori — haluan nukkua.
Hän kuuli tohtorin liikahtavan, kuuli hytin oven käyvän, sitten hän kääntyi seinään päin ja itki.
Afrikan metsissä Ikeli-joen varrella Ochorissa elää kansa, jota alkuasukaskielillä sanotaan »kivenpitäjiksi».
Tarina kertoo, ettäkala-kala, monta vuotta sitten, oli olemassa kummallinen laakakivi, »johon oli piirretty paholaisen merkit» (niin sanoo vakava alkuasukastarinoitsija kirjoituksesta) ja joka oli hyvin kunnioitettu ja ylistetty osaksi suuren taikavoimansa ja osaksi sen vuoksi, että sitä vartioi kaksi mahtavaa henkeä.
Se oli suuren metsän ihmiselle erityisen arvokas jumala, mutta akasavalaiset, jotka eivät olleet hentomielisiä eivätkä alistuvaisia ja jotka sitä paitsi olivat jumalien tarpeessa, hyökkäsivät eräänä punaisena aamuna Ochoriin ja veivät mennessään kiven ja muun, mitä irti saivat. Otaksuttavasti »messinkihenget» menivät myös mukana. Kiven anastus oli suuritöinen homma, sillä se oli kiinnitetty kallioon harmaalla laastilla, ja monta keihäänkärkeä katkesi, ennen kuin se oli saatu irti. Mutta lopuksi se oli kuitenkin viety pois, ja useita vuosia saivat akasavalaiset nauttia tämän pyhän omaisuuden tuottamia siunauksia. Sitten yhtäkkiä kivi katosi, ja sen mukana meni myös omistajain onni. Sillä kiven katoamiseen liittyy brittiläisten tulo, ja se oli akasavalaisille paha asia.
Noina kaukaisina aikoina tuli maahan mitätön mies, jolla oli yllään valkoinen puku, ja hänen seurassaan oli kuusi sotilasta, Hän toi rauhan ja hyvän ystävyyden sanoman, puhui uudesta kuninkaasta ja uudesta laista. Akasavalaiset kuuntelivat hämmästyneinä ja pyöräpäisinä, mutta kun he selvisivät, he leikkasivat hänen päänsä poikki, samoin sotilaiden. Se näytti ainoalta keinolta silloisessa tilanteessa.
Sitten eräänä aamuna Akasava heräsi huomatakseen koko kylän olevan täynnä outoa valkoista väkeä, joka oli tullut jokea vastavirtaa höyrylaivoilla. Heitä oli liian monta, jotta olisi voitu väitellä, ja niinpä kansa istui vaiteliaana, hieman peloissaan ja hyvin kummissaan, kun kaksi mustaa sotilasta sitoi akasavalaisten silloisen päällikön kädet ja jalat ja piti häntä kaulasta nuorassa riippumassa, kunnes hän kuoli.
Paha onni ei loppunut edes siihen: tuli huono vuosi, jolloin maniokkijuuri oli täynnä kuolemanvettä (sinihappoa), vuohet kuolivat ja odottamaton hirmumyrsky hävitti tähkäpäät. Tällaisissa tapauksissa on olemassa aina yksi korvauskeino. Jos ei ole, mitä tarvitaan, mennään ja otetaan. Niinkuin lukemattomat kerrat ennenkin akasavalaiset menivät Ochoriin, ottivat runsaasti viljaa ja jättivät paikalle monta kuollutta miestä ja miestä, jotka rukoilivat kuolemaa. Aikanaan tulivat sitten valkoiset miehet höyrylaivoineen, pienine messinkitykkeineen ja tuttuine väkipyörineen ja köysineen, jotka he kiinnittivät tuttuun puuhun ja käyttivät tuttuun tapaan.
— Näyttää siltä, sanoi uusi päällikkö (joka myöhemmin hirtettiin Isisin kuninkaan tappamisesta), — että valkeain miesten laki on säädetty, jotta heikko mies saisi voiton vahvemmasta. Se on hullua, mutta lienee heidän mieleensä.
Ensi työkseen hän kaatoi hirttopuun; se oli liian hirveä ja muistutti liian paljon edesmenneiden kohtalosta. Sitten hän ryhtyi tutkimaan akasavalaisten onnettomuuden syytä. Asia selvisi pian. Suuri kivi oli varastettu, niinkuin hän hyvin tiesi, ja parannus riippui yksinomaan varkaan löytämisestä. Onnettomia ochorilaisia epäiltiin.
— Jos menemme heidän luokseen ja tapamme heitä vain vähän, mutta poltamme paljon, sanoi Akasavan päällikkö miettiväisesti, — niin he epäilemättä kertovat meille, missä tämä jumalakivi on, ja ehkä Suuret antavat meille anteeksi.
— Kun minun nuoruusvuosinani, sanoi eräs vanha neuvonantaja, — pahat miehet eivät kertoneet, mihin varastettu tavara oli kätketty, pantiin kuumia kekäleitä heidän käsiinsä ja ne sidottiin lujasti.
— Se on erinomaisen hyvä tapa, sanoi toinen mies ja nyökäytti päätään mieltymystä osoittaakseen. — Myös miesten sitominen sotilasmuurahaisten tielle on erinomainen keino saada heidät puheliaiksi.
— Kuitenkaan emme voi mennä Ochoria vastaan monesta syystä, sanoi päällikkö, — ja niistä tärkein on se, ettemme pääse helposti heidän kimppuunsa kiveä vartioivien henkien tähden, vaikka en muista henkien olleen kovin voimakkaita, kun kivi oli meidän hallussamme, hän lisäsi toiveikkaasti.
Seurannut pieni sotaretki on kerrottu, samoin kuin kiven etsintäkin, lyhyesti virallisissa tiedonannoissa. Etsintä oli tuloksetonta, ja akasavalaisten oli tyydyttävä ottamaan mukaansa mitä käteen osui.
Siitä, miten alikomissaari Niceman ja sitten Sanders itse tulivat, olen jo kertonut. Se tapahtui kauan sitten, niinkuin alkuasukkaat sanovat:kala-kala, ja sen jälkeen tapahtui monta asiaa, jotka saattoivat kiven häipymään ihmisten ajatuksista.
Aikain vieriessä Akasavan päällikkö sai kuolemanrangaistuksen monista pahoista töistään ja rauha tuli siihen maahan, joka on Togo-maan liepeillä.
* * * * *
Sanders on hämmästynyt kaksi kertaa eläissään. Toinen tapahtui Ikelillä, joka paikallisella kielellä merkitsee »pikku jokea». Se ei ole lainkaan pieni joki, vaan päinvastoin leveä, väkevä, voimakas ja mahtava virta, joka kohisee, kihisee ja pauhaa vyöryessään mutkaista tietään merta kohden. Sanders istui pienen laivansa kannella katoksen alla ja katseli nopeasti kiitävää virtaa. Hän oli tyytyväinen mies, sillä maa oli hiljainen ja tähkäpäät olivat kypsät. Ei mitään rikkomuksiakaan ollut tehty. Bofabissa vain oli unitautia ja Akasavassa beriberiä ja Isisissä joku oli keksinyt uuden jumalan, jota he jokea päämajaan tulleitten tietojen mukaan palvoivat yötä päivää.
Hän ei moittinut uusia jumalia, sillä kaikki jumalat olivat hyvin avuliaita. Milini, Isisin uusi päällikkö, oli lähettänyt hänelle sanan:
— Herra, sanoi hänen sanantuojansa, — tämä uusi jumala elää laatikossa, jota papit kantavat olkapäillään. Se on pitkä ja niin leveä, että siinä on neljä lovea, joihin seipäät pannaan, ja sen sisällä oleva jumala on hyvin vahva ja täynnä suuruutta.
—Ko-ko, sanoi Sanders kohteliaasti, — kerro kuninkaalle, sinun herrallesi, että niin kauan kuin tämä jumala noudattaa lakia, hän saa elää Isisin maassa veroa maksamatta. Mutta jos hän kehoittaa nuoria miehiä lähtemään sotaan, tulen minä ja tuon tullessani paljon vahvemman jumalan, joka syö teidän jumalanne. Palaver on päättynyt.
Sanders ojensi jalkansa laivan reunukselle ja pohti tämän uuden jumalan ilmestymistä. Milloin olikaan viimeinen ilmestynyt? Ngombin maassa oli vuosia sitten yksi, ilkeä jumala, joka eli majassa kenenkään uskaltamatta sitä lähestyä; olipa ollut toinenkin, joka tuli pauhulla vaatien uhria, ihmisuhria. Se oli erittäin paha jumala ja maksoi Britannian hallitukselle kuusisataatuhatta puntaa, koska viidakossa taisteltiin ja maa oli rauhaton. Mutta ylipäänsä jumalat olivat hyviä, eivät tehneet pahaa kenellekään, sillä uusien jumalien tapana on saapua heti, kun jyvät ovat kypsät eikä sadekausi vielä ole alkanut.
Näin Sanders ajatteli istuessaan pienen »Zairen» keulakannella, pingotetun kangaskatoksen alla.
Seuraavana päivänä ennen auringon nousua hän käänsi höyrylaivan keulan vastavirtaan haluten nähdä Ochorin vointia. Ochori oli liian lähellä Akasavaa, jotta sillä olisi ollut hyvät oltavat, ja sitä paitsi puuttui hyvää ohjausta. Hyvin hitaasti kulki laiva, sillä virta oli vastainen ja voimakas. Kahden päivän päästä Sanders tuli Lukatiin, jossa nuorella Carterilla oli asemapaikka.
Alikomissaari tuli rannalle yöpukeissaan, iso aurinkohattu takaraivolla ja tervehti päällikköään meluisasti.
— No? sanoi Sanders, ja Carter kertoi hänelle kaikki uutiset. Ebidissä oli neuvottelu, Bofabin Otabo oli kuollut sairauteen, kaksi leopardia hätyytteli ulkokyliä, ja…
— Tiedättekö mitään Isisin jumalasta? hän kysyi äkkiä; ja Sanders sanoi, että hän oli kuullut siitä.
— Se on teidän vanha ystävänne, sanoi Carter. — Minun mieheni kertovat, että tämä vanha jumalalaatikko sisältää Ochorin kiven.
— Oh, sanoi Sanders, ja hänen mielenkiintonsa heräsi äkkiä.
Hän nautti aamiaisen alaisensa kanssa, tarkasti hänen pienen, kolmikymmenmiehisen joukkueensa, kävi hänen talossaan, ihmetteli hänen makeita perunoitaan ja maisteli hänen tomaattejaan.
Sitten hän meni takaisin laivalle ja kirjoitti lyhyen tiedonannon mitä tiheimmällä käsialalla mitä kapeimmalle paperiliuskalle.
— Tuo minulle n:o 14, sanoi hän palvelijalleen, ja Abibu toi hänelle kyyhkysen.
— Pieni lintu, sanoi Sanders käärien huolellisesti kirjeensä pienen pikalähetin punaisen jalan ympäri ja kiinnittäen sen kuminauhalla, — sinun on lennettävä kaksisataa mailia ennen huomisen auringon nousua — ja varo haukkoja.
Sitten hän otti kyyhkysen käteensä, meni laivan perään ja heitti linnun ilmaan.
Hänen kaksitoistamiehinen -miehistönsä istui patansa vieressä — sen padan, joka aina kiehuu.
— Joka! kutsui hän, ja hänen puolialaston koneenkäyttäjänsä tuli hyppien alas rinnettä.
— Höyrytä, sanoi Sanders. — Ota puusi laivaan, olen matkalla Isisiin.
* * * * *
Ei ollut epäilemistäkään tämän uuden jumalan äärettömästä voimasta. Kolmen tunnin päässä kaupungista »Zaire» saavutti pitkän kanootin, jota neljä miestä meloi vastavirtaa laulaen surulaulua. Sanders muisti sivuuttaneensa kylän, jossa naiset itkivät Joen rannalla vihreät lehvät ruumiinsa peittona.
Hän hiljensi, kunnes tuli heidän kohdalleen, ja huomasi kanootin pohjalla kuolleen ja jäykistyneen miehen.
— Mihin viette tätä ruumista? kysyi Sanders.
— Isisiin, herra, oli vastaus.
— Joki ja pikku saaret ovat kuolleita varten, sanoi Sanders ärtyisästi.— On hullua viedä kuollutta elävien luo.
— Herra, sanoi mies, joka oli puhunut, — Isisissä on jumala, joka henkii elämää. Tämä mies — hän osoitti ruumista sormellaan — on minun veljeni, joka kuoli äkkiä leopardin kautta. Hän kuoli niin nopeasti, ettei hän ehtinyt meille kertoa, mihin oli kätkenyt suolansa ja putkensa. Viemme sen tähden hänet Isisiin, että uusi jumala antaisi häneen juuri niin paljon henkeä kuin tarvitaan, että hän tekisi sukulaisilleen hyvin.
— Keskelle jokea, sanoi Sanders tyynesti ja osoitti sellaiselle yksinäiselle saarelle, joka oli mitä runsaimman viheriän kasvullisuuden peittämä ja juuri kuin tehty hautausmaaksi. — Mikä on nimesi?
— Herra, nimeni on Nkema, vastasi mies hiljaa.
— Mene sitten, Nkema, hän sanoi antaen laivan mennä hiljaa eteenpäin ja katsellen, miten kanootti käänsi keulansa osoitettua saarta kohti ja jätti lastinsa sinne.
Sitten hän soitti koneen täyteen vauhtiin, ohjasi kauemmas hiekkasärkistä ja tuli kulkuväylälle.
Hän oli ajatuksissaan.
Tämä kivi oli aivan erikoinen fetissi ja vaati erityistä käsittelyä. Hän tiesi, että kivi oli olemassa. Siitä oli lukemattomia tarinoita, ja eräs tutkija oli katsellut sitä suurennuslasinsa läpi. Myös hän oli kuullut »messinkiputkisista hengistä» — noista mielikuvituksellisista ja sotaisista varjoista, jotka johtivat rauhan miehet taiston teille — paitsi ei ochorilaisia, jotka eivät koskaan sotineet ja joita ei mikään henkien paljous voinut johtaa väkivallan töihin.
Niinkuin huomataan, Sanders otti luonnonkansat vakavalta kannalta, mikä sivumennen sanoen on hyvän hallitsemistaidon salaisuus. Hänelle henget olivat tekijöitä ja epäjumalat toimivia olioita. Vähemmän tietävä mies olisi hymyillyt, mutta Sanders ei hymyillyt, sillä hänellä oli suuri vastuu niskoillaan. Hän saapui Isisin kaupunkiin iltapäivällä ja huomasi jo kaukaa, että jotakin erityistä oli tekeillä. Tavallisesti häntä vastassa oli suuri joukko naisia ja lapsia, kun hän saapui rannalle, mutta nyt ei ollut muita kuin kuningas ja kourallinen miehiä, kun hän käänsi laivansa keskivirrasta rantaan.
— Herra, sanoi kuningas, — minä en ole tämän kaupungin kuningas uuden jumalan vuoksi; ihmiset ovat kokoontuneet kukkulan tuonnemmalle rinteelle ja he istuvat yöt ja päivät katselemassa jumalalaatikkoa.
Sanders puraisi huultaan ajattelevasti eikä sanonut mitään.
— Viime yönä, sanoi kuningas, — 'kivenpitäjät' näyttäytyivät kulkien kylän läpi.
Hän värisi, ja suuret hikikarpalot vierivät hänen otsalleen, sillä henget ovat kauhea asia.
— Koko tämä juttu kivenpitäjistä on hullutusta, sanoi Sanders kylmästi.— Pikkulapset ja naiset ovat nähneet ne.
— Herra, näin ne itse, sanoi kuningas yksivakaasti, ja Sanders hämmästyi, sillä kuningas oli vakava mies.
— Teissä on itse paholainen! sanoi Sanders englanniksi; sitten: —Minkälaisia henkiä ne olivat?
— Herra, sanoi kuningas, — ne olivat valkonaamaisia, niinkuin sinun ylhäisyytesi. Heillä oli messinki päässään ja messinkiä rinnassaan Heidän reitensä olivat paljaat, mutta sääret olivat messingillä peitetyt.
— Kaikenlaisiin henkiin on yleensäkin vaikea uskoa, sanoi Sanders ärtyneenä, — mutta messinkihenkiin en usko millään ehdolla. — Hän puhui jälleen englantia kuten aina, kun hän puhui itsekseen, ja kuningas oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt sitä.
— Mitä muuta? kysyi Sanders.
— Niillä oli miekat, sanoi kuningas, — samanlaiset kuin ne, joita Ngombin norsunmetsästäjät käyttävät. Leveä ja lyhyt, ja heidän kädessään oli kilpi. — Sanders oli hämmästynyt.
— Ja ne huusivat 'sotaa', jatkoi päällikkö. — Tämä on suurin häpeä, sillä minun nuoret mieheni tanssivat kuolontanssia ja maalaavat ruumistaan maalilla ja puhuvat hurjasti.
— Mene majaasi, sanoi Sanders, — minä tulen pian luoksesi.
Hän ajatteli polttaen mustan sikarin toisen jälkeen; sitten hän kutsuiAbibun, palvelijansa.
— Abibu, sanoi hän, — nähdäkseni olen aina ollut sinulle hyvä isäntä.
— Niin olet, herra.
— Nyt luotan sinuun. Mene miesten luo ja ota selvä heidän jumalistaan. Jos kysyn heiltä itse, niin he kohteliaisuudesta valehtelevat ja mainitsevat sen tai tämän jumalan, koska luulevat minun pitävän siitä.
Abibu valitsi ateria-ajan, kun aurinko oli mennyt pois ja maailma oli harmaa ja puut liikkumattomat. Hän tuli takaisin tietoineen, kun Sanders oli juomassa toista kahvikuppiaan pienen kansihytin yksinäisyydessä.
— Herra, hän ilmoitti; — kolmella miehellä ei ole lainkaan jumalaa, kolmella on erityinen perhejumala, kaksi on enemmän tai vähemmän kristittyä ja neljä hausaa on minun uskoani.
— Entä sinä?
Abibu, kanolaispoika, hymyili Sandersin viattomuudenilmaukselle.
— Herra, hän sanoi, — minä seuraan profeettaa, uskon vain yhteenJumalaan, voimakkaaseen ja laupiaaseen.
— Se on hyvä, sanoi Sanders. — Anna nyt miesten lastata puita, ja Joka saa pitää höyryä kuun nousuun, jolloin kaikki on valmista lähtöön.
Kymmenen aikaan kellonsa mukaan hän kutsui neljä hausaansa, antoi heille kullekin lyhyen karbiinin ja olkavyön. Sitten joukko lähti maalle.
Kuningas kärsimyksineen istui majassaan, josta Sanders löysi hänet.
— Sinä pysyt täällä, Milini, hän komensi, — eikä sinua syytetä milloinkaan siitä, mitä tapahtuu tänä yönä.
— Mitä tapahtuu, herra?
— Ken tietää! sanoi Sanders syvällisesti.
Kadut olivat sysimustat, mutta Abibu valaisi lyhdyllä tietä. Vain silloin tällöin he sivuuttivat majan, jossa oltiin kotona. Tavallisesti he näkivät hiilloksen hohteesta, että asunnot olivat tyhjiä. Kerran sairas nainen huusi heille, kun he menivät ohi. Hänen aikansa oli lähellä, sanoi hän, eikä ketään ollut auttamassa häntä hänen vaikeana hetkenään.
— Jumala auttaa sinua, sisar! sanoi Sanders, joka pelkäsi syntymisen salaisuutta. — Minä lähetän naisen sinun luoksesi. Mikä on nimesi?
— He eivät tule, sanoi kärsivä ääni. — Tänä yönä miehet lähtevät sotaan, ja naiset odottavat suurta tanssia.
— Tänä yönä?
— Tänä yönä, herra — niin ovat messinkihenget määränneet.
Sanders maiskautti suullaan.
— Sen tahdon nähdä, sanoi hän ja jatkoi matkaansa.
Joukko tuli kylän laitaan. Heidän edessään taivaan pronssikajastusta vasten piirtyi pienen kummun tumma muoto, ja sitä he hakivat.
Pronssi tuli punaiseksi ja kohosi, muuttui jälleen pronssiksi tulen hulmutessa kummun takana milloin kirkkaammin, milloin himmeämmin. Tultuaan kukkulan harjalle Sanders näki edessään koko näytelmän.
Metsän laidan ja kukkulan juuren välillä oli laajahko tasanko.Vasemmalla oli joki, oikealla taas oli metsä ja suo.
Aivan tasangon keskellä paloi suuri tuli. Sen edessä, seipäillä, oli laatikko.
Mutta ihmiset!
Suuri piiri, istuen liikkumatta kyykyllään, vaiteliaana; miehiä, naisia, lapsia, pienokaisia, jotka riippuivat äideissään; suuri ihmiskehä, jonka napana oli tuli ja laatikko.
Keskellä oli aukea, josta pääsi käsiksi laatikkoon — aukea, jossa alastomia miehiä kulki kulkueessa. Nämä pitivät yllä tulta, ja Sanders näki heidän kuljettavan polttoainetta. Pysyen joukon takana hän raivasi tien aukealle. Sitten hän silmäsi miehiinsä.
— On kirjoitettu, sanoi hän kanolaisten kummallisella arabian kielellä, — että meidän on kannettava pois tämä väärä jumala. Pääseekö kukaan meistä tästä seikkailusta elävänä, vai kuolemmeko tässä, on Allahin vallassa, joka tietää kaiken.
Sitten hän astui päättävästi aukeata pitkin. Hän oli vaihtanut valkean pukunsa virkapukuun, eikä joukko huomannut häntä, ennen kuin hän tuli hausainsa kanssa laatikon luo. Tulen kuumuus oli kauhea, polttava. Läheltä hän näki laatikon lautojen taipuneen kuumuudesta ja raosta hän näki ohuen laakakiven.
— Ottakaa laatikko nopeasti, ja hausat kohottivat sen olkapäilleen. Siihen asti koko ihmisjoukko oli istunut äänetönnä ihmetellen, mutta kun sotilaat kohottivat taakkansa, kajahti vihan huuto tuhansista kurkuista, ja miehet hypähtivät seisomaan.
Sanders seisoi tulen edessä toinen käsi kohotettuna, ja hiljaisuus palasi.
— Isisin kansa, sanoi Sanders, — älköön yksikään liikahtako, kunnes jumalakivi on mennyt ohi, sillä kuolema kohtaa nopeasti sen, joka asettuu jumalien tielle.
Hänellä oli pistooli kummassakin kädessään, ja se jumaluus, jota hän ajatteli, ei ollut laatikossa.
Kansa epäröi liikehtien kärsimättömänä, niinkuin joukko liikehtii epäröidessään.
Nopein askelin miehet veivät kuormansa aukeaman läpi; he olivat jo häiriytymättä menneet melkein joukon ohi, kun eräs vanha nainen astui esiin ja tarttui Sandersin käteen.
— Herra, herra! hän huusi, — mitä teet meidän jumalallemme?
— Vien hänet oikeaan paikkaan, sanoi Sanders, — sillä hallitus on määrännyt minut sen pitäjäksi.
— Anna tunnus! karjui nainen, ja kansa huusi hänen mukanaan: — Tunnus, herra!
— Tämä olkoon teille tunnukseksi, sanoi Sanders, muistaen kärsivän naisen, — Jumalan armosta Ifabille, Adakon puolisolle, syntyy poikalapsi.
Hän kuuli puheen sorinaa; hän kuuli viestiään kerrattavan suusta suuhun kautta koko joukon, hän näki ryhmän naisia kiiruhtavan takaisin kylään, sitten hän antoi käskyn marssia eteenpäin. Kuului murinaa, ja joku syvä-ääninen mies aloitti sotalaulun, mutta kukaan ei yhtynyt häneen. Joku — mahdollisesti sama mies — kalautti keihästä kilpeä vasten, mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Sanders tuli kylän kadulle. Hänen ympärillään oli sellainen tungos, että hän vaivoin saattoi seurata laatikkoa. Joki oli näkyvissä; kuu nousi kelmeänä, kultaisena pallona yli puiden, levitti hopeataan veteen, ja sitten kuului vihan mylvintä.
— Hän valehtelee! Hän valehtelee! Ifabille, Akadon vaimolle, syntyi tyttölapsi.
Sanders kääntyi äkkiä; hänen huulensa vetäytyivät irvistykseen, ja hänen valkeat hampaansa välkkyivät.
— Jos joku mies kohottaa keihäänsä, sanoi hän puhuen hyvin nopeasti, — niin hän on kuoleman oma.
Jälleen he seisoivat epäröiden, ja Sanders antoi käskyn olkansa yli.
Hetken vain joukko epäröi, sitten, kun sotilaat ottivat jumalalaatikon olalleen, hyökkäsivät kaikki karjuen eteenpäin.
Muuan ääni huusi jotain; kuin taikavoimasta melu vaimeni, kansanjoukko hajaantui taaksepäin ja sivuille rynnäten toinen toisensa yli ja pyrki nopeasti pakoon.
Sanders seisoi ladattu pistooli kummassakin kädessään ja ihmetteli suu avoinna.
Paitsi miehiään hän oli yksin, ja sitten hän näki.
Keskellä katua tuli kävellen kaksi miestä. He olivat pukeutuneet lyhyisiin hameihin, jotka jättivät polvet paljaiksi; päässä oli suuri messinkikypäri, ja messinkihaarniska suojeli rintaa.
Sanders katseli heitä, kun he tulivat lähemmäs, sitten hän sanoi:
— Ellei tämä ole kuumetta, niin se on hulluutta, sillä hän näki kaksi roomalaista centuriota, raskas miekka kupeella riippuen.
Hän seisoi vielä, ja he sivuuttivat hänet niin läheltä, että hän näki kilvestä karkeat kirjaimet:
— Kuumetta, sanoi hän hervottomasti ja seurasi laatikkoa laivaan.
* * * * *
Kun laiva tuli Lukatiin, Sanders ei vielä ollut oikein selvillä, sillä hänen ruumiinlämpönsä oli normaali eikä kuumetta enempää kuin aurinkoa voinut syyttää harhanäyn aiheuttajaksi. Sitä paitsi hänen miehensä olivat nähneet saman ilmestyksen.
Hän löysi valtuudet, jotka kyyhkynen oli tuonut, mutta ne olivat nyt tarpeettomat.
— Ihmeellinen juttu, sanoi hän Carterille kertoessaan tarinaa, — mutta otetaanpa kivi, ehkä se voi tuoda selityksen asiaan. Centurioita — pah!
Otettuna päivänvaloon kivi näytti olevan harmaata graniittia, jotaSanders ei ollut nähnyt ennen.
— Tässä on 'paholaisen merkkejä', sanoi hän, kun kivi pyöräytettiin ympäri. — Mahdollisesti — ah!
Ei ihme, että hän hämmästyi, sillä kivessä oli kirjaimia, ja Carter näki puhallettuaan tomun pois:
Sinä yönä Sanders käyttelemällä unohtunutta latinaansa ja täyttämällä kuluneet paikat arvaamalla sai kokoon seuraavan käännöksen:
»Marius ja Augustus, Neron, keisarin ja hallitsijan,centuriot, nukkukaa rauhassa jumalien kanssa.
»Me olemme ne, jotka tulivat Hanno Karthagolaisen löytämien villien maiden taa…
»Marcus Septimus meni Egyptiin, ja hänen kanssaan Decimus Superbus, mutta keisarin tahdosta ja jumalien armosta me purjehdimme takaisin mustiin meriin… Täällä me elimme aluksemme kärsittyä haaksirikon barbaarien kunnioittamina ja opettaen heille sotataitoa.
»… Te, jotka tulette jälkeemme… viekää tervehdys Roomaan CatoHippocritukselle, joka asuu… portin luona…»
Sanders pudisti päätään, kun oli lukemisen lopettanut, ja sanoi, että se oli »vallan kummallista».