The Project Gutenberg eBook ofSanovat miehen sammuneenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sanovat miehen sammuneenAuthor: Giovanni PapiniTranslator: J. A. HolloRelease date: April 15, 2023 [eBook #70558]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1925Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANOVAT MIEHEN SAMMUNEEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sanovat miehen sammuneenAuthor: Giovanni PapiniTranslator: J. A. HolloRelease date: April 15, 2023 [eBook #70558]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1925Credits: Tapio Riikonen
Title: Sanovat miehen sammuneen
Author: Giovanni PapiniTranslator: J. A. Hollo
Author: Giovanni Papini
Translator: J. A. Hollo
Release date: April 15, 2023 [eBook #70558]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Otava, 1925
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANOVAT MIEHEN SAMMUNEEN ***
Kirj.
Giovanni Papini
Italiankielisen alkutekstin ("Un Uomo Finito") yhdennestätoista painoksesta suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
Et ole kuollut, olet himmentynyt,Oi sielu, vaivojasi vaikeroiva.
Dante.
Giovanni Papini
I. Puoli muotokuvaaII. Sata kirjaaIII. Miljoona kirjaaIV. Kaikki ja ei mitäänV. RiemukaariVI. KöyhyysVII. Minun seutuni
VIII. Pahan havaitseminenIX. ToisetX. HänXI. Ykseyden keksiminenXII. Maailma olen minäXIII. Mikään ei ole totta — kaikki on sallittuaXIV. Kuohuntaa
XV. Yöllinen esitysXVI. Palazzo DavanzatiXVII. HyökkäysXVIII. Pako todellisuudestaXIX. Kuolleet veljetXX. Elävät vähäpätöisetXXI. Minä ja rakkaus
XXII. KutsumusXXIII. TäydellinenXXIV. KykyXXV. Dies IraeXXVI. Toimisinko?XXVII. Kohti uutta maailmaaXXVIII. Jumaluuden valloitus
XXIX. PaluuXXX. Minä syytän vain itseäniXXXI. Häpeällisiä päiviäXXXII. Mitä minusta tahdotte?XXXIII. KunniaXXXIV. Ja vaikka…XXXV. Olenko tylsämielinen?XXXVI. … ja tietämätön?XXXVII. Minä en tunne ihmisiä.XXXVIII. HaltioituminenXXXIX. VelkaniXL. IlveilijäXLI. Hieman varmuuttaXLII. Toivon pahaaXLIII. Ruumiin loppu
XLIV. KuolemaXLV. Nimenomaan siitä syystäXLVI. Minä palaan maahanXLVII. Kuka olen?XLVIII. Tyyliä koskeva selitysXLIX. Minä en ole sammunutL. Uudelle sukupolvelle
Giovanni Papini on nuoremman italialaisen kirjailijapolven huomatuimpia ja samalla kiistanalaisimpia edustajia. Kiistanalaisuus johtuu suuressa määrin siitä, ettei Papini suinkaan ole tyytynyt kirjailijatoimessaan esiintymään pelkkänä taiteilijana, vaan on alun pitäen ollut myöskin taistelija ja, jos sana sallitaan, huimapäinen tappelijakin, joka on jaellut tuimia iskuja oikeaan ja vasempaan, erikoisen halukkaasti kohdistaen ne nykyisten ja menneiden aikojen kirjallisiin epäjumaliin. Tämän riehakkuuden ohella on varmaan vaikuttanut — ainakin kirjallisiin luokittelijoihin — epämieluisasti sekin, ettei kirjailija ole näyttänyt kotiutuvan mihinkään määrättyyn karsinaan, vaan on käärmeen tavoin jättänyt ketensä juuri sinä hetkenä, jona lajittelijat ja luokittelijat ovat luulleet hänet tavoittavansa. Tässä suhteessa on vähemmän merkitsevää se, että Papinin jo verrattain laaja tuotanto kuuluu erilaisten kirjallisten alueiden kehään sisältäen mm. lyyrillisiä ja poleemisia, draamallisia ja teoreettisia teoksia, sillä sellainen taipumus annetaan helposti anteeksi, voipa se koitua erikoiseksi ansioksikin saaden monipuolisuuden nimen. Arveluttavammaksi asia käy silloin, kun taiteilija itse, hänen olemuksensa ja suuntautumisensa, ilmaisee epävakaisuutta, äkkinäistä ja ainakin näennäisesti perustelematonta siirtymistä kannalta toiselle. Käsillä oleva teos,Un uomo finito, kuvailee niin elävästi Papinin henkisen kehityksen vaiheita hänen kolmen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana, ettei tässä suinkaan tarvitse niitä lähemmin selostaa. Mainittakoon vain kaksi suurinta huomiota herättänyttä käännettä: Papinin toiminta pragmatismin nimellä tunnetun filosofisen suunnan tulisena ja erikoislaatuisena esitaistelijana ja hänen yhtä kiihkeä futuristinen kautensa. Niiden lisäksi on vielä otettava huomioon neljänkymmenen vuoden iällä tapahtunut kokokäännös, entisen nimenomaisen ateistin ja uskonnonpilkkaajan muuttuminen uskovaiseksi kristityksi. Tätä viimeistä »pahennusta», joka ei ole ainakaan edellisiä vähäisempi, kuvaa ja edustaa hänen viimeksi ilmestynyt teoksensaStoria di Cristo, jossa proselyytti kokee esittää Kristuksen elämää ja oppia nykyaikaisessa muodossa, mutta evankeliumien kertomuksia noudatellen. Selvää on, että viimeinenkin käänne, jonka nojalla kaiken uskonnon kaatajasta sukeutui kristinuskon apologeetta, välttämättä on vaikuttanut mieliähämmentävästi ja vain lisännyt kirjailijan kiistanalaisuutta.
Mainitunlaista vakavuuden ja varman suuntautumisen vaatimusta ei kuitenkaan sovi pitää vain luokittelijani mukavuudenhalusta johtuvana. Siihen sisältyy se kieltämättä oikea käsitys, että todella arvokasta syntyy taiteessa samoinkuin muillakin henkisen toiminnan aloilla vasta silloin, kun ihminen kykenee ulkomaailman vaikutelmia ja virtauksia vastaan asettamaan kyllin voimakkaan sisäisen paatoksen, oman syvimmän henkisen suuntautumisensa, jonka hyöky kaikesta pintaristeilystä huolimatta aina kulkee kohti samoja tarkoitusperiä. Mutta vaikeutena on asiaa käsiteltäessä juuri näennäisen epävakaisuuden ja todellisen, syvällä piilevän vakavuuden — samoinkuin näennäisen vakavuuden ja kätketyn epävakaisuuden — toisistansa erottaminen ja väärän tuomitsemisen karttaminen. Sellaiset lauseparret kuin »alinomaa muuttuvainen ja kuitenkin aina sama» vain ilmaisevat mainittua vaikeutta sitä mitenkään selvittämättä. Hermann Bahrin itseensä kohdistama samaamerkitsevä lausuma »niemals derselbe und doch immer derselbe» voi saada vakuutetuksi ainoastaan sen, joka hyväntahtoisesti suostuu asian uskomaan tai tyytyy verrattain helppohintaiseen näennäisyyden ja oleellisuuden tulkintaan. Juuri hänenlaisensa kirjailijat osoittavat, kuinka huomattava nyt puheenaoleva vaikeus todellisuudessa on ja kuinka varuillaan täytyy olla, jos mieli tässä kohden välttää harhaan johtavaa päätelmää. Näennäisyydeksi leimatun, tuotannossa esiintyvän epävakaisuuden alla on taiteilijan psyykillisen tai psykofyysillisen rakenteen »vakavuus», jonka hän itse mielellään väittää todelliseksi, mutta joka ankarammin tarkasteltuna osoittautuu sekin vain näennäiseksi. Se seikka, että taiteilija, silmätessään taaksepäin menneisiin kehitysvaiheisiinsa, tuntee ja tunnustaa ne ja niiden tuotteet omiksensa ja että hän kohtaloittensa ja koko historiansa nojalla kykenee hyvin ymmärtämään, kuinka hän on noihin vaiheisiin joutunut, todistaa vain, ettei hänessä ole tapahtunut mitään tajunnanjakautumista tai muuta sellaista sairaalloista muutosta; mutta olemuksen ja suuntautumisen todellisesta vakavuudesta se ei anna mitään takeita. Samoin on tietenkin laita, kun joku toinen henkilö kokee taiteilijan teoksiin, hänen elämäänsä ja rakenteeseensa perehtyen kysymystä ratkaista. Voipa sanoa asian käyvän vain vaikeammaksikin, kun siirrytään teoksista taiteilijan sielullisen elämän piiriin, koska ei ole olemassa mitään pettävämpää, kaikkiin ja mitä erilaisimpiin tulkintoihin auliimmin tarjoutuvaa kuin juuri sielulliset tilat sinänsä ja aivan erikoisesti ne verraten pinnalliset älyn, tuntojen ja tunteiden leikit, joihin huomio helpoimmin ja lähinnä kiintyy. Se »paatos» ja »hyöky», josta ylempänä oli puhe, kumpuaa ilmi syvemmistä kerrostumista ja käyttelee ihmisen psykofyysillistä elimistöä pelkkänä aseenansa, ja niinmuodoin tulee kysymykseen, ilmeneekö taiteilijassa sellaista kaiken ulkokohtaisen ja myöskin kaiken sisäisen näennäisyyden valtiaana toimivaa syvää »vakavuutta» — nimestä ei kannata kiistellä, sen voi kukin valita mielensä mukaisen: voi puhua »aatteellisuudesta» tuokiotiloiksi hajoavan sielullisen laadun vastakohtana, »loogillisuudesta» pelkän psyykillisyyden ja psykologisoiden sijassa, »arvonäkökannoista» pelkän tosioloisuuden valitsijoina ja sääntelijöinä jne., mutta asian kokeminen on välitöntä, kaikesta nimenannosta ja tavallaan kaikesta älyllisestä erittelystäkin vapaata henkisen valtavoiman vaistoamista.
Jos kysyy Papinilta itseltään; uskooko hän omistavansa sellaisen syvän henkisen ykseyden, joka ehdottomasti kokoo kaikki ulkoiset ja sisäiset hajanaisuudet kehäänsä siten osoittaen ne vain näennäisiksi, niin hän vastaa ehdottomasti myöntäen ja viittaa ennen kaikkea nyt käsillä olevaan teokseen, jossa hän on mitä tehokkaimmin sitä korostanut. Ja varsinkin nyt, kun uusi kirkastuminen on saattanut menneisyyden näkymään hänelle selvempänä kuin ennen, hän olisi varmaan valmis sanomaan, että tuona yhtenäisenä valta-aatteena tai -arvona on hänen elämässään ollut äärettömän, absoluuttisen polttava kaipaus, uskonnollinen vietti, joka aluksi oli itsetiedotonta ja toimi sokeudessaan itseänsä vastaan, mutta ilmaisi todellisen olemuksensa silloin, kun ateisti yht'äkkiä havahtui Kristuksen sotamiehenä, kun Saulus havaitsi olevansa Paulus. On kuitenkin huomattava, että Papini joUomo finitossatulkitsee kaikkia vaiheitansa ja käänteitänsä nimenomaan syvään ykseyteen pohjautuvina huomauttaen mm., ettei hänen »prammatismonsa» suinkaan ollut filosofisen ja tieto-opillisen metodiikan piiriin sulkeutuvaa askarrusta, vaan maagillista mystisismiä, jonka varassa hän toivoi voivansa toteuttaa kiihkeät, absoluuttisen tavoittelua koskevat toiveensa. Selvää on sekin, että Papinin »futurismi» itse asiassa tavoitteli paljoa enemmän kuin samanniminen taiteellinen suunta: hänelle se oli todellista futurismia, tulevaisuusoppia, hänen silmiinsä kangastelivat sen taustalta uudet taivaat ja uusi maa. Tältä kannalta katsoen epäilemättä täytyy myöntää, että teoksetUn uomo finitojaStoria di Cristohyvin sopivat saman hengen tuotteiksi, vieläpä että edellinen tavallaan edellyttää jälkimmäistä. Se filosofisuus, joka tuntuu leimaa-antavalta ensinmainitussa teoksessa, on sekin näennäinen ilmiö; mitään todellisen ajattelijan ominaisuuksia ei Papinissa ole. Hän on harhaillut filosofian mailla ristiin rastiin, koska filosofiassa ilmenevä totaalisuuspyrkimys näytti hänelle lupaavan omien toiveiden toteutumista, mutta tämän harhailun mitä ehdottomimmin kielteinen tulos todistaa riittävän selvästi, ettei hän siltä taholta löytänyt, mitä etsi. Filosofia pyrkii totaalisuuteen ottaen lähtökohdakseen olevaisuuden yksityisosan, muutamia tai lukemattoman paljon yksityiskohtia, ja totaalisuus voi sille merkitä vain kaukana häämöttelevää tutkimuksen päämäärää, joten ei liene ollutkaan aivan väärässä se, joka nimitti filosofeja hengen seikkailijoiksi. Mutta se totaalisuuspyrkimys, jonka näemme palavan Papinin mielessä, on toista lajia, se ei voi tyytyä loputtomaan haeskeluun, vaan tahtoo välttämättä löytää ja kokea etsintänsä esineen, päätyen johdonmukaisesti uskonnolliseen kokemukseen.
Nyt suomalaiselle lukijalle tarjoutuva Papinin teos on pelkästään taiteellisessakin katsannossa hänen parhaimpiin tuotteisiinsa kuuluvaksi tunnustettu. Tahtomatta ollenkaan ennustella, millainen sen menestys on meillä oleva, saanen omana otaksumanani lausua, että siinä ilmenevä omituisen karu ajatus- ja ilmaisutapa on pohjoismaiseen mielenlaatuun suuressa määrin soveltuva. On merkillistä, kuinka kotoisilta tuntuvat monet hänen luonnonkuvauksensa — hän kuvaileekin synnyinseutunsa tai oikeammin synnyinmaansa Toskanan luontoa vain oman mielensä synkkää apeutta heijastelevana, ja varhaiskevään tuulinen Toskana on silloin kuin kappale Pohjolaa etelään siirrettynä. Papinin taiteilijaluonteessa on silmiinpistävimpänä piirteenä eräs erinomaisen ilmeinen polariteetti: herkkä lyyrillisyys ja säälimättömästi leikkaava analyysi siinä kokevat pitää vaakaa tasapainossa. Sitäpaitsi on erikoisesti mainittava esityksen ja tyylin merkillinen abstraktisuus, ei suinkaan siinä merkityksessä, että ehdottomasti puuttuisi kuvallisuutta, vaan siinä mielessä, ettei kuvallisuus, aistittavuus juuri milloinkaan saa arvoa sinänsä; se palvelee aina abstraktista ajatusta, joka niiden avulla, mutta myöskin niistä huolimatta piirtelee omia arabeskejansa. Siinä suhteessa voi tuskin ajatella suurempia vastakohtia kuin Papini ja hänen maanmiehensä d’Annunzio. Viimeksimainitun kuvarikasta aistillisuutta vastaamassa on Papinin abstraktinen, tekisipä mieli sanoa geometrinen kuvaus- ja tyyliparsi. Havainnollisuus tai abstraktisuus ei tietenkään sinänsä ratkaise teoksen taiteellista arvoa, mutta varmaa on, että värittömämpi, loogillisia ajatusuria noudatteleva taiteellinen esitys helposti jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta jo senvuoksi, että se asettaa lukijan ajatustoiminnalle suurempia vaatimuksia kuin kuvasta toiseen siirtyvä havainnollinen esitys.
Un uomo finitoon häikäilemättömän avomielinen tunnustuskirja, useissa kohdin kerrassaan säälimättömän suorasukainen. Riippuu siitä katsantokannasta, minkä lukija häneen nähden omaksuu, vaikuttavatko tämän kirjan leikkaavat itse-erittelyt äärimmäisen eetillisen puhtaus- ja rehellisyysinnon ilmauksilta, vaiko kenties jonkinlaisen sielullisen ekshibitionismin oireilta. Jos omaksutaan ylempänä mainittu Papinin henkistä laatua koskeva käsitys, ei kumpikaan otaksuma voi olla pätevä; siinä tapauksessa on tällainen armoton analyysi samoinkuin ne tosiasiat, joihin se kohdistuu, katsottava vain johdonmukaiseksi seuraukseksi sokeasti ja vastoin omaa itseänsä toimivan valtavietin vaikutuksista: sama nurinkäännetty uskonnollinen pyrkimys, joka saa ihmisen eristäytymään kaikista lähimmäisistänsä, heitä tuomitsemaan ja kiroamaan, kääntää lopulta kärkensä kohti ihmisen omaa olemusta, joka ei kykenekään luomaan vaadittua jumaluuden vastiketta.
Papinin teoksen puhtaasti taiteellisiin ansioihin ei tässä ole syytä yksityiskohtaisemmin puuttua; tekijä sitäpaitsi huomauttaa nimenomaan, ettei kirjaa suinkaan ole arvosteltava ensi sijassa taideteoksena, vaan uudelle sukupolvelle kirjoitettuna varoituksena ja kehoituksena. Silmiinpistävänä seikkana voisi korkeintaan vielä mainita, että Papini näyttää kirjan eri osien otsakkeiden avulla tahtoneen tehostaa teoksensa musikaalisuutta — ei tietenkään missään välittömässä, vielä vähemmin tavanomaisessa ja sovinnaisessa merkityksessä. Papinin ajatusmusiikki muistuttaa kieltämättä sitä uutta atonaalista musiikkia, jossa sävel ja laulavuus saavat väistyä rytmiliikunnon, »viivojen» ja »kuvioiden» tieltä.
Hyvin luultavaa on, että tämä teos yleisesti tunnustetaan huomattavaksi inhimilliseksi todistuskappaleeksi, jolla persoonallisen totuusarvonsa ohella on suurempaakin kantavuutta erään taiteellisen ja aatteellisen suunnan ja sen vaiheiden kuvaajana. Mutta kirjalla on nähdäkseni vielä eräs toisenlainen merkitys, joka tekee sen kerrassaan ainoalaatuiseksi ja takaa sen säilyväisyyden ja klassillistumisen.
Se absoluuttinen kaipuu ja tavoittelu, josta edellä oli puhe, lienee pukeutunut aluksi vain »suuruuden» tavoittelun epämääräiseen muotoon. Toskanan menneisyys on rikas suurista nimistä, ja Papini mainitseekin teoksessaan nimenomaan Danten, Leonardon, Michelangelon ja muutamia muita esikuvinansa ja suurimpiin ponnistuksiin yllyttäjinä (Leonardooli sen aikakauskirjan nimi, joka tämän sataluvun alkuvuosina perustettiin nuoren toskanalaisen taiteilijaryhmän ja ennen kaikkea Papinin pyrkimyksiä ilmaisemaan. — Hän olisi voinut mainita myöskin Savonarolan, jota hänen oma tulinen, hurmioon asti innostuva laatunsa kenties eniten muistuttaa.) Tämägrandezzankaipuu, jokaUomo finitonsivuilla saa mitä vakuuttavimmin ilmauksensa — »Enkö ole sanonut etsineeni aina suuruutta?» — paljasti pian oikean luonteensa, sillä jo tässä kirjassa Papini toteaa: »Minun salaisin sieluni isosi ja janosi jumaluutta.» Myöhemmin asia luonnollisesti näkyi sitäkin selvempänä,Storia di Cristoteoksen alkulauseessa hän kirjoittaa: »Tämän kirjan tekijä sepitti vuosia sitten toisen kertoakseen erään miehen apean tarinan, miehen, joka tahtoi hetkessä muuttua Jumalaksi. Nyt, vuosien ja tajunnan kypsyydessä, olen yrittänyt kirjoittaa ihmiseksi tulleen Jumalan elämäkerran».Un uomo finitoon ihminen, jolle ei ole olemassa Jumalaa, mutta joka intohimoisesti hakee Jumalaa tai paremminkin Jumalan vertaa, hänen vastikettansa. Sellaisen hakemisen johdonmukaisena päätöksenä on oman itseyden Jumalaksi julistaminen. Inhimillinen itseys, joka ei ole mikään absoluuttinen mahti, vaan suhde, relatio, voi pyrkiä tyydyttämään absoluuttisen kaipausta joko siten, että tunnustaa sen korkeamman vallan, josta on riippuvainen, tahi siten, että kokee tehdä relation, oman itseytensä, absoluuttiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa aiheutuu, jatkaaksemme jo aloitettua kierkegaardilaista ajatusjuoksua, se laji inhimillistä epätoivoa, jossa ihminen tahtoo epätoivoisesti olla oma itsensä ja jonka ilmauksena on kaikkeasärkevä demoninen uhma.
Juuri tuon »miehekkään» epätoivonlajin klassillisena kuvauksena Papinin teoksella on kaikkien muiden ansioiden ohella ja niistä riippumatta erikoinen, säilyvä arvo.
Yksin ja villinä eli ikänsä kaiken.
Ariosto.
Minä en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.
Poikaiän hurmion lämpimät ja kirkkaat päivät, viattomuuden pitkät tyvenet, alinomaisen maailmanlöytämisen aiheuttamat yllätykset: mitä niistä tiedänkään? Minä en niitä tunne; en ainakaan muista. Olen oppinut ne tuntemaan kirjoista myöhemmin ja aavistelen ne nyt, poikia nähdessäni; olen ne itse tuntenut ja kokenut vasta kolmannellakymmenellä ollessani, jonakin aselevon tai antaumuksen onnellisena tuokiona, lapsuus on rakkautta, iloa, huolettomuutta, mutta kuin minä silmään taakseni menneisyyteen, näen itseniainayksinäisenä, mietteliäänä.
Lapsuusiältäni saakka olen tuntenut itseni kamalan orvoksi ja erilaiseksi — en tiedä, minkätähden, kenties senvuoksi, että omaiseni olivat köyhiä, tai siksi, etten Ollut syntynyt toisten laiseksi? En tiedä, tiedän vain, että kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä sain eräältä nuorelta tädiltäni lisänimen ukko, jonka kaikki sukulaiset havaitsivat hyväksi. Minä olin tosiaankin enimmälti vakava ja synkkä: puhuin niin vähän kuin suinkin, toisten poikienkin seurassa; kohteliaisuudet minua kiusasivat, eleet ja ilmeet suututtivat, ja kumppanieni nauttiessa meluisissa leikeissään elämän kauneinta kautta minä mieluummin vetäydyin pienen, köyhän ja pimeän asumuksemme etäisimpään sopukkaan. Sanalla sanoen: minä olin olento, jota hattupäiset naiset nimittivät »juroksi lapseksi» ja huiviniekat »pojan kuvatukseksi».
He olivat oikeassa. Minun täytyi olla ja minä olin kamalan vastenmielinen kaikille. Ja muistanpa erinomaisen herkästi vaistonneeni tuon itseäni ympäröivän vastenmielisyyden, joka sai minut sitäkin aremmaksi, alakuloisemmaksi ja äreämmäksi.
Jos satuin joutumaan toisten poikain seuraan, yhdyin tuskin milloinkaan heidän leikkeihinsä. Seisoin mieluummin syrjässä katsellen heitä tuomarin ja vihamiehen tavoin, vihrein ja vakavin silmin. Syynä ei ollut kateus; pikemmin ylenkatse, jota sellaisina hetkinä mielessäni tunsin, jo niinä aikoina alkoi minun ja ihmisten välinen sota. Minä välttelin heitä, ja he eivät minusta välittäneet; minä en heitä rakastanut, ja he vihasivat minua. Ulkosalla, puistoissa, oli aina joku minua ahdistelemassa ja selkäni takana minulle nauramassa; koulussa repivät tukkaani tai kantelivat opettajille; maalla, isoisän maatilalla, kylän pojat heittelivät minua kivillä, vaikka en ollut tehnyt heille mitään pahaa, ikäänkuin olisivat tunteneet minun olevan toista rotua. Sukulaiset kutsuivat minut luokseen ja taputtivat päätäni, kun ei käynyt päinsä olla niin menettelemättä, jotteivät toiset huomaisi liian sopimatonta puolueellisuutta, mutta minä havaitsin erinomaisen hyvin heidän teeskentelynsä, piileskelin ja vastasin jokaiseen sanaan karusti ja kirpeästi.
Eräs muistelo on kaikkia muita lähtemättömämpänä mielessäni: marras- tai joulukuiset sateiset sunnuntai-illat isoisän talossa, keskellä pöytää kulhossa hehkutettua viiniä suuren kuparinvärisen öljylampun valossa, sen vieressä tarjottimella käristettyjä kastanjoita ja pöydän ääressä koko perhe — sedät ja tädit ja monilukuiset serkut — punakkoine kasvoineen.
Lieden luona istui harmaahapsinen ja terävä-älyinen patriarkka, nauroi ja joi. Halot räiskyivät, puolittain peittyneinä hienoon tuhkaan, lasit kilahtelivat koskettaessaan lautasia, tekopyhät ja kaikkitietäväiset tädit vikisivät kuluneen viikon tapauksista ja hälinöistä, ja pojat nauroivat ja huusivat isäukon sikarien sinisen sauhun keskellä. Tämän säästeliään ja typerän juhlan melu sai sydämeni ja pääni kivistämään. Minä tunsin olevani siellä outo, äärettömän etäällä kaikista muista. Ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa pujahdin salaa ovesta ja kuljin varovin askelin kostean seinän viertä pitkän ja pimeän käytävän läpi, joka johti talon ulko-ovelle. Ja siinä minun pieni erakon-sydämeni sykki niin rajusti kuin olisin ollut aikeissa tehdä jotakin pahaa, suorittaa jonkin petostyön. Tuossa käytävässä oli lasiovi, joka johti pienelle suljetulle pihamaalle: minä raotin sitä ja aloin kuunnella, kuinka sade väsyneesti ja alakuloisesti kimmahteli tiilikiviseinistä ja lätäköiden pinnalta, sade, joka valui alas innottomasti, vailla kiihkoa, mutta säveän itsepintaisesti ja inhottavasti, ikäänkuin ei olisi aikonut milloinkaan loppua. Minä kuuntelin sitä siinä pimeässä, kasvot kylminä ja silmät kosteina, ja jos ovenraosta pirahtava pisara äkkiä iski kasvoihini, tunsin itseni onnelliseksi, ikäänkuin tuo pisara olisi tullut minua puhdistamaan, kutsumaan minua muille maille, kauas kaikista taioista ja sunnuntaista. Mutta samassa jo ääni kutsui minua takaisin valoon, kärsimykseen ja muistutuksia kuulemaan. »Sepä huonosti kasvatettu pojanvintiö!»
Niin, niin on laita: minä en ole ollut lapsi. Olen ollut »ukko» ja mietteliäs, kärtyinen »kuvatus». Niistä ajoista alkaen on paras osa elämääni sijainnut sisäisessä olemuksessani. Hellyyden ja ilon maailmasta pois suljettuna minä piilouduin jo silloin itseeni, elin ja levittäydyin oman itseni kehässä, ahnaissa unelmissa, haudoskellen mielessäni maailmaa sellaisena kuin itseyteni sen minulle osoitti. Toiset eivät minusta pitäneet, ja viha sulki minut yksinäisyyden piiriin. Yksinäisyys teki minut entistä surumielisemmäksi ja tympäisevämmäksi; alakuloisuus ahdisti sydäntä ja kiihdytti aivojeni toimintaa. Erilaisuus vieraannutti minut kaikkein lähimmistäkin henkilöistä, ja vieraantuminen teki minut yhä erilaisemmaksi. Aina näiltä elämäni alkuajoilta minä opin nauttimaan tuon äärettömän ja epämääräisen surumielisyyden miehekkäästä sulosta, tunnosta, joka ei pyri purkautumaan eikä hae lohdutusta, vaan riuduttaa itse itsensä, ilman päämäärää, ja totuttaa vähitellen elämään sisäistä erakkoelämää, joka loitontaa meidät iäksi ihmisistä.
Ei: minä en ole milloinkaan elänyt lapsuusikää. En ollenkaan muista olleeni lapsi. Minä näen itseni menneisyydessä aina villinä ja mietteliäänä, omalaatuisena ja vaiteliaana, vailla hymyä, vailla raikkaan riemun puuskaa. Näen itseni kalpeana ja hämmästyneenä kuten ensimmäisessä muotokuvassa.
Valokuva on repäisty rikki rinnan alapuolelta. Se on pieni, likainen ja haalistunut; kortin reunat ovat mustat kuin kuolemanilmoituksen kehykset. Kalpeat lapsenkasvot siinä tuijottelevat hajamielisinä vasemmalle, ja selvästi tuntee, että siellä vasemmalla, vastapäätä, ei ole ketään häntä katselemassa. Silmät ovat surulliset, hieman painuneet — eivätkö liene hyvin onnistuneet? — suu on tuimasti kiinni puserrettu ja huulet hieman eteenpäintyönnetyt, jotta hampaat eivät näkyisi. Ainoana kauneutena ovat pehmeät pitkät kiharat, jotka valuvat merimiespuseron kaulukselle.
Äiti sanoo kuvan esittävän minua seitsemän vuoden ikäisenä. Voipa niin ollakin. Tämä kuva on ainoa esine, joka todistaa lapsuudestani. Mutta lieneekö se sittenkään lapsen kuva? Tuo pieni, haalistunut haamu, joka ei katsele minua eikä halua katsella ketään?
Huomaa heti, ettei noihin silmiin voi luoda väriänsä taivaan sini: ne ovat harmaat, itseensä sumentuneet. Arvaa helposti, että nuo posket ovat valkoiset ja kalpeat ja että ne tulevat aina valkoisina ja kalpeina säilymään: niihin voi kohottaa punan ainoastaan väsymys tai häpeä. Ja nuo tiukasti suljetut, tahallaan suljetut huulet eivät ole luodut avautumaan nauruun, puheeseen, rukoukseen eikä huutoon. Nuo suljetut huulet ovat ihmisen, joka on kärsivä hakematta lievikettä heikoista ja tympäisevistä valituksista. Nuo huulet liittyvät suuteloon liian myöhään.
Tässä haalistuneen valokuvan puolikkaassa minä näen jälleen noiden päivien kuolleen sielun, »kuvatuksen» arat piirteet, »juron pojan» synkän ilmeen ja »ukon» tyynen mielihaikeuden. Ja sydäntäni kouristaa, kun muistelen kaikkia noita värittömiä päiviä ja loppumattomia vuosia, tuota kahlehdittua elämää ja murhemieltä, joka ei aihettansa tuntenut, tuota voittamatonta koti-ikävää, joka kutsui minua toisten taivaiden alle ja toisten toverien luo.
Ei, ei: tuo ei ole lapsen muotokuva. Vakuutan vieläkin, ettei minulla ole ollut lapsuutta.
Tuosta valottomasta yksinäisyydestä minut pelasti tiedonjano. Siitä saakka, kun olin rivi riviltä valloittanut aapisen salaisuudet — (tanakoita mustia kirjaimia, pieniä, mutta pyyleviä; kunnianarvoisia puupiirroksia; pitkiä ja viluisia talvi-iltoja öljylampun ääressä, jonka kupu oli maalattu täyteen pieniä keltaisia ja sinisiä kukkasia, nuoren ja yksinäisen äitini vieressä, joka istui ompeluksensa yli kumartuneena, valon langetessa hänen tummiin hiuspalmikkoihinsa) — oli lukeminen suurimpana nautintonani ja pettämättömimpänä lohdutuksenani. Kirkkaimmat ja tunnekylläisimmät muistelmani niiltä ajoilta eivät koske ensimmäistä taivaansinisestä sametista tehtyä merimieslakkia tai oransseja, joita imeskeltiin viheriän homeen peittämän vesialtaan kaiteella; ne eivät koske jäykkiä tinaratsuja, jotka turhaan yrittävät karata kapealta puulevyltänsä, enempää kuin ensimmäistä väristystä seisoessani lähellä tyttöstä, joka juoksuleikin jälkeen läähätteli puoliavoimin suin. Sensijaan muistelen vielä nytkin lapsellisin kiihkein kaipauksin ensimmäistä tai toista koulukirjaani — pientä, mitätöntä ja typerää, keltakantista lukukirjaa — jossa nähtiin katuvainen ja palleroinen mallipoika paitasillaan polvistuneena rautasängyssään ilmeisesti lausumassa juuri sitä runomittaista rukousta, jonka tavailin kuvan alta. Ja sitäkin suurempi kaipaus kohoaa mieleeni, kun muistan teoksen, joka oli eräänlainen luonnon »Tuhat yksi yötä», iso nidos, jonka viheriä niska oli nukkavieru ja jonka valtavat, leveät, rypistyneet ja kosteuden punertamat lehdet olivat monin paikoin rikkinäiset tai musteen tahrimat, mutta jonka aina avasin varmaan uskoen, että jälleen ilmestyisivät näkyviini jo tutut, mutta aina uudet ihmeet. Siinä sukelsi syvyydestä jättiläispolyyppejä julmine pyöreine silmineen, valmiina iskemään kiinni Tyynen valtameren suuriin purjelaivoihin; pitkäkasvuinen nuorukainen oli polvillaan vuoren huipulla ja loi hämyiselle saksalaiselle taivaalle valtavan varjonsa; kapean ja pimeän espanjalaisen vuorensolan pilviäpiirtelevien ja äkkijyrkkien seinämien välissä liikkui pienoinen caballero, jota tuskin valaisi korkean taivaan säde ja jonka sydäntä kouristi rotkon kaamea hiljaisuus; leppoinen kiinalainen demiurgi, ainoana verhonaan jokin riepu lanteilla, seisoi siinä, taltta toisessa, vasara toisessa kädessä viimeistellen maailmaa maankamarasta kohonneen jylhän ja sekasortoisen vuotokivimetsän keskellä; nahkoihin puettu uskalias löytöretkeilijä pystytti myrskyn pauhatessa valtavaa mustaa lippua vuoriniemekkeen äärimmäiseen kärkeen vastapäätä valkoista, autiota ja jylhää napamerta… Ja kun sitten selailin edelleen kirjan ruosteenpunaisia lehtiä, näin äkkiä edessäni Polyneesian alkuasukkaiden ällistyneitä naamoja, näin koralliriuttoja, jotka uivat valtameren pinnalla kuin kevyet tukkilautat, näin pahaenteisiä pyrstötähtiä, jotka loivat kelmeätä hohdettansa äärettömälle ja kauhistavalle pikimustalle taivaalle, näin jättiläisliskojen suunnattomia luurankoja…
Ensimmäisten käsiini joutuneiden kirjojen joukosta muistan vielä ruman ja runnellun laitoksen Garibaldin muistelmia, jotka luin kerran toisensa jälkeen, mitään käsittämättä, mutta vaistomaisesti haltioituneena nauttien ruudinhajusta, miekkojen väikkeestä, rosvojen ja voittajien upeista punaisista ratsujoukoista. Aivoissani ei ollut mitään selvää mielikuvaa, ja minä en tietänyt mitään Italiasta enempää kuin sodastakaan, mutta siitä huolimatta sallin tunteitteni purkautua jäljentämällä teoksen alkulehdelle kenraalin parrakkaat kasvot, ja minusta tuntui, että ne olivat hyvinkin elävät ja näköisensä.
Eräs elämäni jumalaisimpia oli kuitenkin se, jona sain talon kirjaston rajoittamattomasti käytettäväkseni. Isoisän kirjastona oli aivan tavallinen pärevasu, joka sisälsi suunnilleen sata nidosta. Vasu oli ullakolla sijaitsevassa pienessä piiloisassa kammiossa, josta avautui näköala lähiseudun katoille — siinä oli todellinen Alhambra mielikuvitukselleni — ja jossa oli vähän kaikkea: halkoja, hylkyvaatteita, rotanloukkuja, kansalliskaartin musketti, koinsyömä punainen garibaldilaisnuttu ja siinä vuoden 1860 mitali.
Suinkin voidessani minä sulkeuduin sinne joka päivä ja vedin esiin unohtuneet kirjat, toisen toisensa jälkeen, ihmeissäni ja varovasti. Ne olivat kaikki kansistaan irtautuneita, hajonneita, tahraisia kirjoja, kärpästen ja kyyhkysten likaamia, kaikki rikkinäisiä ja rypistyneitä, mutta minulle kaikesta huolimatta ylen täynnä yllätyksiä, ihmeitä ja lupauksia! Minä luin niitä sieltä täältä, yritin saada selkoa, en suinkaan aina yrityksessäni onnistunut, väsyin ja soimasin itseäni, kärsimättömän innostuksen kiihdyttämänä siitä hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran lähenin niitä seikkailun ja historian runollisia maailmoita, jotka silloin yksi ainoa lause tai kuva sai tuokiossa välkähtämään ilmi neitseellisissä aivoissani.
Minä en ainoastaan lukenut: haaveilin, harkitsin, suunnittelin ja yritin arvailla. Minulle kaikki nuo teokset olivat pyhiä kirjoja, ja minä pidin ehdottomimpana totena jokaisen niihin sisältyvän sanan. En erottanut historiaa tarusta, tosiasiaa kuvitelmasta: painetut kirjaimet olivat silmissäni totuuden pettämättömimpänä takeena.
Minulle todellisuus ei merkinnyt koulua, katua ja kotia, vaan kirjojen maailmaa, jossa tunsin eläväni täysintä elämää. Kesän helteisinä iltapäivinä näin toisinaan Garibaldin ajavan täyttä laukkaa, viitta viivana tuulessa, aron hevoslaumojen keskellä, pyssynlaukausten kajahdellessa; ikävät, sateiset aamupuhteet vietin kreivi Alfierin seurassa, joka kiroili hevosia ja säkeitä kaikilla Euroopan postiteillä, ja illalla minua vapisutti isänmaallinen viha tai puhujan kiihkeä kunnianinto, kun vietin aikojani niiden kuuluisien miesten seurassa, jotka minulle esitteli lukuisiin sinikantisiin nidoksiin pienin kirjaimin painettu Plutarkhos.
Nämä kirjat ne antoivat minulle ensimmäisen yllykkeen asioiden harkitsemiseen. Tuon ihmeellisen vasun pohjalla näet oli vielä viisi tai kuusi viheriää kirjamyhkyrää (jonkun ratsionalistisen poimiskelijan toimittama sekasortoinen kokoelma Voltairen henkeen sommiteltuja lausumia), joissa kumottiin itse isä Jumala ja pyhä teologia ja tehtiin ivan esineeksi Raamatun kertomukset ja katolisen kirkon prelaatit. Tämän lainahöyhenin lentävän keräelmän lukemattomien kappaleiden joukossa oli myöskin Carduccin Hymni Saatanalle, ja niistä ajoista alkaen minä olen aina suhtautunut hellemmin tuntein kapinoivaan enkeliin kuin taivaissa asustavaan majesteetilliseen Ukkoon. Myöhemmin kyllä oivalsin, kuinka karkea ja epävarma tuo epäuskonnollisuuden puolustus oli, mutta minun on sitäkin joko kiittäminen tai moittiminen siitä, että minusta on tullut ihminen, jolleJumalaa ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ateisti-isän poikana, salaa kastettuna ja ilman saarnoja ja messuja kasvaneena, minä en ole milloinkaan kokenut niinsanottuja »sielullisia murroksia», »Jouffroy-öitä» tai »Jumalan kuolleeksi havaitsemista». Minulle Jumala ei ole milloinkaan kuollut, sillä hän ei ole milloinkaan elänyt minun sielussani.
Eräs toinenkin kirja vaikutti mieleeni voimallisesti silloin — ja niinmuodoin ainaisesti: Rotterdamin ErasmuksenTyperyyden ylistys. Meillä oli kotona Holbeinin kuivilla puupiirroksilla varustettu italiankielinen laitos, ja minä luin sen monet kerrat sanomattomasti siitä nauttien. Erasmus lieneekin minussa herättänyt kiihkeän kiintymyksen tavattomiin ajatuksiin ja sen syvän vakaumuksen, että ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita.
Lueskeltuani muutamia vuosia kiihkeästi ja suunnitelmattomasti minä havaitsin, että ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita särvinrahoista säästetyillä tai äidiltä näpistetyillä rovoilla, eivät riittäneet. Eräältä minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla, että kaupungissamme oli valtavan suuria, mitä rikassisältöisimpiä kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi määrättyinä aikoina saada luettavakseen minkä kirjan halusi ja, mikä tärkeintä, ihan rahatta ja hinnatta. Päätin lähteä sinne heti paikalla. Oli kumminkin olemassa eräs hankaluus: tuohon paratiisiin päästäkseen täytyi olla vähintään kuudentoista vuoden ikäinen. Minä olin vain kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ikäisekseni isokasvuinen. Eräänä heinäkuun aamuna kävin koettamaan onneani. Nousin vapisten portaita, jotka näyttivät mielestäni ylen leveiltä ja juhlallisilta.
Pari kolme minuuttia kestäneen epäröinnin ja sydämentykytyksen jälkeen astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen näyttäen hämmentyneeltä ja epäilyttävältä, kuten ainakin henkilö, joka tietää olevansa väärillä poluilla. Virkailija — muistan hänet vieläkin, sen kirotun! Hän oli pieni miespahanen, vatsanpyörylä oli huomattava, silmät taivaansiniset, kuolleen kalan näköaukkoja muistuttavat, ja kummassakin suupielessä oli ilkeä ryppy — katseli minua säälivästi ja kysyi iljettävin, laahaavin äänin:
— Anteeksi, kuinka vanha olette?
Minä punastuin, pikemmin vihasta kuin häpeästä, ja vastasin, lisäten kolme vuotta todelliseen ikääni:
— Viidentoista.
— Ei riitä. Valitettavasti. Lukekaa ohjesääntö. Tulkaa jälleen vuoden kuluttua.
Minä lähdin nöyryytettynä, harmistuneena ja masennettuna, koko olemus tulvillaan tuohon kauheaan mieheen kohdistuvaa lapsen kiihkeätä vihaa siitä, että hän oli jonkin kirjoitetun numeron vuoksi estänyt minut, köyhän ja tiedonjanoisen nuorukaisen, vapaasti käyttelemästä kokonaista kirjamiljoonaa, siten halpamaisesti riistäen minulta valon ja ilon vuoden. Kirjastoon tullessani olin nähnyt vilahdukselta pitkän ja avaran salin, jossa oli kunnianarvoisia korkeaselustaisia nojatuoleja vihreine verkapeitteineen ja yltympäri kirjoja, kirjoja ja yhä vain kirjoja, vanhoja, suuria ja raskaita nidoksia, joiden pergamentti- tai nahkaselät olivat varustetut kultaisella nimillä ja koristeilla — todellinen ihme! Ja jokaiseen noista kirjoista sisältyi sitä, mitä minä etsin, ne tarjosivat sitä ravintoa, joka oli minua varten: keisarien historioita ja sotaisia runoelmia, puolittain jumalallisten ihmisten elämäkertoja, kuolleiden kansakuntien pyhiä kirjoja, kaikkia maailman asioita käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia, kaikkien maailman runoilijoiden säkeitä ja kaikkien maailman ajattelijoiden järjestelmiä. Ja kaikki nuo kultakirjaimin kirjoitetut lupaukset olivat minua varten: minun olisi tarvinnut vain viitata, ja pölyn peitossa odottavat nidokset olisivat siirtyneet luokseni kaappien tiheän rautaverkon takaa, minä olisin ne avannut, selaillut ja ahminut niitä mielin määrin!
Minä yritin toistamiseen jo ennenkuin oli ehtinyt kulua vuosi. Tälläkin kertaa kävi huonosti. Minun täytyi odottaa vielä kesään asti, ennenkuin onnistuin. Olin silloin täyttänyt kolmetoista — tai kenties kolmetoista ja puoli vuotta.
Erään minua hieman vanhemman toverin keralla, joka oli joitakin aikoja liikkunut siellä esteettömästi, minä lopulta sinne pääsin. Välttääkseni huomiota ja sitä luuloa, että olin ajanvietettä etsivä lapsi, minä valitsin vakavan kirjan, tieteellisen teoksen — Canestrinin Darwin-tutkimuksen.
Tällä kertaa oli puu- ja lasiseinän takana eräs toinen virkailija — pitkä ja kuiva kuin kynitty lintu, kömpelökäänteinen ja alinomaa liikkuva. Hän otti tilauslippuni minuun vilkaisematta, piirsi siihen merkin sinikynällä ja ojensi sen vieressään seisovalle pojalle, sanaakaan virkkamatta.
Minä odotin puoli tuntia, mielessä jäytävä pelko, että kirjaa ei löydy tai ettei sitä minulle anneta. Sen vihdoin saavuttua minä pistin sen kainalooni ja lähdin suureen lukusaliin, ankaran ujouden vallassa ja varpaillani. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista syvän kunnioituksen tuntoa — en edes pienenä pahaisena kirkossa. Ikäänkuin säikähtyen omaa uskaliaisuuttani ja sitä, että vihdoinkin, monien vastusten jälkeen, olin päässyt sinne, jättiläismäiseen pyhäkköön, jossa piilivät monien vuosisatojen viisauden pyhät jäännökset, istuuduin ensimmäiseen vapaaseen nojatuoliin, joka tielleni sattui. Hämminki, riemu, ihmetys, ja se tunto, että olin yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja miestynyt, olivat niin voimalliset, että kului melkein kokonainen tunti, ennenkuin kykenin mitään käsittämään edessäni olevasta kirjasta.
Kaikki siellä sisällä tuntui minusta niin pyhältä ja majesteetilliselta kuin kansakunnan kokoussalissa. Tahraantuneet, haalistuneet nojatuolit, joiden vaalennut viheriä alkoi vivahtaa keltaiseen tai peittyi tummaan likaan, näyttivät minusta suunnattoman suurilta ja upeilta, kuin mitkäkin valtaistuimet, ja syvä hiljaisuus painosti mieltäni vieläkin vakavammin ja juhlallisemmin kuin äänetön katedraali.
Siitä lähtien palasin sinne joka päivä ja vietin siellä kaiken sen ajan, jonka kuolettavan ikävä koulu jätti vapaasti käytettäväkseni. Vähitellen totuin hiljaisuuteen, suureen suojaan, joka kaareutui korkeana huolimattoman nuorukaisen pörröisen pään yläpuolella, vanhojen ja uusien nidosten, sanakirjojen, aikakauskirjojen, vihkojen, karttateosten, kodeksien ja käsikirjoitusten loputtomaan runsauteen. Minä opin olemaan pian kuin kotonani, opin tuntemaan eri virkailijat, sain selville heidän merkintöjensä salaisuudet, tutustuin perinpohjaisesti luetteloihin ja tiesin, mitkä kasvot kuuluivat niille uskollisille ja kiihkeille kävijöille, jotka saapuivat joka päivä, kuten minäkin, täsmällisinä ja kärsimättöminä, ikäänkuin johonkin hekuman tyyssijaan.
Niin minä syöksyin suin päin lukemaan kaikkea, mitä mieleeni johdatti ehtymättä pulppuileva uteliaisuuteni ja lukemissani teoksissa mainitut kirjojen nimet, ja niin aloin silloin astua kaikentietäjän karua ja suurenmoista elämänpolkua, kokemattomana, vailla opastusta ja ilman minkäänlaista suunnitelmaa, mutta kiihkeän intohimon kannustamana.
Mitä tahdoin oppia? Mitä tahdoin tehdä? En tietänyt. Ei ollut mitään ohjelmaa eikä opastusta, ei mitään määrättyä käsitystä. Oli yhdentekevää, liikuinko tänne vai sinne, länteen vai itään, syvyyteen vai korkeuteen, kunhan vain sain tietää, tietääkaikki. (Siinäpä onkin onnettomuuteni sana:kaikki!) Aina siitä asti olen kuulunut niihin, jotka eivät ota lukuun vähää tai puolta määrää. Kaikki tai ei mitään! Minä olen aina tavoitellut kaikkea, olen aina yrittänyt pitää huolta siitä, ettei mikään pääse minulta pakenemaan tai jää saavuttamattomiin! Täydellisyyttä ja kokonaisuutta — ei mitään muuta toivottavaa, sitten, myöhemmin; ainoastaan loppu, liikkumattomuus,kuolema!
Siihen aikaan minä tahdoin tietää kaikki, ja kun en tietänyt, mistä kohdasta olisin alkanut, yritin kehitellä itsessäni tiedon lentimiä käsi-, sana- ja tietosanakirjojen avulla. Tietosanakirja oli korkein unelmani, rakkain ihanteeni — suurin ja täydellisin kirja. Se sisälsi kaikki — ainakin lupauksista ja ulkonäöstä päättäen. Jokainen henkilön, kaupungin, eläimen, kasvin, virran ja vuoren nimi oli siihen merkitty, sijoitettu paikallensa, selitetty ja kuvitettu.
Tietosanakirja vastasi heti jokaiseen kysymykseen kysyjän tarvitsematta nähdä vaivaa etsiessään. Minun monikäänteiselle mielikuvitukselleni kaikki muut kirjat ilmenivät virtoina, jotka laskivat tuohon rannattomaan mereen, ne olivat rypäleitä, joiden tuli mehullansa täyttää nuo suuret viinitynnyrit, jyväsiä, jotka jauhettuina ja taikinaksi vaivattuina koituvat leiväksi kaikkia suita varten ja kaikenlaisen nälän tyydykkeeksi.
Samoinkuin mystikko, ainoaan Jumalaan uppoutuessaan, pyrkii irtautumaan jokaisesta aistittavasta todellisuuden ilmiöstä, samoin minä sukelsin ja hukuin tuohon tiedon mereen, joka minua tyydyttäessään samalla herätti minussa uutta kaipausta ja uutta polttavaa janoa.
Sattuipa sitten, että tietosanakirjoja alinomaa käsitellessäni ja käytellessäni sain halun ryhtyä sellaista teosta sepittämään. Viidentoista vuoden iällä ja mielen ollessa kiihkomieltä tulvillansa sellainen tehtävä näytti minusta helpolta.
Mutta minäpä en aikonutkaan tehdä tietosanakirjaa toisten tietosanakirjojen laista. Tarkastelemalla niitä useita ja lukemalla toisia kirjoja olin havainnut, ettei täydellistä ja moitteetonta tietosanakirjaa ollut vielä olemassakaan. Toisessa oli useinkin sellaista, mikä toisesta puuttui, ja milloin oli tietoa liian niukasti, milloin taas ylen, runsaasti. Etsiessäni harvinaisia nimiä ja yksityiskohtaisia selityksiä olin monet kerrat suureksi mielipahakseni ja hämmästyksekseni huomannut ne kaikki mykiksi ja tietämättömiksi.
Päätin siis sommitella tietosanakirjan, joka sisältäisi kaikkien maiden ja kielten kaikkien tietosanakirjojen ainekset, vieläpä olisi kaikissa suhteissa niitä parempikin, jossa olisi järjestettynä kaikkien toisten hajallaan oleva sisällys ja vielä enemmänkin ja joka ei suinkaan olisi pelkkä vanhojen tietosanakirjojen jäljennös ja keräelmä, vaan ihkauusi, sana- ja käsikirjoihin, ja kaikkien tieteiden, historioiden ja kirjallisuuksien uusimpiin julkaisuihin ja erikoistutkimuksiin pohjautuva teos.
Asian päätettyäni en suinkaan alkanut istua kädet ristissä: elämäni oli nyt saanut varman suunnan; kirjastossa viettämäni pitkät hetket tulivat nyt käytetyiksi entistä vakavampaan ja nimenomaisempaan tarkoitukseen. Minä ryhdyin työhön palavin innoin ja kärsivällisesti. Siitä päivästä lähtien — oli heinäkuu, kesäloman aika — jokainen a-alkuinen sana veti minua puoleensa kuin ystävän kasvot. Kaikki jykeväniteiset tietosanakirjat, suuret sanakirjat, käytetyt ja kuluneet hakemistot ja erikoisalojen nimistöt vedettiin minua varten esiin kaappien hyllyistä, minua varten, joka jäljensin, tein yhteenvetoja, käänsin ja selailin yhä kiihkeämmin. Ah, kuinka paljon minulle tuottivatkaan vaivaa kaikki ne Saksan jokipahaset, joiden alkuäänteenä onAa— kuinka monia kirjannimiä minun täytyikään merkitä muistiin selostaessani erästä hollantilaista oppineiden dynastiaa, von der Aan sukua — ja kuinka pitkä ja ikävä olikaan se luettelo, joka sisälsi kaikki a-alkuiset latinankieliset lyhennykset! Niinä päivinä minussa heräsi hellä tunne, jonka esineenä oli Abila, kaukainen, meren rannalla sijaitseva kaupunki, ja silloin minä ensimmäisen kerran selailin lakitieteellisiä teoksia voidakseni tuntijan ilmein selittää, mitä »abigeato» (karjanryöstö) käsite sisältää. Minä selailin koko Vanhan testamentin löytääkseni hurskaan Abigailin ja Absalomin, etsiskelin Danten selittäjöiden teoksista kaikki murhapolttajaa Bocca degli Abatia koskevat seikat, tutustuin kaikkiinabies- (kuusipuiden) suvun eri lajeihin, tutkin tarkoin Abbiategrasson historiaa ja Abessinian maantietoa.
Aluksi jäljensin sikin sokin vihkoihin ja irrallisiin erikokoisiin paperilappuihin — sitten kirjoitin kaikki puhtaaksi, hyvässä järjestyksessä, viivoitetulle, sileälle paperille. Päivällä, kirjastossa minä käytin rumaa, muodotonta, joutuisaa käsialaa, johon liittyi tahroja, mustetäpliä ja lyhennyksiä — illalla, kynttilän häilähtelevän liekin työtäni valaistessa, kirjoitin niin kauniisti kuin suinkin osasin, pyörein englantilaisin kirjaimin, mustaa ja punaista kirjoitusnestettä käyttäen ja imupaperi varalla vasemman käden alla… Olipa se hupaista askaretta! Kunhan sain istua siinä, kirjoittamassa tietosanakirjaani selkä kumarassa ja niukkaa valoa nauttien, luovuin mielelläni kaikista leikeistä ja kaikista teatterihuveista — ja lyönpä vetoa, että olisin luopunut villien eläinten kokoelmastakin, joka kumminkin houkutteli sydäntäni enemmän kuin mikään muu markkinoiden nähtävyys.
Mutta tämäkin yritys, joka ylensi minua, tietämätöntä poikaparkaa, omassa mielessäni, vieläpä kirjaston virkailijoidenkin silmissä, jotka katselivat minua ivan- ja kunnioituksensekaisin säälin tuntein, alkoi minua kyllästyttää, tai oikeammin sanoen: säikähdytti minut sillä täydellisyydellä, jota tavoittelin. Olin jo työskennellyt pari kuukautta, aamuisin ja iltapäivin suurten helteisten ikkunoiden ääressä lukusalissa ja illalla erään toisen kirjaston kaarilamppujen alla tai omassa kammiossani kynttilän valossa, mutta vaikka kirjoitin kirjoittamistani, en kumminkaan ollut onnistunut pääsemään ad-alkuisia sanoja kauemmaksi. Sanomattoman pitkä Akhilleun (Achille) raivoa käsittelevä tutkimus minut kerrassaan uuvutti. Minä jouduin hipomaan Homeros-ongelmaa ja saavuin klassillisen filologian rajoille; muutamat kreikkalaiset sanat (joita en ymmärtänyt) nöyryyttivät minut.
Järkeni riensi uupumukseni avuksi. Minä aloin jo silloin saada jotakin vihiä filosofiasta — ties millaisista jumalattomista kirjoista! — ja aloin miten aloinkin ajatella hieman hienosyisemmin kuin sinä ikäkautena oli soveliasta. Niin ollen oivalsin, ettei oikea tieto voinut merkitä sieltä ja täältä ja joka taholta poimittujen muistiinpanojen aakkosellista yhdistelmää, kerättyjen ja jäljennettyjen asioiden kasaantumista mekaaniseen järjestykseen, jossa ei tunnu vähintäkään raikasta henkäystä eikä elähdyttävää ajatusta.
Minä luovuin tietosanakirjastani silti tahtomatta langeta spesialismiin: aivojeni Don Juan-vaistot pidättivät minua joka kerta, kun olin antautumassa yhdelle ainoalle rakkaudelle. Minä tarvitsin rajattomuutta, suurenmoisuutta, kaikkien asioiden kokonaisuutta, aikakausien avaruutta — vuosisatojen ja nidosten juhlallista kulkuetta.
Minusta näytti siltä, että minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan historiaa.
Kuvittelemalla sen suurena, täydellisenä, kaiken olevaisen ja kaikkien toimintojen historiana, sain siihen sopimaan kaikki — lukuunottamatta tieteitä, joita voisin tutkia itse, yksityiskohtaisesti. Kysymyksessä ei tietenkään ollut minkään yksityisen kauden tai kansan lyhyt erikoishistoria, vaan kaikkien aikojen ja kaikkien rotujen yleishistoria. Unelmani siten halkesi melkein keskeltä, mutta jäljelle jäänyt osa riitti hyvinkin askarruttamaan viiden- tai kuudentoistavuotiaan kirjailijan ajatuksia.
Niin kävin jälleen etsimään, tutkimaan, jäljentämään ja keräilemään.
Tunsin jo ennestään Cantun yleishistorian, joka oli ollut apunani eräissä oppineisuuteni pulmakohdissa, mutta omasta historiateoksestani ajattelin tehdä paljoa laajemman, sisältörikkaamman ja luotettavamman. Cantu oli sitäpaitsi katolinen ja taantumuksellinen. Minun historiastani sitävastoin piti tulla ratsionalismin ja kumouksellisuuden historia, koska olin siihen aikaan ateisti ja tasavaltalainen kuten isänikin.
Suunnittelemani teos oli ilmeisesti keskiaikaisissa mielissä piintyneenä ilmennyt kaikkien olioiden kuvastinta koskeva kuvitelma, mutta järkisisältöisempi ja henkevöityneempi. Paljon, ylen paljon, äärettömän paljon tosiasioita — mutta niiden yhteisenä siteenä kasvava, kohoava ja kehittyvä elämä, tosiasioita, joiden järjestäjänä ja keskittäjänä oleva ajatus ylenee sokeasta elämäntahdosta aina sille sankarillisen hyödyttömyyden asteelle, missä ajatus elää ajatuksen itsensä vuoksi.
Minä aloitin syventymällä Egyptin ajanluvun aarniometsiin ja keittämällä kokoon yleissilmäyksen, joka käsitteli Egyptin historiaa aleksandriiniseen aikakauteen saakka. Olin juuri siirtymässä kiinalaisiin, kun samassa havaitsin, että historiastani puuttui alku. Jos tahtoi kirjoittaa todellakin universaalisen historiateoksen, täytyi aloittaa maailman luomisesta eikä ensimmäisistä kirjallisista muistiinpanoista. Omistamani vähäiset tähtitieteelliset ja geologiset tiedot olivat herättäneet minussa ihmeellisten menneiden aika-aavikoiden ja maailmoiden alinomaisen häviämisen ja syntymisen mielikuvia. En voinut ajatella Cantun tavoin toistavani heprealaisten luomiskertomusta ja maallisen paratiisin kuvausta. Oli kerrottava maailman syntymästä, mutta ei suinkaan Moosekseen, vaan tieteeseen nojautuen. Tiede henkilöityi minulle siihen aikaan Camille Flammarionin ja Charles Darwinin hahmoissa. Edellinen johti minut Laplacen, jälkimmäinen Lyellin luo. Niinpä paneuduin vikkelästi astronomiksi ja geologiksi ja antropologiksi voidakseni esittää uudenaikaiseen tapaan maan muotoutumista. Useanakin iltana kiusasin jo likinäköisiä silmäparkojani keksiäkseni taivaan syvyyksistä jonkin nebuloosan, tähtien ja planeettien valtavan äidinkohdun, josta uudenaikaiset kosmologit taruilivat valaisten esitystään numeroin ja kuvioin.
Mutta kun sitten olin hieman lyyrillisen vapaasti esittänyt aurinkosysteemin liekehtivän tarinan ja maan kuortumisen hitaan historian, huomasin, etten ollut vieläkään tehnyt kaikkea. Olin kuvaillut, kuinka maailma oli muodostunut, mutta en ollut vielä kertonut mitä kaikkea ihmiset olivat haaveilleet kaikkeuden synnystä.
Minun historiaani piti sisältyä kaikki, ja niinmuodoin siirryin tieteistä niihin oppeihin, jotka yrittävät selvittää maailmojen syntyä. Tämä historiallinen tunnontarkkuuteni (ettei historia koskenut ainoastaan tosiasioita, vaan myöskin tosiasioihin kohdistuvia uskomuksia) vaikutti voimallisesti opintoihini.
Uteliaisuuteni jakautui kaksihaaraiseksi: minä syöksyin toisaalta vertailevaan kirjallisuuden historiaan, toisaalta uskontojenhistoriaan. Ennen kaikkea uskontojenhistoriaan. Ei ollut olemassa sellaista teogoniaa tai kosmillista myyttiä, jota en olisi etsinyt ja joko selostanut tai jäljentänyt täyttääkseni sillä alkulukua.
Heprealaisten historia askarrutti minua kaikkein enimmin. Minulla oli kotona eräs niitä mustia raamatuita, joita englantilaiset protestantit kolmekymmentä vuotta sitten myyskentelivät Italiassa puolen liiran hinnasta (kenenkään niistä huolimatta). Siitä minä luin jälleen koko Genesis-kirjan. Mutta ei siinä kyllin. Minä etsin kirjastosta luomiskertomusta koskevat kaikkein kiitetyimmät selitysteokset, kaikkein arvovaltaisimman asiaan kohdistuvan sekamelskan, tutustuen katolisiin konkordisteihin ja kerettiläisiin, milloin mihinkin. Minä luin ja lehteilin kahdeksannentoista vuosisadan henkeviä pilkkakirjoituksia ja nykyaikaiseen asuun muokattuja apologioita, joiden tuli tyydyttää vähemmän tylsämielisiä seminaarilaisia, ranskalaisia esseitä, selviä ja vaahtoilevia kuin samppanja, saksalaiseen tyyliin leivottuja jykeviä filosofisia ja eksegeettisiä teoksia, sanakirja-artikkeleita ja monikielisten raamatuiden pitkiä selityksiä — luin ja lehteilin osaamatta erottaa varmaa tietoa sofismeista, tosiasioita otaksumista. Minä kaivelin jälleen vasukirjastostani löytämiäni viheriöitä nidoksia ja unohdin vähitellen tutkimusteni alkuperäisen aiheen eksyen raamatullisten ongelmien orjantappuraisille poluille.
Niinpä esimerkiksi viehätyin konkordaattisuunnitelmaan, tutkin kärsivällisesti erään Piancianin sepittämän laajan teoksen, sitten Stoppanin jättiläismäisen tutkimuksen ja vihdoin erinäisiä muita enemmän tai vähemmän darwinismiin taipuvien jesuiittojen biologisia ja skolastisia harjoituksia. Ja silloinpa johtui mieleeni ajatus: että kaikki tunnetut Raamatun selitysteokset olivat pappien, piispojen, teologien, uskovaisten — sanalla sanoen yltiöhartaiden henkilöiden teoksia, siinäkin tapauksessa, että he olivat luterilaisia, kveekareita, valdolaisia tai sosiniaaneja. Sitävastoin puuttui — toisin sanoen: minä luulin puuttuvan — sellaista Raamatun selitysteosta, jonka oli kirjoittanut ratsionalisti ja positivisti, epäuskoinen ja puolueeton henkilö, vapaa henki, joka rivi riviltä tutki kaikki Vanhan ja Uuden testamentin kirjat kaunistelematta tuoden kaikkien nähtäviin ne erehdykset, ristiriidat, valheet ja naurettavuudet, ne julmuuden, konnamaisuuden ja typeryyden todistukset, joita ovat tulvillaan nuo muka Jumalan innoituksen nojalla kirjoitetut sivut. Minä otaksuin sellaisen selitysteoksen voivan tuottaa uskolle melkoista enemmän vauriota kuin ne ateistiset raivonpurkaukset ja mitä ikävystyttävimmät kiistelyt, jota pitemmälle uudenaikainen antiteologia ei pääse.
»Sellaista selitysteosta ei ole olemassa; niinpä teen sen minä!»
Suuret yritykset eivät enää saaneet sydäntäni kovinkaan tuimasti tykyttämään, ja olihan tämä työ sitäpaitsi, suunnittelemaani suurimpaan tietosanakirjaan verrattuna, mitätön kääpiötyö, jonka otaksuin voivani suorittaa aivan helposti parin vuoden kuluessa.
Minä aloitin vakavasti: tartuin heprean kielioppiin ja osasin jo muutaman päivän kuluttua kirjoittaa suuria ja vääntyneitä semiittisiä kirjainmerkkejä ja jäljentää Mooseksen-kirjojen värssyjä suoraan alkutekstistä. Minä keräsin ainehiston, joka tuntui itsestäni suunnattoman suurelta ja kokosin jokaisena aamu- ja iltapuhteena uusia asioita, kunnes eräänä päivänä näytti siltä, kuin keräelmä olisi riittävä. Kasautunut oppineisuuden määrä herätti minussa kyltymyksen, melkeinpä inhonkin tunnetta: minä aavistin, että ellen nyt onnistuisi muovaamaan sitä johonkin muotoon, millaiseen tahansa, niin kaikki jäisi lepäämään sellaisenaan — vieläpä ikiajoiksi.
Minä jäljensin silloin luomisraamatun ensimmäisen lauseen »Alussa loi Jumala taivaan ja maan», ja ryhdyin sommittelemaan siihen selitystä. Olin yhtäkkiä joutunut mitä suurimpiin vaikeuksiin. Tuossa lauseessa on kaksi sanaa, jotka ovat tuottaneet eksegeeteille melkoista päänvaivaa ja jotka kristityt ovat selittäneet omalla tavallansa, kirkolliskokousten ja kirkkoisien määrittelemän jumaluusopin mukaisesti. Onko tekstissäJumalavaijumalat,loivaimuovasi?
Toisin sanoen: olivatko juutalaiset alkujaan monoteismin vaiko polyteismin kannattajia, uskoivatko he tyhjän pohjalla tapahtuvaan luomistyöhön vai kuvittelivatko he Jumalan jonkinlaiseksi kuvanveistäjä-demiurgiksi, jonka muovaama aine ei ole hänen luomansa eikä hänestä riippuvainen? Siinä oli, kuten näkyy, loputtomia ongelmia: historiallisia, kielitieteellisiä ja filosofisia sekaisin. Mutta minä en tuosta säikähtänyt, vaan ryhdyin kirjoittamaan.
Minä kirjoitin kirjoittamistani onnistumatta pääsemään mihinkään tulokseen: perustelut, puolustelut, väitteet ja vastaväitteet kasautuivat, kolmella neljällä eri kielellä kirjoitetut lainalauseet ajoivat toisiansa takaa, filosofiset välilauselmat ja teologiset lisätutkielmat vaativat itselleen sijaa ja paisuivat ylen laajoiksi. Näiden kamalien olosuhteiden vallitessa vähäinen hepreantaitoni kerrassaan hämmentyi, minun täytyi luottaa toisiin tutkijoihin, ja ainoat luottamuksen arvoiset olivat mielestäni ne, joiden mukaan prelaatit olivat väärässä ja järki yksin oikeassa.
Minä taivuin niinmuodoin uskomaan, että oli käännettävä »jumalat muovasivat», mutta vaikeus oli siinä, kuinka saisin toiset vakuutetuiksi, vieläpä niin, ettei kukaan voisi kääntyä toiselle kannalle eikä mitenkään asiaa epäillä.
Niin minä kirjoitin kirjoittamistani kykenemättä kumminkaan suoriutumaan tuosta kirotusta lauseesta, joka varmaan säilyy muistissani ikäni kaiken. Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä sekasortoisemmiksi muuttuivat ajatukseni, poleemiset hyökkäykset, etymologiset tutkimukset ja dialektiset päätelmät kietoutuivat toisiinsa ja ratsastelivat toisillaan oppineessa noidanjuhlakarkelossa, jonka rytmi ja johtosävelkin olivat jo aikoja sitten häipyneet minulta tietymättömiin. Vihdoin, hengen niin tahtoessa, saatoin asian päätökseen: olin silloin kirjoittanut enemmän kuin kaksitoista täyttä sivua. Sitten kävin käsiksi toiseen lauseeseen: »Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.» Tässä oli vähemmän petoksia ja teologisia väärennyksiä, mutta vaikeudet olivat sittenkin melkein yhtä suuret: minun oli selitettävä pimeys ja syvyys ja erotettava Jumalan hengen käsite Jumalan käsitteestä (siinä piili aleksandrialaisen kolminaisuusopin ensimmäinen siemen), ja vetten mainitseminen suuntasi katseeni kohti vanhaa Kreikkaa, ensimmäisten kreikkalaisten filosofien ajatuksiin: Hesiodokseen, jonka teogonian mukaan maailma syntyy valtameren helmassa, ja Miletoksen viisaaseen asujaimeen Thalesiin, joka näkee kosteudessa kaikkien olioiden alkuperän. Minä kahlasin kaulaa myöten oppineisuudessa, uskalsinpa kirjoittaa kreikankielisiäkin lainalauseita (millainen mielenliikutus minut valtasikaan, kun vapisevin käsin jäljensin Platoinin jumalaisia kirjaimia, toisen toisensa jälkeen!) ja kiertelin tässä reunamuistutusten, huomautusten ja tutkimusten tiheikössä niinkuin Aatami Edenin eläin- ja kasvitarhassa.
Hillitön kirjoitushimoni johti minut aina kolmanteen lauseeseen saakka: »Ja Jumala sanoi 'Tulkoon valkeus'; ja valkeus tuli.» Nuo sanat olivat vaikuttaneet yllättävästi itseensä reettori Longinukseenkin, pahaan pakanaan, mutta minussa, Baylen, Voltairen jaPuolittain vakavien filosofisten puhdejutelmientekijän vereksessä opetuslapsessa ne eivät herättäneet minkäänlaista kunnioitusta. Pikemmin naurua: kuinka monet kerrat irvistelinkään tuolle Jumalalle, joka loi valon ennen aurinkoa!
Neljättä lausetta minä en saavuttanut — olin jo väsynyt ja kyllästynyt. Jos olin ensimmäisiin kolmeen lauseeseen tarvinnut kaikki nuo sivut, kaikki nuo muistutukset, koko tuon oppineen saivartelun, niin kuinka paljon olisinkaan tarvinnut, jos otin tarkasteltavakseni koko Raamatun ja tunnollisesti selitin sen monet tuhannet lauseet?
Oli parempi peräytyä vanhoihin järjestelmiin: tehdä yhteenveto ja ryhtyä hyökkäykseen. Minä suunnittein suuren uskontoa vastustavan teoksen ja kirjoitinkin eräitä katkelmia: kieliparressa oli muistaakseni toskanalaista sävyä, se oli laadultaan lähinnä ivaileva ja muistutti hieman GuerrazzinAasia, jonka lukeminen tuotti minulle niinä aikoina sanomatonta nautintoa.
Mutta tämä ratsionalismin Summakaan ei saanut asiaa edistymään, varsinkaan, kun kietouduin eräisiin toisiin samoina aikoina aloittamiini tutkimuksiin, jotka, samoinkuin Raamatun-tutkimukseni, juontuivat monesti mainitusta kirjoittamatta jääneen yleishistoriani alkuluvusta. Pyhistä kirjoista ja kansantaruista löytämäni luomiskertomukset olivat herättäneet minussa halun siirtyä tutkimaan niiden runollista muotoutumista kulttuuriaikana, ja koska en tehnyt milloinkaan mitään puolinaista, olin kiihkeästi tietosanakirjoja ja historiallisia teoksia apunani käytellen tutkinut kaikkia maailman kirjallisuuksia etsiäkseni ja kootakseni niitä, runoelmia, jotka käsittelivät maailman luomista. Minä löysin niitä runsaat määrät, Luin ja jäljensin niitä, suunnittelin — kuten ainakin — teoksen kirjoittamista ja miellyin niin menetellen eräisiin runoilijoihin, luin heidän muutkin teoksensa, johduin heidän hengenheimolaisiinsa, silmäilin useimpia saman kirjallisuuden piiriin kuuluvia kirjailijoita ja muutuin vihdoin kiihkeäksi itä- ja länsimaisen kirjallisuuden ahmijaksi samoinkuin olin hieman aikaisemmin ahertanut universaalihistorian ja raamatunkritiikin alueilla.
Koko maailman ja kaikkien inhimillisten tapahtumien historia on — niin ajattelin — liiallinen tehtävä, varsinkin minunlaiselleni aloittelijalle, mutta yleisen kirjallisuudenhistorian minä varmaan saisin aikaan. Se ei kumminkaan tulisi olemaan aikaisempien teosten kaltainen: se ei olisi järjestetty kansakuntien ja vuosisatojen, vaanaiheidenmukaisesti.
Minä tahdoin kirjoittaa maailmankirjallisuuden vertailevan historian, joka ei olisi luonteeltaan yksinomaan bibliografinen, vaan aiheiden ja sisällön mukaan sommiteltu. Alkoi siis ankara kirjallisten aiheiden, luetteloiden ja nimien etsintä; syntyi legendoja ja runollisia motiiveja koskevia loputtomia muistiinpanoja, ja laatikot tulivat tulvilleen bibliografisia lappuja. Olin siis melkoisesti rajoittunut, mutta kiihkeä universaalisuuden-himoni sai yhä kyllin tyydykettä. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden rasittavien ja suunnitelmattomien ponnistusten jälkeen minun täytyi uskoa, että tämäkin tehtävä oli liian vaikea voidakseen tulla onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Kyetäkseni edes jossakin määrin kunniallisesti siitä suoriutumaan minun olisi täytynyt opiskella ties miten monia eri kieliä ja lukea vuosikymmenet hetkeksikään katsettani kohottamatta. Haaveksimani laista historiaa ei käynyt rakentaminen lukuisien nimien nojalla: täytyi tuntea kaikki merkittävä, sivu sivulta, ja lukea se useaan kertaan, jos mieli keksiä lähteet ja löytää kestävää pohjaa vertailuille.
Niinmuodoin havaitsin olevan pakko jälleen luopua aikeesta (tämä oli viides tai kuudes vararikkoni!) ja päätin nyt perehtyä ainoastaan lähimpiin kirjallisuuksiin, niin sanottuihin uuslatinalaisiin, mutta tutkia ne perinpohjin suunnitellen niiden rinnakkaishistoriaa ja aikoen myöhemmin jakaa niitä koskevaa opetusta. Niin minusta sukeutui tuota pikaa tuima romanisti: minä luin kielitieteellisiä aikakauskirjoja, otin selkoa ongelmallisista käsikirjoituksista, kuuntelin erikoisluentoja ja viljelin uutterasti käsikirjoja ja kirjallisuusluetteloita. Minä ryhdyin silloin sangen järjestelmällisesti tutkimaan ranskalaista ja italialaista kirjallisuutta, kumpaakin varhaisimmista tuotteista alkaen, mutta kaikkein eniten minua viehätti vähimmin tunnettu ja vähimmin arvostettu kirjallisuus: espanjalainen. Jo hieman aikaisemmin olin opiskellut kaunista kastiliankieltä eräästä kolmen soldon hintaisesta kieliopista ja olin kääntänyt eräitä kohtauksia Calderonin »Ihmeellisestä noidasta», mutta nyt otin oppaikseni Amador de los Rios’in ja Ticknorin teokset, urkin käsiini kaikkein ensimmäiset tuotteet, Avilonfuerostamyöhäisimpiin romansseihin saakka, vaivuin syviin mietteisiin lukiessaniKuninkaallisten maagien mysteeriä, rakastuinPoema del Cidiin, tulin veli Gonzalo de Berceon erikoistuntijaksi ja syvennyin Hitan arkkipiispan meheviin sukkeluuksiin. Enpä tyytynyt vielä siihenkään: selailin kaikki Rivadeneyra-kokoelman jykevät nidokset ja luin niistä osia, etsiskelin katalonialaisia, kastilialaisia ja portugalilaisia käsikirjoituksia, tutustuin sangen perinpohjaisesti vanhaan espanjankieleen, suunnittelin kriitillisiä laitoksia, jäljensin kokonaisia teoksia, kun en voinut niitä itselleni hankkia, ja vihdoin — se oli asiain alinomainen päätös ja uusi pettymys — päätin luopua romaanisten kirjallisuuksien vertailevan historian kirjoittamisesta ryhtyäkseni sepittämään moitteetonta espanjalaisen kirjallisuuden historian käsikirjaa.
Siihenkin minä kirjoitin ensimmäiset luvut: sitten siirryin ibereihin ja roomalaisiin saakka, seurailin goottien kohtaloita, arabialaisten maahanhyökkäystä, uuden kansankielen sukeutumista, ja pääsin siten käsiksi varhaisimpiin kirjallisiin todistuskappaleisiin. Mutta esitykseni katkesi keskenPoema del Cidinkriitillistä käsittelyä. Oli ilmestynyt toisia ajatuksia ja toisia opintoja, jotka eivät kovinkaan kiinteästi liittyneet oppineisuuteen. Espanjalainen kirjallisuus oli viimeinen seikkailuni oppineen keräilyn alueilla. Valitettava seikkailu — viimeinen luiskahdus kaltevalla pinnalla, jonka jyrkkää viettävyyttä en ollut silloin vielä havainnut.
Kaikentietäjästä erikoistuntijaksi: kaikkikäsittävästä tietämyksestä yleishistoriaan — yleishistoriasta uskonnonkritiikkiin — siitä yleiseen vertailevaan kirjallisuuden tutkimukseen — siitä vertailevaan romaanisen kirjallisuuden historiaan, vihdoin yhden ainoan maan kirjallisuuteen ja kaikkein viimeiseksi erään kirjallisuuden määrättyyn kauteen. Osittaisten epäonnistumisten, poistojen, rajoitusten ja keskitysten nojalla minä, joka tavoittelin kaikkea, tahdoin tietää kaikki ja opettaa kaikki toisille, olin päässyt niin pitkälle, että tyydyin toisintoihin ja erääseen vaon kulmaan singonneisiin filologisiin ja bibliografisiin jyväsiin — minä, jonka valtavalle työinnolle oli koko pelto näyttänyt liian ahtaalta liikkumisalalta! Ja samoin on ollut laita ikäni kaiken — kaiken, kaikkeuden alinomaista tavoittelua, joka on aina päättynyt siihen, että suistuin tyhjyyteen tai jonkin kaalimaan aidan viereen: alituista pilviäpiirtelevien toivelmien ja äkkinäisten luopumusten vuorottelua. Tämä lapsellisia yrittelyjäni koskeva lyhyt tarina on eräs elämäni salaisuuden mahdollisia tulkintoja.