Minulla on suuruudenkiihko verissäni. Varhaisin muisteloni on tämä: kahdeksan tai yhdeksän vuoden iällä olin aina yksinäni ja luin jotakin koulukirjaa, joka oli täynnä kömpelöitä kuvia ja sinipunervia mustetahroja; siitä löysin eräänä päivänä kertomuksen, jossa kuvailtiin Petrarcan kruunausta Kapitoliumilla. Minä luin sen kerran toisensa jälkeen. »Niin minäkin, niin minäkin…» sanoin itsekseni, kunnollisesti käsittämättä, miksi laakeriseppele laskettiin rehevän runoniekan päähän. Ja minusta tuntui kuin itkumielisen sonettisepon pyöreät kasvot, kirjan lehdelle kehnosti kuvattuina, huppukaulukseen upoten ja terävien lehtien reunustamina, sianmaksaa muistuttaen, olisivat rohkaisevasti minulle hymyilleet.
Minä tein kaikki voitavani saadakseni isän viemään minut mukanaan Vial de’ Collille. Sinne päästyäni tempasin jostakin pensasaidasta muutamia ainaviheriöivän kasvin lehviä. En varmaan tietänyt, olivatko ne kuuluisan laakerin lehtiä, mutta en siitä välittänyt. Kotiin palattuani sulkeuduin siihen pieneen ullakkokammioon, jossa aikaisemmin mainitsemani pärekorikirjasto sijaitsi. Siellä tein noista lehvistä eräänlaisen seppelen ja painoin sen päälaelleni; hartioilleni heitin jonkin ison punaisen vaaterievun, aloin sitten astella ympäri huonetta veisaten jotakin loppumatonta suruvirttä, joka omiin korviini kaikui sangen sankarilliselta ja valtavasti pauhaavalta, ja taoin samalla juhlallisesti puulaatikon laitaa veitsenkahvalla. Minusta tuntui kuin olisin ollut kulkemassa juhlallisessa saatossa Kapitoliumille, ja aiheuttamani melu oli välttämätön säestys, kenties ympäröivän kansanjoukon suosionosoitusten myrsky. Niin minä eräänä harmaana talvisena aamupäivänä vietin hullunkurisen vihkimyshetken, kumppaninani kunnia ja maine.
Ensimmäisen todellisen lupauksen minä kuitenkin annoin itselleni vasta myöhemmin, viiden- tai kuudentoista vuoden ikäisenä. Oli tukahduttava elokuun sunnuntai, kello oli suunnilleen neljä, ja minä kuljeskelin alakuloisena ja yksinäni, kuten ainakin, pitkin katua, joka kuului kotikaupunkini pisimpiin ja leveimpiin. Minulla oli kädessäni sanomalehti, jonka hankkiminen oli vaatinut minulta montakin nöyryytystä, ja minä vaelsin pää kumarassa, väsyneenä ja ikävystyneenä ja vihoissani sekä helteelle että ihmisille.
Oli se hetki, jolloin kaupungin asukkaat puolittain typertyneinä nousevat päivällislevoltansa ja urkenevat ulkosalle hautoen mielessään naurettavaa toivetta, että kohtaisivat siellä tuulenhenkäyksen tai illan viileyttä. Nyt lähtivät ulos nauhamyssyiset imettäjät kuljettaen mukanaan pitsien seasta punottelevia ja parkuvia pienokaisia, hiestyneet aviomiehet, käsi puolison kainalossa, veljet pikkusisariansa talutellen, nuorukaiset kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä, valkoiset savukkeet huulilla keikkumassa, tytöt värikkäine huiveineen ja halun hehkuttamine katseineen, pienet ukkelit päällysnuttuineen, sateenvarjo kainalossa, ja sotilasrukat, tummissa pukimissaan, valkoisine, hankaloine lapasineen. Joukko kasvoi yhä, täytti katukäytävät, siirtyi kadun toiselle puolelle, nauroi ja tervehteli. Suurten kukkakoristeisten hattujen alta säihkyivät kaikkialla naisten silmät kuin tummat timantit, ja toisinaan kohosi pari olkihattua käden varassa juhlivan lauman päitten yli.
Minä tunsin oloni tukalaksi. En tuntenut ketään ja vihasin kaikkia. Olin kehnoissa vaatteissa, ruma, kalpeakasvoinen, juronnäköinen, kuten ainakin tyytymätön ihminen: tunsin, ettei kukaan minusta pitänyt eikä voinut pitää. Jos joku ohikulkija minuun katsahti, niin koko hänen olemuksensa tuntui minua halveksivan, muutamat kääntyivät taakseen katsomaan näivettynyttä erakkoa ja nauroivat. Valko- ja punapukuiset kauniit tytöt tummine ihoineen ja välkkyvän valkoisine hampaineen olivat pahimpana kiusanani: minä kuulin tavan takaa heidän nauruntyrskeensä selkäni takaa. He eivät kenties nauraneetkaan minulle, mutta sinä hetkenä uskoin niin ja kärsin siitä. Kaikki elämän kauneus näytti olevan minulta evätty: minä olin yksin, olin vailla rakkautta, olin vailla onnea. Ja siinä astelivat ihmiset aivan tyynesti tietämättä mitään hylätyn nuorukaisraukan kärsimyksistä.
Silloin minä yhtäkkiä nousin kapinaan. Tuntui kuin ankara veren hyöky, joka kuohutti koko olemustani. »Ei, ei, ei!» kuului sisäinen huuto. »Niin ei saa käydä! Minäkin olen ihminen, minäkin tahdon tulla suureksi ja onnelliseksi. Mitä luulettekaan olevanne, te muut, te typerät miehet ja koreapukuiset naiset, jotka pöyhkeinä astelette ohitseni? Vielä saatte nähdä, mihin kykenen! Minä tahdon olla teitä kaikkia parempi, parempi kaikkia, kaikkia korkeampi. Minä olen pieni, köyhä ja ruma, mutta minussa on sielu minussakin, ja minun sieluni on huutava niin, että teidän kaikkien täytyy kääntyä ja kuunnella minua. Ja silloin minä olen jotakin, ja te olette mitättömät, kuten aina ennenkin. Minä teen luovaa työtä ja tulen suuria suuremmaksi, ja te aterioitte, nautitte päivällislepoanne ja käyskelette, aivan niinkuin nytkin. Ja kun minä sitten kuljen ohi, niin kaikkien katseet suuntautuvat minuun, kauniitten naisten silmät muistavat minuakin, nauravat tyttöset pyrkivät luokseni, puristavat vapisevin käsin minun käsiäni, ja vakavat henkilöt kohottavat hattuansa ja pitävät sitä korkeammalla päänsä päällä, kun kuljen ohitse minä, minä itse, suuri mies, nero, sankari.»
Sellaiset ajatukset saivat pääni kohoamaan ja poveni paisumaan, ja katseeni hipoi vihaisen ylpeästi kaikkien ohikulkevien kasvoja. Minä olin muuttunut toiseksi: tuona hetkenä näytin varmaan kauniimmalta.
Saavuin siitä isolle torille, suuren voittokaaren luo. Nelivaljakon virmat vetäjät syöksyivät kohti painuvan päivän hehkua, ja minä vannoin itselleni tulevani suureksi mieheksi ennen kuolemaani.
Siihen aikaan minä elin köyhyydessä, säädyllisessä, mutta kamalassa köyhyydessä. (Olen aina vihannut ja vihaan yhä vieläkin niitä, jotka ovat syntyneet pulleiden lompakkojen vaiheilla — niitä, jotka ovat voineet melkein välittömästi tyydyttää kaikki toivelmansa.) Minä elin porvarillisessa köyhyydessä, kärsimättä nälkää tai vilua, mutta sittenkin kärsien.
Minulle ei merkinnyt suuria se, että täytyi kulkea puettuna isän kuluneisiin vaatteisiin, nukkavieruihin ja tahrautuneisiin, että housuissani oli takana ja lahkeitten suissa taidokkaasti sijoitettuja paikkoja, että päässäni oli rypistynyt hattureuhka ja jaloissa moneen kertaan pohjatut ja paikatut, liian ahtaat kenkärajat. Elämäni ilot olivat harvat ja vaatimattomat. Herkutteluhimoni sai tyytyä soldolla ostettuihin kirsikkoihin tai viikunoihin kesän aikaan ja paistettuihin kastanjoihin tai kastanjakakkuihin talvella. Kerran vuodessa pääsin teatteriin (ilveily) ja kahvilaan (jäätelöä) — kaksi kertaa ainoastaan siinä tapauksessa, että joku sattui minut kutsumaan. Ja joka vuosi eräänä sunnuntaina retki maaseudulle, missä nautittiin ateria luonnon helmassa, aina samassa paikassa. (Vähävetinen, unelias jokipahanen, kiviä, kaislaa, paahteisia niittyjä, paistettua kalaa.)
Tämä köyhien pikkuporvarien surkea elämä tuotti minulle kärsimystä oikeastaan vain senvuoksi, että minulta puuttui käteistä, kilisevää rahaa, omia kolikoita, jotka olisin voinut kuluttaa mielin määrin.
Kukaan niistä, joilla on ollut varakas isä ja antelias äiti, pieni kukkaro, joka on aikanansa täytetty, ja vuoteen vieressä säästölaatikko, kukaan niistä monihaluisista poikaviikareista, jotka ovat tuhlanneet paljon hopealiiroja leluihin, kortteihin, leivoksiin, hedelmiin ja likaisiin huveihin, ei voi käsittää, mitä olen kärsinyt lapsena, poikana ja nuorukaisena, melkein kahdenkymmenen vuoden ikään asti. (Vasta yhdeksäntoista täytettyäni ansaitsin ensimmäiset kymmenen liiran setelit,omatsetelini.)
Ja kuitenkin oli laita niin, että minä tarvitsin enemmän kuin toiset — mutta en samaa kuin he. Minä tarvitsin ennen kaikkea kirjoja — (kotona niitä oli vähän, ja kirjastoja sain käyttää vasta myöhemmin) — minä tarvitsin sanomalehtiä (niistä ajoista alkaen minua houkuttelivat nuo ajanvarastajat) — tarvitsin kirjoituspaperia, kyniä ja mustetta. Mitättömiä asioita, vähän vaativia, vain muutaman soldon pantteja. Mutta nuo muutamatkin soldot minulta puuttuivat. Isäni ei voinut minulle mitään antaa, ja hänellä oli pätevät syyt. Hän uurasti uupumukseen asti elättääkseen meitä kaikkia. Hän osti toisinaan kirjan kulkukauppiaalta, mutta ei milloinkaan enempää kuin pari kolme vuodessa. Myöhemmin hän myönsi minulle puolitoista liiraa kuukaudessa, soldon päivässä! —syntirahoja, kuten suvussamme oli tapana sanoa. Minun syntinäni oli paperi: valkoinen kirjoituspaperi ja painopaperi.
Mitä pitikään tehdä? Mistä saada ne kolikot, jotka tahdoin saada ja jotka välttämättä tarvitsin menoihini, ostaakseni itselleni henkistä ravintoa?
Minä käyttelin useitakin keinoja, ennen kaikkea säästäväisyyttä. Minulle annettiin kaksi soldoa päivässä aamuateriaa varten. Minä käyttelin seitsemän centesimoa. Joka viikko — viiden koulupäivän jälkeen — siitä kertyi kolme soldoa: nidos kansankirjastosta tai kolme kirjoitusvihkoa.
Sitten oli olemassa äiti, joka, kuten sopiikin, oli sääliväisempi kuin isä. Hän havaitsi kärsimykseni ja suhtautui minuun myötätuntoisesti. Hänellä itsellään, äiti raukalla, ei ollut paljoa enemmän kuin minulla — vain se niukka summa, jonka isä luovutti hänelle päivittäin talousmenoihin. Sanomattoman säästäväisyyden ja muiden keinojen nojalla hänen kumminkin onnistui antaa minulle viikon kuluessa pari kolme, toisinaan neljäkin soldoa, jotka nopeasti vaihtuivat kuvilla varustetuiksi kirjoiksi, ruudulliseksi kirjoituspaperiksi (siihen näet mahtui enemmän) tai kirjallisiksi sanomalehdiksi.
Eräs toinen keino oli varastaminen, ja minä en häpeä sitä tunnustaa. Minä harjoitin monet vuodet, varovasti, mutta alinomaisesti, pientä näpistelyä kotonani. Aikaisin aamulla, isän vielä maatessa vuoteessaan, minun onnistui toisinaan hämärissä siepata jokin soldo naulakossa riippuvan liivin taskusta — toisinaan taas pidätin ostokselta tultuani rahain jäännöksen, ellei isä vaatinut sitä takaisin — tai mainitsin hinnan, joka oli todellista korkeampi — tai kerroin hukanneeni joitakin kolikoita kadulle. Minua toruttiin, mutta suurena lohdutuksenani olivat salaamani rahakolikot!
Yrittelin liikemiehenäkin, mutta huonosti menestyen. Keräilin käärepaperia ja möin sitä — kokoilin persikankiviä ja ostin ja möin käytettyjä postimerkkejä, mutta ansaitseminen oli vaikeata ja viheliäistä.
Ja huolimatta säästäväisyydestäni, äidin myötätunnosta, näpistelystä ja kaupustelusta sattui kumminkin alinomaa, että olin aivan rahaton, niin tyhjä, ettei ollut edes soldoa sanomalehden ostamiseen. Sellaisina päivinä tapasin repiä valkoisia lehtiä kirjoista ja kouluvihkoista, jotta olisi, mihin kirjoittaa, sellaisina päivinä kaadoin hieman etikkaa pölyiseen mustepulloon voidakseni kastaa kynääni johonkin, sellaisina murheellisina päivinä viivyin tavallista kauemmin kadunkulmissa tai kirjakauppojen näyteikkunoiden luona saadakseni salaa lukea puolen sanomalehden palstaa tai jonkin sivun avattua kirjaa.
Kuinka kiihkeä olikaan silloin kaipaus! Harmaita päiviä, vilussa, yksinäisyydessä ja toivottomassa köyhyydessä vietettyjä! Millainen olikaan epätoivoni, kun kehno muste levisi imevään paperiin ilkeästi sekoittaen sanat ja ajatukset, kun tylsä kynäntynkä ei ottanut luistaakseen ja koko talossa ei ollut toista, kun kirjakauppias itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta kirjaa puolta liiraakaan huokeammalla, ja minulla ei ollut rahoja riittämään asti!
Juonia, pyytelyä ja petostakin käytellen minä pysyin yhä yhtä köyhänä, köyhänä ja vaiteliaana poikana, jota ei kukaan mielellään katsele. Kirjakauppiaat eivät minusta paljoa välittäneet, kun tiedustelin jonkin teoksen hintaa, koska tiesivät ennestään, että minulla oli käytettävänä ainoastaan centesimoja, eikä milloinkaan liiroja — kulkukauppiaat eivät pitäneet siitä, että seisoskelin selailemassa ja lueskelemassa heidän rattaittensa ääressä, koska useimmiten en ostanut mitään tai ostin vain kaikkein mitättömimpiä kirjapahasia, vieläpä vaillinaisiakin nidoksia — ja sanomalehtien kaupustelijat silmäilivät minua karsaasti, kun aina yritin lukea varkain.
Muistelen kuitenkin ylpeänä noiden vuosien nöyryytyksiä. Kuinka monet kerrat astelinkaan edestakaisin näyteikkunan edustalla luoden ihailevia katseita kauan kaivattuun teokseen, mutta rohkenematta astua sisään tiedustelemaan sen hintaa! Ja kuinka usein hypistelinkään taskussani harvoja kolikoitani, yhä uudelleen niitä laskien ja peläten, että niitä oli liian vähän tai että olin niistä osan kadottanut, kunnes vihdoin astuin myymälään, kasvot kalpeina, pelokkaana ja vaiteliaana, ja odotin hetkeä, jolloin jäisin kahden kesken liikkeen omistajan kanssa lausuakseni hänelle tekijän ja kirjan nimen… Kuinka he halveksivatkaan minua silloin, myyjät, kauppiaat, toverit, sukulaiset, kaikki! He näkivät laihan pojanhontelon, vaiteliaan ja huonosti puetun, likinäköisine, tuijottelevine silmineen, taskut täynnä papereita, sormet musteen tahrimat, äkeät ja murheelliset rypyt suupielissä — ja keskellä otsaa se pystysuora kurttu, joka alkoi jo silloin syvetä.
Mutta sittenkin: mitä oikeastaan kaipasin? Halusinko kenties käydä puettuna niinkuin opettavaisten kuvien pienet malliherrat kaikkine koruineen ja kauluksineen? Vai halusinko ehkä syödä lihaa ja makeisia, kunnes alkaisi kuvottaa ja ruoansulatus joutuisi epäkuntoon? Ikävöinkö kauniita taloja, matkoja, pyssyjä, puuhevosia tai nukketeattereja?
Minä olin ruma ja ylenkatsottava — tiedän sen ja tiesin jo silloin — mutta tuon rumuuden ja viheliäisyyden alla piili sielu, joka janosi tietoa, pyrki tuntemaan totuutta, ottamaan vastaan valoa, ja tahraisen hattureuhkan ja takkuisen tukan alla olivat aivot, jotka tahtoivat käsittää jokaisen ajatuksen, alinomaa miettiä ja haaveksia — siellä oli ihmismieli, joka oli jo varhain suunnannut katseensa siihen, mitä toiset eivät näe, ja joka haki ravintonsa sieltä, missä useimmat eivät löydä muuta kuin tyhjyyttä ja autiutta. Minkätähden ei kukaan tuota käsittänyt eikä antanut minulle sitä, mikä oikeudenmukaisesti minulle kuului?
Mutta sittenkään en valita tuota köyhyyttäni enkä häpeä kärsimiäni nöyryytyksiä. Elämän helppous olisi kenties tehnyt minut raukkamaisemmaksi, kiihkottomammaksi ja loppujen lopuksi köyhemmäksi. Mitään omistamattoman ihmisen alinomainen mielikarvaus on pitänyt minua loitolla toisista, on pakottanut henkeni kärsimyksen pikiteihin, joissa se on hehkuttunut puhtaammaksi, takoutunut terävämmäksi ja koitunut arvokkaammaksi.
Kirjojen ja vainajien ohella ovat puut ja vuoret eniten auttaneet henkistä kehitystäni. Maaseutu kasvatti minua yhtä suuressa määrin kuin kirjasto. Eräs määrätty maaseutu: kaiken sen, mitä mielessäni on runollista, alakuloista, harmaata ja yksinäistä, olen saanut Toskanan maasta, Firenzen seuduista.
Isäni, vähäpuheinen mies, joka älyllisiltä harrastuksiltaan oli omaa säätyluokkaansa korkeammalla, vei minut jo lapsuudessani joka sunnuntai kaupunginporttien ulkopuolelle. Me lähdimme aterian jälkeen, yksin ja sanaakaan vaihtamatta. Isäni tiesi eräitä yksinäisiä, autioita ja syrjäisiä teitä, joita pitkin voi astella hiljakseen tuntikausia, ketään kohtaamatta. Ei kumminkaan aina: toisinaan kohtasimme papin, talonpojan tai vanhan eukon. Silloin tervehdittiin ja jatkettiin matkaa, kukin taholleen.
Isä oli melkein aina mietteisiinsä vaipuneena — minä haudoin varhaisia pettymyksiäni tai lapsellisia ajatusluonnoksiani. Samalla kuitenkin katselin ympärilleni. Tietä reunustavien muurien harjalta riippuivat haaleiden oliivien vääntyneet oksat tai seisoi rivissä hoidottomia ruusupensaita, kääpiöpensaita, joiden kuihtuneet ja kalvenneet ruusut karistivat lehden toisensa jälkeen ojaan mätänemään. Kuinka monia, lukemattomia peninkulmia olenkaan viettänyt noiden muurien vaiheilla! Näen ne vielä nytkin, matalat muurit, jotka tuskin ansaitsivat muurin nimeä ja tarjoutuivat istumapaikoiksi ohikulkijoille, kosteutta tihkuvat muurit, joiden päärmeenä oli harmaa jäkälä ja viheriä homesieni ja joiden raoissa oli kostea tumma väike, valtavan korkeat muurit, joiden yli kohosivat suurten puiden tuuheat latvukset ja jotka olivat kuin riippuvia puutarhoja varten sommitellut, uudet muurit kaupungin portin luona, äskettäin kalkitut ja käsityöläisten suorittamilla koruttomilla sgraffitomaalauksilla kaunistetut. Tavan takaa ilmaantui näkyviin huvilan ristikkoportti — suljettuja ja synkkiä ristikotta, joita vasten hyökkäsi sisäpuolelta rajusti haukkuva pihakoira, avoimia portteja, joiden pielessä seisoi sypressi kuin vartijana ja joilta kujanne lähti kohoamaan pitkin rinnettä myrtti- ja laakeripensaiden välitse. Toisinaan taas muuri avautui ja luovutti sijansa eläville, korkeille ja okaisille pensasaidoille, joita talvella peitti lumi ja huurre, keväällä kukkien valkoinen hohde ja kesän lopulla marjojen tumma runsaus. Vieläkin kauempana hävisivät sekä muurit että pensasaidat — yksinäinen, sorainen tie (kuin vuoriston luostaritie) kohosi sypressien tai kuusien keskitse, ja alapuolellani lepäsivät laaksot kuin jättiläismäiset vaot, siellä lepäsivät kosteat luhdat, sumuinen taivaanranta ja äärettömyyden harhakuva.
Minusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt. Ainoastaan siellä ylhäällä, tuulen puhaltaessa vasten kasvoja, astellessani paljain päin ja mitään erikoista miettimättä, tunsin eläväni niinkuin olisin tahtonut aina elää. Kun sitten lähdimme laskeutumaan palataksemme kaupunkiin, valtasi alakuloisuus jälleen sydämeni, ja illan haikea hämärä säesteli kaipaustani iltakellojen tuskin kuuluvin, häipyvin äänin. Jotten täysin menettäisi tuota vapaata ja raitista maailmaa, minä tavallisesti otin sieltä mukaani jotakin: mustan öljymarjan, ryppyisen ja kiiltävän, lehtikasasta löydetyn, tammenterhon karheine maljoineen, marmorikappaleen, jonka rosoinen reuna muistutti alppihuippujen jonoa, viheriän, kiinteän männynkävyn, sypressinmarjan, intialaisen kastanjan, kuusenhavun tai väriomenan… Minua miellytti kaikki se, mikä oli yksinkertaista ja karua — kaikki se, jossa oli vuoriston ja alkuperäisen luonnon tuntua — kaikki se, mikä vaikutti ankaralta, erämaiselta, ja kertoi elämästä, jota eivät päässeet tärvelemään puutarhurit.
Minä en ole luotu rikkaita, uhkuvia, kuumia etelän seutuja varten — en ole syntynyt heleitä ja huumaavia kukkia, mehuisia hedelmiä ja aurinkoa varten. Se seutu, jonka tunnen ja tunnustan, minun oma seutuni, on Toskanan maa, missä olen oppinut hengittämään ja ajattelemaan: karu maa, köyhä, harmaa, alakuloinen ja ahdas, vailla uhkeutta, vailla väriloistoa, vailla pakanallisen runsaita tuoksuja ja kukkasköynnöksiä, mutta sensijaan herkän läheinen, tuttavallinen, herkkiä vaistoja ja erakkojen sisäistä elämää vastaava. Tässä seudussa on hieman luostarin karun elämän ja fransiskaanisen kieltäymyksen leimaa, se on hieman tuima ja tumma, siinä aavistaa kivisen luurangon maan viheriän kamaran alla, ja suuret, ruskeat ja autiot vuoret kohoavat äkkiä kuin uhaten yli lempeiden ja hedelmällisten laaksojen. Lapsuuteni tunnekylläinen tienoo, nuoruuteni herättävä ja siveellisesti vaikuttava seutu, Toskanan laiha ja karu maa, jonka muodostavat tyynenä ja lujana lepäävä kivinen pohja, rehelliset vaatimattomat kukkaset, uljaat sypressit, jäyhät tammet ja orjantappurapensaat, kuinka verrattomasti kauniimpi oletkaan minulle ollut etelän mainehikkaita seutuja palmuineen, oranssilehtoineen, intialaisine viikunapuineen, valkoisina pölyineen ja kesän paahtavine aurinkoineen!
Me retkeilimme kaupungin ulkopuolelle kaikkina vuodenaikoina, mutta kun nyt palauttelen mieleen muistojani, näen vain talven tai syksyn tai sateisen kevään maisemia: taivas on pilvinen, yksitoikkoinen, harmaa ja matala, maankamaralla, jonka peitossa elämä taistelee ja kärsii, puhaltaa pureva viima tai lepää kylmä, tuima rauha. En näe vilahdukseltakaan aurinkoa, en tunne pienintäkään lämmön kosketusta, tai jos näen, niin vetinen aurinkoraiska pilkistää silloin tällöin vaeltavien pilvien lomasta saaden maan näyttämään sitäkin mustemmalta joka kerta, kun jälleen häipyy näkyvistä. Näen seudun kuin pohjoisen taivaan alla, päättyvän vuoden aution ja itseensäkerääntyneen tunnelman alaisena, viimeisen unohtuneen köynnöksen lakastuttua viinivesan kuivuneella varrella.
Muistan vielä selvästi eräitä lyhyitä ja tuulisia tammi- ja helmikuun päiviä, jolloin asteltiin nopeasti kohvettuneita, jäisiä teitä, jotka narskuivat askelten alla, asteltiin kalseiden muurien välitse, jotka kumeasti toistivat askelten äänet, asteltiin korkealla kiitelevien valkoisten pilvenhattaroiden alla. Astuttiin niin tuimasti, että kotiin palattuamme jalkojani poltti ja kasvojani kirveli, ja koko ruumis vapisi voimantuntoa kuin jonkin saavutetun voiton jälkeen. Pimeä, vaivainen asumuksemme ja kylmä, siistimätön kammioni, jota valaisi vaskinen öljylamppu luoden siihen heikkoa, kellervää, kalmankarvaista valoa, tuntui pakottavan minut jälleen peräytymään keskinkertaisuuteen, orjuuteen ja — kuolemaan. Silloin otin kirjan ja istuuduin lukemaan tuon hautalampun kaamean hämyiseen valoon, ruumiini jäähtyi vähitellen, jalat jähmettyivät jäisiksi, mielenapeus äityi, minä heittäydyin vuoteeseen haudatakseni uneen lausumattomat toivelmani ja epämääräiset haaveeni, joiden esineenä oleva elämä erosi sanomattomasti silloisesta elämästäni — ja elämästä yleensä.
Jäi taakseni elämä tasankojen.
Ibsen.
Hoidottomasta ja varhaiskypsään tapaan sisäänpäin suuntautuvasta lapsuudesta, arkuuden aiheuttamasta nöyryyttävästä erakkuudesta, erilaisuudesta ja köyhyydestä, liian kunnianhimoisen kaikentavoittelun toistuvista tappioista, eleegisestä lyyrillisyydestä, jota haudoskelin harmailla teillä, mustuneiden muurien välissä tuhkankarvaisen taivaan alla, sankarilliseen, ylevään, runolliseen elämään suuntautuvista epämääräisistä puuskista, jotka äkkiä kielsi ja tuhosi ahtaan, tukahduttavan ja kuolettavan provinssielämän kirottu jokapäiväisyys, — kaikesta tuosta koitui epätoivoinen pessimismi, itseensäsulkeutunut kuin ikkunaton varustus. Äly oli tuskin ehtinyt täysi-ikäiseksi — nuoruuden ajan päättyessä — kun se jo vaati elämän tilille tiedustellen sen tarkoitusta saamatta vastausta. Teoria muovasi apeamielisyyden määrättyyn muotoon. Talvisten, pyhäisten iltapuhteiden ruumiillista ja ehdotonta apeutta seurasi olemisten hyvän ja pahan tutkiminen, ja ajatus vastasi kieltävästi jokaiseen valheelliseen unelmaan, jokaiseen petolliseen nautintoon, ja sammutti viimeisenkin tenhon niinkuin keskiyön tuuli sammuttaa huonosti onnistuneen ilotulituksen harvat suitsevat liekit.
Riutuvia haavelmia unettomina öinä, jolloin tekee mieli valitella ja sääliä itseänsä, ilman mitään aihetta, valitella haikeammin kuin kukaan ihminen koskaan voi valittaa, seurasivat tutkimukset, joiden esineenä oli tuskan olemus, kaikkien riemujen lyhytaikaisuus ja maallisen onnen arvo; iltapuhteiden ja syyspäivien pateettisia sonetteja seurasi luja päätös esittää elämän eläimelliseen hyväksymiseen kohdistuva julkinen ja perusteellinen vastalause.
Siihen aikaan ilmaantui mieleeni alinomainen ja hyödytön kysymys siinä muodossa, jossa se on esiintynyt elämäänväsyneille kaikkina aikoina: Onko elämä elämisen arvoinen?
Mitäpä voinkaan siihen vastata? Elämä lupasi minulle vähän eikä antanut mitään. Minä en voinut toivoa saavuttavani rikkautta — en opillisia voittoja, koska olin puutteen pakottamana lähtenyt alun pitäen lyhyelle ja vaativalle opin uralle — en naisten rakkautta, koska olin ruma ja arka — en rajatonta tietoa, jonka ajattelemisenkin puolivalmiiksi jääneet työni tekivät epämieluisaksi. Harvat ihmiset minusta välittivät — hyvänsuopia olivat vain isä ja äiti, hekin liian etäällä sielusta, joka oli heistä kotoisin, mutta tuntui heistäkin oudolta ja muukalaiselta.
Ajattelu yksin oli minulla jäljellä: minä olin aina mielelläni yleistänyt, suhteistanut toisiinsa etäisiä tosiasioita, aavistellut lakeja, hajoittanut ja jälleen rakentanut teorioja. Hieman aikaisemmin, vasta tutustuttuaniUuteen tieteeseen, josta en paljoa ymmärtänyt, olin päättänyt sommitella kirjallisuudenhistoria-filosofian ja kuvitellut keksineeni taiteen nousu- ja laskuvedet, kirjallisuuden suuruuden ja rappeutumisen syyt. Niistä ajoista alkaen Taine valveutti aivojani ja sai minut kadehtimaan itseänsä kevyesti liittämällä kokoon selviä, havainnollisia ja tasasuhtaisia aatekaavoja, joiden viivojen välimaalle loi heikkoa väritystä kourallinen tosiasioita. Teorian riivaaja väijyskeli jo silloin runoilevaa nuorukaista asetellen huulilleni kaavoja, mietelmiä ja hienosti johdettuja rinnakkaisväittämiä.
Niin asestettuna ajatukseni kävi hyökkäämään viheliäistä maailman elämää vastaan, johon ei luonut hohdetta karnevaaliriemu eikä majakan opastava tuli, ja oivalsi kohta sen onttouden ja piilevän tuskan. Ja siinäkö kaikki? Jokaista toivelmaa odotti jyrkkä kielto, jokaista pyrkimystä pettymys, jokaista ponnistusta korvapuusti — koko sitä onnenjanoa, joka valtaa kuuden-kahdeksantoista vuoden ikäisen, odotti tyhjyyden lupaus. Tyhjyys sadoin eri tavoin naamioituna! Usko, maine, taide, toiminta, paratiisi, voitto: kaikki tuo oli pelkkää kasvojen peitettä, silmättömiä silmänonkaloita, kielettömiä suita, suuteloita, jotka jäävät vaille vastausta.
Ollakseen siedettävää elämän täytyy olla kiihkeästi elettyä. Aistien tiehyet täyttävät sen joka hetki, ja vaikka se onkin alinomaa muuttuvainen kuin virtaava vesi, se kumminkin kuljettaa meitä niinkuin kymi, joka voi näyttää aina samanlaiselta ja ikuiselta. Mutta jos elämää eritellään, jos se raastetaan alastomaksi ja nyljetään ajatuksen, järjen, logiikan ja filosofian asein, niin tyhjyys ilmenee pohjattomana, tunnustaa avoimesti olemattomuutensa, ja epätoivo laskeutuu ihmisen sieluun niinkuin enkeli Jumalan pojan tyhjän haudan paadelle.
Niin tapahtui, että kiinnyin nuoren elämän koko kiihkolla elämän kieltämiseen. Vastauksenani — ainoana silloin mahdollisena — kohtalon ilkeään väärämielisyyteen ja ihmisten vaiteliaaseen vihamielisyyteen oli se varma vakaumus, että kaikki on sanomattoman turhaa ja ihmissuku luonnostaan kehno ja auttamattoman onneton.
Vaikka väitin ja uskoinkin pessimismini mitä perinpohjaisimmaksi, se ei kumminkaan ollut johdonmukainen eikä vienyt niin pitkälle kuin olisi voinut ja oikeastaan ollut velvollinenkin. Se oli aluksi liikatunteellista, runollis-kirjallista pessimismiä. Tuima kaikentietäjä ja aloitteleva lyyrikko jakoivat minussa työn keskenänsä. Elämän viheliäisyyden havaitseminen oli sekin minulle uusien keräelmien aiheena. Minä kokosin lukiessani kaikki ne runoilijain kuohahdukset, dramaatikkojen hyökkäykset, puhujien lausumat, saarnamiesten varoitukset, filosofipahasten ja varsinaisten filosofien mietelmät, joissa peittäen tai peittelemättä todistettiin tai valitettiin olemassaolon hyödyttömyyttä, pahan ylivoimaisuutta, rauenneiden unelmien ja revittyjen harhakuvitelmien aiheuttamaa tuskaa, auttamattoman menneisyyden koko haikeutta, epätoivoa, joka taittaa ja murtaa sielua sen yritettyä joka suunnalta tavoittaa elämää — haurasta ja himmeästi valaistua saarta tyhjyyden äärettömässä syöverissä. Niin minulle kertyi murheellinen joukko sanaksi muuttunutta tuskaa, kokoelma, jossa kohtasivat toisensa parisäkeet, paradoksit, valitukset ja huokaukset yhtyen inhimillisen tyytymättömyyden tuskaiseksi kuoroksi, niiden alkuperäisten esittäjien ollessa avaruuden, ajan ja henkisen rakenteen kannalta katsoen ylen etäällä toisistaan.
Asian aiheena ei ollut pelkkä kirjallinen uteliaisuus: aikomukseni oli vilpitön. Minä sain lisää rohkeutta havaitessani toisissa samaa lohduttomuutta ja samaa kironalaisuutta. Minusta tuntui kuin en olisi enää ollut yksin, kuin olisin löytänyt jälleen veljeni, synnynnäiset kumppanini, lohduttavaiset vainajat. Minusta tuntui, ettei kielteisyyteni voinut olla erehdys, ettei se ollut pelkkää epämääräisten haaveiden tärvelemän poikasen vaivaista kiistelyä.
En kumminkaan rakentanut ainoastaan lainalauselmien keräelmää: tarkoitukseni oli itse kirjoittaa kirja, todellinen elämää käsittelevä teos, teos, jonka piti kerta kaikkiaan saada jokainen ihminen suhtautumaan itseensä, toisiinsa ja koko olemistoon niin ylenkatseellisesti kuin ne ansaitsivat. Siihen aikaan osui tielleni ensimmäisen kerran suuri filosofi. Minä lueskelin ja mietiskelin, tutkin Schopenhaueria, vähin erin, sieltä täältä ja useaan kertaan, kumminkin riittävästi havaitakseni, ettei maanmuodostusta ja kehitysoppia esittävien kirjasten keveä viisaus merkinnyt tutkivan älyn äärimmäistä saavutusta. Minä yritin luonnostella pessimismin historiaa ja kuljin pitkin päivämarssein halki filosofian historian, jossa kielteisten ja synkkäin aatteiden ohella toisenlaisetkin herättivät minussa mielenkiintoa ja uteliaisuutta.
Minussa ei elänyt enää yksin oppinut; teoreetikko kasvoi ja kukoisti. Suunnitellessani pessimististä järjestelmääni, jonka pohja-aatteena oli se laki, että kaikkein kaivatuimmat päämäärät ovat välttämättä saavuttamattomissa, sain samalla kokea älyllistä iloa, josta minulla tuskin oli ollut tietoa. Minä en suinkaan unohtanut aatteen äärimmäisiä sovellutuksia ja kokonaisvaatimuksia. Minua ei miellyttänyt Schopenhauerin vihamielinen suhtautuminen itsemurhaan. Minä puolestani suunnittelin suuren teokseni viimeistä osaa varten stoalaista yleisen itsemurhan ehdotelmaa. Se ei suinkaan tapahtunut vain hälinän vuoksi: minulla ei ollut muuta keinoa. Yksilöllinen itsemurha ei kelvannut, se oli naurettava ja joutava, piti tehdä joukkoitsemurha, tietoisesti ja yksimielisesti harkittu, itsemurha, jonka tapahduttua maa jäisi yksin ja autiona ajatuksettomasti taivaalle kiertelemään. Minä kuvittelin kykeneväni perustamaan seuran, jonka jäsenluku kasvaisi vähitellen yhä suuremmaksi kumoamattoman teokseni levitessä yhä laajempiin piireihin. Kun tämä epätoivoisten liitto vihdoin käsittäisi koko ihmiskunnan, olisi aika määrätä suuri päivä — yleisen kuoleman päivä! Olin ajatellut välineitäkin ja minusta näytti siltä, että myrkky oli ehdottomasti asetettava ensimmäiselle sijalle.
Tyhmyyksiä, lapsellisuuksia! Mutta tämä päähäniskeytymä, jonka mukaan minun piti toimia tuon viimeisen suuren elämäntuhon apostolina, oli muutamien aikojen kuluessa ainoa syy, joka kehoitti minua jäämään elävien joukkoon. Minä suostuin elämään ainoastaan siinä naurettavassa toivossa, että saisin kaikki ihmiset kuolemaan kerallani.
Mutta minä en ollut enää yksinäni. Jo kasvuvuosien lopulla olin astunut ulos siitä epäluuloisesta lapsuuden-yksinäisyydestä, jonka nojalla sieluni vältti sen ennenaikaisen pilaantumisen, jonka uhreiksi poikakumppanini olivat joutuneet. Minullakin oli sydän. Minä tunsin, että minulla oli jotakin sanottavaa, ja tahdoin puhua, tahdoin keventää mieltäni. Siihen saakka olin suunnannut tukahdutetun rakkauteni koko runsauden itseeni. Minua oli liikuttanut ainoastaan oma kohtaloni, ainoastaan oma tarkoitukseton ja toivoton elämäni. Olin kutsunut kuolemaa luokseni kehnoin ja mahtipontisin italian- ja ranskankielisin säkein ja olin itkenyt läheistä ja kunniatonta kuolemaani. Öisin, kun ajattelin viheliäistä kohtaloani, kun ajattelin olevani ihminen, jolta oli suljettu jokainen tie ja kielletty kaikki ilo, vuodatin kyyneliä. Päivisin oli väsyneissä silmissäni ja alinomaisessa mustassa vaatetuksessani omaan manallemenooni kohdistuvan surun ennakkotuntu.
Minä kaipasin rakkautta. Tahdoin tuntea käden kädessäni, tahdoin jonkun minua kuuntelevan ja tahdoin itse kuunnella, tahdoin löytää olennon, jolle voin ilmaista salaa, sellaisin unohtumattomin antaumuksen tuntein, jotka tuntee ainoastaan ensimmäisten ystävyysliittojen aika, kaikki ne tunteet, kaipaukset ja ajatukset, joita ei käy ilmaiseminen isälle eikä äidille. Tahdoin löytää jonkun vertaiseni, joka tekisi työtä kerallani, jonkun edemmäksi ehtineen, jolta voisin oppia ja joka minua opastaisi, jonkun jäljessäni kulkevan, jota saisin auttaa ja opettaa.
Minä tutkin kasvoja ja sydämiä ja löysin enimmälti ainoastaan surkuttelua tai ylenkatsetta tai — mikä pahempi! — sitä vastenmielistä ja liian helposti voitettavaa toverillisuutta, jonka tarjoajat, huonotapaiset nuorukaiset, heti tarttuvat käsipuoleesi ja alkavat jutella bordelleista ja polkupyöristä. Koulutovereistani en suoraan sanoen halunnut mitään tietää. Olipa se joukkoa! Huvinhaluisia poroporvareita lyhyissä housuissaan, kelmeitä ja salasyntisiä lukutoukkia, typeriä meluajia — ja lisäksi inhottava, tekopyhä ja siloinen »luokan priimus»! Ei, ei. Minä kaipasin tuntehikkaita sydämiä ja varsinkin herkkäliikkeisiä ja vastaanottavia aivoja. Itseni laista väkeä: niitä, jotka eivät koulussa pidä melua itsestään, mutta lukevat, ajattelevat ja miettivät, harrastavat harvinaisia asioita ja hautovat merkillisiä haaveita. Koulussa oli yksi ainoa sellainen henkilö, mutta ei oppilaiden joukossa; hän oli opettaja. Opettaja pakon vuoksi ja luonnostaan runoilija. Nuorena ja ylevämielisenä hän osasi sanoistani ja katseistani löytää sielun, joka oli mykkä kaikille muille. Hänen saapumisensa elämääni oli kuin ensimmäisen tähden tuikahdus hitaasti lankeavassa illan hämärässä. Hän rohkaisi minua runollisissa yrityksissäni, osasi antaa arvoa suunnitelmattomille kirjallisille tutkimuksilleni ja kohteli minua vertaisenaan, vaikka olikin paljon edemmäksi ehtinyt. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka osasi nähdä ihmisen tuossa hylätyssä pojassa.
Mutta vaikka hänen isällinen ystävyytensä olikin erittäin harras, se ei kumminkaan minulle riittänyt: minä etsin nuorukaisia, kaltaisiani, ja etsin niin innokkaasti, että muutaman vuoden kuluessa olin mukana useissa kerhoissa ja nurkkakunnissa, jotka ainakin alkuaikoina tuntuivat minusta älyn juhlilta ja tyyssijoilta.
Aluksi liityin kahteen ylioppilaaseen, jotka olivat minua vanhemmat ja oppineemmat (osasivat latinaa ja kreikkaa!) ja joiden keralla perustamani kirjallinen veljeskunta sai nimenKolmiyhteys. Sommiteltiin oikea ohjesääntökin ja määriteltiin virat: kullakin meistä oli veljeskunnassa jokin erikoinen asema.
Sääntömme määräsivät, että kunkin meistä piti vuorollansa puolustaa jotakin väittämää ja kirjoittaa jonkinlainen esitys, joka molempain toisten oli otettava lukeakseen ja keskustelussa käsitelläkseen, vieläpä niin, että heidän piti välttämättä olla toista mieltä kuin teesin esittäjä. Kun minun vuoroni tuli, kirjoitin nopeasti vihkoon toista sataa sivua käsittävän hurjan saivartelevan kritiikin, jonka esineenä oliKihlautuneet. Minä näet vihasin tuota teosta aina siitä asti, kun oli täytynyt koulussa kokonainen vuosi loogillisesti ja kieliopillisesti eritellä Renzo Tramaglinon ja Lucia Mondellan joutavanpäiväisiä onnettomuuksia. Tuo intohimoton maalaisnainen, tuo typerä ja viheliäinen pappi, tuo iuostariveli, jolla oli kauhtanansa alla aina valmiina saarna tai siunaus, tuo nimeltämainitsematon, joka ensin tekee itsensä tietäen tahtoen kamalasti syylliseksi, mutta antautuu sitten tekohurskaan plebeijinaisen nyyhkytysten käännytettäväksi ja pyhän miehen kavalan puheen nöyryytettäväksi — kaikki tuo minua joko ikävystytti tai raivostutti. Minä en tuntenut enkä tunnustanut kaikkea sitä puhdasta ja suurta taidetta, jota sisältyy tämän liian kuuluisan teoksen monille sivuille; siitä huokuva kristillisen hurskauden henki, orjamainen alistuminen Herran Jumalan tahtoon ja syntisten esimerkillinen rankaiseminen, jota säestelee yksinkertaisten ja vaivaisten salainen voitonriemu, sytytti minun saatanallisen ja carduccimaisen mieleni valtavaan kapinan lieskaan.
Minä luin kiistakirjoitukseni ulkona luonnon helmassa, kauniin kirkkaan helmikuisen taivaan alla, ja se vaikutti mitä epäedullisimmin molempiin kumppaneihini — joista myöhemmin sukeutui etevät ja kunnianarvoiset valtion palvelijat. Mitä ihmettä! Kolminaisuuden pienin ja nuorin jäsen rohkeni ivata, pilkata ja halventaa erästä italialaisen neron mestariteosta! Rohkeus, pelkäämättömyys ja ennakkoluulojen puute ovat kiitettävät, — mutta pitihän sentään pysyä jonkinlaisissa rajoissa! Väittely muodostui tavallista purevammaksi ja kiivaammaksi. Minä näin molemmat arvostelijani myöhemmin varsin usein ja juttelinkin heidän kanssaan, muttakolminaisuudestammeei enää hiiskahdettu, ei silloin eikä myöhemmin.
Onneksi kohtasin pian senjälkeen miehen, — hän oli melkoisesti minua vanhempi — joka oli äskenmainittujen nimenomainen vastakohta. Hän oli runoilija (kirjoitti säkeitä, runomittaisia ja suorasanaisia), musiikkimies (kaiutteli huilua), intomielinen, sydämellinen ja ylenpalttinen olento, juuri sellainen jota kaipasin ja etsin. Hän tunsi mielikirjailijani (Poen, Walt Whitmanin…), tutustutti minut Baudelaireen ja antoi luettavakseni ihmeellisiä uusia kirjoja: Flaubertin, Dostojevskin, Anatole Francen…
Hän eli kaksoiselämää: päivisin jonkinlaisena virkamiehenä ja iltaisin ja sunnuntaisin kiihkeänä ja hillittömänä haaveksijana. Hän kirjoitti suunnattoman paljon, ja oli saanut eräitä teoksiansa julkisuuteenkin sanomalehtien välityksellä. Hän tutustutti minut ystäviinsä, jotka olivat taiteilijoita tai taiteilijoiksi pyrkiviä. Heidän joukossaan oli herkän hentoinen runoilija, mieli täynnä kuvia ja näkemyksiä, kaiken maailman mielenapeuden ahdistama, Heinen ja samalla d’Annunzion ihailija, kaikkien kirjallisuuksien kiihkeä lukija ja pohjaltaan synnynnäinen kirjailija. Hän oli pitkä ja hoikka kuin liljanvarsi, kalpea kuin mystikkonoviisi, siveä ja hauras kuin nuori neito; mutta hänessä oli keuhkotauti ja hän kuoli pian.
Heidän seurassaan tutustuin vielä erääseen salamyhkäiseen ja synkeään maalaajaan, joka oli Boecklinin kiihkeä ihailija, erääseen puolihulluun viuluniekkaan, joka improvisoi (pianolla) rajuja riemumarsseja, ja erääseen aloittelevaan säveltäjään, joka etsi alinomaa librettoja, opetustunteja ja toisten vaimoja.
Myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät nuo henkilöt voineet minulle paljon antaa ja ettei heiltä sopinut odottaa mitään suurtöitä. Heidän seuraansa tultuani pääsin kumminkin ensi kerran koskettamaan taiteen lämmintä ja elävää maailmaa elettyäni siihen saakka kirjojen jäisessä maailmassa. Tässä pikkukaupungin bohême-jäljennöksessä olivat edustettuina kaikki henkiset pyrinnöt. Minä näin heissä ihmisiä, jotka suorittivat luovaa työtä ja saattoivat jonakin kauniina päivänä kohota kunnian kukkuloille — sensijaan, että olin siihen saakka tuijotellut juhlallisten ja haudattujen suurten vainajien jäykkäpiirteisiä kuvia.
Näistä tuntemattomista, kiihkeästi eteenpäin pyrkivistä nuorukaisista tulisi koitumaan uusia neroja, ikuisuuden valloittajia, uusien kauneuksien onnellisia lahjoittajia. Ja minä tahdoin kuulua heidän joukkoonsa, tuntea olevani osanottaja ja veli näissä maanalaisissa kauneuden ja onnen etsinnöissä.
Me kohtasimme toisemme kaikkina pyhäisinä päivinä vanhimman kerhoveikon kotona: juotiin kahvia, tupakoitiin (ensimmäiset savukkeet!), keskusteltiin kiihkeän vilpittömästi jostakin uudesta kirjasta, ilmaantuneesta uudesta kirjailijasta, jostakin kirjoitelmasta tai muusta teoksesta; kiisteltiin, riideltiin, huudettiin. Runoilijat lukivat, yleisen innostuksen keskeytteleminä, viikon varrella syntyneitä säkeitänsä, sitten joku viritti huilullansa yksitoikkoisen herkän pastoralen, toinen soitti Bachia tai kappaleen omaa sävellystänsä.
Meissä kaikissa asui se varma toivo, että olimme valitut maineeseen ja suuruuteen. Jokainen ihaili toisia ja sai vuorostaan ihailua osakseen. Ei ollut olemassa mitään kademieltä eikä minkäänlaista kilpataistelua. Me halusimme elää harhaluuloissa ja unelmissa; eräs taajimmin toistuvia lausumiamme oli, että pitää »pitkin siemauksin tyhjentää khimairan malja». En ole koskaan saanut selville, mikä oikeastaan oli ja mitä merkitsi se kuuluisa khimaira, jota pyhäpäivinä niin määrättömästi viljelimme.
Tässä viiden veikon kerhossa oli minullakin paikkani. Minä edustin siinä kriitikkoa, tietoviisasta, filosofia. Minun puoleeni käännyttiin, kun olivat kysymyksessä historialliset tosiasiat, kirjojen nimet tai päivän huomion esineinä olevia teorioja koskevat täsmälliset selostukset. Minä olin heidän keskuudessaan rajattoman viisauden maineessa, jonka tunsin ansaitsevani ainoastaan osittain ja toisten tietämättömyyden nojalla. Mutta tuo maine ja vain osalta voittamani vaiteliaisuus tekivät minut enemmän kuin suotavassa määrin arvovaltaiseksi ja peloittavaksi. Ja minä, joka tavallani säikyin heidän minulle osoittamaansa suunnatonta kunnioitusta, en milloinkaan lukenut heille mitään niistä elämän ja kuoleman vaikeimpia ongelmia käsittelevistä tutkimuksista, joita juuri siihen aikaan kiihkein mielin kirjoitin.
Mutta miten hyvin lienenkin viihtynyt tuossa tilapäisessä runollisessa sekasorrossa, minä kuitenkin tunsin, ettei se minulle riittänyt, että henkeni, joka oli tottunut ja mieltynyt abstraktioihin ja käsitteellisiin rakennelmiin, pyrki saavuttamaan jotakin enempää. Tuossa piirissä minä nautin pintapuolisen ja hieman arkipäiväisen intomielen lämpöä, runous avarsi ja hienonsi aistielämääni, ja musiikki, jota sain silloin maistaa ensimmäisen kerran, säesteli kuvitteluni lentoa vakavammin rytmein.
Uusien ystävieni joukossa ei ollut ketään, joka olisi intohimoisesti rakastanut pelkkää ajatusta, olisi tottunut järkeilemään ja mieltynyt ja harjaantunut loogilliseen kahakointiin. Ja parin vuoden kuluttua tapahtui luopumukseni: — minä hylkäsin heidät vähitellen löytäessäni toisia tovereita ja toisia aivohekuman tilaisuuksia.
Uusia ystäviäni oli kaikkiaan kolme. Eräs lääketieteen ylioppilas, vaaleaverinen ja kaunismuotoinen, joka tutki mieluummin Shelleyn ja Musset'n teoksia kuin psykiatrian oppikirjoja ja viihtyi paremmin Ufizi-galleriassa kuin anatomiasalissa; eräs tuleva kirjallisuuden tohtori, kääpiömäinen ja kielevä, innokas kirjastojen tutkija ja salassarunoilija, toisinaan kerskailija ja suurisuu, mutta pohjaltaan kelpo poika; vihdoin eräs poikaviikari, meitä kaikkia nuorempi, kaikin puolin säännötön, koulupoika vailla koulua, uuttera tyhjäntoimittaja, kaiken kurin ja järjestyksen ehdoton vihamies, itseänsä epäilevä ja sanomattoman kopea, kyynillinen ja apeamielinen. Minä tunsin heti, että hänessä oli enemmän sielua ja sisältöä kuin molemmissa toisissa ja liityin alun pitäen erikoisesti häneen. Samana päivänä, jona toisiimme tutustuimme, jouduimme kiistaan keskenämme, mutta myöhemmin hän oli liittolaiseni molempia toisia vastaan, jotka lukuisissa jokapäiväisissä kohtauksissamme edustivat runoutta, kirjallisuutta, eleganssia, keikarimaisuutta — sanalla sanoen sitä d’annunziomaista hengensuuntaa, joka alkoi silloin paisuttaa ja ennen aikojaan tärvellä Italian nuorisoa. Me kaksi sitävastoin puolsimme tosiasioita ja varmaa tietoa, aatetta, yksinkertaista ja tasasuhtaista teoriaa, ankaraa filosofiaa.
Meidän onnistui pysytellä yhdessä useita kuukausia ja välttää väittelyissämme liiallista kärkevyyttä. Yhdyssiteenä olivat eräät yhteiset myötätunnot ja varsinkin eräät kaikissa voimallisina elävät vastatunnot. Mutta lopulta johduttiin kumminkin pistelyjen ja loukkausten asteelle; ivailusta siirryttiin pian pureviin pistosanoihin, solvauksiin ja hyökkäyksiin. Yhdistyksemme hajosi salaperäisesti: ilmassa oli jonkinlainen traagillinen tuntu. Vihdoin me sovimme täydellisesti ja ainaisesti eroamisesta: kaksi sinne, kaksi tänne. Muistan vielä selvästi kadunkulmauksen ja hetken, jona päätettiin ja muutamin sanoin määriteltiin auttamaton ero. Me erosimme hyvästi sanomatta ja kättä puristamatta. Ja minä jäin seisomaan illan tihenevään hämärään, yksi ainoa ystävä vieressäni, koko elämäni ainoa ystävä, ystävä, joka oli vain minua varten.
Rakas Giuliano! On kulunut jo enemmän kuin kaksitoista vuotta siitä painostavasta ja sateisesta syksystä, jolloin harhailevat sydämemme kohtasivat ja löysivät toisensa. Me voimme puhua niistä ajoista tyynesti ja hillitysti, ikäänkuin ei olisikaan puhe meistä, joilla on vielä nyt samat ristimä- ja sukunimet ja paljon yhteisiä muisteloita. Me emme ole enää entisemme. Minä en ole enää minä — sinä et ole sinä. Eräässä kohdassa me lähdimme kulkemaan eri teitä. Sinä olet vakava, arvossapidetty, uuttera mies; sinulla on ihailijoita, seuraajia, ehkäpä oppilaitakin. Sinä olet suorittanut taistelusi, voit osoittaa haavojasi, olet osannut luoda tyhjästä sellaista, mikä säilyy, kestää ja kantaa hedelmää, olet tahtonut kätkeä monisyisen sielusi kipeät kokemukset käsityöläisen puseron ja kirjanpitäjän silmälasien taakse.
Minä puolestani olen jossakin määrin säilynyt samana oikukkaana ja tuuliajolla olevana kulkijana, joka niinäkin aikoina olin: — minulla ei ole yhtäkään pysyväistä sijaa, ei ole varmuuden kalliota, jonka varaan pääni kallistaisin, ei ole maailmassa sellaista paikkaa, jonka voisin aidata sanoen: tämä on minun! Mutta olenhan minäkin muuttunut — kuinka olenkaan muuttunut!
Me siis voimme puhua noista vuosista näennäisesti ihan tyynesti, ikäänkuin olisivat kysymyksessä historialliset tapahtumat ja toisten henkilöiden kokemukset. Mutta en voi olla niistä puhumatta; meidän ystävyytemme ei ollut tavallista laatua, se ei ollut kevytmielinen, hauras, liikatunteellinen. Sinä varmaan tunnustat, ettei se ollut toistenlainen.
En tiedä, oletko koskaan syvästi ja täydellisesti tuntenut, kuinka merkitsevä ja kaunis asia meidän pitkäaikainen veljeytemme oli. Minä puolestani en voi muistella niiden vuosien elämää näkemättä samalla uutteraa ja kiihkoisaa jakobiinihahmoasi. Näen itseni kulkemassa kerallasi vasten talven tuulta ja kesän tomupilviä, näen, kuinka rautakaiteeseen nojaten katselimme patoon murtuvien aaltojen turhaa raivoa, näen, kuinka lepäsimme pitkänämme nurmikolla eräällä Mugellon huipulla tai kumarruimme kaivelemaan vanhojen kirjojen kaupustelijan rattaiden sisällystä tai istuimme kahden katetun pöydän ääressä jossakin maaseudun osteriassa. Miten yrittänenkin, en näe itseäni milloinkaan yksin. Muistan yhteisen elämämme, päivän toisensa jälkeen, enkä mitään muuta sen ulkopuolelta.
Muistatko ensimmäisen asuntosi, hienon ja aution kadun varrella, jota reunustivat tarkoin suljetut palazzot ja puutarhat ja jolla illan tullen liikkui ainoastaan rakastavaisia ja ovenvartijoita? Talo oli iso ja kellahtava, kenties ei vielä viidenkymmenenkään vuoden ikäinen, mutta sittenkin omituista vanhuuden ja alakuloisuuden tuntua uhoava. Muistatko ison, pimeän huoneesi, joka oli täynnä kirjoja, hienoimmat italialaiset ja ranskalaiset teokset yhteen kerättyinä, muistatko tiedonjanoni runsauttaan uhkuvan luvatun maan? Muistatko pitkät keskustelumme huoneessasi, räiskyvien kuivien halkojen lämmössä, illan nopeasti pimetessä ja kirkonkellojen soidessa lakkaamatta jotakin unohdettua surua? ja muistatko sen aution puutarhapahasen, kosteiden seinämuurien ja aina suljettujen ikkunoiden välimaalla, missä ensimmäisen kerran liikutetuin mielin puhuimme Stirneristä ja minän jumalallisesta vapaudesta? Tai muistatko, kuinka vaelsimme kukkuloille odottamaan auringonlaskua, katselimme kaupunkia, joka lepäsi uneliaana hitaasti virtailevan joen rannalla ja kysyimme: Oletko kerran oleva meidän?
Toisinaan kuljimme kauemmaksikin, vuorille, mistä toivoimme löytävämme yksinäisyyttä, tuulia ja karua luontoa. Tie ei tuntunut meistä milloinkaan pitkältä. Me kuljimme eteenpäin kärsimättömien vaeltajien nopein askelin, ja laulujen asemesta ilahduttivat matkaamme ajatukset ja paradoksit. Nousut elähdyttivät meitä kuin voitettavat taistelut; alamäet nöyryyttivät ja mykistyttivät meitä. Kohta pääsimme pois kaupunginmuurien piiristä, rautalanka-aitojen ja peltojen luota, jotka viivasuorine vakoineen muistuttivat kouluvihkoa. Me etsimme korkeutta ja vapautta, teitä, joita eivät reunustaneet pensaiden säännölliset päärmeet, polkuja ja oikoteitä, kitukasvuisia metsikköjä ja kivisiä rinteitä, joita pitkin noustiin asumattomiin taloihin. Ja kun saavuimme huipulle, jonkin suljetun luostaripahasen seinämälle tai luhistuneen linnan raunioille, kajahdutimme marseljeesin helmikuun hyiseen hiljaisuuteen, vastassamme autiot ja lohduttomat laaksot ja kaukaiset vuorenharjanteet, joiden kupeet olivat köyhän tummat, mutta kohti taivaan pilvihattaroita kohoavat huiput valon ja lumen kirkastamat; ja poveamme avarsi keuhkojen syvä hengitys ja sydämen voimallinen syke. Kuinka kaukana olimmekaan ahtaasta ja meluisesta kaupungista ja kaikista jokapäiväisen nöyryytyksen pyhistä laeista! Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksin maailmassa, me maailman valtiaat, ainoat arvokkaat ja jalot olennot maailmassa. Tuuli puhalsi pirahduttaen kasvoihimme käpertyneisiin lehtiin jääneitä vesipisaroita, korkealla, värittömällä taivaalla ajelehtivat kalseat valkoiset pilvet, puut valittelivat pohjatuulen niitä säälimättömästi ravistellessa, ja hallanpurema kelmeä ruoho odotteli kärsivällisesti kevättä ja orvokkien tuoksuvia salaisuuksia.
Rakas Giuliano: me olemme nyt miehiä; poikaikä on jäänyt kauas taaksemme. Me olemme naimisissa, ja meillä on lapsia, on monia velvollisuuksia, on tavallaan sieluja paimennettavinamme. Mutta sittenkin uskon, että jos mielessämme on syntynyt jotakin, missä piilee hiemankin totuutta, jos meistä jää kuoltuamme jotakin toisten sieluihin, niin saamme nyt ja aina kiittää siitä noita talven kylmiä juhlahetkiä, noita kahdenretkiä karulle maankamaralle ja puhtaisiin korkeuksiin.
Muistelehan iltojamme, kun tulin luoksesi uuteen asuntoosi, jossa elelit yksin kirjoitellen ja odotit minua. Ikkunaisi edustalla kasvoi sypressi, ja sen vieritse johti polku rinnettä ylös. Me pidimme tuosta sypressistä, joka oli hieman takkuinen ja tomuinen, mutta seisoi yksinään ja tummana siinä vanhan puutarhan kulmassa. Usein sattui silmiimme kohoava polkukin. Meidän elämämme oli ja tahtoi olla sekin nousua. Me olimme haaveksineet kaikki haaveemme korkealla, jalkojemme alla maatuva ruoho ja ilmassa väriherneen tuoksu. Kaikki teostemme luonnokset, sanomalehtiemme ohjelmat ja toimintasuunnitelmamme olivat syntyneet ja kehittyneet korkealla, muutamia satoja metrejä meren pintaa ja ihmisiä ylempänä. Ja mitä ajattelinkin ja ehdottelinkin, sinä olit aina mukana; kaikista esittämistäsi piti minun saada osani, ja kaikkeus oli jaettu yksinkertaisesti näin: me kaksi toisella ja kaikki muu toisella puolella.
Siellä korkeudessa, lähellä sitä kohtaa, mistä lähtee San Leonardon tie, oli kaksi suurta ja juhlallista, melkein tasapitkää sypressiä. Ne seisoivat siinä vieri vieressä, vailla kumppaneita. Kerran johduimme vertaamaan itseämme noihin sypresseihin, sanoimme, että samoinkuin niiden juuret kiertyivät toisiinsa maankamaran alla ja oksat ilmoilla, samoin tahdoimme mekin elää yhdessä nyt ja aina. Ja sanoimmepa vielä, että sypressien kohtalo oli oleva meidänkin kohtalomme: jos jommankumman kaataisi kirves tai salama, niin toisen meistä kävisi samoin… Muistatko? Mutta molemmat sypressit seisovat paikallaan vielä nytkin; rajusää ei ole niitä vielä pirstonut eikä kirves kumonnut, ja yhä vielä lentävät sinne iltaisin varpuset tiukuttamaan rakkautensa iloa. Ja me olemme yhä olemassa ja elämässä mekin, yhä lähellä toisiamme, mutta mielessämme ei enää myllerrä hulluja suuruuden haaveita, ja jos nyt satun kohtaamaan kaksi mustapukuista veikkoa, taivutan päätäni ja tunnen — en tiedä miksi — sydäntäni kouristavan.
Etkö käsitä, kuinka tärkeä, kuinka kaunis asia silloinen ystävyytemme oli? En tiedä, olenko yhä vielä muistissasi niin eloisana ja läheisenä kuin sinä minun muistissani. En tiedä, missä määrin olet tietoinen siitä, että se, mikä on parasta elämässämme, sai alkunsa silloin, eikä varhemmin, että sielumme silloin muotoutui iäksensä ja mittasi siipivälinsä laajuuden.
Me olemme lähellä ja kuitenkin kaukana toisistamme, ystäväni, minä en tiedä mitään sinusta etkä sinä tiedä enää mitään minusta.
Mutta kun näen sinut jälleen istumassa kirjaston valtavan ja mustetahrain peittämän pulpetin ääressä, aamu- tai iltapäivällä, aina yhtä uutterassa työssä, pää kumartuneena avattujen kirjojen ja odottavien paperiarkkien yli, kun kuulen jälleen äänesi, joka kysyy minulta jotakin tai vastaa minulle (samalla kun varovasti silmäilemme ympärillemme, jottei salissa edestakaisin asteleva ankara herra havaitsisi kiellettyä jutteluamme), ymmärrän kaikki, ja sinä olet jälleen minun, yksin minun, niinkuin noina kärsimättömän odotuksemme kauas jääneinä päivinä.
Tai kun lähdimme kahvilaan, myöhään illalla, ja vetäydyimme suuren raudasta ja lasista rakennetun oluttuvan perimmäiseen nurkkaan pienimmän pöydän ääreen? Muistatko, kuinka kuljimme vaieten ja halveksien, jäykästi kietoutuneina mustiin viittoihimme, ohi kelpo perhekansan piirittämien pöytien, ohi yksinäisten poroporvarien, jotka olivat pakahtua ikäviinsä kiinteästi tuijotellessaan tyhjiin laseihinsa, ohi ivallisesti naureskelevien nuorukaisten, jotka olivat hienopukuisia ja mitättömiä kuin viinurit? Millaisin tyydytyksen tuntein sijoituimmekaan soppeemme ryypiskelemään kehnoa lämmintä kahvia, palauttelemaan mieliimme päivän saavutuksia ja keskustelemaan menneisyydestä ja tulevaisuudesta, lähimmän naapurimme sieluttomista piirteistä ja maailman kohtaloista, maan vaivoista ja vastuksista ja taivaaseen suuntautuvista toiveista! Kuinka monta kirjaa murskasikaan ankara arvostelumme, kuinka paljon aatteita keksimmekään, kuinka paljon kunnian loistoa himmensimmekään, kuinka monta järjestelmää rikoimmekaan, kuinka lukuisiin teoksiin kirjoitimmekaan sisällysluettelon ja alkulauseen, kuinka paljon paradokseja sinkosimmekaan ilmoille ja kuinka paljon nuolia teroitimmekaan! Se oli toista kuin absintti ja samppanja! Meidän humaltumisemme tapahtui ilman viiniä, se oli nuoruuden jumalaista hurmiota, hekumaa ilman naisia, juhlintaa ilman musiikkia ja tanssia. Se oli alinomaista riemuisaa itseytemme, sisimmän ja omimman itseytemme ilmituomista, se oli mietelyyrikkomielemme ja syvyyksiä luotaavan älymme keksimistä ja alinomaista uudestimuovaamista.
Me löysimme yhdessä toisemme ja löysimme yhdessä ajattelun. Minä ilmaisin sinulle oman sielusi, ja sinä avasit sieluni minulle. Yhdessä me uskoimme kaikki ja epäsimme kaikki: me rakensimme ja revimme. Vieretysten, käsi kädessä, me etsimme totuutta, ahmimme kirjojen viisautta ja tutkistelimme kaikkein riidattomimpia elämänarvoja. Samana tuokiona vapauduimme isiemme uskosta, heimon harhapalvonnasta ja pelokkuuden esteistä. Me nukuimme samassa vuoteessa, aterioimme samassa pöydässä ja piirtelimme merkkejä samoihin kirjoihin. Ja kumminkaan ei ystävyydessämme ollut mitään hempeätä, mitään naisellista, pateettista eikä — rehellisesti tunnustaen — mitään sydämellistä. Se oli kahden kärsivän älyn ystävyyttä eikä kahden läheisen sydämen hellien tunteiden sopusointua.
Me emme milloinkaan suudelleet toisiamme, emme itkeneet kertaakaan yhdessä eikä kumpikaan ilmaissut toiselle kiihkeiden tunteittensa kalleimpia salaisuuksia. Sinun rakastuttuasi kuulin asian toisilta, ja tiedon avioliitostasi toi minulleCorriere della Sera. Emmepä olleet suotta lukeneet niin kiihkein mielinPunaista ja mustaajaSuden kuolemaa!
Niin, sinä sen varmaan tunnustat. Meidän ystävyytemme ei ollut tavallista lajia. Se oli pelkkää aivojen ystävyyttä, ihan älynomaista ja filosofista, mutta siihen sisältyi sentään sydänliittojen lämpöä ja myrskyjä. En tiedä aivan varmaan, eikö sydämellä kumminkin ollut siinä osaansa. Minä en ole pelkkä aivo-olento. Etkö tunne, millainen kaipaus piilee näissä tutkisteluissa, näissä palaamattoman onnen muisteloissa? Ja minkätähden tuo lukemisen, retkeilyn ja keskustelujen täyttämä menneisyys — tuo työn ja vaitiolon yksinkertainen ja tyyni menneisyys — liikuttaa minua enemmän kuin jonkin rakkauden muisto? Minkätähden tunnen vielä nytkin sinuun kohdistuvaa hellyyttä, joka ei ole milloinkaan ilmennyt, jota en ole kertaakaan osoittanut teoissani enkä maininnut kirjeissäni? Ei, minä en tosiaankaan tiedä varmaan, eikö sydämelläkin ole ollut siinä osaa.
Sinä yksin kenties voisit sen minulle sanoa, mutta minä en sitä milloinkaan sinulta kysy. En tahdo sitä sinulta kuulla: olkoon se uusi (ja viimeinen!) niistä salaisuuksista, jotka ovat säilyttäneet vieläkin puhtaampana meidän miehekästä ystävyyttämme.
Tähän asti oli ajatus toiminut tyytymättömyyden, apeamielisyyden ja vilpittömän elämäänkyllästymisen todistajana. Se oli ollut pelkkä kainalosauva, rakennusteline, tukipylväs. Minä kutsuin korkein äänin filosofiaa ilmaisemaan ja puolustamaan erästä mielensuuntaani, kutsuin sitä liittolaiseksi, apulaiseksi ja orjaksi, jota kiitin niin kauan kuin se piti minun puoltani ja lainasi suojakseni oman kuvansa — kunnianarvoisan, kuten silloin uskoin — jotteivät viholliseni havaitsisi lapsellisten ja kuviteltujen murheitteni lyyrillistä alastomuutta. Mutta siihen seikkaan, että valitsin tumman ja rumentavan filosofinvaatetuksen ja hylkäsin shakespeareläisen koristellun runoilijaviitan, sisältyi ensinnäkin se vihjaus, että taivuin vaistomaisesti abstraktiseen ajatteluun, lisäksi se havainto — voin sen nyt sanoa — että tuolla vaatetuksella oli arvo sinänsä, vieläpä suurempikin kuin toisilla, ja vihdoin opastus oivaltamaan, että senkin peitossa voi piillä voimakas ja elävä olemus.
Minä vapauduin tosiaankin tuskastani ajatuksen avulla. Menetelmä sai minut unohtamaan tulokset, ja väline rikkoi tarkoitusperän. Piintyneenä ajatuksenani, kuten sanottu, oli mitä varmimmin, vastaansanomattomimmin, lopullisimmin todistaa, että elämä on paha — todistaa se niin, ettei kukaan kykenisi väittämään vastaan, niin, että kaikkien täytyisi sanoa: niin on asia eikä voi olla toisin!
Minusta näytti silloin, että sellaisen varmuuden voi antaa ainoastaan filosofia, ja niinmuodoin suuntauduin sellaiseen filosofiaan, joka juurtuu tieteisiin ja juontuu niistä. Tämä filosofia on kaikille tuttu: sitä nimitetään meidän aikanamme positivismiksi. Tarkoituksenani oli niinmuodoin positivistisesti todistaa pessimismi oikeaksi.
Minä syöksyin kahdeksantoistavuotiaan kiihkein innoin tutkimaan antropologisia, psykologisia, biologisia ja sosiologisia teoksia, jotka jo silloin rehoittivat pikaista alenemista ennustavassa puolenpäivän korkeudessa. Minä kasasin tosiasioita, jäljensin numeroita, sovelsin teorioja, yritin yleistyksiä, sommittelin kädenkäänteessä orjamaisesti jäljitteleviä hypoteesejä ja järjestelmiä. Vähitellen tuohon mielistyin, unohdin maailman traagillisuuden, leopardimaisen kaiken turhuuden, Schopenhauerin alistumisen, vieläpä oman rajattoman tyytymättömyytenikin. Minua ilahdutti tutkiminen tutkimisen itsensä vuoksi, aate, joka synnyttää itseänsä suuremman aatteen, abstraktion ihmeellisesti avartava voima. Menetelmät ja käsitteet voittivat minut: en enää nähnyt tuskaani maailman heijastelematta, vaan tunsin maailman ajattelevan itsessäni. Siitä saakka elämäni oli ajattelua ja vain ajattelua. Aate oli minusta ainoa todellisuus, filosofia ainoa täydellinen ilmaus.
Minä upposin tosiasioihin, mutta tosiasiat eivät minulle riittäneet. Kuinka paljon niitä tutkin ja yhdistelinkin, ne eivät kumminkaan tyhjentäneet äärettömyyttä. Tämä yksityiskohtaisen tiedon runsaus, joka oli ollut ainoana rikkautenani huikentelevan oppineisuuteni aikana, näytti minusta nyt epätoivoiselta köyhyydeltä. Mieleni, joka himoitsi avaruutta ja täydellisyyttä, etsiskeli universaalisia käsitteitä, joiden yksin otaksuin voivan lopullisesti tyydyttää henkisen nälkäni. Teoriat miellyttivät minua enemmän kuin todistukset, aatteet enemmän kuin kokemukset, ja kaksi tosiasiaa näytti minusta riittävän järjestelmän perustukseksi. Edetessäni syleilemään yhä avarampaa todellisuutta yhä harvemmin käsittein päädyin luonnollisesti ja välttämättömästi monismiin. En kumminkaan siihen idealistiseen monismiin, jonka opin myöhemmin tuntemaan, vaan monismiin sellaisena, jollaiseksi sen täytyi muodostua silloisena tutkimusesineenäni olevien karkean mekanististen oppien nojalla. Minä uskoin —uskoin— yhteen ainoaan substanssiin, joka oli kaikkeuden osien perustuksena ja joka rajattomuudestaan huolimatta muistutti vanhaa aine-käsitettä enemmän kuin mitään muuta.
Minulle tämä monismi, tämä kaikkeuden syvään ja oleelliseen ykseyteen kohdistuva usko ei ollut pelkkä sana, lauseparsi, kaava. Minä koin ja elin sen omassa itsessäni niinkuin koetaan intohimo ja rakkaus. Kaikki eri oliot olivat minulle tosiaankin yksi ainoa; kaiken vaihtuvaisuutta välttävä perussubstanssi ei ollut minun keksintöäni, vaan oli itse todellisuus. Ja minä elin alinomaisessa hekumassa: uskoin tietäväni, että kaikki ne oliot, jotka minua ympäröiville sokeille elukoille ilmenivät ihan erillisinä ja ylen erilaisina, olivat minulle yksi ainoa olio, yksi ainoa prinsiippi, yksi ainoa aines, joka oli aistiemme mukavuutta varten muovattu ja väritetty tuhansin eri tavoin.
Uskoni oli niin voimallinen, että minusta tuli apostoli. Minä aloin jo silloin jättää taakseni koulutoverien piirin ja liittyä johonkin vanhempaan, älyllisiä harrastuksia viljelevään henkilöön (joka oli tai tuntui olevan minua edemmäksi ehtinyt) sekä toisiin, jotka eivät olleet oppineisuudeltansa veroisiani, mutta kävivät uteliaasti käsiksi erilaisiin aatteisiin ja joiden avulla rohkenin hankkia ensimmäiset kokemukseni opettajana. Muistissani säilyy aina eräs soiva ja säteilevä kesäkuinen tuokio. Olin erään aloittelevan novellinkirjoittajan luona, joka tahtoi kääntää minut uskovaiseksi. Äkkiä alkoi kuulua kellojen keskipäiväsoitto, ja tuntui siltä, kuin ne olisivat luoneet aurinkoa tulvillaan olevaan ilmaan erikoista heläjävää lämpöä.
»Kuulehan», sanoin minä hänelle pidellen kädessäni kynää, »ajattele, että tämä kynä ja nuo sävelet ovat yhtä. Tämä on kiinteätä, joksikin aikaa puuhun ja teräkseen vangittua voimaa, ja tuo toinen on voimaa, joka parhaillaan vapautuu ja leviää avartuvina aaltoina taivaan sineen. Missä onkaan syvempi ja suurenmoisempi totuus kuin tämä?»
Sinä tuokiona minä kuulin, näin ja koko sielussani kosketin jumalaista ykseyttä ja havaitsin tosiaankin, kuinka erilaisuuden eripurainen sekasorto kääntyi kohti ainoata alkulähdettä, ainoata alkuhyökyä, virratakseen tulevaisuudessa takaisin panteistisen nirvanan kaikkinielevään kurimukseen.
Mutta minä en pysähtynyt monismiinkaan. Olin silloin, samoinkuin olen nyt, vaeltaja ja epävakainen. Niinpä ei ajatukseni löydäkään lepoa. Viimeisen sivun valmistuminen on vain uuden osan alku, ja jokainen saavutettu huippu uusien kimmahduslauta.
Saavutettuani ykseydentunnon huomasin eteeni kohoavan alinomaisen kysymyksen: Mitä se on, tuo ykseys? Mikä nimi on annettava sille näkymättömälle ja kaikkialla läsnäolevalle substanssille, joka kaikki luo ja kaikeksi muuttuu? Onko se aine? Vai eetteri? Vai energia? Vai henki?
Minä elin mielessäni suurin piirtein filosofian draaman. Alkeellisia naturalistisia väittämiä kumoamaan kohosivat ratsionalistiset vastaväitteet. Veden tai tulen, pikkuosasten tai pyörreliikkeiden maailma muuttui vähitellen järjen maailmaksi, ideain monimuotoiseksi havainnollistumaksi, jumalallisen sanan kiteytymäksi, kuvien vaihtuvaksi virraksi, ilmestyneen hengen valtakunnaksi. Minut sai vakuutetuksi idealistinen ratkaisu.Esse est percipi. Aistimus on välitön todellisuus. Aistimus on meidän toimintaamme, se kuuluu sielullisten toimintojemme piiriin. Sen rajojen toiselta puolelta meille ei tule mitään tietoa. Todellisuuden ainoa tutkija ja todistaja on tajunnantilojen ja tapahtumienalinomainen nousu ja lasku. Maailma on meidän mielikuvamme. Minun filosofini ei ollut enää Schopenhauer, vaan Berkeley.
Onko mielikuvan takana jotakin? Onko tajunta kirkas ikkuna, jonka läpi näemme todellisuuden sellaisenaan, vaiko kenties järjestelmä huuruisia ja maalattuja ruutuja, joiden läpi siivilöityy mieleemme vain totuuden vääristyneitä kuvia ja epämääräisiä varjoja? Ja onko tajunnan takana tosiaankin jotakin, vai onko siellä tyhjyys, niinkuin elämän tuolla puolen? Onko se kenties vain oman itsensä kuvastin, kuori vailla runkoa, tyhjyyden hauras verho?
Nuo kysymykset, joita terve ihminen ei milloinkaan esitä ja jotka ammattifilosofi vaientaa syvämietteisiltä tuntuvin sanarikkain kääntein, aiheuttivat minussa ankaraa levottomuutta, pakottivat minut lakkaamattomaan älylliseen leikkiin, epätoivoiseen todistelujen, sofismien ja pakoteiden haeskeluun ja saivat minut niin kiihkeän rauhattomaksi ja uupumattomaksi kuin olisi ollut henkeni kysymyksessä.
Nyt, vuosien kuluttua, ymmärrän hyvin, kuinka lapsellisesti probleemat asetin ja kuinka kömpelösti ne ratkaisin, mutta silloin olivat kysymyksessä vakavat asiat, sisäiset tapahtumat, jotka olivat paljoa merkittävämmät kuin ensimmäinen rakkaus tai odottamaton rahan ansaitseminen. Ajatus oli itse elämä, ja teorian valitseminen merkitsi ihmiselämän suuntautumista.
Joka ilta, neljästä seitsemään ja kahdeksasta kahteentoista, minä väittelin — väittelin ystävien ja vihollisten kanssa, äänekkäästi, vakavasti ja kiihkeästi. Me kävelimme kellervän joen rannalla tai korkeilla lehtokujilla, ihmisten joukossa, puiden varjossa, pehmeän ja hämyisen ihastuvan taivaan, sadetta tihkuvien pilvien tai tähtivälkettä väräjöivän korkean kumon alla, keskellä väentungosta, sumua ja rattaiden rämyä, kosteilla katukivillä tai hohtelevan valkoisella hiekalla, mitään näkemättä, mitään kuulematta, vähääkään välittämättä ulkomaailmasta, jonka olemassaolo kiellettiin ja puolen tunnin kuluttua jälleen vahvistettiin. Tietoteoria, aistimus ja mielikuva, objektiivinen ja subjektiivinen, idealismi ja realismi, Kant ja Stuart Mill, aistit ja järki, Platon ja Locke — koko gnoseologinen asevarasto heilui ja säihkyi käsissämme. Sitten palattiin kotiin käheinä ja hämmentyneinä, ilman mitään varmuutta, mitään varmaa tukikohtaa, ja mielessä kalvava epäilys, että koko tuo määritelmien, dilemmain ja päätelmäin sekasortoinen joukko oli vain naurettavan väärinkäsityksen, yksinkertaisen ja nöyryyttävän sanoja koskevan kiistan aikaansaama tulos.
Mutta idealismi piti puoliansa. Se näytti mielestäni ainoalta loogilliselta opilta — ja loogillisuutensa nojalla se ei sallinut minun pysähtyä yleensä otaksuttuun ulkoisen ja sisäisen väliseen tasapainosuhteeseen. Maailma on minun mielikuvani, epäilemättä, mutta minä en tunne kenenkään muun ihmisen mielikuvia. Toisten ihmisten mielikuvat ovat minulle yhtä oudot kuin elottomien olioiden sisin olemus. Toisten olentojen tajuinen elämä on olemassa ainoastaan oman tajuisuuteni nojalla muodostettuna otaksumana. Maailma on niinmuodoinminunmielikuvani — maailma on minun tajuntani — maailma olen minä!
Mikä ihmeellinen keksintö, millainen arvaamaton kirkastuminen! Mikään muu aate ei ole minua siinä määrin järkyttänyt ja muuntanut. En välittänyt sen eriskummallisesta epätodennäköisyydestä, en ajatellut, että se saattoi olla dialektista kaksimielisyyttä, pelkkä sanaleikki eikä mitään muuta. Sen mielettömyys vain kiihdytti uskoani. Eikö kukaan sitä usko eikä voi uskoa? Sitä parempi! Niinpä uskon minä. Syvin totuus keksitään aina myöhään, kaikkien muiden keksintöjen jälkeen.
Minä uskoin siihen aivojeni koko voimalla, käsitin sen vakavasti, kirjaimellisesti, kehitellen sen kaikkein etäisimpiin ja mielettömimpiin johtopäätelmiin. Minun elämäni sukeutui haaveelliseksi ja jumalalliseksi, vaikka mikään ympärilläni ei muuttunut.
Koko maailma oli ainoastaan osa minun itseyttäni: minusta, minun aisteistani, minun tajunnastani riippui sen olemassaolo. Minun liikkeistäni riippuen oliot syntyivät ja katosivat. Jos käännyin jälleen, ne syntyivät uudelleen, jos poistuin, niin ne raukesivat taasen olemattomiin. Kun suljin silmäni, niin kaikki värit katosivat, kun suljin korvani, niin mikään ääni, mikään häly tai sävel, ei häirinnyt avaruuden äänettömyyttä. Ja äärimmäisenä seuraamuksena oli tämä: minun kuollessani tuhoutuu koko maailma. Viimeisenä epäilyksenäni oli: kuolenko tosiaankin samoinkuin kaikki muut? Oliko ajateltavissa, että ajatukseni lakkaisi ajattelemasta?
Entä ihmiset! Ohiliukuvia varjoja aistieni pintakudelmassa, tahtoni ilmiloitsimia haamuja, sisäisen näyttämöni vaateliaita pelinukkia: siinäpä aimo huvi! Kuinka paljon mitättömämmiltä ja naurettavammilta ne näyttivätkään minusta nyt kuin ennen kaikessa puuhakkuudessaan! Minä kuljin heidän keskellänsä ja ajattelin: nuo luulevat elävänsä, luulevat olevansa omintakeisesti olemassa, uskovatsa kerrassaan — uskovaiset raukat — olevansa kuolemattomat! He siis eivät tiedä olevansa pelkkiä nopeastiliukuvia pikku kuvia minun silmäterässäni, minun tajuntani haihtuvia vaikutelmia tai aavistamia, hauraita pisarpahasia siinä kuvien virrassa, jonka lähde ja alkujuoksu sijaitsee yksin minussa. Minun tarvitsee vain astua askel, ja siinä ne jälleen lepäävät tyhjyyden helmaan heittyneinä, vaikka liikkuvatkin niin tyytyväisinä kuin heitä olisi odottamassa täyteläinen ja loppumaton elämä.
Heitä nyt katsellessani nauroin enkä enää heitä vihannut, hävisipä minusta tyyten heidän väärämielisen ylenkatseensa aiheuttama kaunakin. Minä en ollut enää uhri: tunsin olevani herra ja valtias — ainoa elävä olento varjojen maailmassa.
Minä uskon noina päivinä kokeneeni jotakin sellaista, mitä Jumala varmaan aina tuntisi, jos hän tosiaankin olisi olemassa. Minä toimin alinomaisena luojana ja tuhoojana, ja maailma oli minun käsissäni, ikäänkuin olisin voinut vaivatta muovata sen ihan toiseksi tai antaa sen palata itseeni. Tämä ajatus sai minut toisinaan sellaisen metafyysillisen humaltumisen valtaan, että olin tuntevinani, kuinka lakkasin olemasta se pienoinen minuus, jonka taakkaa kannoin, ja muutin muotoa kasvaen suunnattoman suureksi, niinkuin Jumala, joka yhtäkkiä urkenee ihmisen mitättömästä hahmosta.