Täydellinen ja johdonmukainen solipsismi oli nuoruuteni ensimmäisten aikojen mielettömin, joskaan ei pitkäaikaisin henkinen humala. Se kesti vain vähän aikaa, niinkuin humala ainakin.
Herääminen oli murheellinen. Olin tottunut pitämään itseäni kaikkeuden akselina, ainoana ykseytenä, joka kykeni luomaan muotoa ja kestävyyttä siihen tyhjyyteen, joka himoitsi päästä olevaiseksi, ja nyt havaitsin yhtäkkiä joutuneeni sanaleikin, loogillisen satimen, metafyysillisen ivan esineeksi. Sellainen määrä innostusta, niin paljon hekumaa, niin paljon hurmiota, ja aiheena pelkkä kehätodisteluun nojautuva harhapäätelmä! Sanoessamme, että maailma on mielikuva, tahdomme yksinkertaisesti sanoa, että mielikuvat ovat maailma ja että maailma on olemassa — se usko, että toiset itseydet ovat olemassa, merkitsee ainoastaan sitä, että on olemassa aistimuskomplekseja, joita johtaa samanlainen tahto kuin meidän ja joita nimitetään ihmisiksi, ja kaikki tuo on pelkkäämäärittelyä, joka ei millään tavoin mitään muuta. Sanasto jää entiselleen, ja ihmisiin meidän täytyy pakostakin suhtautua samoin kuin ennen. Olioiden tahtooni kohdistamaan vastustukseen liittyvät tahtoani vastustavat toisten henkilöiden tahdot, jotka eivät suinkaan minua tottele, ja tämä osoittaa, etten suinkaan ole Jumala, vaan houkkio.
Myöhemmin tuo vakaumus sai minut yrittämään saavuttaa toista tietä jumaluutta: lisäämällä tahtoni kantavuutta. Mutta aluksi minun ylen nöyryyttävä ja masentava heräämiseni vaikutti päinvastoin: heitti minut vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Minä lakkasin uskomasta mihinkään ajatukseen, järkeen tai filosofiaan. Ajatus muuttui minulle pelkäksi runolliseksi paradoksiksi, järki näytti minusta ulottuvaisuutta puuttuvien viivojen geometriseltä ja symmetriseltä sommitelmalta, ja filosofia ei ollut mitään muuta kuin erinäisten henkilöiden myötä- ja vastatuntojen ja älyllisten ja siveellisten tarpeiden — eikä suinkaan ruumiillistuneen maailmansielun — ilmausta. Logiikka, joka oli omavaltaisen vääjäämättömästi ja pysähtymättä johtanut minut aina tähän kohtaan asti, muuttui nyt minulle viisastelevaksi, ovelaksi ja hajoittavaksi sofistiikaksi, jota käyttelin voimallisesti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa, olivatpa kysymyksessä millaiset ajatukset tahansa. Minusta tuli eräänlainen kahvilan Gorgias, joka menettämäänsä varmuutta ja masennettua ylpeyttään kostaakseen huvikseen hajoitteli ja ehdytti toisten uskoa ja kumosi heidän yrityksensä rakentaa teorioja ja väittämiä käyttäen hyväkseen sekä heidän heikkouttaan ja tietämättömyyttään että myöskin omaa vilpillisyyttään ja pahantahtoisuuttaan. Minua huvitti ajaa epäilyksiä dogmaatikkojen päihin, saada intomieliset vaikenemaan, ivailla yltiöpäitä ja nöyryyttää jaarittelijoita. Se oli katkeraa, pahaa, hedelmätöntä huvia — mutta minä nautin siitä. Se oli minun ainoa kostoni. Nyt en lähtenyt tapaamaan toisia saadakseni heitä jostakin vakuutetuiksi, kuten ennen, vaan saadakseni heidät hylkäämään vakaumuksensa ja siis tehdäkseni heidät jälleen itsenilaisiksi.
Ylen harvat kykenivät minua vastustamaan. Kiihkeä puheeni, kekseliäisyyteni, dialektisen temppuiluni helppous, perehtyminen erilaisiin filosofisiin oppeihin, bibliografisen tietorikkauteni julkea käyttely auttoi minua useimmiten voitolle. Minä vallitsin menetelmää, osasin järjestää taktillisia väijytyksiä, pettämättömiä sudenkuoppia ja antaa ratkaisevia iskuja.
Kaikki on suhteellista. Erehdys samoinkuin totuuskin. Totuus toiselta, valhe toiselta taholta. Kaikissa periaatteissa piilee sisäinen ristiriita, jokainen metafysiikka on ainoastaan parin kolmen yleisen kaavan merkitsemistä eri kielillä, ja nuo kaavat johtavat aina johonkin mystilliseen ykseyteen — johonkin yhteen, jota ei käy käsittäminen, joka ei ole mitään eikä mitään merkitse. Filosofisia järjestelmiä rakennetaan ennakkoluulojemme, tunteittemme, elämäntarpeittemme, kaikkein alhaisimpienkin, oikeuttamista varten: jos käännämme filosofian elämän kielelle, näemme syntyvän sellaista, mikä muistuttaa Carlylen luonnostelemaa sikojen metafysiikkaa. Ainoa todellisuus on nykytuokio, aistimus: eläköön siis jokainen nykyistä hetkeänsä ja antakoon pirun viedä kaikki kaavat ja uskonkappaleet. On vihdoinkin vapauduttava tuosta vanhojen sairauksien rupeutumasta: vapauttakoon jokainen itsensä ja uskokoon omaan itseensä ja hetkeen, joka häipyy, mutta on kaunis juuri häipyväisyytensä vuoksi.
Ja koska ei ole ollut eläessäni tapanani jättää seikkailua puolieräiseksi, tein nytkin viipymättä tuosta kaiken periaatteen ja kaiken säännön kieltämisestä johtuvat päätelmät. Tutustuin siihen aikaan Max Stirnerin teokseen, ja minusta tuntui, että olin vihdoinkin löytänyt sen ainoan mestarin, jota kaipasin. Minä siirryin tietoteoreettisesta solipsismista moraaliseen. Ei ollut olemassa muuta jumalaa kuin oma itseni. Minä haaveksin eräänlaista egologiaa, hävitin itsestäni kaikki sukulaistunteet, kaikki isänmaanrakkauden siteet, tempauduin irti totunnaisen porvarillisen soveliaan käytöksen ohjaksista. Olin anarkisti ja nimitin itseäni anarkistiksi; ainoana arvoisenani elämäntehtävänä pidin itseni täydellistä vapauttamista — ja sitten toisten. Minun vapauteni näet edellytti toistenkin vapautta.
Minä perustin kolmen ystävän keralla individualistisen kerhon, kirjoitin Vapaiden henkien manifestin ja huumasin itseäni heidän seurassaan viinillä, hašišilla ja mitä hurjimmilla mielettömyyksillä.
Mikään ei ollut minulle enää pyhää: ne kumoukselliset pyrkimykset ja ihmisystävälliset uudistusohjelmat, jotka olivat aikaisemmin tuntuneet minusta hieman jyrkiltä, muuttuivat nyt silmissäni asiaanperehtymättömien ja kokemattomien uskovaisten typeriksi lapsellisuuksiksi. Minä pyrin saavuttamaan aivan toista. Minun päämääräni oli kaikkien ihmistensisäinen, ideaalinen ja radikaalinen vapauttaminen. Asiain niin vaatiessa sopi tulevaisuuden tien raivaamiseksi räjähdyttää muutamia tynnöreitä oikeata dynamiittiäkin. Niiden harvojen keralla, joihin olin liittynyt, suunnittelin kaappausta, jonka avulla saisimme kaupungin valtoihimme, valmistauduin yleiseen kapinaan, himoitsin päästä kaikkiin maailman maihin ja saada kamppailla kaikkien kansojen seassa, hengitellä kuvotukseen saakka itämaiden haihtumia ja häipyä Pohjolan usviin.
Ja koska en kumminkaan kyennyt mitään tekemään, tyydyin napisten ja kiihtyneenä, ahnaana ja arkana purkamaan ylenkatseeni raivoisiin aforismeihin ja lyyrillisiin ja pureviin hyökkäyksiin, Nietzschen tyyliin, suunnittelin »Kaiken järjen kritiikkiä», jossa aioin ilmaista filosofiaan ja sen arvoisaan parittajaan Kantiin kohdistuvan vihani, lisäksi teosta, jonka nimeksi oli tuleva »Filosofian iltahämy», ja tunsin apostolista tarvetta vapauttaa toiset niinkuin otaksuin vapauttaneeni itseni: paljaan ja uskaliaan teorian nojalla.
Kuinka olin sen toteuttava? Perustamalla sanomalehden. Sanomalehden, jossa olisi tiedettä juuri senverran kuin tarvittiin vanhan kumoamiseksi ja mahdollisimman suuri määrä sitä karua, anti-idealistista ja muukalaista, joka oli minussa ja lähimmissä ystävissäni.
Joka kerta, kun uusi sukupolvi astuu elämän näyttämölle, tuntuu siltä, kuin maailmansinfonian täytyisi alkaa soida uuteen tahtiin. Unelmia, toiveita, hyökkäyssuunnitelmia, keksijän hurmiota, valloituksia, taisteluhaasteita, ylimielisyyttä ja — uusi sanomalehti.
Jokainen kirjoitelma kajahtaa julistukselta, jokainen kiistakirjoituksen rivi on suunniteltu voittosanoman tapaan, jokainen otsake on ohjelma, jokainen kritiikki merkitsee Bastiljin valloittamista, jokainen kirja on evankeliumi, jokainen keskustelu saa catilinalaisten kokouksen tai sansculottien seuran luonteen, ja kirjeetkin ovat kiihkeitä ja vauhdikkaita kuin apostoliset muistutuskirjelmät.
Kaksikymmenvuotiaalle on jokainen vanhempi henkilö vihamielinen, jokainen aate on epäiltävä, jokaisen suurmiehen täytyy alistua uudelleen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mennyt historia näyttää pitkältä pimeältä yöltä, jota vain salamat silloin tällöin valaisevat, harmaalta ja kiduttavalta odotukselta, ikuisen pitkältä aamuhämärältä, jonka päivä vihdoin koittaa meidän kerallamme. Kahdenkymmenen ikäiselle hohtelee päivänlaskukin kauan odotetun sarastuksen vaalein ja vienoin vivahduksin, vainajia saattelevat tuohukset ovat tulevaisuuden juhlien iloisia tulia, ja tekopyhien kirkonkellojen haikeat äänet ovat hänelle raikuvia malminiskuja, jotka ilmoittavat sielujen syntymistä ja kastamista. Se on elämän ainoa kerskaileva kausi, jolloin ihmistä vaivaa miehekäs vika, halu tarttua jokaista härkää sarviin, ja jolloin hän astelee voimaurhon nopein ja täsmällisin askelin, lakki kallellaan ja kirsikkapuinen ryhmysauva jäntevässä kädessä.
Jokainen nauha on silloin sotalippu, jokainen kaukainenkin hyminä on kansannousun kumeaa pauhinaa, jokainen räjähdyslaukaus merkki taistelun alkamiseen ja jokainen rankkasade uuden tuhotulvan alku. Me kuuntelemme jännittyneinä tuulen huminaa luullen maailman tuossa paikassa murskautuvan, ajurin hevosen kavioiden kopse saa meidät syöksymään ikkunaan, ikäänkuin olisi saapumassa Antikristuksen musta ratsu, ja laskevan auringon punahohde saa meidät aavistelemaan, että siellä jossakin, kaukaisimpien vuorten takana, on tulen valtakunta, missä elämä kenties on jättien liikehtimistä ja taivaan värinä ei ole kristillinen sini, vaan tulipalon ja helvetin punahohde.
Syvimmän humaltumisen hetkinä täyttää ihmisen silloin se onnellinen varma usko, että hän kuuluu maan ensimmäisiin ihmisiin — ajallisesti ensimmäisiin — todellisiin Aatameihin, hän tietää kuuluvansa niihin, joiden asiana on antaa olioille nimet, rakentaa kaupunkeja, perustaa valtakuntia, julistaa uskonoppia ja valloittaa väkisin, mies miestä vasten, tämän maailman täydellinen herruus. Yksinäisinä, viattomina, koskemattomina ja puhtaina me silloin tunnemme itsemme oikeutetuiksi kumoamaan kaikki historialliset muistot ja kyllin voimakkaiksi kutomaan todellisuuden uudestaan uusin loimin ja uusin kudekuvioin.
Maailma näyttää huonosti kokoonpannulta ja elämä sopusointua ja suuruutta puuttuvalta, ajatus vaikuttaa valtavalta aikomukselta, joka on jäänyt keskeneräiseksi, käsivarrelta, joka on vasta iskuun kohoamassa, tummalta ja epäselvältä luonnokselta, jota kukaan ei ole kehitellyt valmiiksi freskoksi.
On ylen paljon tekemistä ja korjaamista! Me olemme valmiit — tässä me olemme! Pois nutut ja lakit! Hyvästi, te leveäreunaiset kirjat merkkeinenne, te, jotka herätitte meissä polttavan janon, mutta ette neuvoneet meille lähteitä!
Tässä me tulemme, me reippaat pojat, joilla on hyvä halu tehdä työtä. Paitahihaisilla, hiukset tuulen tuivertamina, kuokka kädessä ja karhiini olkahihnassa, muuraajia ja sotureita, niinkuin Esran heprealaiset. Millainen melu! Mikä pölyn paljous! Mikä valtava määrä kalkkisoraa kaikkialla! Muurit kukistuvat paukkuen kuin pommit, meitä ympäröivä pöly on sankka kuin muinaisissa taisteluissa, ja laulut, jotka kohoavat ilmoille ja vastaavat toisilleen hajoitusmelun keskeltä, ovat sotalauluja ja vallankumoushymnejä.
Tunnustaa täytyy, että meitä elähdyttävä henki on sotainen. Me emme tahdo missään nimessä pukea yllemme sotilastakkia, mutta sota on meitä elähdyttävä happi, jokainen rynnäkkö on juhla, ja me haluaisimme jokaisen sanan olevan läheltä ammutun luodin ja jokaisen aatteen linnoituksen pettämättömän pommin. Mutta säännöllinen sotaväki ei miellytä meitä. Me kannatamme vapaaehtoisia, asestettuja sissijoukkoja, maantierosvoja, torien vapaita partiolaisia, vaeltavia ritareita, jotka etsivät miekan seikkailuja yhtä innokkaasti kuin Casanova lemmenkohtauksia. Meidän suojeluspyhimyksemme on Don Quijote, ja vain häneen kohdistuvan kiintymyksemme nojalla me siedämme Sancho Panzaa, sensijaan leppymättömästi ahdistaen Sansone Carrascoa, kaikkien niiden piintyneiden poroporvarien isää ja perikuvaa, jotka ovat hulluuden ja kaiken sitä muistuttavan auttamattomia vihollisia.
Mekin olemme ritareita — viitan ja miekan jalosukuisia kantajia, nopsat iskemään säilämme ylhäisten isien surkastuneeseen sydämeen ja kiertämään viittamme vilusta värisevien ja säikähtyneiden Dulcineain suojaksi. Sulka hatussa ja käsi miekankahvassa — riidanhaastajien katse ja rosvoritarin eleet. Piruako te tässä teette, te muut! Astelkaa virkummin, ellette tahdo joutua jalkoihin tallatuiksi — surmatkaa itsenne, ellette halua joutua halkaistaviksi. Me kuljemme eteenpäin — meidän täytyy kulkea eteenpäin! Kaikki lepää meidän hartioillamme, kaikki riippuu meistä!
Ja matkalla on kaikki luvallista: korvapuusti, säilänpisto ja muu samanlainen — pelkkänä harjoituksena. Mekin uskomme, että tuulimyllyt ovat jättiläisiä, emmekä ollenkaan sitä uskoamme häpee. Ovatko ne kenties vähemmän vaaralliset? Koettakaahan hieman hyökätä niitä vastaan, te toiset, niin saatte nähdä, etteivät niiden puusiivet ole Briareoksen käsivarsia pehmeämmät.
Kaikki tyhjästä: joko kaikki tahi ei mitään! Onko vielä maailmoja löydettävinä, totuuksia paljastettavina, onko vielä olemassa torneja ja muureja meidän torviemme äänen kukistettavaksi?
Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista, itsensä Jumalan taivaan pilvistä ja maan valtiaat istuimiltansa, ja meiltä eivät ole turvassa hautausmaiden kukkasten ja hautalyhtyjen alla lepäävät vainajatkaan eivätkä kivijalustoillaan seisovat vaateliaat pronssikuuluisuudet.
Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista. Tahdomme tulla niinalastomiksisielultamme kuin Aatami viattomuuden tilassa ruumiiltansa. Tahdomme heittää pois kaikki uskonnon kauhtanat, filosofian kaavut, ennakkoluulojen paidat, ihanteiden sidottavat kaulanauhat, logiikan jalkineet ja moraalin alushousut.
On hierottava iho puhtaaksi, pestävä sielu, desinfioitava aivot, heittäydyttävä virtaavaan veteen ja tultava jälleen lapseksi, sellaisiksi viattomiksi ja luonnollisiksi olennoiksi, jollaisina urkenimme äitimme kohdusta. Me emme enää siedä, että kuolleet käskevät eläviä, että kirjat ovat elämän innoittajina, että Järki ja Uskonto edelleenkin palvottuina vaativat meitä istumaan koulupenkissä, selkä suorana ja suu avoinna ottamaan pala palalta vastaan leipää, jota toiset suut ovat jo pureskelleet. Järjen tulee ollameidänjärkemme, ja historia alkaa tästä päivästä. Tämä on meidän ajanlaskumme ensimmäinen vuosi.Incipit vita nova.
Uusi maa ja uudet taivaat. Näyttämölaitteet nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Palatseja, jotka on rakennettu yhden ainoan yön kuluessa. Pitkiä julkisivuja, valoa tulvillansa, tuhansin ikkunoin, ja jokaisessa ikkunassa lippu. Ja tiellä korkeat huudot: täytyy kohota ylemmäksi, asua vuorilla, nähdä kaupungit jalkojensa alla, jotta voi ylenkatsoa ihmisiä loitolta.
Ylenkatsoa ihmisiä, vieläpä vihata ja surmatakin heitä. Mutta pohjimmalta: rakastaa heitä! Kaikki, mitä teemme, tapahtuu heidän tähtensä. Sen, mitä puhumme, tulee heitä häikäistä ja säikyttää; mutta meidän tekomme ovat kaikkia varten, kaikkien vapahdukseksi ja riemuksi. Me taistelemme tehdäksemme heidät paremmiksi, me ulvomme, jotteivät he unohda itseänsä, pelottamme heitä, jotta he ajattelisivat omaa kohtaloansa. Meillä ei ole viime kädessä muuta kunnianhimoa kuin saada toimia heidän opettajinansa, oppainansa, profeettoinansa, ja me tyytyisimme kuolemaan kuin Mooses, näkyvissämme Luvatun maan viinirinteiden runsaus. Ja kaikista näistä myrskyistä, kapinoista ja ylimielisyyksistä koituu neljä, kahdeksan, kuusitoista sivua painettua paperia: — tavallinen sanomalehti!
Tulta minä olen tullut maailmaan tuomaan.
Luukas.
Sanomalehti, sen henkilön ajatuksen korkein esine, joka tahtoo syöksyä valveuttamaan ja valistamaan tuhansia ja miljoonia ihmisiä, se kauan uneksittu ja lupaeltu sanomalehti, joka tahtoo valloittaa maailman rynnäköllä ja hyökätä ryövärien tavalla velton uneliaan nykyajan kimppuun, se lukemattomia kertoja ehdoteltu ja suunniteltu sanomalehti, jonka piti koota yhteen tuntemattomien kärsimättömyys, antaa ääni ja hahmo kouralliselle taka-alalla olevia henkilöitä, ilmaista päivän valtiaille, niille, jotka eivät olleet enää nuoria, kolmen- ja neljänkymmenen vuoden ikäisille henkilöille, että nuoriso, todellinen nuoriso, kahdenkymmenen vuoden ikäiset verekset voimat, olivat nyt nekin tulleet täysi-ikäisiksi ja että nyt oli vihdoin puheenvuoro uudella sukupolvella — tuo välttämättömän tarpeellinen sanomalehti, jonka piti olla kuin vasta vapaaksi päässeen vangin ensimmäinen jäsentensä ojentelu, ikäänkuin ensimmäinen laulu, kaikuva sellaisilta huulilta, jotka olivat siihen saakka saaneet vain hymistä, tuo sanomalehti, jonka piti, joka tahtoi ja voikin olla kaikkien apeamielisten ensimmäinen kostotyö, kaiken vihamme rukoeltu purkautuma, kaikkien äkkiyllätystemme ase, kaikkien taisteluhaasteillemme wagnerilainen pasuuna, unelmiemme päiväkirja, räjähdyspatruuna, jonka piti aloittaa jo liian kauan odotettu hävitystyö, kaikkein uhkarohkeimpien ajatusten suihkulähde, jonka vesi oli välkkyvä kaikin sateenkaaren värein — tuo kuuluisa sanomalehti syntyi vihdoin.
Siihen vaadittiin hieman uskallusta. Rahoja meillä ei ollut, ei myöskään täsmällistä käsitystä siitä, mitä tulisimme puolustamaan tai minkä kimppuun hyökkäämään; meitä oli vähän, ja me olimme kaikki luonnostamme ja pyrinnöiltämme kovin erilaiset; emme tietäneet, mistä kohdasta aloittaisimme. Mutta sanomalehti syntyi sittenkin.
Me emme voineet odottaa enempää! Meidän päivämme oli tullut. Olihan asiasta jo puhuttukin! Ensimmäisessä kerhossa oli kulutettu kokonaisia aamupuhteita kuvittelemalla sellaista kiihkeätä ja valkohehkuista sanomalehteä. Sille suunniteltiin nimeksiLieska, ja sen oli määrä ottaa vastaan ainoastaan mestariteoksia. Kaikki keskinkertaiset käsikirjoitukset ja tylsäjärkiset kirjat piti joka viikko koottaman iloiseksi rovioksi jollekin kaupungin torille. Meidän piti sanoa suorat sanamme vasten kasvoja kaikille, kuuluisimmillekin — ja erikoisesti juuri kuuluisimmille — ja julkaisijaksi olimme valinneet erään karhean kantajan, vaiteliaan jättiläisen, jonka piti ristimä- ja sukunimensä asemesta painattaa sanomalehteen vakuudeksi oma muotokuvansa.
Myöhemmin, eräässä toisessa ystäväpiirissä, suunniteltiin korkeasti-filosofista aikakauskirjaa, jonka piti astua taistelemaan transcendentaalisten kamppailujen kentälle.Sukeutuminenpiti olla sen nimenä, ja otsakkeen alle piti merkitä tämä Herakleitoksen jumalainen lausuma: »Kaikki virtaa.» Kun vapautta hillittömästi himoitsevat mielemme sitten joutuivat yhä valtavampaan kuohuntaan, aljettiin puhua eräästä toisesta julkaisusta, joka olisi ollut ennen kaikkea hyökkäysase ja taistelu elämästä ja kuolemasta myyttejä, teorioja, uskonkappaleita ja henkilöitä vastaan. Sen nimi oli olevaKuvainsärkijä. Ja joka kerta me puhdistimme asevarastoamme, teroittelimme myrkytettyjä nuolia ja hioimme hammasta, mutta joka kerta havaitsimme sitten, syystä tai toisesta — ennen kaikkea aina rahan puutteen vuoksi — että täytyi vetäytyä takaisin varjoon, luoliimme, joissa vallitsi epätoivo.
Mutta tällä kertaa asia tosiaankin onnistui, ja mikään ei olisi voinut saada meitä peräytymään. Muutamia satoja liiroja kyllä saataisiin kokoon tavalla tai toisella, ja mitä aatteisiin tuli…
Aatteita oli liiaksikin. Tarvittiin vain joku, joka tarttuisi peräsimen varteen ja suuntaisi aluksemme järkähtämättä kohti päämäärää. Toiset, jotka aina antautuvat toimeliaan johdettaviksi, lähtisivät varmaan meitä seuraamaan pelottomasti niinkuin ainakin ne, jotka eivät tiedä, minne haluavat päästä. Niin kävikin. Ja minä olin se mies, joka mainitsi tunnussanan, aatteen, ohjelman tuon pienen joukon suuntaamiseksi.
Se tapahtui martaitten kuussa, mutta me tahdoimme aloittaa uudelta vuodelta. Meillä ei ollut alkuaikoina mitään kokoontumispaikkaa, ja kahvi oli meille liian kallista. Me kohtasimme toisemme kuitenkin joka ilta auringonlaskun jälkeen eräällä torilla, josta sitten lähdimme kaupungin melun ja valon keskitse valloitusretkellemme periaatteita ja ihmisiä vastaan.
Satoi melkein joka ilta; katukäytävät olivat märät, likaiset ja lätäkköiset, mutta kukaan ei siitä mitään huolinut. Me kuljimme tietämme väentungoksessa, rattaiden ja jalankävijöiden meitä toisistamme erottaessa, kerääntyen jälleen ja pysähtyen katulyhdyn punertavaan, värähtelevään valoon, kun väittely kävi äänekkäämmäksi tai jokin aate äkkiä sukelsi jonkun mieleen, emmekä välittäneet vedestä, jossa kahlasimme, loasta, joka pärskyi vaatteisiimme, ohikulkijoista, jotka kiiruhtaessaan meitä tyrkkivät, enempää kuin vihmasateestakaan, joka siivilöityi sumun seasta mustille hatuille ja kupeville sateenvarjoille, kiihdyimme ilman aikojamme, innostuimme jostakin otsakkeesta, lausumasta, vasta sommiteltavan artikkelin aiheesta, uhkaavalla tavalla ilmoitetusta murhaavasta kritiikistä, piirroksen tai tilaajanhankinnan epämääräisestä lupauksesta.
Me humalsimme itseämme joka ilta pari kolme tuntia tällä sanaa ja painopaperia koskevalla unelmalla. Koko ympäristössämme ei näyttänyt olevan mitään tärkeämpää, ja me tarkastelimme ja arvostelimme kaikkea suunnitellun sanomalehtemme näkökannalta. Meistä tuntui kuin koko kaupungin, koko kansakunnan, koko maailmankin elämä olisi kiertänyt meitä kuumeisen kiivaasti, oman odotuksemme mukaisesti, ja että meidän joukostamme, meidän äänekkäästä kerhostamme, tuntemattomien intomielten parvesta, oli yhtäkkiä leimahtava ilmi se valo ja liekki, joka valaisisi ja polttaisi kaikki. Kuinka voivatkaan ihmiset pysyä levollisina, kun valmisteltiin uusien aatteiden ja uusien sielujen ilmituloa ja vanhojen harhaluulojen ja vanhojen ihmisten tuhoamista?
Oli tosiaankin eräitä, jotka asettuivat rintamaamme, vaikka eivät meitä tunteneetkaan. Avointa salaliittoamme koskeva tieto levisi nuorison keskuuteen, ja monia saapui luoksemme, joko uteliaisuuden tai samanlaisen riehakkuuden ajamina kuin me. Me olimme alkaneet keskustella sanomalehdestämme kolmen tai neljän miehen seurassa, mutta jo muutaman päivän kuluttua oli meihin liittynyt uusia ystäviä. Melkein joka ilta ilmaantui uusia kasvoja, tyyppejä, joita ei ollut kukaan nähnyt eikä tuntenut, ja niin täytyi puristaa uusia käsiä ja vakuuttaa ja innostuttaa uusia proselyyttejä. Saapui rappeutuneita ylioppilaita mustiin puettuina, hekuman tai ylen ankarain opintojen luomat tummat renkaat silmien alla, rutiköyhiä ja suuriäänisiä taideniekkoja, arkoja nuorukaisia, joiden leuassa ei ollut haiventakaan ja jotka hämmästyneinä ja mietteliäinä kuuntelivat vanhempien suuria sanoja ja uskaliaita esityksiä; saapuipa vielä kypsempiäkin vaalea- ja ruskeapartaisia nuoria miehiä, jotka liian pitkän hedelmättömän odotusajan jälkeen tunsivat tämän kiihkeän nuoruuden puuskan vetävän itseään puoleensa. Jokaisen uuden tulokkaan kanssa täytyi jutella erikseen, puolittain salaa, tutkia, koetella ja ottaa heistä selkoa; sitten koitui erinäisten kanssa lähempi tuttavuus, ja yleinen tuttavallinen sinuttelu teki eilisestä tuntemattomasta tämänpäiväisen valitun ystävän.
Kaikki nämä voimat oli koottava, liitettävä ja sulatettava yhteen yhteistä voimanponnistusta varten kiidättääkseen heidät vihdoin yksimieliseen ja voittoisaan hyökkäykseen vihollista vastaan, joka oli vihollisemme tietämättään, tahtomattaan. Koko joukossa oli yksin minulla jonkinlainen valta-aate, perussuunnitelma ja lisäksi jonkinlaista teoreettista järjestelykykyä. Kaikki tunnustivat minut jo suunnitellun yrityksen välttämättömäksi johtajaksi. Kun oli siten kierrelty keskustellen ja kokousta pitäen enemmän kuin kuukauden aika noina loppuvan vuoden kuumeisina päivinä, ajattelin sepittää suuren puheen tai manifestin ja lukea sen kaikille, jotka olivat meihin liittyneet, jotta he selvästi sanoisivat, tahtoivatko seurata meitä loppuun asti vai ei. Kuten jo mainitsin, meillä ei ollut vielä omaa huoneistoa, joten täytyi turvautua ateljeeseen, jonka omistaja, meihin liittynyt, äskettäin Roomasta palannut maalaaja, kerrassaan säteili hiljaista intomieltä. Mutta ateljee ei oikeastaan kuulunutkaan hänelle: se oli erään maalaaja-akademian, joka oli sen hänelle »hyväntahtoisesti luovuttanut» varmaan ollenkaan aavistamatta, millainen ystävien paljous miehellä oli. »Sitä parempi!» arvelimme me. »Julistetaan sota kaikkia akademioita vastaan akademian seinien sisäpuolella!»
Oli kumminkin päästävä sinne salaa, harmaan palatsin vartijoiden mitään aavistamatta. Kokous oli muistaakseni määrätty alkavaksi kymmenen tai yhdentoista aikaan illalla. Täytyi kulkea eräästä sivuportista, joka sijaitsi syrjäisen kadun varrella. Portilla oli vartijana eräs meikäläinen. Saavuttuaan perille kostean pimeyden suojassa, päällystakkiin tai viittaan verhoutuneena, jokainen tulija johdettiin varpaisillaan kulkien kiertoportaita ja pitkiä, kierteleviä, seinälaudoituksella varustettuja käytäviä siihen suurenmoiseen ullakkosuojaan, jossa juhlallinen perustamistoimitus oli tapahtuva. Kolme tai neljä kynttilää, jotka oli pistetty seinästä ulkoneviin koukkuihin tai tyhjien vernissapullojen suihin, loivat salamyhkäistä valoa suureen huoneeseen, jonka jakoi valtava vuoliainen vinossa suunnassa häipyen sen nurkkaan. Aloitetut taulut, pitkät koristemaalaukset, joissa nähtiin punapukuisia naisia ja enkeleitä hopeatorvinensa, sankarityyliin sommiteltuja alastomia hahmoja ja hevosia esittävät piirustukset ja väsähtäneiden prerafaeliittisten kaunotarten muotokuvat ympäröivät meitä tuijotellen meihin lyijyvalkoisin katsein. Jokainen asettui niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi — nojatuoleihin, joiden täytteestä oli vain puolet jäljellä, tyhjille taululaatikoille, paperien peitossa oleville pöydille ja permannolle — ja neljännestunnin kuluttua huone oli täynnä tupakansavua ja hillittyä juttelua.
Mutta kun sitten vedin taskustani esitykseni käsikirjoituksen, vaikenivat kaikki ja minä aloin lukea. En mitenkään voisi nyt toistaa, mitä puhuin tuona kuvitellun salaliiton ja iloisen odotuksen yönä. Esitykseeni sisältyi varmaan melkoinen määrä kirjallista rihkamaa, paljon intomieltä, ehkäpä hieman mahtipontisuuttakin, rajattomia lupauksia, kamalia uhkauksia ja pyrkimys sitoa yhteen kimppuun kaikki aatteet, aikomukset, kunnianhimoiset suunnitelmat ja voimat, joita eli minua kuuntelevissa ja minuun ja itseensä luottavissa nuorukaisissa. Meidän piirissämme oli maalaajia, jotka seurustelivat runoilijain kanssa ja harrastivat runoutta, oli puhtaita kirjailijoita, jotka samalla olivat tulvillaan kritiikkiä ja historiallisia tietoja, oli kiihkeitä filosofeja, jotka himoitsivat väittelyä ja ylen mielellään kohosivat ajatusten korkeuksiin tai painuivat niiden syvyyksiin, oli pakanallisia koristemaalaajia ja kykenemättömiä mystikkoja, oli uteliaita tyhjäntoimittajia ja ohjaksettansa järjestelmän-rakentajia, ja näitä kaikkia varten oli keksittävä sana, vaalilause, päämäärä ja toivo, joka liittäisi heidät yhteen, järkyttäisi heitä ja vihdoin tempaisi heidät auttamattomasti toimimaan yhteisessä tehtävässä.
Oli löydettävä nimi, symboli, otsake, joka voisi kerätä yhteen heidät kaikki: runoilijat ja ajattelijat, maalaajat ja uneksijat. Meidän pyhien kotoisten, toskanalaisten ja italialaisten nimiemme joukosta ei löytynyt toista, joka olisi soveltunut tarkoitukseen paremmin kuinLeonardo.
Leonardo oli mies, joka oli paremmin kuin muut parhaimmat kuvannut arvoituksellisia sieluja ja kallioita ja kukkia ja taivaita, hän oli paremmin kuin mitkään viisaat kärsivällisesti etsiskellyt totuutta koneista ja kuolleiden ruumiista, hän oli kirjoittanut elämästä ja kauneudesta syvemmin sanoin ja mielevämmin kuvin kuin ammattikirjailijat, hän oli mahdottoman rakastajana uneksinut maan-ihmisen jumalallisista kyvyistä ja taivaiden valloittamisesta. Meidän kaikkien mielessä olivat elävänä hänen mietteliäät, laajat vanhuksenkasvonsa, joista näytti uhoavan ylen suuri tieto, joiden huulet olivat terävästi painetut yhteen runsaan, hienon ja kunnianarvoisan parran peittoon; hänen ajatuksensa (jotka oli juuri siihen aikaan toimitettu köyhimpienkin saataviin) askarruttivat usein mieltämme. Hänen nimensä siis pyhitti meidän poistumisemme hiljaisuuden alueilta. Lehden piti saada nimiLeonardoeikä mitään muuta.
Minussa syttyi uusi uskonlieska tänä taistelun aattona, tämän hillittömän nuorison keskuudessa, joka oli valmis lähtemään mihin seikkailuun tahansa. Tässä yöllisessä esityksessäni minä tehostin täyttä ja tietoista pakanuuttamme vuosisataisen laumahenkisen nazarealaisuuden, sen epämääräisyyden ja pelkurimaisuuden vastakohtana, tehostin hurjaa individualismiamme (tai, kuten sanoimme, personalismiamme) sitä solidaristista ja sosialistista mielettömyyttä vastaan, joka kalvoi silloisen nuorison mieliä herättäen sellaista kuvitelmaa, että ihminen oli kumouksellinen salliessaan typerän ja kelvottoman joukkion vetää värittömyytensä rämeeseen, kehnontuneen ja nöyryytetyn Italian viheliäiseen politiikkaan, oman erikoisen persoonansa kirkkaine väreineen, ja tehostin vielä sitä leppymätöntä, toissilmäistä idealismia, jonka nojalla meille filosofeille ei ollut olemassa ulkomaailmaa, todellisuus ilmeni pelkkänä unen varjona, kaikkeus oli tajuntamme luoma hajanainen katkelma, kaikki vanhat totuudet olivat laumaa varten keksittyjä valheita, ristiriita oli ainoa varma asia, alasrepiminen ainoa ilo ja mielettömyys ainoa valkeus, ja tämän toisiansa kolhivien pyrkimysten, vaistojen ja reaktioiden sekasorron yli minä asetin ylimmiksi kukkasiksi ja yhdistäväksi lipuksi ennakkoluulottomaan älyyn, runouden jumalalliseen voimaan ja taiteen ikuiseen ihmeeseen kohdistuvan uskon.
Silloin tällöin kohottaessani likinäköisiä silmiäni papereistani näin edessäni, tummien varjojen ja punervien valovälkkeiden vaiheilla kumppanieni tarkkaavaiset kasvot, sotajoukkoni järjestymättömät rivit, ja olin lukevinani eräiden silmistä kiihkeää ja vavahtelevaa myöntöä, kuulin sen kohisevan korviini kahden-, kolmenkymmenen sydämen kiihtyneestä sykkeestä, ja lämmin myötätunnon aalto läikähti minuun päin, tempasi minut kerrassaan mukaansa ja liikutti minua siinä määrin, että viimeiset lauseet, jotka olin kirjoittanut sointuvimpia ja hohtoisimpia sanojani käyttäen talvisen keskiyön koleassa yksinäisyydessä, urkenivat huuliltani ikäänkuin eriskummallisen, arvaamattoman heltymisen keskeyttäminä ja tukahduttamina. Tunsinko kenties, että todellinen elämäni — elämäni apostolina ja seikkailijana — alkoi siinä hiljaisessa huoneessa, noiden tulevaisuuden miesten edessä, tuona hetkenä, joka oli ylen juhlallinen meille kaikille?
En oikein tiedä, mitä kuulijani ajattelivat raikuvasta ja liikuttuneesta esityksestäni. Tosiasia on, että melkein kaikki kohta senjälkeen kirjoittivat nimensä suureen paperiarkkiin, jonka joku ennakolta varautunut sihteeri oli pöydälle asettanut. Nuorukaiset puristivat kättäni toinen toisensa jälkeen, ja lehti päätettiin lopullisesti perustaa. Jokaisen piti uhrata hieman rahoja ja paljon työtä.
Jokainen meistä joutui maksamaan sotaveroa: kymmenen liiraa kuukaudessa. Ja kaikki maksoivat. Yritettiinpä eräänlaista hierarkkista järjestystäkin: me näet valitsimme sihteerin, jonka tuli pitää huolta unelmamme muovaamisesta todellisuuden muotoihin. Me kävimme joukolla kirjapainoissa, joiden johtajat ja faktorit silmäilivät meitä epäluuloisesti, koska huomasivat kokemattomuutemme ja aavistivat köyhyytemme. Ja vihdoin meidän onnistui hankkia itsellemme ihan oma huone — oma toimitushuone!
Kuinka kaunis olikaan niinä aikoina Palazzo Davanzati jalosta kivestä veistettyine korkeine julkisivuineen vastapäätä rumaa kauppahallirauniota! Keskellä seinää ulkoni komeileva seitsemännentoista vuosisadan vaakunakilpi vailla kruunua ja ruskeat, kuperat pinnat tummenneina, ja ylinnä kiersi kaunis avoin loggia, ilmava, vapaa, firenzeläinen, meille kuuluva, joka lupasi sitä alhaalta silmäileville ohikulkijoille laajan näköalan yli marmoritornien, auringonpaisteisten kukkuloiden ja seesteisten taivaiden. Se oli tosiaankin rahakkaan ja sivilisoidun kauppaherran avara asumus, yhtä vankka kuin hänen Ranskan ja Levantin pankkeihin sijoittamansa omaisuus, yhtä synkkä kuin hänen toistaiseksi heltymätön sissisisunsa, luja ja laaja niinkuin hänen elämänsä hienostuneena humanistina ja uutterana porvarina. Syynä oli kenties pelkkä nimen varassa tapahtuva mielleyhtymä, mutta palatsi johdatti aina mieleeni Davanzatin Tacitus-käännöksen tyylin, sen kohtuullisen, kiinteän ja koruttoman, mutta silti mehukkaan, elävän ja ytimekkään sanonnan, joka kelpaa mainittavaksi Machiavellini kielen rinnalla.
Mutta jos olisitte nähneet palatsin sisäpuolen noina aikoina, olisitte nähneet kaikkialla likaa ja pimeyttä, puolittain luhistuneita portaita, rapistuneita seinämuureja, puolittain umpeen muurattuja parvekkeita ja suuren pihamaan täynnä vinoja kulmauksia, haiskahtavia nurkkia ja hylättyjä laatikoita. Nyt se on puhdistettu, pesty ja uudistettu, ja siitä on tehty museo luetteloineen ja kultanauhuksisilla lakeilla varustettuine vartijamiehineen, ja sen näkeminen maksaa liiran, sillä sen sisäpuolella on kaikki kaunista, sievää ja siistiä: huonekaluja, joita on hankittu antikvaarisista liikkeistä, suuria tammisia istuimia, hyvien maalaajien tauluja ja juutalaisilta takaisin ostettuja seinäverhoja. Kaikki on puhdasta, siroa ja viehättävää ja nimenomaan muukalaisia, keikareita ja oppineita herroja varten, jotka haluavat saada käsityksen kunnianhimoisen rihkamakauppiaan korjaamasta viidennentoista vuosisadan firenzeläisestä talosta. Mutta se ei ole enää meidän Palazzo Davanzatimme, minun likainen ja kehnontunut Palazzo Davanzatini, joka oli täynnä elävää elämää ja jossa asui ihmisiä eikä kudelmia, pieniä pystykuvia ja rahoja, kuten nyt. Ja varsinkaan se ei ole enää se Palazzo Davanzati, joka muistettavan ensimmäisen kerran soi suojaa meidän luomuksellemme, oli todistamassa myrskyisiä kiistojamme, kaksintaistelujemme asehelinää, ilolauluja ja mieletöntä naurua, kun ensimmäisen kerran kävimme ryntäämään maailman kimppuun.
Olimme vuokranneet siellä huoneen eräältä leppoisalta ja pyylevältä kunnon mieheltä, joka elatuksekseen valmisti sirkkojen häkkejä ja parturien uutimia. Huoneemme oli pienenlainen ja hyvin kalustettu? Me siirsimme sieltä heti pois sängyn, yöpöydän ja lipaston ja jätimme vain pari pöytää, rikkinäisen ja reikäisen sohvan ja muutamia rampoja tuoleja. Mutta me tarvitsimme vain muutamia päiviä järjestääksemme tämän aution porvarillisen asumuksen oman makumme mukaisesti. Isäntämme näytti häpeevän likaisia seiniä, sillä hän toi meille suuren kimpun laakerinoksia, jotka kiinnitettiin seiniin tai ripustettiin kattoon. Me toimme sinne veistoksia ja maalauksia esittäviä valokuvia ja piirroksia, ja pian havaittiin tummien lehtien lomitse Tizianin alastomia naisia, Leonardon arvokkaita vanhuksia ja ilkeäin faunien ja turhamaisten apollojen karkeloivia hahmoja. Seinällä riippui naulassa kaksi florettia, ja oven yläpuolelle — meillä näet oli oma, yksinomaan meidän käytettävänämme oleva ovi — oli kiinnitetty levy, johon oli suuren, punaisen, joka suuntaan käärmeinä kiemurtelevia säteitä heittävän auringon alle piirretty jumalaisen suojelijamme nimi korein mustin kirjaimin. Ja siellä, siinä kehnossa, melkein autiossa huoneessa oli juhla joka ilta. Kaikki tulivat sinne pariksi kolmeksi tunniksi tapaamaan toisiansa, kiistelemään, juttelemaan ja innostumaan. Kaikki kelpasi kokouksen tekosyyksi. Luoksemme saapui yhä uusia nuorukaisia, kiihkeitä ja arkoja. Ystäväni Giuliano ei ollut silloin Italiassa: minun tarvitsi vain kirjoittaa hänelle kertoen hehkuvin sanoin suuren suunnitelmamme aloittamisesta, toiveistani ja ensimmäisistä otteluista, ja hän syöksyi heti keskelle taistelun tuoksinaa joutuen kohta eräälle johtavalle paikalle.
Käsikirjoituksia alkoi saapua (olipa niissä korjaamista, pyyhkimistä ja hylkäämistä!), kärsivällisesti leikattiin ensimmäiset piirroslevyt (kellervään ja kovaan puksipuuhun, jossa kaiverrin, kiukkuisimminkin piirtäessään, tavan takaa luiskahti pois tummalta uraltansa), lähetettiin kaikkiin ilmansuuntiin painettuja, lehtemme ilmestymistä koskevia tiedonantoja (ensimmäinen sotasanoma, jossa jo kaikui iskujen ja sotatorvien pauhu!). Millainen juhlahetki olikaan se, jolloin ensimmäisetkorjausarkitsaapuivat painosta! Ne olivat kosteat ja kehnolle paperille vedetyt, painomuste oli vielä ihan märkä, ne olivat täynnä virheitä ja naurettavia väärinkäsityksiä, mutta meidän silmissämme ne sittenkin olivat kunnian ja maineen taivaallisia sanansaattajia: olivathan ne ensimmäiset askelemme sillä tiellä, jonka piti johtaa meidän mykkä joukkomme kohti ihmisiä ja kohti kuolemattomuutta.
Me tahdoimme luoda lehden, joka oli kerrassaan toisista eroava joka suhteessa, myöskin ulkoasultansa, ei missään tapauksessa nykyaikainen. Tavanomaisen valkoisen ja sileän paperin asemesta käytettiin karkeata, tummaa paperia; mekaanisesti valmistettujen sinkkilevyjen ja persoonattomien verkkoviivojen asemesta itse valmistamiamme puupiirroksia, nimikirjoitusten asemesta kuvioita ja symboleita; runollisia ja sointuvia nimiä tuntemattomien ja epäsointuisten sukunimiemme sijaan. Ja me työskentelimme kaikin yksimielisesti, jotta lehtemme ilmestyisi kauniina, rikkaana, omalaatuisena ja yllättävänä joka kohdaltaan. Ei ollut enää mitään työnjakoa: nähtiin runoilijoita kirjoittamassa filosofisia tutkimuksia, filosofeja, jotka alkoivat puuta kaivertaa, oppineita, jotka esittivät lyyrillisessä muodossa metafyysillisiä oppejansa, maalaajia, jotka yrittivät luoda kritiikkiä ja teoriaa.
Vallitsi iloinen hämminki ja häilyntä, hermostunut kiihko, ikäänkuin meidän kaikkien ja jokaisen yksityisen elämä olisi ollut alkamassa uudestaan, ikäänkuin ihmiskunta olisi parhaillaan herännyt vuosisataisesta unesta tai päässyt jumalallisesta kurituksesta ja ikäänkuin maailmankaikkeus olisi odottanut uudestimuovautumistansa.Sturm and Drang-tuntojen tuuli häilytti hiuksiamme, kun istuimme siinä korjausarkkien tai piirrosten yli kumartuneina tai seisoen, kasvot punaisina, kiivaasti väittelimme taiteen valtavuudesta, Michelangelon nerosta tai aineen olemassaolosta. Ja kun sitten astuimme ulos pimeälle pihalle, syntyi kahakoita ja pidettiin taisteluharjoituksia, jotka olivat välttämättömät purkaessamme sitä voiman yltäkylläisyyttä, jonka niiden aikojen kiihtynyt mieliala loi meihin kaikkiin. Kaikki aseet kelpasivat: floretit, kepit ja nyrkit. Suoritettiin kamalia hyökkäyksiä, jotka toisinaan päättyivät verenvuodatukseen, ja lähdettiin kotiin kädet piestyinä ja kasvot naarmuisina, onnellisina ja nautinnon värisyttäminä, ikäänkuin ruumiskin olisi saanut luvan päästä osalliseksi hengen juhliin.
Vihdoin odotuksemme loppui. Keskusteltuamme, huudettuamme ja uurastettuamme kokonaista kaksi kuukautta, ensimmäinen numero vihdoinkin meni painoon, ja myöhään eräänä iltana, hieman jälkeen kuuden, ensimmäisetLeonardon, numerokasat nousivat palatsin pimeitä portaita meidän luo, jotka odotimme rauhattomina ja vaieten tuota kunniakasta hetkeä. Se tapahtui tammikuun neljäntenä 1903.
Lehtemme ilmestyi tosiaankin aikomassamme hahmossa: toisista kerrassaan eroavaisena. Ja sen elämä muodostui samanlaiseksi kuin sen toimittajien: epäsäännölliseksi ja harhailevaksi.
Aluksi siinä oli kahdeksan suurta sivua palttinapaperia ja puupiirroksiset vinjetit. Se ilmestyi joka kymmenes päivä ja käsitteli kaikkea (politiikkaakin), mutta enemmän taidetta kuin filosofiaa, ja sen filosofia oli laadultaan niin lyyrillistä, haaveellista ja eriskummallista, ettei se enää kunnolla muistuttanut omaa itseänsä. Muutamien kuukausien kuluttua taiteilijat ja kirjailijat lakkasivat sekä kannatusmaksujansa suorittamasta että töitään antamasta. Lehtemme kohtasi myötä- ja vastatuntoja (uteliaisuutta, innostusta, suvaitsevaisuutta) ja sitä luettiin paljon, varsinkin nuorten keskuudessa, mutta levittäjät puijasivat meitä ja tilaajia ei ollut sataakaan. Niinpä kävi, että kesän tullen olimme jäljellä vain me, kaksi filosofia: minä ja Giuliano. Ja me emme vääjänneet. Sanomalehti muuttui aikakauskirjaksi, sen koko supistui, aljettiin käyttää millaista kellervää paperia tahansa, numeroita ilmestyi harvoin, mutta sivuluvultaan suurempia, taide joutui taka-alalle, kirjallisuus ja politiikka karkotettiin tiehensä ja filosofia tuli vihdoin yksinvaltiattareksi.
Tietenkin meidän erikoinen filosofiamme, joka nousi kiihkeästi ja ivallisesti vastustamaan kaikkea perinnäistä filosofiaa, kaikkea käsikirjojen, professorien ja yliopistojen filosofiaa. Me tahdoimme kääntää nurin koko filosofian aatteen, luoda ajatukseen runouden kuvallisuutta ja lennokkuutta ja valaa runouteen ja kirjailijoihin (jotka olivat mielestämme vihattavia) hiivaa, käyteainetta, ajatuksen ydinmehua. Filosofian piti jälleen alkaa elää ihmisten keralla, ihan toisin kuin aikaisemmin. Se oli tähän saakka ollut ratsionalistinen, ja me vastustimme kaikin voimin intellektualismia; se oli ollut aina kontemplatiivinen, mutta nyt sen piti muuttua luovaksi ja ottaa osaa maailman uudestirakentamiseen.
Oli siis mitä pikimmin lakaistava pois se laiskureille, sokeille ja pelkureille soveltuva filosofia, joka oli siihen saakka rehoittanut. Niinä vuosina oli Italiassa vallitsevana filosofisena suuntana positivismi, ja me kävimme heti kiivaasti positivistien kimppuun. Menneiden vuosien barbaariset vapauttajavaistot alkoivat jälleen meissä elää ja voimistua: me aloimme raapia, repiä ja rikkoa oikealla ja vasemmalla, toisinaan pyhän ja ehdottoman oikeamielisyyden mukaisesti, toisinaan taas liian äkkinäisesti, mutta aina hyvässä uskossa ja suuren rakkauden yllyttäminä. Kahakat ja taistelut olivat parasta joka numerossa. Me järjestimme säännöllisiä sotaretkiä mitättömyyksiä ja kuuluisuuksia vastaan, suunnittelimme oikeita verilöylyjä ja skolastisten varustusten rynnäköllä valloittamista.
Tämän puhdistustyön ja poliisitoimen ohella meidän tuli ajatella jälleenrakentamisen periaatteita: metafyysillisiä kaavoja, esitettäviä ja selitettäviä teorioja, myytillisiä ja pindarisia maailmankäsityksiä ja ennen kaikkea ohjelmia, ohjelmia ja vieläkin ohjelmia. Ajatuksia ja pyrkimyksiä oli niin viljalti, ettei ollut aikaa kaikkea kehitellä, avartaa ja kypsyttää, ja meidän sielulliset suunnanvaihdoksemme olivat niin nopeat, että olimme tuskin ehtineet kirjoittaa jonkin järjestelmän tai tutkimuksen ensimmäiset rivit, kun mielessämme jo iti ja kuohuili runsas määrä uusia suunnitelmia.
Me emme kumminkaan yksinomaan repineet ja hajottaneet; emme suinkaan. Me yksin Italiassa puhuimme monista meikäläisistä ja vierasmaalaisista henkilöistä, unohdetuista tai vasta ilmaantuneista, joiden lausumia nyt kaikki toistelevat, mutta joiden nimeäkään ei kukaan silloin tuntenut, ja puhuimme heistä kunnioittaen, kiintymyksen ja innostuksen tuntein. Me olimme ensimmäisinä tai melkein ensimmäisinä levittäneet tietoa uusista aatteista, huonosti tunnetuista tai vasta muotoutumassa olevista, koulukunnista, joista kukaan meillä ei välittänyt ja joita kukaan ei ajatellut. Me valveutimme uudelleen vanhoihin mystikkoihin kohdistuvan hartaan kiintymyksen, herätimme monissa nuorissa henkilöissä aavistamatonta taipumusta matemaattisiin tieteisiin, me esitimme ja pohdimme ongelmia, jotka tuntuivat olevan ylen etäällä kansallisen kulttuurimme piiristä. Ja ikäänkuin tämän ennenkuulumattoman ihanteellisen kiihkon eriskummallisen uutuuden täydennykseksi taide toimi koko asian luonnollisena säestelijänä: kaiverretut alkukirjaimet, tekstiin kuulumattomat kuvat, värilliset vinjetit (siinä oli juoksevia hevosia, miekankahvoja, jyviä uhkuvia tähkäpäitä, jättiläisiä linkoineen ja ritareita, peitset laskettuina) olivat kuin kukkasade yli vakavan juhlan tai ilon toitotus vapaaehtoisten tuimasti marssiessa.
Alkuaikoina olimme yksin, ja meidän täytyi lahjoittaa pois melkein kaikki numeromme. Mutta vähitellen liittyi meihin yhä enemmän nuorisoa innostuen yritykseemme etäisilläkin paikkakunnilla. Tuli vanhempiakin, vakavia miehiä, jotka havaitsivat vilpittömän ja syvän pyrkimyksen bakkanaalisesti hekumoivan idealistisen lyriikkamme ja parrattomien conquistadorien hurjuuden takaa. Meille lahjoitettiin rahaa, kirjoja ja artikkeleita. Niinpä kävikin, että taiteellisesti koristelluilla avaroilla sivuillamme kohtasivat toisensa teräväjärkiset lombardialaiset matemaatikot ja napolilaiset runoniekat, mainehikkaat filosofit ja uutterat, erakkomieliset asianajajat, vanhat, ylen täsmälliset ja ankarat tiedemiehet ja aivan nuoret ylioppilaat, jotka näkivät nimensä ensimmäisen kerran painettuna. Tilaajia ja ystäviä kertyi yhä enemmän, kaukana asuvat ulkomaalaiset lukivat aikakauskirjaamme ja rohkaisivat meitä, italialaiset ja ulkomaalaiset aikakauslehdet kirjoittivat meistä, joko vastustaen tai ihaillen.
Tuo oliLeonardommetodellinen kulta-aika, jota kesti kaksi vuotta tai hieman kauemmin. Me olimme kasvaneet sellaiseksi mahdiksi, joka oli otettava lukuun, kaikkien huomio oli kiintynyt meihin, monet odottivat kärsimättöminä vihkojamme, jotka olivat tulvillaan aatteita ja kaikuvia korvapuusteja, muutamissa hämmästys muuttui innostukseksi ja ylenkatse avoimeksi vihaksi; naisetkin — enimmälti kiihkotunteiset nuoret tytöt — osoittivat meille, meitä henkilökohtaisesti tuntematta, niin lämmintä myötätuntoa, että sen voi sanoa muistuttavan rakkautta.
Aikakauskirjamme oli filosofisten virtausten keskuksena ja välineenä, se oli kaikenlaisten aloitteiden, kokoelmain ja jälkipainosten lähtökohtana ja esiintyi yksinkertaisimmillekin tavallisten sanomalehtien lukijoille elimellisenä ja tarkoin rajoitettuna kokonaisuutena. Me kaksi, jotka olimme sen perustaneet ja luoneet, emme olleet enää yksin ja tuntemattomia. Nyt alkoi ensimmäisten suurten ja pienten, taidetta ja filosofiaa käsittelevien kirjojemme julkaiseminen. Niiden tarkoituksena oli avartaa ja vakiinnuttaa toimintaamme; meitä kehotettiin kirjoittamaan toisiinkin aikakauskirjoihin ja kutsuttiin pitämään puheita ja esitelmiä eri paikkakunnille.
Meidän nimemme, jotka aina mainittiin yhdessä kuin veljesten, olivat jo hyvin tutut nuorison keskuudessa, ja monet vetosivat meihin pitäen meitä ylösnousseen hengen vapaan uskonnon henkisinä johtajina ja apostoleina. Me elimme alinomaisessa kiihtymyksen, keksimisen ja kaikenlaisen toimekkuuden tilassa: joka päivä oli löydettävä uusia sieluja, luettava uusia kirjoja, oli korjattava loppumattomia korjausarkkeja, pidettävä yllä polemiikkia, kirjoitettava vastauksia tuntemattomille liittolaisille ja lujitettava vereksiä ystävyysliittoja.
Nyt meidän elämämme oli todellista elämää, täynnä yllätyksiä ja väijytyksiä, luovaa, muovaavaa työtä, nousua ylöspäin. Mutta juuri tämä elämämme kiihkeys ja sen suoma onni se meidät mursi. Kahden vuoden kuluttua minusta luopui Giuliano, taistelutoverini ja ainoa todellinen ystäväni, joka siirtyi toisiin liittoihin ja toisiin seutuihin. Minä jatkoin kumminkin yksinäni, toisia henkilöitä tuli seuraani, ja aikakauskirjassamme alkoi liikkua toisia virtauksia.
Mutta uudet kumppanini, viimeiset, eivät olleet yhtä innokkaat ja epäitsekkäät kuin ensimmäiset. Minun omaa mieltäni ahdistivat toiset, vaarallisemmat haaveet häiriten harkintaani. Minä astelin magian sumuisen meren rantaa: uskoin löytäväni muinaisesta taikauskosta ja uudistetuista esoterismeistä jumaluuteen johtavien tikapuiden ensimmäiset askelpuut. Idealismi muuttui mystisismiksi, mystisismi okkultismiksi, ja okkultismi olisi voinut muuttua suorastaan teosofiaksi, ellen olisi ajoissa pysähtynyt.
Tarmo ehtyi vähitellen, hyöky laimeni, ja ulkoapäin tuleva myötätunto kävi yhä heikommaksi. Aikaisemmasta rikkaasta ja henkevästä vaihtelevaisuudesta me alenimme kohti pelkästään mielenkiintoisen sekamelskan tasoa. Ulkoasukin muuttui. Aikakauskirja pieneni ja muuttui yhä enemmän aikakauskirjaksi; taitehikkaat koristeet, karisivat pois, ja kirjallisuus ilmaantui jälleen. Henkeni, joka oli häipynyt rajattoman kunnianhimoisiin haaveisiin, joiden rinnalla muutamat painetut sivut näyttivät sanomattoman naurettavilta ja joutavilta, loittoni yhä enemmän työstäni. Sisäiset riitaisuudet ja ulkonaiset etääntymiset kiiruhtivat lopun lähenemistä. Viisi vuotta minä olin purkanut mieltäni, kironnut ja haaveksinut — toisten nähden, toisia varten. Tuo ei minua enää tyydyttänyt: vaiva oli ylen suuri, ja samalla alkoivat tavoiteltavat päämäärät näyttää minusta liian mitättömiltä. Sielukin kaipaa monien kukintojen ja satojen jälkeen tilaisuutta lepäämiseen ja toipumiseen. Minä tunsin uuden kerääntymisen ja uuden yksinäisyyden tarvetta.
Viisi vuotta kestäneiden ponnistusten, sotien, löytöretkien ja mielettömien yritysten jälkeen minäsurmasinvapaaehtoisesti oman luomukseni, koko olemukseni rakkaimman lapsen. Oli täysi kesä, elokuu: viimeinen numero ilmestyi varustettuna julmalla nuolikimpulla ja tavallisessa veripunaisessa asussaan, mutta oli murheellinen, lohduton ja painava kuin murhatun rakastajan paarit.
Liiankin paljon muistelmia, liiankin paljon kaipausta! Mitä merkitseekään tuo menneisyyden värikkyys ja lämpimyys, mitä merkitsevät nuo ulkonaiset tosiasiat ja tapahtumat? Ne ovat runoutta, kirjallisuutta, turhuutta. Tärkeä on tässä vain erään sielun historia, minun sieluni historia eikä jonkin palatsin tai sanomalehden tarina. Minun ei pitäisi langeta sellaisiin heikkouksiin, ja ellen häpee siinä määrin, että hävittäisin niiden viimeisenkin jäljen, niin se tapahtuu siitä syystä, että nekin ovat oireita, todistavat olemuksessani piilevää pateettisuutta ja sentimentaalisuutta, jota en kykene tukahduttamaan kaikkein dialektisimpienkaan kohtausteni kestäessä. Onko mahdollista, etten kykene milloinkaan näkemään ideaa ilman ruumista ja ilman varjoa enkä kykene käsittämään järjestelmää muuten kuin aistien, tunteen ja jokapäiväisen käytännöllisen elämän suoman kokemuksen muodoissa? Minä oivallan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, etteivät kuoret, kaarnat, vaatteet ja naamiot ole muuta kuin kuorta, kaarnaa, vaatteita ja naamioita. Ne eivät ole mitään enempää, mitään oleellisempaa, syvempää. Kuori putoo, vaatteet riisutaan, naamiot haalistuvat, ja jäljelle jää käsite, todellisuuden sisäinen ja häviämätön luuranko. Sen vaatetus on epäoleellista, muuttuvaista, lyhytaikaista. Toisten vuoksi käytellyt ilmaukset, noiden henkisten lähetystöjen kulkuneuvot — sanat, puhutut ja kirjoitetut sanat, lehdet paineltuine sanoineen, lehdet kuvineen, lehdet, jotka ilmestyvät määräajoin, lehdet, jotka sidotaan pieniksi kirjasiksi, kirjoiksi, laajoiksi teoksiksi — kaikki ne ovat pelkkiä yrityksiä, hapuiluja, vilahduksia, kuiskauksia: kieliä, jotka ovat muotoutumassa, alkuasteillaan, kieliä, joita harvat ymmärtävät ja joita ei kukaan tahdo tutkia. Jokainen meistä, joka elää todellakinomaaelämäänsä, — tarkoitan omaa persoonallista elämää, aistillista, älyllistä ja metafyysillistä — on Aatami, jonka tulee vielä kerran nimetä kaikki oliot, luoda itselleen sanavarasto ja perustaa kieli. Isien sanat saavat hänen huulillaan toisen tuoksun, toisen soinninsävyn ja sävelkorkeuden, toisen merkityksen. Hän puhuu valosta, ja hänen mieleensä nousee pimeyden kuva, ja joka kerta, kun hän lausuu jonkin yksinkertaisen ja tavallisen sanan, kaikkein yksinkertaisimman, tavallisimman ja jokapäiväisimmän, — esimerkiksi sananihminen— hänellä on mielessäänomaihmisensä, joka totisesti ei ole tuo kadunkulmauksessa seisova ihminen, ei myöskään Platonin eikä Jumalan ihminen, vaan hänen oma ihmisensä eikä mikään muu: hänen ihanteensa, hänen tyyppinsä, hänen unelmansa, ihmisen myytti ja perikuva!
Ja jokaisen täytyy käsittää oma itsensä jälkeenpäin, kun se jo kuuluu menneisyyteen ja iäksi kuolleisiin toisten kuolleiden joukossa, kaikkien niiden minuuksiemme keralla, joita joka päivä surmaamme unohduksen hitaasti tappavalla myrkyllä, ja kun sitten tahdomme jälleen puhua hänestä, jota ei ole enää olemassa, meidän tulee aloittaa omaksumalla hänen sanastonsa, kielioppinsa ja sielullinen syntaksinsa; ja silloin ei auta kaivella niitä riepuja, jotka ovat muinoin olleet hänen juhlapukunansa, tai tavailla niitä lausumia, jotka hän aikoinaan saneli merkitäkseen muistiin (toisin sanoen: tehdäkseen jähmeiksi, liikkumattomiksi: surmatakseen) intuitioitansa ja pakenevasta ikuisesta saavuttamiansa häipyviä voittoja. Ruumis, aine ei riitä: me etsimme henkeä, syvyyttä. Ja ellei siitä käy luominen maalausta, — tyydymme geometriaan. En tahdo sentimentaalisena solistina puhua omasta itsestäni. Haluatteko anatomista tutkimusta? Tehkää mitä tahdotte: nylkekää, leikelkää ja kiskokaa liha irti luusta. Se on minun ruumiini, minun lihani — mutta missä on elähdyttävä henki, muovaava aate? Näistä pölyisistä muistelmistako, tästä laatikkojen pohjalle jääneestä rihkamasta, näistä paperilehdistäkö, joita jo peittää kymmenvuotinen home? Älkää huoliko etsiä: minä en ole siellä. Minä yksin tiedän sanoa, mikä oli ajatusteni sisimpänä ytimenä tuona kirjoittelun, pannajulistusten, hyökkäysten, vastahyökkäysten ja meluisan apostolitoimen myrskyisenä aikana.Sturm und Drangon mennyt (se on pelkkää historiaa, tarinaa, maalausta), mutta tuon sekasorron ja myrskyn lähde on siinä itseydessäni, joka säilyy, katoamattomassa, absoluuttisessa itseydessä, joka koskettaa ikuisuutta ja jonkatäytyyolla siinä osallisena.
Ajatukseni sisimpänä ytimenä oli tuona aikanapakeneminen todellisuudesta— kieltäytyminen todellisuuden hyväksymisestä, todellisuuden torjuminen. Radikaalinen pessimismi ei ollut enää maailmankatsomukseni äärimmäisenä ja ainoana loppupisteenä, ja minä olin jo aikoja sitten luopunut aikeestani ehdottaa kauhistuville ihmisille yleistä, vapaaehtoista myrkkykuolemaa. Kosmillinen tuskani oli kumminkin teoriana peräännyttyään muuttunut pysyväiseksi mielentilaksi, häviämättömäksi pohjasakaksi vereeni ja sieluuni. Minä en enää sitä itselleni määritellyt, mutta se väritti jokaisen käsitteeni. »Ei synny mielessäni ajatusta, johon ei kuoleman taltta ole iskenyt merkkiänsä», kirjoitti vanha Michelangelo, ja minussa ei syntynyt yhtäkään olioihin kohdistuvaa mielikuvaa, jossa ei ollut ylenkatseen katkeraa sivumakua. Sanotaan, että toivehikas seesteisyys kuuluu nuorisolle. Se ei ole totta — ei ainakaan kaikissa tapauksissa. Sillä jokaisella nuorukaisella, joka lähestyy elämää sen itselleen valloittaakseen ja joka ei ole sielultaan auttamattomasti eläimellinen, on mielessään suurenmoisia odotuksia ja suunnitelmia ja niin syvä pian koittavaan ihanuuteen ja jumalallisen voiman saavuttamiseen kohdistuva vakaumus, että todellisuus sellaisenaan, elämä tavallisessa muodossaan, välttämättä ilmenee hänelle alinomaisena pettymysten korvapuustisarjana. Hän on odottanut pääsevänsä paratiisiin ja havaitsee joutuneensa helvetin löyhkäisimpään kehään; hän on luullut tapaavansa veljiä, jotka ojentavat hänelle kätensä, ja löytääkin lauman ahnaita eläimiä, jotka hiovat hampaitansa ja hyökkäävät kimppuun; hän on kuvitellut elämän tarjoutuvan moitteettomana kivenä, hienojyväisenä marmorina, johon hän voi tahtonsa kovalla taltalla iskeä kuvansa, ja saa sensijaan käteensä liejuista ja lokaista taikinaa, jota ei käy muovaaminen ja joka ei säily missään muodossa.
Liiallista ihanteellisuutta, sanovat viisaat, jotka ovat totuttaneet nenänsä tunkioon. Epäilemättä: monien nuorten kuoleman aiheuttajana on tuo »liian paljon» eikä se pieni lyijymäärä, joka lävistää heidän rintansa. Mutta minä vakuutan, ettei tosiaankaan ole mitään varmempaa kitukasvuisen sielun merkkiä kuin se, että ihminen on tyytyväinen kaikkeen. Seesteisyys voidaan saavuttaa vasta nuoruuden mentyä, kun ihminen lakkaa kiertelemästä olioita ja pyrkimästä niiden ytimeen hakien lohtua rajattomaan turhuuteen maistamalla palaamattoman tuokion makeutta.
Minussa eli niinmuodoin tuona aikana todellisuuteen kohdistuva voimallinen vastenmielisyys. Minä en hyväksynyt olemistoa sellaisenaan. Suhtautumiseni oli ylenkatseellinen ja ylpeä kuin maalliseen helvettiin heitetyn titaanin. Minä pyrin kieltämään todellisuutta ja todellisuuden jäljennöksiä, ylenkatsomaan todellisuuselämän lakeja ja luomaan omin neuvoin, omalla tavallani, toisenlaisen ja täydellisemmän todellisuuden.
Mitäpä muuta olikaan tuo ihmisiin ja dogmeihin kohdistuva anarkistinen raivokkuuteni ja julkea töykeyteni kuin mennyttä, määrättyä, mainehikasta, kuriin totutettua ja säännönmukaista kohtaava vastavaikutus? Mitäpä muuta olikaan hulluus ja mielettömään suuntautuva kiihkeä taipumukseni kuin kaiken typerän, tavallisen, terveen ihmisymmärryksen aiheuttamaa inhontunnetta? Ja etiikan sääntöjen, hyvän kasvatuksen, suurten joukkojen epäjumalien, viisaanvarovien menetelmien ja porvarillisten hyveiden halveksiminen, mitäpä se olikaan muuta kuin muuttumattoman, kirotun tosiasian, kaikkien huomioonottojen, kaikkien siteiden ja kaikkien uskonoppien aiheuttamaa uupumusta?
Minä taistelin positivismia vastaan, koska positivistit esiintyvät vain todellisuuden kuuliaisina toteajina; — minua innostutti idealismi, ja minä kehittelin sen äärimmäisiin johtumiinsa, koska tuo hengen ehdoton tehostaminen ja mahdollisuus epäillä oman ruumiinsakin olemassaoloa houkutteli minua eriskummallisuudellaan. Nykyisyyttä vihaten minä sulkeuduin kammiooni muutamien harvojen nerokkaiden vainajien keralla; olevaista vihaten antauduin haaveisiin, ihmisiä vihaten etsin maaseudun yksinäisyyttä ja kasvien vaiteliasta seuraa. Mieluisin tunnussanani oli siihen aikaanvapautuminen. Vapautuminen läheisestä ja etäisestä, nykyisestä ja tulevaisesta, tästä samoinkuin tuostakin: vapautuminen kaikesta…
Minä tahdoin riisua itseni ja muut: palata täydelliseen alastomuuteen, radikaalisen ja universaalisen ateistin kaameaan vapauteen, ja kun minusta sitten näytti siltä, kuin olisin ihan alaston, kuin tämän maailman murheet ja mietteet eivät enää kuuluisi minulle, tahdoin käydä rakentamaan omaa maailmaani. Välineitä minulla oli kaksi: henkinen tarmo ja haaveellisen ilmiloitsiminen — tahto ja runous.
Kuuluisa pragmatismi, mikäli se oli tutkimusohje, etenemistä sääntelevä varovaisuustoimenpide ja menetelmän hienonnus, ei minua suuresti liikuttanut. Minä tähtäsin kauemmaksi. Minussa alkoi jo silloin itää se haave, että voisin tulla ihmeitten tekijäksi: tarve, halu puhdistaa ja terästää henki siinä määrin, että se kykenisi välineittä ja välittömästi vaikuttamaan olioihin ja siten kohoamaan ihmeen ja kaikkivoipaisuuden korkeuksiin. Viljelemällä »uskomisen tahtoa» minä pyrin »toiminnan tahtoon» — toiminnan mahdollisuuteen. Mitäpä, jos tahto kykenisi avartamaan valtakehänsä oman ruumiin rajoja kauemmaksi ympäröiviin olioihin — jos se voisi käytellä kaikkeutta ruumiinansa, jonka jokainen osa tottelisi sitä niinkuin nyt nämä muutamat lihaskimput! Minä olin ottavinani lähtökohdakseni jonkin loogillisen säännön (pragmatismin), mutta salaisin mieleni isosi ja janosi ainoastaan jumaluutta.
Samanlainen vaisto johti minut taiteeseen. Minä en voinut sietää kirjallisuutta: minua inhotti kaikki se valheellisuus, hienous, teeskentely, asettelu ja koristelu, mikä siihen käsitteeseen sisältyi. Ja vaikka olinkin hartaasti kiintynyt eräisiin jo manalle menneisiin runoilijoihin, tunsin kumminkin voittamatonta vastenmielisyyttä niitä henkilöitä kohtaan, jotka toisten huviksi ja omaksi hyödykseen parsivat kokoon runoja, kertomuksia ja romaaneja.
Filosofia näytti minusta paljoa jalommalta ja ylhäisemmältä kuin taide. Mutta juuri filosofia johti minut taiteeseen. Saadakseni ilmaistuksi eräitä ajatuksiani kiihkeämmin ja tehokkaammin aloin käytellä kohtuullisesti kuvia, yrittelin myytillistä esitysmuotoa, siirryin myytistä legendaan, aloin sommitella keskusteluja ja näkyjä ja sovittaa niihin runouden ja perintätiedon tarjoamia tyyppejä, jotka pian alkoivat elää omaa elämäänsä, puhua, mitä itse halusivat, ja kietoutua seikkailuihin omin päin. Minä johduin, itsekään oikein tietämättä miten, lyyrillisistä purkauksista todelliseen, varsinaiseen kertomukseen, ja aate, joka oli ollut kaikki kaikessa, muuttui erääksi mielikuvituksen käyttelemäksi ainekseksi. Kävi ilmi, että synkät mielihauteeni, pettymysteni aiheuttama katkeruus ja apostolimieleni hillittömyys tulivat paremmin ja voimallisemmin ilmaistuiksi näissä epämääräisissä runollisissa teoksissa. Niin syntyi vaiheilleni tahtomattani kokonainen haaveellinen maailma todellisen maailman vastapainoksi, tyyssija, jonne voin vetäytyä itkemään ja muistelemaan ja jossa olin kaikkien lakien siteistä vapaa herra ja kuningas. Sinä aikana opin tuntemaan meidän päiviemme kalpean Demonin, silloin kuuntelin sairaan aatelismiehen ja Thulen kuningattaren tunnustuksia, silloin kuulin kiusatun Hamletin huokaukset ja Giovanni Buttadeon ja Giovanni Tenorien luottavat lausunnot. Vaikka astuivatkin esiin epätodellisen varjosta, he näyttivät minusta elävämmiltä kuin ne elävät olennot, joiden askelet kaikuivat viereltäni, ja vain heidän seurassaan minun suotiin ymmärtää ja saada osakseni ymmärtämystä, rakastaa ja saada rakkautta. Se oli himmeä ja suljettu maailma, jossa varjo vallitsi valoa ja arkipäiväisyys uhosi traagillisuutta, maailma, jonka asujaimina oli kalpeita, harhakuvitelmista vapautuneita nuorukaisia, olentoja, joita riivasivat ja kiduttivat päähänpiintymät ja äkilliset, odottamattomat kauhun näyt, maailma, jossa teot olivat harvinaiset, mutta ajatukset kiersivät vihureina, ja jossa todennäköisen ja kuvitellun, elämän ja kuoleman raja häipyi epämääräiseksi. Se oli erikoinen maailma,minunmaailmani, tosin himmeä ja kaamea, mutta ei kumminkaantämämaailma, kaikkien ihmisten maailma.
Siten valmistautuessani muovaamaan ja muuttamaan todellisuutta jalostetun tahtoni suorittamien ihmeitten nojalla, minä loin itselleni vähitellen tyyssijan väliaikaiseen todellisuuteen, jonka asujaimina olivat unien kuuliaiset haamut. Runouden tikapuut johtavat jumaluuteen, ja taiteellinen työ merkitsee luovan työn alkua. Tänään runoilija ja profeetta — huomenna kenties Jumala!
Minä en hyväksynyt todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliséen maailmaan kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät ilmaise, eivät valaise kaikkea. Minä en tahtonuttätätodellisuutta, mutta syynä oli se, että vaadin itsellenitoista(puhtaampaa, täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi ilmi niinkuin kuvapatsas, jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoresta lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta, koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni, kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta.
Tuon sanottuani en ole vieläkään sanonut kaikkea: mielessäni on kuin omantunnon syytös, jota en osaa vaimentaa. Minä kiellän menneisyyden — mutta eivätkö menneisyyteen kuulu ne suuret henget, ne haudatut, mutta silti elävät ja läsnäolevat veljeni, jotka ovat minua lohduttaneet yksinäisyyden ja maanpaon vuosina, jotka ovat opastaneet minut vapautumisen tielle ja ovat antaneet minulle ne ajatukset, kuvat ja sanat, jotka parhaiten edustavat todellista minuuttani, ne henkilöt, jotka ovat tehneet minut, olinpa pieni tai suuri, sellaiseksi kuin olin ja sellaiseksi kuin olen? Eivätkö he ole olleet seuranani unettomina öinä, eivätkö he ole lohduttaneet minua levon hetkinä, innostaneet minua taistelussa, eivätkö he ole olleet parempien päivieni rohkaisevia varjoja? Yksin heitä minun on kiittäminen siitä, että inhoan keskinkertaisuutta ja kiihkeästi kaipaan täydellisyyttä, sankarillisesta tyytymättömyydestä ja ensimmäisestä korkenemisvirikkeestä. He antoivat minulle tikapuut pakoa varten, keihäät kapinaa ja rautakanget hajoitustyötä varten, vieläpä sen ajatuksen, että on olemassa taivaallisempi olemista ja onni vailla rasitusta ja saastaa. Kuinka voisinkaan kieltää heidät kieltämättä itseäni ja elämäni parhainta osaa?
Minä hyväksyinkin heidät tosiaan, ja vielä enemmänkin: etsin heitä ja rakastin heitä syvemmin kuin poika voi rakastaa rakastavaa isäänsä ja olin kiintynyt heihin hellemmin sitein kuin veli voi kiintyä vanhempaan veljeen. Nämä kuolleet ja seutuni kukkulat, nämä kuolleet ja vainajani, nämä kuolleet ja minun etsivä henkeni — oliko siinä ristiriitaa? Eipä suinkaan. Juuri tämä menneisyyteni osa (nämä kuolleet ihmiset, minun mestarini ja liittolaiseni) opettivat minut ylenkatsomaan kaikkea ja soivat minulle voimaa ja oivallusta päästäkseni siitä pois. Minä hyväksyin nimenomaan sen osan, joka teki jäljelle jäävän minulle mahdottomaksi. Minä rakastin heitä, koska he yllyttivät minua vihaan; minä liityin heihin senvuoksi, että he auttoivat minua pakenemaan.
Mutta miksi tässä itseäni puolustelen? Kun asiaa oikein ajattelen, ovat kaikki puolustelut ainoastaan omaehtoisen myötätunnon ja alkuperäisen kiintymyksen jälkeenpäin tapahtuvaa ovelaa selittelyä. Minä viihdyin heidän ja vain heidän seurassaan, näin maailman heidän näkijä-silmin, ajattelin heidän ajatuksiensa vaikutuksen alaisena; he olivat minulle yhtä välttämättömät kuin leipä, ilma ja vesi, kuin kaikki nuo kauniit, puhtaat ja parhaat asiat, jotka eivät maksa mitään ja joita vailla emme voi elää. Minä rakastin heitä, sanalla sanoen, enemmän kuin voi rakastaa naista, sillä nainen suo meille ainoastaan kasvot ja sielun, mutta he soivat minulle kymmenen sielua, tuhat sielua: sielun iloa ja sielun murhetta varten, sielun voittamista ja sielun pyhitystä varten. Minä rakastin heitä sanomattomasti, mielettömästi, hillittömästi. Enkö ole jo sanonut, että olen aina tavoitellut suuruutta? Että olen aina tahtonut — miten pieni, vaivainen ja mieletön lienenkin ollut — olla suuri, tehdä itsestäni suuren? Ainoastaan heidän, ainoastaan nerojen seurassa voin löytää ja tuntea koko sen kaipauksen, joka kantoi minua kohti korkeuksia, tasankojen eläimellisen joukkion yläpuolelle. He antoivat minulle sen ravinnon, joka yksin minulle sopii, he oikeuttivat kaikki vaistoni, ajoivat minua eteenpäin, kun aloin uupua, he hymyilivät minulle muotokuvien kuollein silmin, kun puristin mustaa kynääni laihojen sormieni väliin yrittäen hajanaisin käsialoin selvitellä jotakin aatetta tai esittää jotakin unikuvaa.
Minä tunsin heidät niin läheisiksi, että pidin heitä kerrassaan ominani; he olivat niin elävinä mielessäni, etten ajatellut heitä vainajiksi, ja jos joskus muistinkin, että heidän ruumiinsa olivat jo maaksi maatuneet ja että heidän äänensä olivat ainiaaksi vaienneet, minut valtasi suru siitä, että olin menettänyt heidät ennen aikojansa, siitä, etten ollut tullut aikaisemmin maailmaan enkä oppinut tuntemaan heitä. Milloinkaan muulloin en ole niin kiihkeästi vihannut kuolemaa. En ole rakastanut ketään elävää, puhuvaa ihmistä niinkuin noita kuuluisia vainajia, jotka lepäävät marmorin ja vuosisatojen peitossa. Ja toisinaan minusta on tuntunut, että he olivat ihan lähelläni, huoneessani, tai että kohtasin heidät rakkaimmilla poluillani solisevien jokien tai rappeutuneiden muurien vaiheilla, ja silloin olen yrittänyt puhua heille ja tunnustaa koko sen tunteiden kiihkon, joka eli minussa, yksinäisessä rakastajassa. Mutta he silmäilivät minua vaieten ja häipyivät pois, jos aioin heitä lähestyä.
Ne kirjat, joista ensimmäisen kerran opin tuntemaan heidän rakkautensa, heidän ajatuksensa ja vihansa, ovat vieläkin eloisina muistissani väreineen ja muotoineen ja kirjaimineen, vieläpä tahroineen ja taitettuine kulmineenkin, niin eloisina, etten voi niitä milloinkaan unohtaa. Ja tämä ei suinkaan ole pelkkää hempeätunteista leikittelyä menneen rakkauden muistoilla! Ne ovat todellisia pyhäinjäännöksiä, muistoja elämäni kauneimmilta ajoilta: halpoja, paksuja nidoksia, huonosti painettuja ja täynnä virheitä, stereotyyppipainoksia, joiden hinta oli pari soldoa nidokselta, pieniä antikvaarisia kirjoja, joissa oli ylen runsaasti muste- ja lyijykynäviivoja, käpertyneitä ja kuluneita nidoksia ja tanakoita nahkaniteisiä teoksia, joita säilytettiin erikoisen huolellisesti pyhinä esineinä.
Muistanpa myös, missä ympäristössä ja minä hetkinä sammutin niistä janoani ja tunsin ne läheisimmiksi ja omimmiksi niiden ilmetessä minulle kirkkaimmassa ja räikeimmässä valossa. Dante liittyy muistissani kesäisiin aamuhetkiin, jotka vietin pienellä kivipenkillä korkeudessa kuunnellen sameavetisessä altaassa solisevaa uneliasta suihkulähdettä. Shakespeareä olen lukenut ensimmäisen kerran myöhäisinä talvi-iltoina, kylmässä ja koleassa huoneessa, kynttilän valossa; Baudelairen olen käsittänyt Cascinen syksyisimmillä ja autioimmilla lehtokujilla Arno-joen koristaessa aaltojensa hopeata purppuralla auringonlaskun juhlaa varten; Shelley palauttaa mieleeni pienen polun keväisessä akasia- ja saarnilehdossa, missä olen korkein äänin laulanut Prometeuksen rinnasta kirvonneet tuskallisimmat kiroukset; Taine vie minut takaisin kirjaston valtavaan saliin, jonka suurten pölyttyneiden ikkunoiden kylmässä valossa väikähti toisinaan valkoisten kyyhkysten lento; Stirnerin Ainoata olen mietiskellyt jossakin muurikomerossa, tiilikivipenkillä, jalkojeni alla pehmeä nurmimatto ja suitsutuksen tuoksu vaiheillani, jonkin kirkon vierellä, kukkulan laella, tuuhean lehmuksen ilmavassa varjossa, ja Zarathustran säkeitä olen lausuellut kiviseinän takana, jonka olin itse rakentanut suojakseni, lähelle paimenmajaa, tuulisen Pratomagnon nurmisille ja yksinäisille ylänteille.
Mutta eivät ainoastaan nuo olleet kumppaneittani kammiossa valvoessani, miettien käyskellessäni ja ihanasti levätessäni yrttien keskellä, taivaankannen alla. En unohda yhtäkään teistä, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen- ja viidenkolmattavuotiaan sydämeni ystävistä, ja te kuljette ohitseni toinen toisensa jälkeen tuoden mieleeni jonkin päivänmäärän, jonkin maiseman, jonkin säkeen tai ajatuksen muiston. Kaikille teille minulla on velka maksettavana, velka, jota yritän nyt suorittaa pienin erin, kokien siirtää toisiin edes kipinän sitä henkeä, jonka olette herättäneet ja ylläpitäneet minussa.
Ennen kaikkea olen velassa teille, te runoilijat, jotka Saatanan tavoin veitte minut vuorten huipuille ja kuiskasitte korvaani: Katso, kaikki tuo rikkaus, raikkaus ja kauneus voi olla sinun, kunhan näet sen ja käsität! Sinua, taatto Dante, kiitän paratiisin kaipauksesta ja jalon vihan rajusta ja plebeijisestä riehunnasta, sinua, veli Leopardi, auttamattoman murheen hekumasta ja ihmisten naurettavan kehnouden kirkkaasta, armottomasta näkemisestä, sinua, Shelley, sydänten sydän, jonka minun mereni ahmaisi kuin jumalan, kiitän luonnon pateettisesta sieluttamisesta, kultahohteisen maailman hienosta runsaudesta ja kukistettuihin titaaneihin kohdistuvasta myötätunnosta, sinua, veljellinen Baudelaire, luonnottomasta ja unohtumattomasta taipumuksesta kirouksiin ja lihan elämän viheliäisiin kuiluihin, vailla ulospääsyä ja vailla taivasta, ja jokapäiväisen halpamaisuuden hurmioiseen kirkastamiseen, sinua, Heine, surun raikuvasta naurusta, surun, joka ei tahdo näyttää kasvojansa, ja erilaisten mytologisten pelinukkien hilpeästä puhkomisesta, sinua, varhaisen nuoruuteni Walt Whitman, meren suurten joukkojen ja ihmiselämän avarasta hengityksestä ja liikutetun ylevämielisestä kaikkien olentojen ja kaikkien kansojen syleilemisestä, sinua, Maremman Carducci, lepoon paneutumattoman jalopeuran voimallisista hyökkäyksistä ja pohjoisten rajutuulten, leppymättömän kumoushengen, sotahuutojen ja Italian suuruuden kaipuusta. Ja voinko sanoa, mitä kaikkea olenkaan velkaa Shakespearelle, mitä kaikkea Goethelle? Olivatko he pelkkiä runoilijoita, draamojen, murhenäytelmien ja mysteerien sepittäjiä? Eivätkö he opastaneet minua tuntemattomiin maailmoihin, rajattomille näkymöille, ruumiillistuneiden aatteiden, keskustelevien sankarien ja onnellisten saarten ihmeitten keskelle; enkö oppinut heiltä, että elämä on unennäköä ja unennäkö todellisuutta, ja etteivät vakavimmat, kaameimmat ja kirkastavimmat ajatukset ole filosofien teoksista löydettävissä? Enkö keskustellut useita kertoja kalpean Hamletin kanssa ja etsinyt todellista elämää tohtori Faustin keralla? Eivätkö he olleet, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, olemukseni eläviä ja läheisiä osia?
He kohtasivat silloin kenties Don Quijoten ja Idiootin ja toisinaan Julien Sorelin ja Peer Gyntin, mutta useammin tohtori Teufelsdroeckin Didimo Chiericon ja Filippo Ottonierin seurassa. He ovat minut luoneet, he minua tukevat, he innoittavat minua. Cervantesilta olen saanut mielettömän ihanteenkiihkon ja Sancho-heimon karkeaan terveyteen kohdistuvan ylenkatseen, Dostojevskiltä onnettomiin suuntautuvan pyhän ja mielettömän rakkauden ja kaamean viehtymyksen sisäisiin murhenäytelmiin, Stendhalilta stoalaisuuden, jonka kannattaja kirkkaasti havaitsee maailman oliot, ja taipumuksen siveään salaperäisyyteen, Ibseniltä oman itseyden kunnioittamisen, etsinnän ja tehostuksen, Carlyleltä hengen keksimisen vertauskuvasta ja eittämisessä piilevän myönnön havaitsemisen ja harjoittamisen, molemmilta italialaisilta veljiltä apeamielisen, kontemplatiivisen leikinlaskun, joka tuskin kykenee pidättämään nyyhkytystänsä.