Mutta miksi ei ole tässä mainitsemieni henkien sarjassa ennen kaikkea Poe, joka opasti minut kauhujen ongelmien luo, ja Novalis, jonka voimamystisismi minua viehätti? Entä filosofit? Platon: kauniita nuorukaisia, notkeamietteisiä vanhuksia, myyttejä ja sofismeja, pitoja ja pylväskäytäviä meren rannalla. Berkeley: Ila ja Filonoous, jotka tuhoavat yleismielteet ja aineen astellessaan englantilaisen puiston aamuisessa sumussa. Schopenhauer: ajatuksen ja tuskan, tahdon ja alistumisen keksiminen. Nietzsche: aurinko ja hävitys, ylhäisiä, valkeita vuoria ja vapautuneen neron hilpeä karkelo. Stirner: dialektinen anarkia, kaamea yksinäisyys, egoismin julistaminen ja aran ihmisen kaunopuheinen äärimmäinen kapina. Mutta ennen kaikkea olen ajattelijoiden joukossa rakastanut tavanomaisuuden tuhoajia, ennakkoluulottomia ihmistuntijoita, sankarillisia ja tyyniä harhakuvitelmista vapautuneita, niitä, jotka raaputtelevat idealismin freskoja paljastaen niissä piileviä kipsillä täytettyjä ontelolta ja kaapivat pois hopeapinnan, jotta lyijystä maksetaan lyijyn hinta. Minä rakastin ankaran järjen miehiä, ihanteettomia, ihmiskunnan älyllisiä tullimiehiä. Etenkin ranskalaisia: Montaigneen viisasta epäileväisyyttä, Diderot'n säihkyvää ja suitsuvaa laatua, Täinen läpikuultoista ja henkevää kaavamaisuutta, vieläpä Voltairen tulista skeptillisyyttä, Brewsterin moraalista polyteismiä ja Remy de Gourmontin naturalistista kyynillisyyttä.
Tämä oli minun maailmani, todellinen kotimaani ja veljieni seura. Tämän jumalaisen sisäisen kaupunkini taustana olivat Leonardon vuorijonot, muistomerkit olivat Michelangelon sankareita, voittajinakin murheellisia, ja tauluissa väräjöivät Rembrandtin valot ja varjot. Siellä kaikui tavan takaa Bachin sonaattien juhlallisia kadensseja, Beethovenin sinfoniain kiihkeimpiä tahteja ja Wagnerin kuorojen sankarimotiiveja. Ainoastaan näiden ajatusten, kuvien ja sävelten keskuudessa tunsin olevani maailmassa, joka oli arvoiseni.
Suuriin kohdistuvaa rakkauttani voimallisempi oli kumminkin elävien vähäpätöisyyksien halveksiminen. Minä halveksin niitä kaikkia: niitä, jotka tunsin, ja niitä, joita en ollut milloinkaan edes vilahdukselta nähnyt, niitä, jotka minua häväisivät ja niitä, jotka osoittivat minulle äänekästä suosiota, niitä, jotka tulivat minua vastaan ja niitä, jotka minua karttelivat.
Minä en pitänyt ketään vertaisenani — kolmea tai neljää viha- ja seikkailutoveria lukuunottamatta. Kukaan ei näyttänyt minusta kyllin arvokkaalta toimimaan tuomarinani tai edes seisomaan vieressäni. Uskoin tosiaankin olevani ainoa ennakkoluuloista ja silmänkaihtimista vapaa olento, ainoa olento, jonka päässä ei vallinnut erehdys, typeryys ja eläimellisyys, ainoa, joka kykeni paljastamaan petoksia ja kukistamaan vallananastajia, karkoittamaan vanhojen jumalien ja nykyaikaisten houkkioiden koko Walhallan, riisumaan jokaisesta asiasta, jokaisesta aatteesta tottumuksen ja sovinnaisuuden parittajaverhot, vapauttamaan ihmiskunnan sitä kahlehtivasta häpeällisestä hengenorjuudesta. Minä tahdoin vapauttaa (ja niinmuodoin mielestäni auttaa) juuri niitä, joita halveksin, ja halveksin heitä nimenomaan siitä syystä, etteivät he olleet vapaat, ja juuri sen vuoksi, että olivat halveksittavia, tahdoin heidät vapauttaa. Tahdoin kohottaa heidät omaan tasooni enkä suinkaan painua heidän olokannallensa. Saadakseni heidät ihmisiksi opetin heidät tietämään, että olivat eläimiä; rakkauttani osoittaakseni heitä rankaisin. Jos laskeuduin heidän luoksensa, tein niin vain heitä kurittaakseni, omaksi huvikseni. Tahdoin saada heidät itseni arvoisiksi, sen ihanteeni arvoiseksi, joka edusti ihan vapaata, ihan henkiseksi muuttunutta ja kaikkeen uskoon epäuskoisesti suhtautuvaa ihmiskuntaa. Karun kasvattajan tavoin menetellen en yrittänyt viehättää heitä soitannolla ja muulla sulolla, vaan koetin heitä herättää, ravistella, kiihdyttää. Näinä aikoina olisin voinut kirjoittaa elämäni otsalauselmaksi Petrarcan säkeen:
Olen tullut vain toisia herättämään.
Mutta minä en tahtonut herättää heitä hyvyydellä ja hyväilyillä: tahdoin heitä ravistaa, tarttua rinnuksiin ja työntää vasten seinää, jotta tämän kovakouraisen herättämisen aiheuttama viha ja häpeä saisi liikkeelle heidän tarmonsa, läikähdyttäisi heidän miehekästä ylenkatsettansa. Minä käsittelin ihmisiä niinkuin kesyttäjät puolittain typertyneitä, uneliaita sirkuseläimiä. Minä pistin niitä, poltin ja piiskasin: pistin niitä säälimättömimmillä ivalauseillani, poltin ankaroilla ja loukkaavilla sanoilla ja armahtamattoman avomielisillä syytöksillä, piiskasin heitä osoittamalla kuinka pelkurimaisia he olivat elämässään, kuinka viheliäisiä pyrkimyksissään, kuinka alkeellisia ajatuksiltaan, kuinka kaikin puolin tietämättömiä ja täysin kykenemättömiä käsittämään perusteellisesti ja harkitsemaan säännöllisesti.
Kukaan ei voinut välttää nopeita hyökkäyksiäni. Ellei ollut kiistaa olemassa, minä sen aiheutin saadakseni aikaan dilemmoja ja jakaakseni säälimättömiä iskuja; jos riita oli jo käynnissä, ohjailin ja vääntelin sitä, kunnes jäin yksin tanterelle sinkoamaan syllogismeja ja haukkumasanoja kaikkia muita vastaan; jos ilmaantui joku arka raukka, pakotin hänet puhumaan saadakseni hänet satimeen ja naurunalaiseksi; jos taas kohtasin jonkun julkean suupaltin, oli sanomaton iloni hillitä hänen häikäilemättömyytensä ja pakottaa hänet vaikenemaan.
Jos oli joku ilkeä totuus lausuttava vasten kasvoja, olin ensimmäinen ja ainoa sanomaan sen suoraan ja kaunistelematta; jos havaitsin jonkin vian, puutteen tai heikkouden, otin sen viipymättä syytöksen ja hyökkäyksen lähtökohdaksi; joka kerta, kun oli selviydyttävä jostakin ikävystyttävästä, ilkeästä, saivartelevasta tai typerästä olennosta, ystävät vetosivat minuun, ja harvoinpa sattui, ettei asianomainen mennyt menojaan ainiaaksi, hämillään ja häväistynä. Jos vain tiesin jossakin henkilössä tarkoin salatun tumman pilkun, suuntasin keskustelun juuri siihen syyttäen häntä arkailematta julkisesti, ja jos sain vähänkin vihiä jonkin mielen arimmasta ja kipeimmästä kohdasta, lausuin sen heti julki ja kosketin sitä viipymättä. Minä osasin mainiosti johdella kaikkein viattomimmasta, kevyimmin esitetystä lausumasta mitä arvaamattomimmat päätelmät, piilevät väitteet ja arvostukset, joihin sitten kävin kiinni ahdistaen onnetonta, kunnes hän rukoili armoa tai pakeni. En tarvinnut paljon tietoa ihmisestä voidakseni sommitella hänen psykologiansa, ja kun se oli valmiina, asetin sen hänen eteensä, jotta hän voisi nähdä itsensä siinä ikäänkuin kuvastimessa ja punastuisi häpeästä.
Minulle kelpasivat kaikki aseet tässä alinomaisessa sissisodassa kaikkia vastaan: oppineet lainalauseet ja uusi aate, tuntemattoman auktoriteetin nimi,argumenttiin ad hominen, dialektinen erittely ja sanallinen analyysi, lennosta tavoitettu ristiriita, pilapuhe, leikinlasku, henkevä iva, pilkka, säälivä silmänisku, irvihampaanhymy, irvistely, leveä nauru ja häväiseminen! Käyttelin niitä kaikkia saadakseni nuo kelvottomat houkkiot tuntemaan koko sielullisen ja opillisen etevämmyyteni, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi oli minulle jokainen keino ja yritys hyvä ja pyhä. Ja elleivät uhrini tulleet minun luokseni, lähdin ahdistamaan niitä ulos pesistään ja pyrin tuntemaan yhä enemmän ihmisiä, jotta minulla olisi mahdollisimman suuri valikoima vaivaisia sieluja.
Siten tulin lyhyessä ajassa pelottavan ja häikäilemättömän ihmisen maineeseen ja olin siitä mielissäni; minua pidettiin mielipuolena kouhona ja ujostelemattomuuden apostolina, väistettävänä konnana ja rehellisyytensä vuoksi kärsivänä marttyyrinä. Monet, kaikkein kehnoimmat, välttelivät minua kuin ruttotautista, toiset, arvokkaammat, etsivät minua, taistelivat minua vastaan ja valloittivat askel askelelta ystävyyteni. Menettelyni näet ei ollut ainoastaan sissi- ja sotilasvaistojeni välttämätöntä purkautumaa ja rajattoman ylimielisyyteni luonnollista ilmausta, vaan sitäpaitsi menetelmä, jonka nojalla koettelin ihmisiä, seula, jonka avulla valitsin voimakkaimmat ja parhaat. Se, joka pani sanani pahakseen, poistui luotani, ja sitä minä juuri halusinkin. Toiset alkoivat minua vihata, ja sekin oli mieleeni, koska olen aina tuntenut kaipaavani enemmän vihollisia kuin ystäviä. Muutamat kunnioittivat minua sitäkin enemmän; väkivaltaisuuteni vain veti heitä puoleensa, ja he sietivät mielellään moitteita ja loukkauksia, koska tunsivat, että olin useimmiten oikeassa ja että niin karkeassa muodossa lausuttu totuus voi auttaa paljoa enemmän toisia sieluja kuin omia tarkoituksiani. Muutamia ystäviä hankin itselleni nimenomaan heitä kurittamalla ja käyttämällä ankaroita sanoja. Heitä oli vähän, mutta he olivat terävänäköisemmät kuin toiset: he havaitsivat ylenkatseeni alla piilevän rakkauden ja oivalsivat, että hyökkääjän pelottavien varusteiden takana piili tuntehikas runoniekka, joka kykeni ystävyyteen melkoista paremmin kuin kaikkein moitteettomimmat kiltit nuorukaiset.
Sitäkin enemmän, kun suhtautumiseni kanssaihmisiini ei aina ollut murhaavaa ja myrkyllistä. Minulle tuotti, esimerkin mainitakseni, suurta huvia omientuntojen rauhattomaksi tekeminen esittämällä odottamatta vakavia, ratkaisevia elämänkysymyksiä — jonkin niistä kysymyksistä, joita kukaan ei milloinkaan esitä ja joita pidetään mielettöminä ja hyödyttöminäkin, mutta jotka siitä huolimatta tekevät kysymyksenalaisiksi kaikkein tavallisimmat periaatteet, kaikki arvot, vieläpä koko elämän. Minä tahdoin pakottaa toiset harkitsemaan, ajattelemaan, tutkimaan perinpohjin itseänsä, omaa sieluansa, tulevaisuuttansa ja ihanteitansa, tahdoin ajaa jokaisen takaisin omaan itseensä, niihin syvyyksiin, joihin ei kukaan vapaaehtoisesti laskeudu, tahdoin asettaa jokaisen oman itsensä eteen, katselemaan itseänsä kasvoista kasvoihin, jotta havaitsisi erehdyksensä, lähtisi kulkemaan toista tietä, kiiruhtaisi eikä unohtaisi — jos oli vielä aikaa. Monet ovat saaneet kiittää minua omantunnon herätyksestä, ratkaisevasta mielenmasennuksesta, joka on tehnyt heidät jälleen ihmisiksi ja saanut heidät kulkemaan tietänsä uusin voimin ja uskalluksin. Ikuisten ja laiskojen nukkujien joukossa, joita nimitetään ihmisiksi, tarvitaan tosiaankin joku, jolla on rohkeutta huutaa vahtisotilaan »Ken siellä?», toitahduttaa ensimmäinen aamusoitto ja pyyhkäistä rievulla punamaalin peittämiä naamoja, jotta jokainen saa nähdä oman rumuutensa ja raihnautensa. Se, jolla ei ole uskallusta katsoa itseään suoraan kasvoihin, voi jälleen teeskennellä, olla olevinaan moitteeton mies, vaikka onkin lurjus, ja näytellä neron osaa, vaikka onkin houkkio. Minua se ei liikuta: olen suorittanut velvollisuuteni!
Vihatkaa siis minua ja kirotkaa ja väistäkää minua. Ihmisiä ei muuteta toisiksi iholaastarien ja homeopatian avulla. Siihen tarvitaan perinpohjaisia ja ankaroita toimenpiteitä. On leikattava, missä leikattavaa on, on poltettava, missä on mätäpesäke, on kiidätettävä pois tottumuksen pehmoisesta pesästä jokainen, joka ei tunne myrskyn raikasta raivoa ja lumen terveellistä viileyttä muuten kuin kotonsa ikkunaruutujen läpi nähtyinä. Ja jos raikas ilma salpaa hengitystänne ja teidät tukehduttaa, sitä pahempi teille ja sitä parempi haudankaivajille.
Minä en kadu, että olen ollut liian suorasukainen ja liian hyökkäyshaluinen. En osaa auttaa muuten kuin kiusaamalla, en voi rakastaa halveksimatta.
Kahdenkymmenen vuoden ikä on saavutettu, nuoruus uhkuu jo täyttä voimaansa, todellisempi elämä, elämä elävien ihmisten seurassa, on alkanut, se ei enää tyydy omiin rajoihinsa, vaan näyttää tahtovan tulvia ja levitä toistenkin, kaikkien toisten alueille — ja rakkaudesta ei ole mainittu mitään. Kuinka se on mahdollista?
Juuri sinä ikäkautenahan romanttisten idyllien klassillinen kevät saa versomaan ja kukoistamaan vastahakoisimmatkin sydämet, silloin on kaikkien aistien pakanallinen kesä, hillittömän hekuman väkevä heinäkuu, jolloin jokainen katse on nautinnon kaipausta, kaikki kädet hapuilevat hyväiltäväkseen soreata vartaloa ja suudelmat ovat kuumeisen polttavat huulilla, jotka eivät osaa, eivät tahdo eivätkä voikaan irtautua toisistaan. Se on rakkauden valta-aika ihmisiän lyhyessä vuodessa. Se on se aika, jolloin nainen — pikku serkku pitkine palmikkoineen ja lyhyine hameineen tai puuteroidut — ah — jo viidenneijättä vuoden ikäiset kasvot — astuu miehen elämään ja jättää hänen lihaansa tai sydämeensä kaikkein lähtemättömimmät muistot. Siitä pitäen mies ei enää ole yksin eikä ihan omansa: nainen, neitsyt tai portto, ottaa hänet haltuunsa ja aloittaa muuntamistyön.
Nyt olisi siis vihdoin aika ryhtyä tunnustamaan arkoja kiintymyksiä, tunnekylläisiä sydämen kokemuksia ja rajuja intohimoja. Minkätähden siis ei ole puheena rakkaus?
Ei, signora — (otaksun, että sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan signorain aivoissa) — ei.
Jättäkää kaikki toivo. Rakkaudesta ei puhuta tässä eikä tuonnempanakaan. Jos olet alkanut lukea tätä miehen elämäkertaa epähienosti toivoellen kohtaavasi siinä jonkun naisen, voit yhtä hyvin heittää kirjan heti kädestäsi huolimatta sitä ollenkaan enää ajatella. Minä en kirjoita rakkaudesta enkä esittele naisia minkäänlaisia.
Jos tämä on romaani, niin se on romaani vailla rakkautta.
Jos tämä on romaani, niin se on kertomus vailla naisia. Olkoon ikävä, rampa, epätodennäköinen, miten hyvänsä tahtonette sitä nimittää, tuntehikas signora, mutta se on sellainen, sen tulee olla sellainen ja minä tahdon sen sellaiseksi minä, joka olen elämäni, sieluni ja tekojeni valtias.
Rakkaus ei ole suinkaan ollut elämääni vaikuttamatta, rakas signora: eipä suinkaan. Minä puhun rakkaudesta sanan kaikissa merkityksissä; platonisesta ja apinamaisesta, henkisestä ja ruumiillisesta, tunteenomaisesta ja aistillisesta.
Elämässäni on ollut naisia: ei tietenkään paljon, koska en ole ollut enkä ole voinut olla mikään Tenorio, mutta heitä on ollut ja he ovat olleet todellisia aito naisia, lihaa ja verta, sellaisia naisia, joita ihailemme suurissa romaaneissa ja kaipaamme elämässä.
On ollut nuoria naisia, intomielisiä ja ylen tulisia, on ollut terveitä, kirjallisuuden vähimmässäkään määrässä pilaamattomia tyttöjä, on ollut, ah onnetonta, älykkäitä neitejä, sivistyneitä, intohimoisia ja ennakkoluulottomia, on ollut — ja minä en häpeä tunnustaa — kyynillisiä ja apeamielisiä prostituoituja, jotka harjoittivat ammattiansa kunniallisemmin kuin monet muut… Ja muutamat heistä olivat kauniita, toiset vain siroja, miellyttäviä ja mielenkiintoisia. Ja minä olen rakastanut heitä kaikkia, toista toisensa jälkeen, sielullani ja ruumiillani tai vain sielullani tai vain ruumiillani, ja olen ollut heidän seurassaan viaton ja uskalias, hellä ja hyinen, ylevä ja halpamainen, niinkuin kaikki miehet kaikkien naisten seurassa. Minäkin olen esittänyt uskaliaita tunnustuksiani värisevin äänin, puristaen pieniä kätösiä ja yrittäen ennen aikojani suudella niitä huulia, joiden toivoin hiljaa lausuvan myöntösanan; minäkin olen viipynyt ikkunoiden alla auringon nuorena noustessa ja illan riutuvissa hämärissä, odottaen käden antamaa merkkiä, uutimen häilähdystä, valon tai liinan ilmaantumista; minäkin olen kirjoittanut satoja lyyrillisesti ja epätoivoisesti huudahtelevia ja jumaloivia kirjeitä, joiden sinettisanana on ollut rakastavien alinomainen ja turha vakuutus:iäti; minä olen painanut poven vasten poveani, olen suudellut useitakin suita ja saanut hyväilyilläni silmiä sulkeutumaan, ja jokainen syrjäinen katu tuo mieleeni nimen, kukan, sanan — nimen, jota en enää mainitse, kukan, joka lepää kuivana ja murenneena jossakin unohtuneessa kirjassa; sanan, jonka tahtoisin unohtaa…
Niin, rakas signora. Minä olen ollut rakastunut minäkin, ja muutamat naiset ovat — luullakseni — olleet minuun rakastuneet. Ja minä olen aiheuttanut heille iloa ja kärsimystä niinkuin toisetkin miehet, ja olen tuntenut kiihkeää, kuumeista kaipausta, tuskallista epätietoisuutta, kiduttavaa epäilystä, odotuksen apeutta, mustasukkaisuuden kidutuksia ja kiinteän syleilyn jumalaista tajuttomuutta, kun näyttää siltä, kuin molemmat sielut tahtoisivat tempautua irti toisiinsa puristuneista ruumiista muuttuakseen yhdeksi ainoaksi.
Etten tahdo puhua rakkaudesta, se ei tapahdu senvuoksi, etten ole oppinut tuntemaan kaikkia sen eri asteita ja lajeja. Minulla on sielu minullakin, rakastettava Signorina, minulla on verta pulppuava sydän, minä en ole aina ollut yhtä tylsätunteinen, en ole ollut syntymästäni kykenemätön enkä ole menettänyt koskaan miehuuttani.
Tuskin poikaikään ehdittyäni tunsin viattomien lemmentunteiden levottomuuden, myöhemmin menetin puhtauteni säännönmukaisesti samoinkuin kaikki muutkin, elin sitten vapaiden lemmenliittojen ja kiellettyjen nautintojen ja täysin luvallisten kihlausten vaiheet ja päädyin vihdoin (minäkin!) pyhän avioliiton laillistettujen riemujen helmaan. Ja te voisitte hyvinkin kysyä minulta: »Mitä sinulta vielä puuttuu?…»
Kunpa tietäisitte, signorani, mitä minulta on puuttunut! Minulta on puuttunut ainoastaan yhtä: ihannenaista, naista, joka tosiaankin valtaa sielun ja muuttaa sen toiseksi.
Sanalla sanoen: minulta on puuttunut nainen, joka voisi saada sijan erään hengen henkisessä historiassa, älynelämää käsittelevässä älyllisessä romaanissa. »Ikinaisellinen vetää meitä ylöspäin.» Voipa niin olla: minua ei nyt haluta käydä kiistelemään Wolfgang Goethen kanssa. Mutta minun täytyy puolestani tunnustaa, ettei ikinaisellinen ole kuljettanut minua ylös- eikä alaspäin, ei korkealle eikä matalalle — ei milloinkaan.
Nainen ei ole minulle ilmestynyt Beatricenä, joka tarttuu käteesi ja herättää sinut aineellisista unistasi johdattaakseen sinut taivaallisia ihmeitä näkemään, ei myöskään Kirkenä, joka muuttaa hyvyyden ja tiedon palvelukseen syntyneet miehet röhkiviksi sioiksi runsasta varjoa ja runsaasti tammenterhoja tarjoaviin rehoittaviin puutarhoihin.
Naiset eivät ole minua pilanneet, mutta eivät myöskään puhdistaneet. He ovat olleet syrjässä, ovat olleet tervetulleita tai rasittavia vieraita levon hetkinä, virkistysvälineitä ikävyyden aikoina, himoittuja nautinto- tai kidutuskeinoja, rakkaita ja rakastavia vaivaisen olemassaoloni seuralaisia, hekuman tai raivon välituokioita tyytymättömän työmiehen karussa elämässä, liioittelevia ja väärämielisiä työni arvostelijoita, mutta, jos minun tulee olla karkean rehellinen, eivät opastajiani, lahjoittajia tai innoittajia.
He ovat riistäneet, ovat vaatineet minulta — ja minä olen heille antanut hieman elämääni, nuoruuttani, aikaani, harhakuvitelmiani, ajatuksiani, — mutta en ole saanut heiltä milloinkaan mitään. Sieluni sisäistä historiaa ei heidän läsnäolonsa ole rikastuttanut eikä muuttanut.
Minä en valita, päinvastoin. Olen antanut, koska oli antamista, ja paljon — enin osa — on jäänyt itselleni. Heiltä en ole pyytänyt mitään henkeäni varten — eivätkä he ole voineet minulle mitään antaa. Minä tiedän erinomaisen hyvin, että nainen on olemukseltaan ja välttämättä loiseläjä, kiskuri, varas. Olen hyväksynyt hänet sellaisenaan, olen käsittänyt hänet hänen todellisen olemuksensa valossa, olen antautunut ryöstettäväksi ja maksanut säännöllisesti veroni.
Ilojemme ja kärsimystemme tili on tasainen: jos olen nauttinut, olen myöskin nautintoa tuottanut, jos olen aiheuttanut kärsimystä, olen saanut itsekin kärsiä. Enempää en pyydä, ja mikä on annettu, on annettu mielellään. Mutta mikäli tiedän, näen ja muistan, naiset eivät ole milloinkaan antaneet minulle mitään, ei hitustakaan, ei yhtäkään ajatusta, ei voiman hiukkaa, vielä vähemmän sysäystä kohti niitä jumalaisia korkeuksia, joihin rauhaton henkeni on aina pyrkinyt.
Kenties ei naisilta pidäkään mitään sellaista odottaa? Kenties ei: taivun itsekin siihen mielipiteeseen. Mutta niin ollen minulla on täysi oikeus jättää heidät mainitsematta tässä, kun kirjoitan ainoastaan ihmisen sielusta enkä koko ihmisestä.
Tai lieneekö virhe minun, joka en ole osannut löytää enkä ymmärtää Beatriceä, joka saattoi kohottaa minut taivaisiin? Se on mahdollista, erinomaisen mahdollista, ja jos on niin laita, niin asiaan kohdistuva katumukseni on kaikkien syntieni katumista syvempi, sillä täytyyhän hänen olla ihmeitten ihme, sen olennon, joka kirkastaa ja koroittaa jo sinänsä, alkujansa korkeata miestä.
Mutta olipa miten tahansa, joko niin, etten ole häntä kohdannut tahi niin, etten ole häntä ymmärtänyt, missään tapauksessa hän ei ole liidellyt luokseni, ja minä en voi hänestä puhua.
Nyt siis olen — rakas kärsimätön signora — muutamin sanoin selittänyt seikkaa koskevan vaiteliaisuuteni, joka teitä kovin rasittaa. Käsitän hyvin, että vaikenemiseni vaikuttimet ovat loukkaavammat kuin itse vaikeneminen; mutta miten voisinkaan asiaa auttaa?
Jos osaisin teeskennellä ja valhetella, olisin voinut väistää koko seikkaa tai olisin voinut sinut tyydyttää liittämällä tähän sisäisten tapahtumien koruttomaan kertomukseen sinne tänne lemmenmuisteloita. Mutta on ihan hyödytöntä yrittää: en kumminkaan onnistu. Minä en voi kirjontaa sellaista, mitä en tunne, enkä myöntää sijaa sellaiselle, mitä ei ole ollut milloinkaan olemassa.
En kumminkaan halua auttamattomasti riitaantua kanssasi — ja kaikkien niiden naisten kanssa, jotka kenties haluavat minua kuunnella. Senvuoksi tahdon antaa näytteen — pienen pienokaisen näytteen — siitä, millaisiksi voisivat muodostua tunteenomaiset muistelmani. Kysymyksessä on varsin etäinen muistelo:ensimmäinenlemmenmuisto, joka on jäänyt mieleeni elämäni varrelta.
Elokuun ilta, kauan, kauan sitten! Me astelimme yhdessä kukkulanrinnettä alaspäin erään sukumme keskuudessa tavallisen huviretken jälkeen. Minun oli onnistunut jäädä toisten jälkeenhänenkerallaan, joka oli tytöistä pienin, huomaamattomin, alakuloisin ja eniten minunlaiseni.
Kuun valkea valo lankesi tien valkoiseen tomuun, valkoisiin rakennuksiin, valkoisenharmaisiin öljypuihin äsken valkaistujen muurien takana ja loi siihen hetkeen hieman teatraalista, unenluontoista sävyä.
Minä yritin kulkea varjossa, ja joka kerta, kun täytyi astua jälleen valoon, kauan epäröivä käteni etsi hänen kättänsä ja päästi sen kohta irti, ja mieleen kohosi tunto, että olin tehnyt jotakin sanomattoman siveetöntä.
Sydämeni sykki ikäisekseen ylen kiivaasti, ja minä kuuntelin melkein liikutettuna vainioihin hukkuneiden sirkkojen itsepintaista ja pateettista siritystä. Olin näkevinäni pienet mustat päät ojennettuine tuntosarvineen maareikien suulla, yökasteen jo viilentämässä nurmessa, ja minusta tuntui kuin tuo sävel olisi ollut suotta toistuvaa rakkauden ja onnen anelua.
Minäkin kaipasin jo silloin hieman onnea. Ja sinä iltana uskalsin vihdoin sanoahänelle, mitä olin mielessäni hautonut jo monet kuukaudet: levottomien öitteni salaisuus alkoi vähitellen pirahdella ilmi lyhyinä ja katkonaisina lauseina tuon unohtumattoman elokuunkuutamon hohteessa. Hän kuunteli minua, vaaleat ja tyynet kasvot olkihatun leveän reunan varjossa. Hän kuunteli minua kuin unissaan ja virkkoi tavan takaa myöntösanan, aina vain myöntösanan, siihen mitään lisäämättä.
Minä kuvaelin hänelle liikutetuin mielin poroporvarillisen unelmani yksityiskohtia: »Kunhan ehdimme suuriksi, menemme heti naimisiin. Asetumme asumaan pieneen tupaan, joka on meidän omamme, maaseudulle, lähelle kaupunkia. Meillä on keittiötarha, isonlainen puutarha, siinä paljon kukkia, keskellä allas, jossa ui kultakaloja, ristikon lomitse näkyy keltaisten ruusujen runsaus. Me järjestämme itsellemme kauniin salin, siihen seinäkellon somasti välkähtelevine messinkiheilureineen, pyöreän pöydän punaisine, kukkaisine liinoineen, ja isiemme ja äitiemme muotokuvat punaisine kultareunuksisine kehyksineen. Meillä on paljon kotieläimiä: korea valkoinen kissa sinisine kaularuusukkeineen, kyyhkysiä lakassaan, kolme neljä munivaa kanaa, häkissä kanarialintu ja peippo, joiden viserryksestä nautimme, iso pihakoira ja kenties vielä pieni marakatti, sellainen kuin lintukauppiaalla myymälän oven suussa… ja me olemme koko päivän toistemme seurassa, huvittelemme ja pidämme toisistamme…»
Hänmyönteli yhä edelleen, myönteli myöntelemistään. Hänelle kaikki oli luonnollista, yksinkertaista ja helppoa. Hän ei ollenkaan kummastellut sitä, että me kaksi — nimenomaan me kaksi! — eläisimme yhdessä koko elämämme.
Minulle meidän tuleva elämämme ilmeni työläänä valloituksena, etäisenä ihanteena, pitkällisenä ponnistuksena, vakavana tehtävänä. Hänelle ei. Hänestä tuntui kuin olisi kysymyksessä ollut jokin huvilelu — uusi keksimäni leikki: avioliittoleikki, elämänleikki. Hän oli tosin hieman mietteliäs, mutta hänen kasvonsa, vähän hyväilyjä osakseen saaneen lapsen kalpeat kasvot, olivat tyynet ja rauhalliset. Hän ei ymmärtänyt minua. Me emme ymmärtäneet toisiamme. Hän myönteli minulle senvuoksi, ettei minua ymmärtänyt. Ja kumminkin oli unelmani sanomattoman mitätön, lapsellinen ja poroporvarillinen! Ja jostakin tuntemattomasta syystä hänen myöntelynsä sai minut apeammaksi kuin olisi saanut hänen kieltonsa. Niinpä en virkkanutkaan hänelle enää mitään.
Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin kohtasin naisen sielun. Toiset kerrat olivat kovin erilaiset — mutta sittenkin…
Ja nyt en enää puhu rakkaudesta tässä kertomuksessa — en kertaakaan. Te voitte, rakas signora, sulkea kirjan ja singota sen pois. Ja halveksia minua syvästi — sydämen pohjasta.
Minä kysyn: kuka on se, joka kulki kauimmaksi?Sillä minä tahdon kulkea vieläkin kauemmaksi!
Walt Whitman.
Saavutettuani kolme neljä vuotta kestäneellä oikukkaalla ja häikäilemättömällä toiminnalla sen, mikä jonkun (ja monien) mielestä voi näyttää saavutukselta ja voitolta — minulla oli nimi, kirjojani luettiin, minä olin kiistan esineenä, minulla oli seuralaisia, minua pelättiin — minussa eli entistä voimallisempana hävettävän tyhjyyden tunto.
Kuinka olikaan? Siinäkö kaikki? Tämäkö oli uutterain päivieni ja öitteni työn tuloksena, tämäkö päätöksenä haparoidessani kohti ylimaallista valkeutta, tämänkö vain lopulta saavutti se hehku ja innostus, joka oli keskittynyt ja tihennyt pitkien vuosien kuluessa ja yhtäkkiä leimahtanut lieskaan kuin kokkotuli vuoren huipulla? Tämäkö vain? Eikö mitään muuta? Nähdä nimensä painettuna, omia sanojansa toistettavan, omia kasvojansa kuvattavan, rakkaimpia ajatuksiansa kuljetettavan torille, heitettävän kenen tahansa ravinnoksi herkimmät tunnustukset ja arveluttavimmat intomielen ilmaukset. Entä sitten? Sinulla on ympärilläsi muutamia apinoita, jotka matkivat eleitäsi, ja joku papukaija, joka änkkäilee lausumiasi; sinä näet kirjoja, joiden kanteen on painettu nimesi, artikkeleita, joiden alla on nimimerkkisi; kuulet jonkun puhuvan itsestäsi sinua ymmärtämättä, sinua halveksien tai kadehtien, mutta osaamatta edes tuottaa pientä mielipahaa. Sinä tulet kirjailijaksi, tunnetuksi, ehkäpä arvossapidetyksikin kirjailijaksi, sinua mielistelevät sanomalehtien toimittajat ja toivoelevat itselleen kustantajat, sinua ahdistelevat kaunosielut ja ammattiarvostelijat, teoksiasi käännetään kaikkiin kieliin, sinä olet neljänkymmenen vuoden iän vankan kuuluisuuden kandidaatteja.
Entä sitten? Minä aloin saavuttaa kaikkea tuota ja tunsin nyt, ettei se riittänyt eikä tulisi milloinkaan riittämään. Mitäpä huolin siitä, että olin tai aloin olla »loistava» filosofi, »kirjallisessa maailmassa hyvin tunnettu» kirjailija, henkilö, joka valmisti ja möi ajatuksia saavuttaen toimissaan joltistakin menestystä. Mihin se kaikki saattoi johtaa? Sitä ei ollut vaikea tietää. Vaikka suuntasi katseensa niin mielettömän korkealle kuin keskinkertaisuus suinkin voi, ei tuloksena kumminkaan ollut muu kuin tämä: että Treves ottaisi teoksen painaakseen, että pääsisin opettajaksi yliopistoon, tulisin valituksi jonkin akademian jäseneksi ja saisin vihdoin (vanhana, voimattomana) Nobelin palkinnon…
Mutta eihän se minua houkutellut! Ei, minä tunsin syntyneeni aivan toista varten, toisenlaisia päämääriä tavoittelemaan. Minussa ei elänyt kunnianhimo, ei turhamaisuus, vaan ylpeys, hyvälaatuinen ylpeys, saatanallinen ja jumalallinen. Tahdoin päästä todellakin suureksi, eepilliseksi, rajattomaksi; tahdoin suorittaa jotakin jättiläismäistä ja ennenkuulumatonta, mikä muuttaisi maan kasvot ja ihmisten sydämet.
Ellei se käynyt päinsä, tahdoin mieluummin luopua kaikesta. Silloin oli parempi homehtua jonkin aliprefektinviraston tylsässä joutilaisuudessa tai eläimellistyä ruumiillisessa työssä tai — kaikkein mieluimmin — upottaa pettyneet unelmansa ja ruumiinsa taakan Arnon keltaisiin vesiin.
Vanha, ikuinen tarve tuntea itsensä päämieheksi, johtajaksi, keskukseksi, mutta erikoisen voimallinen tänä nousun ja kiihkeiden halujen aikana.
Minä tunnustan, ettei aihe minulle paljoakaan merkinnyt, kunhan sain kaikkien katseet — vaikkapa vain hetkiseksi — suuntautumaan itseeni ja kuulin kaikkien suiden toistelevan nimeäni!
Koulukunnan tai lahkon perustaja, uskonnon julistaja, ihmeellisten teoriain tai koneiden keksijä, uuden puolueen johtaja, sielujen pelastaja, satana painoksena leviävän kirjan tekijä, herra ja mestari; mikä tahansa, kunhan vain olin ensimmäinen, kuuluisin, suurin jossakin suhteessa.
Tulla erääksi niistä, jotka antavat nimen aatteelle, kokonaiselle ihmisjoukolle, saavat selville uuden, arvaamattoman, merkillisen totuuden, erääksi niistä, jotka kaikkien täytyy tuntea ja joita kaikkien täytyy arvostella, joille historian on omistettava ainakin yksi luku tai pykälä ja joilla on oma alueensa, oma kenttänsä, kaikkialla tunnettu ja tunnustettu sotalippunsa.
En välittänyt siitä, miten tuo kaikki tapahtuisi — mutta en missään tapauksessa halunnut jäädä syrjään, toiseen tai kolmanteen riviin, vain mielenkiintoisten, sivistyneiden ja älykkäiden henkilöiden joukkoon. Typeryys ja mielettömyyskin kävi päinsä — kunhan olin tuon typeryyden keksijä, tuon mielettömyyden sankari!
Aluksi suuntauduin siihen toimintaan, joka puusta katsoen näyttää vaikuttavimmalta: politiikkaan. Sosialismi tosin oli jo taantumassa, mutta oli kuitenkin sinä aikana merkittävin aatteellinen liike kotimaassani, ja koska olin kieltäymyksen ja vastavirran mies, asetuin vastustamaan sosialismia.
Minusta tuli sosialisti — nurinkäännetty sosialisti: minä tunnustin luokkataistelun välttämättömyyden. Mutta minä tahdoin sen olevan todellista taistelua, totista sotaa, eikä vain nälkäisen uhkamielen (kansan) kapinoimista vapisevaa ja myöntyväistä herraa vastaan. Ei, vaan luokkien taistelua; toisin sanoen: toimeliaan ja voitokkaan luokan puolustussotaa sitä luokkaa vastaan, joka tahtoo saada sen ennen aikojaan luopumaan vallasta. Porvarillista puolustautumista: mahdollisimman säälimätöntä, rautaista politiikkaa kaikkine siihen kuuluvine aatteilleen, ekspansionismit (ts. natsionalismia — sotajoukko ja laivasto!). Minusta tuli Italian ensimmäisen natsionalistisen sanomalehden päätoimittaja; minä pidin puheen, jossa esitin uuden kansallisen puolueen ohjelman. Jouduin joka viikko ottelemaan kansanpuoluelaisia vastaan, heittäydyin kiistoihin, iskin hampaani demagogisiin kuuluisuuksiin, viiltelin kumouksellisia ideologeja, lupasin uutta arvoa ja uskallusta jokaiselle, joka tunnusti joutuneensa häviölle. Me tahdoimme Italian kohoavan suureksi, vaikkapa valloitustenkin nojalla. Ajattelimme Afrikaa, vaadimme uusia panssarialuksia ja yritimme kohentaa sitä imperialistista henkeä, joka vielä saattoi olla jäljellä Abessiniassa kärsittyjen häviöiden jälkeen.
Minä puolestani siirryin varsin pian tästä siirtokunnallisesta ja sotilaallisesta imperialismista henkiseen natsionalismiin. Italia tuntui minusta maalta, josta puuttui elämää, ihanteellista ykseyttä, yhteisiä tarkoitusperiä. Kaikki oli lakastunutta ja uneliasta. Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista. Kysyin itseltäni, mikä oli tänä hetkenä Italian elämäntehtävä ja kutsumus maailmassa, enkä löytänyt vastausta. Silloin aloitin mazzinimaisen ajattoman sotaretken pakollista herättämistä varten. Heikkoja huutoja (artikkeleita, lentokirjasia, kirjeitä), jotka hukkuivat huvinhaluisen maailman meluun. Minä tahdoin maani tekevän jonkin oman teon, esittävän omaa osaansa toisten kansojen joukossa. Toivonani oli, että italialaiset hylkäisivät edellisten renessanssiensa retoorisuuden ja kerääntyisivät suuren yhteisen päämäärän, todella kansallisen tehtävän ympärille. Vuoden 1860 jälkeen ei ollut olemassa yhtään ainoata italialaista tunnetta eikä ajatusta. Oli aika lähteä jälleen matkaan. Kansa, joka ei tunne messias-kutsumusta, on tuomittu häviämään.
Mutta mikä voi tuo kansallinen päämäärä olla? En tietänyt sitä oikein itsekään. Huutelin ja kutsuin ja kyselin vihdoin niiltä, jotka olivat saapuneet luokseni minun kutsuminani. Minä sanoin: tien valmistaminen henkisyydelle, joka ottaa vallittavikseen kaikki oliot. Italiassa henkisyys oli aina ollut erioikeutetussa asemassa: tässä maassa piti hengen lopullisen herruuden saada alkunsa.
Mutta voiko tuo olla yhdistävä kansallinen side? Huomasin varsin pian, ettei ollut niin laita. Tämä tahdon ehdottoman herruuden ongelma kohosi kaikkein haaveellisintakin isänmaallisuutta verrattomasti korkeammalle. Oli käännyttävä kaikkien ihmisten puoleen ja tehtävä työtä kaikkien hyväksi. Silloin eivät olleet enää kysymyksessä jonkin pienen maailmankolkan fyysilliset edut, vaan koko ihmiskunnan henkiset vaatimukset.
Minä uskoin koko sieluni voimalla, että minulla oli tehtävä maailmassa — oma suuri kutsumukseni. Joka päivä minusta tuntui kuin olisin kutsuttu tekemään sellaista, mitä toiset eivät tehneet, kuin olisin kutsuttu muovaamaan kerrassaan uudelleen ihmiset ja oliot, suuntaamaan uudelle taholle historian rauhallisen juoksun.
Kuka minua kutsui? En tietänyt enkä tiedä. Minä en uskonut Jumalaan, vaikka toisinaan tunsin olevani eräänlainen Kristus, jonka täytyi joka tapauksessa ryhtyä uuteen lunastustyöhön; en uskonut kaitselmukseen, vaikka näinkin itseni tulevaisuudessa maan kansojen messiaana ja vapahtajana. Minussa puhuivat äänet: maanalaiset äänet, jotka tuntuivat tulevan toiselta puolipallolta, jostakin toisesta maasta. Minusta näytti siltä, että elämä täällä maan päällä oli jotoista elämääja että maa on jo taivas niille olennoille, jotka kituvat jossakin syvällä (kuolematta vielä sinne alas tai syntymättä vielä tänne ylös), ja minusta tuntui kuin he olisivat huutaneet minua pelastajakseen, kohottamaan heitä luokseni ja saattamaan heidät osallisiksi jumalaisimpiin riemuihimme ja varmimpiin totuuksiimme. Toisinaan minä mielentilaltani muistutin jumalaa, jolta lukemattomat murheenrasittamat olennot hartaasti rukoilevat onnea ja vapahdusta, kuolemaa ja lunastusta. Minä tunsin milloinkaan ennen kokematonta liikutusta tutkiessani Markuksen, Luukkaan, Matteuksen ja Johanneksen evankeliumeja, ja kerran itkin lukiessani korutonta ja karua Mazzinin elämäkertaa.
Jokin salaperäinen mahti ajoi minua tekemään jotakin ihmisten, kaikkien ihmisten hyväksi. Tuntui siltä, kuin olisin jo luvannut jotakin ja kuin siirtämätön täyttämishetki olisi nyt saapunut.
Minä olin tehnyt itseni: nyt minun oli tehtävä toiset kuvani kaltaisiksi. Olin hajoittanut: nyt piti rakentaa. Olin halveksinut todellisuutta: nyt oli se muunnettava ja kirkastettava. Olin vihannut ihmisiä: nyt minun piti heitä rakastaa, uhrautua heidän puolestansa, saattaa heidät Jumalan kaltaisiksi.
Ellen niin tehnyt, miksi olinkaan maan päälle syntynyt? Mitä merkitystä olikaan silloin tähänastisella säälimättömällä eittämisellä? Oli joko muovattava kaikki uudestaan, aloitettava uudelleen, kohotettava kaikki jättimäisin rakkauden- ja tahdonponnistuksin niin korkealle, että todellisuus muuttuu siedettäväksi hienoimmille ja suurimmillekin sieluille, tahi luovuttava kaikesta — alkaen joutilaan elämän vaistomaisista iloista aina eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen puolikuuluisuuteen saakka. Siinä oli jälleen, toiminnan alueella, lapsuuteni vaarallinen pulma: kaikki tahi ei mitään.
Minulle ei riittänyt enää tietäminen: minä tahdoin toimia. Kirjoittaminen ei enää tyydyttänyt: tahdoin piirtää tahtoni olioihin ja mieliin. Tahdoin luopua tuosta loputtomasta kontemplatiivisuudesta, tuosta kuolleitten sanojen ja käsitteiden kilisyttämisestä, noista häipyväin ideologisten periaatteiden ilotulitteluista, paradoksien raketeista ja haaveellisuuden tulipyöristä. Olin väsynyt seisomaan ja katselemaan, selittelemään ja arvostelemaan, mitä toiset tekivät,: olin väsynyt pelkkään arvostelemiseen ja erittelemiseen. Pelkkä aivo-, sana- ja paperimaailma, jossa olin riehunut, osoittautui hedelmättömäksi ja toivottomaksi. Oli poistuttava siitä etsimään jotakin avarampaa, hedelmällisempää, konkreettisempaa.
Ei suinkaan siinä mielessä, että syöksyisin ihmisten suuren lauman alkeelliseen ja eläimelliseen elämään, tavallisiin toimiin, jokapäiväisiin askareihin, toimintaan, joka on vain tappelua leivästä, vuoteesta, kolikoista, naisesta ja vallasta. Minä tahdoin toimia, mutta en niinkuin ihmiset yleensä — niinkuin toiset, niinkuin kaikki. Aivan toisenlaiset tehtävät odottivat miestänsä, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan. Elää, epäilemättä, mutta ei totunnaista ja ikuisesti samanlaista elämää; toimia, mutta ei vanhain tarkoitusperäin hyväksi. Minun vaellukseni maan päällä piti jättää syvempää jälkeä kuin vallankumous tai vedenpaisumus. Minä tahdoin, sanalla sanoen, ettäminusta, minun työstäni alkaisi uusi aikakausi ihmissuvun historiassa. Tahdoin aloittaa uuden aikojen vaiheen, ehdottomasti uuden kauden, kolmannen valtakunnan. Ihminen oli aikojen alussa ollut pelkkä eläin, vegetatiivista elämää elelevä peto. Sitten hän oli kohonnut ihmisyyden kannalle: oli keksinyt työkojeita ja taltuttanut totteleviksi palvelijoikseen eläinten, tuulen ja tulen voimat, oli vähitellen irrottanut ajatuksensa pelkän elämänylläpidon kahleista; oli valistunut ja kirkastunut taiteen valtapiirissä. Mutta eläimelliset surkastumat saastuttivat yhä hänen elämäänsä; raakuus piili yhägentlemaninvaateparren ja mekaanisen hienostumisen peitossa; ihmisen ylimmät ja yleisimmät elämäntarkoitusperät olivat aivan samat kuin ryöväri-esivanhempien; syödä hyvin, nauttia kauneimmista naisista, käskeä heikompia ja riistää toisilta mahdollisimman paljon. Ylimmät ja todella ylieläimelliset ilot, ajattelu ajattelemisen itsensä vuoksi, puhdas ja epäitsekäs ajattelu, kontemplatio ja taiteellinen luova työ, olivat olemassa vain harvoja varten ja rajoittuivat heissäkin muutamiin tuokioihin. Ihmiskunta oli niinmuodoin petoeläimen ja sankarin, Calibanin ja Arielin, eläimellisyyden ja jumalallisuuden välimaalla sijaitsevassa tilassa. Se oli nyt temmattava tuosta kaksinaisuudesta, tuosta sekaannuksesta. Oli surmattava, leikattava pois, temmattava juurineen irti kaikki se, mitä ihmisessä oli ali-inhimillistä, jotta hän tulisi yli-inhimilliseksi — ihmiseksi, joka ei ole enää ihminen. Hänet oli likennettävä Jumalaan, istutettava häneen itse jumaluus, joka lukemattomin muodoin elää hengessä ja hengestä.
Mikä inhimillisen olemuksen osa on korkein, jaloin ja puhtain? Sielu. Jos tahtoo vaikuttaa ihmiseen kohottavasti, tulee vaikuttaa hänen sieluunsa. Ainoastaan henkisessä suunnassa voi toivoa täydellistä käännettä, kaikkien olentojen ja arvojen perinpohjaista muuttumista. Ihmisen korkein osa on hänen ainoa tienviittansa kohti korkeutta. Hengen nykyisessä elämässä piilee jo ihmisen tulevaisen jumaluuselämän siemen ja alku. Filosofin mietiskely, mystikon hurmio, taiteilijan luova työ — kaikki se, mikä loitontaa aineellisen toimeentulon nöyryyttävästä välttämättömyydestä, maisten harrastusten inhottavasta kurimuksesta — kuuluu hengen alueeseen. Ja henki on taipuisa, muovautuva, täydellistyvä. Siinä piilee loppumattomia lupauksia ja arvaamattomia yllätyksiä; siinä ilmenee ihan toisenlaisten kykyjen siemeniä ja ihmeellisiin kehitysvaiheisiin viittaava alkuhyöky. Jos ihmisen elämästä on koituva jotakin uutta ja suurta, niin se on versova ihmisen hengessä; jos tahdomme saada ihmisen täydellisemmäksi, niin meidän tulee tehdä täydelliseksi henki. Hengessä piilevät kaikki arvot, kaikki ulkonaisen elämän perusteet ja kaikki tekojen vaikuttimet. Jos se äkkiä muuttaisi hahmoansa, niin koko elämä siitä muuttuisi. Jos se asettaisi itselleen toiset tarkoitusperät, jos se tukahduttaisi eräitä taipumuksiaan ja hankkisi niiden sijaan toisia, niin ihmisen olemassaolo järkkyisi ja uudistuisi. Kaikki kysymykset — kansalliset, sosiaaliset ja moraaliset — ovat pohjaltaan vain sielullisia, henkisiä kysymyksiä. Muuttamalla sisäistä muutetaan ulkonaista; kun sielu uudistetaan, uudistetaan maailmakin.
Ja maailman tuli välttämättä uudistua. Ihmisten elämä — hidas, kömpelö, unelias, alhainen, lihallinen, helvetillinen — inhotti minua yhä enemmän. Minä tahdoin saada heidät itsekin sitä inhoamaan, jotta saisivat voimia vapautuakseen, rajoittaakseen ja kieltääkseen ruumiin elämää, perinnäistä, barbaarista ja raakaa elämää, jota rauta, kivihiili ja sähkö huonosti naamioivat (ja tekivät sitäkin julmemmaksi).
Viimeinen kohoaminen oli välttämätön. Universaalisen historian viimeisen osan täytyi vihdoinkin avautua. Ihminen oli aluksi ollut pelkkää lihaa — Sitten lihaa ja henkeä toisiinsa liittyneinä — ja nyt hänen piti olla pelkkää henkeä eikä mitään muuta. Eläimellisen kauden ja inhimillisen kauden jälkeen oli tuleva — sankarillinen, taivaallinen, jumalainen kausi. Voiman valtakauden jälkeen se kausi, jona henki palveli voimaa — ja vihdoin vapaan hengen, hallitsevan tahdon, kaikkea voimaa sääntelevän sielun valtakausi.
Ihmisten opastaminen kohti tuota valtakuntaa, uuden kauden lähestymisen ilmoittaminen ja sen todellistaminen — siinä se tehtävä, jonka otin vapaaehtoisesti suorittaakseni. Kutsumukseni oli kahtalainen: saada ihmiset inhoamaan nykyistä elämää ja siitä loittonemaan ja toisaalta valmistella ja tehdä näkyväksi sitä korkeampaa ja yli-inhimillistä elämää, jonka vaistosin ja näin kuumottavan niinkuin vaistoaa ja näkee ainoastaan valtavin, epätoivoisesti jännittynyt kaipaus.
Mutta miten tuo oli suoritettava? Ja olinko minä kyllin arvokas siihen tehtävään? Ja tulisinko onnistumaan? Olinko itse siinä määrin sielun läpäisemä ja vallitsema, että minulla oli oikeus herättää toisia sieluja ja pakottaa toiset sellaiseen olokantaan, joka oli vähemmässä määrin ruman ja pahan pauloissa?
Ja jos sieluni olikin puhdas, hyveellinen ja vapaa heikkouksista, oliko ymmärrykseni kyllin suuri ja voimakas kyetäkseen taiteen nojalla valamaan toisiin tahdon paeta tajuttomasta jokapäiväisyydestä ja voidakseen toteuttaa satojen kansojen kohoamisen kohti jumalallisuuden olokehää?
Voidakseni ryhtyä kutsumustani täyttämään minun täytyi ensin olla varma itsestäni, puhdistaa itseni ja suurentaa itseni — saavuttaa moraalinen täydellisyys ja älyllinen ylhäisyys: muuttua pyhimykseksi ja neroksi!
Kuinka onkaan laita? Eikö teidän joukossanne tosiaankaan ole ketään, joka rohkenee astua luokseni, asettua minua vastapäätä ja puhua minulle suoraa kieltä: säälimättä ja koristelematta sanoa minulle, kuka olen? Eikö ole ketään, joka armahtamatta, todellisena ystävänä, sanoo, mitä pahaa olen tehnyt, mitä olen jättänyt tekemättä sellaista, minkä olisin ollut velvollinen tekemään, ja ilmoittaa minulle virheeni, paheeni ja rikokseni? Oletteko kaikki tekopyhiä ja pelkureita niinkuin ylenkunnolliset viisikymmenvuotiaat naishenkilöt? Pelkäättekö, etten puhu totta? Pelkäättekö, että panen pahakseni teidän lausumanne, puhkaisen kallonne ja heitän ulos uksesta sen sijaan, että teitä syleilisin ja suutelisin?
Tulkaa vain, tuhat tulimmaista! Ettekö ole milloinkaan nähneet rehellisen miehen kasvoja, miehen, joka puhuu totta. Minä kutsun ja kehoitan teitä koko sieluni, koko onnettoman sieluni voimalla! Minun täytyy saada tietää kaikki se paha, mitä olen tehnyt, jotta voin katua ja korvata — minun täytyy oppia tuntemaan, joka tapauksessa oppia tuntemaan vikani, jotta voin temmata ne pois juurineen, polttaa ne ja vapautua niistä kerta kaikkiaan. Ettekö ole vielä käsittäneet, mikä minua kiihdyttää ja jäytää yöt päivät?
Minä tahdon voittaa itselleni sielunsuuruuden — tahdon tulla suureksi, puhtaaksi, jaloksi,täydelliseksiihmiseksi. Minä tiedän, että minulla on vain tämä elämä elettävänä, ja tahdon elää sen hyvin. Se elämä, jota te kaikki elätte, minua inhottaa. Tahdon joko olla suuri tahi tuhoutua. Minunlaisellani ei ole muuta vaalia. Minun täytyy kohota teitä korkeammalle voidakseni kohottaa teidät vielä korkeammalle. Mutta suureksi tuleminen vaatii, että muovataan uudestaan, kidutetaan, puhdistetaan ja avarretaan tätä ainoata sielua, joka on meille annettu — kuka lienee antanut? — näitä lyhyitä matka- tai maanpakovuosia varten maan päällä. Jos tahtoo kohottaa sielun suuruuteen, täytyy tuntea sen koko mitättömyys — jos tahtoo sen puhdistaa, täytyy nähdä sen koko likaisuus — jos tahtoo saada sen rohkeaksi ja voimakkaaksi, täytyy tuntea sen pelontuska ja viheliäisyys.
Luuletteko minun vain vähän itseäni tarkanneen? Kuvitteletteko, etten ole väijyskellyt sieluni kaikkein salaisimpia liikuntoja, välkähdyksiä, erakkomajoja, piilopaikkoja, väristyksiä ja sykkeitä?
Ja sittenkään — ihmetelkää, miten paljon mielitte, ja pitäkää vain minua valehtelijana! — en ole löytänyt mitään, ymmärrättekö, en ole löytänyt mitään, mikä minua inhottaisi tai hävettäisi. En ole kyennyt näinä pitkinä vuosina havaitsemaan itsessäni mitään varsinaista virhettä, mitään nimenomaista pahetta — minun ei ole tarvinnut kertaakaan pysähdyttää itseäni jonkin teon kynnykselle ja sanoa: se on halpamaista! Ei ole sattunut kertaakaan, että olisi kuulunut mielessäni katumuksen ääni jonkin täyttämättä jääneen tehtävän, jonkin vääryyden tai jonkin inhimillistä tai jumalallista lakia loukkaavan teon vuoksi.
Mutta sanokaa minulle totuus edes kerran, äitienne nimessä sanokaa, onko ollenkaan mahdollista, että maan päältä löytyy niin puhdas ihminen! Olenko ehkä synnitön pyhimys, ainoa hyveellinen, tahraton sielu, täydellinen ihminen? Älkää ajatelko sitä hetkeäkään: se on mahdotonta, mahdottomin kaikista mahdottomista asioista. Minunkin täytyy aivan varmaan olla kehno, epäpuhdas, pelkurimainen, epärehellinen, heikko, teeskentelevä ja sydämetön! Minäkin epäilemättä teen syntiä seitsemänkymmentä ja seitsemän kertaa joka päivä, ja minunkin sieluni on musta ja löyhkäinen kuin lokaviemäri. Ellei olisi niin laita, en olisi enää ihminen. Ellei olisi niin laita, en varmaankaan tuntisi lakkaamatta koko olemuksessani tuota polttavaa halua päästä suureksi, en pyrkisi niin sanomattomin innoin saavuttamaan suurta ja kaunista sielua.
Ei, hyvät ystävät, turhaan te minulle kuiskitte lempeitä sanoja. Minä en niitä usko enkä tule milloinkaan uskomaan. On mahdollista, että olen puhdas ja täydellinen verrattuna teihin, lurjuksille ja pettureille, häpeänpainamille pelkureille ja valepukuisille sioille soveltuvan kierosilmäisen moraalin valossa. Mutta itselleni minä en milloinkaan ilmene suurena enkä puhtaana; en myöskään sinuun, elämäni kuvaamattomaan ihanteeseen, verrattuna ole sellainen kuin olla tahtoisin ja kuin minun tulisi olla voidakseni häpeämättä kulkea kohti kuolemaa.
Seikka on se, ettei kukaan kykene tuntemaan itseänsä — kukaan ei kykene ankaran kirkkaasti näkemään eikä vilpittömästi lausumaan kaikkea, mitä tuntee, ajattelee ja tekee. Ovela omahyväisyys, ylen kavala turhamaisuus, harkittu oman edun harrastus, arka häpeäntunne ja julkea ylimielisyys ovat aina saatavissa salaamaan, naamioimaan, peittelemään, keksimään puolusteluja ja oikeutuksia. Siinä varmaan syy, etten havaitse itsessäni piilevää mätää, vaan luulen olevani mahdottoman täydellisyyden joutsen.
Käsittänette nyt vihdoin, kuinka teitä tarvitsen ja minkätähden en tule toimeen ilman ankaraa arvosteluanne. Toiset ihmiset näkevät kaiken henkilössä asuvan pahan: luontainen inhimillinen ilkeys on teräväkatseinen ja herkkä havaitsemaan. Sen kirottua valppautta ei väistä mikään. Se vainuaa, mitä ei näe, aavistaa, mitä ei vainua. Ihmiset eivät ole vasta eilen oppineet kerkeästi huomaamaan valtavia malkoja lähimmäistensä silmissä.
Älkää paneutuko viattomiksi varpusiksi! Tässä eivät auta verukkeet enempää kuin kohteliaisuudetkaan. Te näette epäilemättä olemukseni syvyyksiin, teitä inhottaa, ehkäpä kauhistuttekin. Mutta minkätähden ei ole yhtään ainoata, joka puhuisi minulle; minkätähdenei yksikääntule sanomaan minulle kaikkea? Sanon vieläkin, etten ole toisten kaltainen. Kiitosta en kaipaa, vihaan imartelua enkä voi sietää kiertelevää kaartelevaa puhetta.
Pelkäättekö kenties? Minä vannon teille, että ensimmäinen, joka osoittaa minulle jonkin minussa piilevän virheen, on oleva vapahtajani, rakkain ystäväni, aito veljeni.
Sieluni on kenties ylen kaamea, ja teidän henkeänne ahdistaa, kun on selkeästi kuvailtava sen rumuutta ja raadollisuutta? Rohkaiskaa mielenne ja puhukaa. Minä palkitsen teidät parhaani mukaan. Lahjoitan teille kaikki, mitä omistan, lähden ryöstämään hankkiakseni teille lahjoja, saavun luoksenne teitä palvelemaan ja ihailemaan.
Ettekö kykene keksimään pahaa? Silloinpa olette sokkoja ja hölmöjä, sillä jos paha kerran on olemassa, niin teidän, ulkoapäin katseleväin, täytyy se heti havaita. Teroittakaa katsettanne, paneutukaa ilkeämmiksi, seurailkaa minua salaa ja kysykää minulta äkkiarvaamatta! Tehkää, mitä tahdotte, kunhan vain täytätte pyyntöni: ilmiannatte minut ja syytätte minua armahtamatta. Elämäni ja kuolemani, suuruuteni ja viheliäisyyteni — kaikki on teidän kädessänne.
Mitä siellä keskenänne supisette? Minä tiedän, tiedän hyvinkin, ettette osaa tehdä muuta kuin puhua pahaa ihmisistä kaikessa hiljaisuudessa, parjata heitä matalin äänin ja syyttää heitä, kun eivät ole läsnä. Mutta minua sellainen konnantyö älköön koskeko. Astukaa päivän valkeuteen ja puhukaa kaikuvin äänin! Minä en häpee, en pakene. Tahdon joutua syytetyksi ja häväistyksi, jotta pääsen kohoamaan, minne tahdon.
Mutta kenties… — anteeksi, jos teitä toukkaan — kenties tahdotte peitellä paheitani ja syntejäni siinä tarkoituksessa, etten voi puhdistaa henkeäni, etten saavuta kaipaamaani täydellisyyttä.
Minä pyydän ja rukoilen teitä, kaikkia ihmisiä, ystäviä ja vihollisia: armahtakaa raukkaa, joka isoo ja janoo suuruutta! Älkää kieltäkö häneltä syytöksen katkeruutta ja tuomion ankaruutta. Puhukaa arkailematta ja tuomitkaa minut säälimättömästi. Älkää epäröikö, jos näette minun itkevän, älkää heltykö, jos havaitsette minun kalpenevan. Minä surmaan itseni, ellette minulle sano, millainen syntinen ja rikoksellinen olen, ellette heti ilmaise minulle koko kehnouttani ja viheliäisyyttäni. Minä rukoilen polvillani kaikkia maailman ihmisiä. Olkaa säälistä kerran niin uskaliaat, että sanotte minulle totuuden vasten kasvoja!
Ihmiset ympärilläni sanovat, että minulla on kykyä, ja luulevat siten tuottavansa minulle suurta kunniaa ja erinomaista iloa, nuo kelpo sielut! Menevätpä muutamat heistä niinkin pitkälle, että sanovat minua erittäin kyvykkääksi, sanovat minulla olevan suuren aito kyvyn, ja ne jotka niin sanovat, luulevat minua eniten rakastavansa ja olevansa minua lähinnä.
Ihmiset rakkaat, minä kiitän kunniasta ja kumarran teitä ja toivon Jumalan teitä palkitsevan! Te teette varmaan mitä voitte sekä sanoin että teoin, ja teidän onnistuu kerrassaan voittaa oma itserakkautenne ja minun säädytön karkeuteni.
Mutta eikö teidän joukossanne ole ketään, joka ymmärtää, kuinka minua loukkaatte ja katkeroitatte puhumalla kyvystäni?
Piru sen periköön, teidän kykynne! Mitä joutavaa lorua? Luuletteko tosiaankin, että voisin tyytyä olemaan kyvykäs ihminen, lupaava nuori mies aina hautaani saakka, sukkela kelpo veikko, joka osaa herättää ihmisten mielenkiintoa? Tuhat tulimmaista, millaisena olentona oikeastaan minua pidätte? Ovatko kasvoni harmaat ja hymyilevät niinkuin henkilön, joka tyytyy siihen, mitä on joka miehellä, ja joka on iloinen, kun hänellä on kymmenen ajatusta kielellään ja sata frangia taskussaan? Ettekö ole huomanneet, te pahaenteiset harakat, että kyky on kaikkein tavallisin kaupankalu kaikilla maailman toreilla? Ja erittäinkin Italiassa! Sanokaa minulle, jos osaatte, kenellä ei ole kykyä tässä onnellisessa, jumalten siunaamassa maassa? Jos tuotte minulle yhden ainoankin, maksan teille hänen painonsa hopeaa. Kyky, kelpo houkkioni, juoksentelee pitkin katuja, täyttää talot, peittää tulvallaan kirjat, uhoo kaikista suista, vieläpä kellareistakin.
— Siinäpä kyvykäs poika! Vahinko, ettei hän viitsi mitään tehdä.
— Tuo mies on pahantekijä ja juonikko, mutta kykyä hänellä on!
— Hän puhuu kaikkein karkeimpia tyhmyyksiä, se myönnetään. Mutta kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs.
Tuollaisia lausumia kuullaan alinomaa Italiassa, kaikilla katukäytävillä, kaikissa kodeissa ja kaikissa ravintoloissa, missä niinsanottu älystö toisensa kohtaa.
Jokainen, joka osaa sommitella kokoon jonkin balladintapaisen tai jonkin miellyttävästi luistavan ja säällisesti sointuvan laulupahasen, on kyvykäs. Henkilöllä on kykyä, jos hän osaa maalata melkein todellisilta näyttäviä akvarellikukkasia — hänellä on kykyä, jos hän osaa viehättävästi vasaroida pianoa kipsisen Beethovenin kasvojen edessä — hänellä on kykyä, jos hän osaa tuntehikkaan hienosti kuvailla maanjäristyksen aiheuttamaa hävitystä — kykyä on silläkin, joka leikkelee kuvioita hevoskastanjasta, ja aikansa edelle rientelevillä harrastelijoilla, jotka nauttivat toisten älystä puhallellen suustaan aatteita ja havannasikarin sauhuja.
Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä? Niilläkin, jotka eivät tee mitään, on kykyä — politiikoillakin — sanomalehtimiehilläkin…
Olkoon siis sanottu kerta kaikkiaan: se, joka sanoo minulla olevan kykyä, loukkaa minua, joka sanoo minua kyvykkääksi mieheksi, saa minut apealle mielelle.
Minä hylkään teidän kykynne ja siirrän sen makkiin sanomalehtien keralla. Minä sanon teille suoraan: minulle kyky ei merkitse mitään muuta kuin kaikkein korkeinta keskinkertaisuuden astetta. Kyky on sellainen korkeampi älynmuoto, jota kaikki voivat ymmärtää, arvostaa ja rakastaa. Kyky on sujuvuuden, tutkivaisuuden, henkevyyden, uusiin koruihin puettujen latteuksien ja hieman humaltuneen poroporvarillisuuden makuisa seos, josta pitävät kaikki naiset, professorit, asianajajat, maailmanmiehet ja kuuluisat kultivoidut henkilöt, sanalla sanoen kaikki ne, jotka ovat siitä väliltä, häilyvät taivaan ja maan, paratiisin ja helvetin välillä yhtä etäällä syvästä eläimellisyydestä kuin suuresta nerosta.
(Kas, mitä johtuikaan mieleeni! Toskanankielinen kykyä merkitsevä sanaingegnoei merkitse ainoastaan onnellista ja yli keskinkertaisuuden kohoavaa älyä, vaan vielä niitä rautaan muovattuja hampaita ja vakoja, jotka havaitsemme avaimessa ja jotka lukon aukaisevat. Nuo kaksi merkitystä eivät ole lähellä toisiaan ainoastaan sanakirjassa. Kykykin on jotakin avaavaa. Kyvyn nojalla voi päästä kaikkialle, ymmärtää melkein kaikki ja miellyttää monia. Se on elämän matkapassi. Se on yleistiirikka kaikkiin kassakaappeihin ja kaikkiin paikkoihin, joissa ihminen voi hankkia itselleen aseman. Toisella on kykyä luoda kauniita asioita — toisella on kykyä uskotella toisille, että hänen luomuksensa ovat kauniit. Ne ovat erilaisia kykyjä, mutta molemmat osaavat hyvin menestyä.)
Jatkakoot vain samaan tapaan! Pitäkööt vain silmällä etujansa, nauttikoot, huvitelkoot ja huvittakoot koko tuota kykyjen suurta sukua. Minä en kuulu heihin enkä tahdo missään nimessä kuulua.
Ei auta: tekipä mitä tahansa, minua miellyttävät ainoastaan äärimmäisyydet. Elävien olentojen joukossa minua miellyttävät ainoastaan täydelliset eläimet ja kasvit, ne, jotka rehellisesti suorittavat tehtäviänsä mitään muuta ymmärtämättä, liehumatta sinne tänne suurta suukopua pitäen ja kunnianhimoisina — tai todellinen nero, suuri sielu, sankari, joka on jättimäinen ja yksinäinen kuin öinen vuori.
Talonpoika tai Dante — ja hitto vieköön kaikki siltä väliltä, pois jaloista kyvykkäät, henkevät, taitavat ja inhoittavat älyniekat ihmiset! Mitä olettekaan te kaikki verrattuina maankarvaiseen maamieheen, joka pui viljaa teitä elättääkseen, tai verrattuina runoilijaan, joka puristaa sielustansa sanoja, jotka saavat värisemään ja ajattelemaan tuhansia sukupolvia? Mitä tuotattekaan te? Sanoja, sanoja, petkutusta ja leluja!
Minä olen suorittanut valintani. En voisi, vaikka tahtoisinkin, muuttua puuksi tai kuokaksi, mutta tahdon, tahdon epätoivoisesti tulla todella suureksi mieheksi — lausuttakoon suoraan tuo pelottava sana: neroksi! Ja jos uuvun keskitiehen pääsemättä toiveitteni perille, otan napisematta kantaakseni kovan kohtaloni, itken itseäni enkä irstaile niiden keralla, joita olen ylenkatsonut, vaan kuolen yksinäni jossakin maan kolkassa, niinkuin pelkäämätön susi De Vigny.
Minä en ole mitään katuva: olen varma siitä, että epäonnistuessanikin saan kokea sellaista riemua tuntiessani sieluni puhdistuvan ja jännittyvän kohti jotakin mahdotonta ja majesteetillista, ettei jalkani havaitse tien kiviä eikä korvani kuule niiden naurunrähäkkää, jotka kultivoivat puutarhapahastansa luullen sitä maailmaksi.
Äläkä huoli hämmentyä, sinä pelkäämätön minuuteni, vaikka toisinaan näytätkin typerältä ja tietämättömältä. Nero ei näyttele henkevyyttä, ei muovaile makeaan muotoon sieviä mitättömiä ajatuksia eikä pyri tarkoin tutustumaan kaikkein viimeisimpiin aikakauslehtien numeroihin enempää kuin muotikirjoihinkaan. Ei, ei.
Nero on poika ja houkko ja on nero nimenomaan siitä syystä, että uskaltaa olla poikamainen ja houkkomainen, eikä voi olla toisinaan olematta tietämättömän ja typerän kaltainen, sen henkilön kaltainen, joka ihmettelee kaikkea ja juttelee sekavasti ja vastoin tervettä järkeä.
Mutta ah, minun minuuteni, yksin nero saa tuta noita ihmeellisiä hetkiä, joina itse Jumala tuntuu puhuvan suullasi, jolloin kaikki on kirkasta, kaikki avautuu, kaikki on läpikuultoista ja sopusointuista kuin kauniin virran vesi — niitä hetkiä, joina sielu liekehtii kuin tuli, leijuu kevyenä kuin ilma ja rakastaa kuin itse rakkaus — niitä hetkiä, joina salaperäinen mielettömyys tekee kaikki mahdolliseksi ja kaikki pyhäksi ja sinä et enää tiedä sanoa, mikä on maailmaa ja mikä sieluasi.
Ettekö oivalla, millainen haalea ja hervoton ajanviete koko teidän kykynne on sellaisten hetkien rinnalla? Yhdestä ainoasta sellaisesta tuokiosta, yhdestä ainoasta, antaisin koko kykyni, kaiken teidän kykynne, kaikkien maailman leikarien kyvyt, ja sittenkin minusta kukaties tuntuisi siltä, että olen sen varastanut.
Epätoivon huutoja tyhjyydessä. Toisia kohti suunnattuja, mutta itselle sanottuja. Ponnistuksia, itsekuria, omantunnontuskia. Yleviä pyrkimyksiä, jotka hukkuivat nelipalstaiseen kirjoitelmaan. Kiihkeätä puhtaudenkaipuuta, joka yhtäkkiä unohtui naisen valkoisten lanteiden vaiheilla. Syöksymistä kohti korkeuksia, taivaiden kadehtimista, vaarallisen seikkailun,suuren yrityksenrakkautta (ihmisen sinkoamista kohti toista, tuonpuolista elämää, Jupiterin suvun kukistaminen, käärmeen lupauksen lopullinen toteutuminen, todellinen lunastus ilman ristiä ja verta, joka tihkuu siunanneista käsistä); pyörryttävää, voittamatonta thaumaturgista unennäköä — ja pikkuinen ja pikkuhurskas jokapäiväinen elämä: pienoinen huone, pieni kahvila, pieni kaupunki ja siinä ylen pieniä pikkuihmisiä.
Minä taistelin sittenkin. Taistelin hurjasti ja voimakkaasti, sydän täynnä toivoa ja aivoissa ankara tahto. Tässä pelissä oli panoksena koko olemukseni. Tulla sellaiseksi, tehdäse— tai tuhoutua. Minä puolustin itseäni kiusauksilta, jotka houkuttelivat minua välttämättömään keskinkertaisuuteen, yritin luoda ympärilleni säälimättömän yksinäisyyden, ainakin henkisen, ellei aineellista; taistelin itseäni vastaan, kuritin itseäni, kasvatin itseäni tuskan avulla kestämään tulevia kauheita koettelemuksia. Tunsin välttämättömäksi täydellisen keräytymisen, keräytymisen oman olemukseni syvyyteen, hiljaisuuteen, joka pakottaisi minut kuuntelemaan ainoastaan itseäni — eikä mitään muuta. Minun piti olla uuden ihmiskunnan ensimmäinen ihminen — minun piti olla puhtaasti sisäisen, ruumiista, aineesta ja eläimellisyydestä kerrassaan riippumattoman elämän esimerkiksi kelpaava aloittaja. Huomasin olevani etäällä asettamastani päämäärästä, huomasin, etten ollut vielä se tahraton ja heikkoudesta vapaa henki, joka oli määrätty saattamaan ihmisiä heidän suurella retkellänsä nykyisen elämän tuolle puolen. Mutta se ei lannistanut rohkeuttani. Tehtävän mahdottomuuden synnyttämä intomieli, uskaliaisuus, joka sai kaikki korkeat inhimilliset tarkoitusperät näyttämään vaivaisilta, kaukaa viittovan voiton mieletön varmuus, suunnaton ylpeys siitä, että tunsin olevani sellaisen ennenkuulumattoman ja mielikuvitusta ihmeellisesti kiehtovan kutsumuksen täyttäjä, ehdoton tarve tempautua irti tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä inhimillisestä olemassaolosta, kaikki tuo sokaisi minua yhä enemmän kulkiessani kohti kamalinta heräämistä, mikä voi tulla ihmisen osaksi. Minusta tuntui kuin kulkisin yli maan kuin näkymätön jättiläinen, joka astuu vuoren huipulta toiselle, hyppää viheriöiden, autioiden merten yli ikäänkuin ne olisivat pelkkiä lätäköitä, kohottaen päänsä taivaan tähtien joukkoon, ja lämmittelee auringossa niinkuin köyhä mies risuvalkeansa ääressä.
Uskomattomia suunnitelmia ja ilmestyskirjamaisia näkyjä liikkui noina aikoina mielessäni, ja väkevämpi työnsi heikomman pesästään hillittömän mielipuolisuuden yhä kasvavalla kiivaudella.
Ajatukseni oli kuitenkin suunnattu yhteen ainoaan kohtaan: alinomaa vain siihen. Tehdä mahdolliseksi, toivottavaksi ja läheiseksi ihmissuvun uudestisyntyminen, ihmiseläimen muodonvaihdos, ihmisjumalan yleinen tuleminen. Mutta siinä tarkoituksessa oli ennen kaikkea välttämätöntä, että toisetkin alkaisivat tuntea, mitä minä tunsin, ja että kaksimieliseen ja amfibiseen elämäämme kohdistuva ylenkatse, inho, häpeä ja kauhu eläisivät kaikissa samoinkuin minussa. Ja silloin ajatukseni suuntautui taiteeseen.
Yksin taide kykeni sellaisen ihmeen tekemään. Ainoastaan runous voi tuimentaa olevaisen elämän aiheuttaman kauhuntunnon, jonka usein tukahdutti totunnainen tajuttomuus, se yksin kykeni luomaan kauhuihin uutta voimaa, puhaltamaan kaikki murheet uuteen paloon, herättämään häpeäntuntoa ja sytyttämään tuskaa siihen, missä totunnaisuuden lepo on suloisin. Teoriat ovat vailla vaikutusvoimaa. Teoriat saavat vakuutetuksi ainoastaan harvoja ja ikävystyttävät kaikkia muita, mutta elävä taide, väkevä ja kiehtova (toisin sanoen: runollinen runous, täysivärinen, sopusointuinen ja vastustamattoman välitön) saisi varmaan ihmiset taivutetuiksi kuvastelemaan itseänsä inhimillisen olemassaolon kuolleessa meressä ja peräytymään kauhistuneina — yhtäkkiä tahtoen paeta,olla toisin. Kuvastellessaan itseänsä päivänkakkarain reunustaman lammen kalvossa, Narkissos siten aiheutti itselleen kuoleman; ihmissuvulle piti siitä aiheutua uusi elämä.
Runollinen luova työ ei voinut olla — minussa, sinä aikana — yksityiskohdissa viipyvää, episodinluontoista, rajoitettua. Minä elin suuruuden ilmakehässä, ajatellen suuria asioita: runoudenkin (vaikka se olikin vain lunastustyön ensimmäinen väline eikä mitään muuta) tuli senvuoksi olla suuri, valtava. Valtavan suuri ainakin suunnitelmaltansa, — kuin maalattava pinta, taulu. Kosmillinen runoelma, maailman draama, rajaton näkymö. Silmätessäni taaksepäin havaitsin ainoastaan kaksi näkökannaltani huomionarvoista teosta:Divina CommedianjaFaustin. Ne olivat molemmat valtavia elämän ja historian tutkisteluja: tämän- ja tuonpuolinen edustettuina. Danten teoksessa maanalainen ja ylitaivainen maailma tuomitsemassa maallista, Goethen runoelmassa myytin ja metafysiikan maailma tuomitsemassa todellisuutta. Kärsimys ja rakkaus, ylä- ja alamaailma, pyhimykset ja äidit, ja pyörretuuli, joka seuraa lunastusta kaipaavaa synnintekijää hänen matkatessaan taivaan ja maan välillä.
Firenzeläisen priorin teos enempää kuin frankfurtilaisen neuvosmiehen runoelmakaan ei kumminkaan vastannut kuvitelmiani. Nuo kaksi legendaa — ikuisen elämän ja ikuisen nuoruuden — eivät riittäneet motiiveina sisällyttämään itseensä kaikkien ihmisten koko elämää kaikkine muotoineen ja vaiheineen. Vaadittiin enempää. Enempää, vieläkin enempää. Kristinoppiin sisältyi eräs myytti, joka sopi paremmin tarkoituksiin!: viimeisen tuomion myytti. Niinpä suunnittelinkin silloin mielessäni ja paperilla ainoan tragedian, joka tyydytti mielettömyyttäni. Se oliDies irae, vihan, kauhun ja hammastenkiristyksen suuri päivä, joka kutsuu viimeiselle tuomiolle ihmissuvun ensimmäisen ja viimeisen jäsenen.
Kun aurinko oli kalpea kuin kuu taivaalla, joka näytti avartuvan ja pimenevän, ja maa kuivui ja käpertyi kuin unohdettu hedelmä, piiloutuivat ihmiset luoliin ja katakombeihin, olivat lähempänä kuolleitansa kuin ennen ja keräytyivät yhteen niinkuin karja talven tullen. Kevät saapui jälleen, mutta ei tuonut enää kukkia, viimeinen satakieli kuoli autioon pesäänsä, tuhatvuotisen raadannan väsyttämät juhdat olivat väin hylätyille vainioille lepoon laskeutuneita valjenneita luita, ja kiviset, marmoriset ja rautaiset kaupungit luhistuivat vähitellen hylättyinä äänettömässä hämärässä.
Yksi ainoa ihminen ei tahtonut luopua taivaasta. Kaikki hänen veljensä olivat aikoja sitten jättäneet palestinalaisen taikauskon, joka johti nimensä Kristuksesta; mutta hän yksin vielä uskoi. Viimeinen kristitty odotti korkealla paikalla niitä merkkejä, joiden piti pyhien kirjojen mukaan edeltää suurta loppua. Ja katso: hänen uskonsa oli voitollinen, ja Johanneksen ilmestys kehittyi hänen valvomisesta väsyneiden silmiensä näkyviin. Mustat hevoset tömistyttivät autioitunutta maata, meret kuohuttivat vesiänsä taivaalle ja nuoleksivat vuorten kupeita; vihdoin aukenivat taivaat, ja mustan holvin repeämistä satoi nopeita ja lukemattomia nuolia, ikäänkuin upottaakseen vielä jäljellejääneet maanosat tulitulvaan. Silloin, merkkien näyttäessä pettämättömiltä, viimeinen kristitty lähti maanalaisiin luoliin ilmoittamaan loppua veljillensä. »Pelätty päivä on tullut. Kirja ei valehdellut. David ja Sibylla ovat todistaneet oikein. Nyt on varustauduttava kuolemaan. Tuomio on lähellä: nyt on suuren vihan päivän aatto.»
Mutta ihmiset eivät tahtoneet kuolla; he eivät tahtoneet uskoa kuolemaan, loppuun, tuomioon. Kristitty huusi liian äänekkäästi. Kukaan ei tahtonut häntä kuunnella, mutta hänen sanansa saivat levottomaksi jokaisen sydämen. Ja silloin muutamat muistivat, että hänen Jumalansa oli kuollut ristiinnaulittuna, ja jotta hänen uskonsa saisi osakseen sille kuuluvan pilkan, hänetkin naulittiin puuristiin — siinäpähän vaikenisi. Raudan raadellessa hänen käsiänsä, veden tihkuessa suurin pisaroin ja paljaan rintakehän kohoillessa kuolontuskissa hän julisti vielä viimeisen kerran varmaa, lähestyvää loppua. Kuoleman suljettua hänen suunsa kaikki ihmiset tunsivat itsensä vapautuneiksi ja onnellisiksi, siellä maan uumenissa alkoi riehua hillitön hekuman juhla, ja viimeinen päivä oli kuin pahojen himojen helvetti. Mutta pian avasivat syvyydet kitansa heidän jalkojensa alla, vuoret järkkyivät ja kukistuivat tuhansien ukkosten pauhuin; maanalaiset holvit sortuivat, ja koko maa oli pelkkä luukammio vailla elämää ja ääretön hautausmaa, jossa ei ollut yhtäkään eloonjäänyttä.
Kaikki vaikeni.
Muutamia tunteja (tai vuosisatoja?) vallitsi hiljaisuus — niinkuinalussa. Hautapallo kiersi tyhjyydessä rauhallisine luukasoineen. Kaikki äänet olivat vaienneet, kaikki ongelmat olivat ratkenneet, ja kuolleet voivat vihdoinkin levätä, koska ketään ei ollut elämässä heidän vierellänsä; kukaan ei heitä muistanut, itkenyt eikä surrut.
Silloin kajahtavat äkkiä pasuunat — ylösnousemusta julistavat kauheat pasuunat, viiltävät, loihduiliset, haaveelliset: niiden ääni on niin voimallinen, niin läpitunkeva, niin syvä ja käskevä, että se herättää kuolleet — nekin, jotka nukkuvat tuhansien ja kymmenientuhansien vuosien unta. Nyt pauhaavat taivaan pasuunat tuntemattomien suiden puhaltamina, voimallisina kuin Kristuksen lempeimmät sanat, niin väkevästi, alinomaisesti ja kiihkeästi, että ihmisten luut alkavat vapista piilopaikoissaan maan alla ja meren syvyydessä, että liha palaa takaisin luurankoon, henki ja liikunto kuolleiden äärettömään sotajoukkoon.
Tuossa lepää Josafatin laakso, avarana kuin maailma, merestä toiseen ulottuvana; sen peittää, täyttää suunnattomana kiehuvana joukkona ylösnoussut ihmissuku, kaikkien maiden, kaikkien rotujen, kaikkien ikä- ja aikakausien miehet, naiset, vanhukset ja lapset, jotka ovat kaikki sisaruksia, samassa tähdessä syntyneitä, ja kohtaavat toisensa nyt ensimmäisen kerran — ja huutavat, pelkäävät jaodottavat.
Useimmat eivät tiedä, minkätähden ovat siinä, kysyvät eivätkä ymmärrä. Toiset itkevät syrjässä, toiset peittävät kasvonsa, jotteivät näkisi. Muutamat tapaavat ja tuntevat toisensa ja muistavat. Alkavat keskustelut — ihmisten ensimmäisettodellisetkeskustelut.
Unien toivelmat toteutuvat. Caesar voi keskustella Aleksanterin kanssa, Dante tervehtii syleillen Vergiliusta, Kaarle V kysyy neuvoa Salomonilta. Sotilaat kohtaavat sotilaita, kuninkaat liittyvät kuninkaisiin, kauniit naiset löytävät kadottamansa rakastajat, vuorten yksinäisyydessä syntyneet ja kuolleet etsivät toisensa ja tekevät ristinmerkkejä.
Kaikki tiesivät vihdoin, minkätähden olivat herätetyt, ja tiesivät, mikä heitä odotti. Totiset kristityt riemuitsivat. He saisivat vihdoin nähdä Kristuksensa astuvan alas taivaan pilvistä tuomitsemaan ja palkitsemaan. Siellä täällä kuului jo puolusteluja ja rukouksia, toiset huusivat itselleen armoa, toiset anelivat epätoivoisina äärimmäistä anteeksiantamusta. Muutamilla oli vielä rohkeutta uhata poissaolevia jumalia. Toiset arvelivat, että tämä kuolemanjälkeinen markkinahuvi oli kohtalon viimeinen iva ennen todellista tuhoa. Joku ehdotti, että aljettaisiin rakentaa asumuksia ja nimittää hallitusmiehiä; nähtiin miesten ja naisten syleilevän toisiansa maassa unohtaakseen syntisen tungoksen kauhut.
Kukaan ei käsittänyt mitään; kukaan ei kyennyt enää ymmärtämään toista. Joka hetki kohosi ääni pyrkien kuuluville; tuhannet toiset äänet vastasivat, ja pauhu oli niin sietämätön, että se pakotti kaikki vaikenemaan. Profeetat yrittivät yhä vielä tehdä tehtäväänsä; eräs heistä oli kavunnut kummulle ja saarnasi vaahtoavin suin, lakkaamatta ja kenenkään kuuntelematta.