Vihdoin kaikki uupuivat. Tuomio ei alkanut. Niin he odottivat vaieten, pitkiä tunteja, pitkiä päiviä, — ehkäpä vuosiakin. Ja kukaan ei tullut. Silloin huusivat kaikki yhteisesti:
Kristus! KRISTUS! KRISTUS!
Koko ihmiskunta, kaikki ihmiset, jotka olivat eläneet maan päällä rakastaen, kärsien ja toivoen, koroittivat kohti taivasta äänensä — kuin haasteen. He tahtoivat päästä tuomiolle: odotuksen epävarmuus oli kauhistavampi ja tuskallisempi kuin helvetti.
Eräs köyhä kuvaili köyhien elämää ja pyysi saada kuolla vielä kerran, eräs kuningas kertoi kuninkaiden elämästä, runoilija runoilijoiden, työmies työmiesten, portto porttojen, merimies merimiesten elämästä. Egyptin orjat, Kiinan maatyöläiset, Amerikan sotilaat, Rooman legionäärit, Englannin kaivostyömiehet, kaikki kertoivat elämästänsä ja anoivat armoa; kaikki pyysivät saada kuolla vielä kerran.
Kuka heistä oli ollut onnellinen? Kuka heistä oli ollut syyllinen? Elämä ei ollut milloinkaan suonut kenellekään, mitä jokainen oli rukoillut — ja useimmat olivat viettäneet elämänsä ihan varjossa. Jumala oli puhunut ainoastaan valituillensa. Kuka oli tehnyt heidät sellaisiksi? Ja mitä merkitsi tämä ylösnousemuskomedia? Ellei ollut odottamassa kauniimpi elämä, niin kuolema oli parempi — verrattomasti parempi!
Kun nämä miljardit onnettomat olivat siten huutaneet hätäänsä, laskeutui jälleen hiljaisuus heidän ylitsensä. Kristitytkin joutuivat epäilyksen valtaan. Minkätähden Kristus ei ilmestynyt kunniassaan halkeavien taivaiden keskellä tulisella valtaistuimellansa, enkelien ja pyhien ympäröimänä niinkuin vanhojen luostariveljien maalauksissa?
Mutta vihdoin kuului mykän joukon yläpuolelta ääni, joka sanoi: Kristus ei ole taivaassa. Kristus on teidän seassanne nöyränä ja yksinäisenä. Hänkin oli ihminen, hänkin oli syyllinen, hänkin odottaa tuomiotansa. Tuomitkoon ihminen ihmisen ja saakoon jokainen, mitä odottaa. Ne, jotka ovat uskoneet paratiisiin, tulevat autuaiksi, ja ne, jotka ovat uskoneet ainoastaan kuolemaan, muuttuvat jälleen tomuksi ja tuhkaksi!
Ja ihmiset lepäsivät jälleen — ikuista lepoansa.
Kuinka moni seikka onkaan ehtinyt mielestäni häipyä! Kuinka naurettava onkaan nyt tuo katkelmainen ensimmäisen ehdottomasti traagillisen murhenäytelmän muistelma. Toista kuinFaust!Tuhansia dialogeja, satojatuhansia kohtauksia — ja koko elämä kaikkine noine tuhansine henkilöineen. Maailmanhistoria muutettuna näytelmäksi; helvetin tragedia ja jumalainen komedia kehiteltyinä täydellisyyteensä ja avarrettuina mahdottomuuteen asti.
Minä uneksin saavani sen esitetyksi aavikonkokoisessa teatterissa, näkymönä todelliset vuoret, sanoin, jotka kaikuisivat kauhistavina kuin Danten, hahmoin, jotka muistuttaisivat Michelangelon luomia, ja sävelin, jotka kaikuisivat jumalaisempina kuin Wagnerin. Olisin tahtonut saada siihen hengityksen voimakkaan kuin tuulen, orkesteriksi meren, kokonaisia kansakuntia kuoroiksi ja uuden kielen, peloittavan, täydellisen ja selvän, josta löytyisivät kaikki maiset äänet, imeväisen vaikerruksesta aina vesiputouksen valtavaan pauhinaan. Huokauksia, jotka saisivat taivaat heltymään, polvilleen langenneiden kansojen huutoja — ja hiljaisuutta, todellista, saavuttamatonta hiljaisuutta!
Kaikkien ihmisten olisi täytynyt vapista lukiessaan, nähdessään tai kuullessaan teostani, ja jokaisen olisi täytynyt tässä äärimmäisessä runoelmassa tuntea koko elämänsä, kaikki hyvä ja kaikki paha — kulku ilman ylösnousemusta kohti tuota viimeistä hetkeä (vihan päivää) jolloin kaikki tuomittaisiin —tuomitsijoina he itse, aution taivaan alla.
Ja tuon suunnattoman näytelmän aiheuttamasta pelosta oli sitten koituva uuden elämän — lupaamani elämän — välttämättömyys.
Filosofia! Lepoa tuottavan varmuuden kaipuu ja toivo, vaikeiden totuuksien pyhä portti, askeettisen intomielen taikajuoma järjestelmien asumattomissa erämaissa, hukkaanmenneen elämän ylväs sulo, tavallisen kokemuksenomaisen elämän, fysiologisten ilojen, maksettujen huvien (lohdutusten?) dionyysinen sijake.
Filosofia! Lapsuuden viehätys, kasvuiän rakkaus, nuoruuden intohimo. Usko vailla pyhiä kirjoja, jumalanpalvelus, josta puuttuvat juhlamenot, palvonta ilman rukouksia — ja kumminkin sydämelleni rakkaampi ja läheisempi kuin kaikki uskonnot! Abstraktinen ajatus, paljas kuin ensimmäisten nerojen mestariteokset, kaikkea luotua sopusointuisempi ja täydellisempi aate, virheetön käsiteverkko kuin luova piirros olemiston koskemattoman kankaan pinnassa.
Filosofia! Aladinisia maailmoita, joiden haamut ovat elävämpiä kuin elävät olennot, varjoja, jotka houkuttelevat väkevämmin kuin ihmiset, sanoja, jotka ovat mehukkaampia kuin oliot itse, kaavoja, jotka vaikuttavat sytyttävämmin kuin runonsäkeistö!
Minä opin sinut tuntemaan, rakastin sinua, tein sinulle väkivaltaa. Sinä olit pidättyväisen elämäni lakkaamaton juhla, liiallisen terveyteni' kuume, karun sydämeni unohtumaton riemulaulu. Aivoja, aivoja, pelkkiä aivoja! Teorioja, periaatteita, dialektiikkaa, abstraktioita ja vain abstraktioita! Minä elin systeemeistä, elin systeemeissä, ravitsin itseäni metafysiikalla, uneksin metafysiikkaa.
Kaikkein okaisimpien ideologiain aarniometsät olivat minun paratiisini — paratiisi, jossa ei ollut ainoatakaan viheriää lehteä. Taivaallisen ykseyden häikäisevä aurinko loi säteitänsä päähäni, jota ilmankin kuumensivat veri ja mietteet; se haavoitti huienneet silmäni ja sulki ne liialla valollansa. Näissä okaiden ja pistävien piikkien erämaissa minä jouduin erakon tavoin tuntemaan aistillisen ja maallisen kauneuden lihalliset kiusaukset. Naiset katselivat minua tummin silmin, suurin, avoimin ja liikkumattomin, ja meren aurinkoisella rannalla keinuivat Goethen kultaoranssit suolan ja äärettömyyden kyllästämässä tuulessa. Ja minä pysyin pitkät vuodet (monet monituiset vuodet, kuukaudet ja päivät — ja monet monituiset yöt!) sinulle uskollisena niinkuinchanson de gestenritari, ja minulla ei ollut ketään muuta Jumalaa sinun edessäsi. Minä etsin sinua kaikista kirjoista, palvoin sinua kaikissa muodoissa, vedin sinut ilmi jokaisesta sanasta, valloitin sinut suurista, puolustin sinua pienissä. Jokainen löytö merkitsi suurta hengen juhlaa, jokainen totuuden valtaaminen pitkää kamppailua rinta rintaa varten, jokainen kirkastuminen mietehoureissa vietettyjä pitkiä öitä!
Sinua, filosofiaa, minä kiitän kaikesta: puhtaampien maailmoiden kaipauksesta, hurmioisesta kohonnasta yliaistilliseen, hävitystaidon harjoittamisesta, siitä tunnosta, että olen kadun väkeä ylempänä. Minä olin kokonaan sinun, ja sinä olit kokonaan minun.
Mutta sittenkin tuli hetki, jona osoittauduit minulle todellisessa hahmossasi: tyhjyyttä kiertävänä masentavana lukutaikana, turhana ja särkyvänä järjestelmänä tuiman ja tulvivan erilaisuuden yllä, ironisena syöksymisenä kohti itsensätuhoamista.
Niin torjuin sinut luotani, halveksin sinua, ajoin sinut pois — petin sinut. Siinä tehtävässä, jota suunnittelin, olit vain esteeksi. Sinä et täyttänyt, mitä lupasit. Täyttämääsi en osannut käyttää hyväkseni. Minä etsin toimintaa, tekoa, muuttamismahdollisuutta, — nykyistä todellisuutta sen muuttuessa huomispäivän todellisuudeksi — ja sinä soit minulle ainoastaan hyödytöntä kontemplatioa, lepoa absoluuttisessa tai uuvuttavaa kuumetta kärsimättömästi rientäessäni kohti päämäärää, joka väistyi väistymistään.
Filosofia oli ollut tiedoitsemistoimintaa (kontemplatioa) ja universaalisen (ykseyden) etsintää.
Minä taas tahdoin toimintaa (muuttamista, luovaa työtä) ja niinmuodoin todellisuutta (välitöntä, konkreettista todellisuutta: erikoista, yksityistä). Minä kukistin filosofian tuhatvuotisen käsitteen, kukistin sen kaikkea vallitsevasta asemasta olemattomuuteen, katkaisin perintätiedon ja peräydyin filosofiaa edeltävälle ajatuksen asteelle. Niin menetellen otaksuin hyödyttäväni filosofien filosofiaa. Jokainen ongelma oli minulle välineitä, välineiden muuntamista koskeva ongelma. Jokainen filosofi oli vain kokenut keksiä uusia ratkaisuja vanhoihin probleemeihin, mutta kaikki ratkaisut, vanhat ja uudet, pohjautuivat samoihin edellytyksiin, tottelivat samoja lakeja ja lankesivat samoihin virhepäätelmiin — toisin sanoen: olivat erittäin suuressa määrässä samanlaisen henkisen rakenteen tuotteita. Oli turhaa yrittää kulkea kauemmaksi näitä ylen tallattuja teitä pitkin. Vuosisatojen varrella kertynyt kokemus osoitti — tulosten turhuuden ja tyhjyyden nojalla — ettei siinä suunnassa ollut enää mitään tehtävänä eikä mitään saavutettavana. Sanaston parantaminen, menetelmien hiominen, loogillisen koneiston osien korjaaminen, terminologian muuttaminen — kaikki tuo oli vain keskinkertainen keino niitä henkilöitä varten, jotka eivät uskalla poistua esi-isien valtateiltä. Jotta ajattelun tulokset muuttuisivat toisenlaisiksi, jotta olisi oikeus toivoa jotakin lopullista totuutta, joka tosiaankin perinpohjaisesti eroaisi tavanomaisista, oli välttämättä tehtävä vaikea — mutta ainoa mahdollinen — päätös aloittaa toiselta taholta. Filosofia on rakennelma, joka on valmistettu välineiden avulla, filosofian välineinä toimivat filosofien aivot, tuotteiden parantaminen edellyttää välineiden parantamista: filosofian parantamiseksi on niinmuodoin välttämätöntä parantaa ensin filosofien aivoja. On saatava sielut muuttumaan.
Oli siis tehtävä jotakin,toimittava, muunnettava, — ei ainoastaan tiedettävä, kuvailtava, perusteltava.
Filosofit (eivät suinkaan kaikki; vain ylen harvat) ovat ajatelleet yhden ainoan välineen muuntamista: kielen, mutta ovat unohtaneet kaikkein tärkeimmän: oman sielunsa.
Sama periaate oli sovellettavissa moraaliin. Mitä hyötyä oli normien, käskyjen ja imperatiivien lukuistamisesta, kun ihmiset kumminkaan eivät välittäneet mitään noista pitkistä eetillisistä saarnoista ja pysyivät entisenlaisina lurjuksina, kenties hieman kesyttyen, mutta epäilemättä muuttuen tekopyhemmiksi? Jos keksitte keinon muuttaa luontaisia taipumuksia, sisäisiä, sielullisia arvoja, niin hyveelliset teot kumpuavat esiin ihan itsestään, saarnoja, neuvoja ja sääntöjä ollenkaan kaipaamatta! Muuttakaa ihmisen persoonallisuus, välittömästi ja tehokkaasti, niin jokainen eetillinen järjestelmä, kaikkein ytimekkäinkin, muuttuu samassa tarpeettomaksi! Saakaa ihmiset muuttumaan omaehtoisesti hyveellisiksi sen sijaan, että ikävystytätte heitä tutkistelemalla hyveen käsitettä!
Tätäkin tietä kulkien minä niinmuodoin johduin henkistä kumousta koskevaan alinomaiseen unelmaani: on muutettava ihmiset, muutettava heidän sielunsa. Mutta minä en tahtonut muuttaa vain sieluja, vaan myöskin olioita. Oikeammin: muuttaa sielut, jotta ne voisivat yhä nopeammin muuttaa olioita. Mutta niiden muuttamiseen ei riitä, että niiden nimet on merkitty kirjoihin, ei riitä, että ne on luokiteltu ja että niiden sukutaulu on selvillä, ei riitä, että ne on muunnettu yleismielikuviksi ja yleismielikuvat yleiskäsitteiksi ja että on osoitettu eri yleiskäsiteryhmien väliset kausaaliset suhteet. Ei riitä, että ne on sijoitettu lasilaatikkoon ja jokaisen laatikon laitaan on kirjoitettu (loukkaamaton?) lakipykälä. Todellisuuden muuttamiseen ei riitä, että tunnemme sen ulkoapäin järkeispäätelmien nojassa toimivan älyn ja sanakirjan symbolien avulla.
On sujuttauduttava, sijoituttava siihen, muututtava sen osaksi, sen ainejoukon atomiksi, sen keston tuokioksi, sen liekin kipinäksi, sen virran pisaraksi.
On päästävä koskettamaan sen kaikkia ilmenemismuotoja (kaikkein salatuimpia, kaikkein häipyvimpiä, kaikkein näkymättömimpiäkin), sulauduttava sen kyllyyteen, antauduttava sen äärettömyyteen, muututtava eläväksi todellisuudeksi elävässä todellisuudessa. Ei pidä pysähtyä sen eteen aivomekanismina, verkkomykiönä, nimiluettelona tai mittaajana, vaan tulee heittäytyä siihen suin päin, antautua sen läpäistäväksi ja läpäistä sitä itse, tuntea itsessämme sen ikuinen, monivärinen, monisointuinen, monituoksuinen hyöky, soinnuttaa siihen oman veren souto, oman sydämen syke. Saada se muuttumaan omaksi verekseen ja lihakseen ja muuttua itse sen olennaiseksi osaksi.
Kukaan ei pyri eikä taivu tähän mystilliseen ykseytymiseen.
Eivät taiteilijatkaan: vaikka he ilmaisevätkin erikoista, he kumminkin valikoivat, karsivat ja köyhdyttävät todellisuutta hekin. Olioissa on tuokioita ja puolia, joita kukaan ei näe eikä kukaan etsi: toista kuin monististen oppien akrobaattimainen kiipeily kohti tyhjiä ykseyksiä! Sellainen kärsivällinen konkreettisten yksityisseikkojen etsiskely olisi filosofeille soveliaampi kuina priori-määritelmien ja symmetristen rakennelmain lastentarha-leikit. Ne johtaisivat maailman vallitsemiseen.
Ellei ihminen eroaisi todellisesta pitäen itseään sen arvostelijana ja mittaajana, vaan sulautuisi todelliseen siinä määrin, että tuntisi jokaisen atomin veljeksensä ja jokaisen ilmiön sisareksensa, niin ihmisen rajoitettu ruumis häviäisi kaikkeuden mittaamattomaan ruumiiseen, mikrokosmos muuttuisi tosiaankin makrokosmokseksi, ja jokainen maailman osa olisi hänen olemuksensa osa — ja samoinkuin tahto liikuttaa mielin määrin jokaista yksilön jäsentä, samoin voisi hän silloin liikuttaa jokaista maailman osaa.
Tästä aatteellisesta käymistilasta sukeutui minussa se filosofinen suunta, jota mainittiin pragmatismin nimellä ja joka todellisuudessa oli alkuperältään ja luonteenlaadultaan varsinaisesta pragmatismista eroava. Siitä huolimatta liityin pragmatisteihin ja ryhdyin levittämään uuden opin totuuksia. Minussa se oli maagillista mystisismiä, toisissa varovaisuuden metodiikkaa. Kumpikin oli jotakin epämääräistä, mutta meidän onnistui kumminkin heittää hieman hiiva-ainetta vanhoillisten ja perinnäisten oppien rauhalliseen taikinakaukaloon.
Teorian miehenä minä en voinut unohtaa teoreetikkoja. Ajatukseni kääntyi ennen kaikkea heidän puoleensa; tarkoitukseni oli saada heidät kumppaneiksenisuureen työhön. Taiteen avulla olisin säpsähdyttänyt hereille tunneihmiset; teorialla tahdoin valmistella ja temmata mukaani älyn ihmisiä. Sellainen päämäärä ei sallinut ketään jätettäväksi syrjään, ketään ei saanut ylenkatsoa. Minun täytyi saada palvelijoikseni myytti ja intuitio, kuva ja käsite. Kaikki hengen muodot hengen ylentämistä varten — ihmisen kaikki vaistot ja kyvyt uuden ihmisen luomiseksi!
Filosofinen johtaja: erään filosofisen suunnan lainlaatija, apostoli ja ensimmäinen edustaja. Toiminnan filosofian, joka pyrki tekoon, uudistukseen, muuntamiseen ja luomiseen. Ei ollut enää hukattava aikaa ratkeamattomiin ongelmiin teillä, jotka eivät johda minnekään, eikä näkyjänäkevien dialektikkojen verkkoihin ja satimiin. Se, mikä on totta, on hyödyllistä. Tietäminen merkitsee tekemistä. Useiden epävarmojen totuuksien joukosta on valittava se, joka eniten voimistaa elämää ja lupaa meille säilyvimmät palkinnot. Ja sen, mikä ei vielä ole totta ja jonka toivoisimme totta olevan, me teemme todeksi: uskomme voimalla.
Siinä oli voiman ja uskalluksen evankeliumi, optimistinen, amerikkalainen evankeliumi. Pelko pois: nyt oli uskallettava kaikki, uskallettava hypätä. Ei enää epäilystäkään: jokainen suuri teoreettinen seteli tuli voida vaihtaa yksityisten tosiasiain ja haluttavien tulosten heliseviksi kolikoiksi. Pois metafysiikat ja tervetuloa, uskonnot! Edelliset antavat meille maailman kuivina käsitteellisinä ääriviivoina: jälkimmäiset tarjoavat meille elämää koskevia lämpimiä ja lohdullisia näköaloja, jotka eivät voi himmentyä, arvoja, joita ei käy kieltäminen.
Mitäpä hyötyä olisikaan sellaisesta tiedosta, joka ei opeta edes tietämään ja joka sitäpaitsi ei edes huomaamatta sujuttaudu elämäämme sitä hitustakaan muuttamaan? Me vaadimme teoriaa välineenä, aatetta vasarana, teollista filosofiaa, ihmishengen käytännöllistä viljelyä.
Siten käsitettynä, sävyltään hieman lyyrillisenä ja asianmukaisesti liioiteltuna, tuo koulukunta minua innostutti. Minä otin sen suojiini, kehitin sitä, levitin sen oppeja laajoihin piireihin, pakotin toisia sen kannattajiksi, kirjoitin kiivaasti sitä koskevia puolusteluja ja selostuksia.
Mutta minä en tyytynyt siihen: se ei ollut minulle vielä kyllin. Minun täytyi temmata se pois anglosaksisesta tyyssijastaan, poroporvarillisen sisälähetyksen pietistisestä ilmapiiristä — temmata se ymmärryksen ulkopuolella sijaitseviin ymmärkkeihin: tehdä siitä jotakin suurta tai hylätä se.
Kävin siis käsiksi opin suggestiivisimpaan osaan — siihen, joka opetti, kuinka kävi uskon nojalla luominen totuusarvoa sellaisiin vakaumuksiin, jotka eivät pohjautuneet todellisuuteen. Mutta miksi olisikaan toiminta rajoitettava sellaisiin uskomuksiin? Miksi olisikaan luotava totuutta vain määrättyihin uskoihin? Hengen tuli olla kaiken valtias; tahdon valtapiiri ei saanut olla rajoitettu. Samoinkuin tieteellinen tieto tavallaan loitosiasiatja tahtomisen usko loitotuuden, samoin tuli hengen vaikuttaa kaikkeen, luoda ja muuntaa mielin määrin,välittömästi. Toistaiseksi me tarvitsemme ulkonaisiin olioihin vaikuttaaksemme toisia ulko-olioita välineiksemme, ja mielemme täytyy käskeä lihaksiamme, joiden vuorostaan tulee saada liikkeeseen toisia aineellisen todellisuuden osia voidakseen liikuttaa ja muuttaa niitä todellisuuksia, jotka ovat silmämääränämme. Minä sitävastoin tahdoin hengen voivan tehdä kaikki itsestään, pelkällä käskyllään, ilman minkäänlaista välinettä. Minä ajattelin, että henkikin oli eräs luonnonvoima, vieläpä kaikkein ylevin, täydellisin ja hienostunein. Miksi siis ei kaikkein tehokkain? Tulee vain se oivaltaa ja osata sitä johtaa. Samoinkuin voimme jo vaikuttaa välittömästi eräihin todellisuuden osiin — niihin, jotka ovat oman olemuksemme osia tai suoranaisemmin meistä riippuvat — samoin täytyy meidän voida vaikuttaa koko todellisuuteen, sen koko alueeseen ilman minkäänlaista poikkeusta. Vaaditaan vain tutkimusta ja harjoitusta: tulee vain tahtoa, toivoa ja yrittää. Jos voitamme, niin koko maailma on meidän, se on tahtomme plastillinen ja taipuisa aines, ja ensimmäisen käärmeen sanat toteutuvat: Te tulette Jumalan kaltaisiksi!
Olla Jumala!Kaikki ihmiset jumalia. Siinä suuri unelma, uskomaton tehtävä, ylväs ja kaivattu päämäärä! Ja minä otin sen ohjelmaksi — itselleni ja toisille. Jumalan seuraaminen: kaikkitietäväisyys ja kaikkivalta. Ja päämäärään johtavana tienä oli täydellistetty, jättimäiseksi kehitelty, uusilla ominaisuuksilla ja kyvyillä varustettu henki.
Tuo unelma oli suuri, valtavan suuri, mutta ei suinkaan ehdottoman toivoton. Kuka ihminen onkaan harkiten päättänyt tulla Jumalaksi? Sarlataaneiksi, profeetoiksi ja ihmeittentekijöiksi tosin ovat pyrkineet — mutta eivät jumaliksi. Muutamien on kyllä uskottu olevan jumalia — mutta vastajälkeenpäin, Ja uskojina ovat toimineet toiset. Jumaluus ei ollut heidän tarkoitusperänänsä, vaan sattumalta heitä ympäröivän uskon tuloksena. Rooman keisarit pitivät hiljaisessa mielettömyydessään itseänsä jumalina — mutta luulivat jo jumalia olevansa eivätkä asettaneet jumalaksipääsemistä tarkoitusperäkseen. Minun laitani oli toisin: minä pyrin olemaan Jumala, hyvin tietäen, että olin vielä kaukana päämäärästä.
On ollut ihmisiä, jotka pyrkivät uppoamaan Jumalaan — mystikkoja, askeetteja, pyhimyksiä — mutta heidän tarkoituksenaan oli palata Jumalaan osana, pisarana, atomina, siihen rajattomaan jumaluuteen, joka synnyttää ja jälleen kerää itseensä, kehittelee ja imee takaisin kaikki oliot hengityksensä rytmein.
Mutta minä en tahtonut olla osanen, vaan täysi itseni — en tahtonut olla osahiukkanen, vaan tahdoin saada kaiken oman itseni osaseksi, tehdä kaikki itselleni kuuliaisiksi, ikäänkuin vuoret ja tähdet ja maailmat olisivat minun ruumiini jäseniä ja tottelevaisia jäseniä. Minä en uskonut Jumalaan. Jumalaa ei ollut minulle olemassa, nyt enempää kuin ennenkään. Minä tahdoin sen tulevaisuudessa luoda, tahdoin tehdä itsestäni, heikosta ja viheliäisestä ihmisestä, ylimmän itsevaltiaan, kaikkein rikkaimman ja voimallisimman olennon.
Tämän odotukseni ja Ihmis-Jumalan kehittämisen pohjalle minä ajattelin perustaa uskonnon. Missä? En suinkaan vanhassa, köyhässä ja jähmettyneen kulttuurin säikyttämässä Euroopassa. Amerikassa, avarassa Pohjois-Amerikassa, rajattomien mahdollisuuksien maassa, missä kaikki hyvä otetaan vastaan, missä jokainen usko saa temppelinsä ja jokainen Mooses pääkaupunkinsa. Olin löytänyt kumppanin, joka oli yhtä mieletön kuin minä ja valmis seuraamaan minua jakaakseen kanssani häpeät ja voitot.
Olimme ajatelleet kaikkea: perusteellisia englanninkielen opintoja, Amerikan oloihin perehtymistä ja asian alkuunpanon vaatimia varoja. Olimme sopineet siitä, että viettäisimme muutamia vuosia yksinäisyydessä valmistautuaksemme tehtäväämme ja tutkiaksemme sielullisen voiman ongelmaa — kokeillen, voimistuttaen tahtoamme, ottaen selkoa suoranaisen henkisen vaikutuksen salaisuuksista, kyetäksemme esittämään merkkejä ja ihmeitä, jos noiden kaukaisten seutujen ihmiset, kovina kuin Pietari ja epäileväisinä kuin Tuomas, tulisivat niitä meiltä vaatimaan. Kaikki oli määrätty: uuden kirkkokuntamme nimi ja ihmeellisen, maagillisen oppimme jokainen yksityiskohta. Kaksi köyhää; italialaista filosofia oli valmiina lähtemään sinne, valtameren toiselle puolelle, tarjoamaan kaikille ihmisille kaikkivaltaa, rikkautta, mainetta, terveyttä ja ikuista elämää, kaikkea sitä, mitä koko ihmiskunta kiihkeimmin ja väsymättömimmin kaipaa ja tavoittelee. Me kaksi olimme lähtemässä meren yli muovaamaan uudestaan tuota maata, jonka oli aikoinaan löytänyt itsepäinen ja pelkäämätön italialainen. Ja sieltä meidän piti palata Eurooppaan, seuranamme tuhansia uskovaisiamme, kunnian sädekehä päätämme kiertämässä, varmasti tietäen, että voimme ainehitusemme pohjalta heittää haasteen kaikille muille maailmoille ja taivuttaa ne tahtoomme.
Nyt eivät enää riittäneet kyky ja hyvyys — ei runous eivätkä filosofiset järjestelmät.
Ennenkuin voin lähteä valtameren toiselle puolelle uuden valtakunnan profeettana, minun täytyiolla— todellakin olla — se, joksi olin haaveillut itseni pitkän odotusajan kuluessa: minun täytyi olla pyhimys, opastaja, puolijumala.
Nyt oli mennyt (sen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten!) suunnitelmien, haaveiden, lupausten ja toiveiden — sanalla sanoen ohjelmien aika.
Voiko ajatella pyhimystä ilman ihmeitä, uskonnonperustajaa ilman tenhovoimaa, Jumalaa vailla jumalallista valtaa? Jos elämäni ainoana tarkoituksena tosiaankin oli tämä, niin minun oli viipymättä käytävä sitä toteuttamaan. Taivaallisen perhosen piti murtaa harmaa kotero, hedelmän tuli kypsyä kevyen ja tuhlaavaisen kukinta-ajan ohi mentyä. Nyt ei ollut aikaa viivytellä, oli purettava sillat, käännyttävä uuteen elämään, hankittava itselleen uusi luonne ja mieli, oli painettava teon sinetti aikomusten monisanaisen rukouksen alle.
En kumminkaan voinut kuvitella tekeväni kaikki yksin, tyhjästä. Ylväästä menneisyyden halveksimisesta huolimatta minunkin täytyi suostua sujuttautumaan jonkin tradition uomaan, luottamaan toisten opetuksiin, käyttämään hyväkseni toisten kokemuksia. Mutta minne olikaan käännyttävä toivoessaan itselleen mahdollisimman suurta apua?
Välitön päämääräni oli vain tämä: tehostaa tahdonvoimaani äärettömiin, saavuttaa mahdollisuus käskeä ja saada tottelemaan ihmisiä ja olioita tarvitsematta käytellä apuna ulkoisia toimintoja. Sanalla sanoen: tehdäihmeitä. Ei mikään muu.
Pyhimykset ja maagit (tai ne, joissa oli hieman kumpaakin: heprealaiset profeetat, intialaiset fakiirit) olivat omien väitteittensä mukaan suorittaneet ihmetekoja. Edelliset yrittämättään, melkeinpä tahtomattaan, jälkimmäiset antautumalla ankaran kurin alaisiksi ja nojautuen vieraisiin voimiin. Ihmeet olivat joka tapauksessa todistettavasti mahdolliset — ja oli jo olemassa ihmeentekotaiteen perusteita. Pelkkä alku, vihjaus, rudimentti; nyt oli luotava tuo taide, laskettava sille pettämätön perustus, löydettävä varmat säännöt ja aljettava sitä soveltaa. Kaikki se, mitä pyhimysten elämäkerroissa ja maagillisissa kirjoissa mainittiin ihmeitten nimellä, oli tuskin aito ihmettä sanan ankarassa ja filosofisessa merkityksessä, mutta se ei ollut minulle tärkeätä. Ne olivat kumminkin erinomaisia tapahtumia, harvinaisten voimien esimerkkejä, tavattoman tahtotarmon, jumalallisilla ominaisuuksilla varustettujen ihmisten ilmauksia, ja se riitti minulle.
Tutkimalla noita ihmisiä, sujuttautumalla heidän elämäänsä, ottamalla selkoa siitä, miten he olivat menetelleet voidakseen tehdä, mitä olivat tehneet, täytyi vihdoin voida selvittää heidän salaisuutensa — ihmeiden mekanismin sisin ja yleinen ponnin. Kaikki muu kysyi ainoastaan tahtoa ja hellittämättömyyttä. Kunhan tie oli selvä, ei vaellus voinut muodostua ylen vaikeaksi: missä toiset olivat päässeet kulkemaan, pääsisin varmaan minäkin.
Pyhimykset johtivat minua kohti uskontoja, maagit kohti salatieteitä. Nämä kaksi tietä johtivat vain näennäisesti eri tahoille: olivathan uskonto ja magia syntyneet yhtaikaa, aikojen alussa. Pyhimykset olivat olleet ihmeittentekijöitä (itse Kristuskin?), ja maagien (aito maagien) oli täytynyt olla puhtaita ja askeettisia henkilöitä. Minä tunsin ennestään molemmat tiet: taivaallisen, joka johti kohti pyhiä paratiiseja, ja maanalaisen, kohti kirottuja kadotuksen maita.
Valistusaikanikärsimän skeptillisen vararikon jälkeen olin eräänlaisin myötätunnoin kääntynyt kohti uskontoja — myöskin kohti kristinuskoa, katolisuutta. Olin lukenut uudelleen evankeliumeja ilman varhaisen ikäni julkeata, voltairemaista ennakkoluuloisuutta, olin alkanut jälleen käydä kirkoissa enkä suinkaan vain ihaillakseni arkkitehtuuria tai katsellakseni alttaritauluja ja kappelien freskomaalauksia. Olin lukenut uudelleen evankeliumit etsiäkseni niistä Kristusta; olin astunut jälleen kirkkoihin löytääkseni Jumalan.
Jumalanpalvelus veti minua puoleensa — ja syynä ei ollut ainoastaan juhlamenojen kauneus ja messujen laulu ja soitanto. Jokin epämääräinen tunto — tarve uskoa, muuttua jälleen lapseksi, tuntea kuuluvani kristikuntaan, josta olin eronnut — eli minussa hiljaisena tahtomatta muuttua ilmeiseksi ja varmaksi. Minä luin pyhän Augustinuksen teoksia, mietiskelin Pascalin lausumia, nautinKukkasista. Johduinpa ainaHurskaan elämän valmistukseenjaHenkisiin harjoituksiinasti. Sielutieteellistä uteliaisuuttako? Vaiko tiedonjanoa?
Epäilemättä, suurelta osalta. Mutta samalla minussa epäilemättä iti uskomisen tahto, hiljainen kaipuu päästä osalliseksi siihen valtavaan uskonnolliseen kokemukseen, joka oli Jeesuksen ajoilta alkaen synnyttänyt ylen monia sielullisia ja taiteellisia mestariteoksia. Apologetiikka herätti minussa mielenkiintoa, mystisismi kiehtoi minua, myöskin ystävien esimerkin nojalla. Tutkimukseni esineiksi tulivat vanhat ja uudet mystikot: Plotinos ja Novalis ja mitä heidän välillään oli. Ennen kaikkea saksalaiset (Meister Eckehart, Suso, Böhme) ja espanjalaiset (Lullo, Santa Teresa, San Giovanni della Croce). Spekulatiiviset samoinkuin sensuaaliset — enkä unohtanut erakkojakaan, anakoreetteja, Jumalan epätoivoisia rakastajia, jotka ovat viettäneet elämänsä vuoristoissa, alinomaa rukoillen. Kaikissa havaitsin jotakin mikä soveltui omaan tapaukseeni: ylentymistä, olemistoon häipymistä, antaumusta, korkeampien kohtaloiden toivoa.
Muutamat harhaoppiset mystikot — esimerkiksi Novalis — antoivat minulle mitä nimenomaisimpia lupauksiakin, että olisin saavuttava, mitä etsin, mutta lupauksia ja odotuksia kauemmaksi ei kumminkaan päästy. Toiset taas veivät minut mukanaan abstraktisen rakkauden kaikkein ilmavimpiin piireihin, mutta vaativat minua luopumaan tiedoistani, tajunnastani, persoonastani. He kehoittivat minua sukeltamaan syvälle ja häipymään, mutta ei monimuotoisen todellisuuden liikkuvaan ja aaltoavaan valtamereen, vaan yhden ainoan ja jakamattoman Jumalan äärettömään epämääräisyyteen. Muutamat heistä tosin olivat tuohon määrittelemättömään ja sanoinkuvaamattomaan jumaluuteen häipyen onnistuneet tekemään juuri sitä, mitä minä tahdoin: ihmeitä. Luopumalla kaikesta, omasta yksilöllisyydestäänkin, he olivat saavuttaneet kaikki. Sille, joka antaa kaikki, annetaan kaikki. Siinä oli eräs jumalallisen voiman salaisuuksiin johtava tie — mutta se oli kapea ja epämääräinen.
Jo monimuotoisen todellisuuden teoriaa muovatessani olin oivaltanut, että oli antauduttava kaikkeuden läpäistäväksi, jos mieli kaiken käyvän itselleen tottelevaiseksi. Tuntiessamme itsemmeerillisiksiemme voi oikeudenmukaisesti käskeä sitä, minkä tunnemme olevan meistä erotettua, ja jos käskemmekin, emme onnistu. Mystisismi on itse asiassa raja-aitojen poistamista, erillistymisen kieltämistä, ehdotonta ja ikuista erottamattomuutta kohti syöksymistä. Mystikko ei tunne olevansa erotettu maailmasta, olemistosta — Jumalasta. Ja kun hän on muuttunut maailman sisäisimmäksi ja oleellisimmaksi osaksi, niin koko hänen jäljelläoleva tahtonsa kuvastuu olemistossa: erikoistahdostaan luovuttuansa hän muuttuu eräänlaiseksi yleistahdoksi, ja fysiikan jäykimmätkin lait murtuvat ekstaattisen hengen rakastavan kaipauksen tieltä.
Mutta pyhimystenkin voima on rajoitettu ja katkonainen, ja jo sen saavuttamistavassa piilee sen mahdottomuuden syy. Täydellinen voima voitetaan ainoastaan täydellisesti luopumalla omasta itseydestään. Mutta jos tuo luopuminen kerran toteutuisi, niin silloin sammuisi jokainen ajatuksen muistelma, jokainen tahdon jälki ja jokainen vietinkiihoke kykenemättä enää sukeltamaan esiin. Niinmuodoin olisi jokainen käsky käsittämätön ja mahdoton. Se, joka saavuttaisi korkeimman voiman, olisi juuri senvuoksi kykenemätön sitä käyttelemään.
Mutta minä en voinut enkä tahtonut luopua itseydestäni. Mitä merkitsikään minulle kaikkivoipa kyky, joka hukkui tiedottomuuden uumeniin? Minä tahdoin vaikuttaa yksityisiin olioihin: tuntea, tietää, arvata ennakolta. En tahtonut kadottaa itseäni, en tuhota ajatusta. Ja silloin käännyin sitäkin kiihkeämmin toisaalle: kohti okkultismia.
Se ei ollut ensimmäinen yritykseni tunkeutua kirotun temppelin esikartanoihin. Ahnaan ensyklopedismini viime vuosista saakka olin kokenut koputtaa sitäkin porttia. Ihmeellinen oli minua aina houkutellut (oiTuhat yötä ja yö, sinä kaiken runouden mestariteos!), ja minua ei vieläkään inhottanut sitä etsiä pyöreän pikku pöydän koputuksista tai puutteellisesti totutetun mediumin katkonaisista puheista. Spiritististen istuntojen tallatuilla kaikenmaailman teillä (naurettavia salonkeja, surupukuisia vanhoja hysteerikkoja, punaisia lamppuja, toisiinsa sattuvia polvia ja jalkoja, pidätettyä naurua, painostavaa hiljaisuutta kohtalokkaita koputuksia odotettaessa) minä olin osaltani hieman tutustunut tuonpuolista oloa vakoileviin henkilöihin. Muutamat — suurimmassa määrässä uudelleen lapseksi muuttuneet — hakivat vain varmuutta siitä, että viimeisen hengenvedon jälkeen vielä seuraa jotakin, mitä tahansa. Toiset, idealistisemmat, pyrkivät tämän maailman moraaliseen uudestiluomiseen toisen maailman lakien tuntemisen nojalla. Toiset, sankarillisemmat, tai sarlataanisemmat sielut, huomauttivat, että kaikki mediumismin pienet fyysilliset ihmeet ja teosofien sekasortoiset keitokset ja keräelmät olivat pelkkää joutavaa: korkeintaan jonkinlaista alkua. He vihjailivat korkeampiin oppeihin ja salaisiin perintätietoihin, näkymättömiin tai etäisiin oppi-isiin, korkeimman asteen esoterismeihin, jotka voi saavuttaa ainoastaan tuhansien kammottavien kokeiden kestäjä — ja lupailivat epämääräisesti samaa mahtia, jota minä etsin kaikkialta. Muutamien kanssa keskustelin kauan aikaa; tutkin heidän kokoonhaalitun viisautensa sameita lähteitä, kävin muutamissa diabolisilta tuoksahtavissa kokouksissa, tutustuin loitolta teosofiaan, koettelin erilaisten indoamerikkalaisten joga-menetelmien hengitysharjoituksia, tiedustelin kiihkeästi heidän salaisuuksiansa ja tarjouduin heidän opetuslapsekseen. Minä en suinkaan erinomaisesti uskonut tuohon teologiseen ja symbolistiseen sekamelskaan, josta sen kannattajien väitteen mukaan piti valon koittaa (valon, jonka tuli luoda meihin uusi elämä,voimienrunsautta uhkuva), mutta ajattelin, että jotakin oikeata piili heidän tavallisuudesta poikkeavaan sielulliseen (ja ruumiilliseen) harjoitukseen perustuvassa opetus- ja kasvatusmenetelmässään. Sekasortoiset järjestelmät, apinamaisesti matkitut juhlamenot ja konemaisesti toistellut kaavat minua tietenkin vain naurattivat, mutta koko tuossa oppien ja kokemusten sankassa parvessa, jota itä- ja länsimaat olivat keskenään vaihtaneet ja koetelleet, täytyi kuitenkin olla jotakin paikkansapitävää. Ydin, siemen, ensimmäinen katkelma ihmeidenteon taidetta varten. Kiihkeästi kuten ennenkin syöksyin uusiin tutkimuksiin, lukuihin ja mietteisiin. Henkisten syiden aiheuttamia fyysillisiä vaikutuksia oli nähtävissä, ainakin siinä tapauksessa, etteivät kaikki nuo mediumit ja medianistit olleet pettureita. Telepatia, kaukovaikutus, oli jo jonkinlainen viittaus ihmisten tulevaisiin suhteisiin kaikkien jähmeiden ja painavien välineiden hävittyä — etäisten esineiden liikuttaminen, materialisation nimellä tunnetut ilmiöt (joita eivät kaikki väittäneet mahdottomiksi) olivat transcendenttien mahdollisuuksien, jäykkään aineelliseen maailmaan kohdistuvan suoranaisen sielullisen herrauden ensimmäisiä esimerkkejä. Noita ihmeitä olivat tehneet vain epänormaaliset ihmiset poikkeustapauksissa: oli tehtävä ne mahdollisiksi kaikille, kaikkein tavallisimmissakin tapauksissa. Ne olivat usein tahattomia: tuli muuttaa ne tahallisiksi. Ne olivat harvinaisia: niiden piti muuttua yleisiksi.
Näiden voittojen saavuttamiseksi ja vakaannuttamiseksi oli välttämätöntä menetellä järjestelmällisesti. Mitkä olivat noiden ihmeellisten ilmiöiden toteuttajat ja tekijät? Pyhimykset, maagit, mediumit: erilaisia nimiä noille yli-inhimillisesti mahdikkaille ihmisille, jotka olivat erilaisiin uskontoihin kuuluen suorittaneet ihan yhdenlaisia ihmetöitä. Salaisuus ei niinmuodoin piillyt uskonopeissa: katolisen teologian täyttämä pyhimys, kabbalistisen, aleksandriinisen, paracelsisen teologian vallassa oleva maagi, mediumi, joka oli imenyt itseensä spiritualistista teologiaa Allan Kardecin malliin, tekivät tai toivoivat ja lupasivat tehdä aivan samanlaisia asioita. Varsinainen syy piili niinmuodoin näiden erioikeutettujen henkilöiden sisimmässä olemuksessa, joka ainoastaan sattumalta tai jonkin teoreettisen kiihkon yllyttämänä ilmaisi silloin tällöin mahtiansa. Siinä oli varsinainen tehtävä: oli syvästi, yksityiskohtaisesti ja perinpohjaisesti tutkittava noiden henkilöiden elämää, heidän elämänjärjestystänsä, rakennettansa, taipumuksiansa ja säännöttömyyksiänsä. Oli sommiteltava sellaisenmahtajanfysiologia ja psykologia. Kun tuo työ olisi saatu suoritetuksi, olisi sen nojalla helppo johdella jonkinlainen metodiikka tahdon puhdistamista varten ja tulisi niinmuodoin mahdolliseksi kasvattaa ja kehittää ihmiset taidon varassa niin, että jokainen tulisi järjestelmällisesti saamaan hänelle kuuluvan osan jumalallisuutta. Minä pysyin uskollisena periaatteelleni: etsin työvälineitä enkä teoriaa; tahdoin muovata uudestaan työvälineen sen sijaan että olisin vain esittänyt uusia sanoja, vaihtanut sanastoa. Siten täsmällisesti määriteltyäni tehtäväni ja noudatettavan menetelmän kävin epätoivoisen kiihkeästi työhön käsiksi. Yleisiä psykologioita ja erikoistutkimuksia, normaalista ja patologista sielunelämää koskevia, pyhimyslegendoja ja näkijöiden itse sepittämiä elämäkertoja, mediumi-istuntojen selostuksia ja salaisuuksien tietäjien katekismuksia, maagillisia alkeisoppeja ja ihmeidentekijöiden historioita — kaikkea tuota minä ahmin ja nielin yhtä ahnaan kärsimättömästi kuin entisiä opittaviani.
Minulle kertyi lukemattomia merkintöjä, minä seurasin vääriä jälkiä, ryhdyin kokeisiin, luulin jo löytäneeni, epäonnistuin, luovuin koko yrityksestä, aloitin uudelleen… Aika riensi, nuoruusikä pakeni; velvoitus, koko elämän juhlallisin velvoitus oli solmittu. Oli ehdottoman välttämätöntä saada selko salaisuudesta, oli kaikin puolin saatava se haltuunsa — tai tuhouduttava. Minä elin alinomaisen kiihkon vallassa, hämmentyneenä, hupsuna, uneksivana. Minua kiihdytti alinomainen kuume; aivoni kieltäytyivät enempää toimimasta… Pääni oli lakkaamattoman jyskyttävän tuskan täyttämä, minä pyörryin usein, lakkasin tajuamasta suuntaa ja sanojen ja olioiden merkitystä. Ystävät kauhistuivat; minä torjuin heidät luotani ilkein sanoin. Minä näin kuoleman vaiheillani, etsin yksinäisyyttä; jokainen henkilö näytti vihamieheltäni. Päätin lähteä pois, mitään hiiskahtamatta yhdellekään elävälle sielulle. Ylhäällä vuoristossa, lähempänä taivasta, kaukana kaupungin jaarituksista ja levottomuudesta, minun olisi varmaan helpompi saada salat selville. Heikkouteni kävi yhä huolestuttavammaksi, kamalat painajaiset ahdistivat minua joka yö, mielipuolisuus väijyskeli valmiina käymään kimppuuni; kaikki kävi värittömäksi ympärilläni, minun vaivalloisesti hapuilevan mieleni vaiheilla, jota poltti kohti mahdotonta suuntautuva jännitys.
Minä lähdin yksinäni pois yrittääkseni viimeisen kerran — mieletön haave sydämessäni. Minä tulisin astumaan vuorelta alas voittoisana ja peloittavana kuin jumala — tai en tulisi palaamaan koskaan.
Mutta minä palasin…
Katso: tuolla alhaalla syövät korppikotkat sydämiä, joita ei tuhoa mikään.
Matteo Palmieri.
Minä palasin… En voi ajatella sitä paluuta. En osaa sanoa, mitä se elämässäni merkitsi. Helvetillinen häpeän hehku polttaa kasvojani. Kylmä väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Silmäni ovat hämärtyneet, hampaat yhteen puristuneet, sydän tuntuu aikovan tauota sykkimästä, mutta alkaa sitten uudelleen, sitäkin voimallisemmin takoen, ikäänkuin tahtoisi tukahduttaa sisäistä tunnontuskan ääntä… Se ei ollut paluu, vaan pako, tappio — loppu. Minä tunsin eläneeni elämäni parhaan osan, tunsin, että minun maailmassa esitettäväni osa loppui siihen. Voisin kyllä tulevaisuudessakin syödä, nukkua, kirjoittaa, vieläpä tuottaa nautintoakin (herättää toisissa harrastusta, hankkia itselleni nimen jne.), mutta metafyysillinen kulkuni oli auttamattomasti lopussa. Tässä ei päättynyt kehityskausi, tässä päättyi henkilö. Ei tauonnut koe, vaan sammui sielu.
Toivo, ylpeys, täydellisyys, jumalallisuus! Voi teitä, te unet, todella uneksitut, voi teitä, te innon puuskat, jotka olen todella tuntenut, voi teitä, te kyltymättömät ja kärsimättömät rakkauteni, kuin keväät, joissa on jo elokuisen kuivuuden poltto! Se, joka ei ole kokenut mitään sellaista, se, joka ei ole pitkinä öinä pimeässä odotellut ovien aukenemista ja suuren valon tulvahdusta, se, joka ei ole pusertanut kuivia ja tulehtuneita huuliansa vasten lähteensuonta, josta oli kumpuava kirkas vesi, se, joka ei ole nähnyt itseänsä suurena, korkeimman vuoren huipulla, Jumalan kilpaveikkona, ihmissuvun valtiaana, maan herrana, pahan ja hyvän, hyödyllisen ja hyödyttömän ja ihmisten kaikkien pienten ja suurten, alhaisten ja kiitettävien tekojen tuollapuolen ja niitä korkeammalla, yksinäisenä, yksinään taivaassa — ei voi käsittää, mitä tunnen, kun ajattelen tuota paluuta.
Minä astelin alas. Tulin korkealta, vuorilta, kukkuloilta. Mutta minä en astunut alas niinkuin ylväs paimen palavasta pensaasta, totuuden lait kaiverrettuina sydämeen ja kivitauluihin. En astunut alas niinkuin hyvä paimen öisestä öljypuulehdosta, kohti ikuisista ajoista luvattua kärsimystä, kohti kuolemaa, joka oli elämän alku. Astuin alas yksin ja sokeana. En astunut, vaan syöksyin. Ei edes toivon hymy valaissut kasvojani. Kaikki oli lopussa. Nyt alkoi uudelleen kaikki keskinkertainen, alhainen ja kehno — ja alkoiainiaaksi. Hyvästi, nuoruus! Hyvästi, jumalainen suuruus! Hyvästi, sinä oikea elämäni!
Minä olin lähtenyt vuorille typerästi uskoen, että tuhannen tai kahdentuhannen metrin korkeuteen ehdittyäni olisin lähempänä taivasta. Olin sulkeutunut yksinäisyyteeni kuvitellen, että oli olemassa toisenkinlaista yksinäisyyttä kuin se, jonka voi luoda omaan itseensä väkevä itseensäkeräytynyt henki.
Pää ylätasankojen nurmea vasten lepäämässä, käsivarret ojennettuina kuin ristiinnaulitun titaanin, nähden ainoastaan runouden ja uskon rajattoman taivaankannen, avoin taivas silmieni edessä, alkaen väristä, kun alkoivat värähdellä tähdet iltahämyn syvässä sinessä, olin odottanut hetkeä, tuokiota, iskua, räjähdystä — häikäisevää ilmestystä: ihmettä. Mutta kukaan ei ollut vastannut huutoihini; kukaan ei ollut tullut minua odottavaa vastaan. Oliot olivat jääneet kuuroiksi kehoituksilleni: kaikki oli jäänyt entiselleen. Ihmiset, vaikka olivatkin kaukana, tuntuivat minulle nauravan. Minä kuulin heidän äänekkään ivanaurunsa, joka soi melkein vahingoniloisesti.
— Tahtoi olla meitä melkoisempi. Astua pois ihmisten piiristä. Kauhistui meidän viheliäisyyttämme. Mutta nyt täytyy hänenkin, jos elää tahtoo…
(Vain eräs nainen itki, kaukana. Mutta itkikö hän tosiaankin?Vilpittömästi? Vai oliko vain turhamaisuus tullut loukatuksi?)
Minä sairastuin. Menetin viimeisetkin voiman rippeet. Palasin asumuksiin, omaan asumukseeni — lähimpieni, kaukaisimpieni luo. Palasin niinkuin palaa vankien joukkoon se, joka hetken aikaa luuli itsensä armahdetuksi. En ollut entiseni, en myöskään se, miksi olin toivonut tulevani. Olin kummitus: onneton, jähmettynyt kummitus. Olin kalpea, uupunut, haluton, ja karttelin kaikkia. Mikään ei kutsunut minua enää tavanomaisten arvojen maailmaan. Minä hylkäsin ystävänikin. Sanoin, etten tahtonut nähdä ketään, että tahdoin toistaiseksi vetäytyä yksinäisyyteen, autioon yksinäisyyteen kuten nuoruusvuosinani. Sulkeuduin huoneisiini. Muutin toiseen kaupunkiin. En tehnyt enää mitään: en vastannut kirjeisiin, en puolustautunut, kun minua herjattiin, en osoittanut vastarakkautta.
Mikä voikaan vallata ja viehättää mieltäni sen jälkeen, mitä olin kokenut? Taideko? Maineko? Ajatteluko? Olinhan jättänyt taakseni juuri nuo ilonlähteet, luopunut juuri noista onnenlahjoista, olinhan rientänyt juuri noiden päämäärien ohi niitä saavuttamatta, koska ne tuntuivat minusta liian läheisiltä ja liian vähäisiltä!
Kuinka voisikaan tyytyä vähään se, joka on tahtonut kaikkea? Kuinka voisi viihtyä maassa se, joka on tavoitellut taivasta? Kuinka voisikaan tyytyä ihmisyyteen se, joka on lähtenyt kulkemaan jumaluuden tietä? Kaikki on lopussa, kaikki on suljettu, kaikki menetetty. Ei ole enää mitään tekemistä. Lohduttautua? Ei sitäkään. Itkeä? Itkeminen edellyttää jäljellejäänyttä tarmoa; se edellyttää hieman toivoa! Minulla ei ole enää mitään, minua ei sovi enää ottaa lukuun, minä en tahdo mitään: en liikahda paikaltani. Olen eloton olio enkä ihminen. Koskettakaahan, niin havaitsette, että olen kylmä kuin kivi, kylmä kuin haudan paasi.Tähän on haudattu mies, joka ei kyennyt tulemaan Jumalaksi.
Minä en napise sinua vastaan, Kohtalo, sinä inhimillisen verettömyyden ja voimattomuuden ikuinen ja abstraktinen syntipukki, en myöskään syytä typeriksi ja pahansuoviksi ihmisiä, jotka ovat ehkäisseet henkeäni kukkimasta ja tekemästä hedelmää ja jotka eivät ole minulle suoneetkentiesansaitsemaani voitonriemua.
Tyytykäämme tuohon »kenties», ystäväiseni. Minä olen ollut heikko; yrittäkäämme siis välttää väärämielistä arvostelua. Suokoon Jumala, että minulla olisi äärimmäinen rohkeus: katsoa avoimin silmin omiin avoimiin silmiini, lukea pysähtelemättä, verukkeitta ja vaikenemisitta muistini kirjaa, kaivella haavojani pohjia myöten pelkäämättä tuskia enempää kuin mätääkään.
Minun ei ole onnistunut tehdä, mitä olin aikonut, en ole täyttänyt, mitä lupasin, en ole saavuttanut sitä sielun ylevyyttä, sitä kunnianloistoa ja sitä mahtia, joista uneksin, joita kaipasin ja joihin pyrin menneinä vuosina. Ketä syyttäisin? Olivatko kukaties aikeet, lupaukset ja toivelmat liian suuret? Eivät suinkaan. Ei ole olemassa liian korkeita korkeuksia, on ainoastaan liian voimattomia siipiä ja kykyjä. Minä pyrin saavuttamaan sellaista, mikä mainitaan mahdottomana ja mikä todellakaan ei ole ollut toistaiseksi mahdollista kenellekään; mutta eikö juuri siitä johtunutkin ylimielisyyteni ja huumaukseni? Enkö ollut vapaaehtoisesti ja pelkäämättä liittynyt mahdotonta ja täyttämätöntä tavoittelevien pieneen joukkoon?
Ei, ei: ei sovi esittää puolusteina sellaisia joutavia. Vetoaisinko sensijaan niihin voittamattomiin esteisiin, joita ihmiset ovat tielleni asettaneet, köyhyyteen, aikojen keskinkertaisuuteen, lähimpien kateuteen, etäisempien ylenkatseeseen, useimpien välinpitämättömyyteen? Sekin on pelkkää juttua. Ei ole olemassa voimaa, jota ei voita vieläkin suurempi voima, ei ole olemassa vihollista, jota ei voi kukistaa väkevämpi, ei ole köyhyyttä, joka kykenee estämään ihmeellisten rikkauksien hankkimista, ei ole olemassa jäätä, jota ei käy sulattaminen, kuumentaminen, kiehuttaminen. Aloittaessaan tehtävää ihminen on velvollinen ottamaan huomioon kaikki, mitä sen toteuttaminen häneltä vaatii. Ellei hänellä ole riittävästi voimia, hänen tulee ne itselleen hankkia, ennenkuin työhön ryhtyy, tai vetäytyä varjoon tekemään sitä, mitä kaikki ihmiset tekevät.
Ei, veikkoseni: tuokaan ei kelpaa puolustukseksi. Virhe on siinä — voin sen nyt sanoa — että kaikkein heikoimmat asettavat itselleen kaikkein vaikeimpia tehtäviä, kaikkein pelokkaimmat kaikkein eniten rohkeutta kysyviä ja ne, joilla on kapea rinta ja hentoiset sääret, kaikkein pisimpiä juoksumatkoja. Minkätähden? Syitä on useitakin: vastakohdan rakkaus, joka havaitaan kaikissa inhimillisissä asioissa, tarve saada hurmata ja huumata itseänsä voimanpuuskilla ja suuruudenhumalalla, se himmeä ennakkotunto, että voi epäonnistuessaan mukavasti syyttää kaikesta itse yrityksen jättiläismäisyyttä. Ollen siten tahtovinaan tehdä enemmän kuin muut, hän tekee vähemmän kuin muut ja järjestää itselleen sitäpaitsi kauniin ja kunniakkaan häviön: hän oli asettanut itselleen niin valtavat tehtävät, etteivät voimat riittäneet; kukapa tietää, mitä hän olisikaan saanut aikaan, jos olisi hieman hillinnyt kunnianhimoansa!
Minä tunnen kaikki nuo voitettujen keimailut ja puolustelut niin hyvin, etten tiedä, mitä niillä tekisin. Älköön sanottako minusta, että piilotan kehnouteni jonkin sofismin häikäisevään verhoon ja että yritän koristella sielullista köyhyyttäni hyppysellisellä pateettista ruusunpunaa.
Minä olen epäonnistunut senvuoksi, että minulta puuttui todellista tahtoa ja taitoa onnistua: siinä puhdas, alaston ja yksinkertainen totuus. Olen epäonnistunut senvuoksi, ettei minulla ollut riittäviä voimia, senvuoksi, ettei ollut edes voimia tahtoa löytää ja luoda niitä voimia, jotka minulta puuttuivat, ja senvuoksi, ettei se unelma, jota sanoin ylistin, ollut aina, jokaisena tuokiona, elämäni akselina, sieluni keskustulena.
Luuletteko, ettei minusta ole tuskallista tunnustaa näin karusti elämäni heikkous ja teennäisyys? Mutta minkätähden yhä pettelisin itseäni ja muita?
Kuinka monta kertaa onkaan sattunut, etten ole huolinut jäädä yksin kammiooni mietiskelemään, vaan olen sallinut hetkellisen ikävystymisen voittaa itseni ja olen karannut ulos, olen pysähtynyt katselemaan näyteikkunoita, olen silmäillyt pääni päälle syttyviä valoja, olen hypännyt kiliseviin ja kiitäviin raitiovaunuihin, olen istuutunut kahvilaan katselemaan kaikkein poroporvarillisimman viikkolehden kuvia; olen lähtenyt tapaamaan ystäviäni ja pitänyt heidän kerallaan yllä lukemattomia keskusteluja, typeriä, inhottavia tai henkeviä, olen käynyt vieraissa, juonut kahvia kullatuista kupposista ja jaaritellut ulkomaalaisten naisten ja vanhojen hyväsydämisten tätien kanssa.
Ja useinpa olen lakannut lukemasta jotakin sivua, kun sattui eteen jokin vaikeus, olen heittäytynyt sohvaan lukemaan jotakin kirjaa, joka salli minun luulotella ajattelevani omintakeisesti, ja meninpä niinkin pitkälle, että haeskelin sukkeluuksia sanomalehdistä. Laiskuus, suloinen ja myrkyllinen laiskuus, jolla on sadat kasvot ja sata kiehtovaa hymyä, on melkein alinomaa temmannut minut mukaansa, vietellyt ja pilannut minut. Se on kuljettanut minut pois työni äärestä, koska muka oli kylmä ja unetti tai puuttui paperia ja kyniä, se on vuodesta toiseen viivyttänyt perinpohjaisia sielunparannuksia, ratkaisevia päätöksiä. Vielä olen sallinut ruumiin, aistillisuuden voittaa itseni: olen noudattanut vatsan ja kalun vaatimuksia. Olen aterioinut niin hekumallisesti, etten ole senjälkeen kyennyt tuntikausiin tekemään työtä, olen humalluttanut itseni väkijuomilla siihen miellyttävään tilaan, jossa mikään ei enää näytä vakavalta, vaan kaikki kevyeltä, hupaiselta ja kaukaiselta, ja olen tuhlannut tunteja, iltoja ja öitä naisten vierellä, syleiltynä, hehkuvana, onnellisena.
Toisinaan taas on naurettavuuden pelko pysähdyttänyt minut keskitiehen, kun olin häpäisemässä itseni jämeän ja rahakkaan maailman silmissä — ja ihmisten ja mukavan porvarillisen kasuistiikan huomioonottaminen on tehnyt minut pelokkaaksi, epävarmaksi, lenseäksi ja unohtavaiseksi — ja aineelliset harrastukset, rahahuolet, ovat kääntäneet heikot voimani toisaalle, ovat hämmentäneet henkeni, pakottaneet minut valheisiin, kompromisseihin ja myönnytyksiin. Vähitellen ovat hurmion kauniit tuokiot lakanneet ilmestymästä, uudet huolet ovat kerrassaan vallanneet mieleni, joutilaisuus on pistänyt korviini vanutukot, jotten kuulisi omantunnon kehoituksia ja moitteita, yhä alhaisemmat nautinnot ja yhä mitättömämmät tarkoitusperät ovat pidättäneet minua siinä kaikkea toimintaa vihaavassa hervottoman ja levottoman haaveksimisen tilassa, jossa yhä lupailin sanoin, mutta jossa ei ollut jälkeäkään silloin tällöin aikaisemmin ilmenneestä valtavasta tahdosta, ja menneiden aikojen liekit olivat vain himmeätä hiillosta, josta toisinaan näkyi punainen kimmellys harmaan tuhkan läpi.
Niin olen vähitellen oppinut katselemaan omaa voimattomuuttani kasvoista kasvoihin, olen luopunut jumalallisista suunnitelmista ja sankarivaloista ja käynyt alakuloisen vakavana kuvailemaan erään sielun häviötä. Minä syytän vain itseäni ja toivon, että jokin menneisyyteni kehnous annetaan minulle anteeksi tämän vilpittömyyteni vuoksi.
Luulenpa olevani useasti eräs Italian jesuiittamaisimpia tyhjäntoimittajia. Minä nukun kymmenen tuntia yhteen menoon, heräämättä ja uneksimatta. Herätessäni pää tuntuu painavalta ja suu tahmealta, minä lähden ulos viettelemään aikaani, tulen kotiin lepäilemään, syön ahnaasti niinkuin poika, joka harjoittaa salaista syntiä joka yö, ryypin tyhjäksi ison kahvikupin, poltan viisi tai kymmenen savuketta, vetelehdin nojatuolissa, jalat toisen tuolin varassa, luen sanomalehden alusta loppuun niinkuin kivulloinen eläkkeelläolija, lähden jälleen ulos tavatakseni jonkin skeptikko-tuttavani, jonka kanssa harjoitan hieman iroonista tuulenpieksemistä, typerää ja katkeraa, menen kahvilaan, kumoan itseeni kupin jauhoisaa suklaata, syön etovin mielin kolme neljä leivosta, joihin on sekoitettu tai pyyhitty likaisia hedelmäsäilykkeitä, selailen rypistyneitä ja resuisia sanomalehtiä ja melkein hymyilen katsellessani kömpelösti väritettyjä pilapiirroksia, astun jälleen kadulle kaarilamppujen teatraaliseen valaistukseen, seurailen valkoiseksi sivuttua ja punamaalilla kaunistettua ilotyttöä, ikäänkuin hän olisi ensimmäinen rakkauteni esine, poikkean kirjakauppaan tuhlaamaan muutamia soldoja aukileikkaamattomiin kirjoihin, joita en milloinkaan lue, pysähdyn herkkukauppojen edustalle ja silmäilen ahnaasti lihavia juustoja ja sardiinirasioita, lähden vierailemaan johonkin perheeseen, jossa juon tarjottua teetä kokonaista neljä kuppia toivoen siten kiihtäväni itseäni hieman kyvykkäämmäksi, tai pujahdan johonkin bordelliin, jos sattuu olemaan halua tai ilmankin vain — surmatakseni minuutteja ja tunteja, päästäkseni muistelemasta, mitä minun pitäisi tehdä ja mitä en tee, eläimellistyäkseni ja kehnontuakseni, viihdyttääkseni lepoon omantunnon soimaukset, sammuttaakseni tajuisuuteni… Silloin tällöin, kun en mitenkään voi sitä välttää, kirjoitan kirjeen tai kymmenen kirjettä, jotta vapaudun niitä enempää ajattelemasta, ja jonakin iltana, kun tunnen itseni tosiaankin ylentäydeksi ja lohduttoman apeamieliseksi, tartun isoon mustaan kynääni ja kirjoitan paperille kaikki mitä mielessäni liikkuu, täytän rajun nopeasti kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä valkoista arkkia vuodatuksillani, katumuksilla™ ja hienostuneilla ja henkevillä mahdottomuuksilla.
Mutta mitä tahdottekaan tulevan miehestä, joka viettää elämänsä unen ja kahvin, pöydän ja vuoteen vaiheilla, toimettomana ja uneliaana, kelvollisena vain lyömään aamurumpua, mutta valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun todellinen taistelu alkaa. Lämpöisistä lakanoista tai pehmeistä nojatuoleista minä kohotan kotkanhuutoja, koska muka henkeä häväistään, ja kuvailen kaltaisilleni yksinäistä, karua, ylenkatseellista, jaloa ja michelangelomaista erakkoelämää!
Eipä edes sovi sanoa, etten ole tietoinen tämän kaksoiselämäni häpeällisyydestä. Tunnen sen hyvinkin, ja mitä katkerammin sen tunnen, sitä enemmän sille antaudun ja siihen vajoan viihdyttääkseni häpeäntuntoani. Tunnustukseni minua hieman lohduttaa, mutta kun olen heijastellut inhottavia itsensäpettäjän kasvoja kiihkeiden sanojen kuvastimessa, jotta kaikki ne näkisivät ja niihin sylkisivät, luulen löytäneeni anteeksiannon ja pelastuksen ja nousen jälleen riemukkain ilmein, ikäänkuin tuo onneton näytös olisi minut puhdistanut ja uudistanut. Ja seuraavana päivänä asia on entisellään: minä menen aikaisin makuulle, nukun kymmenen tuntia uneksimatta ja kertaakaan heräämättä, nousen tyhjin päin ja suussa karvas maku ja elelen sitten koko pitkän päivän aina iltaan asti aivan samoin kuin olen häpeäntuntoa väristen edellisenä päivänä tunnustanut. Ja — voi onnettomuutta! — kun en enää kykene pidättymään, ryhdyn jälleen kouristuksentapaisesti piirtelemään paperille sanoja ja laulamaan runsastavuisin säkein kauheasta askeettisesta sankarista, joka katselee inhimillisiä asioita jumalallisin silmin, ja olen niin kehno, ettei kertaakaan johdu mieleeni pistää arsenikkia heikkoon ja ylen makeaan teeheni.
Sittenkin kaikki minua etsivät, kaikki tahtovat kanssani jutella, kyselevät minusta itseltäni ja toisilta. Eräs tiedustelee minulta, kuinka voin, olenko toipunut, onko ruokahaluni kohentunut entiselleen, kävelenkö ulkosalla — eräs toinen tahtoo saada tietää, teenkö työtä, olenko jo saanut valmiiksi kirjan ja aionko ryhtyä uutta kirjoittamaan. Tuo laihankalpea saksalaisapina tahtoo kääntää teokseni kielellensä, tuo hassahtava nuori venakko pyytää minua kirjoittamaan itseäni varten oman elämäkertani, amerikkalainen neiti tahtoo välttämättä saada minusta viimeiset tiedot, amerikkalainen herra lähettää vaunut ovelleni, jotta lähtisin hänen kerallansa aterioimaan ja esittämään hänelle tunnustuksiani, eräs koulutoverini ja kymmenen vuoden takainen jaaritteluveikkoni haluaa saada minut lukemaan itselleen mitä kirjoitan sitä mukaa kuin saan valmiiksi, maalaaja-ystäväni vaatii minua istumaan liikkumatta hänen edessään tuntikausia, jotta hän voi minut kuvata, sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, mystikko-ystäväni, millaisessa tilassa on sieluni, käytännöllinen ystäväni, kuinka on lompakkoni laita, seuran presidentti määrää minut pitämään esitelmän, henkevä signora kehoittaa minua käymään useammin hänen luonansa teetä juomassa, jotta hän saa kuulla, mitä arvelen Jeesuksesta Kristuksesta ja äskettäin paikkakunnalle saapuneesta kädenkatsojasta…
Minne hiiteen olenkaan joutunut! Mitä oikeutta on teillä toisilla rasittaa minun oloani, varastaa aikaani, nuuskia sieluani, imeä minusta ajatuksia, tahtoa minua kumppaniksenne, uskotuksenne ja reportteriksenne? Kuka minä mielestänne olen? Olenko kenties palkattu näyttelijä, jonka tulee joka ilta esittää älyn komediaa teidän korvapuusteja kaipaavien naamojenne edessä? Olenko kenties ostettu ja maksettu orja, jonka tulee totella teidän joutilaiden oikkuja ja tarjota nöyrästi lahjaksi kaikki, mitä tiedän ja teen? Olenko kenties bordellin ilotyttö, jonka tulee nostaa hametta ja kohottaa paitaa kenen hyvänsä hyvinpuetun herrasmiehen viittauksesta?
Minä olen ihminen, joka tahtoi elää sankarillista elämää ja tehdä maailman itselleen siedettävämmäksi. Jos minä jonakin heikkouden, yksinäisyyden tai hädän hetkenä sinkoan maailmaan jonkin sanojen puolittain sammuttaman kiihkeän vihanilmauksen, jonkin kuvahelyihin puetun unelman, ottakaa se vastaan tai heittäkää pois — mutta älkää minua kiusatko.
Minä olen vapaa ihminen, — kaipaan vapautta, minun täytyy saada olla yksin, kahden kesken oman itseni kanssa haudoskella mielessäni kaikkia häpeitäni ja kaikkia surujani, minun täytyy saada nauttia auringosta ja tien kivistä ilman seuralaisia ja ilman keskusteluja, kasvoista kasvoihin itseni kanssa, oman sydämeni soitantoa kuunnellen. Mitä te minusta tahdotte? Minä painatan, mitä tahdon sanoa, annan, mitä tahdon antaa. Teidän uteliaisuutenne etoo mieltäni, teidän kohteliaisuutenne nöyryyttävät minua; teidän tarjoamanne tee myrkyttää minut. Minä en ole velassa kenellekään, ja tilinteolle minun olisi käytävä ainoastaan Jumalan kanssa, jos hän olisi olemassa.
Ja vaikka onnistuisinkin, vaikka saisinkin heittää vasten kasvojanne, vasten teidän kaikkien kasvoja, jotka olette minua ylenkatsoneet, ahdistaneet, ivailleet, kiusanneet, vainonneet ja olleet minusta mitään lukua pitämättä, mestariteoksen, joka saisi kyynelet kihoamaan ahnaisiin, kuivuneisiin silmiinne, pakottaisi teidän häpeämättömästi naureskelevat suunne sulkeutumaan ja saisi sykkimään pienen sydänpahasenne, joka oli teiltä jo unohtunut liivinne peittoon, sanalla sanoen: jos minun onnistuisi hämmentää, säikähdyttää ja kerrassaan lyödä teidät neroni valtavalla ja salamaisella voimalla, niin mitä te minulle antaisitte, mitä voisitte minulle tarjota, miten yrittäisitte minua palkita?
Kaikki inhimillisen surun tarinat ovat täynnä teidän tunnustustanne.Kaunis asia, totisesti, teidän suomanne kunnia!
Mitä! Minä olen antanut parhaan osan olemustani, kappaleen omaa lihaani, sydänvereni, elämäni kaikkein syvimmän salaisuuden — ja te ette keksi mitään muuta keinoa? Te ette osaa muuta kuin jaaritella minusta sanomalehdissä minua ymmärtämättä, kiusata minua vierailuilla ja kirjeillä, osoittaa minua sormella, kun lähden ulos hengittämään raitista ilmaa tai istun teatterissa tai kahvilassa, pakottaa minua kirjoittamaan silloinkin, kun minulla ei ole enää halua, silloinkin, kun kykenen vain toistamaan ennen kirjoittamaani, joka taholta kerjätä minulta kirjeitä, lausuntoja, autografeja ja artikkeleja, vakoilla minua ja kertoa, minne menen, kenen kanssa seurustelen, mitä puuhailen, jäljentää rumia kasvojani kaikkialle, kirjoihin ja sanomalehtiin, kadunkulmauksiin ja postikortteihin, ja vihdoin, minun kuoltuani, nuuskia papereitani, viedä torille elämäni salaisuudet, vetää esiin elämäni viimeisetkin rievut ja jäännökset ja vihdoin pystyttää marmoriin tai pronssiin muovatun ruumistani esittävän karkean kuvan keskelle jotakin toria.
Turhamaisuus on väkevä suurissakin — sen tiedän. Mutta eikö ole maailmassa hienotunteisiakin sieluja? Eikö ole olemassa sellaisia henkiä, jotka tuntevat itsensä yksinomaan ja puhtaasti vain hengiksi ja tuntevat tuollaisen tekopyhän palvonnan loukkaavaksi ja lokaavaksi? Jos minussa on jotakin arvokasta, niin varmaan sielu: minkätähden siis kuvaatte ja ikuistatte ruumistani? Jos minussa on suuruutta, niin yksinomaan senvuoksi, että minulla on ollut voimia pysytellä yksinäisenä: minkätähden siis keräännytte ympärilleni ja kiusaatte minua hengityksellänne ja uteliailla villieläinten-katseillanne? Jos olen ollut teille jonkinlaisena esikuvana, niin varmaankin sikäli, että olen teille opettanut ihmisen parhaan saavutuksen olevan siinä, että hän liittää luontoa luontoon, elämää elämään, sielua sieluun, eikä nakertele, pureskele ja märehdi toisten teoksia; minkätähden siis ponnistelette yrittäen selittää minun sanomaani sen sijaan että tuntisitte sielunne kuohahtavan minua voittamaan tai tuhoamaan minua toisilla luomuksilla?
Jos olen sanonut hyvin, mitä olen sanonut, minkätähden sanotte sen uudestaan huonommin? Elleivät toiset sanojani käsitä, kannattaako kenenkään yrittää saada heitä käsittämään? Ja voiko kukaan saada heitä käsittämään niitä sellaisina, jollaisiksi olen ne muovannut ja veistänyt hehkuvimpina iltahetkinäni?
Nämä valittelut ovat epäilemättä naurettavia, varsinkin minun esittäminäni. Miksi etsisitkään ulkoa sitä korvausta, joka asuu omassa povessasi? Ellei elämäsi työ, niiden henkilöiden elämä, jotka ovat lihaasi ja vertasi, sinun luomasi rikas kuvamaailma, kykene sinua tyydyttämään ja ilahduttamaan, niin mitä lähdetkään etsimään ihmisten joukosta? Voivatko he, kylmäveriset, keskinkertaiset kääpiöt, lahjoittaa sinulle, mitä oma nerosi ei ole kyennyt sinulle lahjoittamaan? Tee luovaa työtäsi heitä ollenkaan ajattelematta, heitä teoksesi ihmisten joukkoon heitä pelättääksesi tai lohduttaaksesi ja jatka työtäsi niin kauan kuin sinulla voimia riittää. Ethän ole muurari, joka odottaa viikkopalkkaansa joka lauantai-iltana, työnsä päätettyään? Sinun rakennuksesi eivät ole kivestä ja kalkista, vaan sanoista ja verestä sommitellut — ja niitä ei kykene maksamaan kunnia eikä raha.
Ei kunnia eikä raha: mutta suloinen kärsimys ja sanaton kunnia. Ah, jospa saisin joskus tosiaankin kohdata heidät — vaikka heitä ei olisikaan enempää kuin kolme tai seitsemän tai kymmenen — jotka lukevat koko sielullaan eivätkä vain silmillään, ne lukijat, jotka elävät kirjoittajan keralla ja ajattelevat häntä myötätuntoisesti kuin veljeänsä, vaikka eivät ole häntä milloinkaan nähneet, jotka uneksivat hänestä, puhuvat hänestä alakuloisilla sunnuntaikävelyillään, ravitsevat itseään hänen ajatuksillaan, humaltuvat hänen runoistaan, vapisevat hänen kohtaloansa ja odottavat hänen lausumaansa niinkuin profeetat odottavat jumalallista ilmestystä — silloin tuntisin itseni onnelliseksi, tuntisin menneen vaitiolon ja nykyisen loukkaavan jaarituksen tulleen runsaasti korvatuksi! Kunpa saisin painaa sinut poveani vasten, sinä nuorukainen, kalpea, surumielinen, lohduton ja lämminsydäminen lukijani, ainoa ja ensimmäinen, jolle olen yksin ja kaikkein ensimmäisenä ilmaissut suuruuden katkeran ja kaivatun huuman ja runouden kuumeisen hekuman! Sinun hymysi, sydämesi kiihtyvä syke, avoin ja onnellinen katseesi, rauhaton unelmasi olisivat minulle kalliimmat ja kestävämmät lahjat kuin kaikki papukaijamaiset jaaritukset ja kaikki seppeleet kullattuine lehtineen. Minä en tahdo kättentaputuksia, jalkojentöminää, avoimia suuaukkoja, väkinäisiä kiitossanoja ja kateellista imartelua. En, en: olkoon minusta kaukana se melu; uhratkaa se laulajattarillenne, tanssijattarillenne ja turpeille tenoreillenne! Heittäkää tammenterhonne sioille, ellei teillä ole jalokiviä sankareille.