Ja vaikka olisinkin saavuttanut tavoittelemani mahdin? Vaikka olisinkin muuttunut jonkinlaiseksi maiseksi puolijumalaksi, taivaan ja maan valtiaaksi, aineen ja kuoleman voittajaksi, ihmisten ja henkien herraksi? Mitä olisinkaan tehnyt mahdillani? Kuinka olisin käytellyt tätä universaalista valtiuttani?
Niin kauan kuin olin harjoittanut mystillisiä opintojani uneksittua käskijävaltaani varten, olin tuskin milloinkaan ajatellut, mitäsittentulisi. Minä tavoittelin välinettä tietämättä mihin tarkoitukseen sitä käyttäisin. Tahdoin olla Jumala tietämättä mitään luomistyöstäni ja laistani. Maailma oli jo luotu, ja sen laki oli sellainen, että kaikki olisi hajonnut ja tuhoutunut, jos olisin siihen koskettanut. Entä sitten?
Olla kaikkivoipa, ehdottomasti kaikkivoipa. Mutta mitä tuli tehdä? Voidakseen toimia täytyy valita. Mutta kuinka olisinkaan voinut valita taipumusteni äärettömästä joukosta? Sen, joka valitsee, tulee asettaa jotakin etusijalle, rakastaa toista enemmän kuin toista, pitää mielessään jotakin tarkoitusperää, mitä tahansa, tuntea uskovassa sydämessään ihanteen polttoa. Silloin olisin voinut kumota, mitä halveksin, ja saattaa voitolle sen, mitä rakastin, olisin voinut suunnata olioiden virran kohti omaa päämäärääni, olisin voinut muovata konkreettisuuden tottelevaan saveen oman ihanteeni kuvan.
Mutta minulla ei ollut mitään tuosta kaikesta: ei kiintymyksiä, ei tarkoitusperiä eikä unelmia. Ainoana rakkautenani oli mahdin rakkaus; se oli ainoa tarkoitusperäni ja äärimmäinen unelmani. Muttaentä sitten, kun mahti olisi saavutettu? Minä olin tyhjä — tunsin itseni kauhistavan tyhjäksi niinkuin lätäkkö, joka näyttää syvyyden kuilulta vain senvuoksi, että siihen kuvastuu kaukainen, pohjaton taivas.
Mitä on tehtävä? Vastaus on vaikea jo hieman hieman keskinkertaista paremmalle ihmiselle, jota joka puolelta rajoittavat mahdottomuuden ja voimattomuuden aidat. Hän tietää, että täytyy luopua toista samoinkuin toistakin tietä kulkemasta: se ura, joka jää jäljelle, on lyhyempi, mutta turvallisempi. Mutta sille, joka ei millään taholla kohtaa muureja eikä esteitä, joka on teoreettisesti vapaa, teoreettisesti kaikkivoipa, on toimintaa koskeva kysymys tuhat kertaa arvoituksellisempi ja uhkaavampi.
Mitä on tehtävä?Voimieni harjoittamisen kannalta voi olla yhdentekevää, tekipä niin tai näin. Sen silmissä, joka liian korkealle kohonneena ei enää ole osallisena inhimillisissä harrastuksissa, kiintymyksissä ja totuuksissa, kaikki esiintyy samassa tasossa. Jonkin kansan hävittäminen tai uuden lajin luominen merkitsee yhtä paljon. Onnettomien onnellistaminen ja elämästä nauttivan syökseminen onnettomuuden kauhuihin näyttää niistä korkeuksista samalta asialta. Oikea ja väärä, ylhäällä ja alhaalla oleminen muuttuu merkityksettömäksi. Ne ovat tuskin ehtineet kasvaa inhimillistä määrää suuremmiksi, kun niiden eri arvot sulautuvat toisiinsa ja häipyvät olemattomiin. Kaikkien inhimillisten tunneliikuntojen vaikuttimena on voimattomuus — ja tuskin olet voittanut itsellesi täyden mahdin, kun jo menetät ihmisenkaltaisuutesi ja kasvat yli-ihmiseksi, samalla kumminkin muuttuen tunteettomaksi, kuolleeksi; sinussa ei ole enää ponninta, ei tahtoa eikä suuntaa. Kaikki on yhdenarvoista: linnunpesä ja kaupunki, hiekkajyvänen ja niemimaa, hölmö ja nero ovat yhtä huomattavia ja naurettavia ilmiöitä. Kuinkapa voisikaan jokin todellisuuden osa olla minulle toista merkittävämpi, kun kaikki on minun, on minun käytettävissäni, tottelee minua?
Suuri osa sitä nautintoa, jota ihminen tuntee onnistuessaan jotakin suorittamaan — muovaamaan, hankkimaan omakseen jotakin — johtuu siitä voimanponnistuksesta, jonka työ on vaatinut. »Olenpa aika mies! Onpa minussa voimaa! Joku toinen ei varmaankaan olisi saavuttanut sitä, mikä on minulle onnistunut!» Ja vaikka siten suurin vaivoin hankittu esine onkin aivan joutava lelu — nainen, talo, maineen riepu — se sittenkin tuntuu meistä joltakin erinomaisen arvokkaalta, se tuntuu meidän voittoisan hikoilemisemme suloiselta palkinnolta. Mutta jos vaikutusvoima on saavutettavissa ilman vaivaa, jos tarvitsee vain hieman tahtoansa jännittää, kuiskata käskyn, silmäripsiänsä liikahduttaa, jotta oliot välittömästi ja rajattomasti sinua tottelevat, niin kuinka käykään silloin nautintosi, missä onkaan silloin voiton suoma onni?
Ehkäpä — niin ajattelen — on ollut minulle suureksi onneksi, etten kyennyt jumalallistamaan itseäni käyttämällä suunnittelemaani aineellista ja sokeata menetelmää. Olisin vain tehnyt itseni entistä onnettomammaksi. Ja onhan mahdollista, että olisin tyytynyt siihen tietoon, ettäkykenisintekemään, mitä tahdoin — ja olisin juuri senvuoksi ollut mitään tekemättä. Olisin jäänyt iankaikkisesti liikkumattomaksi — liiallisen kyvyllisyyden kyvyttömäksi saattamana. Ja olisin ajatellut epätoivoisin kaipauksin odotusaikani vaikeita päiviä, jolloin vielä jotakin tahdoin, valitsin ja tavoittelin.
Mutta ovatko kaikki nämä selittelyt mitään muuta kuin suuren epäonnistumisen jälkeen tapahtuvia lohdutteluja? Voi sinua, kelvotonta Aatamia, joka karkotettiin pois, ennenkuin ehdit astua sisään ristikkoportista: tahdotko riistää tuoksun ja maun niiltä hedelmiltäkin, joihin et saanut hampaitasi iskeä?
Koko elämäni perustuksena on tämä usko: että olen nerokas ihminen. Mutta entäpä, jos erehdyn, jos olenkin eräs niistä sokeista, jotka luulevat muistumia korkeiksi mieleenjohdatuksiksi ja toivelmia teoiksi, sanalla sanoen; jos olenkin tylsämielinen? Mitäpä siinä olisi ihmettelemistä. Onhan sattunut jo monet kerrat, että joku hölmö kuvittelee olevansa sankari, että joku kynäilijä luulee itseään runoilijaksi ja joku idiootti pukeutuu suurmiehen vaatteisiin. Eikö olekin mahdollista, tuhat kertaa mahdollista, että olen vain kylmäverinen kirjatoukka, joka silloin tällöin lämmittelee vieraiden liesien ääressä, lainaa henkevyyttä toisilta, henkeviltä, ja on luullut kunnianhimoisen sielun hyminöitä johtuviksi lähteensuonesta, joka on valmis solisten puhkeamaan ilmi virvoittamaan maata ja kuvastelemaan taivaankantta? Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä tavallisemmalta, todennäköisemmältä ja luonnollisemmalta se minusta tuntuu. Kuka minut oikeuttaa luottamaan itseeni ja nerokkuuteeni? Niinhän olen tehnyt? Mutta entäpä, jos ensimmäisenä itse sen kiellän ja sitä halveksin? Kaikkien maiden kirjallisia pesuvesiä, ystävättömän salasyntisen yöllisiä vuodatuksia, älyllisiä taidonnäytteitä… Ei enempää, ei parempaa!
Koko nerouttani koskeva usko nojautuu pitkään ja turhaan kumoavan ja voitokkaan inspirationpuuskan odottamiseen, alinomaiseen levottomuuteeni, jota ei mikään miellytä, vaan kaikki inhottaa, kaikki, lukuunottamatta erästä taivaallista ja platonista maailmaa, jonka luulen joskus vilahdukselta näkeväni todellisen maailman pilviverhojen takaa, se nojautuu niihin kirkastuneisiin tuokioihin, jotka kohta häipyvät pois, heikkoihin lyyrillisiin mielenliikkeisiin, niihin hyviksi lausumiksi muutettuihin kuvasarjoihin, jotka näen mielessäni, kun ajattelen ajatustani tarkkaamatta iltaisin, kulkiessani yli siltojeni, virran ja taivaan välillä, jotka ovat pelkkää valojen värinää.
Mutta mitä tämä todistaa? Tyytymättömyys on usein kaikkein kalvetustautisimman heikkouden veruke. Kunnianhimo on ylen tavallinen kaikkein köyhimmissäkin sieluissa! Ja kaikista noista pienistä haaveen puuskista ei kumminkaan koidu sitä hirmumyrskyn kaltaista vihuria, joka puhdistaa maailman ja kohottaa ihmiset kohti enkeleitä ja tähtiä; kaikki nuo hajanaiset vaikutelmat, kaikki nuo erilliset ja erilaatuiset pikku aatteet, kaikki nuo ohuet suihkut, jotka kohta valahtavat takaisin, kaikki nuo lyhytikäiset aloitteet, nuo pienet onnelliset ilmaukset, jotka eivät kykene milloinkaan järjestymään, elimöitymään, elämään yhdessä ja sulautumaan eläväksi mestariteokseksi, rikkaaksi ja täydelliseksi luomukseksi, kaikki tuo ei hyödyttänyt eikä merkinnyt mitään. Aivan toiset ovat vaatimukset, jos mieli sinutella valtavia luovia henkiä ja nousta torniin tai vuorelle sylkemään tai itkemään itserakkaiden ylvästelijöiden juhlakulkuetta. Pakenevat kipinät, virvatulet, petolliset hohtelut, himmeät kimaltelut, kaukaiset kajasteet, kipinät, jotka syttyvät ja sammuvat, eivät ole itse liekki — ne ovat vain lupauksia, houkutuksia, imartelevia toiveita, turhamaisuuden alinomaisia syöttejä, ne ovat kirotun hedelmättömän hivuttava lohdutus, keskenmenon tuskallista kiemurtelua. Toivot ovat turhia. Olisi parempi, jos ei mitään tuollaistakaan olisi olemassa. Nuo voimattoman nerokkuuden puuskat ovat keskinkertaisuuden häpeällisenä ja kiduttavana merkkinä — ne ilmaisevat keskinkertaista ihmistä, joka ei ole täydellinen elukka eikä ylevä nero, ei mykkänä elelevää kasvia eikä kiihkeästi luovaa sielua — ei jähmeätä ainemöhkälettä eikä kansan edellä kulkevaa tulipatsasta. Minä olen keskinkertainen, viheliäinen keskinkertainen, jota vihaan koko olemukseni voimalla; olen olento, joka ei ole enää mikään, kun verenkierto lakkaa ja keuhkot täyttyvät viimeisen kerran. Minä kenties olin jotakin, menneinä aikoina, jonakin hetkenä, minä kenties tuhlasin kaiken osakseni tulleen nerouden yhtenä ainoana yönä, yhden ainoan erän aikana pelissä, jota en vallitse. Ja nyt olen kuin heprealainen, joka on maistanut luvatun maan rypäleitä kiireellisenä korjuupäivänä ja jää sitten yksin ja polttavin suin keskelle hiekka-aavikkoa — olen kuin taivaan ja maan välillä riippuva, liian painava voidakseni kohota tähtiin saakka ja liian kevyt ryömiäkseni loassa. Kulttuurin jättämät kerrostumat, runouden muistumat, parveilevat ajatukset tekevät minusta ihmisen, joka ei sovellu käytännöllisen ja konemaisen ihmisen jähmeään elämään, mutta eivät riitä tekemään minua kyllin arvokkaaksi, jotta voisin esiintyä sielujen valtiaana. Kunpa en olisi milloinkaan, loitoltakaan, tuokionkaan aikaa, kokenut luovan työn kiduttavaa riemua! Tai kunpa olisin syntynyt itsetiedottomaksi leppoisaksi hölmöksi, vaatimattomaksi, tunnontuskista vapaaksi vähämieliseksi, kiltiksi, nöyräksi idiootiksi, ja olisin vakavasti sellaisena pysynyt! Mutta niin ei käynyt. Minä tiedän olevani tylsämielinen, tunnen olevani idiootti, ja se kohottaa minut täydellisiä ja tyytyväisiä idiootteja korkeammalle. Olen juuri sen verran korkeammalla, että käsitän olevani liian vähän korkeammalla, siinä kaikki. Tylsyyteni kenties syvenee vuosien varrella, ja minä pääsen rauhallisempaan, joskaan en onnellisempaan oloon. Ja toivoni on, että muutun puuksi tai kiveksi ja löydän vihdoin levon kaikkeuden autuaassa tajuttomuudessa.
Ja sanottakoon vihdoin koko kirpeä totuus: minä olen tietämätön! Olen kuljeksinut kaikkialla kaivelemassa, olen sekoitellut yhteen vähän kaikkea, olen tunnustellut ja nuuskinut sitä, mikä on tiedettävissä, olen iskenyt pääni siihen, mikä jää tietämättä, mutta en ole oppinut mitään perinpohjaisesti. Ei ole olemassa mitään oppia, ei mitään taidetta, ei yhtäkään filosofiaa, jota voisin sanoa ehdottomasti vallitsevani. Minulla ei ole mitään erikoisalaa, ei pienoisintakaan peltoa, eipä edes vähäisintä kotoista puutarhatilkkua, jossa tuntisin olevani tosiaankin omalla pohjalla ja jossa voisin suhtautua ylpeästi kaikkeen, mitä eteeni sattuu.
On mahdollista, että toisista, monistakin, tuntuu siltä, kuin olisin eräs niitä amfibisiä eunukin ja kuohilaan kaltaisia olentoja, joita nimitetään »kultivoiduiksi ihmisiksi» siten solvaten emäelinkeinoa maanviljelystä eli agrikulttuuria. Minä olen lukenut erinäisiä kirjoja, olen lukenut paljonkin, kenties liiankin paljon, mutta en kumminkaan voi sanoa mitään lukeneeni. Minulla on mielessäni epälukuinen määrä henkilöiden ja kirjojen nimiä, mutta niitä teoksia, jotka todellakin perinpohjaisesti tunnen, joiden kirjaimeen ja henkeen olen perehtynyt niitä kerran toisensa jälkeen lukien ja lukemaani vakavasti harkiten, on erinomaisen vähän, niin vähän, että sitä häpeän, vaikka en olekaan yksinäni tässä viheliäisessä tilassa, kuluttamassa aikaani kirjoittaen hiekkaan sanoja, jotka tuuli heti häivyttää. Ihminen, joka tuntee yhden ainoan kirjan, on murheellinen ja synkkä, mutta henkilö, joka tuntee ylen paljon kirjoja, on kuin viemäri, johon jää kaikesta siihen viskatusta vain kaikkein huonoin ja kelvottomin. Minä kuulun viimeksimainittujen joukkoon. Oma syyni.
Minä olen synnynnäinen autodidakti, ja autodidakti on suuri ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen onnistuu kypsyä ja muotoutua. Minä olen ensyklopedisti, sana- ja käsikirjojen mies, ja ensyklopedikko on ihailtava, kun hän osaa valta-aatteiden rautarenkain liittää toisiinsa niitä kukkineiden ja kuihtuneiden tosiasioiden kimppuja, joita poimii sieltä täältä kirjastoista.
Minä kykenen hämmästyttämään useitakin bibliografisilla tiedoillani ja kykenen pitämään yllä siedettävää keskustelua erikoisalojen viljelijöidenkin kanssa. Mutta viiden minuutin tai viiden päivän kuluttua olen kuivilla: varastoni on tyhjä. Minulla on kotona paljon säkkejä, mutta yksikään niistä ei ole täysipainoinen. Aina puuttuu jokin kappa, ja se, mikä siellä on, ei ole ollut viskimessä.
Minne kääntynenkin, milloinkaan en ole pelkkä maallikko, mutta en myöskään asiantuntija. Minulla ei ole tunnustettua paikkaa oppineiden seuroissa eikä nimi- ja osoitelappua otsassa. Olen ylimääräinen yksilö, joka voi istuutua johonkin, kunnes hänet karkoitetaan.
Tiedon elämän vaeltavana juutalaisena en ole pysähtynyt mihinkään maahan, en ole valinnut itselleni mitään kaupunkia pysyväiseksi asuinsijakseni. Uteliaisuuden riivaajan yllyttämänä olen tutkinut virtoja ja metsiä, ilman suunnitelmaa, kärsimättömästi, kiireesti ja ohimennen. Minulla on paljon muistumia, mutta vähän perusteellista tietoa. Olen kuin kuningas, jolla on suuri, maantieteellisten karttojen muodostama valtakunta.
Olen aloittanut kaikkea, mutta en ole suorittanut mitään loppuun. Tuskin olen lähtenyt kulkemaan jotakin tietä, kun jo poikkean pois ensimmäisessä tienhaarassa, oikeaan tai vasempaan, johdun oikoteitä kulkien poluille ja poluilta toiselle valtatielle.
Kun joku ihmettelee tietojani, »oppineisuuttani», niin minun tekee mieli nauraa. Minä yksin tiedän, millaisia ammottavia tyhjyyksiä aivoihini sisältyy. Minä, joka olen tahtonut tietää kaikki, yksin tiedän, kuinka ahtaat tietämisen rajat todellisuudessa ovat. Muinaisajan tapahtumat, suurten kansakuntien kuolleet kielet, valoa, liikettä ja elämää koskevat tieteet ovat minulta melkein täydellisesti suljetut. Minä tunnen sanaston ja joitakin yksityisiä seikkoja, minulla on jonkinlainen kokonaiskäsitys, mutta minä en osaa astella omin neuvoin. Minä olen tietämätön — äärettömästi ja auttamattomasti tietämätön. Ja pahinta on, ettei tietämättömyyteni ole laadultaan sitä korutonta ja luonnollista tietämättömyyttä, jollaista tapaa vainioiden ja metsien asujaimissa, tietämättömyyttä, johon voi liittyä raikkautta, rauhallisuutta ja eräänlaista kekseliäisyyttäkin. Ei: minä olen kirjojen sekaan hukkunut tietämätön, kirjasto-aasi, olento, joka on oppinut riittävästi kadottaakseen alkuperäisyytensä kykenemättä kumminkaan hankkimaan todellista tietoa.
Kaikesta huolimatta olen rohjennut ajatella toisten ihmisten opettamista, ruveta mestariksi, rastia toisille teitä ja polkuja. Olen kirjoittanut teoksia, joihin olen liittänyt muistutuksia ja kirjallisuusluetteloita, olen arvostellut toisten kirjoittamia kirjoja, olen esiintynyt miehenä, joka vallitsee väittämiänsä ja tuntee asiansa. Minä nautin jollistakin mainetta tietorikkaana, uutterana, bibliografisesti sivistyneenä henkilönä. Kuinka valtava lieneekään toisten tietämättömyys, kun he voivat uskoa minusta sellaista! Minä yksin tiedän kertoa, kuinka helposti hankittu ja petollinen on se maine, jonka monet oppineet hankkivat itselleen huokeasta hinnasta, ihmisten sokeaa laiskuutta hyväkseen käytellen. Minä, joka tunnen tietojeni oikean ja nurjan puolen, minä, joka tiedän, kuinka kevyt ja hauras oppineisuuteni kudelma on, kuinka paljon valmistumattomuutta piilee varmuuteni takana ja kuinka paljon pelokkuutta piilee julkeuteni peitossa, häpeen omasta ja toisten puolesta, ja minun tekee mieleni ripittäytyä kuuluvin äänin, jotta jokainen haluava voi sen kuulla.
Kuinkapa voisikaan milloinkaan tulla mitään suurta miehestä, joka minun tavallani on tietämättömyyteen uponnut ja sen tahrima? Tietää ja voida: oliko ihmekään, että maagillinen mahtini — mikä kiduttava ja omaatuntoa järkyttävä muistelo! — jäi kuolleiden toivelmien rikkaläjään? Ja ketä minun tulee syyttää tästä auttamattomasta häviöstä?
Itseäni, aina vain itseäni, ei ketään muuta kuin itseäni. Jos olisin ollut heikompi (enkä olisi uneksinutkaan) tai voimakkaampi (ja olisin voittanut), en seisoisi nyt tässä nöyryyttäen itseäni niiden edessä, joita halveksin.
Minun tietämättömyyteni ei koske ainoastaan olioita, vaan myöskin ihmisiä.
Mikä olikaan elämäni suuri tarkoitusperä? Vaikuttaa ihmissukuun ja muovata se perinpohjin toisenlaiseksi, kohottaa se petoeläimestä ihmiseksi ja ihmisestä Jumalaksi, aloittaa uusi kausi maailman historiassa, määrätä ihmiskunnan mystillinen hedžra. Mutta ihmisiin vaikuttaminen edellyttää heidän tuntemista, heidän sielunsa muuntaminen edellyttää, että osaa sujuttautua niihin, osaa sympatian ja rakkauden tunnoin niihin perehtyä. Ellei seurustele välittömästi ja alinomaa kaikkien kanssa, kaupunkilaisten ja maalaisten, koululasten ja tehdastyöläisten, toivovien naisten ja kärsivien naisten, maailman mahtavien ja paljasjalkaisten pyytelijäin kanssa, on mahdotonta saada aikaan minkäänlaista liikettä, joka tempaa heidät tavanomaisesta elämästä singoten heidät väkisinkin kohti jotakin korkeampaa. Jokaisen, joka tahtoo löytää tien heidän sydämeensä ja keksiä heidän tekojensa pontimen, täytyy ensin tutustua heidän salaisimpiin ajatuksiinsa, heidän tärkeimpiin tarpeisiinsa ja piilevimpiin vaikuttimiinsa. On olemassa filosofien ihminen, jota psykologia voi meille esitellä kolmellasadalla kirjansivulla tai kolmekymmentä sanaa sisältävän määritelmän nojalla, on olemassa ulkonainen ihminen, joka on pelkkää julkipuolta, joka itse koristelee itseänsä toisten nähden ollakseen kumppanien joukossa ensimmäisellä sijalla ja joka voidaan tutkia muutamassa tuokiossa ja kuvata muutamin piirtein. Mutta varsinainen ihminen, todellinen ja konkreettinen, ei ole filosofien symmetrinen nukkekuvatus enempää kuin tuttaviemme ulkonainen verhokaan. Apostolin, profeetan, messiaan tulee tuntea se ihminen, joka piilee sanojen ja naamion peitossa: hänen tulee tuntea ihmiset eikä vain ihmistä — hänen tulee tuntea tämä ihminen ja tuo, tuhansia ihmisiä, kukin erikseen, kaikkein omimpine tunteenomaisine ja älyllisine kasvonpiirteineen.
Minä en heitä tuntenut ja olin senvuoksi tuomittu epäonnistumaan. Henkilö, joka ei tahdo kuunnella toisia, ei saa heitä kuuntelemaan itseänsä. Minä olin heidän silmissään muukalainen, ja he eivät ymmärrä muukalaisen puhetta. He voivat rakastaa ainoastaan sitä, joka riutuu heitä rakastaen. Ihmiskunta on nainen, joka heltyy ainoastaan sille, joka sitä ihailee tai peloittaa.
Senvuoksi minäkin olen yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pakottanut itseäni heidän seuraansa, tarttumaan heidän käsivarteensa, kuuntelemaan heidän keskusteluansa ja ottamaan vastaan heidän tahattomia tunnustuksiansa.
Minä tahdoin kokea kaikki. Lähdin köyhien hökkeleihin kerätäkseni heidän syytöksiänsä, pysähdyin miehen viereen hänen kuokkiessaan, höylätessään tai puidessaan, saadakseni selkoa siitä, millaiseksi hän kuvitteli onnen, seurailin vilkasliikkeisillä kaduilla tuntemattomia olentoja vakoillakseni heidän elämäänsä, minä tahdoin tutustua hienoihin ja kohteliaisiin herrasmiehiin ja vapisin vilusta ja kiukusta heidän lämpimissä saleissaan, juttelin viinurien ja kantajien kanssa, houkuttelin lapsukaisia ja niiden äitejä keskustelemaan kanssani, kävin kirkoissa ja istuuduin hartaiden, mustapukuisten naisten viereen, jotka mutisivat lapsellisia rukouksiaan Madonnan kuvan edessä, kävin pappien luona pappiloissa ja luostariveljien luona luostareissa, vierailin suurten oppineiden kouluissa ja tuntemattomien maalaajien ateljeissa, kumarruin kauppiaiden pääkirjojen yli ja jouduin kauppa-apulaisten tuttavaksi, annoin ilotyttöjen kertoella elämästään ja hengittelin halpojen trattoriain ja toisen luokan kahviloiden sankkaa ja löyhkäävää ilmaa kuunnellakseni niiden olentojen keskusteluja, jotka tahdoin lunastaa.
Minä yritin henkilökohtaisesti sujuttautua toisten ihmisten elämään, kirjoitin koneella kirjeitä liikeapulaisten seurassa, merkitsin muistiin luentoja ylioppilaiden keralla, nyljin ruumiitten osia lääkeoppia opiskelevien kanssa, olin viljankorjuussa maaseudulla, kiskoin aaseja ohjaksista kuorma-ajurien joukossa, nautin päivällistä kohteliaasti jaaritellen markiisien ja herttuain kanssa, käyttelin vatupassia muurarien ja muurilastaa apulaisten keralla.
Sittenkin oli kaikki turhaa. Minä lähestyin teitä, ihmisiä, mutta minä en teitä rakasta. En voi teitä rakastaa. Te herätätte minussa kiukkua ja vastenmielisyyttä. Ja koska en teitä rakastanut, en myöskään oppinut teitä tuntemaan, ja koska en oppinut teitä tuntemaan, en voinut teitä pelastaa. Olin yksin ja vain oma itseni teidän keskellänne, ja te jätitte minut yksin. Sanani eivät saaneet teitä puhumaan, ja lupaukseni eivät teitä liikuttaneet. Te menettelitte aivan oikein.
Minussa piilee kamala ristiriita, samoinkuin kaikissa niissä, jotka yrittävät muuttaa kohtaloitanne. Minä lähestyn teitä oppiakseni teidät tuntemaan, ja tuskin olen alkanut oppia teitä tuntemaan, kun jo inho minut valtaa. Pelastuakseni tuosta inhosta minun täytyisi muuttaa teidät toisenlaisiksi, mutta siihen en kykene, koska en tunne teidän rakennettanne. Tässä on tuskallinen kehä, joka on tukehduttanut ja tuhonnut monia. Jokainen meistä rakastaa ihmiskuntaa sanomattomalla rakkaudella niin kauan kuin pysyttelee yksinäisessä kammiossaan. Mutta tuskin ehdittyään ulos ovesta ja jouduttuaan tekemisiin Pietarin ja Juudaan, puhuvien ja liikkuvien ihmisten kanssa, hän huomaa rakkautensa muuttuneen ylenkatseeksi ja vihaksi. Silloin me jälleen loittonemme heistä uhkuaksemme erämaassamme uudelleen rakkautta, joka kohdistuu kaikkiin, Pietariin ja Juudaaseenkin.
Niin on minun laitani. Minä rakastan teitä, ihmiset, rakastan syvemmin kuin useimmat muut. Tuo syvä rakkaus läpäisee koko sisäelämääni. Tahtoisin nähdä teidät suurempina, onnellisempina, puhtaampina, jalompina, mahtavampina. Ja rakkain unelmani on ollut päästä teidän todelliseksi ja suurimmaksi lunastajaksenne.
Mutta rakkauteni on mustasukkainen, piilevä ja eriskummallinen. Olen tuskin alkanut etsiä tunteelleni ilmausta, kun sanat jo hyytyvät huulilleni, olen tuskin avannut teille sylini, kun rakkauteni vaihtuu vastenmielisyydeksi, olen tuskin alkanut hengitellä teidän hengittelemäänne ilmaan, kun rakkauteni jo myrkyttyy ja piiloutuu. Se on ihan sisäistä, yksin minulle kuuluvaa rakkautta — arkaa, itsekästä ja hervotonta. Rakastetun näkeminen ei sitä kiihdä, vaan himmentää ja sammuttaa, se ei ilmene rakkaudellisina tekoina ja sydämellisinä sanoina, vaan pukeutuu moitteen hahmoon ja heiluttaa herjauksen piiskaa. Rakkauteni on pilkkaa ja iskuja. Te ette voi sitä ymmärtää ettekä kykene ottamaan sitä vastaan.
Minä en voi teitä moittia näinä armottoman vilpittömyyden hetkinä. Vika on itsessäni: olen liian lenseä voidakseni täysin sulautua teihin niinkuin rakastaja rakastettuun. Te havaitsette hymyssäni ivan, kädenpuristuksessani tuntuu vapiseva nyrkki. Ihmiskuntakin kuuluu väkivaltaisille, ja minä en ole osannut rakastaa enkä kurittaa teitä riittävästi.
Minussa on ainoastaan voimattomia aikeita, ja minun täytyy raadella itseäni voimatta oikeudenmukaisesti pyytää teiltä yhtäkään lohdutuksen sanaa. Olen kääpiömäinen Prometeus, jonka povea repii tunnontuskan korppikotka, koska hän ei ole osannut käyttää varastamaansa tulta muuhun kuin itsensä polttamiseen.
Ah, jospa se yht'äkkiä kumpuaisi minussa ilmi, haltioitumisen valtava ja syvä virta, kuin kauan padottuna ja väkivalloin pidätettynä ollut suoni, jospa ajatukset syöksyisivät haaveellisina suihkuina taivaille ja kuvat, tunteet ja rakkaat, lopulliset sanat lankeisivat virkistävänä sateena sydämeeni, lohduttamaan, herättämään ja hellyttämään kaikkia ihmissydämiä! Ah, jospa sieluni yht'äkkiä syttyisi lieskaan, kuin sängen ja risukon peittämä pelto, kuin kuiva, tiheä metsä, ja jospa ajatukset valaisisivat taivasta kuin rikkoutuvat raketit, sanat hehkuisivat kuin todellinen tuli, aatteet sinkoaisivat kiitävän kynäni tiestä niinkuin kipinäsade värähtelevästä palavasta rungosta, ja minä saisin vihdoinkin valaista ja lämmittää kaikkia ihmissieluja! Miksi olisikaan kielletty minulta, juuri minulta, tuo ilo, onni ja armo, jota kiihkeästi odotan, toivon ja tahdon?
Ah, jospa kaikkien näiden kärsimättömän odotuksen ja hurjien avuksihuutamisten vuosien jälkeen nyt, näinä päivinä, vihdoinkin kumpuaisi esiin uusien sanojen lähde, tuntuisi uuden hyökyaallon huuhtelu, lakkaisin kirjoittamasta samoja vanhoja tarinoita, pujottelemasta nauhaan samoja vanhoja sanoja, vaeltelemasta vaivalloisesti väsyneiden ja paikattujen ajatusten uria, ja huulilleni kohoisi hyökynä odottamattomia totuuksia, ihmeellisiä kuvia, säveliä, sointuja ja kiihkeitä tunteita, joita ei kukaan ihminen ole milloinkaan keksinyt, löytänyt eikä kokenut! Monena, monena iltana olen kynttilän punertavassa ja häilyvässä valossa tai varjonsa peitossa valkoisena ja tasaisena palavan lampun hohteessa odotellut tuon taivaallisen hetken tuloa, niinkuin alinomaa pettyneet rakastajat keskiyön tullen odottelevat kaunoistansa, joka on vihdoin luvannut saapua. Silloin revin irti lehden toisensa jälkeen, ennenkuin suuret ja kiireesti piirretyt kirjaimeni olivat ehtineet ne kerrassaan täyttää, hieroin silmiäni käsilläni, kunnes aloin tuntea kipua, tuijottelin typerästi jotakin typerää esinettä, piirtelin puolinukuksissa hirviöiden ja partaisten ukkojen profiileja, revin uusia lehtiä ja kirosin itseäni, kunnes äkkiä hypähdin seisaalleni, heitin syrjään tuolin ja kynän ja viskauduin vuoteeseeni, jonne jäin makaamaan voimatta nukkua, voimatta nähdä unta, voimatta unohtaa.
Niin kävi satoja ja tuhansia kertoja: henki pysyi yhä jäykkänä ja jähmeänä, sielu aina kylmänä ja kuolleena, paperi aina valkoisena, kunnia ja maine aina etäisenä. Nero ei ilmaantunut, mikään kaiku ei vastannut, minkäänlaista haltioitumista ei syntynyt: pimeyttä, äänettömyyttä, kidutusta.
Mitä kaikkea olisinkaan uhrannut ja mitä uhraisinkaan vielä nyt, jos heräisin edes hetkiseksi ja järkkyisin perinpohjin, jos yht'äkkiä saisin ottaa vastaan jumalaisen ilmestyksen salaisen sanelun!
Yhdentekevää, haltioittiko minua Jumala vaiko pahahenki, kunhan vain joku minua suurempi, minua terveempi, minua näkevämpi ja mielettömämpi olento puhuu suullani, kirjoittaa kädelläni ja ajattelee ajatuksillani.
Mutta Jumala ei tahdo puhua minun suullani: minä en kirjoita mitään pyhää kirjaa. Ja paholainen, jota huvittaa kirjallisuus, tempaa minut kerallansa kauhujen kadotukseen.
Mutta minä pelkään kovin, että joku toinen puhuu minun suullani. En vielä tunne itseäni. Olen tutkistellut itseäni niin uutterasti, että sieluni nyt on jaettu ja paloiteltu, vailla elämää, kaikki säikeet paljastettuina ja sikin sokin, niinkuin anatomisessa taulusarjassa. En tunne itseäni. En tunne omaa ääntäni. Puhuessani en tiedä, johtuvatko sanat tosiaankin minusta itsestäni, vai onko selkäni takana kenties joku ilkeä suloinen kuiskaaja.
Minä tunnen olevanivelallinen. Kaikki ihmiset ovat velallisia, mutta ylen harvat tunnustavat velkansa ja useimmat eivät ajattelekaan niitä maksaa. Inhimillisen hengen historia on täynnä protestoituja vekseleitä. Me syömme vanhuksemme, niinkuin Tyynen valtameren saarten villit asujaimet, emmekä aina kykene heitä sulattamaan. Omaksemme me kuitenkin aina tunnustamme sellaista ateriaa seuraavat oksennukset.
Minä tunnen olevani äärettömässä velassa. Voin sanoa Paavalin kanssa: »Minä olen velkaa kreikkalaisille ja roomalaisille, heprealaisille ja pakanoille.» Voisin lisätä luetteloon vielä puoli tusinaa kansakuntien nimiä saamatta sittenkään kaikkia mainituiksi. Olen kuin kulta-ajan ihmiset: en erota sinun omaasi omastani. En ole varastanut nimenomaan aikoen varastaa. Plagiaatit eivät minua miellytä: niitä voivat viljellä vain kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat. Mutta olen hengittänyt, olen imenyt itseeni, olen pureksinut ja sulattanut kaikki, mitä on käsiini sattunut, ja nyt en enää kykene omaisuuksia toisistaan erottamaan. Olen toisten teoriain läpäisemä, kirjojen täyttämä, artikkelien kyllästämä, sanojen ja kuvien paisuttama. Olen kulttuurin ja toisten ihmisten tuote, minä, joka tahdon olla nero ja oma itseni.
Tämä epämääräisyys minua kiduttaa: tahtoisin tietää, mikä oikeastaan olen, mikä on persoonallinen osuuteni suorittamassani työssä. Tahtoisin lahjoittaa jotakin toisille heiltä ryöstettyäni; tahtoisin lisätä jotakin siihen sivistykseen, joka on minua ruokkinut. Tahtoisin löytää itseni: laskea kassan ja poistua omine pikku osuuksineni, vaikka se ei olisi kuin unssin painoinen. Minä painatan nimeni kirjojen kansiin; mutta tahtoisin tietää, mikä tosiaankin on omani, ja minkä olen vain toisilta vuokrannut. Minusta tuntuu kuin olisin kietoutunut toisiin siinä määrin, etten enää saa selvää omista jäsenistäni. Minä laulan kuorossa, ja minun ei onnistu erottaa oman ääneni sointia.
Olen kyllästynyt. Tämä yhteisyys kiusaa minua; varkautta koskeva epäilys ei suo minulle lepoa eikä rauhaa. En tahtoisi olla velassa kenellekään; mielelläni vapautuisin velvollisuudestani osoittaa kiitollisuutta saamamiehilleni. Tahdon ollaminä, vain oma itseni, erikoinen, riippumaton, kahleeton, oman itseni ja omaisuuteni ainoa laillinen omistaja. Olen Robinson vailla saarta.
Mutta kun ryhdyn lukemaan, mitä olen kirjoittanut, pelkään aina joutuvani vieraille veräjille. Tuon sanan olen voinut ottaa joltakin vanhan ajan kirjailijalta, tuo kuva voi olla erään toisen muistuma, tuo aate voi olla vieraan teorian muunnos tai kehitelmä, tuo tyyppi voi olla jäljennetty jostakin lukemastani romaanista tai elävästä elämästä, tuon lauseparren olen voinut omaksua erään ystäväni kanssa keskustellessani. Menneiden ja olevaisten varjot kertyvät vaiheilleni, ja minä tahtoisin heittää kullekin kuuluvan saatavan vasten kasvoja asiaankuuluvia korkojakaan unohtamatta. Toisia eivät nämä asiat arveluta; ja minä kadehdin heitä.
En tahtoisi lainata mitään todellisuudestakaan; tahtoisin olla kuin hämähäkki, joka kehrää kaikki teoksensa langat omasta ruumiistaan. Mehiläistä minä vihaan; sen hunaja maistuu minusta varastetulta. Tahtoisin olla velassa ainoastaan itselleni enkä kenellekään muulle. Ei edes taivaan ja ihmiskasvojen ja metsän kasvien ja kaupungin talojen tulisi antaa minulle mitään. En voi kumminkaan tulla toimeen ilman niitä, vaikka häpeenkin havatessani ne itsessäni, teoksissani. Minusta tuntuu kuin en olisi ilman tuota taivasta, noita kasveja, tuota puuta ja taloa kyennyt mitään virkkamaan, ja tämä seikka saa mieleni apeaksi. Tahtoisin luoda henkeni ympärille tyhjyyden nähdäkseni mihin se kykenee, kun se jätetään oman onnensa nojaan. Se on mieletön toive, naurettava halu, mahdoton aie: hyvinhän sen tiedän! Mutta minä en voi kumota tuota tuonettani: minä, jos kukaan, olen velallisuuden vastustaja, aina mielettömyyteen asti. Ja pahin on vielä jäljellä: toisinaan minua kiduttaa sekin pelko, että se, mitä nimitän kyvykseni, on jotakin minulle kerrassaan vierasta ja päälle päätteeksi fyysillistä. Jos ajatukseni käy terävämmäksi, kun olen juonut kaksi kuppia kahvia, jos mielikuvani liittyvät toisiinsa helpommin, kun olen tyhjentänyt teekannun, jos ilahdun ja alan syytää suustani paradokseja, kun olen nauttinut muutamia laseja samppanjaa, jos tunnen itseni jalommaksi seisoessani vuorenhuipulla tuhannen metrin korkeudessa, jos kahvilamusiikki, sotilasfanfaari tai sinfoniantahti saa minut runollisemmaksi ja herättää minussa ajatuksia, mielikuvia ja lauseita, joita en olisi saanut milloinkaan syntymään hiljaisuudessa, niin mieleni täyttää typerä häpeäntunne, ja minut valtaa se kamala epäilys, etten ole muuta kuin aivokone, joka tuottaa, mitä siihen pistetään, joka tarvitsee polttoainesta ja rasvoja pysyäkseen käynnissä, ja etten minä itse ajattele ja haaveksi, vaan että kahvi, tee, viini, happi ja sävelet ajattelevat ja haaveksivat minussa. Se on kenties typerä pelko: onhan henkilöitä, jotka juovat ja kuulevat, mitä minä juon ja kuulen, silti tekemättä mitä minä teen. Mutta se ei asiaa muuta. Tuo tumma tai vaalea, jonka ruumiini ottaa vastaan, vaikuttaa minuun: ellen sitä saisi, en kirjoittaisi, mitä kirjoitan, enkä ajattelisi, mitä ajattelen. Nuo fyysilliset ja vieraat ainekset ovat haltioitumiseni tekijöitä, luovat osaltaan teoksiani, ja tämä seikka saa minut katkeran kiukun valtaan. Shakespearen velkamiehenä oleminen on jo riittävän sietämätöntä, mutta jos joutuu kiitollisuudenvelkaan portoricon ja sandomingon sekoitukselle tai ceylonteelle, niin se on jo liian nöyryyttävää.
En tiedä, joutuvatko muutkin ihmiset kärsimään tätä itsensä etsimisen onnetonta kidutusta. Kreikkalaisten »gnothi seauton» ja Ibsenin »ole oma itsesi» ärsyttävät minua sanomattomasti. Miten minun on meneteltävä tunteakseni itseni, kun en kykene löytämään itseäni tästä ihmisten paljoudesta, joka ahdistaa ja läpäisee minua joka taholta? Ja kuinka voin milloinkaan päästä olemaan oma itseni, ellen kykene itseäni tunnistamaan, ellen tiedä, mikä on persoonallisuuteni sisimpänä, jakamattomana keskuksena, sen viimeisenä pohjasakkana?
Minä en etsi ihmistä, en etsi Ihmistä: tahdon vain itseäni enkä mitään muuta. Ja minä en tiedä, mikä se on, tuo itseyteni, missä se sijaitsee ja mitä oikeastaan ajattelee. Tämän minuuteni keralla, jota toiset ovat kapaloineet, vaatettaneet ja ruokkineet, minun täytyy elää — täytyy elää aina, ikäänkuin vieraana muukalaisena. Ja tämä on eräs — joskaan ei ainoa — vaikean elämäni kiusa ja kidutus.
Ennenkuin kuolen nälkään ja viluun kuin kulkukissa, koettelen kaikkia ammatteja. Lähden keräilemään riepuja kaduilta, säkki selässäni. Asetun kirkkojen ja kahviloiden oville anelemaan almua Jumalan nimessä, rupean julkisten makkilaitosten vartijaksi, tanssitan karhua maaseudun toreilla, ja ellei jää mitään muuta neuvoa, lähden asianajajan käskyläiseksi. Mutta on olemassa eräs ammatti, johon en milloinkaan suostu, en, vaikka minua siihen vaadittaisiin pistooli kurkkuani vasten ojennettuna.
Se on kirjallisen ilveilijän ammatti, kirjailijan, joka kirjoittaa ihmisten huviksi, ikävystyneiden ja maankiertäjien ajanvietteeksi, se inhottava ammatti, jonka harjoittaja vuodesta toiseen keksii juttuja, rakentelee juonia, etsii seikkailuja, virkistää muistoja, keittää kokoon romaaneja, sepittää kädenkäänteessä novelleja ja valmistaa komedioja saadakseen nauramaan tai kyyneltelemään ne, jotka maksavat ja taputtavat käsiänsä.
Turhaan nuo julkiset huvittajat puhuvat kauneudesta, silmäilevät halveksivasti alhaisoa ja ottavat illalla viitan ja pimeyden suojassa vastaan maksun kujeistansa. He ovat tahtoen tai tahtomattaan yksinvaltiaan suuren lauman lakeijoja, lauman, joka tahtoo unohtaa ruman arkielämän, he ovat kansan palkattuja narreja, porvarillisen väen nöyriä harpun helkyttäjiä, jotka haluavat lukea jotakin poltettuaan savukkeen ja ollen lähdössä kävelemään. Se, joka kaupitsee kuvitelmiansa, palvelee sitä, joka on äveriäs ja ikävystynyt — eräänlainen parittaja, joka tarjoaa kuviteltua vierasta elämää sille, jossa ei ole riittävää elämää itsessään. Mikä on, vaikutukseen nähden, sikarin ja kertomuksen, näytelmän ja viinipullon välinen ero? Tupakoiden ja lukien vietetään ikävää odotusaikaa — komediaa katsellen ja kelpo tavalla humaltuen päästään toiseen elämänpiiriin, uneksimaan ja näkemään sellaista, mitä ei ole olemassa.
Eräs ero on epäilemättä olemassa: taide. Ja minä myönnän, että sitenkin voidaan sanoa paljon kauniita asioita ja luoda teoksia, jotka säilyvät ihmisten sydämissä ties kuinka kauan. Mutta kaikkien sellaisten tuotteiden pohjalla on syvimmällä kuitenkin aina sama: se ajatus, että on ennen kaikkea huvitettava ihmisiä ja pidettävä heitä hyvällä tuulella ja että on hyvä kertoa heille tarinoita, jotteivät joudu horroksiin, vaan hengittelevät vilkkaammin, koska siten voidaan varmemmin koskettaa heidän sieluihinsa ja istuttaa niihin salavihkaa jokin suuri totuus.
Mutta mitä välitän minä ihmisten huvittamisesta? Minä en tahdo olla kenenkään narrina? Ja minä väitän, että romaanien, novellien, kertomusten, komediain ja draamain kirjoittajat ovat kaikki olleet ilveilijöitä, väkeä, joka kutkuttelee ihmisten mielikuvitusta niinkuin musikantit hyväilevät heidän korviansa ja naiset heidän ruumistaan.
Ihmiset ovat melkein poikkeuksetta poikasia, vielä kuudenkymmenen vuoden ikäisinä, ja he tarvitsevat sellaisia ikävänpelättimiä; he kaipaavat tarinoita ja seikkailuja, kuvanomaista ja mahtipontista. Kirjailijat, nekin, jotka eivät ole olleet itse nimenomaan poikasia, ovat heitä tyydytelleet, ovat paneutuneet nelinkontin permannolle, ja puhaltaneet torvea luudanvarrella ratsastaen. Mieltäni pahoittaa, kun näen, että heidän joukossaan on sellaisia miehiä kuin Homeros, Cervantes, Shakespeare ja Dostojevski, joihin suhtaudun sangen myötätuntoisesti. Hekin ovat ilveilijöitä samoinkuin muut: mitäpä minä sille mahdan? Lukiessani ja kuunnellessani heitä huvikseni minäkin olen typerä poika, jolle äidin pitää kertoa yhä uusia tarinoita.
Huomaan itsekin olevani tyydyttämätön, sietämätön ja puritaaninen. Onko kukaan koskaan johtunut ajattelemaan, että ne, joka ovat kirkastaneet nuoruusaikaamme ja seuranneet meitä, mukanansa kokonainen kumppaniparvi puhuvia luotujansa, kasvuikämme ja Huoruutemme alakuloisina ja hekumallisina iltahetkinä, olivat hekin ilveilijöitä? Kun en ole tämän synkän raivon vallassa, joka saa minut syytämään kirouksia ja solvauksia, minäkin epäilen sanojani ja alan pitää itseäni väärämielisenä, mielettömänä ja kehnona. Mutta sittenkin on niin laita. Ajatelkaahan vain, mitä tarkoitetaan puhuttaessa ilveilijästä. Henkilöä, joka huvittaa ihmisiä. Ja miten? Usein esittämällä naurettavana toisten onnettomuuksia tai ainakin menetellen siten, ettei käytä onnettomuuksia herättääkseen myötätuntoa ja kauhua, vaan tyydyttääkseen uteliaisuutta. Kahden rakastavaisen säälittävä kohtalo, kuolema ennen onnen saavuttamista, on vain väline, jonka nojalla vältetään kymmenen haukotusta tunnin kuluessa — äidin epätoivo, vaimon uskottomuus, kostonhimoisen julmuus, pettyneen suru, intomielisen jalo mielettömyys, viattoman kamala kohtalo: ei ole koko maailmassa asiaa, johon ei ammattikertoja kävisi käsiksi ja jota hän ei muovailisi tarjottavaksi nuorille herroille ja neideille, joilla ei ole riittävää purkautumistilaisuutta todellisessa elämässä, ja isille ja äideille, jotka mielellään nauravat Don Quijoten kustannuksella ja vuodattavat kyynelen kuningas Learin kohtaloiden vuoksi. Heidän koko taiteensa (joka on toisinaan valtavan suuri) yrittää vain herättää mielenkiintoa joutilaissa lukijoissa ja katselijoissa saadakseen heidät todella temmatuksi pois ahtaasta, synkästä, surkeasta ja nöyryyttävästä elämänpiiristänsä. Käsittäkää vain sana ilveilijä kaikkein jaloimmassa, korkeimmassa ja sankarillisimmassa merkityksessä, miten mielitte, mutta sallikaa minun mainita sillä nimellä kaikkia niitä, jotka jonkinlaista palkintoa toivoen — olipa halun esineenä laakeriseppele tai suuri jälkimaine, kättentaputukset tai kymmenentuhatta liiraa — kirjoittavat siinä tarkoituksessa, että ihmisille siitä koituisi mieluisaa huvia.
Ja oletteko tosiaankin sitä mieltä, että tuollainen toiminta sopii ihmisille, jotka ovat tietoiset asemastansa tässä salaperäisessä ja ihmeellisessä maailmassa? Oletteko sitä mieltä, että ne harvat, jotka näkevät vaaksanverran kauemmaksi kuin nuo lapselliset elukat, ja käsittävät, mikä kohtalo meitä odottaa, ellemme kykene rohkeasti voittamaan kohtaloamme luomalla puhtaampaa elämää tyhjyyden uhkasta huolimatta, oletteko sitä mieltä, kysyn minä, että heidän pitäisi kehoittaa ihmisiä tuohon lapselliseen leikkiin, yllyttää heitä pysähtymään kirjanlehtinäyttämöiden eteen, missä liikkuvat unien pelinuket, ja kuuntelemaan kuviteltujen haamujen kuviteltuja kohtaloita?
Minkätähden omistaisimmekaan niille suotta suurta myötätuntoa, minkätähden tuhlaisimme ylen paljon nerokkuutta tuuditellaksemme heidät uneen ja huvittaaksemme heitä, kun olisi paljon kauniimpaa ja vaarallisempaa herättää heidät hurjin huudoin, kääntää heidät silmäilemään pimeyttä, kiikutella heitä syvyyden kuilussa, pää alaspäin, ja siten pakottaa heidät nousemaan, paljastumaan ja muuttumaan murheellisemmiksi, mutta samalla ylevämmiksi sen kaikkeuden edessä, joka nyt tuskin heitä sietää.
Hiiteen kaikki tarinat, legendat ja tragediat! Jos joku ikävystyy, niin pelatkoon korttia tai heittäytyköön järveen. Ja älköön nero enää tuhlatko itseänsä tarjoelemalla hupaista lukemista tyhjäntoimittajille tai herättelemällä eloon niitä, jotka ovat joskus eläneet tai joita ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ryhtyköön hän sensijaan julistamaan uusia ja parempia elämänmuotoja, valmistelkoon maata, joka tuntee ainoastaan sielun kärsimyksiä ja jossa asuvaiset ihmiset eivät yritä unohtaa, vaan muistaa ja luvata.
Minä en pyydä leipää, mainetta enkä myötätuntoa. En anele naisilta syleilyä, pankkiherroilta rahoja enkä neroniekoilta ylistyksiä. Tulen toimeen ilman sellaista tai ansaitsen tai riistän sen itselleni omin neuvoin. Mutta minä pyydän ja rukoilen, nöyrästi, polvillani, niin voimakkaasti ja kiihkeästi kuin sieluni suinkin voi: antakaa minulle hieman varmuutta, yksi ainoa, pienokainen, mutta järkkymätön usko, yksi ainoa totuuden atomi! Minä rukoilen ja vannotan teitä kaiken sen nimessä, mikä on teille rakkainta ja kalleinta, teidän oman elämänne nimessä, hänen nimessään, jota tänään rakastatte, kalliimman aatteenne nimessä: jos teidän joukossanne jollakin on se, mitä etsin, jos on olemassa joku, joka onvarma, jokatietää, joka elää ja liikkuutodessa, niin sanokaa minulle. Ja jos sellainen on olemassa, ellei hän harhaudu tai petä itseänsä, jos hän on yhtä jalomielinen kuin onnellinen, niin sanokoon minulle, mitä tuntee ja mitä tietää, ilmaiskoon sen minulle valan vannoen ja vaatikoon minultatotuudestansamitä tahtoo, miten tahtoo.
Minä tarvitsen hieman varmuutta — tarvitsen hieman totta. En voi tulla toimeen ilman sitä, en voi elää sitä vailla. En pyydä mitään muuta, en mitään enempää, mutta se, mitä pyydän, on paljon, se on tavatonta: sen tiedän. Mutta minä vaadin sitä joka tapauksessa, se on minulle annettava, maksoi mitä maksoi, jos vain on maailmassa joku, jolle elämäni jotakin merkitsee.
Sitä ainoata minä olen etsinyt. Lapsuudestani saakka olen elänyt ainoastaan sitä varten. Olen kolkutellut kaikkia portteja, olen kysellyt kaikilta katseilta, olen tiedustellut kaikilta huulilta ja olen suotta tutkistellut tuhansia ja kymmeniätuhansia sieluja. Ja turhaan olen syöksynyt elämään, kunnes olen tuntenut hengitykseni salpautuvan ja mieleni etovan, ja turhaan, aina turhaan, olen tärvellyt silmäni lukemalla vanhoja kirjoja ja viimeisiä uutuuksia täyttäen pääni riitelevien filosofien huudoilla, ja turhaan, iäti turhaan olen herätellyt sisäisiä ääniä ja nöyrästi valmistellut tietä ilmestykselle. Mitään ei ole ilmaantunut, ei mitään, ja kukaan ei ole vastannut.
Kukaan ei ole vastannut niin, että olisi hävinnyt kaikki halu ja tarve kysellä lisää, ei ole tullut ketään, joka olisi kyennyt tyynnyttämään sydämen liiallisen levottomuuden ja sammuttanut sieluni erämaisen janon. Kaikki pyrkimykset ja yritykset ja ponnistukset tosin eivät ole olleet suotta: monet seinät ovat kaatuneet, monet muurit on revitty maahan ja hajalle, — toiset niistä hajosivat hiljalleen, niinkuin luhistuva hiekkakasa, toiset valtavin pauhuin, ikäänkuin vanhan maan kohdusta urkenisi uusi. Mutta jokaisen seinän takana oli tyhjyys vastassani, jokaisen muurin toisella puolen oli pimeys, ja kaiku oli niin kummallinen, että jokaiseen toivon myöntösanaan vastasi väsynyt ja loppumatonei.
Kukaan ei voi sanoa, että minulta puuttuu rohkeutta. Muistan vielä pitkät, tyynet yöt, jotka vietin valvoen ulkosalla, povessani äärettömyyden harhatunto, noiden taivaiden ja tähtien alla, jotka täyttävät ihmisen pyhyydellä ja puhdistavat ajatuksen päivän eläimellisistä väreistä… Olen kumartunut mikroskoopin mykiön yli: ja mitä siellä näin? Samaa kuin näen joka päivä paljain silmin: pienoismaailman ja siinä pienoisia olentoja, jotka tuhoavat toisiaan.
Luokseni ilmaantuivat myöskin uskon miehet ja ne, joiden tehtävänä on uskon säilyttäminen. Mutta heidän puheensa eivät kyenneet luomaan minuun sitä uskoa, jota heidän sanansa sisälsivät. Siinä, missä oli sanoja, ei ollut tosiasioita, ja missä oli sanoja, siinä minun onneton henkeni keksi petosta, kopeutta, harhaluuloja, tietämättömyyttä, kavaluutta, mukavuutta ja laskelmia, kaikkea sitä, minkä nojalla yritetään tehdä Jumalasta ihmisen orja.
Filosofitkaan eivät minua auttaneet. Parhaimmat olivat grammatikkoja, jotka hioivat viikatteitaan niin kauan, että vilja ehti karista maahan, ennenkuin se niitettiin, ja toiset olivat harhaantuneita runoniekkoja, ikävystyttäviä riivattuja, jotka piirustelivat yö- ja päiväkaudet pitkiä, korkeita ja runsaskoristeisia julkisivuja kuviteltujen kaupunkien rakennuksiin, joissa ei kukaan voinut asua.
Ei yhtään totuutta millään taholla. Minä tarkoitan sellaista totuutta, joka jumalaisen salaman tavoin iskee ihmisen maahan kasvoilleen ja kirkastaa sammumattomin valoin ulkoisen ja sisäisen: ihmisen ja hänen kuvansa. Ei yhtään totuutta millään taholla. Kaikissa asioissa havaitsin sen, mikä puhuu niiden puolesta, ja sen, mikä puhuu niitä vastaan, sen, mikä puhuu kielteisen kannan puolesta, ja sen, mikä puhuu myönteistä kantaa vastaan. Kaikki aatteet olivat timantteja ja särmiöitä, nelikasvoisia hermespatsaita ja sfinksejä, jotka tarjosivat tuhat vastausta kymmeneen kysymykseen. Kukaan ei voi sanoa mistään asiasta: se on niin eikä toisin. Mitään ongelmaa ei voida ratkaista yhdellä ainoalla tavalla ja ainoastaan sillä tavalla. Jokaisella puhuvalla henkilöllä on omat perusteensa, ja sillä, joka puhuu vastaan, on hänelläkin omat perusteensa, ja samoin on laita sen, joka vastustaa ensimmäistä ja toista ja kenties vielä jotakin neljättä. Kerta kerralta meidät pakotetaan myöntämään, että mielipuolellakin on omat perusteensa, joita tulee viisaasti kuunnella.
Olenko epäilijä? Valitettavasti en. En epäilijäkään. Epäilijä on onnellinen: hänellä on uskonsa; hän uskoo varmuuden mahdottomuuteen.
Hän voi olla aivan rauhallinen, voipa, jos haluaa, olla dogmaatikkokin. Minä en voi. En edes usko kaiken tutkimisen turhuuteen enkä ole varma siitä, ettei varmuutta ole olemassa. Mahdollisten asioiden joukossa on tämäkin: että totuus on olemassa ja että joku sen omistaa.
Mitä merkitseekään, etten ole sitä löytänyt ja etten sitä omista? En tahdo enää elää niinkuin tähän saakka, en tahdo enää häilyä epäilyksen ja kieltämyksen välillä, alinomaa uudestisyntyvän pyyteen hengästyttämänä ja alinomaa toistuvan häviön uuvuttamana. Tahdon jonkun itseäni auttavan ja toivon sen, joka on tyyni, lahjoittavan minulle hieman rauhaansa.
Mutta tyhjistä sanoista en huoli, en petoksista, verukkeista, lapsellisista hurskaista toiveista enkä naisten jaaritteluista.
Tahdon saada varman varmuuden — vaikkapa yhden ainoankin! — tahdon häviämättömän uskon — vaikkapa vain yhden ainoan! Mutta sellaisen totuuden, joka sallii minun koskettaa maailman sisintä ydintä, syvintä, järkkymättömintä perustusta, totuuden, joka itsestään sijoittuu päähäni eikä salli syntyvänkään sellaista ajatusta, joka pyrkisi sitä kumoamaan, sanalla sanoen totuuden, joka olisi totista tietoa, täydellistä, lopullista, luotettavaa ja kiistämätöntä aito oivallusta.
Ilman sellaista tietoa en jaksa enää elää, ja ellei kukaan minua armahda, ellei kukaan osaa vastata minulle, etsin kuolemasta rajattoman kirkkauden autuutta tai ikuisen tyhjyyden rauhaa.
Sattuu hetkiä, joina minusta tuntuu kuin voisin hyvin, joina tunnen itseni onnelliseksi, jolloin olen riittävässä määrin halpamaisen uskalias unohtaakseni elämäni koko viheliäisyyden ja tuskan ja aivan hiljaa, vähitellen, teeskennellen vajoan mukavuuteen, tottumuksiin, siihen hyvinvoipaan, turpeaan ja levolliseen elämään, jota elätte kaikki te, oi vihatut kumppanini. Se on häpeällistä, ja minua värisyttää sitä tunnustaessani.
Minä en ole luotu iloitsemaan, minun ei tule etsiä nautintoa — voi minua, jos vaivun onnen lämpöiseen ja nukuttavaan syliin! Jos tahdon olla uskollinen sieluni syvimmälle laille — sille valalle, jonka vannoin syntyessäni toisen kerran — sille sopimukselle, jonka tein elämän ja kuoleman kanssa, en saa suostua yleisen ja jokapäiväisen hyvinvoinnin höystetyn appeen veltostutettavaksi ja herpaistavaksi.
Elämässäni on jo liian paljon säännöllisyyttä, liian paljon rauhaa ja tyventä. Ihmisten pojilla ei ole, mihin päänsä kallistaa, mutta minulla on viisihuoneinen asumus vanhassa palatsissa, aivan lähellä ainaviheriöiviä puutarhoja, sinne paistaa aurinko ja siellä on mukavia sänkyjä maatakseni, leveitä nojatuoleja istuakseni, syviä lautasia syödäkseni. Minä olen köyhä, mutta minulta ei puutu mitään. Joka päivä höyryilee liemi pöydässäni, ja hyvin käristetty leipä narskuu hampaissani. Onhan maailmassa hieman hymyä senkin varalle, joka tahtoi lähteä pois niinkuin kirottu poika.
Elämäni on nyt kaikin puolin järjestetty ja säännöllinen. Minä menen aikaisin makuulle, nukun aamunkoittoon asti, vatsani sulattaa ruokaa, ystäväni suhtautuvat minuun suopeasti, naiset pyrkivät puheilleni, pienet ja suuret nostavat hattuansa, kun kuljen ohi. Kaikki käy hyvin — mitään ei puutu. Kaikki käy hyvin ja mitään ei puutu sen mielestä, joka näkee ainoastaan pinnan ja arvostelee toisia itsensä nojalla. Mutta enhän ole tullut maailmaan tätä varten, enhän ole tämän tähden suostunut elämään, enhän ole tämän vuoksi kiduttanut ja piiskannut sieluani kahdenkymmenen vuoden aikana niinkuin mielipuoli munkki hartioitansa ja rintaansa. Olen jäänyt maailmaan, koska se on kaameampi kuin tyhjyys, olen suostunut elämään, koska elämä on kuolemaa kiduttavampi, olen puhkonut, nylkenyt ja raadellut itseäni vain senvuoksi, että tuskasta koituu totuutta, vain senvuoksi, että sielun sikiöt ovat kärsimyksen lapsia; onhan kaikki musiikki vain mielen apeutta, ja yksin epätoivon pohjalla on se nautinto, joka ei milloinkaan inhota.
En tahdo olla tyytyväinen, tyyni, onnellinen enkä rikaskaan. Kutsun kannettavakseni kaikki onnettomuudet, rukoilen lukemattomia kovia kohtaloita elämäni tielle. Kalvakoon tauti minua, kunnes hampaani kalisevat, tyhjentäköön köyhyys kotini, pettäköön minut rakkaus, hylätkööt ystävät minut, maan matoset minua kuolatkoot, taistelkoot kuume ja hulluus aivoistani, vainotkoot minua viholliset iskien iskun toisensa jälkeen, kuolkoot ne ainoat, joita rakastan, viereeni yht'äkkiä, kertaakaan huokaisematta… Kohdatkoon minua maailman koko tuska: ainoastaan siten käy ilmi, olenko ihminen vai riepu, pitääkö minua yllä sielu vai pelkkä luuranko. Hiukset harmaantuvat, posket kurtistuvat, otsaan ilmestyy syviä vakoja, ja kyynelet vuotavat. Mutta mitäpä tuosta? Ainoastaan epätoivon yksinäisyydessä kasvavat ne kukat, joita minä etsin — kasvavat ne kukat, jotka eivät milloinkaan lakastu eivätkä milloinkaan nuokahda, vaan tuoksuvat ja elävät iät kaiket.
Ei ainoastaan sielu ole uupunut; ruumiskin on vahingoittunut ja kulkee kohti loppuansa. Minä olen liian kauan huudellut »henki, henki!» ollenkaan ajattelematta ruumista, jota olen pitänyt liikkeessä niinkuin vikuria hevosta kannukseniskuin ja ohjaksista nykimällä. Toivoin voivani sen kesyttää, uskoin voittavani, valloittavani sen sielun taholta, ottavani sen haltuuni huolimatta siihen vilkaistakaan, ja nyt se kostaa minulle: minä tunnen, että loppu lähestyy ja että tämä vähän lihan peittämä luuteline alkaa hajota — muuttua mullaksi mullan alle.
Ennen kaikkea silmät. Olen tärvellyt niitä poikaiältäni asti lukemalla yksinäisen kynttilän tai vakavammin, mutta sitäkin himmeämmin loistavan öljylampun valossa, joka melkein säännöllisesti ja verkalleen sammui keskiyön tullen jättäen minut pilkkopimeään ja hengittelemään kamalaa löyhkää lampunsydämen savutessa ja sen eräiden kuitujen yhä heikosti hehkuessa. Olen uhrannut ne talvisina päivinä, laiskoina hämyhetkinä (mikä kiusa lakata lukemasta sivua, joka pitää mielenkiintoasi vangittuna, ja nousta lämpimästä nojatuolista etsimään tulitikkuja!) vanhanaikaisten kirjastojen himmeissä saleissa — itsepintaisesti lukien, kunnes vain arvaamalla tunsin kirjaimet ja kirjoitin pikemmin tunnon kuin näön varassa viivattomalle paperille! Ja aamulla oli usein ensimmäinen sarastus tuskin ehtinyt ilmaantua ikkunaluukkuihin, kun jo jälleen tartuin kirjaan, josta oli täytynyt edellisenä iltana luopua, ja niin luin lukemistani, maaten yhä vuoteessani, kunnes lakanain animaalisen lämmön aiheuttama inhontunne ajoi minut ulos kolealle kadulle ja tavanomaisiin tehtäviin.
Yön niukassa punertavassa valossa ja aamun heikossa kelmeässä hämärteessä silmäni jännittyivät ylenmäärin: silmäterät laajenivat luonnottomasti, ja silmäluomet tulehtuivat. Niissä tuntui sitten kipu pitkin päivää, ja kyyneliä valui poskilleni. En tuosta huolinut, mutta nyt on jo monta vuotta kulunut siitä, kun vielä kykenin erottamaan vuorenharjan yläpuolella näkyviä muotoja, ja minä kuljen ystävän ja tuttavan ohi muutaman askelen etäisyydessä häntä tuntematta. En niitä näe: näen ainoastaan likeltä ja mykevien lasien avulla. Maailma on menettänyt silmissäni kirkkaimmat värinsä ja selvät, täsmälliset ääriviivansa. Minä näen nyt kaikki epämääräisesti, kuin kevyen, mutta kaikkialla ilmenevän ja alinomaisen sumun peitossa. Etäältä nähtyinä ja iltaisin kaikki hahmot hämmentyvät silmissäni: viittaansa verhoutunut mies voi näyttää minusta naiselta, pieni tyyni liekki pitkältä punaiselta valojuovalta, virtaa alaspäin liukuva venhe tummalta täplältä virran pinnassa. Kasvot ovat valkeita läikkiä, ikkunat tummia pilkkuja talojen seinissä, puut kohoavat mustina taajoina täplinä varjojen keskeltä, ja taivaan kannella tuikkii minulle vain kolme neljä ensimmäisen suuruusluokan tähteä.
Ja kunpa asia edes pysyisi sillänsä! Mutta minä pelkään tulevani sokeaksi. Pelkään näkeväni päivä päivältä yhä vähemmän — kunnes vihdoin en näe mitään! Kuvittelen kauhistuneena, millaiseksi elämäni silloin muuttuu. Minulla ei ole mitään muuta voimaa kuin älyni, ei muita ystäviä kuin vainajat, ei muuta nautintoa kuin kirjat. Silloin en voisi enää lukea! En voisi enää nähdä noita kauniita kirjakkeita, antikvaa, elzeviriä, kursiivia, jotka ovat tuottaneet minulle paljon iloa, jotka ovat minulle opettaneet kaikki, mitä tiedän, jotka ovat kertoneet toisille, mitä minussa on vähimmin kehnoa. Minun täytyisi turvautua toisten armoon, lukea vieraitten silmien avulla, tyytyä heidän ehdonvaltaansa, kärsivällisyyteensä ja sääliinsä. Ja ympärilläni olisi pimeys — kaikkialla! Mustaa ja pimeätä joka puolella — ikuisesti! Minä yksin ajatuksineni pimeässä, aina kuolemaan asti. En voi sitä varmasti uskoa, vaikka toisinaan ajattelenkin sitä niinkuin varmaa, jo päätettyä asiaa — ikäänkuin olisi vain kysymyksessä aika, päivät tai vuodet. Minä koetan elää ennakolta tuota aavistamaani onnettomuuden elämää: toisinaan, kun katu on tyhjä, suljen silmäni ja astelen eteenpäin — epäröin, en kulje suoraan; kupeeni tuntuu hipovan talon ulkonemaa tai laastitusta ja jalkani katukivitystä, joka kaikuu askelteni alla. Osaisinko kulkea kotiin? Yht'äkkiä kuulen hälyä: tulevat rattaat tai joku jalankulkija. Avaan silmäni: maailma ei ole vielä menetetty. Minä näen vielä hieman: olen pelastettu! Sitten suljen jälleen silmäni, kuljen pimeässä ja iloisena eteenpäin ja saavun perille.
Mutta ei auta: minä tulen varmaan sokeaksi, tunnen sen. Avaruus on jo rikkoutunut, auttamattomasti, eräissä kohdin. Pieniä tummia pilkkuja häilyy ja kiertelee silmissäni, eikä ole olemassa sellaisia silmälaseja, jotka saisivat ne häviämään. Kun ne kerran avartuvat ja sulautuvat toisiinsa, niin minulta häipyy auringon ja värien suurenmoinen maailma sokeuden mustan ja auttamattoman esiripun taakse — ja kaikki on lopussa.
Ellen kuole sokeana, kuolen halvaukseen: hermonikin ovat hunningolla, ja aivoni eivät ole terveet. Tunnen jo joitakin aikoja pahoja oireita: toista jalkaa särkee ja se on turta, sormet värähtelevät tahtomattani, päässä tuntuu kirpeitä pistoksia. Toisinaan on kuin jotakin sulaisi pääkuoren alla. Jos aion ajatella, niin kaikki sekaantuu ja hämärtyy, kaikki esineet näyttävät kiitävän pois pyörryttävän nopeasti, vaikka pysyvätkin paikoillaan edessäni, ajatukset häviävät yht'äkkiä minun onnistumatta niitä palauttaa, ja jokin typerä sana, jokin mitätön mielikuva nousee ja juurtuu tajuntaan kieltäytyen painumasta takaisin tajuttomuuden pimeyteen. Ilma painaa ja puristaa minua, ikäänkuin minun täytyisi kannattaa taivaankantta, ja mielessäni on tyhjyys ja tuska, ja minä en kykene ajattelemaan, en voi tehdä työtä, en tahdo enää mitään tietää. Suunnaton joutilaan uupumus, henkinen ruokahalun puute, niinkuin ainakin henkilössä, joka on juonut kaikki ja kaikki oksentanut, viha, joka kohdistuu kaikkiin mielikuviin ja kaikkiin kasvoihin ja tekee minut halveksittavaksi ja surkuteltavaksi omissa silmissäni.
Minä olen pyörtynyt useita kertoja — kotona ja muualla. Ja sitten pitkiä tylsän toipumisen, pakollisen levon, sanomattoman nöyryytyksen, voimattoman raivon ja hapuilevien ponnistusten päiviä. Mikään ei kykene minua galvanoimaan: ei kahvi, ei tee, ei viini, eivät ystävien miellyttävät puheet eivätkä naisen hyväilyt. Inho täyttää mieleni, ja tyhjyys tukehduttaa minut, ja ainoana toivonani on yö, vuode ja sikeä, pitkä, eläimellinen uni, jota kestää aina valoisaan päivään asti.
Tavan takaa sattuu täydellisen menehtymisen tuokioita, oikkuja, häiriöitä, päähänpiintymiä ja mikä kauheinta: sellaista hämmennystä, painostusta, ahdistusta, joka ei ole vain pään kipua, vaan myöskin sielun sairautta, henkistä verettömyyttä, vihatun ja välttämättömän levon aiheuttamaa mykkää häpeäntunnetta. Toisinaan minusta tuntuu, etten kykene vallitsemaan ajatustani enkä järjettömien mielteiden, mahdottomien kuvien, katkelmien ja lauseiden kiivasta karkeloa, joka tempaa minut mukaansa ja saa minut unohtamaan itseni omien luomuksieni sekamelskassa — syttyvien ja sammuvien valonvälkkeiden kiitäessä ohi pimeyden merellä — ja jälkeenpäin minut valtaa autio uupumus niinkuin ihmisen, jolla ei ole enää mitään tekemistä oudoksi muuttuneessa maailmassa ja joka tahtoo vain syödä pyrkien turvautumaan pelastavaan lihalliseen terveyteen. Eräänä kauniina päivänä käännekohdasta ei enää suoriuduta onnellisesti — jokin ruumiinosa jää iäksi jäykäksi, aivot eivät enää toimi, eivät enää ajattele, eivät näe, mitä ovat ennen nähneet, eivät muista, mitä näkevät, eivät kykene enää tunkeutumaan toisten ajatuksiin, keräämään ja ilmaisemaan omia ajatuksiansa. Silloin on mielessä ainoastaan muutamien joutavien, yhteydestään temmattujen kuvien hidas kulkue, jotakin valkoista, valkaistuja muuripintoja, hohtelevia esiliinoja, taivas vailla kaikkia salaisuuksia ja koko tyyni meno maksavien hoidokkaiden asuttamassa kunnollisessa hourujenhuoneessa. Tai hurjia huutoja ja suunnattomia kauhuja, öitä täynnä aaveita ja kiljahduksia sielun ja huoneen pimeydessä? Tai kenties hiljainen ja tiedoton sammuminen, jossa ei käsitä mitään, ei ymmärrä mitään, ei tiedä mitään, ei mitään — ei edes käsitä, ettei käsitä… Ja sitten loppu…