Kun sitten määräpäivä tuli, odotti koko koulu jännityksellä kello kolmea, jolloin kokeiden piti alkaa. »Nahat», alaluokkalaiset, olivat kaikkein innostuneimpia. He nauttivat etukäteen siitä, että saisivat nähdä kerran yläluokkalaistenkin suorittavan »pallikokeita». Kahdeksasluokkalaiset yrittivät härnäillä ylimielisillä huomautuksilla. Mutta päivän sankarit, seitsemännen luokan pojat, astelivat keskellä tätä kaikkea rauhallisina, kuin eivät olisi lainkaan nähneet pilkallisia silmäyksiä, ja hymyilivät vain salaperäistä hymyään. Se pani toiset arvelemaan. Oliko noilla sittenkin mahdollisesti jotakin yllättävää mielessä?
— Aiotteko mennä pallikokeisiin? kysyttiin.
Mutta kysyjät ällistyivät aika lailla, kun levollinen vastaus oli:
— Tietysti. Kuinkas muuten?
Kahdesta kolmeen oli seitsemännellä luokalla voimistelua, mutta pojat olivat houkutelleet hyvänahkaisen lehtori Raikkaan antamaan heille lupaa. Kymmentä minuuttia yli kolmen marssivat he sitten suljetuin rivein läpi pihalle kertyneen suuren poikajoukon. Ensimmäisenä kulki Aarne Salo, päässä ruskea karvalakki, jossa oli hopeanvärinen kirjoitus »Maailmanparantaja N:o 1», kaulassa hyvin korkea kaulus ja keisarinvihreä rusetti sekä käsissä valkoiset hansikkaat. Hänen jäljessään tulivat toiset kolmimiehisissä riveissä samalla tavalla puettuina paitsi, että ensimmäisellä rivillä oli turkinpunaiset rusetit, toisella taivaansiniset, kolmannella munankeltaiset ja neljännellä kirkkaan sinipunaiset; sitäpaitsi vaihteli Maailmanparantaja-numero, viimeinen 13:s, oli Olavi Linnalla.
Suomenopettaja, lehtori Kari, vakava ja tuima herra, joka seisoi koulun ovella lehtori Järven kanssa, astui kiukkuisena poikia vastaan.
— Mitä narrinpeliä tämä on? ärähti hän Salolle. — Miksi te olette tuonnäköiset?
Aarne katsahti lehtori Järveen merkitsevästi vastatessaan:
— Emme tiedä, missä ohjessäännössä kiellettäisiin oppilaita yhdistämästä viattomia värivaihteluja yksitoikkoiseen kouluelämään.
Ja pojat marssivat edelleen.
Lehtori Puutinen hätkähti ensin nähdessään pojat. Maailmanparantajat — hm, vai oli siitä jo tullut koko luokan nimi. Se oli tietysti tarkoitettu ärsyttämään häntä. Samaten nuo hirvittävän väriset rusetit. Mutta parasta oli suhtautua niihin rauhallisesti. Hänhän se joka tapauksessa nyt oli tilanteen herra.
— On sangen ilahduttavaa nähdä, että osaatte antaa arvoa kirkkaille väreille, huomautti hän pilkallisesti. — Väriloisto — sitä onkin meidän harmaassa maassamme aivan liian vähän. Mutta asettukaa nyt paikoillenne. Pituusjärjestyksessä.
Pojat alkoivat järjestäytyä hiljaisina. Lehtori Puutinen kävi sillä välin hakemassa pinkan pahvinpalasia, joihin kuhunkin oli liimattu »Biologian alkeista» leikattuja kuvia ja kuvanosia. Tyytyväisesti myhäillen hän tarkasti päällimmäistä, johon oli kiinnitetty sivulla 113 olevan alemman kuvan toinen puoli. Mahtaisivatkohan pojat muistaa, että se kuvasi muniaan selässä kantavaa vesiludetta? Tuskin. Ja monet muut olivat vielä kovempia pähkinöitä. No, kunhan hän nyt saa näillä kokeilla poikien vastustushalun murretuksi, niin sitten voidaan harkita, mitä helpotuksia heille saattoi antaa.
Pojat tuijottivat eteensä lattiaan. Heidän huoleton mielialansa oli uhkaavasti laskenut. Eikö mitään tapahtuisikaan? Oliko Aarnen yritys siis epäonnistunut? Eikö kokeista vapauduttaisikaan? Ja niitä varten kun ei oltu lainkaan valmistauduttu!
Katselijat tirkistelivät lasiovien lävitse. Tulisiko jotakin tapahtumaan? Seitsemännen luokan kouluuntulo oli viitannut siihen. Siksipä tarkasteluinkin poikia nyt pettynein toivein, kun he seisoa toljottivat tylsinä palliensa ääressä. Pari pikku poikaa käytti odotusaikaa hyväkseen lyödäkseen vetoa siitä, »brakaaks kaapin raput Toivottomantylsän alla vai eiks ne brakaa».
— Kataja tulee jakamaan laatat, komensi lehtori Puutinen. — Yksi kullekin pallille.
Pojat huokasivat raskaasti. Viimeinenkin toivo häipyi heidän mielestään. Lehtori Puutinen kiipesi jo äärimmäisen kaapin päälle, joka oli hänen vakinainen vartiopaikkansa näissä tilaisuuksissa ja jolle ei senvuoksi pallia milloinkaan asetettu, ja veti esille kellonsa ja poliisipillinsä.
Kirottua! Pojat silmäsivät Aarneen katkerasti. Hän oli kuin olikin siis epäonnistunut.
Mutta sitä mukaa kuin Kataja yksivakaisena kulki rivejä pitkin laskien kullekin pallille pahvilaatan, häipyi katkeruus silmänräpäyksessä poikien mielestä, ja rajaton ihailu tuli sijaan.
Mitä hullua tämä oli?Tätä se siis oli?Ei, mutta se vasta oli temppu! Oikea mestaritemppu! Miten ihmeessä se oli mahdollista?
Pojat olivat purskahtaa raikuvaan nauruun, oikein riemu-ulvontaan. Mutta he pakottautuivat vakaviksi, olivathan he luvanneet sen Aarnelle. »Te ette saa ruveta nauramaan, tapahtukoon mitä tahansa», oli hän sanonut. Ja pojat olivat luvanneet. Nauramaan — ei, siihen he eivät ainakaan hairahtuisi, sen he saattoivat rauhallisella mielellä luvata. Mistä he olivat saattaneet tietää, että tällaista oli tulossa? Mutta lupaus oli lupaus, ja se oli pidettävä.
Vain ensimmäisen rivin ensimmäisen miehen, Hongan, ei tarvinnut näytellä huolestunutta. Hänolihuolestunut. Hän tuijotti eteensä pallilla olevaan kuvaan, tuijotti synkkänä ja hellittämättä. Mistäpä hän olisi tiennyt, että tuossa nyt oli se muniaan selässä kantava vesilude?
— Voin panna pantiksi vaikka ikuisen autuuteni, etten ole tuota rumilasta milloinkaan ennen nähnyt, mutisi hän itsekseen. — Se on kai leikattu jostakin muusta kirjasta, sillä olenhan minä sentään ennen maailmassa kerran pluggannut läpi tuenkin saaplarin knigan. Kuinkahan olisi, jos sanoisin sitä puutiaiseksi? He-heh. Yhtä hyvä nimityshän se on kuin jokin toinenkin.
Ja hän kirjoitti myös »Puutiainen», vakavana ja juhlallisena, kuten hetki hänen mielestään vaati.
Samassa kajahti lehtori Puutisen vihellys. Rivit alkoivat liikkua hitaasti taaksepäin.. Honka vetäytyi vastahakoisesti pallin N:o 2 kohdalle. Mutta tuskin hän oli vilkaissut sillä olevaan kuvaan, kun häneltä jo pääsi iloinen huudahdus:
— Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin!
Ja hän purskahti raikuvaan nauruun. Yllätys oli niin odottamaton, ettei hän voinut hillitä itseään, vaan hohotti hurjasti kuin mielipuoli.
Lehtori Puutinen oli kalvennut. Tapahtuisiko sittenkin jotakin, joka tuhoaisi kaiken? Vai oliko tämä poikien puolelta vain yritys hämmentää kokeiden kulkua?
— Hiljaa! karjaisi hän. — Mitä Hongalla on sanomista?
Honka sai vaivoin naurunsa pidätetyksi.
— Ei paljon mitään, vastasi hän.
Jälleen kajahti merkkivihellys, ja jälleen huojuivat rivit taaksepäin.
— Ei mutta, tämä on vielä parempi! huudahti Honka purskahtaen uudelleen nauruun. Hän oli kerta kaikkiaan joutunut sellaiseen mielentilaan, ettei voinut hillitä itseään.
Nyt eivät toisetkaan enää jaksaneet pysyä rauhallisina, vaan yhtyivät nauruun. Koko käytävä oli yhtenä naurumerenä.
Lasiovien taa oli kokoutunut yhä enemmän poikia; olipa joukossa useita opettajiakin. He olivat haljeta uteliaisuudesta. Mitä oli tapahtunut? Eiväthän he olleet nähneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mikä nauratti Honkaa ja noita toisia? Mitä tarkoittivat Hongan sanat: »Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin» ja »Ei mutta, tämä on vielä parempi»?
Lehtori Puutinen ryntäsi alas kaappinsa päältä niin nopeasti kuin suinkin voi. Hän suorastaan pyöri portaita pitkin. Ja sitten Hongan luo.
— Onko Honka tullut hulluksi? Häh!
Mutta poika viittasi vain vastaukseksi pallille.
Lehtori silmäsi välinpitämättömästi pahvinpalaa, mutta samassa hän valahti aivan kalpeaksi, ja tuskan hiki kihosi otsalle.
Hirveätä! Miten tässä maailmassa? Miten tämä oli mahdollista?
Hän otti laatan käteensä nähdäkseen paremmin. Niin, kyllä se oli niin.Siinä istui hän toisen vaimonsa kanssa jakkaralla fiikuksen alla.
Raivoissaan hän heitti laatan lattialle.
Oliko tämä onneton erehdys vai mitä?
Hän ryntäsi toisen pallin luo. Sama juttu! Siinä oli kuva hänestä nykyisen vaimonsa kanssa loikomassa ruohikossa.
Lehtori Puutisen ohimosuonet tykyttivät hurjasti. Päässä tuntui kaikki pyörivän yhtenä ainoana sekasotkuna. Yksi selvä ajatus välähti hänen mieleensä: hän oli kärsinyt tappion. Oli kuin olikin. Ja vielä tällaisen tappion!
Sanaa sanomatta hän asteli rivejä pitkin kiinnittämättä huomiota poikien voitonriemuisiin katseihin.
Vain ensimmäisellä pallilla oli hänen »Biologian alkeista» leikkaamansa kuva. Muut kaikki olivat amatöörivalokuvia tai valokuvanosia hänestä eri tilaisuuksissa, kaikki jo kauan sitten otettuja. Toiset kokokuvia, toiset vain jalkoja tai syleileviä käsivarsia. Toiset taas eri kuvista yhteen, sommittelemalla saatuja mielettömiä kohtauksia.
Mutta — miten ihmeessä…?
Lehtori Puutinen heräsi ajatuksistaan, kun ovelta kajahti lehtoriJärven täyteläinen ääni:
— Mitä komediaa täällä näytellään?
Ah niin, pallikokeet! Tappio! Pojat!
Kohdatessaan poikien riemuitsevia ja ilkkuvia silmäyksiä hän ymmärsi: tämänkin hävyttömän tempun takana olivat nuo rakkarit. Taaskin ja aina vain he!
— Menkää luokkaanne odottamaan rehtoria ja minua! ärähti hän raivosta tulipunaisena. Tätä saisivat pojat katua! Tästä tällaisesta täytyi tulla loppu!
Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Nauraen ja hurraten he ryntäsivät ylös portaita.
Se oli temppu! Oikea taikatemppu, joka kannatti nähdä ja elää mukana. Tulkoon nyt perästäpäin mitä hyvänsä, sen saattoi ottaa iloisin mielin vastaan!
Voitto, voitto!
Kun he olivat tulleet luokkahuoneeseen, sulki Aava oven perässään ja sanoi lyhyesti:
— Olemme voittaneet. Se riittää meille. Ei yhtään kysymystä nyt. Tulkaa illalla kahdeksalta meille, jok'ainoa. Aarne selittää silloin kaiken. Nyt odotamme ääneti, mitä tuleman pitää. Ei sanaakaan. Verstanden?
Pojat nyökkäsivät ja istuutuivat paikoilleen. Kiihtyneet mielet rauhoittuivat vähitellen. Vain silloin tällöin levisi jonkun kasvoille myhäily, jonka muisto äskeisestä houkutteli esille.
Olavi Linna istui paikoillaan tarkaten sivullaan istuvaa Aarne Saloa, päivän sankaria. Tämä oli painanut nyrkit ohimoilleen ja tuijotti eteensä. Millainen poika! Olavi tunsi luokan Jokamies-ihailun tarttuvan itseensä. Siinä oli poika, jonka pelkästä toveruudesta kannatti ylpeillä! Hän, tulokas, oli yhtä vakuutettu kuin kaikki toverinsakin heidän taistelunsa oikeutuksesta. Olihan noiden »pallikokeiden» tarkoitus ilmeisesti ollut heidän nöyryyttämisensä. Ja nöyrtyä — jo sitä ajatusta vastaan nousi hänen sydämensä kapinaan. Kaikkea muuta ehkä, mutta ei nöyrtyä!
Siksi oli hänestä Aarne Salo päivän sankari.
Kului runsas puolituntinen — pitkä kuin iäisyys — ennenkuin ovi aukeni.Tulijoita oli neljä: rehtori Kuusinen sekä lehtorit Järvi, Kari jaPuutinen.
Rehtorin ilme oli harvinaisen vakava, melkein ankara, kun hän aloitti:
— Varoituksestani huolimatta olette te siis antautuneet vallattomuuksiin. Se surettaa minua.
Pojat istuivat jäykkinä. Eiväthän he olleet tahtoneet pahoittaa hyvän rehtorinsa mieltä. Mutta eikö rehtorikin puolestaan olisi voinut ymmärtää, että kaikki oli tähdätty Puutiaista vastaan ja oli vain hänen sekä luokan välistä yksityistä kamppailua?
— Pankaa ne lakit päähänne, käski rehtori.
Pojat tottelivat. Ja siinä he sitten istuivat, nuo »maailmanparantajat», kaikessa väriloistossaan. Rehtori katsoi heitä, toista toisensa jälkeen.
— Luuletteko te näyttävänne nyt miehekkäiltä? tiedusti hän. Sitten hän lisäsi hermostuneesti: — Narrin puku tuo on. Sopisi kenties sirkukseen, mutta ei kouluun. Ei tällä asteella saisi enää tapahtua tällaista.
Aava oli noussut seisomaan lakki kädessä.
— Jaha, Aavako on taas luokan asianajaja? No, mitä sinulla on sanottavana puolustukseksenne? kysyi rehtori hieman ivallisella äänellä.
— Minä en aio puolustautua, vastasi Aava. — Minä pyydän selittää.
— Selittää! kivahti lehtori Puutinen menettäen malttinsa.
Mutta rehtori viittasi suuttuneen opettajan vaikenemaan.
— No, ala, kääntyi hän sitten Aavaan.
— Me emme ole esiytyneet tässä puvussa koulussa muulloin kuin äskeisissä »kokeissa», selitti Aava. — Niihin emme epäilleet tulla siinä, koska se mielestämme sopi noiden »kokeiden» kanssa yhteen. Lakkiimme on kirjoitettu »Maailmanparantajat». Se on se nimitys, jolla lehtori Puutinen on suvainnut mainita meitä koulun ulkopuolella oleville henkilöille. – – Te sanoitte, herra rehtori, että yllämme on narrinpuku, joka ei sovi kouluun. Siinä me kaikki olemme samaa mieltä kanssanne. Mutta me tulimmekin siinä narrinpeliin, joka ei liioin sovi kouluun.
Järvi ja Kari vaihtoivat keskenään merkitsevän silmäyksen. Lehtori Puutinen oli jälleen kuohahtanut, mutta rehtorin katse pakotti hänet vaikenemaan.
— Sinä käytät rohkeita käänteitä, Aava, sanoi rehtori. — Luulen sinun tällä kertaa erehtyvän asemanne suhteen. Te ette tällä hetkellä ole tuomareita, vaan syytettyjä.
Istu.
Aava istuutui kohauttaen olkapäitä.
— No, ja mitä teillä on sanottavana tästä kokoelmasta? kysäisi rehtori viitaten pöydälle asettamaansa pahvilaattapinkkaan. — On ehkä varminta, että Kataja, jolla ei ole niin paljon retoorisia lahjoja, vastaa tällä kertaa luokan puolesta.
Kataja nousi kalpeana.
— Ei mitään, vastasi hän. — Tsiikaa böndiä, kuiskasi Paasio. — Sano, et ne oli kivoja.
Rehtori rypisti otsaansa.
— Mitä Paasiolla on sanomista? tiukkasi hän.
— Minä tuumasin vain, että minusta ne olivat kivoja, vastasi Paasio. —Ja niin minä luulen jokaisen meinaavan, joka on ne nähnyt.
Lehtori Puutinen lehahti tummanpunaiseksi. Pojat eivät voineet olla hymyilemättä. Järven ja Karinkin kasvoilla näkyi jotakin hymyn tapaista. Vain rehtori säilytti horjumattoman tyyneytensä. Hän viittasi Paasiota istumaan käskevällä kädenliikkeellä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, kun jokin lause ei hänen mielestään ansainnut vastausta. Sitten hän kääntyi uudelleen Katajan puoleen:
— Tahdotko sinä siis väittää, ettet tiedä, miten tämä pinkka tuli jaetuksi oikean asemesta?
— Kyllä, vastasi Kataja lujasti.
— Ajattelehan hiukan tarkemmin, kehoitti rehtori. — Lehtori Puutinen tarkasti luonnontieteellisessä salissa koepinkan kolmen tienoissa. Hän toi sen neljännestä yli kolmen sinun käsiisi ja on vakuutettu, ettei sillä välin kukaan ole voinut pujahtaa hänen ohitseen luonnontieteelliseen saliin, jossa pinkka oli. Mutta kun sinä jaoit tovereillesi koelaatat, olivat ne vääriä. Miten sinä selität sen?
— Minä en tiedä, miten se on mahdollista, vastasi Kataja kalmankalpeana. — Minä jaoin sen pinkan, jonka lehtori Puutinen minulle antoi. Valehteleminen ei ole minun vakaumukseni mukaista. Mutta ellei minua uskota, niin…
— No, no, rauhoitti rehtori, en minä tahdo epäillä sinun sanojasi.Minähän vain kysyn. Lehtori Puutinenkin on sitä mieltä, ettet sinä olesyyllinen. Hän sanoo seuranneensa sinua tarkoin, kun jaoit laatat.Mutta silloin on sen täytynyt olla joku tovereistasi.
Kataja pudisti innokkaasti päätään.
— Ei, sanoi hän. — Me voimme näyttää toteen, että olimme kaikki yhdessä kello kahdesta alkaen. Kymmentä yli kolmen olimme koko luokka pihamaalla, sen voi koko koulu todistaa, ja neljännestä yli olimme luonnontieteellisen osaston käytävässä eikä ainoakaan meistä senjälkeen poistunut lehtori Puutisen näkyvistä, ennenkuin hän itse käski meidän tulla tänne.
— Mutta, väitti rehtori, kun luonnontieteelliseen saliin ei ole tunkeuduttu myöskään ikkunoista, niin miten on tämä vaihto ollut mahdollinen?
Katajan ainoa vastaus oli pään pudistus. Mistäpä hän tiesi?
Rehtori ryhtyi neuvottelemaan toisten opettajien kanssa.
Sitten hän jälleen kääntyi luokkaan sanoen:
— Katsoen siihen vallattomuuteen, johon luokka on tehnyt itsensä syypääksi, saa jokainen teistä tunnin jälki-istuntoa. Tämä on vain varoitus, joka toivottavasti saa teidät ymmärtämään asemaanne oikeammin. Saatte mennä.
Pojat lähtivät kiirettä pitämättä.
Pihalla oli puoli koulua odottamassa.
— Stikkaskos Puutiainen muikkarin? utelivat kuudesluokkalaiset, kun nuo kolmetoista marssivat ohi — tällä kertaa vailla »univormua».
— Stikkashan se houna, vastasi Honka ohimennen. Lehtorit Järvi ja Kari lähtivät yhdessä koulusta.
— Usko pois, sanoi Järvi katsellessaan edellä hiljaisina kulkevia seitseniäsluokkalaisia, kyllä noilta munkeilta pääsee hörönauru, kun he pääsevät suojaavan nurkan taa.
— Voi olla.
— Mitä sinä arvelet tästä kaikesta? tiedusteli Järvi.
Lehtori Kari hymyili läpikuultavaa hymyään eli — kuten pojilla oli tapana sanoa — hymyä ryppyjen alla.
— Taitavasti järjestetty, kieltämättä. Ja nolo juttu Puutiselle.
Järvi nauroi.
— Niin, ajattelehan, sanoi hän. — Siellä oli joukossa sellaisiakin kuvia, jotka saivat rehtorin rypistämään paheksuvasti otsaansa. Puutinen yritti kyllä selittää, ettei noita kohtauksia milloinkaan ollut tapahtunut ja että kuvat olivat vain taitavia kopiopetoksia. Mutta ei ollut vaikea nähdä, ettei rehtori tullut vakuutetuksi. Mitä itse kujeeseen tulee, olivat seitsemäsluokkalaiset tietysti sen takana, vaikka heidän onkin onnistunut lakaista jälkensä näkymättömiin. Uskalias temppu se oli. Mutta — näin meidän kesken sanottuna — ei lainkaan hullumpi karrikatyyri noista järjettömistä paloiteltujen kuvien tuntemiskokeista. Ja kun vain ajattelen, että Puutinen itse juhlallisin ilmein toi juuri tuon kuvakokoelman poikien tutkittavaksi, en voi olla nauramatta.
Lehtori Karikin hymähti. Hetken aikaa ääneti käveltyään virkahti hän:
— Niin, nokkelia poikia, nuo seitsemäsluokkalaiset, kieltämättä. Mutta ajattelehan, mitä he saisivatkaan aikaan, jos he käyttäisivät johonkin vakavaan tuon nokkeluuden ja innon, jonka he nyt tuhlaavat vallattomuuksiin.
Luokka oli kokoutunut Aavan huoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua. Mutta se ei suinkaan häirinnyt suurenmoista mielialaa. Pöydällä oli sitäpaitsi joukko pulloja ja laseja, joiden avulla sopi koroittaa tunnelmaa, jos se pyrki alenemaan.
Päivän tapahtumat oli käyty yksityiskohtaisesti lävitse. Kuvia myöten.Hurrattu voiton kunniaksi. Hurrattu Aarnelle, voittajalle. HurrattuAavalle, puhujalle.
Kun tunnelma oli saavuttanut huippukohtansa, latasi Laurila toisten seuratessa esimerkkiä piippunsa ja sanoi sitten:
— No, Aarne, salat julki!
Puhuteltu nyökkäsi myöntäen, mutta epäröi kuitenkin vielä, ennenkuin alkoi:
— Oikeastaan minua kaduttaa, että olin niin perusteellinen. Vähemmänkin järeä tykistö olisi riittänyt. Nyt tuli lehtori-parkaa kolhittua vähän liiemmältikin.
— Ei me olla sinun rippi-isiäsi, ärähti Paasio. — Niin että älä näyttele katumusta. Hyvin se oli tehty. Juuri tarpeeksi, mutta ei liikaakaan. Anna tulla!
— Asia on yksinkertainen, aloitti Aarne. — Siellä voimistelusalin pukuhuoneessa pälkähti päähäni, että koepinkka olisi kähvellettävä tai vaihdettava toiseen. Kysymys oli vain sen järjestämisestä. Oli ainoastaan yksi tie: ikkuna. Mutta ei luonnontieteellisten salien ikkunoista mikään, sillä silloin se olisi tullut ilmi. Siis tyhjän huoneen ikkuna oli ainoa mahdollinen. Sitähän oli ajateltu toverikunnan kirjastohuoneeksi. Siitä tein asian ja sain vahtimestarilta puoleksi tunniksi koko sen puolen avainnipun. Irroitin huoneessa nopeasti liimapaperit ikkunasta, mutta niin ettei sitä helposti erota, ja avasin haat. Sitten painoin huoneesta luonnontieteelliselle puolelle vievän oven avaimesta jäljennöksen vahaan, jonka mukaan saatoin teettää oman avaimen. Niin oli se puoli neljännestunnissa valmis.
— Mainiosti ajateltu, innostui Rimpi. — Mutta milloin pinkkojen vaihto tapahtui?
— Heti kolmen jälkeen, kun me olimme tulleet käytävään. Vaihtaja oli valmiina huoneessa ja jäi sinne myöskin, kunnes kaikki äänet olivat koulurakennuksessa vaienneet.
— Ei hullummin, kiitti Aava. — Mutta entäs tuo salaperäinen vaihtaja?
— Se oli muuan tyttö, vastasi Aarne vältellen.
— Tyttö!
Pojat tuijottivat Aarneen ällistyneinä.
— Niin, eräs tyttö vain, jota teistä ei ainoakaan tunne.
— Vahinko, huomautti Terä. — Mutta pojat, olkaamme gentlemanneja: sen tytön malja!
Kolmetoista lasia tyhjeni.
— No, entäs ne mukavat kuvat? tiedusteli Ojanen.
— Jaa, pojat, niissä se suurin vaiva olikin, vastasi Aarne. — Tulin pian siihen tulokseen, ettei pelkkä kähveltäminen ollut kylliksi. Oli hankittava toisia samanlaisia pahvilaattoja sijaan. Viidesluokkalaiset ovat valmistaneet alkuperäiset. Heiltä sain noin vain ohimennen tietää laattojen suuruuden ja pahvilajin. Itse kuvista huolehti muuan tätini, jolle niitä oli vuosien kuluessa kertynyt. Hän oli kyllästynyt niihin, ja minä tein hänelle palveluksen, vapautin hänet niistä. Päähäni pälkähti järjestää meille aiottujen sijaan Puutiaiselle muistojen pallikokeet, koko- ja osakuvineen. Kun kokoelmassa oli mielestäni muutamia aukkoja, täydentelin niitä mielikuvitukseni ja kykyni mukaan. Olen, näettekös, hieman harrastellut valokuvaustakin. Siinä koko juttu!
— Se onkin mainio juttu, innostui Olavi Linna. — Vaatimattomasti kerrottu, mutta paras, mitä olen kuullut!
— Tsiikaa, tulokasta, mutisi Paasio puoliääneen. — Innostus siskoon innostuttaa myöskin veljeen. Nuo iltakävelyt myllertävät miehen mieltä. Mutta oikein se oli sanottu, tuo — kaikesta huolimatta.
— Tosiaan, Aarne, lausui Laurila, tällä kertaa sinä olet voittanut itsesi. Vielä kerran, pojat, kolminkertainen eläköön-huuto Aarnelle, johtajallemme, ja päälle kolminkertainen malja!
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
Taistelu lehtori Puutista vastaan ei päättynyt tähän. Pojat huomasivat pian, ettei »pallikokeiden» surkea loppu johtanut toivottuun tulokseen. Lehtori Puutinen ei näyttänyt ajattelevankaan peräytymistä. Pikemminkin hautoi hän kostoa. Ja niin päätettiin taistelua jatkaa.
Eräänä iltana luokka sitten kokoutui pieneen kahvilaan linjoille. Seurasta puuttuivat vain Laurila ja Mustala, jotka olivat hoitelemassa tapahtumien nyörejä kaupungilta käsin, ja Saarelainen, jonka oli ollut mentävä veljensä vihkiäisiin. Paasio puolestaan edusti kahvilassa »toimeenpanevaa valiokuntaa».
Pöydillä oli höyryäviä kahvikannuja. Mutta tunnelma ei ollut lainkaan niin hyvä kuin tavallisesti luokan kokouksissa. Pojat istuivat siellä täällä vaiteliaina.
— No, mutta juokaa kahvia, pojat! huudahti Aarne. —Tehän olette vallan surkean näköisiä. Tahdotteko lisää leivoksia?
Toiset vaikenivat, mutta Terä kiirehti vastaamaan:
— Kiitos vain. Eivät ne taitaisi haitaksi olla.
Aarne soitti. Nuori tarjoilijatar ilmestyi näkyviin.
— Tuo lisää leivoksia, Emmi. Mutta vain parhaita.
— Nätti likka, huomautti Terä, kun tyttö oli mennyt. — Minä alan jo ymmärtää, miksi sinä, Jokamies, olet valinnut juuri tämän mörskän hovikahvilaksesi.
Puhuteltu ei vastannut, kääntyi vain tuijottamaan ulos ikkunasta.
Ulkona satoi. Lumiräntää putoili hiljalleen taivaalta. Katu läpi lumisateen kelmeästi loistavine lyhtyineen teki lohduttoman vaikutuksen.
Mielialakin oli lamassa. Luokan keskuudessa oli tänään ensi kertaa pitkistä ajoista vakavasti riidelty. Kun Paasio oli esittänyt »toimeenpanevan valiokunnan» ehdotuksen taistelun jatkamistavasta, oli Linna, tulokas, ollut kyllin röyhkeä ilmoittaakseen pitävänsä sitä erittäin sopimattomana. Se nyt ei olisi vielä merkinnyt mitään. Mutta pahempaa oli, että Kataja ja Aava olivat heti asettuneet hänen puolelleen, ja siten oli asia joutunut äänestyksen alaiseksi. Kun Aarne toimi puheenjohtajana, jäi ratkaisu riippumaan hänestä, äänet jakautuivat näet tasan. Ja hän ratkaisi »toimeenpanevan valiokunnan» hyväksi. Siten oli luokan päätökseksi tullut, että tänä iltana oli ryhdyttävä uuteen hyökkäykseen Puutiaista vastaan.
Aarne oli yrittänyt lepyttää vastapuolen mieliä kutsumalla koko luokan vieraakseen kahvikesteihin tänne. Samalla olisi heillä mainio tilaisuus seurata läheltä tapahtumien kulkua, niiden näyttämöksi oli näet tällä kertaa valittu vinottain vastapäätä oleva lehtori Puutisen talo. Paljon hän ei kuitenkaan ollut sillä voittanut. Kataja oli pysynyt yhtä loukkautuneena, Aava hymyili yhtä ivallisesti, ja Linnan ilme oli yhtä hämmästynyt.
Aarne oli tyytymätön. Tyytymätön kaikkeen. Ja ennenkaikkea tyytymätön itseensä.
Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi oli asettunut »toimeenpanevan valiokunnan» puolelle. Kujehan ei ollut varsin sukkela, vieläpä saattoi hipoa sopivaisuuden ja sopimattomuuden rajaa, ellei mennyt sen ylikin — siinä hän oli samaa mieltä Linnan kanssa. Mutta sittenkin… Kenties hän olisi äänestänyt vallan toisin, jos hylkäysehdotuksen olisi tehnyt joku muu, Aava tai Kataja tai Saarelainen tai Terä tai vaikkapa vain Ojanen. Mutta Linna! Hän ei osannut selvittää, miksi tuon umpimielisen, vain silloin tällöin riehahtavan Linnan pelkkä olemassaolo ärsytti häntä jollakin tavalla. Lahjakas poikahan se tuntui olevan ja melko hyvä toverikin. Mutta kuitenkin… Viimeksi tänään koulusta tultua hän oli riidellyt Annikin kanssa Linnasta. Hän oli kieltänyt siskoaan jatkamasta kävelyjään tuon tulokkaan kanssa.
— Miksi? oli Annikki tiukannut.
— Muuten vain. Minä en tahdo. Ole vaikka kenen muun toverini kanssa.Vaikka Paasion tai Ojasen tai vaikkapa Terän…
Annikki oli lehahtanut punaiseksi.
— Tai vaikkapa yksi Heinämaan kolmesta heilasta — niin kai sinun mielestäsi? oli hän ivannut.
— Vaikkapa vain. Ellet lopeta juoksuasi tuon tulokkaan kanssa, kerron äidille.
Aarnea oli heti kaduttanut halpamainen uhkauksensa. Mutta Annikin itsepäisyys yllytti häntä. Eikä hän ollut tahtonut alentua enää peruuttamaan sanojaan, kun oli kerran tullut ne sanoneeksi.
— Kerro, kerro, oli Annikki huudahtanut, mutta mitään et siitä hyödy!Minä olen jo kertonut äidille.
Sisaren ääni oli ollut niin härnäävä, että Aarne oli menettänyt viimeisenkin hivenen hillitsemiskykyään ja vastannut kiivaasti:
— Jos lienet kertonut, niin aina tuota jotakin löytänen lisää kerrottavaa!
Annikki oli jäänyt tuijottamaan veljeensä ällistyneenä.
— Tuoko on nyt sitten sitä sinun ylistämääsi seitsemäsluokkalaisten toverihenkeä? oli hän sitten kysynyt.
— Toverihenkeä? Tulokas hän on, tuo sinun kavaljeerisi. Tulokas seitsemännen luokan keskuudessa! Ei mikään toveri!
Ja niin he olivat eronneet.
Istuessaan siinä pimeälle kadulle tuijottaen Aarne katui sydämestään koko sananvaihtoa ja olisi ollut valmis antamaan paljonkin, jos olisi saanut sanansa takaisin. Tuolla seläntakana se nyt istui, tuo tulokas, silmissään yhä sama kysyvä katse, joka oli koko päivän kiusannut häntä, Aarnea, kenties vieläkin enemmän kuin Aavan ja Katajan selvät paheksunnan osoitukset. Mikseivät nuo pojatkin nyt sitten saattaneet olla vähemmän tarkkoja niiden keinojen valintaan nähden, joilla taistelua Puutiaista vastaan jatkettiin?
Sen minä vain sanon, puhkesi Honka äkisti pauhaa maan, että hölmöjä te olette, kaverit, kun mökötätte siinä kuin mitkä vanhat lehmät. Tsiikatkaas nyt esimerkiksi tota Katajaa. Huh!
— No, sanos muuta, yhtyi Paasio. — Tahtoo tässä vallan vetää naaman pleekiksi, kun vain vilkaisee Yrjänän mustaan muotoon. Sanokaas, pojat, mitä hän eniten muistuttaa tolla päällä ollessaan.
— Sananmukaisesti »Siveellistä selkärankaamme», jota on satutettu, esitti Heinämaa.
— Roskaa! torjui Paasio. — Minun mieleeni hän johtaa ilmielävänä Kortti-Jaskan. Etkö saattaisi edes olla kampaamatta peenaa keskelle kalloasi, Yrjänä? Ja heitä hiivattiin se fimtsikan tukkarasva! Sääli nyt sen verran täiparkojasi. Saattavat taittaa koipensa liukkaalla jäällä. Emmekä mekään tässä vielä ole kyllin kypsiä papin puheita tarvitaksemme.
— Eivät nekään taitaisi olla meille tarpeettomia, virkahti Linna yksinäisen pöytänsä äärestä.
— Kas, kas, tulokasta, riehahti Terä. — Aamupäivän menestys on kai noussut päähäsi. Senkin eripuran kylväjä!
Olavi Linna silmäsi puhujaa kylmän arvostelevasti. Kirpeä letkaus pyöri hänen huulillaan, mutta sitten hän tyytyi sävyisästi huomauttamaan:
— Jokainen toimii ymmärryksensä ja muutamat vielä vakaumuksensakin mukaan.
Pojat höristivät korviaan. Tuo tulokas valmisti heille yhä useammin pieniä yllätyksiä. Hän ei loppujen lopuksi tainnut ollakaan se tyhmä nahjus, joksi he olivat häntä ensi silmäyksellä luulleet. Hänessä oli kieltämättä annos pippuriakin.
— Vakaumuksensa? matki Terä. — Hören sie Kameraden? Hän höpisee vakaumuksestaan. E-hei, hyvä mies, parasta on, ettet rupea ratsastamaan Katajan aasilla. Viisainta on sitäpaitsi, että tuollainen tulokas pitää tyhmät vakaumuksensa yksin omaa tyhmää itseään varten.
Mutta nyt puuttui Kataja puheeseen:
— Anna sinä, Terä, Linnan olla rauhassa. Hänen vakaumuksensa ovat joka tapauksessa sellaisia, että sinun kannattaisi katsoa, eiköhän niissä mahtaisi olla jotakin sinullekin sopivaa. Ja kun tässä kerran on tullut vakaumuksista puhe, niin katson velvollisuudekseni vielä kerran vakavasti huomauttaa minun vakaumukseni olevan, ettei meidän pitäisi jatkaa tällä tavalla taistelua lehtori Puutista vastaan.
— Aamen! hihkaisi Paasio, kun Kataja lopetti. — Aamen loppis,Körtti-Jaska, mee omaan koppiis!
Sitten hän kääntyi kiukkuisena Aavaan:
— Mitäs siinä griinaat? Et sinä niin vietävän kaunis muutenkaan ole, senkin irvileuka!
Keskustelu oli saamassa vaarallisen käänteen. Aarne katsoi parhaaksi puuttua siihen, ennenkuin olisi myöhäistä pelastaa tilannetta.
— Antakaa tuon olla, pojat! Toverit, me emme saa jatkaa tällä tavoin! Muuten on pian koko toveripiirimme hajalla. On valitettavaa, että tämä lukukausi on alkanut näin onnettomin entein. Mutta nyt on meidän pidettävä huolta, ettemme jatka samalla tavalla. Itsehillintää ja oikeaa toverihenkeä vaaditaan meiltä jokaiselta, jos mielimme säilyttää seitsemännen luokan yksimielisyyden, joka on meidän voimamme, meidän ainoa mahtimme. Aiommeko me sen nyt hävittää yhtämittaisin riitelyn ja turhin kinastuksin?
— Sanos muuta, tarttui Aava puheeseen. — Mutta älä sitten anna puoluelaistesi tuossa reuhata.
— Älä viitsi jatkaa, Aava, ja heittäkää te toisetkin nurjamielisyys nurkkaan! huudahti Aarne. — Olkaa mitä mieltä hyvänsä tämäniltaisesta yrityksestämme, mutta muistakaa, että se on luokan hyväksymä. Ja luokan päätöksiin on aina ennenkin täytynyt meistä jokaisen yksityisen alistua. Olisi ikävää, jos asia menisi niin pitkälle, että luokan olisi pakko yhteydestään erottaa se, jota saamme kiittää kaikista näistä riitaisuuksista.
Mutta se oli jo liikaa Aavalle. Hän hypähti pystyyn säihkyvin silmin.
— Ei mutta! huusi hän. — Niinkö pitkälle on jo tultu? Me emme ole kieltäytyneet alistumasta luokan päätökseen — mitä sinä sitten enää siitä laulat? Meidän pitäisi kai luopua arvostelemastakin suunnitelmianne. Mitä muuta mahtava enemmistö meiltä kenties vielä vaatii antaakseen meidän olla rauhassa? Kai meidän pitää hurratakin neronleimauksellenne saavuttaaksemme uudelleen kansalaisoikeutemme? Vai? Tai jos luokkaa haluttaa päästä eroon vastaanhangoittelevista, niin ei minulla puolestani ole lähtöä vastaan.
Hän aikoi myöskin täyttää uhkauksensa, mutta Aarne asettui oven eteen.
— Ei, hyvä veli, sinä et lähde minnekään, sanoi hän.
— Sinä ymmärsit minut väärin. Alusta loppuun saakka. Sitäpaitsi en minä tarkoittanut sinua. Sinähän olet ollut yksi meistä alusta alkaen.
Linna oli kalvennut. Viittaus oli siksi selvä, ettei hän voinut olla ymmärtämättä, ketä Aarne tarkoitti.
— Minun tähteni ei luokan tosiaan tarvitse ryhtyä pakkokeinoihin, hymähti hän katkerasti, työnsi syrjään Aavan pidättävän käden ja jätti huoneen.
Jos mieliala oli jo ennen ollut raskas, kävi se nyt kerrassaan painostavaksi. Aavan ja Katajan kasvot ilmaisivat kyllin selvästi, mitä he arvelivat Linnan karkoituksesta. Toisetkin näyttivät tuumivilta ja pysyttelivät äänettöminä. Useimmista tuntui kuin olisi tulokas jättänyt tyhjän paikan jälkeensä.
— Nyt sinä menettelit omavaltaisesti, virkahti Kataja Aarnelle. — En usko monenkaan hyväksyvän Linnan karkoitusta. Saat sen kuitenkin ennenpitkää peruuttaa.
Aarne ei vastannut mitään. Huoneeseen tuli hiljaista. Äänettömyyden keskeytti vihdoin Paasion huudahdus:
— No nyt, kaverit, näytelmä alkaa!
Valot sammutettiin, ja pojat keräytyivät ikkunain ääreen koettaen terästää silmiään nähdäkseen yli kadun.
Ulkona oli jo aivan pimeää, kello kävi yhtätoista. Räntäsade jatkui, niin että oli melkoisen vaikeaa erottaa, mitä kadun toisella puolella tapahtui. Juuri sillä kohdalla palava kaasulyhty auttoi kuitenkin näkemään lehtori Puutisen talon ulko-oven ja lähimmän ympäristön.
Katua pitkin läheni nopeaa vauhtia halkoreki. Se olisi tähän tavattomaan aikaan muutenkin herättänyt huomiota, mutta lisäksi hevonen ei kulkenut käymäjalkaa ajurin astellessa sivulla, vaan ajaja istui kuorman päällä hoputtaen hevosta yhtä mittaa ravaamaan. Lehtori Puutisen talon kohdalla reki pysähtyi, ja hetkistä myöhemmin oli ajuri soittamassa ovikelloa.
Hän sai kauan rimputtaa, ennenkuin ulko-ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi lehtori Puutinen.
— Mitä vietävää te haluatte? tiuskasi hän.
— Tuota… mitäkö haluan… tuota? ihmetteli ajuri.
— Tehän se olette… tuota… halunnut, tiemmä.
— Minä? Halunnut? Mitä minä olen muka halunnut?
— Niinpä kai… klapeja… tiemmä, vastasi ukko viitaten kuormaan. —Klapeja… tuota… ja vielä tällaiseen aikaan…
— Klapeja? Oletko hullu, ukko. Minäkö tilannut klapeja? Sen sinä valehtelet! Laita luusi täältä ja pian!
— Vai valehtelen… tuota… sen herra… tuota… itse valehtelee. Te olette… tiemmä… lahtari Puu——, Puu — —?
— Lehtori Puutinen, oikaisi lehtori kiukkuisesti, minä olen lehtoriPuutinen!
— Jaa… tuota… niin oikeen. Mistäs herra arvas? myönteli ukko. — Tuota… herra itse soitti… tuota… soitti ja tilas kuorman. Sanoitte… tuota… tulleenne just kotiin… tuota… mistäs se nyt olikaan? Ulkomailta se vain oli. Pimeään… tuota… pimeään ja kylmään taloonne. Muuten ei olis… tuota… meiltä lähetettykään, tiemmä. Eikös herra muista?
— En, en muista! räjähti lehtori Puutinen. — En muista enkä ole tilannut enkä ole palannut mistään ulkomailta enkä siedä, että tuollainen lurjus tulee keskellä yötä häiritsemään kotirauhaani! Ja nyt laittaudu matkoihisi, senkin vietävä, muuten annan sinut poliisille!
— Vai poliisille? riehahti ukko niin kiivaasti, että parissa naapuritalossa availtiin ikkunoita. — Tuota… poliisille minut? Kyllä… tuota… te olette hävytön ihminen… Narrata… tuota… ensin ihmisiä… tuota… tähän aikaan liikkeelle ja olla… tuota… sitten vielä hävytön. Vai minut… tuota… poliisille? Teidät tässä… tuota… pitäisi poliisille jättää, tiemmä! pauhasi ajuri vielä kuormalle kiivetessään. — Te… tuota… te lahtari Puu————, Puu————!
Piiska vingahti, ja halkokuorma lähti äkisti liikkeelle.
— Lehtori Puutinen! karjui lehtori vielä ukon jälkeen ja kiskaisi sitten ovensa kiinni niin kiukkuisesti, että ikkunat helisivät.
Pojat olivat nauraen seuranneet tapahtumaa. Kun kuorma oli kadonnut näkyvistä, sytytettiin valot jälleen.
— Paukka, miten ihmeessä te saitte tuon miehen liikkeelle tähän aikaan? tiedusteli Rimpi.
— Jaa, hiivatin vaikealta se alussa näyttikin, selitti Paasio mahtipontisesti. — Mutta kun alku selvisi, kävi kaikki muu kuin tanssi vain. Näettekös, tarvittiin vain, että Laurila puettiin rengin pukuun ja hevonen otettiin hänen setänsä halkoliikkeestä.
— Laurila? Tahdotko väittää, että tuo ukko oli Juristimme? ällistyivät pojat. Heidän oli ensi hetkessä vaikeaa käsittää sitä. Sellainen mahdollisuus ei ollut pälkähtänyt heidän päähänsäkään.
— Juristi oli mainio! innostui Rimpi, kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli päästy.
— Ei lainkaan hullummin, tunnusti Aavakin.
Neljännestunnin kuluttua oli Laurila toverien seurassa
— Mustala on luvannut pitää lopuista huolen, selitti hän. — Minä olenkin jo aika väsynyt. Se kävi vähin sekä hengen että ruumiin voimille.
— Eikö kukaan yrittänyt pidättää sinua matkallasi? tiedusteli Ojanen, kun kiittelyt olivat ohi.
— Ei pahasti, vastasi Laurila. — Pari työmiestä tahtoi kyllä välttämättä tietää, miksi olin halkokuormineni niin myöhään liikkeellä. Mutta selvisin heistä helposti. Kirosin vain herrojen oikkuja ja miten he tässä maailmassa saavat rahalla vaikka köyhän miehen sielun.
— Hyvä!
Hetkistä myöhemmin kuulutti Paasio:
— Sammuttakaa valot! Numero kaksi on astunut näyttämölle. Kaasujohtomonttööri — saan esitellä — kutsuttu korjaamaan Puutiaisen talossa puhjennutta kaasuvuotoa.
— Äsh, murahti Aava puoliääneen, tuo nyt ei ole muuta kuin lapsellista ja tökeröä. Se on, ellen erehdy, sinun osasi näistä keksinnöistä, Paukka?
— Anna olla, oli äreä vastaus. — Sinulle, senkin hiivatin harmaanaama, saatan ensi yönä lähettää lahjaksi hirttonuoran, jos se on paremmin mieleesi!
Pieni mies oli pysähtynyt lehtorin oven taa, mutta hän sai soittaa vielä kauemmin kuin ajuri, ennenkuin lehtori Puutisen pyöreä hahmo näyttäytyi oviaukossa. Monttööri yritti sanaa sanomatta sisään, mutta lehtori työnsi hänet kiivaasti takaisin.
— Kutsuttu? kajahti lehtorin kiukkuinen ääni. — Kuka on kutsunut? En ainakaan minä! Kaasujohtoako korjaamaan? Se ei ole epäkunnossa. Mutta teidän järkenne taitaa olla. Montteeratkaa sitä mielenne mukaan!
Tiehenne täältä!
Pieni mies ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan ryhtyi selittämään jotakin innokkaasti hiljaisella äänellään. Lehtorin ilmeinen raivo näytti haihtumistaan haihtuvan. Lopulta hän taputti pientä miestä ystävällisesti olalle.
— Narrausta, sanotte? Saattaapa olla, saattaapa olla. Hyvää yötä vain, ystäväiseni.
Ovi sulkeutui, mutta hetken kuluttua ilmestyi lehtori uudelleen näkyville. Kun hän sitten poistui, loisti ovella valkea paperiarkki.
— Ei ole vaikeata arvata, mitä tuossa paperissa seisoo, huomautti Aava, kun pojat katsahtivat kummissaan toisiinsa. »Tänne ei ole kutsuttu ketään. Älkää vaivautuko soittamaan ovikelloa!» tai jotakin sinnepäin. Puutiainen ryhtyy puolustamaan yörauhaansa.
— Tuo pumaaka täytyy saada pois, ennenkuin numero kolme tulee! huudahtiPaasio.
— Eero-poika on meistä vähimmän näkyvä. Hän juoskoon hakemaan plakaatin, ehdotti Terä.
Heinämaa oli heti valmis lähtemään, mutta Kataja pidätti häntä.
— Minä luulen, sanoi hän, lehtori Puutisen jo epäilevän meidän sormiemme olevan pelissä, ja silloin on meidän oltava varuillamme. Hän saattaa olla ikkunassa.
— Ai, sinä vainluulet, pisteli Terä loukkautuneena ehdotuksensa syrjäyttämisestä. — Eikö se tällä kertaa olekaan sinunvakaumuksesi? Emmeköhän silloin tee niinkuin minä sanoin?
Mutta pojat olivat toista mieltä.
— Huomautuksesi oli aivan oikea, Yrjänä, virkkoi Aarne. — Antakaa minun hoitaa koko juttu, niin selviämme tuosta paperista käden käänteessä.
Sen lähemmin selittämättä aiettaan jätti hän huoneen. Kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän palasi.
— Ikkunaan, pojat! komensi hän lyhyesti, ja pian olivat kaikki keräytyneet ikkunoiden ääreen.
Katu oli autio. Vain harvoista taloista näkyi valoa. Sitten ilmestyi näkyville hento tytön hahmo, joka nopein askelin liukui pitkin talojen vierustaa kadun toisella puolella. Lehtori Puutisen talon luo tultuaan varjo kiskaisi nopealla liikkeellä oveen kiinnitetyn paperiarkin irti. Kun olento samassa katosi valopiiristä alas katua kiitäen, riippui alaskiskaistun sijalla toinen paperi.
Pojat silmäsivät Aarneen kysyvästi.
— Se oli Emmi, selitti tämä. — Ja nyt seisoo tuolla ovella: »Huom! Arv. rouva, huom! Raskasunisia! Soittakaa pitkään!»
— Hyvä! Näppärästi tehty! kiitti Laurila.
— Mutta myös viime tingassa, lisäsi Paasio. — Numero kolme saapuu!
Kulmauksen ympäri oli pyörtänyt vinhaa vauhtia paksu naisihminen suuri nahkalaukku kädessä. Topakkana hän pysähtyi lehtori Puutisen ovelle, luki huomautuksen ja alkoi soittaa, pitkään ja hartiavoimin. Ovi ei tuntunut lainkaan aikovan aueta. Mutta eukkokaan ei hellittänyt. Hän luki vielä pariin kertaan kehoituksen ovelta, jatkoi sitten taas hellittämättä kilistystä ja takoi välillä nyrkeillään ovea.
Vihdoin ilmestyi lehtori Puutisen pää esille eräästä ikkunasta.
— Mikä vietävän otus te olette? pauhasi hän.
— Hävetkää herra! oli tiukka vastaus. — Minä olen nähnyt paljon maailmaa ja monenlaisten ihmisten kanssa joutunut tekemisiin. Mutta kukaan ei ole vielä puhutellut minua tuolla äänellä, kun olen hyväntahtoisesti vaivautunut heidän luokseen.
— Huh, huh, sitä ryöppyä, torjui lehtori. — Kylläpäs te osaatte paapattaa. Hyväntahtoisesti vaivautunut? Sen hyväntahtoisen vaivan olisitte tosiaan voinut tällä kertaa itseltänne säästää. Mitä te haette täältä?
— Haen? puuskutti eukko. — Minuahan on pikemmin haettu tänne. Mutta jos minä jotakuta tästä talosta haen, ette se ole te. Sen verran saatan sanoa teille. Ja nyt, laittautukaa pian avaamaan! Minulla ei ole aikaa eikä halua seisoa tuntikausia ulkona tähän aikaan. Minä olen se kutsumanne kätilö.
— Häh? ällistyi lehtori. — Pitihän minun se jo arvata suunsoitostanne, senkin kahvimylly. Laittakaa luunne täältä, en minä tarvitse teitä!
— Ette kai! pauhasi eukko. — Tuollaisen takia minä en olisi viitsinytkään vuodettani jättää. Mutta joutuin nyt avaamaan!
Lehtori Puutinen veti ikkunan kiinni arvellen kai tarpeettomaksi jatkaa keskustelua. Mutta eukko ei hellittänyt. Kello kilisi kuin vimmattu, kimeästi, lakkaamatta.
Sellaista hyökkäystä oli talon mahdotonta kestää ajanmittaan. Ja niin lennähti ulko-ovi vihdoin auki, ja lehtori Puutinen seisoi eukon edessä raivosta pakahtumaisillaan.
— Etkö sinä, senkin akka, osaa lukea, mitä ovella seisoo? karjui hän. — Tänne ei ole kutsuttu ketään! Ei suutaria, ei räätäliä, ei palosotilasta, ei posetiivaria, ei nuorallatanssijaa eikä muita kulkureita! Kaikkein vähimmän tuollaisia noita-akkoja!
— Suu poikki! kivahti eukko. — Akka, sanoitte? Minä en ole mikään akka. Minä olen kunniallinen rouva! Ja lukea, sanoitte? Lukenut minä juuri olen, tietäkää se! Mutta osaatteko te itse lukea omia harakanvarpaitanne? Vai oletteko yhtä huono näkemään kuin kuulemaankin?
Ja puhuessaan eukko takoi nyrkein ovella olevaa ilmoitusta. Lehtori Puutinen silmäsi siihen epäilevänä. Mitä hullua? Paperi, jota hän oli vartioinut kuin aarretta, oli sittenkin vaihdettu. Mikä röyhkeys!
Hän kääntyi eukkoon, ja hänen äänensä pyrki olemaan ystävällinen, kun hän muutamin sanoin koetti selittää, että oli tapahtunut erehdys.
— Jaa, se ei kuulu minuun, torjui nainen antamatta perään. — Minut on kutsuttu tänne enkä minä lähde pois. En, ellette te ainakin maksa minulle korvausta vaivoistani ja niistä haukkumasanoista, joita olen teiltä saanut kuulla! Sen saa herra uskoa!
Lehtori Puutinen mittasi eukkoa kiireestä kantapäähän. Hän kai arvosteli, voisiko tästä päästä eroon jollakin muulla tavalla. Hänen mietiskelynsä lienevät päättyneet kielteiseen tulokseen, koskapa hän veti vastahakoisesti lompakon taskustaan ja ojensi eukolle setelin.
— Tuo se oli Puutiaiselta suuri uhraus, huomautti Heinämaa vahingoniloisesti. — Kai hän taipuisi melkein mihin hyvänsä ennemmin kuin rahamassinsa aukaisemiseen. Pelkästä saituudestahan hän pitää perhettäänkin maalla vaimonsa vanhempien kodissa. Tietäähän sen: elämä näin kaupunkipaikassa maksaa!
Hetkisen oli hiljaista lehtori Puutisen talon edustalla. Mutta sitten lehtori tuli erään vanhanpuoleisen, unisen miehen kanssa katukäytävälle.
— Siis ei ketään, ymmärrättekö? sanoi lehtori. — Voitte istua tuolla porraskivellä, kunnes näemme, jatkuuko tätä kirottua peliä vielä kauankin.
Kun kaikki sitten oli jälleen hiljaista kadulla eikä näkyvissä ollut enää muita kuin yksinäinen, nuokkuva vartija, vetäytyivät pojat ikkunoiden luota.
— Näytös on lopussa, ilmoitti Laurila.
— Mutta jälkilaskut ovat edessä, hymähti Aava. — Ja kannattiko tuosta edes maksaa niin paljon?
— Pelkään pahoin, että ainakin sinun Montaignesi asettuisi siihen kysymykseen nähden sangen epäilevälle kannalle, Aava, letkautti Terä. — Vahinko vain, että käytännössä muistat niin harvoin »oppi-isäsi» epäilyksiä ehdottoman totuuden löytymisestä.
Aava ei vastannut hänelle, virkahti vain:
— Puoliyö on käsissä. Luulen melkein, että minä lähden kotiin.
Toiset olivat samaa mieltä. Huomenna oli taas oltava aikaisin ylhäällä.
On parasta, ettette mene kadun kautta, neuvoi Aarne. Emmi näyttää teille mukavan tien pihoja pitkin toiselle kadulle. Minä tulen heti perästä.
Hetken kuluttua istui Aarne huoneessa nuoren tarjoilijattaren kanssa kahden.
— Se oli mainiosti tehty, Emmi, kiitti hän. — Yhtä hyvin kuin koepinkkojen vaihto.
Tyttö punastui ilosta. Mutta sitten hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
Ei sentään, sanoi hän. — Silloin minä pelkäsin hirveästi, mutta kaikki kävi hyvin. Nyt en pelännyt. Se näytti niin yksinkertaiselta. Mutta kun jo luulin selvinneeni, seisoi edessäni pimeässä Sulo — tiedättehän, tämän kahvilan omistajattaren poika. Hän sieppasi kädestäni irroittamani paperin, ennenkuin ehdin piiloittaa sitä. »Tässä on taas takana se lyseolais-lurjus», kähisi hän kirousten välissä. Minä niin pelkään. Luvatkaa minulle varoa häntä.
— Ja miksi?
— Hän vihaa teitä, herra Salo. Luulen, luulen, että se on minun tähteni. Ja hän on niin raaka ja voimakas, ja hänellä on niin paljon tovereita.
— Ole rauhassa, Emmi. Mutta jos se rauhoittaa mieltäsi, voin luvata, etten hänen seuraansa erikoisesti hae. Ja nyt — kiitos kaikesta ja hyvää yötä!
Tulet oli sytytetty luistinradalla. Toisesta päästä rataa kaikui torvisoittoa ja soittolavan edessä tanssivien hälyä. Mutta pieneen lämmittelytupaan keräytyneet lyseolaiset tuskin kuulivat sitä. Alakuloisina he vain tuijottivat lattiaan.
— Olipa se isku! murahti Honka.
— Ja aivan odottamattomalta taholta, lisäsi Laurila.
Sitä myrskyä, jota pojat olivat odottaneet jo sinä päivänä lehtori Puutisen puolelta puhkeavaksi, ei ollut kuulunut. Sillä taholla oli ollut hiljaista, suorastaan pahaaennustavan hiljaista. Mutta nyt illalla oli tullut isku kuin salama kirkkaalta taivaalta: koulun jääpallojoukkue oli kärsinyt tappion.
Lyseo oli monena vuotena peräkkäin selvinnyt kaupungin koulujenvälisistä jääpallokilpailuista voittajana, niin että sen joukkuetta oli jo totuttu pitämään voittamattomana. Voitonvarmoina olivat pojat tänäänkin saapuneet tämän talven ensimmäiseen otteluun, vaikkakin vastassa oli ruotsalainen yhteiskoulu, lyseon vaarallisin kilpailija. Mutta tappio, joskin niukka yhden maalin tappio, oli ollut illan tulos. Paha merkki se oli, tämä häviö. Isku koko koululle.
Seitsemäsluokkalaisista kuuluivat jääpallojoukkueeseen Salo, Paasio, Laurila ja Kataja, mutta muutkin – Linnaa lukuunottamatta — olivat tulleet seuraamaan kilpailun kulkua. Ja ottelun jälkeen piti seitsemäs luokka täällä nyt alakuloista istuntoaan.
— Te olitte tänään saamattomia, pojat, haukuskeli Terä.
— Ensimmäinen puoliaika oli aivan mahdoton, arvosteli Saarelainen. — Te vain seisoa toljailitte kuin puu-ukot oman maalin edustalla.
— No, no, rauhoitti Laurila. — Ei hätäpäivää! Hyvää tämä tappio meille teki. Valmistaudumme vain paremmin vastaisia otteluja varten. Nyt onkin ollut mahdotonta saada poikia harjoituksiin.
— Ei se siitä petraannu, murahti Honka. — Et sinä, Juristi, saa kuutennen luokan Hietikosta kunnollista maalivahtia. Harjoittipa vaikka yötä päivää.
Mutta mistä otat paremmankaan? huomautti Kataja.
— Ensi kerraksi pannaan Terän ruho maalin edustalle, irvisteli Heinämaa. — Ainakin joka toinen pallo kimmahtaa hänen mahastaan takaisin.
— Ei, minä lähden kotiin, virkahti Aava. — Jääkää te, jos luulette suunsoiton auttavan.
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, kun hän jo tuli takaisin.
— Aarne, siellä on se tyttö, ilmoitti hän kuivasti. – Hän tahtoo tavata sinua.
— Huonosti valittu täräys, huomautti Terä, kun Aarne oli lähtenyt.
Kesti melkoisen kauan, ennenkuin Aarne palasi. Hän oli kiihtynyt.
— Nyt on piru merrassa, pojat! huudahti hän. — Puutiainen on päässyt jäljillemme!
— Puhu!
— Emmi tuli kertomaan sitä. Muuan miehenretkale oli nähnyt hänen vaihtavan nuo paperit ovella, sen kuulin jo eilen. Mutta tänään se on sitten mennyt ilmoittamaan Puutiaiselle, että jos tämä halusi lähempiä tietoja eilisistä tapahtumista, sopi kysyä läheisen kahvilan tarjoilijattarelta. Sitä ei tietysti tarvinnut sanoa Puutiaiselle kahdesti. Jo väliajalla hän oli toimeenpanemassa tutkintoa. Hän tiedusteli heti Emmiltä, mikä oli senlyseolaisennimi, joka oli lahjonut hänet suorittamaan tuota ilkityötä. Tyttö väitti, ettei hän tiennyt. Eikä Puutiainen ollut saanut hänestä irti muuta kuin muutamia ylimalkaisia, summanmutikassa annettuja tietoja tuosta »lahjojasta». Kumma kyllä oli Puutiainen niihin tyytynytkin ja jättänyt tytön rauhaan varoittaen häntä toistamiseen antautumasta »noiden vietävien seitsemäsluokkalaisten» välikappaleeksi.
Kun Aarne lopetti, olivat pojat hetken vaiti. Tilanne oli tosiaan arveluttava..
— No, ei muuta: huomenna myrsky on edessä, huomautti Aava hymähtäen. —Mutta eiköhän tänään vielä voi rauhallisin mielin painua kotiin?
Pojat lähtivät yhdessä joukossa luistinradalta. Jutellen he nousivat rinnettä läheiseen puistoon, jonka lävitse tie kaupunkiin kulki. Heitä askarrutti kysymys, keneen heistä lehtori Puutisen epäluulo oli mahtanut suuntautua.
Aarne ja Terä astelivat muista hieman edellä. Päästyään juuri ensimmäisten puiden ohitse kuuli Aarne vasemmalta, jossa mäen rinteellä oli joukko veneitä talviteloillaan, naisen kirkaisun.
— Jätti-Matti, seuraa minua! huusi hän syöksyen siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut.
Sivuutettuaan muutamia kumollaan olevia veneitä, kuuli hän karkean miehenäänen karjuvan:
— Sinä skvalrasit, senkin letukka! Tunnustatkos?
Vaikerointi oli ainoa vastaus.
Samassa Aarne ehätti paikalle. Hän näki ison miehen Emmin kimpussa. Se oli painanut tytön polville maahan ja koetti pakottaa hänet tunnustamaan vääntämällä hänen rannettaan. Notkeana syöksyi Aarne ahdistajan niskaan ja pakotti sen hellittämään otteensa tytöstä. Hän ehti antaa miehelle pari lujaa nyrkiniskua kasvoihin, mutta sitten hän joutui alle. Miehen polvet painoivat hänen rintaansa kuin kallionlohkareet. Suuri nyrkki kohosi jo lyöntiin. Seuraavassa hetkessä se olisi sattunut häntä keskelle kasvoja. Mutta samassa heittäytyi Hongan valtava ruho miehen päälle.
Siitä syntyi tasaväkisempi ottelu. Hongan nyrkit putoilivat kuitenkin tiuhemmin ja raskaampina. Kamppailua ei kestänyt kauan. Mies lähti nilkuttaen juoksemaan tappelupaikalta, eikä nuorukainen katsonut maksavan vaivaa ryhtyä ajamaan roikaletta takaa. Olihan se jo kutakuinkin peitottu.
Hetken kuluttua Aarne ja Honka olivat takaisin tiellä, toverien luona.Emmikin oli siellä.
— Me emme viitsineet tulla joukolla, koska Jätti-Matti oli jo siellä, naureskeli Laurila. — Vaikka kyllä sormenpäätä kutkutti.
Tyttö lähestyi huolestuneena Aarnea. Kun hän oli varmistunut siitä, ettei poika ollut saanut pahempia vammoja, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Se oli Sulo, virkkoi hän selitykseksi.
— Sulopa tosiaan, murahti Honka.
Ymmärtämättä oikein, mille pojat nauroivat, jatkoi tyttö:
— Hän oli seurannut minua ja epäili minun käyneen varoittamassa teitä, herra Salo.
— No, kyllä Jätti-Matin nyrkit opettivat häntä vastedes epäilemään vähemmän, lohdutti Aarne nauraen.
Mutta silloin kävi tytön katse taas huolestuneeksi.
— Älkää uskoko, että Sulo pitää selkäsaunan hyvänään. Pelkään, että hän on tovereineen tuossa paikassa täällä.
— Antaa hiivatissa tulla! huudahti Paasio. — Lyseolaiset ovat ennenkin rökittäneet sakilaisia.
Aarne oli käynyt miettiväiseksi. Jokin seikka näytti arveluttavan häntä.
— Pelkääkös Jokamies uutta yritystä? hämmästeli Heinämaa.
Aarnen silmät leimahtivat uhkaavasti.
— Älä leukaile! Arvelen vain, että jos tuo roikka tosiaan käy kimppuumme, on parasta, ettei tyttö ole joukossamme. Ehkä Ojanen ja Terä, joista meillä toden tullen ei kuitenkaan ole apua, ottaisivat viedäkseen tytön toista tietä kotiin?
— Kotiin? hätäytyi tyttö. — En minä uskalla nyt mennä Sulon kotiin.Eikä minulla muuta ole.
— Niin, se on totta, myönsi Aarne hitaasti. Tilanne oli pulmallinen. Mutta pitkään harkintaan ei ollut aikaa. Hetkisen mietittyään määräsi hän: — Saattakaa hänet meille, pojat, ja selittäkää Annikille asia. Hän kyllä pitää huolen tytöstä, kunnes minä ehdin kotiin.
Molemmat pyydetyt olivat heti valmiit. Ojanen vain korjaili ensin kravattiaan ja tarkasti, että pukunsa oli kunnossa. Hän oli hiljaisessa mielessään kiitollinen Aarnelle tästä ehdotuksesta, koska se vapautti hänet kiusallisesta tilanteesta. Antaa selkään sakilaisille — sitä vastaan hänellä ei kyllä ollut mitään. Mutta, niin siinä oli eräs suuri Mutta — mahdollisuus saada pukunsa epäkuntoon. Teräkin oli hyvillään. Tappelu oli hänen mukavuuttarakastavalle luonteelleen kauhistus, koska se vaati ponnistusta ja liikuntoa — ja hän inhosi kaikkea muuta liikuntoa paitsi tyttökoululaisten perässä juoksua.
— Parasta on, että me, joilla ei ole mitään kättä pitempää, etsimme vahvat kepit, sanoi Mustala, kun Ojanen ja Terä olivat lähteneet tytön kanssa. — Salolaisilla on tietysti nyrkkirautansa ja puukkonsa.
Neuvoa pidettiin hyvänä, ja matkaa läpi pimeän puiston jatkettiin vasta, kun aseistusta oli täydennetty tukevilla sauvoilla. Edettiin yhtenä rykelmänä, Honka kärjessä, Paasio ja Laurila kumpikin sivustallaan. Sanaakaan ei vaihdettu. Kädet vain puristivat lujasti sauvojen varsia. Silmät tähystivät tiukasti eteenpäin.
Kauan he saivat edetä ketään kohtaamatta. Pettymyksen tuntein pojat sivuuttivat puun toisensa jälkeen. Salolaisista ei näkynyt jälkeäkään. He eivät varmaan olleet ehtineet vielä kokoutua.
Mutta juuri kun pojat olivat menettämäisillään viimeisen toivonsa tappeluun pääsemisestä, kuiskasi tarkkasilmäinen Mustala:
— Tuolla mäenrinteessä, oikealla tiestä.
Tosiaan. Nyt erottivat toisetkin puiden välissä lunta vastaan erottuvia varjoja.
Samassa kuului hiljainen vihellys, ja varjot, parikymmentä luvultaan, syöksähtivät lyseolaisia kohden. Pojat pysähtyivät. Heidän sauvansa iskivät säälittä ja hurjasti hyökkääjiä. Niiden oli pakko peräytyä. Pariin kertaan sakilaiset uudistivat ryntäyksensä. Sisukkaina ja tottumattomina tappioon he kävivät kimppuun. Mutta lyseolaisten kepiniskuja vastaan heidän nyrkkirautansa ja puukkonsa eivät voineet paljon. Etenkään, kun tuo luja rykelmä ei hajautunut sen vertaa, että olisi päässyt sivulta tai seläntakaa iskemään. Hongan, Laurilan ja Paasion sauvat heiluivat hurjimmin, mutta muutkaan eivät antaneet käsivarsiensa levätä. Moni hyökkääjistä sai luopua kamppailusta käteen tai jalkaan tai suoraan päähän osuneen iskun ruhjomana. Kolme kertaa sakilaiset yrittivät, ja kolmasti heidät ajettiin takaisin. Sitten he yhtäkkiä katosivat näkyvistä ja kuuluvista.
Lyseolaiset arvelivat heidän saaneen jo kyllikseen, ja huolimatta Katajan varoitteluista, ettei pitänyt hajautua, he lähtivät huolettomina ja voitonriemuisina jatkamaan matkaansa. Kukaan heistä ei ollut saanut naarmuakaan.
Mutta tuskin he olivat päässeet sataa metriä, kun heitä vavahdutti takaa kuuluva parkaisu.
— Se on Pikku-Eero! huudahti Paasio. — Hän jäi jälkeen.
Salamannopeasti pyörsivät pojat takaisin. Mutta samassa alkoi iskuja sadella heidän päälleen. Sakilaisetkin olivat nyt hankkineet itselleen keppejä ja kävivät uudelleen hyökkäykseen. Lyseolaiset selvisivät pian ällistyksestään. Honka heilutti hurjalla vimmalla lujaa sauvaansa, ja tie aukeni hänen edessään helposti. Muutamalla harppauksella hän oli sillä paikalla, jossa Heinämaa makasi. Roteva mies istui Pikku-Eeron päällä ja mukiloi häntä. Se on Sulo — selvisi Hongalle heti, ja silloin valtasi hänet sokea raivo. Hän viskasi sauvan luotaan ja syöksyi miehen päälle. Hänen ensimmäinen iskunsa sattui miestä suulle — Honka tunsi kädelleen roiskahtavan verta — ja toinen putosi kuin moukarinisku miehen silmien väliin. Ääntä päästämättä tämä kaatua mätkähti maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.
Honka nosti pyörtyneen toverinsa keveästi käsivarrelleen ja kiiruhti pois sauva toisessa kourassaan iskuvalmiina.
Kaikki oli hiljaista. Tappelu oli lakannut. Hän tapasi pojat tiellä odottelemassa levottomina hänen paluutaan. Sakilaiset olivat saaneet neljännen ja edellisiä perusteellisemman selkäsaunan. Mutta lyseolaisetkaan eivät olleet selvinneet tällä kertaa muistomerkeittä. Paasio oli joutunut erään pitkän miehen kanssa käsikähmään ja saanut tältä nyrkin silmäkulmaansa, ennenkuin oli ennättänyt iskeä ratkaisevan iskunsa. Rimpi taas valitti päätään särkevän kepin jäljeltä. Mutta huonoiten oli Heinämaan laita. Hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa. Mustala ja Honka lähtivät viemään häntä ajurilla kotiin. Toiset hajautuivat kukin taholleen.
Kun Aarne tuli kotiin, olivat Terä ja Ojanen jo aikoja sitten lähteneet sieltä. Annikki tuli onnettoman näköisenä veljeään vastaan.
— Voi, Aarne, en minä osaa puhua mitään hänen kanssaan, valitti hän. —Mutta miten ihmeessä sinä olet tuon näköinen?
Nyt vasta Aarne huomasi pukunsa joutuneen pahasti epäkuntoon. Tahtoipa hän sitä tai ei, oli hänen ennen mihinkään muuhun ryhtymistä siistittävä itseään. Annikki seurasi veljeään tämän huoneeseen.
— Mitä sinä aiot tehdä tuolla tytöllä? tiedusteli sisar.
— Kylläpähän keksinen jotakin, vastasi Aarne huolettomasti. — Vai arveletko sinä, lisäsi hän katkerasti, että minun olisi pitänyt jättää hänet noiden raakimusten rääkättäväksi?
— En, en. Minä en vain ymmärrä, mihin saamme hänet.
Sitä sanoessaan Annikki katsoi veljeään pitkään. Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Mitä luulet, että Tellervo olisi sanonut, jos hän olisi ollut täällä, silloinkuin tuon tytön tänne lähetit?
Aarne murahti äkeästi.
— Mene siitä kyselyinesi! Ellei Tellervo olisi siitä pitänyt, olisi hän kai saanut luvan olla pitämättä.
Vähän ajan perästä hän kysyi vallan toisella äänensävyllä:
— Luuletko, että auttaisi, jos menisin puhumaan isälle?
— Isälle! E-en. Tai ehkä sentään. Parasta kuitenkin, että ensin menet kysymään tuolta tytöltä, mitä hän osaa.
Annikin vastaus ärsytti veljeä, mutta hänen täytyi tunnustaa, että saamansa neuvo oli hyvä. Hän meni sisaren huoneeseen, jossa Emmi istui katselemassa valokuvia.
Miten vähäpätöiseltä, melkein rumalta tuo mustatukkainen, hento tyttö tuossa näyttikään! Melkein kuin mustalaistyttö palatsissa. Kun Aarne puhutteli häntä, katsahti Emmi pelästyneenä ylös ja vastasi änkyttäen kysymyksiin.
Aarnen sydän takoi rauhattomasti, kun hän astui isänsä työhuoneeseen.Hän ei oikein tiennyt, mistä alkaa ja niitä sanoa.
Pankinjohtaja Salo oli komea, tumma mies, siinä puolivälissä viidettäkymmentä. Kun poika astui sisään, laski hän kynän kädestään ja työnsi paperit syrjään.