— Huomaan, että sinulla on jotakin sydämelläsi, sanoi hän viitaten poikaansa istumaan lähelleen. — Anna tulla. Minulla on kyllä vain neljännestunti aikaa ennen erästä kokousta, joten minun valitettavasti täytyy pyytää sinua olemaan lyhytsanainen.
Aarne kertoi illan tapahtumat, ehkä hieman eri valaistuksessa kuin jos kuulijana olisi ollut joku ikätoveri. Tässä selostuksessa oli sattumalla ja välttämättömyydellä suurempi osuus kuin ritariudella ja uljuudella. Isä kuunteli kertaakaan keskeyttämättä ja häiritsemättä ainoallakaan kysymyksellä. Katsellessaan pojan vaaleita, sopusuhtaisia kasvoja, joilla ilme vaihteli alinomaa, välähti hänen mielessään: ilmetty äitinsä — ulkokuorelta. Kun poika sitten lopetti, kysäisi hän:
— No, ja minun osuuteni?
Aarne tuijotti itsepintaisesti lattiamattoon. Oli niin vaikeaa saada sanottavaansa sanotuksi.
— Arvelin, että… niin, että sinä voisit hankkia tytölle jonkin paikan. Vaikkapa väliaikaisenkin, lausui hän viimein epävarmalla äänellä. — Niin, ymmärräthän, ettei hän voi palata tuon miehen lähettyville.
Pankinjohtajan kasvoille oli levinnyt hämmästynyt ilme.
— Ohoo, pääsi häneltä. Sitten hän hymähti: — Onhan se ymmärrettävää, ettei hän voi palata — sanokaamme nyt vaikka niinkin. No, ja mitä tuo ihminen osaa?
Aarnea suututti, että isä näytti ottavan asian varsin kevyeltä kannalta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vastasi sävyisästi:
— Ei hän nyt paljon osaa. Hän on tarjoilijatar.
Isä naurahti.
— Sitä arvelinkin. No, pitäisikö minun mielestäsi ottaa hänet kenties pankkineidiksi?
Aarne lehahti punaiseksi.
— Minusta ei leikinlasku sovi tähän tilaisuuteen, isä! huudahti hän kiivaasti.
Pankinjohtaja nauroi.
— Eikö? No, ellei hän sinunkaan mielestäsi ole aivan kyllin pätevä pankkineidiksi, niin ei siitä sitten sen enempää. Mutta niinpä myös minun täytyy tunnustaa, etten voi hänelle hankkia paikkaa. Katsohan, tuttavapiirissäni ei ole ainoatakaan kahvilanomistajaa. Valitettavasti. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin en ole ainakaan toistaiseksi erityisen tarjoilijattaren tarpeessa. Kahviahan minulle tosin täällä kotona aamuisin tarjotaan, mutta arvelen äidissä ja Annikissa olevan sen verran tarjoilijattaren vikaa, että voin edelleenkin tyytyä heihin. Mutta kas niin, nyt minun täytyy mennä.
Pankinjohtaja nousi ylös ja valmistautui lähtemään.
Aarne hypähti myös pystyyn ja huudahti kiivaasti:
— Etkö sinä siis todellakaan tahdo auttaa minua, isä? Pankinjohtaja pudisti päätään hymyillen.
— En voi enkä oikeastaan tahdokaan, vastasi hän.
— Luulen, että sinulle on terveellistä tällä kertaa selvittää yksin vyyhtisi. Tiedän mielesi nyt olevan katkeran. Mutta ajattelehan vain tarkkaan. Eiköhän sinun sittenkin täydy tunnustaa, että äitisi ja minä olemme sentään suhteellisen hyvin sietäneet moninaisia päähänpistojasi ja melkein aina taipuneet oikkuihisi. Se ei ole aina niinkään helppoa, meidän iällämme. Ja rajansa sillä pitää olla, silläkin. Tuon linjatarjoilijattaren löytö, se on jo niitä, joista minä pyydän saada olla erossa, ja siihen saat tyytyä. Äidillesi, pelkään, on sinun parasta olla puhumatta koko asiasta, tiedäthän hänen olevan yhden asian suhteen peräti aran, ja se on hänen ainoan poikansa naisseuran valinta. Hyvää yötä, poikaseni.
Alakuloisena Aarne palasi huoneeseensa. Annikki huomasi heti, miten isän luona oli käynyt. Hänen tuli surku veljeään nähdessään, miten neuvoton tämä oli.
— Koetetaan keksiä jotakin, sanoi hän. — Täytyyhän jokin keino olla löydettävissä.
Aarne ei viitsinyt vastatakaan. Kun isä ei ollut tahtonut neuvoa häntä eikä hän itse nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pälkähästä, niin mistäpä Annikki sitten tuon neuvon ottaisi? Hän meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan haroen hermostuneesti tukkaansa.
Huoneessa oli hetken hiljaista. Sitten keskeytti äänettömyyden Annikin iloinen huudahdus:
— Minäpä tiedän! Mennään yhdessä Olavi Linnan luo.
Ylenkatseellinen naurahdus oli ainoa vastaus. Jos Annikki pitikin tuota tulokasta kaikkitietävänä nerona, niin muut eivät ainakaan olleet yhtä yksinkertaisia! Mutta Annikki ei välittänyt veljensä ylimielisyydestä, vaan jatkoi:
— Tiedän, ettet pidä hänestä. Mutta kenties hän on ainoa, joka voi nyt sinua auttaa. Ja silloin saanet unohtaa vastenmielisyytesi. Hänen enollaan, jonka luona hän asuu, on suuri kahvila. Ehkä hän voisi antaa tuolle tytölle työtä.
Aarnelta pääsi helpotuksen huokaus. Siis sittenkin oli yksi tie. Mutta samassa hän muisti eilisen käytöksensä Linnaa kohtaan.
— Luulen, ettei hän ole erikoisen halukas auttamaan minua. Minä olen tainnut vähän loukata häntä.
Annikki ei voinut olla hymähtämättä »tainnut-sanalle. Hän oli Katajalta jo kuullut, mitä eilen oli Aarnen ja Olavin välillä tapahtunut.
— En usko, virkahti hän lohduttaen. — Minä luulen päinvastoin, että Olavi on mielihyvin valmis sinua auttamaan. Ja voithan sinä siitä vastalahjaksi jättää hänet rauhaan.
Aarne puristi sisaren kättä.
— Sinä olet paras sisko maailmassa, vakuutti hän.
— Jos Linna auttaa minut tästä umpikujasta, niin minä en unohda sitä milloinkaan.
— No, joudu nyt, kiiruhti Annikki innostuen. — Ilta on jo myöhä.
Matkalla he olivat kaikki hiljaisia. Tytöt eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän keskellään kävelevällä Aarnella oli hämärä, ahdistava tunne siitä, että nuo kaksi edustivat kahta eri maailmaa, joiden välissä hän itse tavalla tai toisella seisoi voimatta mitenkään täyttää kuilua.
Kun he soittivat ovikelloa, tuli Olavi itse avaamaan. Hän hämmästyi nähdessään, keitä tulijat olivat. Mutta kuultuaan heidän asiansa oli hän heti valmis ryhtymään siihen. Hän pyysi Annikkia astumaan vastapäiseen huoneeseen — se oli hänen — siksi aikaa odottamaan kuin he kolme olisivat enon luona keskustelemassa.
— En epäile hänen suostumustaan, hymähti hän, kunhan vain sanon, että sinä, Aarne, olet pankinjohtajan poika. Hän tuntee aivan tavatonta kunnioitusta pankkeja ja tirehtöörejä kohtaan. Omasta puolestani lupaan tehdä parhaani, olenhan sen seitsemäsluokkalaisena velkaakin tälle meidän kaikkien auttajattarelle.
Aarne katsoi kummissaan toveriaan. Tämä oli kuin toinen ihminen. Oli kuin Annikin läsnäolo olisi sähköttänyt koko miehen. Aarne ojensi hänelle kätensä ja sanoi hiljaa:
— Kiitos, hyvä ystävä, ja älä kanna minulle kaunaa siitä eilisestä.
— Mitäs niistä vanhoista? Mutta mennään nyt. Ja sinä, Annikki, älä hämmästy huoneeni huonoa järjestystä. En voinut aavistaa saavani sinunlaisiasi vieraita.
Kun Annikki astui nyt ensi kertaa Olavin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, valtasi hänet kummallinen tunne. Se oli samalla kertaa kuin ahdistusta ja kuitenkin riemua.
Pöydällä oli avoinna jokin vihko, jossa oli tiheää kirjoitusta. Huomatessaan sen olevan Olavin käsialaa otti Annikki vihon käteensä. Se oli päiväkirja tai ei oikeastaan päiväkirja, vaan jotakin sen tapaista, tunnepaloja päivämääräyksillä varustettuina. Olavi oli kai juuri äsken selaillut sitä. Annikki käänteli sivuja, sitten pysähtyi hänen katseensa viimeksi kirjoitettuun, jonka alla oli eilinen päivämäärä.
Eilen…? Eilenhän nuo riidat olivat, pälkähti Annikin päähän. Ja eilen — niin eilen oli heidän kahden pitänyt tavata toisensa kello kuudelta kirkon luona. Mutta hän, Annikki, ei ollut saattanut lähteä. Hänen silmänsä olivat olleet niin punaiset ja kasvonsa niin itkettyneet, että Olavi olisi heti nähnyt jotakin tapahtuneen. Ja silloin hän ei olisi päässyt kertomasta, mitä hänen veljensä oli vastikään sanonut Olavista, luokkatoveristaan. Ja sitä hän ei ollut tahtonut, ei, vaikka tiesi Olavin saavan turhaan odottaa häntä.
Annikki ei enää voinut pidättäytyä, vaan luki:
Älä etsi elämästä iloa…
Älä etsi elämästä iloa — etsi tuskaa vain! Älä toivo elämältä onnea — toivo murhetta vain! —
Kuljet elämäsi polkua… Katsot eteesi — näet usvaa ja sumua vain — kuulet kirousten korvissasi vinkuvan — tunnet useitten käsien maahan sinua painavan… Katsot sivullesi — yksin kuljet… Katsot taaksesi — lyhyt on elämäsi taival: alun voit vielä selvästi erottaa, katsot — näet tuskaa ja murhetta vain. Tuskan kuivuneet puut kumartuvat yli pimeän polun, murheen musta multa sen pintaa peittää… Muistat — eivät ilon kultarintaiset linnut noitten puitten oksilla pesäänsä rakentaneet, ei onnen vehreä ruoho tuon mullan povesta versonut — tuskaa ja murhetta vain.
Yksin kuljet… kaukana ovat muitten kulkijain polut… Tunnet sydäntäsi kouristavan, sammumattoman janon huuliasi polttavan. Puret hampaasi yhteen, mutta se ei auta — tuskasi esiin pursuu.
— Oli yksi, joka näki läpi kuoren, aavisti sydämen, itkevän, kaipaavan sydämen. Mutta hänetkin piti teidän riistää, te pilkkaajat, naurajat! Silmille multaa ja mieleen rautaa — se oli tekonne, sankarit! Parempi näin. Mutta kostaa minä tahdon teille! Halveksikaa minua, minä halveksin teitä! Vihatkaa minua, minä vihaan teitä!
Mutia ah… tuskasi tuulille tuhlaat. Yö yksin ympärilläsi, yksinäinen…
Et kiitosta matkallasi kuule… Ei hyväilevä käsi kuumaa otsaasi hivele… Kulje korskana — pystyssä päin… Naura kiitoksille, hyväilyjä pilkkaa — vaikka sisimpäsi niitä kaipaa, itkee…
* * * * *
Polulla seisot, jota verhoavat tuskan puut — polulla, jota peittää murheen multa… Yksin seisot… Eteesi katsot ja — naurat…
Annikki antoi vihon solua syliinsä. Hänen mieltään ahdisti. Oli kuin olisi valoisasta huoneesta joutunut tuijottamaan pitkään, pimeään käytävään. Ja kuitenkin…
— No, pääsinpä viimeinkin heistä eroon! kajahti samassa Olavin reipas ääni.
Mutta tullessaan Annikin luo ja nähdessään kyyneleitä tytön silmissä, muuttui hän vakavaksi.
— Mikä sinun on?
Mutta vastauksen asemesta kysyi tyttö:
— Kuinka siellä kävi?
— Oh, hyvin tietysti. Sanoinhan sen jo etukäteen. Sopivat juuri yksityisseikoista. Mutta sinun laitasi ei näy olevan yhtä hyvä, Annikki.
Samassa hän huomasi päiväkirjansa tytön sylissä.
— Äsh, onko se tuon vuoksi? Älä huoli välittää siitä, mitä olen sinne tuhrinut. Katsohan, ihminen on joskus vain synkällä päällä…
— Joskus? pisti tyttö väliin.
— Niin, no, myönsi Olavi, minullahan se nyt ei ole juuri vain joskus. Katsos, minä olen sellainen kummallinen otus. Minulla on synkät hetkeni. Silloin on kaikki pimeää ja niin lohdutonta, että luulee menettävänsä järkensä. Isäni sanovatkin tulleen hulluksi. Mutta ei puhuta siitä nyt. Miksi muistaa yötä, kun on saanut auringon vieraakseen?
Olavi yritti saada äänensä huolettomaksi. Mutta Annikki puristi päiväkirjavihkoa lujasti poveaan vastaan ja kuiskasi poikaan katsomatta:
— Kuka se on, tuo »yksi»?
Olavi naurahti ja tarttui tytön käteen vastatessaan:
— Minulla on ollut ja on vain yksi aurinko. Ja sen auringon olen nyt onnistunut vangitsemaan.
Hieno puna nousi Annikin kasvoille.
— Minä tahtoisin aina olla sinun ystäväsi, Olavi, sanoi hän hiljaa.
— Tahdotko? Aina? riemastui poika.
Annikki joutui hämilleen. Hän punnitsi asiaa. Pojan äänessä oli outoa kuumuutta. Ja nuo jyrkkäpiirteiset tummat kasvot, tuo jykevä leuka — tuntui kuin ne olisivat sanoneet: vastauksesi on sitova, siitä pidetään kiinni kuolemaan asti.
— Niin… tai en oikein tiedä. Väliin minua peloittaa. On… on kuin katsoisin kaivoon, jonka pohjaa ei voi erottaa. Ja silloin johdun ajattelemaan, että… että kenties sillä ei olekaan pohjaa, kun se on niin syvä ja pimeä… Enkä minä… enkä minä voi lainkaan tietää, mitä siellä on…
— En minä itsekään tiedä, mitä siellä on. Mutta siksipä sinne aurinkoa juuri tarvitaankin, Annikki! Oh, jospa sinä tietäisit, miten iloinen minä nyt olen ja miten voimakkaaksi itseni tunnen!
Hän puristi tytön kättä lujasti. Viimein Annikki irroitti hänen otteensa hymyillen.
— Älä toki murskaa kättäni. Ja kuulehan: he tulevat.
Seuraavana aamuna olivat seitsemäsluokkalaiset rukouksissa tavallista tarkkaamattomampia. Heitä itsekutakin hermostutti kysymys, kuka oli se, johon lehtori Puutisen epäluulo oli suuntautunut. Mutta jos joku olisi kysynyt, peloittiko heitä kenties, olisivat he tietysti yhteen ääneen vakuuttaneet, ettei sellainen juolahtanut heille mieleenkään. Ilkeältä vain tuntui sydänalassa. Kun pojat silmäsivät lehtori Puutiseen, joka ovensuusta tarkasteli luokkaa voitonriemuisin ilmein, häipyi heidän mielestään viimeinenkin toivo, että tästä sopasta selvittäisiin ehkä sittenkin kunnialla. He olivat kuin olivatkin nyt pussissa, ja pussin suu oli kiinni. Kysymys oli vain siitä, miten raju oli edessä oleva myrsky. Ja se riippui — se täytyi poikien, joskin vastahakoisesti ja karvain mielin, tunnustaa — lehtori Puutisesta. Kun hän nyt kerran oli saanut todistuksia yhtä heistä vastaan toissailtaisen mielenosoituksen järjestämisestä, niin hyväksyisivät muut opettajat epäilemättä hänen rangaistusvaatimuksensa sellaisenaan. Olihan tuo kepponen opettajaan kohdistettuna hieman uskalias. Mutta toisaalta, järkeilivät pojat, jos otti huomioon molempien asianosaisten välillä vallitsevan sotatilan ja sen syyt, niin se oli täysin ymmärrettävä, ellei suorastaan…
Mutta — tapahtui ihme: päivä kului rauhallisesti. Koko jutusta ei puhuttu mitään. Kului toinen ja kului kolmaskin päivä, kului kokonaista viisi päivää, eikä odotettu myrsky puhjennut. Pojat ihmettelivät, mistä tämä hiljaisuus johtui. Arvailtiin sinne ja arvailtiin tänne, mutta mitään varmaa ei kukaan osannut sanoa. Vihdoin selvisi, että lehtori Puutinen jatkoi tutkimuksiaan. Hänelle ei siis riittänytkään, että hän sai yhden heistä kiikkiin, koko luokka oli saatava satimeen. No, sitä hän kyllä sai heidän puolestaan yrittää.
Mitä useampia päiviä kului, sitä rauhallisemmiksi kävivät mielet. Ehkä Puutiainen oli päättänyt painaa villasella koko jutun, koskei hänen onnistunut saada todistuksia heitä kaikkia vastaan. Tai kenties opettajakunta oli asettunut puolustamaan luokkaa hänen kostonhalultaan. Mielettömiä toiveita — sen saivat pojat kokea, sillä tuskin olivat he lauantaiaamuna seuraavalla viikolla edelläkerrottujen tapahtumien jälkeen ehtineet rukouksista luokkahuoneeseen, kun rehtori tuli sisään ja sulki ovet jälkeensä. Jo hänen tulonsa — saksanopettajalla ei ollut tapana turhanpäiten lahjoitella pois tuntejaan seitsemännellä luokalla — riitti ilmaisemaan, mistä oli kysymys. Hänen vakava, ei vihainen, pikemmin surullinen ilmeensä todisti puolestaan, että edessä oli kovat paikat.
Rehtori ei heti aloittanut kuulustelua. Hän istui pöydän takana tarkastellen äänettömänä luokkaa, kutakin noista kolmestatoista vuoronperään. Pojat tunsivat olonsa perin kiusalliseksi. Hiljaisuus kävi heille painostavaksi, niin painostavaksi, ettei Paasio lopulta enää jaksanut sitä kestää, vaan rehtorin läsnäolosta huolimatta kuiskasi puoliääneen:
— Kaverit, lähtäänks plaadaan?
Hymy häivähti poikien kasvoilla. Olihan se sopimaton kysymys tähän tilaisuuteen — kukapa tässä nyt saattoi ajatella tupakkaa? — mutta vapauttavalta se vain tuntui piinaavan äänettömyyden jälkeen. Ja kolmestatoista rinnasta kohosi kuulumaton huokaus: Luojan kiitos, se loppui kuitenkin.
— Hiljaa, Paasio, varoitti rehtori. — Tämä hetki ei ole juuri sopiva leikinlaskuun.
Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi levollisella, hillityllä tavallaan:
— Tämä on jo kolmas kerta, jolloin minun tällä lukukaudella on pakko tulla muistuttamaan teitä sopimattomasta käytöksestä. Minua surettaa, etteivät vakavat varoitukseni näy voivan hillitä teitä, se surettaa minua todella suuresti. Tällä asteella ei enää pitäisi tapahtua sellaista. Vieläpä olette tällä kertaa tehneet itsenne syypäiksi törkeään ilkivaltaan, jollaiseen en olisi uskonut ainoankaan oppilaistani voivan alentua. Siihen ryhtyessänne on teidän täytynyt olla tietoisia siitä, että jo alkeellinen oikeudentunto tuomitsee teidät ja että rangaistus, jolla opettajakunnan on teitä ojennettava, on oleva sen mukainen. Ymmärrättekö?
Pojat tuijottivat eteensä välinpitämättöminä. Mitäpä heitä liikutti tämä osa tutkinnosta? He eivät voineet katsoa asiaa samalta kannalta ja he tunsivat niin ollen mielenkiintoa vain ratkaisua kohtaan. Kun rehtori tarkasteli heidän levollisia kasvojaan, heräsi hänen mielessään toivo: entäpä, jos pojat sittenkin olivat syyttömiä? Mutta hän karkoitti ajatuksistaan tuollaisen mahdollisuudenkin, puhuivathan kaikki tosiasiat sitä vastaan, ja jatkoi:
— On saatu varmoja tietoja sen ennenkuulumattoman ilveilyn toimeenpanijoista, jolla yhden koulumme opettajan ja kunnioitetun kansalaisen kotirauhaa viikko sitten häirittiin. Tunnustaako luokka syyllisyytensä?
Pojat eivät hievahtaneetkaan. Niin erilaisia kuin nuo kolmetoista nuorukaista olivatkin, niin tällä hetkellä oli kaikkien kasvoilla sama ilme, joka saattoi heidät muistuttamaan toisiaan. Suljettuja kirjoja, ajatteli rehtori odottaessaan turhaan vastausta oppilailtaan.
— Ette kai tahtone väittää, ettette te olisi syypäät siihen? kysäisi hän. Mutta kun vastausta ei nytkään kuulunut, jatkoi hän: — Niin, opettajakunta on vakuutettu siitä, että koko luokka on tämän ilveilyn takana ja kantaa siitä kokonaisuudessaan vastuun. Mutta koska vain yhden syyllisyydestä on saatu todistuksia ja koska luokka ei näy olevan nytkään halukas tunnustamaan, on rangaistus kohtaava vain tätä yhtä, jotta ette tällä kertaa voisi syyttää opettajistoa »rankaisemisesta ilman sitovia todistuksia». Vai kuuluivatko Aavan sanat ehkä toisin? Ne, jotka kuuleman mukaan lausuit, senjälkeenkuin luokka oli saanut tunnin jälki-istuntoa vallattomuudesta lehtori Puutisen kokeissa?
Aava ei näyttänyt halukkaalta vastaamaan, ja niinpä rehtori lisäsi:
— Mutta varoitukseksi teille kaikille on tämän yhden rangaistus oleva sitä ankarampi.
Pojat pakottautuivat pysymään liikkumattomina. Mutta jännitys oli luokassa rehtorin sanoja seuranneen äänettömyyden aikana suorastaan hirveä. Kuka? Kuka oli tuo yksi? Siitä riippui, olisiko ehkä vielä jokin, vaikkapa vain pienen pieni mahdollisuus selvitä jutusta ilman perinpohjaista tappiota. Sillä he olivat optimisteja, nuo pojat: toivo ei ollut vieläkään aivan tyyten sammunut heidän sydämistään.
Kun rehtori jälleen alkoi puhua, tuntui pojista kuin olisi hiljaisuutta kestänyt koko iäisyyden.
— Opettajakunnan yksimielisen päätöksen mukaan saa Saarelainen pisimmän mahdollisen karsserirangaistuksen. Te tiedätte, mitä se merkitsee.
Saarelainen…? Saarelainen! Oliko rehtori tosiaan sanonut, että se oli Saarelainen? Saattoiko tosiaan uskoa korviaan? Sehän oli melkein kuin jos olisi lyönyt vetoa yhden mahdollisuuden puolesta sataa vastaan ja — voittanut.
— Ei lainkaan tyhmä likkalapsi, se Emmi! hymähti Aava itsekseen. — Aarnella on vaalea tukka, Saarelaisella ruskea ja kihara. Pari yksityisseikkaa vain. Mutta heti johtivat harhaan. Ei hullummin!
Saarelainen oli ensin valahtanut kalpeaksi, iskuhan tuli niin odottamatta. Mutta sitten hän nousi seisomaan ja pyysi rauhallisesti selitystä, mikä oli mahtanut aiheuttaa tällaisen erehdyksen.
— Mieleni on paha, vastasi rehtori, mutta todistus on siksi selvä, ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Tyttö, jonka lahjoit vaihtamaan ilmoitukset lehtori Puutisen ovella, ei kyllä tiennyt nimeäsi, mutta antoi tuntomerkit, jotka eivät sovi keneenkään muuhun tovereistasi, mutta sinuun sen sijaan täydellisesti.
— Tyttö, jonka lahjoin…? Saarelainen oli todella hämmästynyt. — Ei, sen täytyy olla -erehdys. Elleivät tuntomerkit sovi keneenkään muuhun tovereistani, olen iloinen siitä, koska heitä silloin ei voida epäillä. Mutta minä se en liioin ollut. Milloin se olisi tapahtunut?
Rehtori pureskeli hermostuneesti viiksiään. Hän oli vakuutettu poikien syyllisyydestä, mutta Saarelaisen jyrkkä kielto ei ollut vaikuttamatta häneen.
— Mitä tuo kysymys hyödyttää? kysyi hän tyytymättömällä äänellä, mutta se ei ollut kuitenkaan niin varma kuin miksi se oli tarkoitettu. — Jos tarkoitus on voittaa aikaa jonkin pelastustien keksimiseen, niin minun on pakko jo etukäteen ilmoittaa, että se on turhaa vaivaa: opettajakunnan rankaisupäätös on lopullinen. Mutta jos se huvittaa sinua, niin voinhan sanoa sinulle ajan muistisi elvyttämiseksi. Eilisillasta täsmälleen viikko sitten kello yhdentoista ja kahdentoista välillä.
Saarelaisen kasvoille oli levinnyt hyväntahtoinen hymy. Hän nyökäytti päätään luottavaisesti Aavalle, joka katsoi häneen kysyvästi. Pojat saattoivat olla huoleti, hän kyllä hoitaisi asian yksinkin.
Niin, pojat — heidän oli vieläkin vaikeaa käsittää tapahtunutta muutosta. Näkivätkö he unta vai oliko todella mahdollista, että edessä ei ollutkaan nöyryyttävä, täydellinen tappio, vaan pelastus ja voitto? Heidän teki mieli nauraa ääneen, niin helpolta elämä taas tuntui.
— Viikko sitten — kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla? kertasi Saarelainen hitaasti. — Silloin olin kokonaan toisella puolella kaupunkia.
Rehtori viittasi torjuen.Tuonjutun hän osasi jo ulkoa.
— Asia on todellakin niin, intti Saarelainen. — Veljeni vihittiin näet siiloin, ja minä olin muiden vieraiden mukana kello 6:sta ohi puoliyön vihkiäiskemuissa.
Luokassa syntyi liikettä. Pojat eivät enää jaksaneet pysyä hiljaa nähdessään, miten nämä sanat saivat rehtorin ylimielisen ilmeen vaihtumaan vilkkaaksi mielenkiinnoksi.
— Voitko sinä myöskin todistaa tuon väitteesi? tiedusteli hän aivan toisella äänellä.
— Tietysti, oli varma vastaus. — Herra rehtori voi soittaa puhelimella kauppias Suomelalle, veljeni appiukolle, tai rovasti Valtavuolle, joka toimitti vihkimisen. Viimemainittu muistanee, että hänellä oli minun kanssani pitkä keskustelu juuri niihin aikoihin kuin tuon »lahjomisen» olisi pitänyt tapahtua.
Rehtori merkitsi nimet muistiin. Sitten hän nousi.
— On itsestään selvää, että jo kohtuullisuus vaatii ottamaan selvää, pitääkö Saarelaisen väite paikkansa, ennenkuin tässä asiassa mennään pitemmälle. Ja minä puolestani toivon hartaasti, että se pitää.
Sen sanottuaan hän jätti huoneen.
Pojat katsahtivat toisiinsa ihmeissään. Mutta he eivät ennättäneet vaihtaa ainoatakaan sanaa, kun lehtori Tuisku, pelätty ja ihailtu saksankielen opettaja, jo kiiruhti luokkaan.
Edellisen illan tapahtumat ja tieto ilmitulosta olivat aiheuttaneet, ettei kukaan pojista ollut tullut riittävästi lukeneeksi tämänpäiväistä saksan läksyä, joka kuitenkin aina oli ensimmäisellä sijalla poikien lukuohjelmassa. Äskeinen jännitys oli vielä pyyhkäissyt suuren osan tuosta vähästäkin opista. Eipä siis ihme, että tunti muodostui myrskyiseksi, vielä hyvän joukon myrskyisemmäksi kuin mitä Tuiskun tunnit tavallisesti olivat.
Kun se vihdoin kaikkine nöyryytyksineen oli lopussa, eivät pojat sittenkään saaneet tilaisuutta keskustella asiain uudesta käänteestä. Heillä oli hämärä tietoisuus, että lehtori Puutisen korvat ja silmät seurasivat heitä kaikkialle vaanien. Yksi varomaton sana tai ele, ja kaikki olisi hukassa. Siksipä he välttivät tuota puheenaihetta, kunnes aamupäivän tunnit olisivat ohi. Tunnit matoivat hitaasti. Aamupäivä oli pitkä kuin iäisyys.
Mutta pisimmälläkin on loppunsa. Ja niin löi kello viimein yksitoista. Mustala asui lähinnä koulua, ja siksi päätettiin mennä suoraan hänen kotiinsa neuvottelemaan uudesta tilanteesta. Kahden ja kolmen miehen ryhmissä sinne luokka sitten kokoutui. Kun ovi sulkeutui viimeisen tulijan jälkeen, puhkesi riemu ilmoille:
— Voitto, voitto!
— Millainen nolaus Puutiaiselle! »
— Näettekös, kohtalokin auttaa meitä!
Vain Aava vielä epäili.
— Oletko varma, että tuo rovasti muistaa keskustelunne ja sen ajan? tiedusteli hän Saarelaiselta.
— Varmasti, oli huoleton vastaus. — Me puhuimme — tai oikeastaan se oli hän, joka puhui, ja minä kuuntelin — ajan vakavuudesta.
— Ajan vakavuudesta?
Jotakin pilventapaista vilahti noiden suruttomien nuorukaisten kasvoilla kadotakseen taas yhtä nopeasti.
— Niin juuri, vahvisti Saarelainen. —; Ja kun ihminen saa rauhassa esitelmöidä tunnin verran tarkkaavalle kuulijalle, niin muistaa hän tuon tapauksen muutamia viikkoja, ellei koko loppuikänsä, luulen minä — vaikken, lisäsi hän hymähtäen, ole varma, muistaako kuulija sitä yhtä pitkää aikaa.
— Jos siis rovastisi todistaa hyväksesi, on asiamme puoleksi selvä, virkahti Aava harkiten tilannetta. — Toinen puoli riippuu…
— Riippuu? huudahti Rimpi. — Et kai tarkoita, ettei hyökkäystä vielä olekaan kokonaan torjuttu?
— Juuri sitä tarkoitan, vahvisti Aava hymähtäen toverien kummastukselle. — Vaikka te ette tietystikään ole johtuneet sitä ajattelemaan. Ette kai sentään luule, että Puutiainen on nyt toimetonna? Ellen pahasti erehdy, panee hän parastaikaa maat ja taivaat liikkeelle kerätäkseen uusia todistuksia meitä vastaan. Kaikki riippuu siitä, onnistuuko hän saamaan niitä.
— Oh, ole huoletta, puuttui Aarne puheeseen. — Ilmiantajamme osoitetta hän ei tietysti tiedä, ja luulen, että Jätti-Matti on pitänyt huolta tuon miehen pysymisestä toistaiseksi poissa näyttämöltä. Vai mitä itse arvelet, Matti?
Honka myhähteli tyytyväisenä.
— Hö-höh! Olipa kuin olisin tiennyt, että tuota saaplarin tsaikkaria oli kolhaistava tavallista lujemmin. Voitte olla huoletta, pojat. Sulo ei ilmesty näyttämölle vielä kahteen viikkoon.
— Hyvä! No, ja entä tyttö? Puutiainen tietää hänen osoitteensa.
— Tyttö on turvassa, selitti Aarne. — Vallan toisella puolella kaupunkia. Puutiainen ei voi miltään taholta saada uusia todistuksia!
— Sitten on asiamme paremmalla kannalla kuin rohkenin toivoa, myönsiAava. — Juttu on siis selvä, ellei…
Mutta Terä ei jaksanut enää kuunnella.
— Ole jo noine epäilyksinesi! huudahti hän kiukkuisena.
— Sinä tahdot vain pysyä keskuksena, siinä ainoa syy, miksi jankutat noita »elleitäsi»!
— Ellei, sanon minä, lopetti Aava häiriytymättä, asia tosiaan ole niin hullusti kuin rehtori sanoi — »opettajakunnan rankaisupäätös on lopullinen».
— Ei, Aava, sitä minä en jaksa uskoa, tarttui Kataja puheeseen. — Miten opettajakunta voisi rangaista, kun tosiasiat osoittavat Saarelaisen syyttömäksi? Se olisi veristä vääryyttä.
— Eipä juuri muutakaan, yhtyi Aava. — Mutta mahdollisuuksien ulkopuolella ei se kuitenkaan ole. Mitä me silloin teemme?
— Jäämme pois koko luokka. Eroamme koulusta! huudahti Aarne. — Teemme koululakon!
— Hyvä, hyvä!
—Juuri niin! Koululakon!
— Onko se luokan yksimielinen päätös? tiedusti Aava.
— Ne, jotka kannattavat Aarnen ehdotusta, nostavat kätensä.
Kolmetoista kättä nousi ilmaan.
— Kaikki, totesi Kataja.
Luokka hajautui toivehikkain mielin. Sillä oli tällä kertaa taas yliote, jonka pysyväisyydestä pojat olivat varmoja.
Kello 1 olivat he taas koolla luokkahuoneessa. Piti olla lehtoriPuutisen tunti. Mutta neljännestunti kului, kului puolituntinen.Opettajaa ei vain kuulunut.
– Puutiainen on juoksunsa päälle suihkussa, selitti Heinämaa. — Tarpeen se onkin, mies juoksi itsensä tietysti hikeen. Sulon haussa sitä saakin juosta — niinkuin sulottarenkin. Vai mitä sanoo Toivottomantylsän laaja kokemus?
Kun luokkahuoneen ovi viimeinkin aukeni, ei tulija ollut lehtori Puutinen, vaan rehtori. Hän näytti kiusautuneelta. Käytöksestä puuttui tavallinen luonteva rauhallisuus. Tuskin pojat olivat nähneet hänet, kun he jo aavistivat, minkä käänteen asia oli saanut. He silmäsivät Aavaan. Nyt saisi hän hoitaa jutun.
Rehtori ei istuutunut, vaan jäi seisomaan luokan eteen.
— Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei opettajakunta ole katsonut olevan syytä ottaa Saarelaisen asiaa uudelleen käsiteltäväkseen. Rankaisupäätös jää siis voimaan.
Ilmoitus synnytti murinaa luokassa. Tavallisissa oloissa rehtori ei olisi sallinut sellaista kurittomuutta, mutta nyt hän ei sanonut mitään.
— Herra rehtori, miten se on mahdollista? huudahti Aarne Salo hypähtäen pystyyn. — Ei kai rehtori tahtone väittää, että Saarelainen valehteli sanoessaan olleensa veljensä häissä.
— Ei, sitä en väitä, oli vastaus. — Päinvastoin olen tullut vakuutetuksi, ettei Saarelaisella ole mitään — ainakaan suoranaista osuutta — tuohon näytelmään. Mutta opettajakunta pitää varmana, että koko luokka on syypää häväistykseen, ja ellei luokka tahdo tunnustaa tekoaan, ei opettajakunta katso olevan mitään syytä ottaa asiaa enää toistamiseen käsiteltäväkseen.
— Mutta se on väärin! kiivastui Aarne. — Jos opettajakunta on vakuutettu koko luokan syyllisyydestä, niin rangaiskoon sitten myös koko luokkaa. On kaikkea järkeä ja kohtuutta vastaan rangaista sellaista, joka voi todistaa syyttömyytensä!
— En voi auttaa asiaa, torjui rehtori. — Voin vain pyytää teitä ottamaan päätöksen rauhallisesti vastaan. Enemmät harkitsemattomuudet teidän puoleltanne yhä vain pahentaisivat asemaanne.
Sen sanottuaan hän aikoi jättää huoneen, mutta Aava pidätti häntä.
— Herra rehtori, alkoi hän intohimottomalla, ohuella äänellään, meidän mielipiteemme on se, että tällä kertaa on opettajakunta itse antautunut harkitsemattomuuksien tielle. Me emme voi muuta kuin pitää tätä opettajakunnan kannanottoa ennenkuulumattomana. Herra rehtori, seitsemännen luokan puolesta on ikävä velvollisuuteni ilmoittaa, ettei ainoakaan meistä enää saavu kouluun. Ei, ennenkuin tämä väärä rangaistuspäätös on peruutettu.
Rehtori jäi hämmästyneenä tuijottamaan rohkeaan puhujaan. Sitten hän palasi opettajanpöydän luo.
— Tuo on tietysti vain pelkkä uhkaus? virkahti hän mutta hänen kasvoistaan oli helppo nähdä, ettei hän itsekään uskonut sitä.
— Se ei ole uhkaus. Se on luja päätöksemme, vastasi Aava.
— Jaha, vai luja päätöksenne? kertasi rehtori. — Äsken sinä suvaitsit käyttää opettajakunnan rankaisupäätöksestä mainesanaa »ennenkuulumaton». Miten on siis mahdollista, että te olette kuitenkin katsoneet tarpeelliseksi tehdä etukäteen päätöksiä tällaisen »ennenkuulumattoman» tapahtuman varalta?
— Ehkäpä se on katkera kokemus, joka on osoittanut sellaisen välttämättömäksi, oli ivallinen vastaus.
Rehtorin otsa peittyi pilveen.
— Tiedättekö, mitä päätöksenne merkitsee? kysyi hän hetken äänettömyyden jälkeen tiukasti. — Se katkaisee kaikki siteet koulun ja teidän väliltänne. Se merkitsee eroanne koulusta. Oletteko harkinneet sitä?
— Olemme.
— Mutta on varmaan sentään yksi tekijä, jonka olette laskuistanne jättäneet pois — holhoojanne, muistutti rehtori.
Mutta Aavalla oli vastaus heti valmiina:
— Herra rehtori, me puolestamme luotamme vahvasti siihen, etteivät he moiti tekoamme. Me emme kylläkään ole muuta kuin oppilaita ja koulukurin alaisia. Mutta uskomme, etteivät vanhempamme sentään vaadi meiltä opettajien mielivallan alle alistumista. Herra rehtori, me emme epäile uskoa, että tekin sisimmässänne myönnätte meidän nyt menettelevän ainoalla mahdollisella tavalla. Ette tekään, herra rehtori, varmaankaan tyytyisi tyynin mielin katsomaan syrjästä yhden toverinne epäoikeutettua rankaisemista. Tämä opettajakunnan päätös muistuttaa liian paljon maamme valtiollista elämää tukahduttavaa ryssäläistä sortoa. Ja sortoa, sitä me nuoret vihaamme, tulkoon se sieltä tai täältä.
— Omituisia rinnastuksia, hymähti rehtori.
Huoneeseen tuli hiljaista. Pojat istuivat äänettöminä, liikkumattomina.Rehtori oli vetäytynyt ikkunan ääreen ja silmäili ulos pakkassäähän.Hän näytti harkitsevan tilannetta.
Viimein hän kääntyi takaisin luokkaan.
— Te siis haluatte kauttani esittää opettajakunnalle pyynnön, että se ottaisi Saarelaisen asian uudelleen käsiteltäväkseen? tiedusteli hän.
— Meillä ei nähdäksemme ole aihetta esittää mitäänpyyntöjä, oli jyrkkä vastaus. — Me emme tahdo muuta kuin oikeutta. Niinkauankuin se meiltä kielletään, emme katso voivamme olla koulutyössä mukana.
— Peijakkaan poika, murahti Terä itsekseen, suututtaa turhanpäitenKustaa Aadolfin.
Mutta rehtori ei suuttunut. Hän tarkasteli edessään seisovaa nuorukaista hyväntahtoisin ilmein, huulilla jotakin hymyntapaista.
— Vai sillä lailla, virkahti hän. — No, niinkuin tahdotte. Mutta ehkäpä sentään voitte tulla tänään kello 7 koululle kuulemaan, mitä minun on siihen mennessä onnistunut saada aikaan hyväksenne. Saatte lomaa iltapäivätunneiksi. Toivottavasti se rauhoittaa mieliänne.
Luokka hajautui tavallista hiljaisempana. Vakava askel oli otettu, eikä tiedetty, mihin se oli johtava.
Aarne Salo ja Olavi Linna lähtivät yhdessä koulusta. Aarnen koti oli kylläkin aivan toisaalla. Mutta hän ei katsonut tänään olevan syytä pitää kiirettä. Sitäpaitsi askarrutti häntä kysymys, mitä Annikin ja Olavin välillä oli mahtanut tapahtua. He näyttivät nykyisin suorastaan välttävän toisiaan. Jotakin se oli. Eihän Olavi juuri puhelias yleensäkään ollut, mutta viime päivinä hän oli ollut suorastaan synkän vaitelias.
— Miten sinä luulet tämän päättyvän? kysäisi hän jutun alkuun päästäkseen.
— En tiedä. Samantekevää.
— Minä luulen, että me lopuksi kuitenkin selviämme, puheli Aarne. — Huomasitko, miten rehtorin käytös muuttui, kun hän näki, että meidän puoleltamme oli tosi kyseessä? Hän tahtoo aina kaikin mokomin välttää skandaalia. Lupaakin hän antoi meille estääkseen meitä päätäpahkaa eroamasta. Sillä se olisi jo ollut julkinen skandaali. Näetkös, hän on diplomaatti, tuo meidän Kustaa Aadolfimme.
— Niin.
— Minä olen sitä mieltä, että kunhan vain nyt selviämme tästä jutusta, niin saa tämä laji loppua, jatkoi Aarne kiinnittämättä huomiota toverinsa vähäpuheisuuteen. — Meidän alkaa tosiaan jo olla aika ruveta ajattelemaan vähän vakavammin lukuja. Tuiskun kanssa ei ole enää leikkimistä. Ajatteles, että vuoden perästä meidän pitäisi yrittää ylioppilaiksi. Puistattaa, kun vain muistaa sitä. Vai luuletko sinä, että pärjäämme?
— En tiedä.
Toverukset kävelivät hetken ääneti.
— Kuulepas, Olle, alkoi Aarne sitten taas, mikä sinua oikein vaivaa nykyisin? Onko jotakin ikävää tapahtunut sinun ja Annikin välillä?
Olavi ei vastannut heti, kulki vain eteensä tuijottaen. Vihdoin hän virkahti tukahtuneesti, toveriin katsomatta:
— Ei mitään. On vain lakannut lopullisesti tapahtumasta.
Aarnen olisi tehnyt mieli kysellä enemmän. Mutta toisen raskasmielisessä vastauksessa oli jotakin, joka pidätti häntä. Hän kääntyi kotiin lujasti päättäneenä ottaa Annikilta selvää, millä kannalla Olavin asiat olivat.
Mutta kun hän sitten kysyi sisareltaan tilaisuuden tullen, ei tämä näyttänyt lainkaan halukkaalta tekemään selkoa. He istuivat Annikin huoneessa, sisar sohvalla koruommel käsissään, veli kirjoituspöydän ääressä piirrellen pöytäalmanakan imupaperiin ukonpäitä. Annikki oli punastunut, kun veli oli äkkiarvaamatta kysynyt Olavista.
— Onko Olavi pyytänyt sinua kysymään? kysyi hän kuiskaten.
— Olle pyytänyt? Ei, sitä hän ei tosiaan ole tehnyt! Minusta tuntuu vain kovin kummalliselta, että noin yhtäkkiä olet tehnyt lopun kaikesta.
Sisar ei pitänyt kiirettä vastauksella. Vihdoin hän virkahti hiljaa:
— En minä ole tehnyt mitään loppua. Ehkä se olisi parasta, mutta se on niin vaikeaa. Ainakin vielä.
— Mitä hulluttelua tuo nyt taas on? huudahti Aarne tyytymättömänä. — Ellei Olavi ole sinulle vastenmielinen, en ymmärrä, mitä sinä tuolla kaikella tarkoitat.
— Vastenmielinen! Kylläpä sinä löydät sanoja… Etkö muuten voisi antaa minun olla rauhassa kysymyksiltäsi?… Tai olkoon, voinhan koettaa selittää sinulle. Katsohan… niin, taisin luulla häntä toisenlaiseksi, jotenkin… Oh, et sinä ymmärrä, mitä minä tarkoitan… Hän on niin synkkä. Uneksija hän on, joka näkee elämän harmaana, raskaana, tukehduttavana.
— Kuulepas nyt, pikku sisko, tuota en minä ymmärrä, keskeytti Aarne.
Annikki ei nostanut katsettaan, jatkoi vain hiljaisella äänellä:
— En tietysti osaa selittää sitä sinulle, niin että käsittäisit. Katsohan, hänen maailmansa on niin toisenlainen kuin minun — se minua peloittaa. Minä tukehdun, ellen saa kulkea niityillä ja vuorilla, jossa on ilmaa ja valoa, sen tunnen. Ikävöin tuulta, olkoon se sitten myrskyä tai kesäillan hempeää henkäilyä… Ja… Kyllä kai se kuulostaa sinun korvissasi kovin kummalliselta, mutta jos jonkun kanssa yhdessä taivalta teen, niin täytyy sen olla myös yksi ja sama nyt ja aina. Muuten kuljen mieluummin yksin… Kun näen, etteivät Olavin ja minun polkuni kulje samaan suuntaan, niin miks'emme alunperin kulkisi kumpikin omia teitämme. Hän on synkkä haaveilija. Minä taas ihailen enemmän toimintaa. Se riippuu kai siitä, että olen niin arkipäiväinen.
— Toimintaa? tarttui Aarne puheeseen. — Mitähän sillä tarkoitat? Tuskin koulukepposia?
Sisar naurahti lyhyeen.
— En, en todellakaan niitä. Jotakin muuta. Vakavampaa. Suurempaa.
— Kas, siinä sitä ollaan! huudahti Aarne. — Pikku sisko ei ihaile haaveita, mutta on itse kuitenkin suurin haaveilija. Vakavaa työtä! Suurta toimintaa! Ho-hoi, ne ovat haaveita nuo, jos mitkä! Läksyt — siinä, herrat lyseolaiset, vakavia aloitteita teille? Ryssien pistinten alla ei juuri suuria töitä tehdä. Eihän vanhempikaan polvi pysty tekemään! Vai sankaria se pikku sisko itselleen haaveilee? No, silloin ovat Olavin mahdollisuudet todellakin sangen vähäiset!
Annikki katsoi veljeensä pitkään ja vakavasti.
— Sinä et tahdo käsittää minua oikein, huomautti hän.
— Ellei suuria töitä pysty tekemään, voinee ainakin pieniä vakavasti koettaa. Sekin on jo suurta… Tai en tiedä. Sitä johtuu vain ajattelemaan niin monenlaista tällaisena aikana.
Aarne oli noussut.
— Haaveilija sinä olet, Annikki. Suuri uneksija. Siinä kaikki, sanoi hän. — Mutta kello on jo yli kuuden, minun täytyy lähteä tapaamaan poikia. Hei sun kanssas!
Ja jo seuraavassa hetkessä Annikki oli yksin.
VIlI.
Rehtori Kuusinen istui kansliassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi kelloaan. Pian oli määrähetki käsissä. Olikohan seitsemäs luokka jo tullut opettajakunnan vastausta kuulemaan?
Niin, seitsemäs luokka… Kyllä se oli antanutkin hänelle tällä lukukaudella vaivaa ja harmia. Yhtämittaisia rettelöjä. Ainaista pyykinpesua. Mutta kuitenkin… Niin, hän piti kaikesta huolimatta noista reippaista pojista. Vallattomiahan he olivat ja ajattelemattomia, mutta ennenkaikkea reippaita poikia. Ja se oli sentään pääasia. Muusta pitäisi kyllä elämä huolen.
Niin, elämä… Liikaa liikkuma-alaa se ei tosiaan nykyisin tarjonnut. Kieltoja, uhkauksia, pistimiä joka puolella. Tukahduttavaa sortoa kaikkialla. Niin että kaiken sen vastapainona teki sydämelle hyvää nähdä edes reippaita poikia, olkoonpa, että he välistä hairahtuivat oikeilta teiltä. Ja onni toki, ettei tietoisuus ympäröivän elämän kurjuudesta ollut vielä päässyt myrkyttämään nuortenkin maailmaa…
Rehtori havahtui ajatuksistaan, kun ovelle koputettiin.
Kukahan se mahtoi olla? Tähän aikaan! Synkkä muisto välähti hänen mieleensä. Näin kai sekin opettajatoveri vietiin yht’äkkiä, työnsä äärestä? Pistinniekkojen välissä. Eikä milloinkaan enää palannut. Ennenkuin vasta ruumiina. Sellaisiahan ne ajat olivat, nyt…
— Sisään!
Rehtori silmäsi kummastuneena tulijaan. Se oli Matti Honka.
— No, mitäs Honka?
Nuorukainen vilkuili neuvottomana ympärilleen. Hän oli tottumaton puhemiehen tehtäviä hoitamaan. Sitäpaitsi oli hänellä kiusallinen aavistus siitä, että jokin hänen ulkomuodossaan ei ollut niinkuin olla piti.
— Tuota noin, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, luokka lähetti minut kuulemaan opettajakunnan päätöstä.
— Soo-o, virkahti rehtori. — No, missä luokka nyt sitten on, kun se ei kokonaisuudessaan tullut saamaan vastaustani?
— Tuota noin, kyllähän luokka on huoneessaan, mutta… hämmentyi Honka.— Mutta pojat eivät ole oikein kunnossa.
Rehtorin silmät levisivät hämmästyksestä.
— Eivät kunnossa! Mitä tämä nyt on?
— Niin, heitän ulkoasunsa on vähän niin ja näin, selitti Honka. — Siksi he lähettivät minut, joka näytin eniten ihmiseltä. Pyytäisin, että rehtori hyväntahtoisesti antaisi vastauksen minulle heille vietäväksi.
Pahoja aavistuksia heräsi rehtorin mielessä. Oli selvää, että luokka oli taas sotkeutunut johonkin vihoviimeiseen juttuun. Taas — ennenkuin entinen oli vielä kunnolla saatu loppuun.
— Minä vien itse vastaukseni heille, sanoi hän lyhyesti.
Honka kävi onnettoman näköiseksi.
— Niin no, miten herra rehtori haluaa. Mutta mikään hauska näky se ei ole. Totisesti ei.
Eikä se mikään hauska näky todellakaan ollut, se täytyi rehtorin myöntää seisoessaan luokan edessä. Oikeassa oli Honka ollut siinäkin, että pörröttyneestä tukastaan ja hiestyneistä kasvoistaan huolimatta hän oli noista kolmestatoista kaikkein ihmismäisimmän näköinen.
Pojat tuijottivat ällistyneinä ja hieman häpeissään rehtoriinsa. Tässä kunnossa he eivät olisi missään nimessä tahtoneet näyttäytyä koulunsa johtajalle. He olivat kuin mitäkin ryysyläissakkia. Vaatteet roikkuivat itsekunkin päällä risoina. Kasvot olivat mustelmilla. Kädet veressä.
— Soo-o, mitäs tämä nyt merkitsee? sai rehtori viimein kysytyksi.
Mutta vastausta ei kuulunut.
— Kylläpä te olette hienon näköisiä. Joka mies, virkahti rehtori hetken kuluttua. Naurun väre pyrki hänen huulilleen.
Aava nousi vaivalloisesti seisomaan. Kun hän otti nenäliinan suunsa edestä, näki rehtori, että häneltä oli pari etuhammasta poissa. Nuorukainen yritti hymyillä, mutta se vääntyi irvistykseksi.
— Pelkään, etten erehdy, herra rehtori, jos luulen meidän kaikkien toivovan mahdollisimman lyhyttä vastausta: kuulummeko me nykyään kouluun vai emmekö kuulu. Ei taitaisi näet olla haitaksi, vaikka pääsisimme jo vähitellen mamman ja papan luo.
— Ei, ei se tosiaan näyttäisi haittaavan, myönsi rehtori. — Siispä ilmoitan lyhyesti: opettajakunta on peruuttanut Saarelaisen rangaistuspäätöksen ja päättänyt pitää tämän asian loppuun käsiteltynä. Omasta puolestani tahdon lisätä tähän vain hartaan toivomukseni, ettei uusia kujeita tai rettelöltä teidän puoleltanne enää lehtori Puutista vastaan kuulu.
Helpotuksen ilme oli levinnyt poikien kasvoille. Mitään voitonriemua he eivät voineet tällä hetkellä tuntea. Mutta tuntui hyvältä tietää, että tuosta aikaisemmasta jutusta oli nyt onnellisesti päästy.
— Voitte luottaa siihen, herra rehtori, lupasi Honka juhlallisesti luokan puolesta.
— Uskon sanaanne, pojat. Olen iloinen siitä, että tämä juttu on saatu päättymään molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ja nyt haluan kuulla, mitä teille on tänä iltana tapahtunut. Ymmärrättehän, että ensi tilassa minulle, teidän rehtorinanne, tullaan valittamaan käyttäytymistänne, joka ei tällä kertaa näy olleen varsin rauhallista laadultaan. Silloin on hyvä, että asianne on yksityiskohdittain tiedossani.
Pojat käsittivät, että oli parasta olla avomielinen rehtorille.
— Me ollaan tapeltu tuolla puistossa ryssän kimnasistien kanssa! julisti Honka.
Rehtori säpsähti. Olivatko asiat niin hullusti? Tätä hän ei tosiaanollut osannut aavistaa. Hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen.Mutta poikien katseisiin olivat nuo sanat sytyttäneet uudelleen liekin.Vihan liekin.
Rehtori kiiruhti ovelle tarkastamaan, ettei käytävässä vain ollut ketään kuuntelemassa. Sitten hän sulki huolellisesti oven ja istuutui opettajanpöydän taa.
— Kertokaa minulle kaikki, käski hän. — Mutta nopeasti ja ilman turhaa hälyä. Kykeneekö Salo puhumaan?
Aarne oli heti valmis.
— Meidän oli määrä kokoutua hieman yli kuuden puiston toisessa laidassa. Kun minä saavuin, olivat paikalla vasta Terä ja Ojanen. Muita ei näkynyt, ei kuulunut: Päätimme ajan kuluksi hiukan jaloitella puistossa. Äkkiä huomasimme rivin mustia varjoja pimeässä tulevan vastaamme. Välitimme heistä viis. Yritimme vain rauhallisesti ohi. Mutta vastaantulijat eivät antaneet tietä.
Röyhkeästi he asettuivat eteemme. Joukko ryssän kimnasisteja, selvisi meille. Samassa tarttui yksi pitkä roikale Terää kauluksesta. »Kas, ne ovat tsuhnalurjuksia», ärjyi hän ryssäksi. »Ettekö te osaa antaa tietä herroille, suomalaiskoirat? Gentlemannit, opetetaan näille orjille ihmistapoja!»
— Mistä Salo tietää, että sanat kuuluivat juuri noin? kysyi rehtori.Hänen äänensä oli kiihtynyt.
— Mistäkö? sekautui Aava puheeseen. Pojat katsahtivat häneen kummastuneina, hänen tavallisesti ivallinen, ohut äänensä kajahti kiivaana, miltei yltiöpäisenä. — Täällä koulussahan päntätään meidän päähämme ryssää ja ryssää ja vieläkin kerran ryssää. Kuusi kertaa viikossa! Väellä ja voimalla. Ikäänkuin vähintään sielumme autuus riippuisi ryssäntaitomme syvyydestä. Taitavat suuret herrat luulla, ettei isä Pietarikaan, taivaan portin pappa, muuta kieltä ymmärrä. »Nje panimaju… gavarite pa russkij.» Vai kuinka? Tietäähän sen: »sivistyskieltä»!
— No, no, tyynnytteli rehtori. — Ehkä Salo jatkaa.
— Selvää on, että meidän veremme kuohahti, kertoi Aarne leimuavin silmin. — Heitä oli ympärillämme toistakymmentä pitkää roikaletta. Mutta verinen loukkaus sai unohtamaan kaiken muun: päälle! Vaikka vain kynsin ja hampain, mutta päälle vain! He ehtivät kuitenkin ennemmin. Neljä heistä heittäytyi Terän kimppuun, saman verran Ojasen niskaan ja loput minun päälleni. Yritimme iskeä tiuhaan. Teräkin tappeli kuin leijona. Mutta… Niin no, näkeehän herra rehtori ulkomuodostamme, mitä ylivalta sai aikaan. Ehkä se oli myös sokea vimmamme, joka osaltaan lamautti vastustustamme. Mutta oli miten oli, luulen, että jos sitä menoa olisi jatkunut vielä muutamia minuutteja, emme kykenisi seisomaan koko loppuikänämme. Ratkaisevana hetkenä kuulimme kuitenkin toveriemme lähenevän. Honka ja Linna heittäytyivät ensimmäisinä vainolaisten niskaan. Siinä ne iskut soivat! Ja tuulispäänä oli pian koko muukin luokka paikalla. Meistä kolmesta ei ollut enää mihinkään. Mutta oli ilo katsella, millaista jälkeä toverien nyrkit tekivät. Ryssät saivat kyllä apujoukkoja, niin että heitä oli aina neljä yhtä vastaan. Mutta meidän pojat iskivät suomalaisella sisulla ja karoliinien vihalla. Iskuja satoi. Vaatteita repeytyi. Vertakin vuoti. Suomalainen seisoi ryssää vastaan… Ja vaikka me, herra rehtori, näytämmekin koko lailla peitatuilta, niin voittajina me taistelutantereelle jäimme. Ja voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kyllä se voitettu nelikymmen-miehinen kimnasistilauma on vielä hyvän joukon kurjemmassa kunnossa.
— Sehän on kauheata, pääsi rehtorilta, kun Aarne oli lopettanut. —Mitähän tästä tuleekaan?
— Mitäpä siitä meille voisi tulla? intoutui Paasio. — Ryssät solvasivat meitä. Ryssät aloittivat tappelun. Ryssissä on syy. Ja ryssät saivat selkäänsä. Vot tebie! Asia on selvä ja lasku kuitattu!
Rehtori viittasi hilliten.
— Olen hyvin pahoillani, sanoi hän.
— Pahoilla? huudahti Olavi Linna. — Eikö rehtori ole hyvillään, että ne olivat ryssät, jotka saivat selkäänsä? Jos me suomalaiset olisimme joutuneet tappiolle, niin silloin kannattaisi surra.
— So-so, kylläpä te kaikki nyt olette sotaisia, koetti rehtori tyynnyttää. Sitten hän jäi tuijottamaan oveen Hän oli ollut kuulevinaan sen takaa liikettä. — Joku kuuntelee. Eikö? No, kenties kuuloni petti. Mutta ehkä Honka kuitenkin käy katsomassa, onko siellä ketään.
Honka meni. Niinkauankuin hän oli poissa, vallitsi luokassa äänettömyys. Pojat tuijottivat ihmeissään rehtoriinsa. Heidän oli vaikeaa ymmärtää nyt häntä.
— Ei ketään, ilmoitti Honka jo kynnykseltä. — Ulko-ovikin on lukossa.
Rehtori huo'ahti helpotuksesta. Hän nousi kävelemään ja asteli mietteissään muutaman kerran lattian ylitse. Sitten hän pysähtyi antaen tutkivan katseensa tarkastaa luokkaa pitkään. Viimein hän puhkesi puhumaan hiljaisella äänellä, mutta sydämellisesti:
— Tahdon sanoa teille jotakin, pojat, jotta ymmärtäisimme oikein toisiamme. Se on tarkoitettu yksin teille, pyydän teitä muistamaan sen. Minä ymmärrän teidän menettelynne ja mielialanne. Minä kunnioitan kansallista itsetuntoanne ja isänmaallista mieltänne, jotka kylläkin ovat tällä hetkellä maassamme pikemmin vaaraksi ja vahingoksi kuin eduksi. Niin, minä saatan sanoa teille suoraan: minun sydämelleni tekee hyvää nähdä intomieltänne. Minä olen ylpeä teistä… Ja lupaan tehdä kaikkeni — tuli mitä tuli — suojellukseni teitä.
Pojat olivat innoissaan nousseet paikoiltaan.
— Pojat! huudahti Aarne. — Kolminkertainen eläköönhuuto rakkaalle rehtorillemme!
Ja huolimatta rehtorin torjuvasta kädenliikkeestä kajahti luokkahuoneessa raikuva eläköön-huuto, toinen ja sitten vielä kolmas.
— Kas niin, pojat, virkahti rehtori, kun huudot olivat vaienneet, menkää nyt kotiin hoitelemaan vammojanne ja tulkaa maanantaina uudella mielellä kouluun.
Rehtori kätteli kutakin heistä erikseen hyvästiksi. Kun he kaikki olivat sitten menneet, suuntasi hän raskain mielin askeleensa kansliaa kohden. Huomenna hänellä oli oleva vaikea päivä oppilaitaan puolustaessaan. Mutta hän tekisi sen. Ja niistä ponnistuksista, joita se häneltä vaati, ei poikien tarvinnut tietää mitään.
Kun seitsemäs luokka oli päässyt ulos koulun ovesta, huudahti Paasio:
— Kaverit! Istunto meillä yhdeksältä! Kai te siihen mennessä saatte uutta päällenne?
— Kello yhdeksältä. Sovittu!
* * * * *
Määräaikana oli koko luokka paikalla. Paasion huone oli pieni, mutta pojat olivat aina viihtyneet siellä erinomaisesti. Ei tarvinnut pelätä tärvelevänsä huonekaluja — ne olivat jo ennestään peräti kehnoja — eikä häiritsevänsä kenenkään iltarauhaa, ympärillä asuvat eivät näet kuulostaneet olevan kaikkein rauhallisinta väkeä.
Tunnelma oli alusta pitäen korkealla. Pojat hehkuivat vielä taisteluintoa. Voitonhurma oli noussut heille päähän. Maljoja ehdotettiin ja maljoja juotiin eläköön-huutojen raikuessa. Ensimmäinen oli voiton kunniaksi. Toinen oli rehtorin malja. Hänen osakkeensa olivat tänään huimaavasti nousseet entisestään.
— Hän on meidän miehiämme, rehtori! huusi Aava. — Arkahan hän on, hänkin. Kieltää ei voi. Niinkuin kaikki muutkin vanhat. Mutta sydän kullasta. Eläköön rehtori Kuusinen!
— Eläköön!
Laurila hyppäsi tuolille lasi kädessä.
— Päivän kahden sankarin malja! huudahti hän.
— Jätti-Matti on kaikkien tappelujemme kuningas. Ne nyrkit, ne nyrkit! Jätti-Matin malja! Pohjaan, pojat! Hyvä! Ja toinen? Se on tulokas. Mikä yllätysten mies! Tuollainen hieveröinen. Mutta tänään olemme nähneet, että käsivarsissa on rautaa. Ja mikä sisu, ah, veljet, mikä sisu! Kyllä ryssien naamatauluissa on siitä muistomerkkejä. Me muut jäimme aivan varjoon hänen rinnallaan. Jos sinä, Linna, oletkin tähän asti ollut tulokas meidän joukossamme, niin tänään sinä tappelit itsesi sydämiimme, yhdeksi meistä. Pojat, ystävysliittomme uuden jäsenen malja! Toverit, Linnan malja!
— Eläköön!
Ja lasit tyhjenivät. Sitten tuli jokainen puristamaan Olavin kättä, lämpimästi ja lujasti.
Hän seisoi heidän keskellään onnellisena ja innoissaan. Hänestä tuntui kuin viimeksikuluneet tunnit olisivat tuoneet mukanaan täyskäännöksen koko hänen elämänjuoksuunsa. Hän oli kuin herännyt. Uusia, outoja ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Uutta toiminnanhalua oli syntynyt hänessä. Ja sitten tappelu ryssän kimnasistien kanssa. Ja nyt lopuksi toverien ylenpalttinen ystävällisyys. Se oli kaikki kuin unta.
— Päivän sankarit puhujalavalle! ehdotti Mustala.
— Oikein. Puhukaa!
— Jätti-Matti esiin!
Ja Honka oli heti valmis. Hän nousi seisomaan pöydälle, jolle pojat olivat raivanneet hieman tilaa. Pöytä natisi hänen ruhonsa painosta, ja kun hän oikaisihe täyteen pituuteensa, viisti päälaki kattoa.
— Kaunopuhuja Honka, saan esitellä, kajahti kumea ääni. — Valittu ensimmäiseksi juhlapuhujaksi. Niin, kaverit! Mitäs minä sanoisinkaan?… Jaha… juu… Hyvät herrat! Alea jacta est, sanoi muinoin Cato.
— Caesar se oli, muistutti Kataja.
— Saattoipa olla Caesarkin, myönsi Honka. — No niin. Alea jacta est, näillä vanhan Caesarin sanoilla voimme merkitä pisteen viimeaikaisille etesottamuksillemme. Arpaa sitä olemme mekin heittäneet. Monenlaista arpaa. Ja hyvällä menestyksellä. Ensin Puutiaisen kanssa. Lujallehan se välistä otti. Mutta päihinsä Puutiainen, saaplari, lopuksi sai. Ja yövierailut, ne olivat meitän puoleltamme samaa kuin vanhalta ylimieliseltä Barabbaalta, miekka vaa'alle punnuksien lisäksi — vae victis, voi voitettua!
— Kuulepas, Maddi, vanhat roomalaiset kääntyvät haudoissaan, keskeytti Aava. — Etköhän jättäisi heitä hyvin ansaittuun rauhaansa? Minun tietojeni mukaan ei Barabbas-nimisellä herralla olisi pitänyt lainkaan olla syytä elämässään huutaa ylipäänsä mitään ylimielisesti. Ja jos hän oli vanha, niin ei muu vanha kuin vanha roisto ja murhamies. Se oli gallialainen Brennus, jonka väitetään huutaneen: vae victis!
— Jätti-Matti on jo ottanut lasin liikaa, huomautti Heinämaa. — Hänen ulottuvaisuutensa ylöspäin on niin suuri, että häntä rupeaa heikottamaan, silloinkuin muut eivät vielä lainkaan tunne meritaudin oireita. Selvänä hän ei osaa sanaakaan latinaa. Mutta annapas, että on annos höyryä päässä, niin paukuttaa kuin parahin pappi.
— Mutta päin mäntyä vain, lisäsi Ojanen.
— Holtsheft, nulkit! ärähti Honka. — Se olen minä, joka puhun! Slaiskatkaa te toiste paremmin, niin saatte sen kunnian. Mutta nyt se on minun! No niin, saattaa olla, että se oli Brennus. Mutta eihän se asiaa muuta. Päihinsä Puutiainen vain sai ja saaplarin hyvästi saikin. Ja saman tien iskettiin tantereeseen sakinpoikia. Paiskattiin heidän erinäisiä sulojaan kenttään, jotta jymisi. Ja tänään sitten nuijittiin ihmistapoja ryssännulikoitten päähän. Nuijittiin, totta vie, oikein isän kätellä! Mutta nytpä tulikin punktum elikkä piste. Arvelen, ettemme juuri hevin voi enää jatkaa samaan suuntaan. Arvelen, että voileipien heitteleminen alkaa lopulta maistua puulta sileimmälläkin lammenpinnalla. Parasta lopettaa kahvin juonti, ennenkuin se rupeaa maistumaan kuraveteltä. Saaplari!
— Ajatuksesi menee jo sekaisin, mein lieber Bruder, keskeytti Terä. — Jätä sinä kahvi rauhaan. Parempi, että lopetat lasin kallistamisen, ennenkuin itse kaikkine puheinesi alat maistua vesivelliltä. Vai onko tarkoituksesi ehkä leikkiä Delphoin Pythiaa ja huumauksissa antaa meille oraakkelimaisia neuvoja ja elämänohjeita? Lopeta jo!
— No no, myönteli Honka lauhkeana, lopetanhan minä, hyvä veli. Siis lopuksi, saaplari: eläköön voittoisa taistelu! Kaikkien loistavien voittojen malja!
Nauraen joivat pojat maljan. Mutta Honka ei vielä tullut alas. Hän näytti kovin mieltyneen korkeaan asemaansa.
— No, Nopeus, astu sakeasti alas! kiirehti Saarelainen. — Me tahdomme kuulla päivän toistakin sankaria.
— Jaha, jaha, nyökäytteli Honka. — No niin, siispä minä nyt lopullisesti lopetan vanhan roomalaisen sanoilla…
—Kenen? kiusoitteli Aava.
— Vanhan roomalaisen, sanoin, toisti Honka itsepäisesti, vanhan roomalaisen sanoilla: Autiatur et altera pars, kuultakoon toistakin puhujaa!
— Hyvä!
— Hyvin lopetettu, Jätti-Matti, kiitti Mustala. — Sinusta tulee vähitellen vaarallinen kilpailija Demosthenes-vainajalle.
— Vainajalle? No, voi tulla, jos elää saan, sutkautti Honka.
Pojat kääntyivät Olaviin. Hänen vuoronsa oli nyt astua puhumaan. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena, hieman syrjässä hän oli istunut äskeisen rähinän aikana. Mutta silmissä paloi yhä sama tuli kuin ryssien kanssa tapeltaessa.
— En minä osaa puhua, esteli hän.
— Vai on tulokas mykkä? pisteli Terä.
Mutta sitä ei Laurila sietänyt.
— Kuulepas, sinä Toivottomantylsä, huusi hän, älä sinä puhu enää tulokkaista. Meidän joukossamme ei ole enää ketään tulokasta. Ellet sinä tahdo siksi tulla! No, Linna, rohkeutta vain! Kyllä se menee.
Olavi nousi. Entäpä, jos hän uskaltaisi puhua pojille siitä, mikä koko iltapäivän oli askarruttanut hänen mieltään. Voisihan hän ainakin koettaa, onnistuisiko hänen saada heidätkin siitä innostumaan, vaikkei ollutkaan tottunut puhumaan.
Aarne Salo veti hänet syrjään.
— Kuule, kuiskasi hän, vain muutama sana. He ovat jo joutuneet siihen mielialaan, etteivät enää siedä paljon.
Mutta Olavi tuskin kuuli, mitä toinen sanoi. Hänen mielensä täytti vain yksi ainoa ajatus. Hän nousi pöydälle lasi kädessä.
— Toverit, aloitti hän, minä kiitän teitä siitä suuresta kunniasta, minkä olette tänään minulle osoittaneet ottaessanne minut ystävyspiirinne jäseneksi. Toverit, minä juon maljan teidän kaikkien kunniaksi. Malja pohjaan! Eläköön ystävyys!
— Eläköön!
Olavi jatkoi:
— Se ei ollut ensimmäinen maljani. Mutta — teille ja ystävyydelle omistettuna — olkoon se viimeiseni. Älköön se enää milloinkaan kohotko huulilleni. Ei enää milloinkaan koko elämässä!
Samassa sinkoutui lasi lattiaan särkyen tuhansiksi sirpaleiksi. Pojat hypähtivät seisomaan ja jäivät ällistyneinä tuijottamaan toveriinsa, joka palavin silmin ja tumma tukka epäjärjestyksessä seisoi heidän edessään.
— Oletko menettänyt järkesi, mies?
— Toverit, kaikui Olavin ääni, te itse kukin tunnette hiljaisessa mielessänne, ettei tällaista voi eikä saa iäti jatkua. Jätti-Matti oli oikeassa: kujeilu on voileipien heittelemistä, joka ei ajanpitkään voi tyydyttää miehen mieltä. Ja tällainen elämä on, totta tosiaan, kuraveden litkimistä!
— Kuulkaapas tuota! huudahti Terä katkeroituneena.
— Luullakseni pidit sitä elämää vielä hetki sitten korkeimpana päämääränäsi!
Olavi huomasi, että vastassa oli jäätä. Äskeinen hyväntahtoisuus olipoispyyhkäisty poikien olemuksesta. Epäluuloisina he katsoivat häneen.Mutta hän tahtoi murtaa jään. Hän tahtoi saada heidät ymmärtämään.Siksipä hän vastasi epäröimättä:
— Niin kyllä, vielä äsken. Mutta nyt olen havahtunut näkemään, että se on vain ajan ja voimien tuhlausta. Voimien, jotka eivät ole meidän, vaan kuuluvat toiselle.
— Hohoo, vai toiselle? nauroi Heinämaa ilkeästi.
— Heilallesiko? Siinä tapauksessa minun voimani eivät ole toisen, vaan toisten omaa. Sangen monen vielä kaupan päälliseksi.
Pojat tervehtivät sanoja naurunremahduksella. Mutta siitä piittaamattaOlavi oikaisi innostuksesta värisevällä äänellä:
— Voimia, jotka kuuluvat isänmaalle!
Huoneeseen tuli yhtäkkiä hiljaista. Se oli kuin taikasana, tuo, jonka Olavi oli lausunut. Ivanhymy haihtui kasvoilta. Pilkkasanat kuolivat huulille. Olavi saattoi jatkaa rauhassa:
— Toverit, tänä päivänä, jolloin meistä itsekukin on saanut mitellä voimiaan miehiä vastaan, joiden esi-isien kanssa esi-isämme ammoisista ajoista ovat kamppailleet elämästä ja kuolemasta ja joiden isät ja veljet nyt parastaikaa kiväärein, nagaikoin, kahlein, vankityrmin sortavat ja kiduttavat meidän kansa-parkaamme, tänä päivänä sallikaa minun muistuttaa, toverit, että ne voimat, joita me päivästä päivään täysin käsin viskomme tunkiolle, kuuluvat isänmaalle!
Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
— Tuo ei ole hullummin sanottu, tuo, virkahti Aava miettiväisenä. — Mutta, hyvä veli, voimia, joita viskotaan tunkiolle — niitähän on koko maa täynnä. Vanhat ja viisaat ovat vetäytyneet loukkoihinsa. He näkevät, ettei enää ole mitään mahdollisuutta. Mitäs puhutaankaan rotista, jotka jättävät uppoavan laivan?
— He vetäytyvät pois, koska heillä ei ole uskoa! huudahti Olavi. — Mutta meillä nuorilla täytyy sitä olla. Täytyy olla uskoa pian lyövään kohtalon hetkeen! Täytyy olla halua sen varalta työskennellä!
— Eivät tässä maassa kummemmatkaan miehet kuin me saa pannuksi rikkaa ristiin isänmaan hyväksi, väitti Terä.
— Valitettavasti, yhtyi Aavakin. — Nuo sanasi, Linna, eivät ole muuta kuin tyhjiä sanoja. Olkoon vain, että ne ovat kauniita.
— Ne eivät ole tyhjiä sanoja! intoutui Olavi. — Olette kai joka mies kuulleet kuiskailtavan Saksaan menijöistä? Siellä on suuri, ensiluokkainen jääkäripataljoona, jonka jok'ainoa sotilas on suomalainen. Ne ovat miehiä, jotka näyttävät, että puhe suomalaisesta isänmaasta ei ole tyhjiä sanoja vain. Ne ovat miehiä, jotka ovat luopuneet kaikestaan ja rynnistävät nyt kohti Pietaria, kohti isänmaata ja sen vapautta!