Pojat olivat keräytyneet puhujan ympärille. Jokaiseen oli tarttumassa hänen hehkuva innostuksensa. Suomalaiset jääkärit — vapaus — isänmaa! Mitä sanoja! Mitä uskon ja voiman sanoja keskellä toivottomuutta!
— Ja näiltä, jatkoi Olavi, näiltä miehiltä olemme me tänään saaneet tervehdyksen. Niin, juuri me! Tuoja on eräs heidän miehiään, joka on täällä komennusmatkalla. Lähettäjä on muuan sukulaiseni, koulumme entinen oppilas. Ja tervehdys? Se kuuluu näin: »Kauttasi lähetän tovereillesi omat ja toverieni terveiset. Ihmetellen olemme kuulleet, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, mitä vakava aika vaatii jokaiselta Suomen nuorelta mieheltä. Kun me saavumme kotiin, tietänette, silloin lyö taistelun hetki. Oletteko silloin te ja ympäristönne valmiit tukemaan meitä? Oletteko silloin valmiit astumaan meidän riveihimme? Ovatko voimanne silloin terästetyt tätä kamppailua varten isänmaan vapauden puolesta? Vai ovatko ne tylsyneet, hiekkaan tyhjiksi juosseet?»
Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pojat olivat kuunnelleet tervehdystä. Kun Olavi lopetti, jatkui äänettömyyttä. Jotakin suurta se oli, tuo, joka nyt ikäänkuin levisi heidän silmiensä eteen, sen pojat ymmärsivät. Mutta heidän jo hieman sameat aivonsa eivät voineet käsittää sen mittasuhteita.
Vihdoin puhkesi Aava puhumaan.
— Se ei sittenkään ole muuta kuin unelmaa. Ikävä kyllä: ei muuta. Unelmaa, joka on sanoissa ihmeen ihana, mutta todellisuudeksi mahdoton luoda. Kun he tulevat, sanoit. Mutta tulevatko he? Silloin lyö taistelun hetki, sanoit. Mutta lyökö se? Ja jos lyökin, niin pataljoona taistelussa Venäjän keisarikunnan armeijoja vastaan — se on outoa sotaa, se!
Olavi tuijotti ällistyneenä Aavaan. Niinkö tämä tosiaan ajatteli?Sellainenko oli tämän usko tulevaisuuteen? Hän huudahti innoissaan:
— He tulevat! Ja hetki lyö! Ja silloin tarvitaan koko kansan voimia. Meidänkin voimiamme. Sitä hetkeä varten meidän on kaikkemme säästettävä! Voimamme koottava, kartutettava! Taistelua varten isänmaan puolesta!
— Haavetta, murahti Terä. — Tyhjiä sanoja!
— Koottava, säästettävä, kartutettava, sanoit, tarttui Aava uudelleen puheeseen. — Nekin ovat sanoja. Mutta sano, miten sinä kokoat, säästät, kartutat.
Olavi tarkasteli kasvoja ympärillään. Hän huomasi, ettei hänen ainakaan vielä ollut onnistunut temmata heitä täydellisesti mukaansa. Epäilys vaihteli niillä innostuksen kanssa.
— Olen ajatellut sitä, vastasi hän levollisesti. — Olen ajatellut, että meidän pitäisi muodostaa seura, Sarastus, sarastavan nuoruuden seura, sarastavan vapauden seura…
— Eikös sarastavan rakkauden seura? ivasi Terä.
— Ohoo, vai seura…?
Aava nauroi.
— Vuoret vapisivat synnytystuskissaan, mutta syntyjä — niin, se oli hiiri!
Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta Olavi ei hellittänyt.
— Tämä seura ja jokainen sen jäsen ottaisi päämääräkseen isänmaan vapauttamisen, selitti hän. — Se asettuisi yhteyteen suomalaisen jääkäripataljoonan edustajien kanssa, saisi heiltä tietoja asioiden kehittymisestä ja valmistaisi maaperää vapausliikkeelle. Se työskentelisi noiden miesten hengessä. Isänmaallisen uhrimielen hengessä. Ja kun taistelun hetki sitten löisi, olisi sen jokainen jäsen valmis kaikkensa uhraamaan. Se vaatisi jokaiselta jäseneltään ehdotonta kuuliaisuutta laeilleen ja tarkoitusperiensä toteuttamiselle. Ja luonteensa mukaisesti se tulisi olemaan eräänlainen raittiusseura…
— Raittiusseura?
— Oletko menettänyt järkesi, mies? Mekö perustaisimme raittiusseuran?
— Niin, se olisi raittiusseura, vahvisti Olavi. — Seura, joka vaatisi jäseniltään raittiutta sen sanan laajimmassa mielessä. Myöskin sanoissa ja teoissa. Puhdasta mieltä. Suoraa mieltä. Raittiutta, joka säästää kaiken ja kokoaa kaiken palvelemaan yhtä ainoaa suurta päämaalia: isänmaan vapautta ja suuruutta ja kansan onnea ja menestystä varten. Tällaista raittiutta vaatisi Sarastus jäseniltään. Ja se on raittiutta, jonka pitäisi puhua jokaisen nuoren sydämelle ymmärrettävää kieltä.
Nauru oli ainoa vastaus. Pojat takertuivat tuohon yhteen sanaan: raittiusseura, ja se sai heidät unohtamaan kaiken muun.
— Enkös minä uumoillut tuota alunperin! ärähti Aava.
— Katsopas tänne mies! Näetkös tätä paperisuikaletta? Näetkös, miten nopeasti ja tasaisesti se nousee minun sormieni välistä ylös ilmaan? Ymmärrätkös? Samaten sinä olet noussut minun silmissäni tällä lukukaudella. Kas, noin korkealle!
Samassa hän sieppasi käteensä sakset ja leikkasi poikki paperipalan, joka putosi lattialle kahtena kappaleena.
— Mutta noin se satu loppui, jatkoi Aava irvistäen. — Se oli tuo sinun raittiusseura-ideasi. Ymmärrätkös? Näes, se kaatuu, millä ei ole juuria. Minä luulin sinusta, hiisi vie, vähän toista. Raittiusmies — kas sitä ei tästä pojasta tule. Tulkoon mitä muuta hyvänsä. Valoja näetkös, niitä en minä siedä vapauttani rajoittamassa… Raittiusseura! Etkö nyt samalla voisi perustaa pakanalähetysseuraakin?
Mutta Olavi ei antanut vaientaa itseään niin vain. Vaikkakin hän poikien naurusta aavisti joutuneensa tappiolle, jatkoi hän:
— Minä en ole ennen tiennytkään, että meidän toveripiirimme ainoa ylläpitävä voima on ollut humala. Luulin seisovamme lujemmalla pohjalla. Mutta jos tosiaan niin on, niin paljon se ei silloin, totta totisesti, maksa!
— Älä sinä rehentele, tulokas! karjaisi Terä. — Tässä on puhe siitä, että sinä tahdot riistää meiltä vapauden tehdä, mitä haluamme. Me tahdomme olla vapaita!
— Kaunista vapautta! ivasi Olavi. — Mutta olkoonpa vaikka niinkin, että Sarastus teiltä jotakin vaatisi. Arveletteko, ettei suuren päämäärän vuoksi kannata mitään uhrata?
— Milloinka tulokas luulee saaneensa uhrimielen patentin meidän joukossamme? virkahti Ojanen. — Kun me emme näe mitään järjellistä syytä antautua kelkkaasi, johtuu se tietysti vain siitä, ettei mitään suurta päämäärää ole tarjollakaan.
— Siis, jos olisi päämäärä, niin kannattaisi yrittää? tiukkasi Olavi.
— Suunnilleen.
Olavi katsahti voitonvarmana tovereihin. Nyt hän oli saanut heidät umpikujaan. Nyt hän tiesi, miten saada heidät innostumaan. Täytyihän heidän tulla vakuutetuiksi. Hänen äänensä värisi innostuksesta, kun hän huudahti:
— Mutta päämäärähän on suuri! Suurin, mitä voi olla! Suomen vapaus!
Hän pettyi. Pojat eivät tempautuneet mukaan. He eivät uskoneet. Piiri hänen ympärillään oli jo harvennut. Muutamat muutkin olivat seuranneet Hongan esimerkkiä ja vetäytyneet jatkamaan kemuja. Jäljelläolevienkin kasvoilla kuvastui selvääkin selvemmin epäilys.
— Se ei ole muuta kuin utopia. Haave, joka ei toteudu, virkahti Aava raskaasti.
— Ettekö te usko Suomen päivän koittoon? huudahti Olavi kiihkeästi. —Mitenkä te sitten jaksatte elää?
— Täytynee koettaa kitkuttaa, naurahti Terä.
Ja Aava yhtyi häneen:
— Ei ole terveellistä niin paljon tyhjiä aprikoida. Mikä on, se ei muutu. Ajattelimmepa me niin tai näin. Puhumattakaan kaikista tuollaisista sarastavista hullunyrityksistä. Itseään vain vahingoittaa. Ei muuta. Ei jaksa elää…
— Mutta! Eihän kannata elää, ellei voi uskoa isänmaan tulevaisuuteen!
— Ei ole tietysti muuta kuin hauskaa, kun jaksaa siihen uskoa, oli Aavan pessimistinen vastaus. — Mutta valitettavasti on toisia, joilta ei puutu todellisuussilmää. He eivät voi olla näkemättä tuon haaveen ja itsensä välissä Venäjän tsaarin mahtavaa valtaistuinta ja hänen lukemattomia sotalaumojaan. Ja se väliseinä on korkeampi kuin Kiinan muuri. Sen ylitse ei ole pääsyä.
— Lopettakaa jo tuo suunsoitto! karjaisi Paasio kyllästyneenä kuuntelemiseen. — Muuta se ei kuitenkaan ole. Ellei tuo tulokas osaa pitää kitaansa kiinni, niin laputtakoon hiivattiin kaikkine pyhäkouluhaaveineen! Ja mukaan joka mies, joka on saanut tartunnan. Seitsemäs luokka ei piirissään siedä vesipoikia. Ei totta vie!
— Hyvä, hyvä!
— Ulos, tulokas, ja vie mukana koko roikkasi!
Olavi oli poistunut puhujapaikaltaan. Hän oli kalman kalpea. Katkera pettymys täytti hänen mielensä. Näin hän siis oli epäonnistunut, näin perinpohjin. Tällainen oli tämän illan loppu, josta hän oli niin paljon toivomat ja iloinnut.
— Kyllähän minusta pääsette, virkahti hän. — Mutta sinulle, Aava, tahdon vielä sanoa sanasen. Sinä puhuit tänään rehtorin arkuudesta. Mutta omat sanasi ovat todistuksena pessimismistäsi, joka ei ole muuta kuin arkuutta. Sydämesi vanhuudesta, joka on sitäkin surkeampaa, kun sinä olet nuori. Nuoren täytyy uskoa. Nuoren täytyy uskaltaa. Tsaarin valtaistuin voi sortua ja sotalaumat hajota, jos Jumala niin tahtoo ja kun Jumala niin tahtoo! Se on totuus!
— Mutta raittiusseura ei synny, vaikka tulokas niin tahtoo, pilkkasiTerä.
— Prelaatti pois! kirkui Heinämaa.
— Ulos! Tulokas ulos!
Olavi lähti pystyssä päin. Hänen jykevä leukansa näytti tällä hetkellä työntyvän eteenpäin entistä itsepäisemmin, uhmaavammin. Kun hän sivuutti Aarnen, kuiskasi tämä:
— Varoitinhan sinua. Olisit uskonut minua. Ei kannattanut puhua heille.Ei ainakaan tänä iltana.
Viimeinen, minkä Olavi kuuli huoneesta, oli Hongan käheä mörinä:
— Totuus? Lasinne, kaverit! Pohjaan! Siinä on totuus. Totellinen totuus. In vino veritas! Pirtu ei valehtele.
Kun ovi oli sulkeutunut Olavin jälkeen, nousi Kataja äkisti ylös.
— No, mikäs totuus Kortti-Jaskalle noin yhtäkkiä setvisi? kysäisiPaasio.
— Minä lähden myös, oli varma vastaus. — Häpeän tällä hetkellä teidän seuraanne. Tosiaan kaunis isänmaallinen juhla! Linnan sanat voimien tunkiolle keittämisestä eivät tulleet liian aikaisin lausutuiksi. Tästä hetkestä lähtien olen minä hänen Sarastuksensa miehiä.
— Ole, ole! ärjyi Paasio. — Mitäs sitä siinä laulat. Laputa vain kiireimmän kaupalla siitä hiivattiin profeettasi perässä.
— Kyllä menen, vastasi Kataja. — Vakaumukseni onkin, että hän yksin on meistä kaikista johtajaksi kelvollinen!
Ovi paukahti kiinni. Huoneeseen tuli hetkeksi hiljaista. Nyt oli seitsemäs luokka ensi kertaa todella hajonnut, se tunnettiin.
Portin luona Kataja saavutti Olavi Linnan, joka seisoi siinä hautoen polttavia ohimoltaan lumella.
— Sinä olit suurenmoinen, kiitti Kataja, kun he olivat hetken aikaa kävelleet rinnatusten ääneti.
Mutta Olavi pudisti päätään.
— Ei, torjui hän, minä en osannut puhua niin kuin ajattelin. Minun taitamattomuuteni oli syynä epäonnistumiseen. Siihen, ettei minun ajatukseni muuttunut heidän ajatuksekseen. Mutta heidän täytyy vielä kerran tempautua mukaan!
— Vieläkö aiot yrittää? ihmetteli Kataja. — Kaiken tämän jälkeen?
— Tietysti, vaikka toisia teitä, oli vastaus. — He heittivät minut ulos toveripiiristä. Minun täytyy päästä siihen takaisin — jotenkuten. Ja sitten täytyy minun saada heidät uskomaan. Uskoa, sitä heiltä puuttuu. Kaikkea muuta heillä on. Minun täytyy yrittää, kunnes onnistun. Minun täytyy saada mukaan heidät kaikki. Juuri heidät. Ilman heitä ei Sarastus ole minulle mitään. Ja kyllä minä lopulta onnistun. Sillä asia on oikea!
Kataja katsoi ihmeissään toveriin. Tämän silmissä paloi horjumaton varmuus. Tuotako hänen suljetun kuorensa alla siis oli ollut? Tulta!
— Sinä olet muuttunut, sanoi hän. Olet tänään toinen mies kuin eilen.Erilainen kuin me muut.
Olavi hymähti.
— Niin, katsohan, sanoi hän sitten vakavasti, tänään ovat silmäni auenneet näkemään sivulle ja eteenpäin. Luuletko, etteivät kaikki nuo epäilykset ole johtuneet minun mieleeni, joita Aava esitti? Olen nähnyt ne avoimesti. Mutta minun täytyy silti uskoa. Ja kun uskoo, ei voi olla toimimatta. Olkoon vain, että se on perin vaatimatonta toimintaa. Se antaa kuitenkin tyydytystä. Tuo tunne, että vähäpätöisyydestään huolimatta on mukana suurta työtä tukemassa… Mutta, kas tästä eroavat tiemme. Hyvää yötä.
Kataja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.
— Ymmärrän sinut, Olavi, sanoi hän. — Ja Sarastuksesta täytyy tulla tosi.
Seuraavana maanantaiaamuna värjötti Heinämaa tutussa kadunkulmassa, jossa hänellä ja Terällä oli tapana tavata jatkaakseen yhdessä matkaa kouluun. Toverilla ei tänään näyttänyt olevan lainkaan aikomusta ehtiä ajoissa rukouksiin. No — vihdoinkin!
— Terve, terve! Jokos höyryt ovat haihtuneet?
— Suunnilleen.
Toverukset astelivat vaiteliaina rinnakkain. Kumpikin askarteli omissa ajatuksissaan. Viimein Terä virkahti äkisti:
— Mitä arvelet Sarastuksesta?
Olkapäiden kohautus oli vastauksena.
— Roskaa se minusta on, jatkoi Terä. — Musertavaan tappioonhan se toissailtainen tulokkaalle päättyikin. Mutta tuntuu siltä kuin yksi ja toinen pojista olisi jo vähän niinkuin kallistumassa hänen hullutuksensa puolelle. Nyt he jo saarnaavat vakavasta ajasta ja sen vaatimuksista. Sellaiseksi se on mennyt, se seitsemännen luokan reilu toverielämä. Kaikki tuon kirotun tulokkaan syytä. Ennenkaikkea hänen idioottimaisen puheensa syytä. Hulluja olimme, kun annoimme hänen mielinmäärin soittaa suutaan. Vasten turpaa sille olisi pitänyt vetää, jotta olisi oppinut tietämään huutia kaikkine sarastavine hulluuksineen… Mutta miksi sinä et sano mitään, Pikku-Eero? Vai oletko sinäkin jo Sarastuksen miehiä?
Heinämaa nauroi.
— En sentään, vastasi hän, en ainakaan vielä. Olen tässä vain vallan muissa mietteissä. Kuulehan, anna sinä hyvä neuvo. Olen sopinut Leenan kanssa — vietävän fiksu bööna — täräyksestä tänä iltana luistinradalla kello kuudelta ja Martan kanssa — tiedäthän sen Tipalan reiluimman likan, joka antaa opettajilleen, niille hanhille, yhtä paljon päänvaivaa kuin koko muu lauma yhteensä — kohtauksesta kello kahdeksalta Kirkkopuistossa. No jaa, siihen asti on kaikki kyllä reilassa. Mutta nyt sain Ainolta — siltä minun »viralliselta morsiameltani» — kirjeen, jossa hän ilmoittaa tulevansa tänään kaupunkiin mutshinsa ja fatshinsa kanssa ja haluavansa välttämättä tavata minua jo tänä iltana, hiivaahan se olisi, sekin. Mutta mistäs minä otan aikaa häntä varten? Sanosta!
— Selvitä omat soppasi, murahti Terä. — Minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa. Koko tuo Sarastus-hulluus on saatava puhalletuksi poikien aivoista. Mutta miten? Olen puhunut siitä Paukan kanssa. Olemme yhtä mieltä, että jotakin on yritettävä. Ja yritettävä pian. Mutta mitä? Jos saisimme toimeen oikein repäisevän kepposen, hautaisi se alleen tulokkaan kaikkine Sarastuksineen.
— Kepposen? toisti Heinämaa. — Ellei minun vaivainen muistini petä, lupasimme rehtorille toissapäivänä, että annamme niiden jo olla.
Terä nauroi.
— Roskaa! huudahti hän. — Ensinnäkin se oli vain Jätti-Matti, joka lupasi. Kuka hänet oli valtuuttanut puhumaan luokan puolesta? Ei kukaan. Hän vastaa siis yksin sanoistaan. Toisekseen ei rehtori pyytänytkään meiltä muuta lupausta kuin että antaisimme Puutiaisen olla rauhassa. Eihän meidän tarvitsekaan Puutiaiseen enää ryhtyä. Puulta maistuu jo koko mies. Mutta onhan niitä muita opettajia. Esimerkiksi Harmonikkahousu.
Heinämaa tempautui mukaan. Hän sysäsi luotaan oman pulmansa. Kaipa siitä jotenkuten selviäisi. Niinkuin aina ennenkin. Tässä oli hänellä tarjolla hauskempaa hommaa.
— Ehkäpä minä voisin koettaa erästä temppua, sanoi hän. — Olen monasti historiantunnilla ajatellut, että olisi metkaa yrittää sitä joskus. Olisi liivaa nähdä, mitä tohvelisankarimme tuumisi siitä.
Terä katsoi toveriin tutkivasti. Olihan Heinämaa kylläkin aika näppärä. Mutta onnistuisiko hänen aikaansaada toivottu tulos? Ei kuitenkaan ollut tarjolla muutakaan keinoa, Paasion suunnittelema oli sentään melkein liian kömpelö. Ja niinpä hän hyväksyi:
— No, koeta. Ei se ainakaan pahenna asemaa.
Ensimmäinen tunti kului kaikessa rauhassa. Lehtori Tuisku huomasi tyydytyksekseen, että pojat olivat alkaneet yhä vakavammin harrastaa saksaa. Läksystä selvittiin ilman sanottavia kommelluksia.
Toinen tunti oli venäjää. Lehtori Kotkavaara, liikanimeltään Ryssä, pitkä miehenhonkelo, kyseli läksyä innottomasti. Näitä tunteja kohtaan tunnettiin suurta vastenmielisyyttä. Eipä niinollen kumma, että tunti matoi eteenpäin väsyneesti, raskaasti. Vasta aivan lopulla tapahtui jotakin, joka houkutteli hymyn poikien huulille.
Ojanen luki kirjasta kankeasti ja änkyttäen uutta läksyä. Sanojen korko putoili summanmutikassa milloin millekin tavulle. Viimein ei lehtori Kotkavaara enää jaksanut kuunnella, vaan ärähti hermostuneesti:
— Voi jessus sun korkojasi
Ällistyneenä keskeytti Ojanen lukemisen.
— Siinä sen kuulit, Ämmä, kuiskasi Heinämaa. — Tuotat häpeää tovereillesi ja opettajillesi. Mene suutarille. Tarvitset uudet puolipohjat ja korot!
Poikia nauratti. Mutta opettaja pureskeli kiukkuisena kynsiään. Sitten hän tuhahti äkisti:
— Nääs ny'. Sellaista se on. Istu!
Ojanen istuutui onnettoman näköisenä. Lehtori ei jatkanut opetusta. Hän oli huonolla tuulella, ja hänen täytyi saada pusketuksi vihaansa johonkuhun. Onnettomuudekseen oli Ojanen nyt joutunut hänen tyytymättömyytensä esineeksi. Hyvä toki, että tunti läheni loppuaan. Mutta juuri kun hän jo luuli päässeensä enemmistä tunteenpurkauksista, heitti opettaja kyntensä rauhaan, suuntasi kiukkuisen katseen häneen ja murahti:
— Ja tuolla Ojasella on vielä niin ämmämäinen ääni!
Pojat purskahtivat nauruun.
Samassa soi kello. Ojanen tervehti väliaikaa helpotuksen huokauksella.Luoja ties, mitä olisi vielä voinut olla tulossa.
Seuraava tunti oli historiaa. Jo ennen tunnin alkua oli ilmassa sähköä. Olavi Linna ja Kataja silmäsivät merkitsevästi toisiinsa. He kyllä ymmärsivät, että jotakin oli tulossa ja että se oli suunnattu lähinnä heihin. Pojat tahtoivat tietysti osoittaa veisaavansa viis heistä.
Tuskin luokka oli palannut välitunnilla huoneeseensa, kun kummallinen olento tulla viipotti sisälle. Toinen olkapää edellä se kompuroi opettajanpöydän luo. Pää oli kalju, vain muutamia valkeita karvoja ohimoilla ja niskassa. Kasvot kurttuiset. Silmien likinäköisyyttä koettivat kahdet silmälasit turhaan lieventää. Puku vanhanaikainen ja kulunut. Ilmeisesti se oli tehty sekä lihavampaa että rotevampaa miestä varten. Vaatekappaleet riippuivat avuttomina tuon kumaran vartalon ympärillä. Housunlahkeet olivat niin pitkät, että hämmästyttävän suurten kenkien yläpuolelle muodostui paksuja sykkyröitä.
— Ilmetty Haitarihousu! ihastui Rimpi.
— Hyvä, Paukka! Peijakkaan hyvä! kiitti Terä.
— Oletpa, totta vie, vielä parempi näyttelijä kuin Juristimme silloin muinoin.
Paasio avasi suunsa matkiakseen vielä asianomaisen opettajan kimeää puhetapaa, mutta samassa hän kuuli käytävästä valvomassa olevan lehtori Karin äänen. Kiireimmän kaupalla hän ryntäsi luokkahuoneen perälle ja ehti parahiksi piiloutua pulpettien taa riisumaan liikoja varustuksiaan, ennenkuin lehtori Kari saapui luokkaa tarkastamaan.
— Ei olisi ollut hullumpaa kuulla, olisitko sinä, Paukka, osannut opettaa historiaa paremmin kuin Luoma, virkahti Aava, kun opettaja oli poistunut. — Tuskin ainakaan huonommin.
— Paremmin tietysti! intoutui Mustala. — Olihan hän muutenkin parempiHarmonikkahousu kuin Harmonikkahousu itse!
Pojat nauroivat.
— Hävetkää! kajahti samassa Katajan ääni. — On siinäkin miehille mielitystä! Pilkata vanhaa miestä. Elleikään hän ole mikään erikoinen opettaja, pitäisi teitä pidättää kurjasta pilanteostanne sen seikan, että hän on tiedemies.
— Huutavan ääni korvessa! ivasi Heinämaa.
— Mihinkä Körtti-Jaska on »vakaumuksensa» unohtanut? huusi Paasio. —Vai onko se Sarastus niellyt nekin?
Alkanut kinastus keskeytyi. Historianopettaja, lehtori Luoma, jolle huolimaton pukeutumistapa oli hankkinut haukkumanimen Harmonikkahousu, työntyi sisälle. Paasion esitys oli kylläkin vahvasti liioiteltu, mutta pääkohdissaan sittenkin oikea, sitä ei voi kieltää, ajatteli Olavi tarkastaessaan opettajaa. Tämän ilmeinen ihmispelko ei milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin räikeän surkuteltavalta.
Lehtori Luoma oli niitä opettajia, jotka eivät voineet herättää kunnioitusta oppilaissaan. Hän oli heidän ainaisen kiusoittelunsa kohde, sitäkin mieluisampi, kun hän kesti kaiken ihmeteltävällä pitkämielisyydellä. Koulu oli hänelle vain kuin ruokakellari. Hän vaivautui sinne, koska ansaitsi sillä leipänsä. Hän alistui hiljaisin mielin noina muutamina tunteina vallattomien poikien piinattavaksi saadakseen illalla viettää onnellisia hetkiä rauhassa rakkaitten kirjojensa ääressä. Miksipä hän olisikaan valittanut rehtorille? Tiesihän hän, että pojillakin puolestaan olisi ollut yhtä ja toista valittamisen syytä hänen opetuksensa suhteen. Sielutonta se oli, se täytyi hänen itsensäkin tunnustaa. Mutta saattoiko leipäviran täyttö muuta ollakaan? Parasta, kun piti mahdollisimman vähän melua itsestään. Vaikeata se kyllä monasti oli. Ja väkisinkin pyrki välistä menettämään malttinsa, kun poikien kujeilu ylitti kaikki rajansa. Silloin hän joutui silmittömään raivoon, jota perästäpäin aina katkerasti katui — sehän vain pahensi hänen asemaansa saattaen hänet naurunalaiseksi — ja jollaisia lääkärikin oli käskenyt hänen varoa. Rasittivat kuulemma liiaksi heikkoa sydäntä. Mutta minkäpä sille onnettomalle luonnolleen voi…?
Pojat tarkastelivat opettajaansa, kun tämä väsyneellä kädenliikkeellä viittasi heitä istuutumaan paikoilleen. Vanha hän on, ajattelivat he jonkinlaisen säälintunteen vallassa. Miten monasti hekin olivat kiusanneet häntä! Tuntematta lainkaan sääliä. Kyselemättä, miltä sen oli täytynyt hänestä tuntua. Että se saattaisi olla väärin, sitä he eivät olleet milloinkaan ennen tulleet ajatelleeksi.
Lehtori Luoma avasi päiväkirjan ihmetellen luokassa vallitsevaa hiljaisuutta. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankaan ei mitään hyvää. Siitä toivosta, että joskus tapahtuisi muutos parempaan päin hänen ja poikien välisissä suhteissa, hän oli jo aikoja sitten luopunut.
Hän kumartui tekemään päiväkirjaan merkintäänsä. Mutta samassa hän suoristautui. Hänestä oli tuntunut kuin jotakin kylmää olisi pudonnut hänen kaljulle päälaelleen. Hän katsahti epäluuloisena luokkaan. Tuo syyn etsiminen sieltä, milloin vain jotakin odottamatonta tapahtui, oli muuttunut hänelle tavaksi. Mutta pojat istuivat välinpitämättöminä paikoillaan. Ei, sieltä se ei tällä kertaa voinut olla. Jokin herne tai hauli sieltä kyllä saattoi sinkoutua hänen päähänsä. Mutta sellaista se ei ollut nyt ollut. Ehkä hän oli erehtynyt. Hermot kai jo valehtelivat.
Hän kumartui uudelleen. Mutta samassa se toistui. Jotakin kylmää ja kosteaa putosi hänen päälaelleen. Ja heti sitten uudelleen, tällä kertaa niskaan.
Nyt huomasivat pojatkin, että jotakin oli tapahtumassa. Lehtori Luoman jähmettynyt, tuijottava katse riitti ilmaisemaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta mitä se saattoi olla?
Vasta kun lehtorin niskaan putosi jälleen tuota kylmää ja kosteaa valuen paidankauluksesta sisään ja alas selkää pitkin, selvisi hän säikähdyksestään sen verran, että älysi silmätä ylös. Suuri vesipisara tipahti silloin hänen nenälleen.
— Vettä, kuiskasi hän tukahtuneesti.
Heinämaa ryntäsi pulpetistaan käytävään ja oli tuulena takaisin kädessä muki, jota hän kumartaen tarjosi opettajalleen.
— Kas tässä, herra lehtori.
Lehtori Luoma silmäsi häneen kysyvästi.
— Mitä siinä on?
— Vettä. Lehtorihan pyysi vettä, vastasi Heinämaa viattomin naamoin.
Opettaja ei vastannut heti, viittasi vain torjuen. Sitten hän sai sanotuksi:
— Tarkoitan, että katosta todennäköisesti tippuu vettä. Samassa putosi kaksi suurta pisaraa avoimelle päiväkirjalle. Lehtori kiiruhti kuivaamaan ne huolellisesti ja sulkemaan kirjan. Sitten pyyhki hän nenäliinalla päänsä ja jäi sanattomana tarkkaamaan vesipisaroiden tippumista pöydälle. Väliin niitä tuli kaksi, kolme kerrallaan, väliin oli pitempi väliaika.
Pojat seurasivat hymyillen hänen puuhailujaan. Miten avuton, miten surkean avuton hän onkaan, ajatteli Olavi. Tuossa vanhassa, ränstyneessä olennossa, joka kauhistunein katsein seurasi viattomien vesipisaroiden putoilua, oli melkoinen annos naurettavuutta.
Kului näin kymmenisen minuuttia. Pöytä oli jo aivan märkä keskeltä. Aikamoinen vesilammikko oli muodostunut siihen. Sitten hypähti lehtori Luoma-pystyyn ja kiipesi seisomaan tuolilleen kurkottautuen tarkastamaan pöydän yläpuolella riippuvaa lamppua.
— Tsiikatkaas, kaverit, ihmettä! huudahti Paasio puoliääneen. -— Haitarihousun kraijista nousta putkahti kirahvin kaula. Kukas olisi tiennyt, että noiden liivien sisällä on sellaistakin kamaa?
Samassa oli lehtori Luoma jälleen lattialla. Hän oli punainen kuin krapu. Hän oli pakahtumaisillaan raivosta.
— Tiedättekö, että minä olen opettaja? Ymmärrättekö? Tämä… tämä on hävytöntä… Ennenkuulumatonta!
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Sanat takertuivat kurkkuun.
—Älä nyt pullaasi tukehtu murahti Honka.
Silloin räjähti. Lehtori Luoma sieppasi karttapuikon ja iski sillä pöytään voimiensa takaa. Kepin paukahdus näytti lisäävän hänen rohkeuttaan, sillä nyt valuivat sanat vuolaana virtana hänen suustaan:
— Minä olen opettaja! Ettekö te ymmärrä, mitä se merkitsee? Teidän menettelynne on hävytöntä! Ennenkuulumatonta! Mitä te oikein luulette olevanne? Raakalaisia te olette! Inhottavia barbaareja! Ette ole nähneetkään sivistyneitä ihmisiä!
— Valitettavasti emme ainakaan nyt, virkahti Aarne Salo väliin.
— Tapoja teillä ei ole! jatkoi lehtori kirkuvalla äänellään. — Ei säädyllisyyttä! Katupoikia te olette! Rakkareita!
Sitten hän pysähtyi hengästyneenä ja vaipui tuolilleen.
Pojat olivat aluksi seuranneet opettajansa liikkeitä uteliaina. Paasion ja Hongan välihuomautukset olivat jo houkutelleet heidät nauramaan, mutta vielä he eivät tienneet, miten asiaan oikein piti suhtautua. Opettajan silmitön raivonpurkaus teki nyt lopun vaa'an vaappumisesta puolelle ja toiselle. Pojat purskahtivat raikuvaan ivanauruun. Heinämaa sen aloitti, Terä ja Paasio yhtyivät heti häneen, ja pian nauroivat kaikki Olavi Linnaa ja Katajaa lukuunottamatta.
Avuttomana katsoi opettaja luokkaa. Mutta sitten hän ryntäsi pystyyn uuden raivonpuuskan vallassa.
— Minä vaadin hiljaisuutta! Minä olen opettaja, ja minulla on oikeus vaatia oppilailtani kunnioitusta osakseni!.. Joku teistä on pannut vettä lampunkuupan päälle. Nouskoon ylös se poika tai ne pojat, jotka ovat sen tehneet. – – – Vai ei kukaan? Sen saatoin arvata! Kyllä teillä on rohkeutta kujehtia, mutta tekonne tunnustamiseen, kas siihen ei teiltä uskallusta riitä! Arkalasta te olette kotoisin! Raukkoja te olette!
Jospa hän ymmärtäisi edes vaieta, ajatteli Olavi. Mitä muuta hyvänsä: tunnin keskeytys tai jälki-istuntoa tai vaikkapa karsseria! Mutta ei tätä silmitöntä sohimista, ei ainakaan tällaiselle luokalle. Täällä saattoikin sen ainoa vastaus olla naurunrähäkkä. – – Ilmeisesti oli joku tovereista järjestänyt tuon »vedenpaisumuksen» juuri tälle tunnille laskien aivan oikein saavansa sillä lehtori Luoman menettämään malttinsa ja solvauksilla vimmastuttamaan pojat. Tarkoitus oli tietysti karkoittaa poikien päästä viimeinenkin toiseen suuntaan menevä ajatus ja ennenkaikkea: antaa Sarastukselle kuolinisku. Hyvin laskettu. Liiankin hyvin.
Lehtori Luoma mitteli luokan edessä lattiaa koettaen kaikin voimin säilyttää kiivastustaan. Pojat nauttivat säälittä ja täysin siemauksin edessään olevasta näytelmästä. Heistä tuntui kuin olisivat he istuneet teatterissa ja lavalla olisi esiytynyt joku inhimillisen naurettavaisuuden mahtipontisimpia edustajia. Joku Jourdain.
— Minä olen opettaja ja minä tahdon saada selvän tästä inhottavasta ja raukkamaisesta konnantyöstä! raivosi lehtori Luoma. — Ette kai te sentään vielä niin alhaisia ole, että rohkenette vasten naamaa opettajallenne valehdella. Saammehan nähdä. Oliko se Honka?
— En, oli jämerä vastaus.
Ja niin kävi lehtori koko luokan lävitse, pisimmistä lyhyimpään, ja aina oli vastaus sama, jyrkkä kielto. Heinämaan kohdalla hän pysähtyi. Tämä oli viimeinen — entäpä, jos tämäkin vastaisi kieltäen? Mitä hän sitten tekisi? Hänen kiihkonsa oli jo arveluttavassa määrässä asettunut. Väsymys, suuri raukeus pyrki valtaan.
— Onko Heinämaa pannut vettä lampunkuupan päälle? Heinämaa nousi säteilevin kasvoin.
— En, herra lehtori, vastasi hän silmää räpäyttämättä, en minä ole pannut vettä lampunkuupan päälle. (Sillä se, kuiskasi hän itsekseen, jota minä sinne panin, se ei ollut vettä, vaan lunta).
— Kolmetoista vitivalkoista karitsaa on meidän lammashuoneessamme, kuiskasi Terä, kolmetoista karitsaa. Eikä ainoatakaan sutta. Ei edes yhtä syntistä pässiä.
Pojat nauroivat.
Se sai lehtori Luoman vielä kerran riehahtamaan.
— Hiljaa! huusi hän kimeästi. — Minä olen opettaja ja minä vaadin hiljaisuutta! Yksi teidän joukostanne on valehtelija, ja se valhe on Pääpahasta itsestään! Suuria raukkoja te olette, joka mies, joiden opettajana en ainakaan minä kauempaa tahdo olla!
Ja sen sanottuaan hän ryntäsi poikien riemuhuutojen seuraamana käytävään rämähdyttäen oven perässään kiinni. Mutta kauas käytävään hän kuuli vielä Hongan jylhän basson:
— Ta kaappo, sanon minä. Bravo. Ta kaappo! Lisää sellaista lirutusta housuhaitarista!
* * * * *
Iltapäivällä olivat mielet jo ehtineet rauhoittua. Mutta kaikki vakavammat ajatukset oli kuin poispyyhkäisty poikien mielestä. Aamupäivän »ottelu veten varassa», kuten Honka sanoi, oli herättänyt pojissa kaikki entiset vaistot. Heinämaa oli päivän sankari.
Mutta sotaista innostusta ei kestänyt kauan. Se sai hieman odottamattoman lopun.
Kahden ja kolmen välitunnilta saapui Laurila luokkahuoneeseen viimeisenä. Hän oli vakavan näköinen.
— Tsiikatkaas Juristia! huusi Paasio. — Tuleekos mies suoraan rippikirkosta?
— Melkein, oli tyyni vastaus. — Joka tapauksessa on minulla jotakin tärkeää teille sanottavana. Tulen rehtorin puheilta.
— Onko Haitarihousu skvalrannut?
— Ei, vastasi Laurila. — Ei rehtori ainakaan puhunut mitään siitä. Hän vain pyysi meidän apuamme erään ilkivallan lopettamiseksi.
— Ilkivallan?
— Niin. Lehtori Luomaan kohdistuvan ilkivallan, toisti Laurila vakavana. — Ilkivallan, joka on huolestuttavasti levinnyt koulussa ja joka viimeksi tänään on saanut varsin raa'an ilmenemismuodon. »Se on tarttunut jo lapsiinkin, ja rangaistukset ovat tehottomia», sanoi rehtori. Siksi hän pyytää meidän, koulun nykyään ylimmän luokan apua järjestyksen palauttamiseksi. Hän toivoo meidän painostavan alaluokkalaisia. Minunkin täytyy tunnustaa toisen luokan tämänpäiväisen tapahtuman olevan sitä laatua, että meidän täytyy ryhtyä asiaan.
— Meidän? ivasi Kataja.
— Mitä ne nahan penteleet sitten ovat nyt keksineet? murahti Paasio.
— Tulen juuri siihen, jatkoi Laurila. — Koko luokka oli yksissä tuumin täyttänyt opettajan tuolin keskessä olevan syvennyksen liituvedellä. Kun mitään pahaa aavistamaton Luoma istuutui paikoilleen, päästivät nappulat oikean intiaanikirkaisun ja purskahtivat sitten nauramaan lehtorin säikähdykselle. Ja peijakas — saada takalistonsa liituvedellä liuotetuksi, se ei ole herkkua kenellekään.
— Ei totisesti! yhtyi Aarne. — Tuo tuollainen on jo liikaa. Vai onko joku toista mieltä?
— Yhtytään, ärähti Honka. — Pahempaakin sietää, mutta vitsiä siinä olla pitää. Tuo on tyhmää, nautamaista!
— Meidän on ajettava nahkojen päähän järkeä! huudahti Aarne. — Ellei muuten, niin nyrkein.
— Hyvä!
— Koska ilmeisesti ei mitään eriäviä mielipiteitä ole, tarttui Laurila jälleen puheeseen, on nyt valittava henkilö tai henkilöt, jotka saattavat rehtorin ja alaluokkalaisten tietoon päätöksemme. Tehkää ehdotuksia.
— Juristi rehtorin luo ja Jätti-Matti uhkaavan rangaistuksen ruumiillistumana nahkojen leiriin! ehdotti Aarne.
— Hyvä!
Asia oli loppuun käsitelty. Mutta silloin nousi Kataja pystyyn.
— Te koetatte turhaan pettää itseänne, sanoi hän painokkaasti. — Tuollaisilla päätöksillä koetatte pyyhkiä mielestänne oman häpeänne, jonka nyt vasta kuin peilistä näette. Vakaumukseni on, että kaikki se villitys, joka häiritsee koulumme elämää, on kotoisin meistä. Me olemme antaneet esimerkin, jota muut luokat nyt seuraavat. On suorastaan naurettavaa, että me, juurimeteemme päätöksiä järjen ajamisesta alaluokkalaisten päähän. Ota ensin malka omasta silmästäsi, sanotaan Sanassa. Mutta me vain tahdomme kynsiä raiskaa veljemme silmästä. Ettekö te nyt jo ala käsittää, että uudistuksen meissä täytyy tapahtua?
Pojat eivät vastanneet. Kataja oli koskettanut arkaan kohtaan. Heidän täytyi tunnustaa, että rehtorin vetoomus oli asettanut heidät pulmalliseen asenteeseen, jolta katsoen heidän oma menettelynsä tänä aamuna sai vähemmän kunniakkaan hohteen.
— Onhan se vähän niinkin, tunnusti Aarne viimein avoimesti.
Enempää ei asiasta ehditty keskustella. Lehtori Järvi saapui tunnilleen. Ja kun iltapäivä sitten loppui, hajautuivat pojat miettiväisinä ja harvasanaisina.
Heinämaa ja Terä vaelsivat kotiinpäin mustalla mielellä. Vasta erotessa keskeytti Terä hiljaisuuden virkahtaen:
— Plöröksi koko yritys meni. Nyt on juttu entistä hullumpi. Kyllä se Yrjänä osasi pöyhistellä. -Mikähän on mieheen mennyt? Peijakkaan Sarastus!
— Jaa, jaa, myönteli Heinämaa alakuloisena. — Parastani minä panin.Sisuttaa niin vietävästi. Tekisi melkein mieli antaa palttua sekäLeenalle että Martalle ja Ainolle vielä kaupan päällisiksi… No jaa,saa nyt sentään nähdä. Halleluja sun kanssas'!
* * * * *
— Puhelimeen, poika!
— Minäkö?
Olavi Linna katsahti kirjastaan hämmästyneenä kynnyksellä seisovaan pyylevään enoonsa. Kuka ihme? Ei kenelläkään pitäisi olla hänelle asiaa. Annikki oli joskus soittanut, silloin ennen. Mutta siitäkin tuntui olevan jo niin pitkä aika.
— Kukas muu? Ala laputtaa!
Olavi kiiruhti konttorin puolelle. Kahvilan lävitse mennessään sivuutti hän Emmin. Kas, miten itkettyneet sen silmät ovat, välähti hänen mielessään, mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo unohtanut koko tytön.
— Haloo.
— Onko se Olavi?
— Sinäkö, Annikki? Olipa se yllätys!
Tyttö naurahti hämillisesti ja kiirehti sitten sanomaan:
— Sinua ei ole näkynyt meillä pitkiin aikoihin. Tule nyt tänään. Katsohan, asia on niin, että isä käski minun tiedustaa, haluttaisiko sinua lähteä erääseen suureen juhlaan. Isä on ostanut liput koko perheelle, mutta Aarne on taas saanut päähänsä, ettei hän lähdekään. Tulethan?
— Sepä kysymys! Tietysti tulen, kun sinä kutsut. Tulen heti, kun saan puvun vaihdetuksi.
Puolen tunnin kuluttua Olavi jo oli Salolla. Aarne tuli häntä vastaan ja vei hänet huoneeseensa. Hän näytti kiusautuneelta.
— Kuule, minusta oli ikävää se toissailtainen, sanoi hän, kun he olivat päässeet istumaan. — Mutta pitihän sinun aavistaa, miten kävisi. Sanoinkinhan sen sinulle etukäteen.
— Minun piti saada se sanotuksi, vastasi Olavi. — Tekisin saman nytkin, vaikka tiedän jo tuloksen. Sitäpaitsi olisi tulos voinut olla aivan toinen, jos sinä olisit tukenut minua. Pojathan seuraavat sinua meikein aina. Mutta sinä et sanonut sanaakaan.
Aarne katsahti toveriin nopeasti.
— Miten minä olisin voinut? torjui hän.
— Voinut? ihmetteli Olavi. — Tietysti sinä olisit voinut, jos olisit tahtonut.
— No niin, niin tietysti, myönsi Aarne. — Mutta ainoa, mitä saatoin hyväksesi tehdä, oli pysyä erossa koko jutusta.
— Vai niin… No, ei puhuta tästä sen enempää, virkahti Olavi.
Syntyi kiusallinen äänettömyys.
— Oletpa sinä juhlatamineissa, virkahti Aarne sitten ärtyneesti. — Minä puolestani olen jo kyllästynyt noihin juhliin. Tänään en etenkään halua sinne.
— Miksi?
Aarne katsahti toveriin epävarmasti. Sitten hän pyyhkäisi ohimoilta niille valahtaneet hiukset ja kumartui Olavin puoleen.
— Tellervo on siellä.
Olavin silmiin tuli hämmästynyt ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Hän odotti jonkinlaista selitystä. Aarne ei pitänyt kiirettä. Sitten hän alkoi katkonaisin lausein:
— Olin viimeksi eilen siellä. Hänen kotonaan. En enää voi sietäätätä. Hänen äitinsä ja isänsä kohtelevat minua kuin vävypoikaa. KuinTellervon ja minun kihlaukseni olisi vähintään jo päätetty asia.Kirottua!.. Mikset sinä virka mitään, Olle?
— Mitäpä minä? torjui Olavi. — En ymmärrä sinua.
— Et tietysti, oli katkera vastaus. — Kukapa voisi ymmärtää? Mutta en jaksa sietää ajatusta, että olisin koko loppuelämäni sidottu tuohon yhteen ainoaan tyttöön. Koulunpenkiltä hamaan kuolemaan asti. Olkoon hän kuinka hyvä tahansa. Se maistuu puulta! Hakkaillahan sitä voi. Puolella ja toisella. Mutta vapaa minä tahdon olla! Vapaa tulemaan ja menemään, milloin huvittaa!… Ymmärrätkös?
Olavi pudisti vakavana päätään.
— En lainkaan, tunnusti hän suoraan. — Minusta on sitä suurempi onni mitä aikaisemmin löytää sen tytön, jonka kohtalo on elämäntoveriksi valinnut.
— Äsh, niin sinusta! murahti Aarne tyytymättömänä.
Syntyi jälleen painostava hiljaisuus. Sen keskeytti viimein Aarne kysymällä aivan toisella äänellä:
— Miten Emmi jaksaa?
Olavi silmäsi toveriin pitkään ja tutkivasti.
— Hyvin kai. Voithan käydä itse toteamassa, vastasi hän.
Aarne nousi naurahtaen. Sitten hän virkahti heittäytyen toverilliseksi:
— Oikeastaan, jos totta puhun, niin juuri sitä varten minua ei haluttanutkaan tuonne juhlaan lähteä. Et kai pane pahaksesi, vaikka jätän sinut vähäksi aikaa yksin. Voithan tappaa aikaa vaikka lukemalla. Annikki tulee kyllä pian. Hän on pukeutumassa.
— Oh, älä anna minun häiritä suunnitelmiasi, sanoi Olavi. — Sallinet minun sentään lausua julki ajatukseni, että kummallinen maku sinulla on.
Aarne kääntyi ovelta toveriin.
— Voi olla, naurahti hän lyhyeen. — Se on vapauden maku!
— Onpa sitä vapauttakin sitten monenlaista, virkahti Olavi terävästi. —Jokainen meistä sitä takaa ajaa, mutta kahdella ei ole samaa päämäärää.
— Mitäpä siitä! Vapaus kuin vapaus! Ihanaa se vain on! Terve mieheen!
Seuraavassa hetkessä Olavi oli yksin. Häntä ei huvittanut ryhtyä lukemaan. Hän sammutti lampun ja upottautui nahkatuoliin odottamaan. Monenlaisia ajatuksia tulvi mieleen. Kaikki ne pyörivät Annikin ja tulevaisuuden ympärillä. Vähitellen ne muuttuivat hauraiksi tunnelmiksi ja tiivistyivät sitten taas unelmiksi, tulevaisuuden utukuviksi.
Hän ei kuullut, kun ovi viereiseen huoneeseen aukeni. Hän havahtui vasta kuullessaan tutun, raikkaan äänen:
— Eikö täällä olekaan ketään?
Oviaukossa, tulvehtivan valon keskellä seisoi Annikki pukeutuneena juhlaa varten. Musta samettipuku erottautui säihkyvänä huoneen hohtavanvalkeaa pohjaa vastaan päästäen täysiin oikeuksiinsa solakan vartalon puhtaat viivat. Mustan kankaan paljaiksi jättämät käsivarret ja kaula loistivat valkeina kuin norsunluu, ja tulenvalossa hehkui kastanjanruskea tukka kultamerenä.
Miten kaunis hän on! ajatteli Olavi. Kauniimpi kuin milloinkaan ennen! Ja miten tavattoman hyvin sopikaan kokonaisuuteen alas kaulasta riippuva valkea korallihelminauha!
Olavi ei liikahtanut eikä vastannut tytön kysymykseen. Hän nautti täysin siemauksin edessään olevasta kuvasta. Mutta Annikki astui reippaasti pöydän luo ja kiersi sähkön palamaan.
— Kas, olithan sinä täällä, Olavi! Arvelin juuri sitä. Ansaitsisit toria, nauroi hän sydämellisesti kätellessään.
-— Koetit tietysti peloittaa minua. Mutta katsohan, minä en pelkää niin vähällä, minulla on niin hirvittävän hyvät hermot. Ja Sarastuksen takia saat anteeksi pahan yrityksesikin.
Olavi tuijotti hämmästyneenä tytön säteileviin silmiin.
— Sarastuksen? kysyi hän aprikoiden mielessään, mitä se oli, tuo loisto tytön silmissä. Sitä olisi melkein voinut luulla ihailuksi. Mutta…
— Niin, Sarastuksen, vahvisti tyttö hymyillen. – Vaikka sinä oletkin niin tuhma, ettet minulle suunnitelmiasi usko — mitäs tällaiselle tyttöhupakolle? — niin kyllä minä ne aina selville saan toisia teitä. Luuletko, etten ole perillä toissaillan tapahtumista yksityisseikkoja myöten?
— Mutta kuka…?
— Kukako? Tällä kertaa Laurila! huudahti Annikki riemuiten. — Hän kertoi kaiken. Hän ei kylläkään ole vielä täydellisesti kannallasi, mutta siksipä hänen kuvaukseensa saattaakin paremmin luottaa. Hän sanoi, että sinä olit suurenmoinen ja että Terä, kuten tavallisesti, oli suuri aasi ja Aava tyhjänpäiväinen kyselykaavake. Niin, en voi sille mitään, etteivät nuo arvostelut ole erikoisen imartelevia tovereillesi. Se oli Laurila, joka niin sanoi.
— Hän liioittelee, torjui Olavi.
— Eipäs, väitti tyttö varmasti. — Mitä syytä hänellä olisi siihen? Sarastus-suunnitelmasi on suurenmoinen! Se on juuri sitä, mitä minä olen jo kauan odottanut. Vakavaa työtä. Jos olisin poika, liittyisin heti siihen. Mutta tietystikään ette te huoli tyttöjä mukaan… Tiedätkö, minä olen ylpeä sinusta! Ja siitä, että saan olla sinun ystäväsi. Olen niin hurjan iloinen siitä, että minä sittenkin alunperin tunsin sinut oikein. Katsohan, rohkeutta, uskallusta, tarmoa — niitä minä ihailen yli kaiken!— — Minä olen puhunut Sarastuksesta isällekin. Laurila kyllä kielsi kivenkovaa kenellekään hiiskumasta siitä, hän sanoi, että se kenties saattaisi maksaa sinun vapautesi. Mutta arvelin sentään voivani puhua siitä isälle.
— Isällesi? ihmetteli Olavi. — No, ja hän nauroi?
— Eipäs! huudahti Annikki voitonriemuisena. — Ei lainkaan! Vai luuletko sinä isää niin tyhmäksi, ettei hän käsittäisi tuollaisia asioita? Hänpä sanoi, että yritys on kylmästikin harkiten hyvä. Niin juuri hän sanoi. (Mitä sinä nyt sanot?) Ja että sen keksijällä, siis sinulla, on lämmin sydän ja avoin silmä. (Eikö isä olekin suurenmoinen?) Ja sitten hän sanoi vielä, että jos yritykseen tarvitaan rahaa, on hän halukas huolehtimaan siitä puolesta, sillä hän katsoo asian ansaitsevan kaikkea tukea. Hän se myös käski minun soittaa ja kutsua sinut tänä iltana mukaamme. Eikä minulla sen käskyn täyttöä vastaan juuri mitään ollutkaan. Pelkään vain sinun pian tulevan niin ylpeäksi tuon Sarastuksesi vuoksi, ettet minusta väiltäkään enää.
Olavi yhtyi täydestä sydämestä Annikin nauruun. Maailma oli yhtäkkiä käynyt niin loistavan valoisaksi. Mutta sitten hänen katseensa jälleen synkkeni.
— Ei siinä ole vielä mitään ylpeilemisen aihetta, sanoi hän. — Sehän on vasta unelma.
— Ja sinä? kysyi Annikki jännittyneenä tarkaten pojan kasvoja.
— Minä? Minä ponnistan tietysti kaikki voimani sen unelman toteuttamiseksi. Eihän sen pitäisi niin mahdoton olla näin koulupojankaan voimille.
Annikki huo'ahti helpotuksesta ja ojensi Olaville kätensä.
— Juuri tuollaista vastausta sinulta odotin. Ja jos sinä huolit minua yhteistyöhön, niin lupaan tehdä parhaani Sarastuksen hyväksi.
— Kiitos! Oikeastaan sinä oletkin antanut herätteen koko Sarastukselle. Niin, katsos, ilman sinua ei minulla varmaankaan olisi ollut rohkeutta ajatella sellaista ajatusta edes loppuun. Saati sitten ryhtyä sitä toteuttamaan. Sinä olet tehnyt minusta aivan toisen ihmisen.
— Oh, nyt se olet sinä, joka liioittelet, kiusoitteli Annikki.
Olavi katsoi kauniita, innostuksen punaamia kasvoja ja sorjaa vartaloa.
— Tiedätkö, Annikki? Sinä olet ihmeen kaunis tänä iltana.
Tyttö purskahti helisevään nauruun.
— Kuulehan, Olavi, tuo tuollainen ei taida sopia Sarastuksen ohjelmaan!
— Eikö? No, sitten ei kai myöskään tämä?
Ja samassa poika kumartui ja suuteli hänen kättään.
Viikko oli vierähtänyt lopulleen.
Jännittynyt odotus, johon liittyi yhä enemmän hermostumista, kuta lähemmäksi ratkaisupäivää tultiin, oli kiihtymistään kiihtynyt lyseossa. Miten kävisi?
Kaupungin koulujen jääpallomestaruus oli nyt lopullisesti ratkaistava. Lyseo seisoi jälleen aikaisempaa voittajaansa, ruotsalaista yhteiskoulua vastassa. Kaikki muut kilpailijat olivat jo karsiutuneet pois. Nuo kaksi olivat enää jäljellä. Kun niistä kumpikin oli jo ehtinyt kärsiä yhden häviön, oli tämä ottelu ratkaiseva.
Mutta… Siinä oli suuri Mutta. Se puute, joka oli ilmennyt vuoden ensimmäisessä kamppailussa, vaivasi lyseon joukkuetta yhä: ei ollut kunnollista maalivahtia.
Kilpailupäivän aamuna kokoutui jääpallojoukkue toverikunnan huoneeseen koulurakennuksen kellarikerroksessa neuvotteluun. Seitsemäsluokkalaisista olivat paikalla Paasio, Laurila ja Kataja sekä Honka, joka — hänen ankarista vastaväitteistään huolimatta — oli paremman puutteessa määrätty maalia vartioimaan. Aarne Saloa ei vain kuulunut. Mitään neuvottelua ei siitä saatu muodostumaan. Toiset loikoilivat pitkällä lavitsalla ikkunoiden alla kattoon tuijottaen. Toiset istua kyyhöttivät puheen johtajan pöydällä rummuttaen kantapäillään sen etulaudoitusta. Ei voitu muuta kuin todeta, ettei tilanne Hongan astumisella kuudennen luokan Hietikon tilalle ollut juuri muuttunut.
— Nyt se vasta pilalla onkin, väitti Honka. — Ottakaa järjen päästä kiinni, kaverit, ja päästäkää minut tästä häpeästä. Olisipa kysymys niitten tunkeilevien svenskeliinien kolhaisemisesta, niin oo-ja, olkoon menneeksi! Mutta Jätti-Matti plokkaamassa palloa verkosta? Saaplari, kaverit, se näyttää rumalta! Pankaa siihen kuka muu hyvänsä! Mutta pankaa pienempi mies. Pääsee ainakin vähemmällä selän koukistelulla.
— Jätti-Matti, sinustahan on tullut oikein suulas kuppe! huusi Paasio.— Pidä sitä leipäläpeäsi vähän pienemmällä! Se on jo päätetty asia.Ellet sinä paranna joukkuettamme, et voi sitä huonontaakaan. Ja sillähyvä!
Honka kohautti hartioitaan vastaamatta. Kellään muullakaan ei tuntunut olevan halua jatkaa keskustelua.
Samassa kiskaistiin ovi auki, ja Aarne Salo syöksyi sisään. Hän aivan hehkui innostuksesta.
— Minä tiedän, pojat! huusi hän jo kynnykseltä.
— Tiedetään me muutkin yhtä ja toista, murahti Paasio. — Mutta mitäs sinä sitten muka tiedät?
— Tiedän, mistä saamme maalivahdin!
Enempää ei tarvittu. Pojat hypähtivät lattialle ja keräytyivät Aarnen ympärille.
— Kerro!
— Mistä löysit?
— Kuka se on?
Aarne viivytti tahallaan vastausta nauttien toverien kärsimättömyydestä.
— Pitääkös se pohjaongella koukkia mahastasi? ärähti Paasio, jonka pitkämielisyys oli kaikkein lyhyin. — Jos luulet jonkin keksinnön tehneesi, niin älä sitä koko ikääsi märehdi!
— No, sanonhan minä, taipui Aarne. — Se on, se on — Olavi Linna.
— Olavi Linna?
— Tulokas?
Poikien naamat venähtivät pitkiksi. He tunsivat pettyneensä. Siinäkö koko salaisuus olikin?
— Nytkö vasta sinä, Jokamies, olet huomannut, että sakissamme on sellainenkin kanalja? Vai? huusi Paasio.
— Älä rähise! huudahti Aarne pyyhkäisten hiukset otsaltaan. — Linna on ollut entisen koulunsa maalivahti ja toveriensa kertoman mukaan hyvä vielä sekin. Sisareni jutteli siitä minulle. Tänä vuonna hän ei ole kylläkään harjoitellut. Mutta eiköhän se sittenkin mene?
— Uhkapeliä olisi ottaa tuo mies maalivahdiksi pelkän juorun perusteella, vastusti Paasio. — Muutenkin on sellainen kepuli mieheksi. Emmekä me ehdi lainkaan koetella häntä ennen kilpailuja.
Hongan kasvot olivat kirkastuneet. Hän tunsi päässeensä raskaasta taakasta. Nyt hän tarttui puheeseen:
— Uhkapeliä, sanoit. Ehei, kampraati, sitä se ei ole. Huonompi minua eiLinna voi ainakaan olla. Hänestä me teemme maalivahdin. Punktum!
— Olkoon niin!
Seuraavalla välitunnilla sovittiin asiasta. Olavi Linna hämmästyi ensin aika lailla, mutta ei pannut vastaan.
— Joko se on hiivatin hyvä maalivahti tai sitten se on hiivatin frekki, mutisi Paasio itsekseen. — Luultavasti se on frekkiyttä.
Mutta Honka veti Olavin syrjään.
— Kuules, olisi vähän asiaa, aloitti hän empien. — Niin, tuota, sitä minä vain, että jos sinä pelastat skolen maineen, niin rupean minä siihen sinun Sarastukseesi. Hölyn pölyä se minusta on, koko homma. Mutta rupean sittenkin. En minä sellaisia justiinsa ymmärräkään. Sen vain sanon, saaplari, että jos tänään käy hyvin, saat tämän miehen sieluineen, sorkkineen. Parasta siinä kaupassa ovat nyrkit — usko pois. Niitä sinä pian tarvitsetkin. Se on totuus, totellinen totuus. Usko, jos tahtot.
* * * * *
Toisella tunnilla oli luokalla ainekirjoituskokeet. Lehtori Kari antoi pojille luettelon valittavista aineista ja syventyi sitten lukemaan korehtuuria uuteen kielitieteelliseen teokseensa.
— Mistäs sinä skriivaat? kuiskasi Terä vieressään istuvalle Aavalle, luokan parhaalle ainekirjoittajalle.
Puhuteltu suuntasi verestävät silmänsä toveriin ja hymähti pilkallisesti:
— Hyh, ei järkeä yhdessäkään. Ei auttane, koetan kai; kilpalaulantaa.
Seuraavan neljännestunnin kuluessa ei luokassa kuulunut muuta kuin kynien ja paperin kahinaa. Itsekukin oli syventynyt työhönsä.
Mutta sitten pysähtyivät yhtäkkiä kaikkien kynät. Katseet suuntautuivat kysyvinä Aavaan. Tämä oli noussut pystyyn ja sulloi parastaikaa kyniä ja kumeja taskuihinsa. Ei kai hän vielä aikonut lähteä?
Mutta oli miten oli, opettajanpöydän luo hän vain rauhallisena asteli jättääkseen koekirjoituksensa. Lehtori Kari silmäsi ylös papereistaan.
— Jaha, Aava. Onko Aavalla jotakin kysyttävää aineiden johdosta?
Aava hymähti ivallisesti.
— Ei, herra lehtori. Kysyä aineiden johdosta? Siitä vaivasta varjelkoon minua taivas. Nyt ja iankaikkisesti. Aamen.
Lehtori Karin otsa peittyi ryppyihin. Oli kuin lukematon reservi olisi kiiruhtanut tukemaan otsan vakinaisia vartioita.
— Valmis? kysäisi hän tiukasti. — Miten se on mahdollista?Katsotaanhan. Aava odottaa.
Opettaja avasi vihon ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä rauhattomammiksi rypyt otsalla ja silmäkulmien välissä kävivät. Tuuheat kulmakarvat vetäytyivät aivan yhteen, ja rypyt painuivat levottomasti värähdellen yhä syvemmiksi.
Aine ei ollut pituudella pilattu.
Narrin merkki?
Narri on se, jota ei joikuvin jousi, ei parahin pursi puoleensa vedä.Se, joka kylmänä katsoo oivinta orhia, armainta aumaa. Se, jota eihoukuta helisevä hopea, ei kilisevä kulta. Narri tai — kuningas.
Narri on se, joka — hapset harmaina — himoaa oraannuorta ja kukan-kaunista impeä lattian lakaisijaksi, hutikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi. Narri ja — höperö.
* * * * *
Oli kerran vanha mies, vanha, hopeahapsi. Tarina kertoo, että kansa sanoi häntä Väinämöiseksi, vaikka ei pappi eikä lukkari ollut hänen ylitseen poppalukujaan lukenut, joita kasteeksi kutsutaan. Tämä Väinämöinen oli narri ja höperö, kuten kovin vanhat miehet tapaavat olla ja kuten myös otsakkeessa mainittu tapahtumasarja on jälkimaailmalle todistamassa.
Tämä kilpalaulanta…
Tai. Miksipä minä ryhtyisin tässä sitä kuvailemaan? Se on ennen minua paremmalla pännällä piirretty, kerkeämmällä kynällä kirjaan kerrottu. Ja sinä, rakas lukijani? Kai sinä tunnet tämän kirjan?
Kuitenkin —
Ellei — sattuuhan sitä paremmissakin perheissä — ellei, sanon, se olisi pimeän vaelluksesi aikana tiellesi eksynyt, voin opastaa sinua. Suomalaisesta Kirjakaupasta sen saat markalla viidelläkymmenellä pennillä. (Ei ole hinnalla pilattu, vai?) Osta — en minä kerro kenellekään. Nimi? Jaa nimi? Se on — kertovat ämmät torilla — Kalevala.
Tenkit tiskiin, ja sinä olet kirjojen kirjan onnellinen (?) omistaja. Kolmannesta runosta etsimäsi löydät. Siinä on puhtaana runona se, mitä minun kynäni ei tylsimmälläkään proosalla kertomaan kykene. Tarina narrista.
Osta! Lue! Nauti! (Huom! Vapaa sitaatti Lipton-teen reklaamitaulusta.)
SinunalatiuskollinenAntti Aava.
Kun lehtori Kari oli päässyt loppuun, silmäsi hän ankarasti Aavaan, joka silmät puoliummessa ja kuin hyytynyt hymy huulilla nojasi mustaan tauluun. Kiivas purkaus pyöri hänen huulillaan. Mutta sitten hän muutti mieltään ja kysäisi tiukasti:
— Onko tuo olevinaan aine? Kenties vielä sukkelakin? Typerä se on.Ymmärtääkö Aava?
— Eiköhän, vastasi nuorukainen haluttomasti. — Typerästä aiheesta typerä aine. Se ei ole hullumpaa, se.
— Parasta, että Aava luopuu jo vitsailusta. Se onnistuu kuitenkin huonosti. Jos tässä typeryydestä tulee puhe, on sanottava, että typerällä aineella on ollut typerä kirjoittaja.
— Eikä kai typerää arvosteluakaan puutu? virkahti Aava laiskasti.
Lehtori Karin silmät välähtivät tuuheiden kulmakarvojen peitossa. Hän oli hetken vaiti. Kun hän sitten vastasi, hymyili hän tuttua »hymyään ryppyjen alla»..
— Arvostelu? Se on tällaisesta aineesta luonnollisesti nolla. Aava kai on katsonut ainekirjoitusnumeronsa liian korkeaksi, koskapa sitä piti ryhtyä tällaisilla keinoilla alentamaan. Kyllä sitä nyt sietääkin taas koroitella. Tässä on takaisin tuo loru, niin ettei Aavan tarvitse vaivattua toimittamaan siitä tovereille parannettua painosta. Aava voi mennä!
Poika käänsi opettajalle ylimielisesti naurahtaen selkänsä ja tallusteli ulos.
Seuraavan tunnin alussa pojat aivan tappelivat, kuka saisi ensin lukea tuon »aineen». Muutamassa hetkessä se sitten nauraen ahmittiin.
— Se on kiva, ylisti Heinämaa.
Terä yritti kiusoitella.
— Kukapa olisi luullut sinun, Aava, uskaltavan kirjoittaa noin monta riviä ilman, että asetat lausumiesi väitteiden absoluuttista totuutta kysymyksenalaiseksi? ivasi hän. — Taidat olla jo vallan unohtamaisillasi Montaignen lohdullisina oppeineen.
Aavan alahuuli työntyi halveksivasti eteenpäin.
— Olen unohtamaisillani koko maailman, murahti hän.
— Hiljaa, pojat, Luoma tulee! kuulutti Laurila.
Historiantunnit olivat muuttuneet. Entisen hälinän ja melun asemesta vallitsi niillä nyt outo äänettömyys. Pojat katsoivat uuden asemansa vaativan, että he itse olivat alaluokkalaisille esimerkkinä. Vaikeatahan se oli. Mutta ei auttanut. Kun he kerran peittosivat »nahkoja», jos nämä kielloista huolimatta hairahtuivat vehkeisiin lehtori Luomaa vastaan, täytyi heidän itsensäkin totutella pois vanhoista tavoistaan.
Harmaiksi ne olivat muuttuneet, nämä ennen niin virkistävää vaihtelua tarjonneet historiantunnit. Harmaaksi koko kouluelämä. Kujeilusta oli ollut luovuttava — ylimmän luokan kirottu kohtalo: »Aateluus velvoittaa»! Toverielämä oli lamassa, luokka hajalla, hauskat yhteisistunnot muisto vain — kirottu eripura! Elämä kokonaisuudessaan oli muuttunut harmaaksi. Se oli menettänyt entisen sisällyksensä eikä mitään uutta ollut tullut tilalle. Kukin noista kolmestatoista kulki omia teitään. Sulkeutui huoneeseensa. Yksin.
Väsymyksen, kyllästyneisyyden, autiuden tunne oli vallannut koko luokan.
Myöskin lehtori Luoman oli vaikeaa tottua tapahtuneeseen muutokseen, jonka syytä hän ei käsittänyt. Nuo vaiteliaat, häneen itsepäisesti tuijottavat nuorukaiset, jotka tarkasti, vaikka ilmeisen haluttomina seurasivat hänen opetustaan, hermostuttivat häntä. Ja vaikka hiljaisuutta jatkui tunnista tuntiin, ei hän päässyt ajatuksesta, että kaiken tämän alla oli koira haudattuna. Kunpa olisi voinut päästä selville, mitä nuo villit pojat tällä kertaa hautoivat mielessään?
Mutta mitään ei tapahtunut. Tunnit kuluivat vitkaista kulkuaan minkään häiritsemättä. Niin tänäänkin. Pojat selvittelivät pidättyväisinä kustavilaisen ajan tapahtumia Suomessa.
Minuutti minuutilta läheni tunti loppuaan. Herneet ja haulit polttivat Paasion sormia, mutta luokan päätös sitoi hänen käsiään. Heinämaalta pyrkivät ilkeydet pyrkimistään huulille, mutta aina viime hetkessä hän muisti: aateluus velvoittaa. Peevelin rehtori, joka tuon sananparren oli esille tonkinut ja heihin sovelluttanut! Heidän aateluutensa! Viidenpennin aateluutta! Mutta kyllä siitä nyt vain oli tullut oikea taikasana. Ikäänkuin — Jumala sanoi: tulkoon erämaa, ja erämaa tuli. Peevelin surkeaa koko elämä… Ja Heinämaa vääntelehti paikoillaan rauhattomana, ikävissä ajatuksissaan.
Läksy oli kysytty loppuun. Lehtori Luoma huokasi helpotuksesta vilkaistessaan kelloonsa. Enää kymmenen minuuttia. Sitten olisi taas tämäkin tunti onnellisesti ohi.
Hän siveli laihalla kädellä kaljua päälakeaan koneellisesti, niinkuin hänelle oli tullut tavaksi. Sitten hän alkoi värittömästi puhua uuden läksyn johdosta:
— Anjalan miehet olivat kapinoitsijoita ja ansaitsivat kuoleman…
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kantautui hänen korviinsa läpi hiljaisuuden ivallinen kuiskaus:
— Tuo ei ole muuta kuin roskaa, tuo.
Veri syöksyi opettajan poskille.
— Kuka se oli? kivahti hän.
Aava vääntäytyi seisomaan.
— Minä.
Pojat liikahtelivat rauhattomina. Mitä Aava ajatteli? Tuohan oli suorastaan luokan päätöksen rikkomista. Olkoon, että päätös oli yhdelle ja toiselle vastenmielinen: se oli joka tapauksessaluokanpäätös, johon oli alistuttava. Sekä Laurila että Aarne Salo koettivat katseillaan hillitä Aavaa. Mutta tämä ei välittänyt silmätäkään heihin. Hänessä oli tänään jotakin outoa, jotakin, jota toverit eivät ennen olleet hänessä huomanneet.
— Mitä muistuttamista Aavalla muka on? tiuskaisi lehtori Luoma.
— Pyydän vain huomauttaa, että lehtori on yleisen historian tutkija, oli rauhallinen vastaus. — Niinollen ei lehtorin pitäisi kiirehtiä langettamaan ehdottomia tuomioita asioista, joita ei tunne ja jotka ovat kyllin pulmallisia kenelle hyvänsä.
Lehtori Luoma kuivasi hiestyneitä silmälasejaan koettaen hillitä kiivastumistaan. Mutta hänen huulensa vapisivat kiukusta.
— Eivätkö Anjalan miehet kenties olleetkaan kapinallisia? Olenko minä ehkä nähnyt unta?
— Kapina, kapinallinen — problemaattisia sanoja, hymähti Aava. — Mikä on kapina, herra lehtori? Ei muu kuin epäonnistunut vallankumous. Kuka on kapinallinen, saanko luvan kysyä? Eikö se ole mies, joka seuraavana päivänä olisi yhtä hyvin voinut olla hallitsija kuin nyt päätään lyhyempi ruumis? Kapina, kapinallinen — ne eivät ole muuta kuin vallassapysyneen kukistuneelle vastustajalleen antama herjaussana, jonka oikeutus on kysymyksenalainen, mutta jota tyhmät ihmiset toistavat edelleen.
— Aava, punnitse sanojasi! kumartui Aarne kuiskaamaan. — Muista luokan päätöstä!
— Viis minä teidän päätöksistänne, ärähti Aava puoliääneen ja jatkoi sitten väittelyä ivallisesti hymyillen: — Anjalan miehet — kapinallisia? Mistä lehtori on löytänyt tuon typeryyden? Kansakouluhistoriastako? Miksei yhtä hyvin Suomen itsenäisyysaatteen ensimmäisiä marttyyreja? Oletetaan, että Jägerhornin ja Klickin olisi onnistunut luoda itsenäinen Suomi. Minä sanon: oletetaan, mutta sehän ei vaikuta asiaan. Tutkijan on tunkeuduttava syvemmälle eikä asetuttava sille kannalle, että kaikki, mikä epäonnistuu, on pahasta, ja hyvää vain se, jota luonnistaa hyvin. Toinen asia sitten on, oliko itsenäinen Suomi luotavissa silloin ja onko se ylipäänsä milloinkaan luotavissa. No niin, me lähdemme siis olettamuksesta, että noiden miesten aikeet olisivat onnistuneet. En epäile väittää, että silloin olisitte te, herra lehtori, tälle tunnille haalannut mukaanne sekä noiden molempien että heidän toveriensa kuvat kultakehyksissä ja esitelmöinyt meille noista »suurimmista suomalaisista», joiden kuvien pitäisi olla jokaisen suomalaisen kodin seinällä ja nimien jokaisen suomalaisen huulilla. Sensijaan, että nyt sanotte heitä kapinoitsijoiksi, jotka ansaitsivat kuoleman. Mitään ehdotonta totuutta ei kyllä maailmassa ole eikä mitään ehdottoman varmaa mistään voida sanoa. Mutta roskaa — sitä voidaan jaaritella sekä siellä että täällä.