The Project Gutenberg eBook ofSarastusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SarastusKoulupoikaromaaniAuthor: Vilho HelanenRelease date: June 8, 2024 [eBook #73795]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SARASTUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SarastusKoulupoikaromaaniAuthor: Vilho HelanenRelease date: June 8, 2024 [eBook #73795]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Sarastus
Koulupoikaromaani
Author: Vilho Helanen
Author: Vilho Helanen
Release date: June 8, 2024 [eBook #73795]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SARASTUS ***
Koulupoikaromaani
Kirj.
Vilho Helanen
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923.
Vanha koulu…
Oli ilta. Syksyinen ilta. Olin pysähtynyt kadulle katsomaan sitä.Vanhaa koulua.
Ikkunoissa oli valoa. Silkkipaperilla verhottuja lamppuja. Punaisia. Sinisiä. Vihreitä. Soitto soi. Tanssimusiikkia. Vanhassa koulussa oli juhla.
Seisoin paikoillani kuin vangittuna. Edemmäs en malttanut astua. Etsin penkin, jolta voin nähdä valaistut ikkunat. Niihin jäin tuijottamaan. Olin joutunut lumoihin. Vanhan koulun lumoihin.
* * * * *
Siinä se seisoi. Vanha koulu. Mahtavana rakennusrykelmänä. Kuutamossa hohtavanvalkeana. Kasvot vasten kasvoja iäkkään ystävänsä, varjoisan puiston, kanssa. Yhteiseen syleilyynsä sulkien vanhan kirkon ja pronssisen suurmiespatsaan. Keskellä kaupunkia se seisoi. Oman arvonsa tuntevana. Rauhallisena. Kuin kaikkien niiden pahojen kielten kiusallakin, jotka kuiskuttivat, että sen paikka olisi ollut jossakin syrjemmällä, jossakin laitakaupungilla.
Vanha koulu…
Muistin: harmaa se sisältä oli. Harmaa ja yksitoikkoinen. Koristuksia vailla. Mutta elämää oli sen suojissa. Pursuavaa elämää. Puolituhatta pirteää poikaa sen seinien sisällä vuodesta vuoteen ahersi. Viisisataa villiä vekaraa siellä valmistautui elämään astumaan.
Toveripiirissä saattoi elämä olla ankaraa. Kovaakin joskus. Sydän kurkussa moni äiti varmaan poikansa ensi askeleita siellä seurasi. Pehmeä ei se käsi ollut, joka pois höyläsi loukkaavat kulmat, irti hakkasi silmään pistävät mutkat. Mutta ohi se pahin pian oli. Lujan toverihengen yhteensitomia ne olivat, ne parvet, jotka yläluokille ehtivät. Tunnuslauseena: Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta!
Vanha koulu… Harvoja tiedemiehiä se oli maalleen lahjoittanut. Mutta jos ympärille katsoit, näit kaikilla muilla aloilla eturivin miehiä, jotka se oli elämään ohjannut.
* * * * *
Vanha koulu…
Siinä se jälleen silmieni edessä kohosi. Oli kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun sen viimeksi näin.
Katsoin…
Tummia varjoja vilahteli ikkunoiden ohitse. Tanssiin meneviä. Tanssista palaavia. Eräällä ikkunalaudalla istui kaksi. Poika ja tyttö. Ulos kuutamo-iltaan katsoivat…
* * * * *
Silloin alkoi se elää, vanha koulu. Muistoja tulvahti mieleeni. Muistoja vuosien takaa. Uniin ja unelmiin ne sekoittuivat. Yhteen sulivat. Kokonaisuudeksi muodostumaan pyrkivät.
Keskustana sinä, vanha koulu…
— Kylläpä pojat odotuttavat itseään tänään, murahti Aarne Salo työntäen huolimattomalla liikkeellä ohimoiltaan niille valahtaneet vaaleat hiukset. — Luulisi melkein, että on jo kevät ja viimeinen istuntomme.
Pöydän toisella puolen istuva Toivo Terä, jolle hänen pyylevä ulkomuotonsa oli hankkinut liikanimen »Toivottomantylsä», katsahti toveriinsa kirjastaan, kun taas kolmas huoneessaolija, Yrjänä Kataja, jatkoi levollisena lukemista. Hänestä näkyi sanomalehden takaa vain jalat ja käsivarret, joten hän oli kuin toisessa maailmassa. Eikä häntä paljon liikuttanutkaan, kokoutuiko luokka juhlimaan kevätlukukauden alkua vähän ennemmin tai hiukan myöhemmin.
— Minusta, sanoi Terä hitaasti, ei sinulla, Aarne, pitäisi olla syytä toivoa heidän pikaista tuloaan. Näes, se on niin, että mitä pikemmin he tulevat, sen kauemmin he viipyvät ja sen pahempaa elämää pitävät.
— Sitä parempi, mitä kauemmin he meillä viihtyvät ja mitä hauskempaa heillä on, torjui Aarne. — Kyllä meille ääntä mahtuu. Naapureita ei ole, ja jos isä ja äiti arvelevat elämän käyvän heille liian äänekkääksi, niin he lähtevät itse ulos. Jonnekin, teatteriin tai oopperaan tai vierailuille. Meidän iloamme he eivät tahdo häiritä.
Terä ei vastannut heti mitään. Hän tarkasteli vain kirjoituspöytämaton kuvioita, jotka loistivat sähkölampun valossa, vilkaisten silloin tällöin solakkaan toveriinsa.
— Niin, virkahti hän sitten kostuttaen huuliaan kielellä, tiedänhän minä sen. Hyvä on sinun osasi — kaikinpuolin. Mutta sen vain sanon, että jos minulla olisi sellaiset hienot ja rikkaat vanhemmat kuin sinulla ja sellainen komea koti kuin tämä, niin kyllä vain minä miettisin monasti pääni ympäri, ennenkuin sellaisen sakin kotiini kutsuisin kuin meidän luokkamme. Ja jos jonakin heikkona hetkenä olisin tullut käskeneeksi käymään, niin toivoisinpa jo, että se raitiovaunu, jossa pojat mölisten ja höröttäen matkaavat näihin kesteihin, suistuisi raiteilta ja veisi mukanaan koko roikan. En ainakaan pahoittelisi heidän viipymistään, en totta vie.
— Nyt sinä taas puhut roskaa, Terä, keskeytti Aarne. — He ovat kaikki kelpo poikia ja hyviä tovereita, joiden ystävyydestä kannattaa olla ylpeä.
Terä huomasi toisen kuumenevan. Siniset silmät leimusivat jo. Sellainen intoilijahan se oli ollut aina ensimmäiseltä luokalta alkaen.
— No jaa, myönsi hän, reilu sakkihan se on, tuo meidän luokkamme, sitä ei käy kieltäminen. Mutta tähän ympäristöön? Ei, täällä se vaikuttaa raa'alta ja moukkamaiselta. Olihan heillä sentään, Luojan kiitos, kyllin älyä ymmärtääkseen, ettei viina voinut kuulua tämän illan ohjelmaan. Se on kylläkin paikallaan, kun ollaan Paasion mörskässä tai muualla — ja piiput ja paperossit, nehän ovat viattomia leikkikaluja näin meikäläisille. Mutta ajatteles heidän suutaan!
Aarne hymähti merkitsevästi. Ikäänkuin Terä sitten muka olisi heitä muita parempi! Turhia vain löpisi.
— Niin, ajatteles, jatkoi Terä, Jätti-Matin hirvittävällä basso-äänellä lausuttuja »totellisia totuuksia» ja laskeudu tai nouse niistä — mielesi mukaan — mielettömän Aavan elikkä aavan mielettömyyden elämänselityksiin. Ja entäs me muut? Ei meissä taida olla monta sellaista, joka pyrkisi kätkemään kynttiläänsä vakan alle…
— Et ainakaan sinä, tarttui Aarne puheeseen. — Joko sinulla on taasen uusi heila? No, anna kuulua.
— Jo toki. Se entinen…
Aarne keskeytti hänet nauraen:
— Älä vain rupea taas veisaamaan sitä vanhaa virttäsi, miten paljon vikoja tytössä oli ja miten sinä sitten, tytön itkusta huolimatta, annoit hänelle »potkut». Minä en kuitenkaan, yhtä vähän kuin kukaan muukaan, usko noita juttujasi. En enää, näetkös? Oletko jo kuullut, mitä Aava tässä muutamana päivänä sanoi sinun monista rakkausjutuistasi?
— En. Anna tulla. Jotakin ilkeää se on, koska se on Aavasta kotoisin.Mutta anna tulla vain!
Terän äänessä oli ehkä hiukan liian paljon kireyttä ollakseen leikkipuhetta. Mutta siihen olivat toverit jo tottuneet.
— Hän sanoi, uskoi Aarne, tyttöjen antautuvan hakkailtaviksesi ulkomuotosi harhaanjohtamina. Se, näetkös, johtaa mieleen rusthollarin ja tyttöjä ennenkaikkea houkuttelevan vankan rusthollithan. Mutta jokainen rakkausjuttusi päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin, kun tytöt huomaavat, että ainoa rusthollisi — kunnioitusta herättävä tosin sekin — on se, mitä mahtuu yhdeksäänkymmeneen seitsemään kiloosi.
Terä punastui. Hän ei pitänyt siitä, että hänen lihavuudestaan laskettiin leikkiä, ja vielä vähemmin siitä, että hänen voittonsa naismaailmassa asetettiin kyseenalaisiksi.
— Aava on vain kateellinen, huomautti hän sitten.
— Tytöt eivät ole milloinkaan voineet sietää hänen kaljua päätään ja ilkeää kieltään. Katkeruuksissaan hän on keksinyt nyt tuon tarinan.
— Saattaa olla, myönsi Aarne. Sitten hän kääntyi Katajaan: — Löydätkö mitään uutta lehdistä, Yrjänä?
Puhuteltu antoi sanomalehden vaipua syliinsä ja katsoi tovereihin.
— En mitään erityistä, vastasi hän säyseästi. Sitten hän kysyi epävarmalla äänellä: — Tämä lehti…? Onko mielestäsi ehkä sopimatonta, että minä täällä…?
— Mitä vielä! torjui Aarne. — Lue sinä vain tai tee mitä tahdot. Pääasia on, että olet kuin kotonasi. Olisihan sitäpaitsi mieletöntä asetella esteitä lukuhalullesi, joka on meikäläiselle jokseenkin tavaton, niin seitsemäsluokkalaisia kuin olemmekin.
— Entä sinä ja Aava? huomautti Kataja.
Aarne pudisti päätään nauraen.
— Ei, sanoi hän, minä olen vain tyhjänpäiväinen diletantti sinuun verrattuna.
— Ja Aava on diletanttia huonompi, pisti Terä väliin. — Vain Yrjänä ymmärtää lukea kaikkea ja — vaieta. Te muut, jotka luette (minähän lakkasin jo viidenneltä luokalta päästyä sitä tekemästä) luette sivun ja tunnette heti tarvetta toitottaa sen maailmalle. Aava ainakin.
— Nyt sinä olet kohtuuton, Terä, vastusti Aarne. — Aava on meistä kaikista sukkelin.
— Mokomiakin sukkeluuksia! huudahti Terä. — Typerä hän on. Niin, typerä, kuuluakseen meidän joukkoomme. Skeptikko on olevinaan. Kaikkea! Lukenut kai pari sivua Montaignea, ja sillä on tämä »epäilijäfilosofi» valmis.
Terän kiukkuinen purkaus tuntui toisista kiusalliselta.
Kataja virkahti tyynnyttäen:
— Jätetään jo tämä ja puhutaan mieluummin jostakin muusta. Esimerkiksi siitä, miten meidän pitäisi suhtautua Olavi Linnaan.
— Tulokkaaseen! huudahti Aarne. — Siinäpä meillä onkin pulma.
Oli niin, että nyt joululoman jälkeen kokouduttaessa jälleen kouluun oli seitsemättä luokkaa kohdannut odottamaton isku. Heidän joukkonsa, jota he olivat jo tottuneet pitämään suljettuna piirinä, oli lisäytynyt yhdellä. Tämä, Olavi Linna, tulokas, oli kuin pudota mätkähtänyt heidän keskuuteensa. Jostakin maaseudulta hän tuli, se tiedettiin. Mistä — siitä ei kukaan ollut vaivautunut ottamaan selvää.
Tosin — sitä ei käynyt kieltäminen — olivat he vuosien kuluessa saaneet tottua siihen, että heidän joukkoaan oli lisätty milloin yhdellä, milloin useammalla luokallejääneellä. (Se olikin varsin tarpeen, jottei luokka olisi sulanut olemattomiin.) Mutta ne olivat sentään vanhoja koulutovereja, saman hengen lapsia. Eikä niitä oltu sitäpaitsi tungettu heidän keskuuteensa kesken lukuvuotta, niinkuin nyt tämä tulokas.
Ikävä juttu!
Luokka oli tähän asti muodostanut lujan kokonaisuuden, jonka tahtoon jokainen yksityinen oli taipunut Mutta nyt oli tuo tulokas työnnetty heidän piiriinsä, eikä hän tietystikään voisi sulautua heihin. Ohi olisi nyt se aika, pääteltiin, jolloin toverusten kesken saattoi puhua vapaasti ja elää vapaasti tarvitsematta pelätä opettajien pääsevän perille heidän pikku salaisuuksistaan.
Koko luokka oli kuohuksissa.
Varsin ystävällisiä ja luottavaisia eivät olleet ne katseet, joita kaksitoista silmäparia oli lennätellyt tuohon tulokkaaseen tänään, ensimmäisenä koulupäivänä, hänen kököttäessään paikallaan aivan opettajan pöydän edessä. Ja siellä, heidän keskellään, hän kuitenkin oli istunut niin kiukuttavan rauhallisena, ikäänkuin mitään mainitsemisen arvoista ei olisi tapahtunut. Aivan liian hiljaisena ja tarkkaavaisena, jotta hän olisi voinut olla näiden villien poikien mieleen. Tummien silmien surumielinen, miltei synkkä ilme ei liioin ollut omiaan tekemään häntä siedettävämmäksi noiden velikultien silmissä. Se arvostelu, joka hänestä luokkahuoneessa langetettiin koulun avajaispäivänä, oli ollutkin kaikkea muuta kuin imarteleva.
— Minun vakaumukseni on, lausui Kataja, että meidän olisi koetettava päästä yhteisymmärrykseen tuon Linnan kanssa.
— Yhteisymmärrykseen? matki Terä. — Onpa sekin keksintö. Aivan yhtä tylsä kuin kaikki muutkin »vakaumuksesi». Hyvä selkäsauna, siinä on kyllin yhteisymmärrystä sille mammanpojalle!
Kataja ei katsonut maksavan vaivaa vastata.
— Minä olen puolestani, selitti Aarne, eilisestä alkaen harkinnut, mitä meidän pitäisi tehdä tässä jutussa, mutta ratkaisu ei ole niinkään helppo. Terän ehdotus on tietysti mahdoton. Antaa selkään—ja mistä syystä? Sitäpaitsi — ja se on minun mielestäni tässä ratkaisevaa — me emme voittaisi sillä mitään. Mutta toisaalta ei nähdäkseni ole meidän asiamme erikoisesti pyrkiä yhteisymmärrykseen tuon tulokkaan kanssa. Osoittakoon hän ensin olevansa meidän toveruutemme arvoinen ja voivansa tulla yhdeksi meistä, niin sitten. Eiköhän liene parasta, että me toistaiseksi jäämme yksinkertaisesti vain odottavalle kannalle häneen nähden? Vai mitä te arvelette?
Toiset myönsivät hänen olevan oikeassa.
— Minulla on vielä sanottavana teille jotakin, lisäsi Aarne. — Jotakin, joka saattaa tuntua oudolta sen valossa, mitä äsken sanoin. Katsokaas, olen kutsunut Linnan tänne tänään.
Kataja vihelsi pitkään. Terä katsahti puhujaan hölmistyneenä. Sitten hän huudahti:
— Mitä loruja! Sehän on mahdotonta. Tulokas tänne? Luokkamme istuntoon!
Aarne hypisteli hermostuneesti kellonperiään.
— Valitettavasti on asia niin kuin sanoin, virkahti hän. — Minä puolestani olen kylläkin suunnilleen samaa mieltä kanssasi, Terä — tällä kertaa. Mutta se ei muuta asiaa. Katsokaas, seikka on se, että tulin eilen päivällispöydässä maininneeksi tulokkaasta, ja kun tänään sitten puhuin äidille tästä istunnostamme, kysyi hän, olinko jo kutsunut myöskin uuden toverimme. Vastasin luonnollisesti, etten aikonut kutsuakaan. Mutta valitettavasti ei äiti — niin ymmärtäväinen kuin hän yleensä onkin — voinut käsittää, miten mieletön oli ajatuskin Linnan mukaan tulemisesta. »Olethan kutsunut aina ennenkin koko luokkasi», sanoi hän, »toivon niinollen, ettet tee poikkeusta nytkään, etenkin, kun kysymyksessä on toveri, jolla ei ennestään ole tuttuja kaupungissa.» No, saatoinko sitten tehdä muuta kuin kutsua tulokkaan?
— Et mitenkään, se on minun vakaumukseni, hyväksyi Kataja empimättä.
— Niin no, kun se kerran on sinun äitisi toivomus, taipui Teräkin.
Aarne huokasi helpotuksesta.
— Uskokaa, jos tahdotte, mutta tämä asia on koko ajan painanut mieltäni, selitti hän. — Tuntuu oikein hyvältä, kun tiedän ainakin teidän kahden ymmärtävän, etten voinut muuta.
Samassa ovi lennähti auki, ja huoneeseen ryntäsi aika melulla koko puuttuva osa luokkaa — mikäli ei siihen kuuluvaksi vielä lukenut Olavi Linnaa. Hetken vallitsi huoneessa tavaton meteli, jossa itsekunkin oli vaikeaa saada ääntään kuuluville. Mutta sitten kajahti Matti Hongan, luokan jättiläisen, ääni yli hälyn:
— Minä, Jätti-Matti, »Yhtistyksen pehmeän teen katottamiseksi äitinkielestämme» myöhäissyntyinen jäsen, vaatia äänettömyyttä!
Äänten sorina vaimeni hiukan, mutta hiljaisuutta ei huoneeseen tullut.
— Uutisia! Minulla on uutisia! karjaisi silloin Honka.Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat.
— Istukaa. En sano sanaakaan, ennenkuin istutte paikoillenne joka sorkka, huusi Honka tuntien syvästi tällä hetkellä arvonsa.
— Odotatko myös, Maddi, kunnes olemme saaneet piiput hampaisiin? tiedusteli Antti Aava kaivaessaan tupakkavehkeitä taskustaan.
— Oo-ja, myönteli Honka. — Mutta, ystäväni, minä pyytän, älä ärsytä minua tuolla kirotulla puustaimella. Tietäthän sen olevan minulle samaa kuin sonnille punainen riepu.
— Kohtalo on minulle kova, valitteli luokan pienin, Eero Heinämaa. — Minulla on pikku veli, joka ei osaa sanoa ärrää, ja luokkatoveri, joka ei kykene tekemään eroa deen ja teen välillä. Kai minun oma tulevaisuuteni on se, että pian unohdan, miten aa lausutaan. Niin, Jätti-Matti, kai sinä muistat vielä aineesi? Sen metsästysaineen, jossa sinä innostuit kuvailemaan, miten hauskaa on »putodella oduksia puisda»?
Pojat purskahtivat nauruun. Juttu oli kaikilla tuoreessa muistissa.Honka nauroi itse mukana, mutta huusi sitten teeskennellyn uhkaavasti:
— Sinä kuustuumainen Eero, sinä hännänhuippu, sinä napataatta! Ellet sinä opi pitämään suutasi, nostan sinut niskakarvoistasi ulos ovesta neuvottelumme ajaksi. Ja saman teen jokaiselle, joka tämän jälkeen häiritsee hiljaisuutta. Ukaasin allekirjoitti korkeimman omakätisesti Matti Honka, Jätti-Matiksi kutsuttu. Verstanten?
Pojat askartelivat äänettöminä, mikä pannen piippuaan kuntoon, mikä sytytellen paperossiaan. Honka katsoi heitä toista toisensa perästä nauttien siitä asemasta, johon uutinen hänet oli nostanut. Varsin usein ei tapahtunutkaan, että hän tässä joukossa sai olla johtajan paikalla.
Koko luokka — tulokasta lukuunottamatta — oli läsnä, kaikki kaksitoista. Lähinnä häntä istui luokan toiseksi pisin mies, Paavo Paasio, leveäharteinen hummailija, Paukka, sitten Erkki Laurila, punatukkainen voimailija ja luokan »Juristi», sitten Kyösti Mustala, luokan kiharapäinen maalari ja tanssimestari, jotka olivat yhdessä tuumin vallanneet mukavan nahkasohvan. Läheisiin syviin nojatuoleihin olivat vaipuneet Antti Aava, harvatukkainen ja harmaakasvoinen »filosofi», ja Eino Ojanen, liikanimeltään »Ämmä», miksi hänet oli ristitty hienostelevan käytöksensä takia. Leposohvalle olivat sijoittautuneet Urho Rimpi, »Mörisijä,» luokan tanakka laulumestari, jolle valitettavasti ei oltu lauluääntä eikä sävelkorvaa suotu, Eero Heinämaa, luokan pikkuvauva, ja Antero Saarelainen, solakka ja huoleton maailmanmatti, jonka ruskeat kiharat kilpailivat Mustalan mustien kanssa tyttöjen suosiosta. Yrjänä Kataja, maalta kotoisin oleva urheilumies ja luokan »siveellinen selkäranka», piti hallussaan keinutuolia. Huoneen toisessa päässä, ikkunoiden luona istuivat lopuksi Aarne Salo, jonka ehtymättömät taskurahat olivat hankkineet hänelle lempinimen »Jokamies», ja pyylevä Toivo Terä.
— Valmiit? kysäisi Honka, kun ensimmäiset savut pöllähtivät ilmaan.
Pojat nyökkäsivät. Mutta Honka ei pitänyt kiirettä alkamisella. Sitten hän lausui painokkaasti ja kumeasti:
— Sota!
Pojat eivät liikahtaneet Honka katseli kummissaan heidän välinpitämättömiä naamojaan.
— Ettekö te kuule, että minä sanon: Sota! toisti hän.
Aava haukotteli ikävystyneenä.
— Sinun uutisiltasi puuttuu aina mielenkiintoa, huomautti hän vetelästi. — Sanoit tietäväsi uutisen, mielenkiintoisen uutisen. Me istumme ja odotamme henki kurkussa. Ja sitten tulet sinä ja karjut: Sota! Sota? Onko se olevinaan uutinen? Armon vuonna 1917, jolloin maapallomme joka nurkassa on tapeltu jo kaksi ja puoli vuotta? Sota! Mitä se meitä liikuttaa, tuleeko yksi sota ennestään jo lukemattomien lisäksi? Oh, hyvä veli, olisit nyt edes huutanut: Rauha! Se olisi jo ollut jotakin se. Jotakin uutta. Sinun älyn puutteesi surettaa minua, Maddi. Vilpittömästi surettaa.
Aava kaivautui syvemmälle tuoliinsa ja antoi päänsä retkahtaa tuolin selkämykselle. Silmät painuivat umpeen. Hän näytti haluavan nukkua pitkän puheensa päälle. Honka haukkoi hetken ilmaa, sitten hänen nyrkkinsä paukahti sohvapöytään.
— Huh, millainen aasi! huusi hän. — Typerä, vetelä itiootti! Ensin ymmärrät väärin etkä sitten anna toiselle suunvuoroa. Minä tarkoitan sotalla, että koulussa on syttyvä sota.
— Koulussa?
Poikien mielenkiinto oli heti vireillä. Aavakin avasi silmänsä ja vääntäytyi istumaan.
— Ah, veli, sanoi hän, se muuttaa asian. Älyssä ei siis mitään vikaa.Ilmaisumuoto vain typerä.
— Anna kuulua, Jätti-Matti. Ja pian! huudahti Aarne kärsimättömänä.
— Yhtä meitän joukostamme on loukattu, lausui Honka hitaasti. —Loukkaaja on opettaja. Minä ennustan sotaa.
— Siis sota! Peevelinmoinen sota! huusi Terä.
Toisetkin innostuivat.
— Antaa paukkua vain, hyväksyi Saarelainen huolettomasti.
— Motoon se maijari tarttee, kuka sitten liekin! karjui Paasio.
— Sulaa hulluutta, sulaa hulluutta, naureskeli Heinämaa. — Mutta mikä olen minä, että minä tenää tekisin? En ole koskaan vääryyttä vastaan.
Ojanen pyyhki nenäliinalla kiiltokenkiään, joille Honka oli innoissaan astunut.
— En pane vastaan minäkään, suostui hänkin.
Ja Rimpi hoilasi:
— Syttyvä on sota julma, vihan liekki leimuaa…
— Olkaa hiljaa, pojat, ja harkitkaamme asiaa, kehoitteli Laurila.
Aava ei ollut liikahtanut tuolistaan. Hän seurasi hymy huulilla toverien riehuntaa. Katajan keinutuoli oli pysähtynyt, hän kuunteli tarkkaavaisena. Ja Mustala oli kaivanut esille paperia ja kynän ikuistaakseen tuon eloisan taulun edessään.
Kun melu hiljeni, kääntyi Laurila Hongan puoleen:
— Kerro kaikki, mitä tiedät. Ei tästä muuten tule mitään selvää.
— Minä en tunne juttua kokonaisuutessaan, alkoi Honka. — Vähän sieltä täältä. Tipalan viites luokka oli tänään tapansa mukaan ollut eläinoppitunnilla meitän koulullamme. Silloin oli Puutiainen — rutto hänet periköön — kesken tuntia kysynyt, tuntevatko tytöt meikäläisiä. Tietysti he tuntevat, myönsivät tipat. Puutiainen oli sitten — Luoja ties, mistä syystä — ottanut reposteltavakseen Salon Aarnen…
— Aarnen!
— Niin, ja sanonut hänestä jotakin saaplarin ilkeää.
Aarne oli hätkähtänyt. Sitten hän yritti lyödä leikiksi koko jutun.
— Ehkei se sentään niin erikoista ollut. Muuten, ellette te tiedä syytä tuohon tunteenpurkaukseen, niin minä voin sanoa.
— No?
— Tellervo Vaarala on myös Tipalan viidennellä, ja lehtori Puutinen sattui eilen tulemaan kadulla vastaan, kun olin Tellervon kanssa kävelemässä, selitti Aarne. — Puutiainen tahtoi tietysti letkauttaa sen johdosta.
Kataja vihelsi pitkään. Antti Aava kuohahti:
— Ei mutta, pojat! Tuota ei voi muuksi sanoa kuin hävyttömyydeksi, etten pahempia sanoja käyttäisi. Minä yhdyn teihin: Tulkoon sota!
— Sota! Sota! karjuivat pojat, niin että ikkunalasit tärisivät. — Ei muuta kuin armoton sota!
Kataja pyysi hiljaisuutta.
— En pane vastaan, sanoi hän. — Vakaumukseni on, että lehtori Puutinen on menetellyt epähienosti ja ansaitsee meidän puoleltamme ojennuksen. Mutta mielestäni…
— Eikö sekin ole sinun »vakaumuksesi»? pisti Terä väliin.
— Ole hiljaa sinä, Toivottoman tylsä! komensi Laurila.
— Mielestäni, sanon, jatkoi Kataja rauhallisesti, mielestäni riippuu tapa, jolla ojennus annetaan osaksi siitäkin, mitä lehtori Puutinen on Aarnesta sanonut.
Kaikki olivat samaa mieltä. Vain Aarne pysytteli syrjässä.
— Tietääkö Honka vielä lisää tästä? tiedusteli Kataja.
— En, oli vastaus. — Kuulin vain katulla parin tipan siitä keskenään juttelevan, ja ne puhuivat niin saaplarin hiljaa.
— Mutta kuulkaas, pojat, sekautui Laurila puheeseen, olkaamme perusteellisia. Mikäli muistan, on Aarnen sisar tuolla äskenmainitulla luokalla. Hoi, Aarne, lieväähän nyt mietteistäsi! Eikö sisaresi ole puhunut mitään luokallaan sattuneesta välinäytöksestä?
— Ei, vastasi Aarne. — En ole tavannut häntä sitten koulusta tulon. Eikä minulla sitäpaitsi ole vähääkään halua ruveta utelemaan häneltä, mitä tuon arvon herran päähän on pälkähtänyt sanoa minusta.
Samassa koputettiin ovelle.
— Sisään! kiiruhti koko poikajoukko huutamaan. Oli näet helppo kuulla, että koputtaja oli nainen.
Sisäänastuja oli solakka, ruskeapalmikkoinen tyttö, heille kaikille tuttu Annikki Salo, Aarnen sisar. Pojat aivan kilpailivat siitä, kuka pääsisi häntä ensin tervehtimään. Laurila jättäytyi tahallaan viimeiseksi.
— Annikki, sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli, meillä olisi jotakin kysyttävää teiltä, jos sallitte.
Mutta tyttö pudisti päätään koettaen samalla vapauttaa kättään pojan kourasta. Hän aavisti, mistä oli kysymys, ja tahtoi päästä vastaamasta.
— Minulla on kiire, sanoi hän vältellen. — Eräs toverini on luonani, ja sitten siellä on vielä eräs, joka kysyy Aarnea.
— Rohkenen kysyä, kuka se on, tämä toverinne? jatkoi Laurila itsepäisesti hellittämättä otettaan.
— Tellervo Vaarala.
— Hänkö se myös haluaa tavata Aarnea? naureskeli Terä ymmärtäväisenä.—Tuttu juttu.
— Ei, ei, kiirehti Annikki punastuen selittämään, se on eräs poika.
— Sinä olet tunkeileva, Terä, muistutti Laurila. — No niin, Annikki, te näytätte arvaavan, mikä kysymys meillä on teille tehtävänä. Näettehän, ettette pääse tämän ihmismuurin lävitse Aarnen luo, ennenkuin taivutte vastaamaan meille. Lupaatteko irti päästyänne tulla yhdessä neiti Vaaralan kanssa tänne meidän ihmissyöjien luo ja vastata silloin kaikkiin kysymyksiimme?
— Lupaan, kunhan vain vapautatte ranteeni tuosta ruuvipenkistänne, taipui Annikki naurahtaen.
Piiri avautui heti, ja hän juoksi veljensä luo.
— Aarne, Maiju sanoo, että eteisessä on joku, joka kysyy sinua, jokuLinna, Olavi Linna.
— Linna?
— Olavi Linna?
— Mitä hän hakee täältä?
Aarne oli kiusallisessa asemassa.
— Katsokaas, pojat, selitti hän lyöden asian leikiksi, kun te kerran olette kutsuneet Tellervon ja Annikin seuraamme, ei tästä kuitenkaan voi tulla tavallista suljettua istuntoamme. Minä puolestani olen äitini toivomuksesta kutsunut Linnan. Jos te uskallatte mennä takuuseen, etteivät vieraat korvat tyttöjen kautta saa tietää suunnitelmistamme, niin minä puolestani takaan Linnan.
— Minä myös, yhtyi Kataja.
Pojat nauroivat. Kun he saisivat nuo kaksi tyttöä joukkoonsa, saattoi sietää tulokkaankin mukaan tulon.
— Oh, olin aivan unohtaa, kääntyi Annikki ovelta sanomaan. — Kahvi on pöydässä. Olisi ehkä viisainta, että herrat »ihmissyöjät» siirtyvät sinne meidän puolellemme ruokasaliin. Vai tahtooko herra Laurila kirjaimellisesti pitää kiinni lupaukseni sanamuodosta?
Laurila nauroi.
— Kuollut lainkirjain on tyhjä muoto. Henki on pääasia, sanoi hän. — Kuulustelu voi tapahtua aivan yhtä hyvin toisaallakin. Ja että se tapahtuu kahvikupin ääressä — sitä vastaan minulla ei tosiaan ole mitään muistuttamista.
Matkalla ruokasaliin huomautti Aava ivallisesti Katajalle:
— En osannut aavistaakaan, että sinä ja Aarne olette niin eteviä luonteentutkijoita. Taata, kun on pari sanaa vaihtanut! Siihen tarvitaan totisesti jo neroutta — tai mielettömyyttä.
Hetken kuluttua oli seurue koolla avarassa ja komeasti kalustetussa ruokahuoneessa. Luokka oli pari kertaa ennenkin ollut pankinjohtaja Salolla vieraisilla, joten pojat olivat jo kotiutuneita taloon. Kun lisäksi pankinjohtaja itse rouvineen, joita pojat — heidän ystävällisyydestään huolimatta — eivät voineet olla jollakin tavalla arastelematta, eivät tällä kertaa olleet kotona, oli mieliala alusta alkaen korkealla.
Annikkia auttoi emännyyden hoidossa hänen vaalea ystävättärensä Tellervo Vaarala, hymyilevä tytöntyllerö, ja tarpeen apu olikin, sillä pojat olivat hirveitä kahvinjuojia, jok'ainoa. Kupit tyhjenivät uskomattoman nopeasti. Eivätkä pilapuheet ja nauru edes hetkeksi päässeet vaikenemaan.
Tulokkaan läsnäoloa tuskin kukaan huomasikaan. Hän istui syrjässä eikä sanonut sanaakaan toisten puhetulvan sekaan. Hänen tummat silmänsä vain tähystivät milloin mitäkin seurueen jäsentä, pitkään ja läpitunkevasti. Mutta kun ne osuivat Annikkiin, joka istui pöydän päässä kauniina ja iloisena, muuttui niiden ilme epävarmaksi. Tyttö yllätti hänet pari kertaa tuijottamasta häneen kuin johonkin ilmestykseen. Kun heidän katseensa kohtasivat, lehahti hämmennyksen puna pojan kasvoille. Mutta jo samassa hänen silmänsä suuntautuivat jäykkinä ja kylminä tuijottamaan Terän pyöreitä kasvoja, jotka olivat tällä hetkellä vielä tavallista pyöreämmät, kun poskia pullisti suuri kakunpala.
Uh, millainen kummallinen olento! ajatteli Annikki ja kääntyi jatkamaan innokasta keskusteluaan Mustalan kanssa.
Viimein kaikki näyttivät saaneen kyliänsä kahvista. Sisäkkö tuli korjaamaan pois kuppeja tuoden samalla pöytään pari avaraa maljaa lakkahilloa.
— Tehkää hyvin! kehoitti Annikki.
— Intohimon marjoja, kuiskasi Terä merkitsevästi Tellervon korvaan, kostuttaen huuliaan kielellä. — Tämä on juuri sopivaa syötävää rakastuneille. Ja sitähän me olemme vähän itsekukin. Vai kuinka, neiti?
Mutta kun tyttö ei vastannut mitään, käänsipä hänelle puolittain selkänsäkin, valmistautui Terä käymään käsiksi marjoihin mutisten itsekseen:
— Nyt sitä aletaan…
Mutta silloin puhkesi Laurila puhumaan.
— Nyt me pidämme ruokalepoa, sanoi hän, ja ryhdymme illan vakavaan ohjelmaan.
— Emmeköhän me olekin jo saaneet huikaisevimman nälkämme sammutetuksi, yhtyi Aava. — Paitsi tietysti Terä. Hänet on luotu aivan erikoisella tavalla, niin ettei hän milloinkaan tule kylläiseksi.
— Leipäkorit ja leivoslautaset ovat tyhjiä kuin jos nälkäiset koiratolisivat puhdistaneet ne viimeistä murua myöten, naureskeli Heinämaa.— Nähkääs, arvoisat neidet, nälkäinen on tämä meidän laumamme.Tappelunnälkäinen ja rettelönnälkäinen ennenkaikkea.
— Eivät kuitenkaan kaikki, huomautti Ojanen ohuella äänellään merkitsevästi.
— Ei, eivät tosiaankaan kaikki, myönsi Heinämaa. — Eräillä on nälkä silkkisukkia ja lastenkenkiä.
Seurue purskahti nauruun. Ojasen hienostelut olivat aina olleet toverien pilkan esineinä.
— Mikäs Jokamiestä tänään vaivaa? kääntyi Rimpi hiljaa pysytelleen toverin puoleen.
— Ei mikään, koetti Aarne torjua.
— Ettekös te näe, että hän tuijottaa pöydälle, selitti Paasio karkeaan tapaansa. — Hän, näettekös, miettii, mitä hänen hienot sukulaisensa sanoisivat tällaisesta kahvipöydän hävityksestä. Sivistymättömiä barbaareja, sanoisivat he, sen minä tiedän. Niinkuin he sanoivat, silloinkuin sinut, Aarne, meidän kouluumme pantiin. Sakilaiskouluun, fyi skam! No jaa, mutta ole huoleti. Jos täällä olisi ollut yksikin heistä, olisimme aina sanoneet: Kiitos ei. Emme jaksa. Söimme juuri kaksi litraa vaniljajäätelöä päivälliseksi. Sanoisimme niin, hiivatti, vaikka nälkä vatsassa naukuisi kuin kymmenen kollikissaa hiljaisessa yössä. Honka oli istunut ääneti kuunnellen toisten rupattelua.
Mutta nyt hän karjaisi:
— Hiljaa! Riittää jo! Ettekö kuulleet, että on aika ryhtyä vakaviin asioihin?
Huoneeseen tuli hiljaista. Teräkin laski pöydälle hillolusikan, johon hän oli jo tarttunut.
— Ala, Laurila!
Laurila kääntyi molempien tyttöjen puoleen:
— Annikki ja te, neiti Vaarala, meillä olisi tehtävänä teille eräs kysymys, johon toivomme tyhjentävää vastausta. Mitä suvaitsi lehtori Puutinen, myös Puutiaiseksi kutsuttu, lausua luokallanne Aarnesta?
— Onko teidän nyt ehdottomasti saatava tietää se? kysyi Annikki ilmeisen kiusautuneena.
— Te lupasitte.
-— No niin, lupasinhan minä. Mutta se on niin ikävää.
— Anna olla, Annikki, sekautui nyt Aarne puheeseen. — Ei minusta kannata pitää tuollaisesta pikku jutusta sellaista meteliä. On paljon parempi painaa koko asia villasella kuin ryhtyä Luoja ties miten päättyviin rettelöihin.
Pojat katselivat toisiaan hieman epävarmoina. Mutta silloin virkahtiAava:
— Ei käy, hyvä mies. Luokka on jo päättänyt sodan.
Se ratkaisi asian.
— Tässä ei ole kysymys siitä, mitä sinä arvelet, Jokamies! huusi Paasio. — Kysymys on luokan tahdosta, ja luokka tahtoo sotaa. Peevelin pesäksi se koulu pian muuttuu, jos me annamme itseämme kohdella kuin koiria. Siksi meidän täytyy antaa ojennus Puutiaiselle!
— Hyvä, hyvä!
Annikki huomasi, etteivät pojat antaisi perää. Siksipä hän alkoi, joskin vastahakoisesti, kertoa:
— Lehtori Puutinen tiedusteli, tunnemmeko Aarnea. Mitään erikoista se ei ollut. Usein hän kyselee sitä teikäläisistä ja kertoilee meille sitten hauskoja juttuja, jos satumme tuntemaan kysymyksessä olevan. Mitään pahaa hän ei tietysti tarkoita, tahtoo vain tehdä tunnit meille hauskemmiksi. Sitäpaitsi on se osaksi meidän omaa syytämme. Päästäkseen läksyjen kuulustelusta utelevat tytöt usein teikäläisistä, ja lehtori unohtuu kertomaan meille pitkiä tarinoita. Mutta tänään hän näytti olevan koko lailla myrkyllisellä tuulella. Kun tytöt myönsivät tuntevansa Aarnen, sanoi hän: »Siinä on yksi niistä seitsemännen luokan maailmanparantajista. Pää terävä kuin partaveitsi, mutta ei viitsi lukea. Häärää vain kaikessa muussa. Ei, ei hänestä milloinkaan tule mitään tässä maailmassa. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies.»
— Hävytöntä!
— Mikä tulevaisuuden ennustaja hän on, mokomakin Puutiainen!
Pojat olivat kuohuksissaan. Aarne itse istui äänettömänä, hieman tavallista kalpeampana, huulet yhteenpuristettuina. Arvostelu oli koskenut hänen arkaan kohtaansa.
Laurila kääntyi Annikin puoleen:
— Oliko siinä kaikki?
— Oli. Tähän kuuluva.
— Eipäs, puuttui Tellervo puheeseen. — Annikki ei vain tahdo kertoa, mitä lehtori Puutinen vielä sanoi. Hän kai huomasi itsekin sanoneensa liikaa. Hänen katseensa pysähtyi Annikkiin, ja me näimme, miten hän säpsähti. Mutta sitten hän virkahti ivallisesti: »Niin, niin, Annikki Salo, sellainen hän on, se teidän veljenne. Sanokaa hänelle minulta terveisiä, että tekee ajoissa parannuksen. Vähemmän sivuharrastuksia. Vähemmän kadulla juoksua.»
— Se on sika, se Puutinen!
— Parannuksen? Kyllä me näytämme Puutiaiselle, kummalla puolen se parannus on tehtävä!
— Toverit! kajahti Paasion ääni yli hälyn. — Olemme jo julistaneet sodan. Tiedämme nyt myös, millaisilla aseilla sitä on käytävä. Raskaalla tykistöllä! Mutta älkäämme tällä asialla pilatko hauskaa iltaamme. Minä ehdotan sen vuoksi…
— Että käydään hilloon käsiksi, pisti Terä väliin.
— Älä keskeytä minua, sinä Toivottomantylsä! ärähti Paasio. — Minä ehdotan, että luokka valtuuttaa Mustalan, Laurilan ja minut tekemään valmistuksia sotaa varten.
— Hyvä! Suostutaan.
— Me lupaamme, lisäsi Paasio, että skoleen on tuleva elämää!
— Hyvä, hyvä!
Asia oli sillä loppuun käsitelty. Käytiin reippaasti käsiksi marjoihin.
Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun vihdoin noustiin pöydästä. Mustala, Laurila ja Paasio vetäytyivät Aarnen huoneeseen neuvottelemaan taistelun alkamisesta. Tellervo Vaarala istuutui pianon ääreen ja neuvotteli parastaikaa Aarnen kanssa, mitä he soittaisivat yhdessä. Toiset olivat asettuneet eri puolille salia kuuntelemaan.
Ja niin sattui, että Olavi Linna, tulokas, ja Annikki jäivät kahden ruokahuoneeseen. Poika katseli tyttöä tämän järjestäessä pöytää. Silmissä oli äskeinen arka katse.
— No, teillä on varmaan ollut hirveän ikävä ilta? kysyi Annikki jotakin sanoakseen, kun äänettömyys alkoi vaivata häntä.
— Eipä niinkään, oli vastaus. Sitten Olavi lisäsi: — Ja teillä, neiti?Onko teillä ollut hirveän hauskaa?
Äänessä oli jotakin kummallista. Olisi voinut melkein luulla sitä salatuksi nauruksi. Annikki katsoi poikaa lujasti suoraan silmiin vastatessaan:
— On. Hyvin hauskaa. Minä pidän Aarnen tovereista. He ovat sydämellisiä ja reippaita poikia, he.
Keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Salissa alkoi viulu soida. Aarne soitti Tellervon säestäessä. He olivat monasti soittaneet yhdessä, usein iltakausia. Tällä kertaa he olivat valinneet kansanlaulu-sävelmän »Älä itke, äitini».
Huoneistossa oli aivan hiljaista, niinkauankuin soittoa kesti. Kun viulu vaikeni, kuului salista kiittäviä arvosteluja.
Annikki katsahti Olaviin. Hänestä oli koko ajan tuntunut kuin tämä tulokas ei osaisi antaa Aarnelle eikä hänen tovereilleen oikeaa arvoa. Mutta nythän hänen piti kuulla, miten taitava Aarne oli. Tyydytyksekseen hän huomasikin pojan silmien olevan kosteat.
— Mitä pidätte Aarnen soitosta? kysyi hän.
Olavi ei vastannut heti. Sitten hän virkahti rauhallisesti:
— Kyllä hänellä taituriutta on.
— Taituriutta? huudahti Annikki loukkautuneena. Miten tuo poika saattoikin sanoa niin Aarnesta!
— Niin, tai miksi sitä sanoisin, vahvisti Olavi. — Itse en ole milloinkaan pitänyt jousta kädessäni. Mutta rakastan musiikkia. Ja se, mikä minusta siinä on tärkeintä, on tunne. Se, että sydän on mukana. Veljenne soitti hyvin, mutta sydän tuosta soitosta puuttui. Se oli pelkkää kaunista ulkokuorta. Hän ei ole tunkeutunut tuon laulun sisälle. Hän ei ole elänyt sitä.
— Ja tekö olette?
Se tuli pistävän ivallisena, ehkä suuremmassa määrin kuin oli tarkoitettu. Mutta vastaus oli rauhallinen:
— Minulla oli tapana laulaa tuota laulua iltaisin äidilleni. Silloin ennen. Kun en vielä ollut yksin.
Annikki säpsähti. Hän ei ollut tahtonut loukata toista.
Nyt hän tuli Olavin luo ja ojensi hänelle kätensä.
— Suokaa minulle anteeksi.
— Oh, ei se mitään. Ettehän te voinut tietää, ettei minulla ole isää eikä äitiä elossa.
Tuli jälleen äänettömyys. Salissa oli soitto uudelleen alkanut. MuttaAnnikki ja Olavi tuskin huomasivatkaan sitä.
— Onko siitä kauan, kun vanhempanne kuolivat? kysyi Annikki hellävaroen.
— Isä kuoli, kun olin aivan pieni. Äiti viisi vuotta sitten.
Hetken perästä tuli katkerasti:
— Enhän minä muuten olisikaan tällainen.
Heidän katseensa yhtyivät. Toinen tuli iloisista, elämänhalua säteilevistä silmistä. Toinen synkistä, joiden ainoa loiste oli uhmaa.
— Asutteko sukulaistenne luona? tiedusteli tyttö edelleen.
— Jouluun asti asuin maaseudulla tätini luona, vastasi Olavi. — Mutta sitten hänkin kuoli. Nyt olen enoni kodissa täällä. Sellaista armoilla elämistähän se on.
Keskustelu ei ottanut sujuakseen. Se pysähtyi aina alkuunsa. He seisoivat ikkunasyvennyksessä tietämättä, miten jatkaa. Annikki tuli verranneeksi Olavia veljeensä. Miten suuri olikaan ero! Aarnen hienopiirteiset, vaalean, lainehtivan tukan ympäröimät kasvot, joilla loisti valoisa, tartuttava huolettomuus, tuntuivat hänestä kaksinverroin miellyttävimmiltä nyt, noiden kulmikkaiden kasvojen ja huolimattomasti kammattujen tummien hiusten rinnalla. Aarne — hän osasi pelkällä olemuksellaan voittaa ihmisten mielet. Oli kuin olisi hänen suonissaan virrannut kirkkaampaa, heleämpää verta, kun taas Olavin oli raskasta, sameaa. Mutta — se täytyi Annikin tunnustaa — Olavissa oli jotakin, mitä Aarnelta puuttui. Nuo sulkeutuneet kasvot ilmaisivat sisäistä lujuutta, olkoon, että se oli karkeatekoista lujuutta. Ja sitä ei Aarnessa ollut. Hänen säihkyvä intoilunsa oli monasti arvaamatonta, yllättävää, pintapuolista. Hänestä ei milloinkaan voinut varmuudella sanoa, mihin hän seuraavana hetkenä ryhtyisi.
— Ettekö jouda hetkeksi istumaan tänne, neiti? Nuo tuolla salissa eivät nyt kaipaa teidän seuraanne, virkahti Olavi keskeyttäen hänen vertailunsa.
Annikki noudatti hänen pyyntöään. Kun he sitten istuivat vastakkain molemmin puolin ompelupöytää, virkahti hän jotakin sanoakseen:
— Oliko teistä ikävää muuttaa tänne?
Olavi naurahti lyhyeen.
— Ei. Olin tukehtua siellä! Vaikka, eipä silti. En minä näy tännekään mahtuvan. En ainakaan toveripiiriin. Olenkin kolmastoista heidän joukossaan. Mutta…
Hän keskeytti epäröivänä.
— Mutta mitä? tiedusti tyttö.
— En tiedä, rohkenenko sanoa sitä teille. Te kenties pahastutte, että minä…
— Oh, en.
Poika katsoi Annikkia pitkään. Sitten hän kumartui yli pöydän kuiskaamaan:
— Aioin vain sanoa, että tuo kaikki ei merkitsisi minulle mitään, jos vain tietäisin… Niin, jos tietäisin, että näin tunkeutuessani teidän seuraanne, en taaskin ole liikaa, kuin »kolmas pyörä vaunun alla».
Annikin kasvoille lehahti hehkuva puna. Mutta hän ei ehtinyt vastata mitään — jos aikoikaan — kun samassa, ovelta kajahti Paasion ääni:
— Kas, kas tulokasta! Tämä näky johtaa mieleeni vanhan tarinan Martasta ja Mariasta. Täällä me Mustalan ja Laurilan kanssa hääräämme ja puuhaamme kuin Marttamuori ikään. Ja sillä aikaa tämä uusi toverimme vain nauttii kaikessa levossa hyvän haltijattaremme seurasta. Aivan niinkuin Marian kerrotaan nauttineen suuren Mestarinsa seurasta. Kai meidän täytyy pyytää teitä, Annikki, määräämään, että hänkin, tuo nuori mies, ryhtyisi johonkin hyödylliseen.
Molemmilta ovilta kuului naurua. Salissa istujatkin olivat keräytyneet ruokahuoneen ovelle kuuntelemaan. Nähtävästi he kaikki pitivät hyökkäystä sukkelana.
Olavi silmäsi Annikkiin. Tyttö oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä tietämättä, mitä tehdä.
Tilanne oli kiusallinen. Jotakin oli yritettävä ja yritettävä pian.
— Mutta muistatko myös, Paasio, kysäisi Olavi, kun itse tarinan noin hyvin muistat, mitä Martan samanlaiseen vaatimukseen aikoinaan vastattiin? Ja saatetaan vastata nytkin. »Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit. Vaan yksi on tarpeellinen. Maria onhyvän osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois.»
— Hyvä, tulokas! Se ei ollut hullummin vastattu! ihastui Aava tullen puristamaan Olavin kättä. — Minä alan sittenkin luulla, että meistä lopulta tulee hyvät toverukset — kaikesta huolimatta. Minä, näet, pidän siitä, että osaa antaa sanan sanasta.
Annikki katsahti Aavaan kiitollisena. Epämieluisa tilanne häipyi nauruun ja leikinlaskuun. Hauskan illan loppu oli pelastettu.
Sota oli julistettu, ja pojat ryhtyivät viivyttelemättä sotatoimiin.
Eräänä päivänä samalla viikolla toi muuan pikku tyttö koulun opettajainhuoneeseen lehtori Puutiselle osoitetun ristisiteen. Lehtori Puutinen, pieni, pullea mies, tarttui siihen epäluuloisena. Se oli eräs edellisen päivän sanomalehdistä — ei mitään muuta. Mutta silmätessään lehteä välinpitämättömästi sattui hänen katseensa takasivulla olevaan, punaisella värikynällä merkittyyn pitkään ilmoitukseen.
Huom.
Suomlain kauko näkiä tahi ennustaja.
Tahtotteko ehtottoman varmoin tietää luonten lahjanne ja tulevaisuten mahtollisutene? niin tulka kauko Näkiän luo, 6:uutes linja 35 käynti Parati trapusta sisän.
Huom. Ei mikän kortista kattoja Humpuki maakari.
Huom. Huom. Vastan otto kilosta 6 a — kiloon ta i. Jonotuksen välttäm. kehot. arv. Kunteja saapua aamup. tunnilla.
Huom. Huom. Huom. Ennustus tapa tarka jaHienotunt. vaatimuksia noudattaen. Saatte tietä mikäon Elämän toimenne kuin myös monettako Luokka lajissanne.
J.k suosika kotimaista Teollisuuta!
Lehtori luki aluksi ilman mielenkiintoa, ihmetellen, miksi lehti oli hänelle lähetetty. Sitten hän säpsähti. Mitä hullua? Kuudes linja 35 — sehän oli hänen talonsa. Käynti paraatiportaasta — siitähän päästiin vain hänen huoneistoonsa… Miten ihmeessä?… Kysymyksessä ei siis voinut olla muuta kuin katala kepponen!
Lehtori Puutisen otsasuonet pullistuivat pidätetystä kiukusta.
Kuka kurja…? Mitä tällä tarkoitettiin?
Elämäntoimi… Luokka…
Yhtäkkiä hänelle selvisi. Ahaa, vai siltä taholta tuuli puhalsi!
Lehtori Puutinen nousi tuoliltaan niin kiivaasti, että opettajatoverit katsahtivat häneen kummissaan. Mutta välittämättä heidän kysyvistä silmäyksistään hän ryntäsi ulos käytävään.
— Vahtimestari! Missä on vahtimestari? huusi hän niin että raikui.
Tuimasti hän sitten asteli luokselaahustavaa vahtimestaria vastaan.
— Tyttö! Missä on tyttö?
Vahtimestari tuijotti ärjyjään tyhmänä. Sitten hän virkahti:
— Jaa että tyttökö? Se meni jo aikoja sitten.
— Meni! Miksei häntä otettu kiinni?
Vahtimestarin naama venähti. Hän silmäsi lehtoriin epäluuloisena, kuin olisi pelännyt tämän menettäneen järkensä.
— Jaa että kiinni? murahti hän sitten. — Se olisi pitänyt sanoa kymmenen minuuttia sitten. Mutta jos se on jotakin varastanut, niin kyllä minä soitan poliisille.
— Tomppeli! ärähti lehtori Puuttuen. — Kuka se oli, se tyttö?
— Jaa että kuka? Mistäs minä sen tietäisin? En minä sentään kaupungin kaikkia kakaroita tunne. Vaikka vahtimestari olenkin. Sellainen se vain oli pikkuinen, repaleinen likka. Köyhän lapsi.
Lehtori murahti tyytymättömänä ja suuntasi askeleensa kohti rehtorinkansliaa.
Asia ei jäisi siihen. Sen ne röyhkeät vintiöt siellä yläkerrassa saisivat vielä kokea.
* * * * *
Seitsemännessä luokassa oli hauskaa — senkin uhalla, ettei ryssänläksystä ollut hajuakaan. Pojat olivat keräytyneet Mustalan ympärille, joka luki ääneen ilmoitusta. Naurunpurskahdukset vain keskeyttivät lukemisen silloin tällöin.
— Se oli mainio ajatus! huudahti Aava, kun Mustala oli lopettanut.
Samassa kajahti luokan edestä vakava ääni:
— Paikoillenne! Menkää paikoillenne, pojat!
Se oli itse rehtori Kuusinen. Kookkaana ja tyynenä, ehkä juhlallisempana kuin tavallisesti hän seisoi opettajanpöydän vieressä tarkastellen paikoilleen rientäviä nuorukaisia. Tällä hetkellä hän muistutti vielä tavallista enemmän sitä Ruotsin sankarikuningasta, jonka mukaan hän oli lempinimensä pojilta saanut, Kustaa Aadolfia.
— Sulkekaa ovet.
Kun ovet oli suljettu ja luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus, virkkoi rehtori:
— Mustala, tuo tänne se sanomalehti, jota äsken luit tovereillesi.
Nuorukainen noudatti empimättä, vaikkakin vastahakoisesti käskyä.
Rehtori otti lehden käteensä, ja vertasi sitä toiseen samanlaiseen.Sitten hän lausui vakavana:
— Juuri tämän tähden olin pakotettu tulemaan tänne.
Kuka teistä on vienyt tuon ilmoituksen lehteen?
Ei ainoakaan liikahtanut. Rehtori katsoi luokkaa pitkään. Valoisalle otsalle oli ilmestynyt ryppyjä.
— Aava, virkkoi hän hetken kuluttua, mikä on se ajatus, jota sinä äsken kiitit mainioksi?
Aava nousi seisomaan. Pojat tuijottivat häneen levottomina.
— Se on pitkä juttu, herra rehtori, huomautti Aava voittaakseen aikaa.
— Olkoon. Minulla on kyllä aikaa kuunnella, vastasi rehtori istuutuen opettajanpöydän taa.
— Lehtori Puutinen on sanonut tyttökoululaisille, aloitti Aava välittämättä toverien rauhattomista silmäyksistä, että Aarne Salosta ei milloinkaan tule mitään. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies…
— Mitä loruja tuo on? keskeytti rehtori.
Aava katsoi opettajaansa suoraan silmiin ja jatkoi rohkeasti:
— Niin on asia. Eläinoppitunnilla. Tyttökoululaisille.
Rypyt rehtorin otsalla olivat käyneet syvemmiksi. Hän tunsi itsensä epämieluisasti yllätetyksi.
— No, ja sitten —? tiedusti hän salatakseen mieliharmiaan. Poikien ei ainakaan pitäisi sitä nähdä. Se vaikuttaisi heihin tietysti kuin tuli tappuroihin.
— Me puolestamme emme usko tähän ennustukseen, jatkoi Aava. — Mutta tahdomme päästä selvyyteen. Senvuoksi olemme päättäneet lähettää Salon povarin luo. Parhaaseen aikaan Mustala löysi tuon ilmoituksen. Siinä on mies — tai nainen — jota me juuri tarvitsemme. – – Aarnesta sanomalehtimies — no jaa, sitä vastaan meillä ei ole mitään. Mutta arvelemme lehtori Puutisen pahasti erehtyneen luokassa. No, siitäkinhän nyt saamme selvän. Tämä kaukonäkijä sanoo nimenomaan olevansa selvillä siitä puolesta. Sitäpaitsi lupaa hän noudattaa hienotunteisuuden vaatimuksia. Se on hänellä suuri etu, sekin. Lisä hienotunteisuus ei tosiaan ole haitaksi. Aarne saa jo huomenna, aamulla — jonotuksen välttämiseksi — lähteä linjoille. Tätä minä kutsuin mainioksi ajatukseksi. Se on sitäkin parempi, koska me siten — ilmoituksen mukaan — suosimme kotimaistateollisuutta.
Ei edes rehtorin läsnäolo voinut estää poikia purskahtamasta nauruun. Lähinnä se johtui kai vapautuksen tunteesta. Rehtorikin hymähti, mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.
— Etkö sinä, Aava, ja eikö luokka tiedä, että ainoa, joka asuu tuossa talossa, on juuri lehtori Puutinen? kysyi hän.
Poikien kasvoilta häipyi hymy. Tätä juttua ei nähtävästikään jätettäisi niin vain.
— Lehtori Puutinen? Mikä vahinko! huudahti Aava näytellen oivallisesti ällistystä. — Mistä me olisimme voineet sen tietää? Koulussa on siksi paljon opettajia, ja he muuttavat aina vähän väliä.
— Onpahan niinkin, myönsi rehtori. — Mutta teitä epäillään nyt joka tapauksessa jutun alkuunpanijoiksi.
— Meitä? ihmetteli Aava. — Ja entä todisteet? Perusteet tällaiselle epäluulolle; herra rehtori.
Rehtori oli noussut.
— Niitä ei ole, lausui hän, ja minä olen teidän vuoksenne iloinen siitä, ettei niitä ole. Muuten olisin ollut pakotettu rankaisemaan teitä.
Hän astui ovelle, mutta kääntyi sitten vielä luokkaan päin virkkaen vakavasti:
— Tahtomatta sanoa mitään lehtori Puutisen menettelystä en voi muuta kuin kehoittaa teitä välttämään kaikkia harkitsemattomia tekoja.
Kun rehtori oli mennyt, kuiskasi Kataja Aavalle:
— Sinä olit suurenmoinen! Oikea miekkailija keskustelun alalla.
* * * * *
Vähän myöhemmin virkahti rehtori Kuusinen lehtori Puutiselle kansliassaan:
— Olkoon asia miten hyvänsä, menettelynne Saloa kohtaan oli tahditon. Rettelöiden välttämiseksi kehoittaisin teitä sopimaan asian hänen kanssaan.
Lehtori Puutinen kalpeni.
— Sopimaan? huudahti hän. — Se olisi tietysti samaa kuin anteeksipyyntö. Ei koskaan!
Rehtori pudisti huolestuneena päätään, mutta ei sanonut mitään. Hän oli rauhan mies ja tahtoi kaikin mokomin välttää kinastusta.
— Mitä lehden konttorista vastattiin? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta.
— Ei mitään erikoista. Ilmoituksen oli tuonut joku keski-ikäinen työläinen, joka oli tiedusteltaessa ilmoittanut, ettei ilmoituksen kieliasun korjaamisella ollut väliä, koska se muka sellaisenaan kelpasi hänen kundeilleen, vastasi lehtori Puutinen. Sitten hän jälleen riehahti: — Mutta kyllä minä vielä selvitän tämän vyyhdin! Kunhan vain te, herra rehtori, ette pidä noiden rakkarien puolta.
Vanha rehtori silmäsi opettajatoveriinsa moittivasti.
— Tarkoitatte kai seitsemännen luokan poikia, oikaisi hän. — Ei, en minä pidä kenenkään puolta. Mutta on tosiaan jo liikaa, jos vaaditte minua rankaisemaan teidän pelkän epäluulonne perusteella.
Ja siihen asia jäi.
Lehtori Puutisen ei onnistunut lupauksestaan huolimatta selvittää vyyhtiä. Mutta sen sijaan hän häätyi pian naulaamaan kotinsa ulko-ovelle ilmoituksen, että ennustaja oli muuttanut Siperiaan. Siitäkin huolimatta täytyi hänen parin viikon aikana sekä aamuin että illoin ajaa ulos ovesta pari kolme tunkeilevinta »kundia», jotka halusivat ainakin nähdä sen huoneen, jossa tuo merkillinen ihminen oli muutamat päivänsä elänyt ja vaikuttanut.
* * * * *
Seuraavalla viikolla tapahtui jotakin odottamatonta, joka kuohutti kaikkien yläluokkalaisten mieltä. Lehtori Puutinen määräsi seitsemännelle luokalle »pallikokeet» biologiassa. Ei muistettu milloinkaan ennen tapahtuneen, että yläluokkalaisten rauhaa olisi mokomilla häiritty. Kun lehtori Puutinen ilmoitti luokalle tulevista kokeista, yrittivät pojat ajaa hänet naurulla ulos ovesta. Mutta lehtori ei antanut säikähdyttää itseään, vaan istui paikoillaan raivostuttavan levollisena, kunnes nauru lakkasi, ja virkkoi sitten ivallisesti:
— Jos herrat seitsemäsluokkalaiset ovat unohtaneet, miten pallikokeita suoritetaan, niin sopii tulla kello yhdeltä verestämään muistoja. Ensimmäisellä A-luokalla on silloin pallikokeet.
Pojat olivat pakahtua kiukusta. Johan koko koulu nauraisi heille! Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että »pallikokeet» olivat lehtori Puutisen kosto sanomalehti-ilmoituksesta, jonka hän — eikä niinkään tyhmästi — katsoi kaikesta huolimatta kuuluvan seitsemäsluokkalaisten tilille. Noista kokeista täytyi tavalla tai toisella päästä. Puutiaisen kanssa eivät pojat kuitenkaan tahtoneet yrittääkään minkäänlaisia sovitteluja. Siksi he kääntyivät luokanjohtajan, lehtori Järven puoleen.
Tämä, suunnattomasta paksuudestaan ja leikillisyydestään laajalti tunnettu herra, kuunteli aluksi rauhallisesti Paasion ja Rimmen esittämiä valitteluja, mutta sitten hän purskahti nauruun.
— Ei, en minä voi asialle mitään, sai hän naurun välillä sanotuksi. — En tiedä, niissä ohjesäännössä kiellettäisiin opettajaa yhdistämästä yläluokillakin terveellistä ruumiinliikuntoa kokeiden suorittamiseen. No, älkää nyt olko noin synkän näköisiä. Kyllä pallikokeet tekevät teille kaikille hyvää.
— Eikö lehtori siis aio ryhtyä aisan johdosta mihinkään toimenpiteisiin? tiukkasi Paasio.
Lehtori Järvi katseli huvitettuna poikia.
— En näe siihen olevan syytä. Mutta yhden seikan voin luvata. Kun näiden pallikokeiden hetki on lyönyt, silloin olen minä — ja varmaan moni muukin — ikkunoiden takana tarkastamassa, miten te kiipeilette.
Mutta pojat eivät yhtyneet nauruun. Heistä juttu ei ollut lainkaan lystikäs.
— Niinpä meidän pitänee muistaa sanat: »ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki», murahti Rimpi kääntäessään opettajalle selkänsä.
Itse hanki? Epäilys vilahti lehtori Järven hyväntahtoisuutta säteilevillä kasvoilla. Saattaisivatko pojat tosiaan ryhtyä itse hankkimaan itselleen »oikeutta»? Mutta hän karkoitti heti tuon ajatuksen mielestään. Ei, ei. Pojat kyllä arvelevat monasti päänsä ympäri, ennenkuin ryhtyvät kurittomuuksiin.
— Muistakaa sentään, että tuo on se tie, joka vie viimein — karsseriin, naurahti hän.
Luokka oli neuvoton. Jäädäkö koko päiväksi pois koulusta? Mutta mitä se auttaisi? Eihän koko luokka voinut »skraabata». Kello yhteen mennessä ei oltu vielä päästy asiassa sen pitemmälle ja niin päätettiin mennä seuraamaan »nahkojen» »pallikokeita».
Ne suoritettiin rakennuksen toisen siiven alakerroksessa. Siellä olivat luonnontieteelliset kokoelmat ja oppisalit sekä »pallikokeiden» näyttämö: pitkä käytävä, jonka toisella seinustalla oli miehenkorkuisia kokoelmakaappeja, kun taas toisen pitkän seinän valtasivat ikkunat. Koko tämä osa koulurakennusta oli lehtori Puutisen valtakuntaa lukuunottamatta yhtä huonetta, joka vielä oli tyhjillään.
Kun seitsemäsluokkalaiset tirkistelivät sisään tähän käytävään lasiovien lävitse, kuohahti heidän mielensä entistä hurjemmin. Noinko hekin kuokkisivat viikon perästä noiden kolmeen suoraan riviin, toisistaan parin metrin päähän asetettujen pallien ääressä koettaen muistella, mikä mahtoi olla se oppikirjan kuva, josta lehtori oli suvainnut leikata kunkin noista pahvinpalasille liimatuista, eläinten ja kasvien eri osia esittävistä piirroksista? Noinko heidänkin kynänsä tutisisivat kriipustaessaan paperille tuon muistinpinnistyksen enemmän tai vähemmän laihoja tuloksia? Noinko hekin siirtyisivät pallin luota toisen luo, niinpian kuin opettajan poliisipilli vihelsi? Noinko hekin kinuaisivat jyrkkiä portaita päästäkseen kaappien päälle sijoitettujen pallien luo ja hoippuisivat taas alas? Ei, tuhat kertaa ei! Sitä iloa he eivät tosiaankaan antaisi Puutiaiselle. Mutta — mitä tehdä?
— Eiköhän Puutiainen suostuisi siihen, että Toivottomantylsä juoksisi tuon maratonin meidän kaikkien edestä? virkahti Heinämaa, kun käveltiin kohti voimistelusalia. — Siitä olisi kaikille etua. Katsojilla olisi paljon hauskempaa. Ja Toivottomantylsä laihtuisi. Niin, hyvä veli, onhan sinussa vielä hieman laihtumisen varaa. Se parantaisi flaksiasikin likkamaailmassa.
Murahdus oli ainoa vastaus.
Alakuloisina pojat istahtivat pukuhuoneen penkeille.
— No, pojat, kuului alhaalta voimistelunopettajan, lehtori Raikkaan ääni, alkakaapa joutua voimistelemaan.
— Emme me jouda vielä, huusi Saarelainen vastaukseksi. — Meillä on asioita.
— Jaha, jaha. Odotetaan sitten, oli hyväntahtoinen vastaus.
Pojat eivät pitäneet kiirettä. Heitä tympäisi tällä hetkellä kaikki. Joutua naurunalaiseksi — sitä ei ollut luokalle vielä milloinkaan tapahtunut.
Yhtäkkiä sivalsi Aarne Salo otsalta sille valahtaneet hiukset ja hypähti pystyyn.
— Minulla on aate!
Alakuloisuus oli heti kuin poispyyhkäisty pojista. Jos kerran Aarne oli keksinyt jotakin, niin ei se, joka tässä jutussa pitemmän tikun oli vetävä, olisi ainakaan Puutiainen. Ja se oli pääasia. Hinta, millä voitto ostettaisiin, oli samantekevä.
— Kerro!
Mutta Aarne pudisti päätään.
— Ei, sitä niinä en tee, selitti hän. — Minun aikomukseni oli pysyä erossa koko tästä taistelusta Puutiaista vastaan. Mutta kun hän nyt on muuttunut ahdistetusta ahdistamaksi (meidän asemamme ei tosiaan ole tällä hetkellä kehuttava), niin arvelen, että meidän kaikkien on pinnistettävä viimeisetkin voimamme taistelun voittamiseksi.
— Hyvä!
— Se aate, jonka äsken sain, on mieletön, melkein mahdoton toteuttaa, jatkoi Aarne. — Siksi en kerrokaan sitä. En voi taata sen onnistumista. Mutta hyvässä lykyssä se tekee Puutiaisen kaikki nolaamisaikeet tyhjiksi. Ja pallikokeet menevät saman tien.
— Emmekö mene niihin lainkaan? tiedusteli Ojanen, joka tällä kertaa oli täysin yksimielinen toisten kanssa, että tästä häpeästä oli päästävä. Lähinnä se kylläkin johtui pelosta, että tuollainen kyykkiminen ja kiipeily tärvelisi kokonaan housunlahkeiden prässin.
— Tietysti menemme, vastasi Aarne. Kun poikien naamat venähtivät, lisäsi hän: — Mutta valmistautua noihin kokeisiin — sitä en minä ainakaan viitsi. Lukekoon ken tahtoo!
— Ei kukaan! Ei kukaan!
— Kuten sanottu, lopetti Aarne, on onnistumiseni epävarma. Mutta kannan yksin myös vastuun. Jos sitäpaitsi jokin keksii toisen keinon, niin sitä parempi. Pääasia, että menemme kokeisiin.
— No, saaplari, mennään vain, yhtyi Honka. — Mutta koska sinne tulee katselijoitakin, niin mennään sitten oikein univormussa.
Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun.
— Hyvä, hyvä! Mennään univormussa.