The Project Gutenberg eBook ofSatanen muistelmia Pohjanmaalta 1This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1Author: Sara WacklinTranslator: Johan AulénRelease date: August 26, 2006 [eBook #19125]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATANEN MUISTELMIA POHJANMAALTA 1 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1Author: Sara WacklinTranslator: Johan AulénRelease date: August 26, 2006 [eBook #19125]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm
Title: Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1
Author: Sara WacklinTranslator: Johan Aulén
Author: Sara Wacklin
Translator: Johan Aulén
Release date: August 26, 2006 [eBook #19125]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATANEN MUISTELMIA POHJANMAALTA 1 ***
Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta.
KirjoittanutSaara Wacklin.
SuomentanutJ. Aulén.
Ensimäinen osa.
Ensimmäisen kerran julkaissutG. W. Edlund 1872.
1.
Oulu puoli sataa vuotta takaperin[1].
[1] Alkuperäinen kirja tuli ulos v. 1844, josta vuodesta meidän päiviin asti kulunut aika siis on lisättävä ylläsanottuun ajan-määrään. Suom. muist.
Jo viisikymmentä vuotta takaperin oli Oulu niin kasvanut, että se oli Pohjanmaan etevin, ja Turun, sen aikaisen pääkaupungin perästä, Suomen suurin kaupunki. Väestön luku oli yli kolmen tuhannen, ja siihen katsoen oli kaupungin ala, joten tavallista on pohjoisimmissa maissa, sangen avara. Myöskin kaupungin kauppa, jonka esineenä oli Pohjois-Suomen äärettömäin metsien tuotteet, oli mahtava. Kauppiailla oli suuria laivoja ja moni kauppias oli itse meri-katteinina koonnut osittain varoja, osittain sellaista kykyä ja kuntoa, jota kauppiaan on tarvis. Oulu oli todellinen kauppakaupunki ja kaupasta elivät sen enimmät asukkaat. Kaupungin avara merien kulku tuotti sinne vierasten maitten ylöllisyyttä ja turhuutta, jotka tapain yksinkertaisuuden suhteen olivat hyvin silmäänpistävät.
Parikymmentä vuotta takaperin oli tulipalo hävittänyt melkein koko kaupungin, niin että sen entinen muoto jo on melkein unohtunut. Pulska ja nuorempi on se nyt vast'uudesta rakennettuna, mutta sen muinaisuudellakin on muistille suloja, ei yksinään kodissa, mutta myöskin kaupungin soreassa ympäristössä.
Paikan, jossa useimmat näistä "sadasta muistelmasta" ovat tapahtuneet, kaunistaa koski, joka raivona kuohuu monen pensailla ja ruohostolla verhotetun luodon välitse, vanhan linnan rauniot saarella, keskellä virtaa, jonka haarat sen sulkevat; pellot, niityt ja metsä sekä vihdoin Pohjanlahti kaupungin edustalla olevine saaristoinensa, jonka välillä satamalla välkkyvät aallot tuuvittelevat suuria laivoja tavaroinensa.
Mutta ensiksi katselkaamme itseä kaupunkia. Se oli rakennettu niemekkeelle virran ja Kempeleen-lahden välillä. Siinä oli monioita kumpuja; myöskin muutamilla virran saarilla oli asukkaita. Kaupungin lävitse juoksi Juurus-oja mereen. Rakennukset olivat puusta, paitsi hovineuvos Nylanderin ison Torikadun varrella oleva kartano ja eräs navetta kauppias Wacklinin talossa. Kaksinkertaisia pytinkiä oli tuskin kahta toistakymmentä vaikka pihat kyllä olivat avarat ja monellakin oli ryytimaansa, joista kyökkiin saatiin niitä ruokakasvuja, jotka lyhyen kesän kululla joutuivat kypsymään.
Mutta omenapuita ei ollut ainoatakaan; kirsimarjat eivät kypsyneet; ainoa karvokas-pensas tuotti kypsymättömiä röhkäleitä: tuomi ja pihlaja olivat hedelmäpuut; vaaramia ja viinamarjoja saatiin kunnollisia. Huonomaineiset lienevät kyllä pihlajamarjat etelässä, ollen muka karvaita ja mehuttomia, mutta hallan panemina ovat ne pohjoisissa sekä virvoittavat että maukkaat. Samoin tuomenmarjatkin, joita myöskin syödään ja joista tehdään hyvin kunnollista viiniä. Mutta lavealla matkailevat laivat toivat ei vaan omenia ja puuperunia, mutta myöskin runsaasti lämpimäin ilmapiirin hedelmiä.
Kaupungin monista mäkilöistä oli korkein ja jyrkin Pokkisenmäki, josta katsojalla oli kaunis näköala. Lähimpänä oli pienempi koski, suuren kosken haara. Vastapäätä oli Linnansaari raunioinensa. Sen yli näkyi Maaherranluoto, Raattiluoto ja Kuusisaari. Vähän vasemmalle viimeiksi sanotun luodon kohdalla oli Pikisaari. Salmen toisella puolella luotojen väliin tunkihen matala Hietasaaren niemeke, jonka hiekassa moniaat pensaat rehottelivat oksinensa ja muutama puukin oli sinne valinnut olopaikkansa.
Hietasaaren kupeella oli satama, jonka melkein ainaisena koristuksena oli useampia suuria laivoja. Vielä etempänä vasemmalla Linnansaaresta ja aivan sen lähellä olivat molemmat Kiikeliluodot makasiineinensä ja rantapuotinensa. Näitten rinnalla oli Hahtiperä, jossa myöskin oli makasiineja. Hahtiperä oli melkein etukaupungin tapainen, vaikka siellä sisään tulevain ja ulosvietäväin tavarain joukossa ei ketään asunut. Siellä oli puinen kakslakinen "pakkhuusi" rantalaiturinensa. Hahtiperän ja Pikisaaren väliltä näkyi Kempeleenlahti ja Saloluoto ynnä sen vanha kirkko. Etäinpänä silmänkantaman päässä näkyi Marjaniemen majakka selvällä ilmalla. Oikealla näkyi koski ihan sen perättymä paikalla lohipatojen luona, jotka nekin tuottivat kaupungille tuloja. Näkyalan tämän puolisena rajana oli metsäisiä selännettä.
Mäkitörmällä oli raastupa torninensa ja kelloinensa, keltaiseksi maalattu, nurkat siniset. Sen yhdellä puolla laski Torin-, toisella Kallisenmäki. Viimeksi sanottu laski aina virtaan asti. Se ei ollut niin jyrkkä kuin Pokkisenmäki. Oikealla Plaattaluodon vastassa oli pieni katu, jonka varrella seisoi moniaita, Saksalaisten entisinä aikoina rakentamia kauppapuoteja, joissa muinoin tekivät kauppaa. Näitten puotien rakennus-tapa oli kummallisen matala ja niitten ikkunat sentähden myöskin matalat ja leveät. Tämän mäen juurelta oli tehty porras Plaattasaarelle. Eräänä talvena tässä tapahtui harvoin kuultu tapaus, jonka toisella erää ai'omme kertoa. Koulunuorison oli tapana tässä mäkeä laskea. Eräänä laskiais-tiistaina, jolloin leikki oli juuri parhaillansa, tuli poikien joukkoon suurikasvuinen juopunut nainen. Se oli kyllin hurja haastamaan riitaa reippaan poikajoukon kanssa, mutta hän kun oli humalassa, ei muistanutkaan mäen olevan liukkaan. Pojat päättivät karkoittaa häiritsijän ja rupesivat kiivaasti lumipalloja loiskimaan. Puolustus-vehkeisään lankesi eukko ja alkoi luistaa mäkeä myöten. Sepä seikka oli käytettävä. Hurraa huutaen ryntäsivät urhoollisimmat pojat esille, lisäten vauhtia jäälle asti. Polisin väliin-tulo päätti leikin.
Metelimäellä oli uusi kouluhuone kelloinensa, laiskojen kauhu, ahkerain lemmitty. Vanha koulu pärekattoinensa, mataloine ikkunoinensa oli rappiolle joutunut ja siis tarkoitukseensa kelvoton. Se oli siinä kohdalla, missä kauppaneuvos Franzenin talo nyt seisoo, vastapäätä kellostapulia. Tässä pidettiin kirkonmenoja uutta kivikirkkoa rakentaessa. Myöhemmin sitä myös käytettiin näytelmähuoneeksi.
Juurusojan eli kaupungin joen yli oli kaksi siltaa kiviarkkujen päällä, toinen Tori-, toinen Kirkkokadulle. Paitsi näitä oli kaksi kapeata porrassiltaa ojan yli. Keväällä paisui se, samoinkun virtakin äyrästensä yli.
Kuparimäellä oli kakslakinen vaivaishuone vallassäätyjen köyhiä varten.Sen ympärillä oli vähäpätöisiä mökkilöitä. Kaupungin neljä tullia olivatMylly-, Meri-, Kajaanin- ja Limingan tulli, joista viimeiksi sanotunportti oli siniseksi maalattu, korkea ja veistinkuvilla koristettu.
Kultaseppä Collinin talossa Metelinmäellä oli huoneita, joitten hirret olivat kasvaneet samalla paikalla, jossa sittemmin pytinki seisoi. Samoin raatimies Siniuksen talossa, sillä kohdalla, jossa tätä nykyä pappila on. Yhden salin seinät samassa pytingissä olivat koristetut maalauksilla ja maisemakuvilla, jotka sanottiin olevan jonkun mainion mestarin tekemät. Katon keskellä oli kuvattu sorea kukkais-seppele, jota pienet lentävät enkelit kannattivat. Monen muun suojan seinissä ja ovissa oli maalauksia, joista moni mainion Granberg-nimisen kuvailijan tekemä.
2.
Kirkko ja Messeniuksen hauta.
Kaupungin rakennuksista suurin ja pulskin oli uusi harmaasta kivestä rakettu ristikirkko. Kuningattaren kunniaksi oli sen nimi Sofia Magdalena. Sitä voisi sanoa ihanaksi juuri sentähden, että siinä oli niin vähä koristusta. Sen yksinkertaisuus ja jalo rakennustapa viehättivät mieltä. Ulkopuolelta oli kirkko vastattu ja vaalean-keltainen; perustuksen ympärillä punainen vanne. Katto oli saman karvainen ja sen nojalla seisovilla hoikilla tikapuilla koetteli kaupungin nuoriso käsivarttensa jäntevyyttä. Kolmen korkean kaarioven lävitse jokaisen ristin päässä tultiin kirkon sisään. Neljänen ristin perukassa oli kuori ja sametilla ja valkosella peitteellä verhotettu alttari kirjatellinensä, tyynyinensä, ja pari suuria metallisia haarakynttilän-pitimiä. Ylinnä oli alttaritaulu, kuvaileva ristiinnaulittua Kristusta ja se oli erään kaupunkilaisen, kauppamies Henrik Wacklinin maalaama.
Sakastin oven yli riippui Messeniuksen kuva, kirja kädessä. Milloin niin tarvittiin, valaisi yhdeksän valmista kynttiläkruunua paitsi jalkoja ja telliä, kirkon. Valkoisen saarnastuolin ainoat koristukset olivat tiimalasi ja haarukas-jalka. Mutta harvat saarnastuolit jakoivat niin kalliita maan ja taivaan lahjoja kuin ne, joita moni mainio saarnaaja tästä kylvi. Milloinkaan ei unohdu niitten saarnojen muisto, joita pitivät rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin rovasti Limingalla, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin kappalainen Revolahdella ja vihdoin Thun'in pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Kaarle Elfving, myöhemmin kappalainen Oulussa ja vihdoin Lohtajan rovasti. Kaksi penkkiä kirkon keskellä läänin maaherraa ja hänen perhettänsä varten, oli punaisella veralla peitetty. Alttaria vastapäätä ison sisään-käytävän yli, oli soreat urut, valkoseksi maalatut, samoinkuin koko kirkko. Saman oven ulkopuolella oli Messeniuksen hautakivi, mutta sen toimitti eräs seurakuntalainen siirretyksi kirkon sisään. Se oli kirkon merkillisin muinaismuisto.
Matala kiviaita oli hautuumaan ja kadun rajana ja sen sisässä temppeli. Vanhoilla haudoilla kasvoi runsaasti koiruohoa ja harakannunnuja. Vapaana seisoi yhdessä kulmassa korkea kellostapuli ja siinä pari niin helevää kelloa, että pitkältä matkailijat usein ihmettelivät niitten juhlallista kaikua.
Varoitukseksi ja kauhuksi seisoi punainen sammaltunut jalkapuu kirkon ovella, mutta seurakunnan kunniaksi oli se vuosikausia ollut viratoinna.
Varahaudaksi sanottiin ison käytävän oven luona maahan kaivettua, irtaimilla laudoilla peitettyä hautaa. Siihen haudattiin toisinaan muutamia köyhempien ruumiita. Köyhän kirstua seurasi silloin saattoväki laulaen surullista virttä, jonka pappi, lukkari, omaiset ja ystävät, joita ehkä oli runsaammin kuin rikkaan haudalla, jo etäällä olivat alkaneet. Usein oli sellaisissa tiloissa väenkokous suuri, hartaus Jumalan vapaan taivaan alla rehellinen ja liikuttavat ne huokaukset, joita lähti surun runtelemista sydämistä. Sillä rehelliset kaipauksen kyynelet usein olivat sekotetut ilokyyneleillä rakastetun pääsystä parempaan mailmaan; Suomen varallisemmatkin pitävät nim. kuoleman suurena onnena. Murheesta nääntynyt äitinsydän pidättää lapsensa kuoltua surunsa, kiittäen Jumalaa, joka pelasti sen elämän vastuksista. Lohdutukseksensa muistelee suomalainen äiti vanhaa sananlaskua: "joka olis kuollut kolmi-yönä, kadonnut kapalolasna!"
Kirkon kertomuksen lisäksi panemme tähän lyhyesti kertoen Messeniuksen elämäkerran. Se on otettu erään maamiehen G. H. Mellinin teoksesta: "Ruotsin mainiot miehet".
Juhana Messeniuksen isä, joka mestattiin kapina-vehkeistä isänmaata kohtaan, oli mylläri lähellä Vadstenan kaupunkia. Kymmenvuotisena tuli poika kouluun, jossa osotti erinomaisen hyvän oppinsa. Kuusi vuotta myöhemmin veivät jesuitat hänen salaisesti Braunsbergin laitokseen, jossa häntä kasvatettiin paavilaisuuden asian-ajajaksi Ruotsissa. Ylistys-lauseella läpikävi hän opiston ja oleskeli myöhemmin Tanskan ja Krakovan hovissa, kävi Ruomissa ja sai keisarilta Pragissa "keisarillisen runoniekan" nimen muutamasta tekemästänsä latinankielisestä runosta. Avattuansa oppilaitoksen Danzigissä, tuli hän siellä tuntemaan Sigismundin kanslerin, Arnold Grothufin tyttären Lucian, jonka otti vaimoksensa ja joka paljon vaikutti hänen elämäänsä ja kohtoihinsa. Se oli itsepintainen ja äkäinen akka, jota kuningas Kustaa Adolf sanoi Messeniuksen "rikka-ruohoksi". Luultavasti jesuittain toimesta, päätti Messenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut tilat olivat poisotetut ja annetut toiselle. Lucia matkusti ensin ja toimitti miehellensä kirjallisen luvan saada tulla perässä. Kirjoittamansa kirjat laittoivat hänelle heti kuninkaan ja ylimysten suosion. Laintiedetten rohvessorina Upsalassa hän voitti opetuksensa kunnolla nuorison rakkauden. Kahdeksan tuntia päivässä jakoi hän oppia ja kuitenkin oli hänellä aikaa tehdä koko joukon tieteellisiä teoksia. Mutta kunniahimonsa saatti hänet riitaan kumppaniensa, varsinkin ahkeran ja oppineen Juhana Rudbeckin kanssa. Messeniuksella oli oppilaina joukko nuoria vapasukuisia, hänen puoltansa pitäviä, syystä että hän etunenässä antoi heidän oppia aseitten käyttämistä, tanssia ja ratsastusta. Nuorukaisten harjoitettua mieli-valtaa, puolusti hän niitä konsistorissa, niin että opistokaupunki oli täynnä levottomuutta ja verisiä melskeitä. Kerrankin syntyi konsistorissa niin kiivas sanelu, että Messenius, ensin päästettyänsä katkerimpia häväistyssanoja, lähetti noutamaan miekkaansa, vaatien Rudbeckiä kahden-taisteluun. Tästä saatuaan tiedon ja arvaten syyn, lähetti Lucian sanan Messeniuksen puolustajille, jotka sai kehotetuksi ryntäämään konsistorin. Itse tunkeusi hän myöskin sinne ja haukkui konsistorin jäsenet pahanpäiväsiksi. Tämä häpiällinen seikka kävi hallitukselle kovin harmiksi ja Aksel Oxenstjerna matkusti Upsalaan asiasta selvon ottamaan, jonka jälkeen Messenius kutsuttiin Stockholmaan valtiokirjaston hoitajaksi ja hovioikeuden jäseneksi. Mutta täälläkin toimitti hän häväistyksiä ja mielipahaa. Vuonna 1616 löydettiin toimia Sigismundin ja paavilais-lahvon eduksi. Messeniuksen todistettiin olevan niissä osallisen ja että hän ulkomaalaisten petturien kanssa oli pitänyt kirjevaihtoa. Häntä syytettiin ja hän sai kuoleman tuomion, joka kuitenkin hänen opillisen ansionsa tähden helpoitettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Kajaanin linnassa pohjanmaan erämaassa pahasti rääkättiin Messeniusta, samoinkuin hänen vaimoansakin, joka nyt osotti suurinta kärsivällisyyttä, ja osanottamista miehellensä hänen onnettomuudessansa. Vaikka muuten kyllä kiusattuna, sai hän kuitenkin pitää kirjoja ja kirjotuskalut. Täällä ollessansa kirjoitti hän ensimäisen arvollisen Ruotsin historian. Itse sanoi hän kovan vankeutensa olevan Jumalan rangaistuksen synneistänsä tai sallimuksen että Ruotsin valtakunnan historia kerrankin tulisi kirjoitetuksi. Tämän kanssa työskeleminen ja siitä odottama kunnia oli se, joka virkistytti hänen voimiansa, kärsiessänsä sellaista kohtelemista, jota ei senaikaisten tapain raakuuskaan voi peittää. Sitä kesti 19 ajastaikaa. Vasta Kustaa Adolfin kuoltua muutettiin hän Oulun linnaan ja siellä häntä pidettiin paremmin. Työnsä palkkioksi pyysi hän saada vapautensa ja hallitus lähetti tiedustelemaan hänen teoksensa sisällystä, mutta hänpä kuoli juuri kuin tästä kävi kirjevaihto. Käsikirjoituksen otti Lucia ja meni sen kanssa pois valtakunnasta. Töin-tuskin saatiin hän siitä luopuneeksi. Mutta painosta se tuli vasta v. 1700. Messeniuksen muista teoksista, joita lienee lukuansa 58, ovat hänen näytelmänsä, joita Ruotsissa luettiin ja suosittiin, parhaimmin tutut.
3.
Pikisaari.
Mainitessamme Pokkisenmäkeä, sanoimme jo tämän luodon aseman. Siinä oli meritulli, johon huudettiin kaikki veneet, jotka aikoivat sivutse purjehtia. Syynin käytyä ja tullin maksettua saivat vapaasti mennä. Talvitie kävi Pikisaaren yli.
Tällä saarella oli ja on vieläkin kaupungin laivavarvi. Joka vuosi lykätään monta täällä rakettua laivaa vesille. Sellainen vesille laskeminen on todellakin juhlallinen. Kuin työmiehet kolmannen kerran nuijilla ovat kiilaamalla irroittaneet laivan teloistansa, alkaa se jalosti juosta rutisevilta kannattimiltansa. Pidättimet, jotka nyt ovat aivan heikot, lankevat räiskynällä alas, ja yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksee tuo sorea kummitus, ihmiskäden jalo työ, tyyneen veteen. Ja se siitä ikään kuin mielipahoissa, työntää, meren tapasena vaahtoen uutta laivaa vastaan, viskoen raivona aaltoja rannalle. Mutta aivankuin tuntein oman arvonsa, seisahtuu tuo honkainen kummitus pian läikkyvään veteen; lippu kastetaan aalloissa ja kannelta julistetaan huutamalla laivan nimi. Hurraa huutaen heilutetaan tuhansia hattuja ilmassa ja lähellä olevat laivat juhlapuvussa liehuvine lippuinensa toivottavat tervetuloa uudelle toverille. Itse aallotkin tyyntyvät pian, ikäskuin tullutta vierasta suositella.
Hätien ja ilomielin kokoovat köyhät akat ja lapset sen suovan, jolla laivantehtaat ovat voidellut, että laiva liukkaammin juoksisi vesille.
Mutta vieläkin suurempi on työmiesten ilo. Koko talven työ on nyt onnellisesti päätetty ja paitsi sitä alkaa nyt pidot, jotka laivan omistajat aina kustantavat. Niitä sanotaan "lykkäjäisiksi" ja kaikki, jotka laivan rakentamisesta ovat vaivaa nähneet, saavat nyt mieltä mukaan juoda olutta ja viinaa, syödä läskirokkaa y. m. Kestiä pidetään vuorokausi, monelta menee viikkokin ennenkuin pääsee lykkäjäis-pohmelosta.
Pikisaarella oli suuri, raatimies Wacklinin omistava pikiruukki. Myöskin oli siinä joukko työväen asuntoja.
4.
Löytty.
Limingan tulliportin ulkopuolella oli nurmi, jota sanottiin Löytyksi. Tässä muutamina vuosina harjoitettiin Kajaanin komppaniaa päällikköin tuhansia tulimmaista kirotessa ennen kun jäykkä ja vankka kajaanilainen muuttui notkeaksi ja vilkkaaksi. Mutta tämän tehtyä kävikin koko sotapalvelus aivan kuin itsestänsä. Suomen sotilas on joka aika ansainnut hyvän maineen, missä tarvittiin vakuutta, voimaa, urhollisuutta ja kestävyyttä. Pahin koetuksensa on hänellä ollut sotamenojen oppiminen.
Alipäällikköinä kokousaikoina oli useasti majuri B…., kiivas herra, mutta arvossa pidetty upsieri; katteini F., ontuva ja riutunut, tukka koristettu, virkanuttu kulunut ja "tuhansia tulimaista" yltäkyllin suussa; ja vihdoin luutnantti E—, jonka ruoka oli siirappi ja rinkilät, joka pakeni naisia, mutta ei vihollista, oli aina soreassa puvussa ja tukkansa niin sievästi pantuna että vaan lauvantai-vastasena yönä tohti käydä maata, sillä joka lauvantai rakennettiin hänen tukkansa sunnuntaiksi. Muut yöt nukkui hän istuen tanakkana tuolilla, ettei sotkeisi hiuskiehkuroita korvillansa, eikä kähäröitä niskallansa. Tätä olisi ehkä voinut sanoa virkainnoksi, mutta eipä siitä edes ritariston-tähteäkään annettu. Aina hän asui yksin maalla sivistyneiden ihmisten seurasta erillään. Saatuansa suuren perinnön kehoitti se lempeäluontoisen mutta köyhän upsierin-lesken pitämään huolta tästä nuoltusta eräkkäästä, ja vihdoin kaikkein ihmeeksi käymään tämän naisten vihaajan kanssa naimisiin. Vaan pian palasi von E— entiseen vanhanpojan-elämäänsä ja yksinäisyyteen. Mutta rouvallensa osotti hän aina suurinta kohteliaisuutta ja kävi pari kertaa kuukaudessa hänen luonansa naapuristossa tekemässä velvollisen "visiitin". Nämä olivat aina sangen lyhyet ja tehtiin huolellisimmassa puvussa, sellaisessa, joka tavallinen oli Kustavi III:nen aikakautena. Testamenttaamalla heitti hän koko suuren jäännöksensä hänelle perinnöksi.
Kevät houkutteli koko kaupungin nuorison Löytylle. Täällä koulupojat löivät pallia opettajainsa kanssa, jotka monasti seurasivat oppaaltansa tänne.
Joka kinkeripäivä leikkivät täällä lapset närhystellen rinkilää tai muuta makuista, ahkeruuden palkkioksi kotoa annettua. Myöskin oli Löytty nuorten tyttöjen ainoa kesähuvi. Tytöt, joita harvoin laskettiin äitin silmistä ikävöivät kevättä saadaksensa Löytyllä ikäkumppaliensa kanssa juosta lesken-leikkiä. Sattuipa toisinaan siellä tapamaan lemmittynsäkin, sillä nuorisolla ei siihen aikaan ollut niin monenlaatusta tilaa toinen toistansa tavata kuin nykyisenä, paljoa vilkkaampana aikana.
5.
Talonpojan poika Iisalmesta.
Wacklinin sukua oli ensimäinen Oulussa Mikko niminen. Hän oli varakkaan talonpojan poika Valkolan talosta Iisalmen pitäjän Pielaveden kylästä.
Pojalla ei ensinkään ollut halua maanmiehen töihin. Eräänä päivänä sanoi siis isällensä "tahtovansa tulla herraksi". Hän oli silloin 16 vuotinen nuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, nenä korkea, vilkkaat siniset silmät, otsa sileä ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla. Ymmärtäväinen isä, joka kyllä huomasi pojan raskaalle työlle aivan heikoksi, ei ruvennut estelemään hänen aikomustansa, vaan antoi hänen mennä Ouluun koettamaan onneansa. Vaikka isän oli kyllä vaikeaa luopua rakkaasta "kuopuksestansa", joka oli maksanut äitin hengen ja joka siitä alkaen oli ollut lähin isän sydäntä, antoi hän kuitenkin suostumuksensa.
Liikutettua mutta ääneti luki ukko pojan perinnön kiiltävissä hopia-riksissä uuteen selässä kannettavaan tuohi-konttiin. Nuorukaisen pukuna oli ahdas valkonen sarkatakki, poimukas sivulla ja liepeessä, ulottuva pohkeesen asti. Kaksi punaista villanauhaa oli neulottu selkäsaumojen yli. Syrjät pienet ja pallistetut punaisilla nahvoilla, edessä pienet kulkusen tapaset hopia-napit. Lumivalkea paidan-kaulus oli laskettu mustan silkkihuivin yli, edestä umpisolmussa. Sen alta kiilsi suuri hopia solki. Vyötäisen ympäri punainen vyö, niin että sen päät ryhmynä riippuivat molemmin puolin. Kirjava liivi, polvihousut keltaisesta säämiskästä, sidotut punaisilla tupsu-nauhoilla, harmaat villasukat ja pystykärkiset pieksut. Punaiset villapaulat puolisääreen käärrityt, joitten tupsut riippuivat jalan ulkopuolla; keltainen kähärätukka jaettu keskeltä otsaa ja päässä sini-samettinen kuusikaistainen patalakki. Sormessa hopiainen kantasormus, villa-lapaset ja niitten päällä vasikan-nahkaset rukkaset kädessä.
Näin varustettuna seisoi nuori matkamies valmiina isänsä edessä, sydän täynnä eri-tunteita: iloa siitä, että kaupunkiinpääsy-toivonsa kävi toteen, murheesta, täytyä heittää kaikki, mikä hänellä oli rakkaimpaa maan päällä. Silmät täynnä kyyneleitä seurasi hän isänsä liikunnoita, mutta kuin tämä myöskin kyynel-silmin, lausuen: "Jumalan kanssa", likisti hellämielisen pojan väkeviin käsiinsä, niin pojan silmistä virtana valui kuumia kyyneliä. Mutta ei ainoatakaan sanaa, vaan kuuluvan käden lyönnin antoi hän ukon isällisten varoitusten vastaukseksi ja kiiruhti äänin itkien jalkasin Oulua kohden. Hän ei hirvinnyt luoda silmiänsä kertaakaan takaisin rakastettua syntymäkotiansa kohden, peljäten kohtaavansa isän hellän katsannon, joka ehkä ainaseksi vetäisi hänen sinne takaisin.
Huolimatta syysillan pimeydestä, kääntyi matkamiehemme sivutielle ja oli pian hautuu-maalla. Paljastetuin päin lähestyi hän siellä äiti-vainajansa hautaa, jolle ristissä käsin lankesi polvillensa ja hartaassa rukouksessa Jumalan tykö anoi siunausta syntymäkodilleen ja omille tuntemattomille kohtaloilleen. Vihdoin lausui hän: "Äiti, äiti! koska mailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkoon nyt taivaasta silmäsi minua matkallani!" Vahvistettuna tästä, kiiruhti nuorukainen iloisempana määränsä perille.
Kymmenen vuorokauden kuluttua tuli hän terveenä ja iloisena Ouluun. Siellä haki hän heti isänsä majatalon, sen jossa ukko kaupungissa kauppamatkoillansa piti asuntoa. Sen löydettyään kävi hän perheenhuoneesen heittämään majakakun ja kalakukon, jotka on tapana antaa lahjaksi sille kauppiaalle jossa matkamies majataloa pitää.
Tupa oli sen ajan tavan mukaan, hyvin avara, kolmella leveällä ikkunalla kolmessa jaksossa, puuluukut katua kohden, ruu'ut pienet, kortin kokoset, lyijyllä kiinnitetyt, paksut orret katossa, valkostetut seinät, permanto hiekotettu ja suuren avoimen uunin ympärillä havuja. Korkea, maalattu puukaappi seisoi yhdessä kulmassa ja siinä maitopyttyjä laesta permantoon asti. Sen vieressä suuri kannellinen korvo naappuinensa täynnä piimää. Pitkä maalaamaton, pesty puupöytä ja samallainen penkki anastivat yhden seinustan. Ikkunain välissä suuri tamminen saranapöytä. Samallainen veistämä-kuvilla koristettu vaatekaappi seisoi mataloilla pallojaloilla toisella seinällä. Talon tyttäriä varten oli kangastellit toisella puolla sen vastapäätä. Yhdessä kulmassa oli seinäkello kaappineen ruusulliseksi maalattu ja joka kellon lyömä aukeni luukku, josta kurkisti käki kukkumalla kertoen kellon lyömät. Muutama puutuoli, ruoka- ja avain-kaappi ja puolen tusinaa rukkia oli vielä huoneessa nähtävänä, eikä muuta mitään.
Kehräten pellavia kahden tyttären ja kolmen piian seurassa, istui emäntä itse esinnä. Eukko oli kärevän näköinen, pukunsa pitkä, leveäraitainen kotona kudottu naisnuttu ja päässä nuorimman tyttären Liisan kutoma "tykki" ja lakki. Tyttäret olivat melkein samanlaisessa puvussa, mutta nutut pitkäuumaiset ja myssyt vehreät. Kolmas nuori tyttö seisoi maitokaapin luona kirnuamassa. Sen nimi oli Helena Paldanius, papin tytär Törnävältä ja talonväen sukulainen. Hänellä oli valkonen esiliina, kiverretyt hihat ja kerman pisara tylsäpäisen nenän päällä.
Iloisesti ja ystävällisesti silmäili Helena neiti sisääntullutta soreata talonpojan poikaa. Vähän ujostellen laski tämä tuomisensa pöydälle, noikkasi monioita kertoja, oikialla jalalla raapasten permantoa, kunnes vasemmalla kädellä pyyhkäsi tukan otsaltansa. Oikean kurotti hän ensin emännälle ja sitten kaikille tyttärille järjestään, mutta Helenan kättä hän niin puisti että se huudata "varo kirnuani", josta toisille syntyi paljon iloa ja vastedes monta muistutusta Helena-poloiselle.
Tervetultu oli Mikko ja Mikon riksit kaupan vaurastumiseksi. Hänestä tuli aikaa myöten talon taitava "puukhollari" ja vihdoin jo ensimäisestä kohtaamasta rakastetun Helenan mies ja oma isäntänsä, sekä koko Pohjanmaan Wacklini-suvun esi-isä. Ensin vastaanotti hän vanhan isänsä toivosta kutsumuksen syntymä-seurakuntansa lukkariksi, asui siellä onnellisena ja tytyväisenä isänsä kuolemaan asti; muutti sitte vaimonsa ja ensimäisen poikansa kanssa Ouluun, jossa v. 1717 pääsi posti-pehtuoriksi.
6.
Iso-muori
Oikein kunnon eukko oli vanha iso-muori, joksika koko suku häntä kutsui. Rehellisellä vanhan ajan hyväntahtoisuudella, lausui hän aina mielipiteensä suoraan eikä suinkaan sanoja valinnut, vaikka usein ja syvästi kumarteli, milloin arveli asiain niin vaativan.
Eräänä kesäiltana oli pari Turkulais-rouvaa ihan odottamatta tulleetRaahesta Ouluun kahdeksan penikulman matkan eukon luoksi vieraisiin.Emäntä vastaanotti heidät ystävällisesti ja laittoi heille vuoteensamassa suojassa, jossa omakin makuusiansa oli.
Sinä yönä ei eukon tullut tavallisen makea uni ihan ruuanlaitto-huolesta. Hänen oli tapa äänin lausua aatoksensa. Nytpä mummo nousi istualleen vuoteellensa, veti pari kertaa nuuskaa nenäänsä tavallisin runsaammin, äänin itseksensä pitäen seuraavan keskustelun: "Mitä annan huomenna heille päivälliseksi? Niinpä tulevatkin niin odottamatta, ettei mitenkään olisi voinut teurastaa tai muuten olla valmiina vieraita vastaamaan. Mielettömät! He kyllä tietävät täällä yhtävähän kun sielläkään olevan lihapuotia eikä kalakauppaa."
"Sisar hyvä, älä meidän tähtemme rupee vaivaa näkemään", lausui rouvista toinen, joka ei vielä ollut nukkunut.
"Tuki suus' ja nuku yöllä, kas niin tekee muut ihmiset", keskeytti hänen emäntänsä, "äläkä huoli kuunnella toisten emännys-murheita; ja nyt — hyvää yötä."
Vaikitetut ja matkasta väsyneet, nukkuivat vieraat vähittäin. Myöhään aamulla herättyänsä löysivät emäntänsä hiljaa hiivistelemässä aamiais pöydän luona toisessa suojassa. Jo ennen auringon nouseman oli hän antanut teurastaa, paistaa ja leipoa. Sen ajan tapainen suurus oli valmis. Kukkurapäinen vati höyryviä paistinkaloja oli pöydän keskellä. Neljässä eri vadissa pöydän kulmilla, lohta keitettynä, suolattuna, savustettuna ja paistettuna. Pöydän yhdessä päässä paistettu porsas persiljaa suussa ja korvissa, peuran paisti toisessa ja kaksi viilipyttyä valkoisimmasta puu-laista keltainen kerma hohtava kuin pilvet kesäsillä taivaalla. Pyreilevää olutta kirkkaissa hopeapikareissa, jotka kylmästä utuisina näyttivät vieraita odottavan.
Ilomielisenä hymyili eukko vieraillensa, kumarrellen ja sydämellisesti kiittäen heitä ystävällisestä käynnistänsä. Sitte vaati hän heitä syömään kaikkia ruokia niin runsaasti, että viimein todenperäisen rupesivat pahoin voimaan. Siitäpä eukko säikähtyneeksi ja vaati heidän juomaan suuren lasin jernestestamentti viinaa, mummon ainoa lääke kaikissa tapauksissa.
Seuraavana päivänä lähtivät rouvat terveinä ja iloisina matkaansa, hyvillä mielin kestitsemisestä ja yhtä paljon että pääsivät siitä.
7.
Perheen turva.
Eräänä kesäpäivänä oli Oulun maaherra, kenraali Carpelan työhuoneessansa kansselissa, jossa kirjoitti avoimen ikkunan ääressä. Sen saman kohdalla oli asetettu hoikat tikapuut katon nojalla. Tämä suuri pytinki oli laamanni Holmbergin. Maaherran-viraston suojat olivat toisessa kerrassa.
Kaupunkiin oli tullut mies Kuusamosta, noin 50 vuotinen, ruma, päivettynyt ja laiha raskaasta työstä, näljästä ja murheesta. Tervaisissa rääpäleissä ja avojaloin oli poloinen varhain aamusta seisonut odottaen maaherratalon vastaisessa porstuassa. Raskaita huokauksia nousi hänen raskautetusta sydämestänsä kenenkään niitä kuulematta, kunnes eräs koulusta tuleva lapsi häneltä kysyi, mitä tahtoisi.
Murheenalainen mies vastasi: onkos korkia konsistoriumi itse kotona?
Lapsi vaan ymmärsi miehen huolellisen muodon ja kyyneleen hänen silmässänsä, jonka vuoksi kiiruhti noutamaan äitinsä. Tämä heti älysi miehen aikomuksen olevan saada puhutella maaherraa, tai hänelle kansselissa antaa anomuskirjan. Nyt luuli hän olevansa osotetulla paikalla, mutta rouva neuvoi häntä selvästi menemään vastapäisestä portista ja sitten ensimäisestä rapusta vasemmalle, niin olisi määränsä perillä. Paljon kiitellen ja kumarrellen, noudatti matkamies osoitusta ja kävi ilomielisenä yli kadun.
Nyt luuli mies olevansa osotetulla pihalla. Pitkän silmäilyn heitti hän tikapuille, katon nojalla seisoville, tuumaillen katon ei olevan niin korkean kuin moni honka, jonka latvaan metsästysmatkoillansa oli kiivennyt.
Tikapuut luuli hän olevan ne raput, joita hänen piti nousta kansseliin, mutta niitä koitettuaan olivat ne niin lahot, että puukappaleita lohkesi hänen käsiinsä. Ne asetti hän ihan paikallensa, lausuen: noin se on ollut.
Vaikka kansselin matka hänestä oli vähän vaarallinen, ei hän kuitenkaan kauan epäillyt. Nähden ylhällä ikkunassa ihmisiä, jotka toki vielä eivät olleet häntä huomainneet, ajatteli hän: eihän tikapuut tässä mitättömänä seiso, ja koska ne muitakin ovat kannattaneet, niin tottahan ne minunkin pitää.
Paperinsa otti hän suuhunsa ja nyt lahoja tikapuita kömpimään ylös. Moniaat puolapuita murtuivat, mutta se ei hänen mieltänsä masentanut; hän vaan lujemmin piti kiini notkuvista sivupuista ja pitkitti itsepintaisena ja tyynenä matkaansa. Jaakopin enkelit kai häntä suojelivat, sillä ihmisvallassa se ei olisi ollut.
Käveltyänsä ikkunan kohdalle, jossa maaherra ahkeraan kirjoitti, odottamatonta tulijaa huomaamatta, otti mies paperinsa yhteen, hattunsa toiseen käteen, surkealla äänellä lausuen: "armollinen maaherra ja korkea konsistoriumi", kurottaen papereitansa ikkunaa kohden.
Enempää ei mies joutunut lausumaan, kuin maaherra kiivaasti ja äreällä äänellä käski hänen mennä samaa tietä kuin oli tullutkin.
Pelästyksestä oli mies melkein maahan pudota, sillä hänen paluumatkallansa katkesi taas kaksi puolapuuta. Mutta hän oli Suomalainen ja itsepintainen: yksin käsin piti hän kiini vielä monta syltää maasta; hatun piti hän toisessa ja paperin suussa, itse riippuen ilmassa. Voimansa rupesivat loppumaan, jonka varsinkin vaikutti niin suuren herran lähellä olo.
Herrat vaalistuivat tätä nähdessään ja itse maaherra käski avuksi. Kaikki juoksivat kiiruhtain ja köysi saatiin onnettoman uumalle ennen kuin hänen voimansa peräti loppuivat.
Hengen vaaralla ja köyden avulla vipusi hän tikapuun reidelle. Maaherran ja kaikkein toisten yhteisellä avulla saatiin mies vihdoin ikkunasta sisään.
Typerä ja pelonalainen oli nyt mies, mutta onnensa ja asiansa tarkoituksen oli hän voittanut. Jalomielinen maaherra luki hänen anomuskirjansa ja paperinsa, joista näki että tämä kunnon mies 30 vuotta työllänsä oli elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi sisarta, joista toinen virheenalainen ja toinen köyhän uudisasukkaan leski, jolla oli monta lasta. Nyt oli mies käynyt yli 40 peninkulman hakemaan oikeutta 80 vuotiselle isällensä saada verottomasti nauttia uudistaloa, jonka korpeen oli raivannut, sillä kruunun maksujen aika oli tullut, mutta mistä otti rahaa monihenkinen perhe, joka teki raskasta työtä syöden pettuleipää. Heillä ei ollut mitään. Mieron tie tai nälkään kuoleminen olisi ollut vanhusten, samoin kuin toistenkin kohtalo, ell'ei jalomielinen poika olisi tätä keinoa koetellut. Yleisesti voi sanoa, että Suomalainen mieluisammin kuolisi kuin kerjäläiseksi rupeisi, jos uskonto ei käskisi osaansa kärsivällisyydellä kantaa. Maaherra suostui Kuusamon miehen pyyntöön ja vielä lisäksi toisten kanssa kokosi melkoisen rahasumman tälle perheen turvalle, joka ilokyynelin ja siunauksilla palasi omaistensa luokse.
Lahot tikapuut, jotka erämaan-mies luuli maaherran-viraston rappuiksi, tulivat siis hänen ja hänen omaistensa pelastuskeinoksi viheliäisyydestä.
8.
Kaarle Saksa
Kaarle Saksa oli kaupungin kirkkoherran apulainen. Sivistynyt, hauska seuramies, rakastettu ja arvossa pidetty opettaja ja ystävä, oli hän jokapaikassa tervetullut. Vilkas muotonsa osotti hyvää sydäntä. Hän oli nerokas ja hyvänluontoinen, vartaloltansa pitkä, sinisilmäinen ja valjumuotonen. Oltuansa jonkun ajan Oulussa, muuttui nuoren papin luonto ihan toiseksi. Hän rupesi seuroja välttämään, kävi surullisena ja miettivänä saamatta yönlepoakaan. Tunnittain nähtiin hänen istuvan kosken reunalla Pokkisenmäen alla, mutta estelemättä seurasi hän siitä ystäviänsä, jotka kokivat hänen raskasmielisyyttänsä hälventää. Mutta heidän yrityksensä oli turhat; sairasmielisyys kasvoi yhä, syystä ettei hän mielestänsä saanut pois nuorta tyttöä, joka jo oli toisen kanssa kihlattu.
Vihdoin tuli tämä onneton niin hurjaksi että oli vahdattava. Mutta monasti karkasi hän, ja älykkäämpi kun moni viisas, meni hän sinne, minne tahtoi.
Eräänä valoisana kesä-yönä heräsi nuori morsian, jota raivomielinen niin toivottomasti rakasti, siitä että kuuli jonkun häntä puhuttelevan. Säikähdyksensä on ymmärrettävä nähdessään hurjan vuoteensa äärellä polvillaan. Hullu-äänisesti nauraen, pyytää hän häntä levollisesti sulkemaan silmiänsä, sillä hän muka ei sietäisi kolmea aurinkoa yhtaikaa (nouseva aurinko pilkotti ikkunasta). "Jos nukut taikka valvot, olet minun silmissäni yhtä ihana; vaikka olisit kymmenen vuotta haudassa maannut, niin sittekin sinun tuntisin. Olethan sinä Vapahtajani äiti, neitsyt Maria! Minäkö en sinua tuntisi?" Nyt yritti hän suudella häntä, mutta samassa näki tyttö kaksi välkkyvää pistoolia povitaskussa. Peljästyksestä oli lähes menehtyä. Hän ei edes voinut ääntääkään, kuin samassa kuului ääniä kadulta, jotka hakivat karannutta raivoa, mutta tämäpä kuuli ja näki nekin. Yht'äkkiä viritti hän pistolein hanat. Toisella tarkoitti hän tulijoita, toisella tyttöä, joka ei muuta voinut, kun kädet ristissä huo'ata: Herra, ota minun henkeni!
Mutta nytpä raivo itkien viskasi pois aseet. "Anna anteeksi, sinä pyhä", niiskui hän; "enhän se minä ollut, joka pistolin viritin sinua kohden; se oli pahahenki itse! Ei, tuhat kertaa mieluisammin kuolisin!" Mutta samassa tavotti hän niitä taas; vaan ne jo olivat vartiain käsissä. Nyt tyttö taas rohkeni hengittää, mutta peljästyksestä jäi hän monta päivää kipeäksi.
Saksa oli ensin käynyt erään ystävänsä luona ja sieltä ottanut pistoolit. Tänne tultua oli löytänyt avaimen, hiipinyt niin hiljaa etusuojan lävitse ettei siellä makaava palkollinen sitä kuullut ennenkuin hakijatkin olivat sisässä.
Mielen-sairautensa kautta menetti Saksa virkansa, mutta muutaman vuoden kuluttua oli hän taas terve ja pääsi kappalaiseksi Hyrynsalmelle. Hän kävi naimisiin, eli onnellisena ja tyytyväisenä. Mutta taaski kääntyi hän hurjaksi ja lunastettiin sitte Kronobyn hulluinlaitokseen. Nuori puolisonsa seurasi häntä sinne ja kiitos hänen seuralle ja siellä saamalle hoidolle, tuli hän kuusi vuotta siellä oltuansa ihan terveeksi. Mutta kuin hän oli parantumattomien luvussa, ei huolittu hänen pyynnöstänsä päästä vapaaksi. Vihdoin karkasi hän sieltä ja kävi jalkaisin Turkuun. Siellä kävi hän konsistoriin, valitti kärsimäänsä vääryyttä ja vaati vapautta. Hän puhui niin selvästi ja väkevästi, että se liikutti ja kummastutti koko konsistorin. Hän sai vapautensa ja heti senjälkeen kappalaispaikkansa Hyrynsalmella.
Lähes 30 vuotta onnettomuutensa jälkeen Oulussa, halasi hän tavata siellä olevia sukulaisiansa ja ystäviänsä. Siellä oli kappalaispaikka avoin. Hän haki sitä ja pääsi vaalille. Ilolla kohtasivat siellä olevat ystävät vanhan opettajansa.
Sunnuntaina, jolloin koetussaarna oli pidettävä ja hän nousi saarnastuolille, liikutti häntä sanomattomasti se, mikä kohtasi hänen silmiänsä. Suuri kirkko oli väkeä niin täynnä että paljo, joilla ei ollut tilaa sisässä, seisoivat ulkona. Vanha opettaja tunsi joukossa ystäviä, tuttavia ja monta rippilastansakin, jotka kyynelsilmin odottivat kuulla entisen rakastetun opettajansa ääntä. Ääneti tuli hän ensin monta rukousta, sitte tahtoi korottaa äänensä, mutta ei voinutkaan sillä sydämensä tunteet olivat liian väkevät. Ensin purskahti hän katkerasti itkemään, sitten hämmentyivät silmänsä ja muotonsa kävi hurjan näköiseksi. Sitte rupesi hän äänin tervehtimään ystäviänsä ja tuttaviansa. "Kas veikko Keckman", huudatti hän, "miten olet jaksanut sitten kun viimein tarjoit meille hyvää kotopantua olutta suuresta hopeakannustasi, jonka jalusteella oli apostolein kuvat ja sotamies kannella? — Hyvää päivää veikot Niska ja Wacklinit! Montako tuhatta tynnyriä tervaa olette pieksi keittäneet tänä vuonna Pikisaarella? — Kas ystävä Öberg! Muistatko, miten Blommi pisti pienen elävän kalan sun viinapottuusi? Sinun, veli Antell, näin viimeksi Kajaanissa käräjää pitämässä. — Kaikkihan minä teidät muistan Julinit, Mellinit ja Collinit, Nylanderin, Polvianderin, Ulbrantin ja viisastelia Kantin. Muistatko, veikko, mitenkä paisti karkasi, kuin kenraalin olit päivälliselle kutsunut?"
Näin pitkitti hän joutavaa tarinoimistansa. Kirkkoväen valloitti synkeä mieli ja vähittäin hiipi yksi toisensa perään ulos, niin että kirkko vihdoin jäi tyhjäksi. Sitte nousi muutama mielipuolen ystävistä saarnastuoliin, ottivat ja veivät hänen kotia.
Hyrynsalmessa tuli hän taas selväksi ja eli monta vuotta tämän surullisen tapauksen jälkeen.
9.
Koirankuonolainen.
Kauppias Posseniuksen satavuotinen leski oli kaupungin ivallisin, mutta ei suinkaan niin pelkäämätöin kuin miehensä esi-isä Knut Posse, mainio Viipurin pamauksesta. Hän oli Oulussa syntynyt suku-nimellä Fagerholm. Taloudessansa toimellinen eukko, on hän muistettava siitä, että hän näki 1714, 1743, 1788 ja 1808 vuosien sodat. Ensimäisen sodan aikana oli hän lapsena vanhempiensa seurassa hengen vaaralla paennut metsiin ja erämaihin. Toisen aikana oli hän jo naimisissa eikä pienen lapsen kanssa voinut paeta vaikka moni muu niin teki.
Miehensä oli poissa. Talossa oli majotettu venäläinen kenraali. Hänen läsnäolo varjeli sen ryöstöstä ja muusta väkivallasta, niin että eukon ei juuri mitään ollut pelkäämistä, mutta lapsuudesta hänessä asuva kauhu vaikutti toista.
Vaston kenraalin kieltoa tuli eräänä päivänä hänen huoneesensa kalmukki. Miehen muoto oli villi, kasvot vaskenkarvaiset, nenä tylsäpäinen, otsaa ei ensinkään mustan, karkean tukan alla, joka näytti tunkevan puolen korttelin matkalla toisistaan pyöriviin silmiin. Leveästä paksuhuulisesta suusta kiilsi pitkät valkoset hampaat. Leukaa ei miehellä ollut enempää luin otsaakaan. Kalmukki-poloinen ei suinkaan pahaa tarkottanut, mutta rouva, joka nyt luuli näkevänsä koirankuonolaisen, säikähtyi niin, että tuli hermottomaksi ja ihan kuuroksi.
Kolmannen sodan onnettomuuksia ei Oulu joutunut koettelemaan, lukematta sodan aikaisia tautia.
Viimeisen sodan aikana rukoili tuo jo lähes satavuotinen eukko Jumalaa saada kuolla näkemättä kaupunkia vielä vihollisten vallassa. Rukouksensa tuli kuulluksi, sillä hän nukkui hiljaisesti päivää ennen ensimäisen venäläisen rykymentin kaupunkiin marssimista, joka tapahtui Antin päivänä v. 1808. Mutta tämä tapahtui niin rauhallisesti, että eukolla ei suinkaan olisi ollut ylellisen pelvon syytä.
10.
Hyvin-viisaan kahdenkertaiset häät.
Kaupungin pormestari Timbom oli lihava, hyvin jaksava herra, jonka suuret harmaat silmät näyttivät kaikkia kummastelevan, varsinkin jos peilissä tapasivat hyvin-viisaan pormestarin oman jauhotetun pään ja loistavat kasvot ja sen muuten sileässä aavassa oman pienen suunsa ja nenänsä. Mitaltansa oli herra pormestari keskinkertanen ja hänen leveällä selällänsä heilui tukka-piiska. Virkanutussa suuret kullatut napit ja sen takataskusta kurkisteli sininen nuuskaliina. Polvihousut, samoin kuin kengät koristetut hopea-soljilla. Muitakaan, senaikaisia koristusaineita ei puuttunut pormestarin asusta, kuin rouvinensa kävi tuulittelemassa.
Rouvansa ei myöskään ollut mikään pila-eukko. Hänen epäsuosioonsa joutui välttämättömästi jokainen, joka hänen miestänsä ei kunnioittanut hyvin-viisaaksi. Muuten oli hän aina ja kaikkiin tyytymätön, samoin kuin itse pormestari oli pitkämielinen ja kärsiväinen. Molemmat olivat taikauskoset ja yksinkertaiset.
Ne olennot, olin sanoa luontokappaleet, joita pormestarin rouva enimmiten rakasti, olivat hänen miehensä, kanansa ja valkonen kissansa, jota "Sokuriksi" sanottiin. Syystä että luonto oli rouvalta kieltänyt omia perillisiä, kohteli hän kissanpoikia kaikella äidillisellä helleydellä, jonka palkkioksi sai sulaa maksutonta iloa.
Morsius-aikana oli pormestarinna kauniin maineessa, jonka ansaitsikin välkkyväin silmäinsä, valkoisen pintansa, punaisten huulten ja poskeinsa, sekä korkean nenänsä vuoksi. Vartalonsa oli korkea, uumansa hoikka, kädet ja jalat pienet.
Tämä itse mielestänsä niin ylevä rouva oli nyt jo kuitenkin harmaapäinen, ylellisesti lihava riippuvin poskin, nurkuva ja miestänsä epäilevä.
Eräänä päivänä vei eukko puolisonsa koreaan kammariinsa, johon ei ketään vierasta laskettu, vaikka hän kyllä kynnykseltä näytteli sen siniruusuisia seinäpapereja, kirjavaa sohvaa ja istuimia pähkinäpuusta, lootapöytää ja suurta kultaraamista peiliä. Yleisesti oli tämä suoja siisti ja puhdas, mutta sen eteisessä salissa oli kaikki riipin raapin. Vaski-astiat kyökissä olivat emännän kunniaksi aina kirkkaat.
Eräänä päivänä, niinkuin jo sanoimme, sai hyvin-viisas pormestarimme sen suuren kunnian rouvansa seurassa päästä koreaan kammariin. Siellä asetti hän hänen tuon suuren peilin eteen, kysyen ilosta hymyellen, eikö ukko huomaisi heidän vielä olevan hyvin kaunis pariskunta. Ukko pullisti suuret silmänsä vieläkin suuremmaksi, tarkemmin miettiäksensä asiaa ja sen seurauksia. Mutta olleen aina totta puhuva, lausui hän vihdoin hyvämielisesti: "hm, hm, tuota — noh kyllä — 40 vuotta takaperin."
"Etkö häpee!" tiuskasi pormestarinna ja kenokaulassa käydä sipsutti hän kammarista, heittäen sinne pormestarin, joka nyt oli sekä peljästyksissä että katuva, ajatellen mitenkä pulastansa pääsisi. Ukko milloin tuijotti kattoon milloin ikkunaan, siksi että rouvan vinkuva ääni vihdoin kuului lausuvan: "korjaa luus' sieltä, ettet sokase koreaa kammariani."
Nytpä ukko sukkelaan sai hattunsa ja keppinsä ja niin raastupaan, jossa kysymys oli saisivatko kaupungin nelijalkaiset, niinkuin tähänkin asti, estelemättä ja luonnollisessa viattomuuden tilassa mieltänsä myöten kävellä kaduilla.
Virastosta kotio tultuaan, sai pormestari vielä kiivaita muistutuksia huonosta ihanne-ajustansa ja lisääntyvästä kylmäkiskoisuudestansa pormestarinnan suloa kohtaan. Mutta siitä hetkestä päätti lemmellinen rouva avata miehensä silmät ja tehdä hänet niin rakastuneeksi kuin nuorenakin oli ollut, sillä hän väitteli olevansa kyllä keinokkaan jos vaan tahtoi, ja sen oli nyt toteen näyttävä.
Pormestarinna tunsi erään noituri-Anna nimisen akan, joka kyllä ei asunut kaupungissa, mutta tuli sinne ajottain rahallista ammattiansa ajamaan. Se oli jättiläisen suuruinen eukko, väkevä ja leveäsuinen, joka suurilla hampaillansa yhtä helposti puri rautanaulan poikki kuin tytöt langan pään. Tälle ilmoitti rouva mikä hänen sydäntänsä raskautti. Vanha Anna kuunteli tarkasti ylevää ystäväänsä. Kuin velho oli vaatinut ja saanut suuren lasin viinaa, jonka sisällystä taikalukuja höpisten katseli, kysäsi hän, oliko hänen miehensä vielä hänelle kaikissa kuuliainen. Tähän saatuaan myöntävän vastauksen, viskasi eukko yhtäkkiä kaiken viinan kurkkuunsa, juhlallisesti lausuen: "sittenpä ei hätää, jahka vaan teette kaikki, mitä minä käsken."
Tämän lupasi rouva iloisena.
"Teidän täytyy, sanoi noita, pukeuta vanhaan morsiuspukuunne, samoin myös herra pormestarin; sitte käydä pimeässä hautausmaalle, siellä luen minä luvut, niin sitte saatte nähdä tulevanne yhtä onnelliseksi kun naimisenne ensi päivänä."
Läpi-iloisena kiiruhti pormestarinna kotio valmistustoimihin.
Mutta ukko pormestaria oli tällä kertaa rouvansa tuumiin melkein taipumaton. Paljon kyyneleitä ja rukouksia oli tarvis, ennenkuin sai miehensä, joka muuten oli kyllä nöyrä ja kuuliainen, vast'uudesta rupeemaan sulhaseksi, mutta vihdoin öitä ja päiviä häntä kaikin tavoin piinattuaan, sai hän hänen myöntyneeksi.
Pimeänä syysiltana kello 11 oli pormestarinna vaatetettu entiseen morsiuspukuunsa. Sen aikaisia koristuksia oli eukolla yltäkyllin. Itse pormestari tuli tästä niin liikutetuksi että pukeutui hänkin vanhaan virkanuttunsa ja miekka kupeelle. Niin oli siis pormestarikin nuoruutensa puvussa, vaikka kyllä vaivaloisesti, sillä nuttu oli niin ahdas että pormestarin kädet seisoivat kuin myllynsiivet, joten parhaimmalla tahdollakaan ei saattanut rouvaansa likistää. Mutta rouvan länninki taas oli samasta syystä runsaan puolen kyynärää auki takapuolella, joten siis etupuolla virhe oli näkymätön.
Morsian pani vihkimäsormuksen sulhasen vasempaan pikkusormen ja kaksikulmainen hatun hänen oikiaan käteensä.
Nyt kutsuttiin noituri-Anna toimitusmieheksi. Julkisesti näkyi sen tätä ennen luontoansa viinalla hyvästi vahvistaneen, eikä se ujostellutkaan, vaikka herrasväen puku hänestä kyllä näytti oudolta. Yksi yhteinen päällisvaate viskattiin parikunnan hartioille ja niin liikkeelle. Kummasteleva ja hämmästynyt piika sai käskyn tulla salalyhdyllä valaisemaan, vaikka ulkona melkein tuimasti tuuli.
Näin varustettuna kulki nyt hyvin-viisas pormestarimme morsiamensa kanssa hiljaa hiipien hautuumaalle.
Sinne tultua asetti noita heidät avoimen haudan yhdelle puolelle, itse astuen toiselle. Kummallinen näkö oli noita-akan kolkko muoto, pitkä vartalo ja paljaat jalat, lyhdyn epävakaisen valon valaisemat, yöllinen tuuli oli kiihtynyt myrskyksi. Äkisti tempasi tuulenpuuska huivirentun noidan päästä, niin että sen harmaa tukka liehui ilmassa hänen rumain poskeinsa ympäri, sen silmät pyörivät päässä ja vahtova suu oli irvissä. Esiliinan oli noita sitonut kaulaansa kaiketikin papin kapan asemasta.
Sekä morsian että ylkä vapisivat kauhusta ja kylmästä, kuin noita viivaili suurella puukolla jokaista ilmansuuntaa kohden ja vihdoin tavotti sen kärellä sulhasen sydäntä. Kolkolla äänellä, ja sormella osottaen hautaa ärähti hän: "sinä olet kuollut; astu hautaasi."
Vaikka epäillen, ei pormestari tiennyt muuta neuvoa kuin totella. Piian avulla laskeutui hän sinne alas ja paneutui pitkälleen kädet hajalla ja liikkumattomana.
Samanlaisen käskyn saatuansa laskeutui sinne morsiankin ruveten maata sulhasensa käsivarrelle.
Sitte luki noita jonkuntapaisen hautaus luvun, jota seurasi monta eriskummallista loihtolorua. Kimeällä äänellä käski hän heitä vihdoin nousemaan ylös tullaksensa uudistetuiksi.
Paljolla vaivalla sai piika peljästyneen morsiamen ja äkästyneen sulhasen ylös haudasta. Varsinkin kiukutti pormestaria se seikka, että kuin nyt noidan käskyn mukaan parikunta piti ruveta uudesta vihkimään, niin näkyi joukko käskemättömiä vihkivieraita, joita lyhdyn valo ja uteliaisuus oli koonnut noita kummallisia vehkeitä katsomaan.
Pormestari ei mitenkään jäänyt sinne enää, vaan veti vastahakoisen morsiamensa kotiin. Noita ja piika seurasivat perässä.
Rouvan suurella vaivalla jo näin paljon menestynyt toimi oli siis turhaan menemäisillään, jota ei millään tavalla tahtonut niin laskea. Melkein väkisin päätettiin menot kotona.
Mutta tästä raakuuden ja taikauskon työstä ei seurannut sitä, mitä pormestarinna odotti. Häntä noudatti kosto. Sillä miehensä, vaikka muuten kyllä huonopäisenä pidetty, houkutteli taloonsa yhden kaupungin ihanimmista tyttölöistä, erään kahdeksantoista vuotisen immen, jota kaupungin ylimmätkin lepertäjät olivat tavotelleet. Tämä kevytmielinen tyttö tärväsi pormestarin maineen ja avio-onnen, ja harmista kääntyi pormestarinna sukunsa suureksi murheeksi heikkomieliseksi ja hulluksi.
11.
Koski ja Pikkarainen.
Mainio Oulunjoki ja sen suuri koski ovat paikkakunnan suurin luonnon merkillisyys. Jo tätä ennen olemme muutaman sanan niistä maininneet.
Koskenniskaksi sanotusta paikasta vaahto virta kaksihaaraisena saaristo-ryhmän ohitse. Yksi näistä haaroista on Niskakoski. Muinoin oli sen vesi paljon kuohuvampi, myöhemmin on se hallituksen toimesta valtiovaroilla tullut peratuksi. Kosken keskellä oli karia ja kiviä, jotka estivät veden juoksua vääntäen koskea pahoiksi pyörteiksi. Mutta rohkeat ja jäykkämieliset Suomalaiset eivät peljänneet Vellamon salaisia voimiakaan. Sillä juuri Koskenniskan lävitse kävi paikkakunnan etevin kulkuväylä. Suurin osa Oulun ulosviemästä tervasta ja metsäntuotteista tuli kaupunkiin juuri tuon kuohuvan kosken kautta. Mutta niin vaikea oli kulku sen lävitse, että siihen oli tarvis erittäin harjaantuneita miehiä veneitten kuljettajiksi. Sellaiset kosken uroot olivat valan tehneitä paikkakunnan uljaimpia nuoria miehiä.
Soma oli nähdä noiden pitkäin ohuista laudoista rakettujen venhetten raskaan lastinsa kanssa hurjaa vauhtia kivien keskitse tulevan kuohuvaa virtaa myöten. Mutta perämiehen tarkka silmä ja väkevä käsi osasi kuitenkin antaa venheelle oikean suuntansa pyörretten ja karien keskitse.
Oulun koskenlaskijoista mainioin oli Pikkarainen, jonka talo oli neljännespenikulman Oulusta. Mies oli varallinen, hänellä oli rakastettu vaimo ja kaunis tytär. Pikkaraisen Liisulle oli naimatarjouksia tehneet kaupungin kauppiaatkin hänen sekä ihanuutensa että varallisuutensa vuoksi, mutta hän otti vihdoin miehen omasta talonpojan-säädystänsä. Itse ukko Pikkarainen oli vartaloltansa pitkä ja pulskea mies. Kuningas Kustaa Adolfin puolisoinensa Oulussa käydessä sai Pikkarainen heille näyttää kuntoansa.
Virran rannalla kosken liehuvimmalla kohdalla oli rakettu parvi ja sen pohja peitetty sinisellä veralla. Kuninkaalliset seuroinensa siitä katselivat koskenlaskijaa.
Kosken yläpuolla oli koskivenhe suurimpaa lajia ja siinä Pikkarainen. Airoja käytti kaksi talonpoikaa. Pikkarainen itse perässä kesäisessä juhlapuvussaan, punainen liivi teräs-nappinensa, kirjava silkkihuivi kaulassa ja leveät lumivalkeat paidan hihat. Hatussa välkkyi terässolki. Nyt kääntyi kokka koskea kohden, vauhti lisääntyi ja nuolen pikaisuudella, kiiti se alas kosken vahdossa usein näkymättömänä, niin että katselijat toisinaan näkivät vaan Pikkaraisen välkkyvän hatun-soljen voittamansa kosken hyrskystä.
Norrköpingin valtiopäivillä v. 1800 tuli Pikkarainen herrainpäivämieheksi. Motala-virran koski tämän kaupungin luona kehotti rohkean koskenlaskijan koettamaan tätäkin, josta hänen osaksensa tuli yleinen ihmetteleminen. Rakentamassansa venheessä laski hän kuninkaallisen perheen, monen vieraan ja lukemattoman katselija-joukon nähden kevyessä veneessänsä Motala-koskesta.
Näiltä herrainpäiviltä kotio tullessaan oli Pikkaraisella kaksi kunniarahaa rinnassa. Oltuaan v. 1808 Porvoon valtiopäivillä, antoi hänelle keisari Aleksander kolmannen kultaisen punaisessa rihmassa kaulassa kannettavan.
Niinkuin sanoimme, on koski jo perattu niin että tätä nykyä käy helposti sitä kulkea. Tämä koskenperkaus saatiin toimeen varsinkin maaherra Stjernserantsin huolesta. Iloiten katseli hän, miten muutamat miehet eräänä päivänä kuljettivat venettänsä korjatun kosken lävitse. Hänen kysymykseensä, eivätkö olleet iloiset niin helposti päästä koskesta, vastasi vankka Suomalainen: ompa tästä päästy ennenkin.
Ihan Raattisaaren lähellä kosken lopulla on lohipato, josta mainiota Oulunlohta pyydetään. Mutta talvellakin oli Oulunjoella luonnon näytelmiä näytettävänä. Parhaimpia on jäänlähtö, joka varsinkin on outoa etelämaalaisista, jotka sattuvat sitä näkemään.
Eräs senlainen tuli tärkeissä asioissa huhtikuun viimepäivänä Ouluun. Heti paikalla kysyi kestikiivarilta, saisiko luvan nähdä suurta jäänlähtöä, josta oli kuullut maineen. Isäntä vastasi sen olevan kaikille vapaan. Tästä iloisena tahto hän tietää jäänlähtöpäivän. Kestikiivari sanoi sen olevan toukokuun 10 p.
Vaikka kyllä kiire matkailijalla oli, päätti hän odottaa nuo kymmenen päivää, saadaksensa täällä pohjoisessa nähdä sellaista, mitä kotomaassansa oli mahdoton. Ikävästi kului vieraan aika paikkakunnalla, jossa hänen mielisiänsä ja hänen maansa tapaisia ajanvietteitä ei ollut. Mutta vihdoin tuli odotettu päivä. Varhain kiiruhti vieras osotetulle paikalle Pukkisenmäelle. Koko tunnin katseli hän väsymättömästi jäitä, joita jo kyllä odotusaikana oli tottunut näkemään. Häntä nukutti, sillä tavallista varemmin oli noussut ollaksensa aikanansa paikalla. Mitä enemmän aika kului, sitä useimmin katsoi hän levottomana kelloansa, mutta jäykkänä ja liikkumattomana makasi jää vaikka jo oli sydänpäivä. Nälkä vaati matkailijan majataloon, jossa kiiruhtaen söi päivällisensä ja sitte sukkelasti koskelle takaisin, ettei vaan jäisi näkemättä odotettua jäänlähtöä, jonka alkuhetki oli epätietoinen, sillä poissa oli kestikiivarin isäntä, ainoa mies, jonka sanottiin se ehkä tarkoin tietävän.
Vielä monta tuntia pysyi matkailija paikallansa mutta, odotuksensa oli turha. Vihdoin loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän kepillänsä pieksi ja jalvoin potki kuoressa olevata maata, mutta jäät jäivät yhtä liikkumattomiksi, kaikista kiiruhdusyrityksistä huolimatta.
Hämärän tullessa suuttui matkailija enää odottamasta. Pahoissa mielin kiiruhti hän majataloon kiivaasti toruen kestikiivarin valheestansa. Tukevamman syyn puutteessa puolusteli tämä itseänsä sillä, ettei olisi uskottava sitä, jota sanotaan huhtikuun ensimäisenä tai viimeisenä päivänä.
Äkäisenä pyysi vieras hevosia ja läksi matkaansa vielä samana yönä.
Seuraavana päivänä nousi väkevä tuuli, joka mursi jäät ja pani ne liikkeelle. Koski kohisi tavallista rajummin, joka heti kutsui sadottain ihmisiä näkemään vieraan niin hartaasti odottamaa jäänlähtöä. Vesi kohosi nosten niin korkealle, että jäälohkareet joko nostivat, siirtivät tai kaatoivat ranta-aittoja ja äyrästensä yli paisunut koski raivosi kahta väkevämmin. Etäältä nähden olivat jäälohkareet purjehtivan laivaston näköiset.
Nämä suuret jääkappaleet monasti toivat muassansa rannoilta irti repimiä esineitä. Erään jäälohon päällä oli mylly. Venheitä, tynnyriä, hirsiä ja kiviä oli useimmin. Rannoilla hyppivät pojat irtainten jääkappalten päällä sukkelasti siirtyen yhdeltä toiselle ennenkun tuli lian myöhäksi.
Erän värjärin työhuone oli vaarassa tulla joko muserretuksi tai jäitten viemäksi. Huolettomasti katseli omistaja tätä. Häneltä kuin kysyttiin, eikö vaaraa pelkäisi, vastasi hän: ei hätää mitään; se on palovakuutettu.
Alkaen Ämmäkoskelta, lisääntyi pää-joukkoja, kunnes kulkivat alas kaikki Oulunjoen putoukset ja päästyänsä Niskakosken saivat vihdoin levätä Pohjanlahden helmoissa. Mutta pakkaistalvina, jolloin meren jää on niin vahva ettei tunkevat virran jäät voi sitä särkeä, kokoontuu niitä summassa virran suuhun. Juoksussansa näin estettynä kohoaa virran vesi kaupungissa julmasti, uhaten vahingoita tehdä, mutta useastikin murskaavat virran jäät vastaisensa merijään ja rauhallisessa yhteydessä käyvät molemmat valtameren avarassa helmassa sulamaan.
Putouksen yläpuolla Erkkolan luona kävi talvitie virran yli. Täällä kuin virran tähden ei ollut jäätä, laitettiin sitä siihen levollisesti. Maamiehet, näet, kiinteimmästä jäästä pitkinpäin virtaa hakkasivat irti jääkappaleen, niin pitkän kun virta oli leveä. Sitte annettiin virran vähittäin viedä se muassansa kääntäen sitä niin, että sen toinen pää tuli rannalle, kunnes virta käänsi sen toisen pään toiselle rannalle. Kovat pakkaset jäädyttivät sen niin lujasti kiinni rantajäihin, että sitä kävi hevosilla ja kuormilla ajaminen. Tällaista jäätietä sanottiin sillaksi. Sellainen silta rakettiin joka talvi uudestaan virran yli, ja juuri sen irti käyminen ennustaa yleistä jäänlähtöä.
12.
Eriskummallinen mäen-lasku
Kummallisista tapauksista kosken luona, tai oikeimmin sanoaksemme koskessa, ansaitsee seuraava jäädä jälkimailman muistiin. Se onkin luonnoltansa ihan pohjoismainen talvitapaus, joka muissa maissa olisi mainioksi tehnyt tapauksen sankarin. Suomalaiselle se näytti aivan vähäpätöiseltä.
Eräs vanha, Antti Hägg niminen merimies, pitkä ja vahva, vaatetettu kuluneesen merimiehen pukuun, tuli kylmänä talvipäivänä Kallisenmäelle, josta hänen oli kulkeminen alas. Perässänsä veti ukko tiilikuormaa kelkassa, Mäen päälle tultuaan istui ukko mukavuuden vuoksi kuormalle, laskeaksensa mäeltä alas. Mutta raskasta kuormaansa ja kelkkaansa ei ukko voinut johtaa oikeaa suuntaa. Täyttä vauhtia luisti kelkka joelle suurta värjärien tekemää avantoa kohden. Vankkana ja ääntämättä kiiti merimies avantoa ja hengen vaaraa kohden päästämättä hätähuutoa tai pyytämättä apua ihmisiltä, jotka toisen läheisen avannon luona kummastellen ja suu auki näkivät ukko Häggin mäkeä laskevan ja täyttä hojakkaa panevan suurta avantoa kohden. Silmänräpäyksessä oli hän kuormineen kelkkoinensa koskessa jään alla.
Tämän nähtyään saivat näkijät äänen. Akat, jotka olivat vaatteen pesossa, juoksivat huutaen, ja pian oli väkijoukko avannon ympärillä, mutta ei merkkiäkään näkynyt onnettomasta, joka heidän silmiensä nähden oli koskeen joutunut.
Hukkunutta ruvettiin koettamaan saada ylös; reikiä hakattiin useampaan kohtaan jäähän, mutta turhaan. Ei edes raskasta kelkkaakaan löydetty koskesta, joka kolkosti humesi jääkannen alla.
Parin tunnin kuluttua, kunnes koko toivo oli loppunut, alkoivat työmiehet lähteä pois jäältä. Ihan odottamatta kuultiin huuto ja nähtiin miehen pää toisesta pienemmästä avannosta sadan sylen vaiheella haetuista paikoista. "Miehet hoi! auttakaa minua tästä saakelin rotan reijästä", huusi Hägg. Avanto, näet, oli niin ahdas, että ukko ei siitä mahtunut ennenkuin sitä kirveellä avaroittiin. Vihdoin nousi Hägg jäälle, oikasi pitkän selkänsä ja lausui: "saakelin köyryselkänä siellä alhaalla onkin kuleksiminen!" Huolimatta siitä että oli läpimärkä, veti ukko kelkkansa nuoraa lausuen: "ylös veikko! sinuapa en heitäkään, kosk'et vaarassamme lastista mitään mereen heittänyt."
Sitte veti ukko raskaan kelkkansa lähimmäiseen taloon, jossa hänelle lämpösessä suojassa annettiin pari kuppia kahvipunssia. Sitte kertoi hän tapauksensa, joka hänestä itsestään ei suinkaan ollut niin kumma, kuin hänen kuulijoistansa.
"Minä nyt tuumailin", kertoi ukko, "että yhtä hyvä olisi laskea mäestä alas, kuin saada raskaan tiilikelkan kinttuihini. Senpätähden niin teinkin. Mutta kelkka sai liikapaljon tuulta, niin ettei enää perämiestä totellut. Kyllä minä näin, mihin satamaan se aikoi, mutta sen myöskin oivalsin, ettei siinä auttanut huutaa eikä kitistä. Minä ajattelin: olkoon menneeksi, koettellaanpa sitäki reisua. Saadaanpa nähdä, mitenkä se päättyy. Samassa pulpahdin veteen kuormineni. Tämä lemmon kova pakkanen on sentään johonkin hyvä, sillä se on niin kuivannut veden että sen ja jään välillä on avara tila. Vettä oli niin vähä että tuskin kävi saapasvartteni yli. Mutta jääkatto oli niin turkasen matala, että minun täytyi köyryssä käydä livettävien pohjakivien päällä tuon tuostakin kolhasten päätäni kattoon. Monasti kaaduinkin ja mun täytyi rämpiä etsien tyynempää vettä. Se otti aikaa, etten kelkkaani tahtonut heittää. Oikean suunnan löytäminen oli pahin. Ei siellä juuri pimeä ollut, mutta ei aivan etäällekään nähnyt. Muuta kompassia ei mulla ollut kuin päässäni ja sekin näytti nurin. Sillä lyhempihän matka olisi ollut Ullbrandtin kuin Buchtin avantoon. Mutta minäpä muka tein luovin. Minä kyllä jäältä kuulin huutoja ja nujua ja huusin minäkin takaisin, mutta eihän huutotorvi muka kosken kohinaa voita. Ja oikean suunnanpa vihdoin löysinkin vaikka kävin ämmän tavalla vastoin virtaa."
Sitte sai ukko kuivat vaatteet, söi ja makasi, kiitti hänen tähden nähdystä vaivasta, heitti jäähyväiset ja veti kelkkansa kotio iloisena, että tiilet olivat kaikki. Niin vähäpätöisenä piti ukko tämän asian, että kotio tultuaan unohti kertoa sen vaimollensa ja lapsillensa. Mutta siitä alkaen ei ukon enää milloinkaan nähty mäkeä laskevan.
13.
Miten kolmen rouvan kävi.
Eräänä kesäpäivänä läksi kolme kaupungin etevimpää rouvaa Laanilaan tervehtimään tuomari Polvianderin rouvaa. He olivat puetetut juhlapukuunsa ja hienoimpiin koristuksiinsa.
Erkkolan talosta tahtoivat päästä virran yli vastapäiseen tuomarin hoviin. Mutta vaan yksi venhe oli kotona ja sekin pieni. Myöskin väki oli poissa paitsi pieni tyttö, joka hoiti vielä pienempiä siskojansa. Mutta se lupasi kyllä soutaa rouvat yli ja sanoi jo ennenkin vieraita soutaneensa Laanilaan.
Rouvat istuivat venheesen, tyttö lykkäsi sen vesille, otti airot ja rupesi soutamaan, mutta virta oli nyt tavallista väkevämpi, sillä vesi oli kohonnut.
Tyttö souti soutamistaan, rouvat nuuskasivat ja tarinoivat, eivätkä mitään vaaraa huomanneet ennenkuin virta, väkevämpi kuin soutaja, oli kääntänyt venheen koskenniskan putousta kohden. Kohinan kuullessansa rouvat vasta älysivät vaaran ja rupesivat täyttä kurkkua huutamaan. Tyttö teki samoin ja heitti vielä peljästyksissä airotkin.
Mutta vaara kasvoi joka silmänräpäys. Yksi rouvista riisui myssynsä, jota hätälippuna ilmassa liehutti rannoilla juoksevalle kansalle merkiksi. Kaikki tahtoivat auttaa, mutta venheitä ei ollut saatavana, niin että kaikki, juoksivat neuvottomina venheen yhä lähestyessä koskea. Onnettomat heittivät jo kaiken pelastuksen toivon eivätkä hengen hädässä mitään muuta voineet tehdä kuin huutaa.
Ihan lähellä koskea rouvista yksi pyörtyi. Samassa töytäsi venhe kiveä vastaan, niin että toinen rouvista loiskahti veteen. Mutta kaikkein ihmeeksi ei hän uponnut, sillä monet tärkkihameet kannattivat häntä veden päällä, ja niin hänen onnistui kiivetä kivelle, johon venhe oli tölmähtänyt. Kurjan näkösenä vaikka paitsi vaaratta istui hän nyt siinä, mutta korea ja kallis pitsimyssy meni teitänsä.
Onnellisin oli se, joka vaarasta tietämättä makasi menehtyneenä venheen pohjassa. Kolmas rouva ja tyttö olivat polvillaan ja kädet ristissä antauneet välttämättömän kovan kohtalonsa haltuun.
Mutta saamasta nyhjäyksesta kääntyi venhe oikeaan väylään ja kaikkein ihmeeksi ja iloksi sujusi se ihan sievisti alas Koskenniskalta ja sitten sen vauhti vähentyi.
Koskenniskan ja ison kosken välillä on tyynempi vesi. Siinä rannalla on aina venheitä. Sieltä kiiruhdettiin heti avuksi. Rouva-poloisten ilon ja kiitollisuuden pelastuksestansa voi jokainen hyvin käsittää. Maalle päästyänsä virkosi pyörtynytkin pian. Sitte noudettiin se rouva, joka vaakalastin tavalla tuli veteen viskatuksi. Muutaman päivän kuluttua, joina rouvat säikähdyksestä jaksoivat pahoin, oli heillä vaan täyttymättömän käyntinsä muisto jäljellä.
14.
"Herra-Jumala pitää hulluista huolta."
Toinen tapaus koskella on yhtä omituinen. Se on monelle paikkakunnan asukkaalle tuttu.
Mielipuoli mierolainen, joka kerjäten kävi taloissa Oulujoen varrella, irroitti eräänä päivänä venheen koskenniskalta, istui mieropussinensa siihen ja heittäytyi niin ihan iloisena vesille. Venhe oli jo väkevimmässä koskessa, kuin tämä huomattiin, eikä pelastusta enää ollut ajattelemistakaan, ja vihdoin katosi se kokonaan näkijäin silmistä. Miehen kuolema pidettiin varmana eikä häntä siis haettukaan yhtävähän kuin venheen omistaja venhettänsä, jonka luuli koskessa murskaantuneeksi. Mutta sanotaan Herran Jumalan olevan hulluin hoitajan, ja niin oli nytkin, sillä onnellisesti oli venhe tullut alas koskesta, mutta tuuli ajoi sen merelle, Ruotsin puolelle, jossa Tukholmaan kulkeva laivuri löysi mielipuolen, otti sen laivaansa, hoiti sitä vaikkei sen kieltäkään ymmärtänyt ja vihdoin heitti Tukholmaan.
Monta vuotta myöhemmin löysivät muutamat Suomalaiset saman miehen kunnollisena ja taitavana ruukintyömiehenä lähellä Ruotsin pääkaupunkia.
Hänen järkensä oli selvinnyt, ja onnettomuudestansa oli hänelle vaan se muisti, että Jumalan enkeli oli hänen kehnosta venheestä nostanut suureen laivaan. Hän sanoi myöskin Jumalan hänestä ainaisen huoleen pitäneen.
15.
Hovineuvos.
Tämä oli kauppias ja vanhin kolmesta veljeksestä, jotka kaikki nerolla ja toimella olivat koonneet suuret rikkaudet.
Hovineuvoksella oli hyvä pää ja hyvä kauppa-kyky, tunnoton sydän ja eriskummaiset mielipiteet. Hänen onnelliset kauppatoimensa ja toimelliset työnsä hyödyttivät häntä itseänsä ja yleisöä. Olhavaan, neljä peninkulmaa Oulusta teetti hän lasitehtaan, jossa suuri joukko ihmisiä sai työtä ja elatusta. Paitsi sitä oli hänellä lavea kauppa ja laivoja rakensi hän ulkomaalaisillekin. Monta hänen omaa laivaansa purjehti valtamerellä.
Kauppa-asiainsa tähden matkusti hovineuvos usein Tukholmassa. Monilaatuisten teostensa ja yritystensä tähden pääsi hän kuninkaankin puheille. Kustaa kolmas aina älysi kunnon, olipa se minkälaatuinen hyvänsä; ymmärsipä antaa hovineuvoksellekin arvonsa. Monesta asiasta neuvottelikin hänen kanssansa, kysyen hänen mieltänsä.
Eräänä päivänä kysyi kuningas, millaisen palkkion soisi saavansa palveluksiansa; tahtoisiko arvonimeä vai mitä muuta. Sankarimme kiitti ja kumarsi, sanoi arvonimistä ei milloinkaan pitäneensä; mutta koska kuninkaallinen majesteetti hänelle senlaista tarjosi, niin pyysi saada nimen, jonka kannattajaa kyllä tarvittaisiin ja jonka nimistä Ruotsissa tietysti ei vielä ollut.
Sanokaapa se, lausui kuningas.
Älköön kuninkaani vihastuko, että nöyrimmästi pyydän saada hovineuvoksen nimen.
Naurahtaen lausui kuninkas: "hyvä, hyvä; siinä kohden olemme todellakin köyhät. Ei saa sanoa Ruotsin hovissa neuvoja puuttuvan."
Hovineuvos oli pituudellansa keskinkertainen, paksu ja väkevä, katsantonsa kavala ja muotonsa ei hyvä.