Tuumittuaan hetken O'Reilly päätti olla myöntyvinään.
"Olette aivan oikeassa", sanoi hän, "sillä mitäpä semmoinen kosto hyödyttää, olipa se kuinka hirveä hyvänsä, josta vihollisenne ei tiedä eikä ehkä välitäkään. Mutta koska kerran olette päättänyt pitää äitipuolenne kuumana, niin ehkä häntä kiukuttaisi aivan sanomattomasti, jos minä muitta mutkitta kosisin häntä."
Rosa nauraa hihitti ja kysyi sitten kummastellen: "Osaisitteko kosia,Señor?"
"Osaisinko? Se taito on O'Reillyillä jo veressään. Kuulkaas nyt kun koetan", ja astuen eteenpäin hän tarttui Rosan käteen. "Hiljaa!" huudahti hän, kun tyttö vastusteli. "Otaksukaa nyt olevanne rouva Varona, oma äitipuolenne, ja että minä puristan hänen lihavaa kättään."
Rosa purskahti nauruun, mutta ei vetänyt kättään pois. "Mutta Isabelin käsi ei ole lihava", sanoi hän, "vaan laiha ja luiseva. Poskeni tietävät sen kyllä."
"Älkää keskeyttäkö", sanoi O'Reilly.
"Isabel, pieni lemmittyni —"
"'Pieni'. Hi, hi, hi! Hänhän on iso ja ruma kuin kakluuni."
"Vaiti! En voi enää kauemmin vaieta ja minun täytyy sanoa teille, että olen aivan hullaantunut teihin. Näin teidät ensi kerran Espanjan klubin tanssiaisissa" — Rosa yritti vetää jälleen kättänsä pois, mutta O'Reilly tarttui toisellakin kädellään tytön käteen lisäten nopeasti: "teidät ja tytärpuolenne Rosan. Muistatteko ensimmäisen valssin? Nojatessanne käsivarteeni ja katsoessanne minuun loistavin silmin luulin olevani taivaassa, kuten teille sanoinkin."
"Puhutteko kaikille naisille noin kauniisti", sanoi tyttö nuhtelevasti.
"Isabel, sydänkäpyseni, voin tuskin hengittää ajatellessani sinua ja huuleni janoavat suuteloitasi —"
"'Isabel!'" huudahti eräs ääni ja rakastavaiset kavahtivat äkkiä kauemmaksi toisistaan. Kääntyessään he näkivät Estevanin, Rosan kaksoisveljen, joka tuijotti heihin ihmeissään. "'Isabel?'" toisti hän vielä kerran. "Mitä maailmassa tarkoitatte?"
"Keskeytitte näytöksen. Harjoitin parhaillaan tulista rakkaudentunnustusta, jonka aion tehdä rakastetulle äitipuolellenne", selitti O'Reilly teeskennellyn närkästyneesti.
"Niin,SeñorO'Reilly uskoo voivansa raivostuttaa Isabelin kosimalla häntä. Hän on aina valmis kujeiluun —." Rosa punehtui yhä enemmän huomatessaan veljensä huvitetun katseen. "Hänen kosintansakin oli sangen ontuva."
"Eikö mitä", sanoi Estevan ojentaen kätensä O'Reillylle. "Se vähä, minkä kuulin, sujui mainiosti."
Estevan oli kaunis poika, solakka ja ryhdikäs ja käytökseltään miehekäs ja hänen yhdennäköisyytensä Rosan kanssa oli vallan hämmästyttävä.
"Rosa kertoi tapaavansa teidät täällä", sanoi hän miellyttävän suorasti, "ja minä tulen pyytämään anteeksi äitipuolemme epäkohteliaisuutta. Olen pahoillani, ettemme voi pyytää teitä käymään sisään, mutta — tehän ymmärrätte? Emme pidä hänestä. Olemme melkein amerikkalaisia, näettekös, ja tahdomme olla täysin vapaat."
"Ehkä häntä huvittaisi tietää, että minä puolestani kubalaistun niin nopeasti kuin ikinä voin?" ehätti O'Reilly sanomaan.
"Älkää uskoko. Hän vihaa myös kubalaisia, sillä hän on, nähkääs, espanjalainen", nauroi poika. "Olipa onni, ettette nähnyt häntä tänään. Pyysin häneltä rahaa, kuten tavallisesti ja siitäkös elämä syntyi. Sitä sisua! Rahaa en tietystikään saanut, kuten tavallisesti, mutta siitä saatte olla varma, että ensi yönä hän kävelee unissaan enemmän kuin milloinkaan ennen."
O'Reilly oli sanomaisillaan jotakin leikillistä, mutta huomatessaanRosan vakavan ilmeen, hän kysyi uteliaasti:
"Mitä oikein tarkoitatte?"
Sisarukset kiiruhtivat selittämään, että donna Isabel käyttäytyi usein hyvin omituisesti, erittäinkin vihastumisen tahi jonkun muun kiihtymyksen jälkeen. Hän oli hyvin rauhaton ja käveli usein unissaan.
"Hänen laitansa ei ole oikein", lopetti Estevan. "Luultavasti ei hänen paha omatuntonsa suo hänelle mitään rauhaa."
"Hänellä oli ennen tapana hiiviskellä öisin huoneesta toiseen ja ulkona puutarhassakin yllättääkseen isän tahi Sebastianin menossa aarteen kätköpaikalle tahi sieltä tulossa", jatkoi Rosa. "He saivat molemmat surmansa, kuten tiedätte, ja he olivat ainoat, jotka tiesivät, mihin aarre oli kätketty. Isabel on kertonut heidän ilmestyvän hänelle unessa ja hänen täytyy auttaa heitä aarteen etsinnässä, tahtoipa tahi ei. Se on hänen rangaistuksensa." Puhuja pudisti päätään ja värisi, mutta Estevan hymyili.
"Mitä joutavia!" huudahti hän. "Uskon aaveisiin vasta sitten kun näen semmoisen. Isabel toivoo yhä löytävänsä tuon aarteen", lisäsi hän ravistaen päätään. "Hän tahtoisi nähdä Rosan naimisissa ja minun sotivan kapinallisia vastaan, että hän voisi vapaasti toimittaa etsintöjään."
O'Reilly katseli puhujaa hetkisen ja sanoi sitten poikkeuksellisen vakavasti: "Mahtanetteko tietääkään, että teidän epäillään työskentelevän — kapinallisten hyväksi?"
"Aivanko totta? Sitä en lainkaan tiennyt."
"Niin on kuitenkin asian laita." O'Reilly kuuli Rosan huokaisevan heikosti. "Onko väitteessä perää?"
"Olen kubalainen."
"Kubalainenko? Mutta vanhempannehan olivat espanjalaisia."
"Aivan oikein. Mutta kukaan espanjalainen ei ole milloinkaan kasvattanut täällä espanjalaisia lapsia. Olemme kubalaisia, Rosa ja minä."
"Sh!" kuiskasi Rosa. "On vaarallista puhua noin, kun ajat ovat niin levottomat."
"Mutta O'Reillyhän on hyvä ystävämme", vastusteli Estevan.
"Niin olenkin", myönsi amerikkalainen, "ja senpätähden puhunkin näistä seikoista. Toivottavasti ette ole liian uhkarohkeasti sekaantunut kapinallisten hommiin."
"Siinä kuulet, Estevan!" Ja kääntyen O'Reillyn puoleen Rosa lisäsi rukoilevasti: "Koettakaa puhua hänelle järkeä. Hän on nuori ja hurjapäinen eikä hän välitä rahtuakaan minun puheistani."
Estevan synkistyi. "Nuoriko? Välistä ovat nuoret tehneet tekoja, joihin vanhemmilla ei olisi ollut uskallusta."
"Mitä esimerkiksi?" kysyi O'Reilly yhä katsellen poikaa. "Minulle voitte kyllä kertoa."
"Luulenpa voivani", myönsi toinen. "Tunnen kaikki Matanzassa, menen minne haluan, ja kuuntelen espanjalaisten upseerien keskusteluja. Jonkun täytyy olla eversti Lopezin silmänä ja korvana."
"Eversti Lopezin?" huudahti O'Reilly.
Estevan nyökäytti päätään.
Rosan kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja kotvan ajan olivat kaikki hiljaa. Vihdoin lausui amerikkalainen hitaasti: "Teidät ammutaan, jos joudutte kiinni."
"Niin, Jumalan tähden, Estevan, ajattele sitä", kuiskasi Rosa.
"Jonkun täytyy uskaltaa", sanoi nuorukainen lujasti. "Taistelemme sortoa vastaan ja koko Kuba on ilmiliekissä. Minun täytyy suorittaa oma osani."
"Mutta ennemmin tahi myöhemmin joudutte kiinni — entä sitten?" jatkoiO'Reilly.
Estevan kohautti hartioitaan. "Kukapa sen tietää. Se olkoon sen ajan murhe."
"Entä miten Rosan silloin käy?"
Estevan liikahti levottomasti ja katsoi maahan. O'Reilly laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Teillä ei ole oikeutta saattaa hänen turvallisuuttaan näin vaaranalaiseksi", sanoi hän. "Jos teidän käy onnettomasti, niin keneen hän silloin turvautuu?" Tyttö loi ihailijaansa kiitollisen katseen.
"Te, señor, huolehtisitte varmaankin, ettei hänen —"
"Mutta olen juuri matkalle lähdössä." Seisoen melkein selin Rosaan O'Reilly pikemmin tunsi kuin näki tytön hätkähtävän. Hän kiinnitti katseensa aivan tarkoituksella Estevaniin, sillä hän ei tahtonut nähdä tytön vaalenevia poskia eikä silmissä kuvastuvaa syvää tuskaa. "Tulin hyvästelemään teitä molempia. Matkustan pois joksikin ajaksi, enkä — enkä tiedä milloin palaan."
"Lähtönne surettaa minua kovin", sanoi Estevan vilpittömän murheellisesti. "Olemme suuresti teihin kiintyneet, ja minä olen varma, että jätätte Matanzaan paljon ystäviä. Mutta tehän tulette pian takaisin, vai kuinka?"
"Kyllä, niin pian kuin suinkin. Nimittäin jos —" Hän ei lopettanut lausettaan.
"Mainiota. Olette meikäläisiä. Poissaolonne aikana muistelen, mitä olette sanonut, ja koetan parhaani mukaan olla varovainen." Estevan nousi ripeästi ja puristettuaan O'Reillyn kättä hän jätti rakastavaiset sanomaan toisilleen jäähyväiset miten heitä parhaiten miellytti.
Mutta kerran oli O'Reillynkin kerkeä kieli vaiti ja nauru oli hävinnyt hänen silmistään, kun hän kääntyi vierellään seisovan tytön puoleen.
"Sanoitte lähtevänne täältä?" kysyi Rosa henkeään pidättäen. "Mutta minkätähden?"
"Tämän sodan ja — eräiden muidenkin seikkojen tähden. Aioin sanoa sen teille eilen, mutta en voinut. Kun kapina alkoi, luuli jokainen, ettei se ollut vakavampaa laatua, ja samoin kirjoitin liikekumppanillenikin, mutta siunatkoon, sehän on levinnyt kuin kulovalkea ja nyt on saaren koko itäosa ilmitulessa."
"Estevan sanoo, etteivät kymmenvuotisen sodan kauhut ole mitään sen rinnalla, mitä on tulossa."
"Jumala varjelkoon! Niin, niin, kaikki vanhat urhothan ovat mukana jälleen. Kukaan ei uskonut, että Maximo Gomez on palannut, mutta se on kuitenkin totta. Ja Maceo Costa Ricasta on myöskin täällä. Antonio on jo vallannut melkein koko Santiagon maakunnan ja etenee taukoamatta länteen päin. Espanjalaiset koettavat luonnollisesti salata hänen menestystänsä, joten emme täällä tiedä, mitä oikein on tekeillä. Kauppa on kuitenkin lamassa ja minut on kutsuttu kotiin selostamaan, millä kannalla liikkeemme asiat täällä ovat. Siellä näyttävät kumppanini vaativan minut vastuuseen tästä kapinasta."
"Ja sanottuanne heille totuuden tulette takaisin, eikö niin?"
"Niin — ehkä."
"Sanoitte teillä olevan muitakin syitä —"
O'Reillyn hämmennys aiheutti painostavan vaitiolon, jonka hän koetti naurahtaen rikkoa.
"Niin onkin. Muutoin olisin jäänyt tänne ja ahnaat ystäväni olisivat saaneet viheltää pitkään voitto-osuudelleen. Näyttää aivan siltä kuin minua aina seuraisi kirotun hyvä onni. Ettekö tekin ole huomannut sitä? Ettekö? No niin, ehkäpä minä olen sitten erinomainen liikemies. Ainakin yhtiöni johtaja on siinä luulossa ja toivoo minua vävypojakseen."
"Teitäkö — sittenhän —!" huudahti Rosa, mutta O'Reilly kiiruhti selittämään:
"Tuommoisilla rikkailla äijillä on aina kaikenlaisia mielettömiä päähänpistoja. Otaksun —"
"Lemmitte siis —"
Nuorukainen nyökkäsi innostuneesti. "Niin teenkin. Lemmin todellakin — Kuban suloisinta tyttöä. Siinähän pulma juuri onkin. Sydämeni roihuaa jo kuin roviotuli ja minun täytyy kiiruhtaa täältä, etten kokonaan palaisi." Tahtomatta katsoa liian kauan tahi liian syvään Rosa Varonan tummiin silmiin, ennenkuin tämä oli ehtinyt ymmärtää koko totuuden, hän seisoi vaitiollen katsoen maahan. "Olen iloinen, että ratkaisun hetki tuli", lisäsi hän vihdoin, "voinhan puhua suuni puhtaaksi. Toivottavasti ei tyttö välitä minusta". Ja hetkisen kuluttua hän rohkeni jatkaa: "Vai välittääkö hän — välitätkö sinä, Rosa?"
"Minäkö? Teistäkö?" Rosa kohotti kulmiaan ollen suuresti hämmästyvinään. Sitten kallisti hän viehkeästi kaunista päätään niinkuin hän olisi tarkoin harkinnut kysymystä. "Olette luonnollisesti hyvin miellyttävä, mutta — mutta minä en ehdi teitä enää paljon ajatella, sillä menen pian naimisiin."
"Naimisiin?Mitä ihmettä?" O'Reilly hätkähti kovin ja tyttö huudahti osaaottavasti:
"Oi, Señor! Satutitte itsenne jälleen tuohon piikkiseen pensaaseen.Tästä ei voi piakkoin enää kulkeakaan."
"Käsiäni en haavoittanut, mutta jokin pisti minua suoraan sydämeen.Naimisiin? Mitä joutavia?"
"Aivan totta. Vai olenko mielestänne niin ruma, ettei kukaan huoli minusta?"
"Hyvä Jumala! Te" — O'Reilly nielaisi tarmokkaasti. "En tahdo sanoa teille totuutta, jonka niin hyvin itse tunnette."
"Matanzan rikkain mies pyysi kättäni juuri tänä iltana."
"Kuka? Mario de Castañoko?"
"Niin."
O'Reilly nauroi helpotuksesta, ja vaikka Rosa koetti näyttää loukkaantuneelta, täytyi hänen pakostakin hymyillä. "Hän on tosin lihava", myönsi hän, "ja hengittää hassusti puuskuttaen, mutta hän on rikas kuin Kroisus ja minä jumaloin rikkaita miehiä."
"Ja minä vihaan", julisti O'Reilly. Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen käteen hän sanoi hyvin vakavasti: "Olen aivan varma, että käsität nyt, armas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös. Tahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?"
"Viivytkö kauankin?"
O'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt sanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemasta. Hän ojensi kätensä riemusta huudahtaen ja Rosa Varona painautui hänen povelleen kuiskaten:
"Odotan ikuisesti."
Vaikka donna Isabel oli jo kauan ollut varma, että tilanhoitaja Pancho Cueto petti häntä, ei hän ollut kuitenkaan milloinkaan uskaltanut vaatia häntä tilille. Ja hänen menettelyllään oli pätevä syy. Mutta don Castañon umpimähkäinen syytös ja monet huutavat puutteet olivat lujittaneet hänen epäluulonsa lujaksi päätökseksi ja kauppiaan vierailun jälkeisenä päivänä hän lähetti hakemaan päällysmiestä, joka asui siihen aikaan eräässä syrjäkartanossa.
Sananviejän lähdettyä valtasi hänet kuitenkin suunnaton hätä ja hän oli jo lähettämäisillään hakemaan lähetin takaisin. Levottomuus yltyi illan tullen ja yö oli sitäkin kurjempi. Tämä ei ollut suinkaan mitään uutta, sillä hän oli tottunut näkemään pahoja unia, ja menneiden aikojen tutut hahmot ahdistivat häntä. Eikä hän suinkaan hämmästynyt, kun hän herätessään aamuisin huomasi, että tohvelit olivat märät ja tahraiset ja yöpuku kasteen kostuttama.
Kului tuskin kuukautta, ettei hän olisi kävellyt unissaan.
Cueto oli ilmeisesti sangen utelias kuulemaan, miksi hänet oli käsketty saapumaan, mutta koska hän ei aloittanut keskustelua, oli hänen emäntänsä tehtävä se. Usean onnistumattoman yrityksen jälkeen sai donna Isabel vaivoin sanotuksi:
"Parahin Pancho, ajat ovat huonot. Tila rappeutuu eikä tuota enää, niin etten —."
Pancho Cueton silmät olivat hyvin lähellä toisiaan, hänen laihat kasvonsa olivat kapeat ja julmat ja hän tuijotti puhujaan niin synkin ja röyhkein katsein, että tämä tuskin kykeni lopettamaan lausettansa: "niin etten voi enää kauemmin palkata itselleni tilanhoitajaa ja pitää teitä palveluksessani."
"Ajat paranevat", vastasi Cueto.
"Mahdotonta! Tämä sota uhkaa turmella viimeisetkin mahdollisuudet ja kun Estevan ja Rosa ovat nyt kotona, tuhlaavat he rahaa kuin vettä. Näännyn köyhyyteen."
"Niin, he eivät näytä tyytyvän vähään. Mutta siitä syystähän onkin apuni tarpeellinen."
"Ei, ei! Sanon teille, että olen täydellisesti vararikossa."
"Niinkö? No, se seikka on helposti korjattu; myykää osa kartanosta."
Vaikka tämä ehdotus oli aivan luonnollinen, tyrmistyi donna Isabel kokonaan ja hänen väkinäinen hymynsä vääntyi irvistykseksi. Hän ihmetteli, mahtoiko Cueto aavistaa hänen aikeensa. "Myydäkö Varonan maita?" toisti hän hetkisen kuluttua. "Ei. Silloinhan Estevan nousisi haudastaan. Hän tahtoi, että kartano joutuisi kokonaisuudessaan hänen lapsilleen."
"Ja hänen tahtonsa on teille pyhä?" Cueto nyökäytti hyväksyvästi päätään, vaikka hänen hymynsä oli sangen omituinen. "Todellakin ihailtava uskollisuus, joka tuottaa teille kunniaa! Mutta näistä asioista puhuessani muistuu mieleeni tuo riita, jonka José Oroz tässä tuonnoin alkoi La Joya-alueen rajoista. Hän on suuri roisto, tuo Oroz, ja hän varastaisi mehunkin kasvavista sokeriruo'oistanne, jos hän vain voisi. Olen luvannut näyttää hänelle La Joyan alkuperäiset maakirjat ja todistaa, että raja kulkee oikein. Se olisi paljon tepsivämpi toimenpide kuin oikeudenkäynti, eikö niin?"
"Varmasti! Mutta — tahdon itse neuvotella hänen kanssaan."
Cueto kohotti varoittavasti kätensä ivallisen ilmeen samassa häivähtäessä hänen kasvoilleen. "En voi sietää, että antaudutte tuon roiston armoille", sanoi hän sitten hartaasti. "Ennen menen itse kaiken uhallakin. Rakastan don Estevanin lapsia kuin omiani ja teitä,señora—"
Isabel tiesi, että hänen täytyi saavuttaa joko täydellinen voitto tahi joutua auttamattomasti tappiolle.
"Ei konsanaan!" keskeytti hän päättävästi. "Alttiuttanne en voi käyttää hyväkseni. En ole sitä ansainnut. Olkaa ystävällinen ja laittakaa tilikirjanne heti kuntoon. Tahdon antaa teille niin kauniin lahjan kuin nykyiset olosuhteeni suinkin sallivat pitkän ja uskollisen palveluksenne kiitokseksi."
Pancho Cueton käytöksessä tapahtui nyt odottamaton muutos. Hän naurahti lyhyesti ja ravisti päätään.
Donna Isabel oli vähällä pyörtyä, ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi: "Ymmärtäkää minut oikein. Eroamme hyvinä ystävinä huolimatta kaikesta, mitä olen teistä kuullut. En usko maailman juoruja, sillä teillä on todennäköisesti paljon vihollisia. Ja vaikka kaikki, mitä kerrotaan, olisikin totta, tahdon kuitenkin olla teille lempeä rakkautenne tähden miesvainajaani kohtaan."
Cueto nousi vieläkin hymyillen. "Minä se olen, joka olen ollut lempeä", virkkoi hän.
"Mitä? Sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte."
"Varsin kernaasti. Olen jo kauan epäillyt, että don Estevan kätki maidensa kiinnekirjat samaan paikkaan, johon hän piilotti rahansakin, ja teidän täytyy myöntää —?"
Donna Isabel hätkähti kovin. "Myöntää? Mitä? Oletteko tullut hulluksi? Kiinnekirjat! Mitä te oikein puhutte?" Hän kesti urheasti Cueton terävän katseen, mutta hän tunsi huultensa vapisevan.
Luopuen kaikesta teeskentelystä päällysmies huudahti: "Por el amor de Dios!Tämä ilveily loppukoon nyt! Minä tiedän kyllä, miksi lähetitte hakemaan minua. Olette varma, että olen pettänyt teitä. Niin olenkin, myönnän sen rehellisesti. Miksi raataisin kuin juhta, kun te ja nuo kaksoiset elätte täällä ylellisyydessä ja laiskuudessa rahoilla, joihin teillä ei ole mitään oikeutta?"
"Olenko menettänyt järkeni?" huohotti leski. "Mitään oikeuttako?"
"Ei ainakaan paremmin kuin minullakaan. Ettekö jo ymmärrä? Ette ole näiden maiden omistaja, vaan minä. Olen jo monet vuodet maksanut verot omasta taskustani."
"Verot! Mitä tarkoitatte?"
"Olen maksanut ne. Kuiteissa on minun nimeni."
"Jumalani, mikä katala petos! Ja te, joka olitte miesvainajani uskollisin palvelija!"
"Kiinnekirjat ovat olleet hukassa jo niin kauan, että maat olisi palautettu kruunulle, ellei minua olisi ollut. Epäilettekö sanojani? Vedotkaa oikeuteen, niin saatte nähdä, että puhun totta. On säädetty uusia lakeja, joita voi sovittaa kaikkiin tapauksiin, ja jos viranomaiset tietäisivät, ettei testamenttia ole, riistäisivät he teiltä jollakin syyllä kaiken omaisuuden. Teille ei jätettäisi kattoa päänne päälle. Onneksi voin sen estää, sillä olen nyt maiden omistaja paremman puutteessa."
Donna Isabelin mielessä riehui ankara taistelu, ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi kiihkeästi:
"Olin kaikesta tietämätön ja te käytitte tilannetta hyväksenne pettääksenne minua. Viranomaiset tunnen kyllä. Jos on säädetty laki, joka soveltuu minun kohtaani, niin voidaan säätää toinen, jota voidaan sovelluttaa teihin. Kun kerron heille, mitä olette tehnyt, niin tuskinpa teitä kohdellaan niin hyvin kuin näytätte luulevan."
Cueto kohautti olkapäitään. "Ehkä. Siitä juuri tahtoisin puhuakin teille, kunhan vain olisitte hiukankin järkevä. Keskustelkaamme nyt rauhallisesti. Eikö olisi parempi antaa asioiden olla ennallaan, koska laitamme on nyt melkein samoin?" Hän tuijotti rävähtämättä kuulijaan. "Tarkoitan täyttä totta. Eikö teidän ole parempi tyytyä siihen, minkä hyvä sydämeni velvoittaa teille antamaan, kuin saattaa meidät molemmat vaaraan koettamalla anastaa liian paljon?"
"Laupias Jumala, minkälainen roisto olettekaan! Arvelen teidän rikastuneen varastuksellanne." Isabelin ääni oli alentunut hämmästyksestä.
"Rikastunutko? Eipä sentään, mutta hyviin varoihin olen joka tapauksessa päässyt." Cueto hymähti. "Avomielisyyteni saattaa teidät varmaankin ymmälle. Ehdotukseni taitaa närkästyttää teitä? Mitäpä siitä, ajattelette sitä vielä paljonkin, jos olette järkevä nainen."
"Oletteko aivan tunnoton?"
"Oh,señora! En suinkaan. Don Estevan oli hyväntekijäni, kunnioitan hänen muistoaan, ja tunnen velvollisuuteni olevan huolehtia, ettei hänen perheeltään puutu mitään. Sentähden olen huolehtinut teistä ja annan teille edeskinpäin kohtuullisen toimeentulon. Mutta koska nyt voimme vihdoinkin iloita välillemme muodostuneesta luottavaisesta suhteesta, niin älkäämme enää epäilkö toisiamme. Unhottakaamme tämä ikävä väärinkäsitys ja olkaamme ystäviä kuten ennenkin."
Sanottuaan tämän seisoi Pancho Cueto hetkisen odottaen, mutta kun vastausta ei kuulunut, kumarsi hän syvään ja poistui huoneesta.
Varkauden tunnustus saattoi ahnaan donna Isabelin aivan suunniltaan ja tietoisuus, että hän oli avuton ja eli vain Cueton armoilla, masensi sanomattomasti hänen ylpeyttään.
Hän mietiskeli koko päivän, ja illan tullen hän oli niin hermostunut, ettei voinut syödäkään. Milloin hän käveli levotonna ja käsiään väännellen huoneessaan, milloin hän heittäytyi tuskissaan vuoteelleen ja pureskeli käsiään koettaen keksiä jonkun keinon, millä hän voisi karkoittaa petollisen päällysmiehen. Mutta lakiin turvautuminen kauhistutti häntä ja mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän ymmärsi olevansa aivan avuton. Oli aivan varmaa, että viranomaiset oli lahjottu. Siihen he olivat ennenkin olleet tunnetusti taipuvaiset ja sota oli tehnyt heidät entistä huonommiksi. Turmelus levisi kaikkialle. Olisi ollut suurin hulluus ilmoittaa, ettei don Estevan ollut jättänyt mitään kiinnekirjoja. Ei, donna Isabelin täytyi myöntää olevansa täydellisesti Cueton armoilla.
Illan kuluessa hän sai hurjan päähänpiston. Päällysmies oli jäänyt taloon yöksi ja hän päätti surmata tämän. Teko näytti ensin sangen helpolta — pistoolinlaukaus tahi puukonisku vain, ja kaikki olisi ohi — mutta asiaa tarkemmin harkitessa ilmestyi kaikenlaisia vaikeuksia ja ilmitulon vaarakin alkoi hirvittää. Ei, myrkky oli paljon turvallisempi keino.
Hän valvoi kauan tehden lopullisen ja yksityiskohtaisen suunnitelman ja vaipui sitten sopivaa hetkeä odottaessaan keveään horrokseen. Kokonainen sarja vaihtelevia haavekuvia ilmestyi hänen eteensä ja menneiden aikojen muistojen paljous oli rajaton; toiset kuvat olivat todellisia ja toiset merkillisiä unihoureita. Horros syveni sikeäksi uneksi ja näyt selvenivät vain sitä mukaa kuin donna Isabelin tietoisuus ympäristöstä hämärtyi.
Aarteen alituinen ajatteleminen oli jo kauan sitten muuttunut sairaalloisuudeksi, eikä se suonut hänelle unissakaan rauhaa. Nyt hän näki jälleen unta siitä ja kummallista kyllä oli uni tällä kertaa hyvin miellyttävä. Sebastian oli hyvin lempeä eikä lainkaan uhkaillut häntä, kuten aina ennen, ja don Estevan oli yhtä ritarillinen ja kohtelias kuin muinoin Havannassa. Donna Isabel huomasi pukeutuneensa valkoiseen morsiuspukuunsa ja olevansa sangen kaunis. Näytti myös siltä kuin hänen tenhovoimansa olisi selittämättömästi lisääntynyt, sillä don Estevan oli aivan hänen vallassaan, ja hän saattoi nähdä ihmeteltävän kauas — uusi ja miellyttävä tunne. Ilma oli täynnä ihanaa, hurmaavaa tuoksua, kaukaa kuului vesiputousten kohinaa ja hän ymmärsi tuulen kuiskeen. Se oli suloista ja hämmästyttävää. Estevan ja hän käyskentelivät ulkona kedoilla ja Estevan kertoi noista nassakoista, jotka olivat täynnä kultarahoja, lippaista, kulta- ja hopeahelyistä ja helmistä, jotka olivat suuria kuin luumut. Hänen puhuessaan Isabel tuli vuoroin kuumaksi ja kylmäksi jännityksestä ja hän aivan hypähteli riemusta. Hän tunsi, että hänen täytyi tanssia ja juosta ilosta. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista riemua kuin nyt, kun Estevan vei häntä kätköpaikalle puhuen hänelle nuorekkaalla kiihkolla.
Sitten hänen koko unimaailmansa sortui äkkiä. Hän heräsi nimeään huudettaessa, tahi ainakin luuli niin tapahtuneen, mutta vaikka hän tunsi hätkähtävänsä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, kuten henkilö, joka äkkiarvaamatta herätetään unestaan, tuntui hänestä kuitenkin, että hän vielä nukkui, sillä hänen ympärillään oli sumuista ja pimeää, ilma oli kylmä ja kostea ja märkä ruoho hyväili hänen polviaan. Hänen mielessään välähti ajatus, että hänen kaunis unensa oli yksinkertaisesti muuttunut hirvittäväksi painajaiseksi, ja hän koetti kaikin voimin vapautua siitä, mutta turhaan. Samassa hän tunsi putoavansa. Putoamisen tunne ei ollut hänelle suinkaan outo — kaikki painajaisen ahdistamat tuntevat sen — mutta siitä huolimatta hänet valtasi sanomaton kauhu. Hän kuuli huutavansa epätoivoisesti ja käsitti liian myöhään, että hän oli todellakin valveilla. Kuului kummallista melua, läiskähdys — kirkkaat salamat häikäisivät hänen silmänsä — ja sitten pimeni kaikki.
* * * * *
Estevan Varona valvoi sinä iltana myöhäiseen kirjoittaen kirjettä, jonka laatiminen vaati mitä suurinta varovaisuutta. Paperi oli mahdollisimman ohutta ja kuori, johon kirje suljettiin, oli samaa lajia. Kun työ oli vihdoin valmis, pisti hän kuoren taskuunsa osoitetta kirjoittamatta, sammutti kynttilän, hiipi varpaisillaan ovelle, joka oli hänen ja Rosan huoneen välillä, ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Varmistuttuaan siitä, että sisar nukkui sikeästi, hän hiipi eteishalliin. Siellä hän pysähtyi hetkeksi kuunnellen ensin Pancho Cueton ja sitten äitipuolen ovella. Hän kuuli selvästi päällysmiehen raskaan hengityksen ja donna Isabelin järjettömän puhelun — viimeksimainittu valitti ja huudahteli taukoamatta, mutta kun se oli aivan tavallista, ei Estevan välittänyt siitä sen enempää.
Livahtaen ulos hän kiiruhti vanhaan puutarhaan. Kasteesta raskaat hämähäkin verkot sulkivat tien välkkyen kuutamossa kuin jalokivet, kukkien tuoksu oli huumaava ja salaperäiset yölinnut liitelivät äänettömästi puiden ja pensaiden välissä. Hän sivuutti vanhan kaivon aivan läheltä ja sen musta aukko, jota peittävä puusuojus oli jo ammoin lahonut ja sortunut, muistutti häntä lupauksesta, jonka hän oli antanut sisarelleen. Hän oli luvannut kattaa kaivon laudoilla, sillä semmoisenaan se oli sangen vaarallinen sekä eläimille että ihmisillekin, jotka eivät tienneet sitä varoa. Hän päätti ryhtyä työhön heti seuraavana aamuna.
Istahtaen eräälle vanhalle kivipenkille nuori mies sytytti savukkeen ja valmistautui odottamaan. Hän istui kauan mietteisiinsä vaipuneena ja oli juuri uneen torkahtamaisillaan, sillä hiljaisuus oli painostava ja häntä nukutti, kun vihdoin eräs olento hiipi pimennosta hänen luokseen. Tulija oli repaleinen neekeri, maan köyhemmän väestön tavoin puettu.
"Luulin, ettet tulisikaan, Asensio. Hankin täten kuumeen itselleni," sanoi Estevan ärtyisästi.
"Matka on pitkä, don Estevan, ja Evangelina ei päästänyt minua lähtemään ennen pimeän tuloa. Emme voi olla kyllin varovaiset."
"Mitä uutta?"
Asensio huokaisi helpotuksesta istahtaessaan penkille. "Kuuleehan sitä paljonkin uutta, mutta on vaikea tietää, mitä uskoa ja mitä ei. Santa Claran luona tapellaan ja Maceo etenee länttä kohti."
"Minulla on nyt toinen ilmoitus eversti Lopezille", sanoi Estevan ottaen taskustaan kirjoittamansa osoittamattoman kirjeen.
"Pahuksen Lopez!" murahti neekeri. "Tänään hän on täällä ja huomenna tuolla eikä häntä milloinkaan mistään löydä, vaikka kuinka etsisi."
"Sinun täytyy löytää hänet ja heti, Asensio. Tässä kirjeessä on niin tärkeitä uutisia — niin tärkeitä" — Estevan naurahti huolettomasti — "että jos huomaat vaaran uhkaavan, niin niele kirje mahdollisimman nopeasti. Sen neuvon annan sinulle."
"Painanpa sen mieleeni", tuumi neekeri, "sillä tehtävä on kylläkin vaarallinen. Pelkään espanjalaisia sotilaita vähemmän kuin noita kaikkialla retkeileviä sissijoukkueita, jotka sanovat olevansa isänmaansa ystäviä, mutta ovat vain roistoja ja ryöväreitä. Ne —"
Asensio vaikeni äkisti. Hän tarttui kumppaninsa käsivarteen ja tuijotti eteenpäin kumartuen puutarhan aukeaman toisella puolen olevaan synkkään pimentoon. Puiden alla liikkui jokin. Näkyi jotakin valkoista, joka näytti kulkevan eteenpäin sinne tänne mutkitellen.
"Mi-mikä tuo on?" änkytti neekeri alkaen vapista kiireestä kantapäähän ja huohottaen äänekkäästi. Estevanin täytyi kaikin voimin pidellä häntä kiinni, sillä muutoin hän olisi juossut tiehensä. "Jesu Cristo! Se on vanha don Estevan, teidän isänne. Sanotaan hänen kuljeskelevan täällä keskiyön hetkellä ja kanniskelevan päätään sylissään."
"Hiljaa!" sai nuori Varona vaivoin kuiskatuksi osoittaen siten ihmeteltävää rohkeutta. "En usko kummituksiin." Mutta sanoistaan huolimatta hän oli juuri antamaisillaan Asensiolle esimerkin pelkurimaisesta paosta, kun salaperäinen olento samassa ilmestyi pimennosta kirkkaaseen kuutamoon. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. "Nyt tiedän. Äitipuolenihan se on. Hän kulkee unissaan."
"Unissaanko?" Asensio suhtautui selitykseen hyvin epäilevästi. Hän oli vielä niin peloissaan, ettei Estevan tohtinut irroittaa otettaan.
"Niin juuri. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään."
"Tuo ei minua lainkaan miellytä", tunnusti neekeri vapisevalla äänellä. "Miten saattaa hän kulkea, jos hän kerran nukkuu? Jos hänen silmänsä ovat auki, niin miten voi hän olla meitä näkemättä? Tehän tiedätte, että hän vihaa minua ja Evangelinaa."
"Hän ei näe eikä tiedä mitään —" Hetkisen katselivat molemmat valkopukuista olentoa, mutta sitten Estevan liikahti ja nousi. "Hän menee liian lähelle kaivoa." Hän syöksähti pari askelta eteenpäin. "Sanotaan, että unissakävelijät menettävät järkensä, jos heidät herätetään aivan äkkiarvaamatta, mutta kuitenkin —"
Donna Isabel puheli matalalla ja luonnottomalla kurkkuäänellä, ja vaikka sanat olivatkin kaikkea merkitystä vailla, vaikutti hänen koko esiintymisensä salaperäiseltä ja kaamealta keskiyön hiljaisella hetkellä. Vilunväreet puistattivat Estevania.
Kun unissakävelijä yhä vain läheni kaivon aukkoa, mainitsi Estevan hiljaa hänen nimensä. "Donna Isabel!" Ja sitten kovemmin: "Donna Isabel! Herätkää!"
Nainen näytti sekä kuulevan äänen että olevan sitä kuulematta. Hän käänsi hiukan päätään kuin kuunnellakseen, mutta jatkoi käyntiään. "Älkää säikähtykö", sanoi Estevan rauhoittavasti, "minähän se olen, Estevan —donna Isabel! Seis! Jumalan tähden, seis!" Estevan syöksyi esiin huutaen täyttä kurkkua, sillä kuullessaan nimeään mainittavan oli donna Isabel kääntynyt suoraan oikealle, liike, joka saattoi hänet aivan kuilun partaalle.
"Takaisin! Takaisin!" huusi nuorukainen. Mutta hänen varoituksensa hukkui tuskalliseen ja läpitunkevaan hätähuutoon, johon sisältyi niin sanoin kuvaamaton kauhu, että linnutkin puissa vaikenivat. Donna Isabel kompastui polvilleen ja haparoi käsillään ympärilleen koettaen saada kiinni jostakin, mutta maa ja rappeutunut sementti murtuivat hänen allaan. Hän luisui eteenpäin ja katosi äkkiä näkyvistä melkein Estevanin käsien välistä. Kaukaa alhaalta kuului kumea loiskahdus, kivien putoilemista veteen ja viimeksi vesikuplien synnyttämää heikkoa poreilemista. Sitten oli kaikki hiljaa. Estevan seisoi paikallaan kauhun jäykistämänä ja olisi luultavasti horjahtanut aukkoon, ellei Asensio olisi vetänyt häntä syrjään.
Pancho Cueto, joka nukkui hyvin raskaasti, heräsi viimeiseksi Estevanin hätähuutoihin. Hän sivalsi vaatteet ylleen ja kiiruhti palvelijoiden luo, joille Estevan huuteli määräyksiä selittäen, miten donna Isabelin oli käynyt. Hän vaati lyhtyä ja vahvaa köyttä. Cueto luuli ensin, että kaikki olivat menettäneet järkensä, kunnes hän vihdoin kuuli, mikä onnettomuus oli kohdannut hänen emäntäänsä. Toimen miehenä hän oli heti valmis toimintaan ja kun hän ja Estevan saapuivat juosten onnettomuuspaikalle, olivat sekä lyhty että köysi heti käsillä. Ennenkuin Estevan oli ehtinyt kiinnittää köyden ympärilleen, oli useita auttavaisia käsiä tarjolla laskemaan hänet kuilun syvyyteen.
Neekerien käytös ilmaisi selvästi, minkälainen suhde oli vallinnut heidän ja donna Isabelin välillä. Onnettomuustapauksesta keskusteltiin sangen kiihkeästi, mutta enemmän uteliaasti kuin osaaottavasti, ja Pancho Cueton maatessa pitkällään kaivon reunalla antaen neuvoja köyttä piteleville miehille, puhelivat neekerit koko ajan kuiskaten ja näyttivät suhtautuvan tapaukseen huonosti salatulla iloisuudella.
Tehtävä, jonka Estevan oli ottanut omalle osalleen, ei ollut suinkaan helppo, sillä kaivo oli ollut jo kauan käyttämätönnä, seinät olivat paksun liman peitossa ja vesi oli pilaantunutta ja mustaa. Hän oli aivan pyörtymäisillään, kun hän vihdoin kiipesi ylös jättäen neekerien tehtäväksi hinata ilmoille vettä valuvan ja raskaan taakan, jonka hän oli tavannut kaivon pohjalla.
Vanhan Sebastianin kirous oli toteutunut. Donna Isabelin oli käynyt niinkuin hän oli ennustanut päivänä, jolloin hän riippui kahleissaan veriin piestynä ja kärpästen kiduttamana. Aarre, jonka tähden donna Isabel oli punonut niin monet juonet, oli vihdoin koitunut hänen kuolemakseen. Petollisen virvatulen lailla se oli viekoitellut hänet kuolemaan, ja oli kuin kohtalon julminta ivaa, että hänen oli viimeisellä hetkellään suotu löytää se. Eläessään hän oli sitä turhaan etsinyt, kuollessaan hän melkein syleili sitä.
Pahimman hämmingin asetuttua ja sananviejän lähdettyä kaupunkiin, tiedusteli Cueto Estevanilta tarkemmin tapahtumaa.
"Järkyttävä ja omituinen tapaus", sanoi hän. "Mikään ei olisi voinut minua enemmän hämmästyttää."
"Aivan niin! Ja kaikki vain tuon onnettoman unissakävelyn tähden.Vapisen vieläkin kauhusta."
"Nukkuiko hän? Oletteko varma siitä?"
"Olenhan jo kertonut teille tapauksen." Estevanin kärsivällisyys alkoi loppua.
"Mutta sanotaan, että unissakävelijät aina varjeltuvat onnettomuuksiin joutumasta. Jokin kuudes aisti johtaa heitä — varoittaa heitä vaaroista ja syvänteisiin ja kuiluihin putoamasta. Minä — minä en voi ymmärtää —"
"Kaivo on vaarallinen kenelle hyvänsä. Ensin en huomannutkaan, miten lähellä hän oli aukkoa, ja kun huusin hänelle, näytti hän vain kiiruhtavan kulkuaan." Nuorukainen värisi, sillä tapaus oli vielä aivan elävästi hänen mielessään.
"Sanokaas, miten satuitte olemaan täällä siihen aikaan?"
Estevan huomasi Cueton ilkeän kasvojenilmeen ja hätkähti. "Se — se on minun asiani. Ettehän suinkaan luule —"
"Olkaa huoleti! Voitte luottaa minuun." Päällysmies nyökytteli hymyillen päätään.
"Minulla sattui olemaan tänne hiukan asiaa", selitti nuorukainen jäykästi.
"Aivan niin! Ja tuo asioiminen kannatti kyllä!" Cueto nauroi. "Eihän minun tarvitse sanoa teille, ettei donna Isabelin kuolema sureta ketään. Onhan aivan selvää —"
"Vaiti!" Estevan vuoroittain kalpeni ja punehtui. "Hävyttömyytenne menee jo liian pitkälle."
"No, no, olkaamme järkevät, poikaseni. Ymmärrän sinut täydellisesti. Mutta poliisiupseeri saapuu millä hetkellä hyvänsä ja tahtoo varmasti tietää, miten satuit olemaan läsnä, kun äitipuolesi putosi tuohon satimeen. Niin että olepas varuillasi! Mitä hyödytti hälyyttää väki nyt liikkeelle? Olisithan voinut odottaa huomiseen. Mutta keskiyöllä ja aivan yksin! Hänestä tämä tuntuu varmaankin sangen kummalliselta. Entä jos hän saa kuulla, että olit eilen viimeksi riidellyt raha-asioista donna Isabelin kanssa?"
Nuori Varona tyyntyi pian. Hän tarkasteli nyt kiusanhenkeään kulmat rypyssä, ja kun Cueto oli lopettanut, virkkoi hän rauhallisesti: "Donna Isabel ja minä riitelimme usein rahoista, niin ettei siinä ole mitään omituista. Tahtoisitte saada minut myöntämään hautoneeni joitakin mustia suunnitelmia voidaksemme tulla siten paremmiksi ystäviksi, eikö niin? Mutta nyt sattuikin niin onnellisesti, etten ollutkaan yksin, eräs toinen henkilö näki myöskin tuon nais-raukan kuoleman ja voi todistaa jokaisen sanani. Ei Panchoseni, lennätte välistä liian korkealle. Ja" — Estevan oli äkkipikainen ja oli jo vuosikausia tuntenut voittamatonta inhoa tilanhoitajaa kohtaan — "painakaa visusti mieleenne, että olen nyt isäntä täällä ja teidän päällikkönne. Teette viisaammin, kun huolehditte omista asioistanne ettekä minun. Ymmärrättekö? Olen jo kauan epäillyt, että puuhianne olisi pidettävä tarkoin silmällä, ja minä aionkin toimittaa täällä hetimiten perinpohjaisen tarkastuksen. Tiedätte kyllä, että osaan käytellä numeroita." Ja kääntäen päällysmiehelle selkänsä nuorukainen poistui ylpein askelin.
Oikeastaan ei Cueto epäillytkään pojan viattomuutta, vaikka donna Isabelin kuoleman yhteydessä olleet asianhaarat olivat kyllä sellaiset, että kuka hyvänsä saattoi ajatella samoin, mutta pojan uhkausten johdosta hän katsoi olevan viisainta koettaa jotenkin turvata selkänsä kaiken varalta. Siinä mielessä hän palasi aamuhämärissä vanhaan puutarhaan toivoen paikkaa tutkimalla keksivänsä jonkun keinon, ja hänen toiveensa toteutuivatkin odottamattoman hyvin.
Istuessaan eräällä vanhalla kivipenkillä muistutellen mieleensä onnettomuustapausta Estevanin kertomuksen mukaan, näki hän maassa kirjekuoren. Se oli sinetöity, mutta ilman osoitetta. Cueto avasi sen vitkalleen ja alkoi lukea, mutta hätkähti samassa kovasti ja katsahti hätäisesti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän luki kirjeen loppuun saakka pirullisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Estevania hänen ei tarvinnut enää pelätä. Tuo nuori huimapää päinvastoin melkein säälitti häntä, sillä kädessään olevalla kirjeellä hän ei voisi ainoastaan raivata poikaa iäksi tieltään, vaan saisi ilman muuta Varonan koko omaisuudenkin omakseen. Sallimus oli hänelle todellakin suosiollinen. Vuosien kärsivällinen vehkeily oli nyt palkittu.
Eräänä iltana noin viikkoa myöhemmin tuli don Mario de Castaño huohottaen kartanoon ja vaati saada heti tavata Rosaa, joka ilmestyi, ennenkuin vieras oli ehtinyt kuivata ponnistuksen aiheuttaman hien kasvoiltaan. Don Mario sanoi kursailematta, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan.
"Rosa kultaseni, teidät ja Estevan on saatu ilmi! Olin aamiaisella kaupunginpäällikön luona ja kuulin kaikki. Ystävyytemme tähden hän lupasi antaa teille tunnin ajan ehtiäksenne pakoon."
"Mitä tarkoitatte, don Mario?" kysyi tyttö.
"Älkää turhia teeskennelkö!" huudahti vieras kärsimättömästi. "Näettehän, että voitte luottaa minuun. Jumalani, miten hulluja ja huimapäisiä nuoret ihmiset ovatkaan! Ettekö voineet antaa vanhempien ja kokeneempien huolehtia tuosta kapinoimisesta? Vai oliko vehkeily mielestänne ehkä aivan viatonta, jotakin huvittavaa —"
"Don Mario!" keskeytti Rosa. "En tiedä, mistä puhutte."
"Vai ette tiedä!" Don Marion posket kävivät entistä punaisemmiksi. "Käskekää Estevan heti tänne. Emme saa hukata hetkeäkään." Kun nuorukainen saapui, puuskahti don Mario hänelle soimaavasti: "Hyvä herra, olettepa keittänyt itsellenne kauniin sopan. Tulin varoittamaan teitä, mutta Rosa ei ole tietävinään mistään mitään. Ehkä teille on mielenkiintoista kuulla, että eversti Fernandez on antanut määräyksen vangita teidät ja sisarenne kapinallisten asiamiehinä."
"Mitä?" Estevan peräytyi. Rosa kalpeni valkeaksi kuin lilja ja saattoi tuskin hengittää. "Ensi yön saatte molemmat viettää San Severinossa", ilmoitti pyylevä vieras julmasti. "Tiedätte, mitä se merkitsee. Linnoitukseen viedyt kubalaiset palaavat harvoin. Olettehan huomanneet, että muurien juurella parveilee aina joukko suuria haikaloja? Tiedättekö, minkätähden? Minäpä sanon sen teille. Kapinallisten auttajien ruumiit ovat syötti, joka houkuttelee noiden teidän kaltaisten hullujen, jotka sanovat itseään isänmaanystäviksi."
Rosa huudahti kauhusta.
"Eversti Fernandez", jatkoi don Mario mahtipontisesti, "on ystäväni ja salli minun tulla varoittamaan teitä, sillä hän tietää, että olen Rosan kosija. Huolimatta velvollisuudestaan ja todistuksista —"
"Todistuksista? Mitä tarkoitatte?" kysyi Estevan lujasti.
"No, esimerkiksi tuota Lopezille osoitettua kirjettä, jossa häntä varoitetaan joutumasta Santa Claran luona viritettyyn ansaan ja jossa hänelle annetaan tietoja Sabanillan luo kootuista hallituksen joukoista. Älkää koettakokaan kieltää! Luin kirjeen omin silmin. Teitä ei voi kukaan pelastaa."
Sanoja seurasi painostava hiljaisuus. Don Marion hengästynyt läähätys kuului entistä äänekkäämmin ja hänen kasvoiltaan juoksi hiki kuin räystäältä sadevesi. Vihdoin lausui Rosa hiljaa: "Varoitinhan sinua, Estevan."
Estevan oli ymmällään, mutta näki selvästi, ettei hän ollut lainkaan peloissaan. "En ole vielä heidän kynsissään", nauroi hän.
"Sanoitte, että minut aiotaan myöskin vangita?" Rosa katsoi vieraaseen tuskaisesti.
"Aivan oikein!"
"Mutta miksi?"
"Niin, miksi? Kuka häntä syyttää ja mistä?" kysyi Estevan närkästyneestä
"Sen olen myöskin saanut tietää. Ei kukaan muu kuin Pancho Cueto."
"Cueto!"
"Hän juuri. Hän on ilmiantanut teidät molemmat ja kirje on luullakseni vain pieni näyte hänen tiedoistaan. Hänen muita todistuksiaan en tosin tiedä, mutta voitte olla varmat, ettei hallitus vaadikaan nykyään kovin päteviä todistuksia, epäluulokin ja riittää. Ymmärrätte siis, miksi olen täällä. Minulla on vaikutusvaltaa, voin pelastaa Rosan, mutta pelkään, etten voi tehdä mitään teidän hyväksenne, Estevan. Teidän täytyy selvitä tästä omin neuvoin. Mitä tuumitte? Tuhlaamme vain kallista aikaa seisoessamme tässä suu auki."
Kun Estevan näki, miten kalpeaksi hänen sisarensa oli käynyt, kietoi hän kätensä tämän ympärille ja sanoi lempeästi: "Olen suuresti pahoillani, rakkaani. Kaikki on minun syyni." Ja kauppiaalle: "Teitte hyvin kun tulitte varoittamaan meitä."
Don Mario vilvoitteli nenäliinaa huiskuttaen. "Minua ilahduttaa, että annatte arvoa ponnistuksilleni. Uskolliset ystävät ovat korvaamattomat! Menen Rosan kanssa naimisiin ennenkuin tunti on kulunut ja olenpa melkein varma, että nimeni kykenee suojelemaan —"
Rosa kääntyi kosijaansa päin ja niiasi syvään. "En ansaitse niin suurta kunniaa", sanoi hän. "Näettekös, minä — minä en rakasta teitä, don Mario."
"Rakasta!" huudahti vieras. "Jumala siunatkoon, eihän rakkaus tähän kuulu. Estevanilla on vain kymmenen minuuttia aikaa kiirehtiäkseen pakoon ja kaikki omaisuutenne takavarikoidaan. Olisihan parempi laittautua valmiiksi ja lähteä heti mukaani."
Mutta Rosa vain pudisti päätään.
"Mitä? Mikä teitä riivaa? Mitä sitten aiotte tehdä?"
"Seuraan Estevania", sanoi tyttö.
Nuo pari sanaa näyttivät tyrmistyttävän de Castañon. Hän istahti raskaasti lähimpään nojatuoliin ja tuijotti ihmeissään tyttöön märkä nenäliina kädessään. Silmät olivat pyöreät ja ulkonevat ja hiki vuosi ohimoilta virtanaan; hän oli kuin jokin vastikään vedestä noussut merihirviö, jonka auringonvalo on hetkeksi sokaissut.
"Te — te olette mieletön", änkytti hän vihdoin. "Selittäkää hänelle,Estevan, mitä tuommoinen pako oikein merkitsee."
Mutta siihen ei Estevan kyennyt, sillä hänellä ei ollut itselläänkään hämärintä aavistustakaan siitä, mikä häntä odotti. Hänelle oli vain kerrottu, että vuoristo oli täynnä isänmaanystäviä, ja muusta hän ei välittänytkään. Hän oli nuori ja kuumaverinen ja vihasi espanjalaisia ja Pancho Cuetoa luontonsa koko hillittömyydellä. Hän oli valmis uhraamaan intomielin nuoren elämänsä vapaan Kuban puolesta. Sentähden hän sanoikin: "Rosa tehköön, niinkuin hän itse tahtoo. Jos meidän täytyy lähteä maanpakoon, niin kärsimme yhdessä. Palaamme pian."
"Sinä hullu!" riehahti don Mario. "Silloin on parempi, että heität hänet heti San Severinon haikaloille. Kaupunkien ulkopuolella ovat naiset kaikkea lain turvaa vailla. Saarellamme vallitsee täydellinen laittomuus. Nuo isänmaanystävät, joista puhut, ovat vain neekereitä, mulatteja — sanalla sanoen Kuban kaikkein alhaisinta ja laiskinta väestöä."
"Oi, kuulkaa, don Mario", rukoili tyttö. "En voi mennä kanssanne naimisiin — rakastan toista."
"Vai niin."
"Rakastan toista. Olen O'Reillyn, tuon amerikkalaisen kihlattu — ja kun hän palaa, menemme naimisiin."
De Castaño nousi vaivalloisesti tuolistaan ja meni ovelle. Hän oli punainen raivosta ja pettymyksestä. Kynnykselle päästyään hän sähähti: "Hyvä on. Menkää! Olen tehnyt voitavani. Olisin mielelläni auttanut teitä tuota Cueto-roistoa vastaan, mutta nyt saa hän periä kaiken omaisuutenne. Nyt ovat todellakin roistot ja ryövärit vallalla! Minä — minä —" Kykenemättä enää sanomaan mitään don Mario syöksyi ulos höpisten itsekseen.
Tunnin kuluttua olivat kaksoiset matkalla Yumurin halki Asension jaEvangelinan kotia kohti, sillä se oli heidän ainoa turvapaikkansa.Oli hyvä, että he olivat kiiruhtaneet, sillä samassa kun he pääsivätlaaksoon, ratsasti joukko sotilaita Matanzasta rinnettä ylös PanchoCueton johdolla.
New York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän saapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa ja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli kiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön konttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren, sillä Kuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sentähden hän pysähtyi hetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan, joutuen siten toimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei O'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.
Hän ei ollut suinkaan mikään pelkuri. O'Reillyt eivät olleet sitä lajia, ja Johnnien itseluottamus oli niin suuri, että sitä olisi voinut pitää pöyhkeytenä, ellei hänen miellyttävä hymyilynsä olisi todistanut toista. Koko kotimatkan oli hän hengessään nähnyt vanhan Sam Carterin istuvan kumarassa lavean pöytänsä takana, ja tuo kuva oli monta kertaa saanut hänet unohtamaan huolellisesti valmistetun puheensa, jolla hän aikoi esittää luopuvansa liikkeen palveluksesta ja toiveista päästä vanhuksen vävypojaksi.
Herra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikäänkuin taisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää monet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut lausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja kiivas kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista ja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on purkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt ilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi hiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin risaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja siitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin, ettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä hyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomat uutisensa vaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen toiminnasta Kubassa ei häntä lainkaan peloittanut, sillä Samuel Carter saattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista, mutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että jokin toinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä. Johnnie pudisteli hartioitaan ja kopisteli jalkojaan, mutta vilu ei lähtenyt hänen ruumiistaan.
Hänen rohkeutensa palasi kuitenkin, kun hän ajatteli Rosa Varonaa. Hän muisteli eron hetkeä, jolloin tyttö oli seisonut hänen edessään tuskaisesti ojennetuin käsin, silmät kyynelissä ja vavahtelevin huulin, ja tuo kuva lämmitti häntä ihmeellisesti. Se terästytti hänen tahtonsa, ja päättäen selvittää tilanteen mitään salaamatta hän astui urheasti hissiin.
Carterin tuontiyhtiön henkilökunta katsahti ylös, kun liikkeen Kuban edustaja astui sisään, mutta koska henkilökunta oli melkein kokonaan muuttunut sisäkonttorissa raivonneiden myrskyjen tähden, ei häntä tunnettu, ennenkuin hän esitti itsensä herra Slackille, Samuel Carterin luotetulle yksityissihteerille.
Herra Slack hymyili riutuneesti ja ojensi tulijalle luisevan ja kylmän kätensä, joka oli jäykkä kuin kuollut kala.
"Teitä on odotettu", sanoi hän. "Herra Carter tahtoo tavata teitä ennen lähtöään Californiaan."
"Kohtaamiseni ei ole omiaan sulostuttamaan hänen matkaansa", vastasiO'Reilly synkästi.
"Pelkäsimme, ettette pääsisikään lähtemään Kubasta; ajattelimme jo kääntyä Amerikan konsulin puoleen."
"Todellakin! En tiennyt olevani niin tärkeä henkilö."
"Oh, olettehan isäntämme lemmikki, niinkuin hyvin tiedätte." Herra Slackin kohteliaisuudessa oli huonosti salattua kateutta, sillä hänestä ei O'Reilly ollut muita merkillisempi. "Huonot markkinat, vai?"
"Niin. Tavaraa ei ole", vastasi toinen. "Liike-elämä on seisauksissa. Espanjalaiset eivät pidä meistä, ja syystä kylläkin, tohdin sanoa, kun otetaan huomioon kaikki huhut ja puheet sekaantumisestamme Kuban asioihin ja salaisesta kapinallisten avustamisesta. Minut pidätettiin Havannassa, vakoojaksi epäilivät, ja kun erehdys huomattiin, olivat viranomaiset aivan raivoissaan pettymyksestä. Juonikasta joukkoa, nuo espanjalaiset."
"Ilmoitan herra Carterille, että olette täällä." Sihteeri hiipi hiljaa yksityiskonttorin ovelle, katosi, ilmestyi jälleen yhtä hiljaa ja liikutti etusormeaan kutsuvasti. O'Reilly lähti kohtaamaan isäntäänsä kuin vanki, jota viedään mestauslavalle.
Sisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus syleili häntä, taputti häntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä laita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka huokosesta ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen toiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin. Carter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen; hänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn sydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen isäntänsä oli kiintynyt häneen. Herra Carter, joka oli muuten kuuluisa itsensähillitsemistaidostaan, käyttäytyi nyt kuin hän olisi ollut aivan suunniltaan ilosta, mikä tuntui kuitenkin hyvin teeskennellyltä eikä oikein sopinut tilanteeseen, ja kun hän neljännen kerran tiedusteli Johnnien vointia, muuttui tämän pelko vilpittömäksi hämmästykseksi. Vihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: "No, poikaseni, sinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?" Äänensävy oli melkein imarteleva.
"Kyllä, herra, tein minkä voin", myönsi O'Reilly toivehikkaasti.
"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta?Käsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään — tuo järjetönvallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä.Toimit olosuhteisiin nähden loistavasti."
"Kapinaan on kyllä syytä — sorto käy sietämättömäksi." O'Reilly mutisi tuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin tuttavalliseen ystävällisyyteen.
"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama", murahti vanhus, "on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla ja politiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina kauan kestä."
Keskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei ollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista puheleminen viivyttäisi sitäpaitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin omituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista seikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä koskeviin yksityiskohtiin.
"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi", sanoi hän. "Saaren itäosa on jo kapinallisten huostassa ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez parhaillaan länttä kohti."
"Mitä joutavia. Sodankäyntiin tarvitaan rahaa."
"Rahaa on", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Marti sai käytettäväkseen toista miljoonaa dollaria, ja jokainen kubalainen sikaarinvalmistaja Yhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuban väestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin huonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein voitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa."
"Voin melkein varmaan sanoa, että kubalaiset lopettavat hulluttelunsa, kun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä nälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä mahdottomaksi ja" — herra Carter siirsi varovasti mustepullon hiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin — "lienee paikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme." Vanhus rykäisi kuivasti: "Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle tilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman ennenkuin — ennenkuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla kysymykseenkään."
"Niin." O'Reilly tunsi, että hänen olisi ollut nyt alettava huolellisesti valmistettu puheensa, mutta onnettomuudeksi hänen oli aivan mahdotonta muistaa, miten tuo hänen joutsenlaulunsa alkoi. Hän vaivasi päätään ja mietti ja muisteli, mutta ei saanut sanoista kiinni.
Herra Carter oli myöskin vaiti. Hän aukaisi kyllä pari kertaa suunsa, mutta ei sanonut mitään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen karaisivat molemmat miehet sitten yhtäaikaa kurkkuaan ja katsahtivat toisiinsa odottavasti. Kului vielä hetkinen ja sitten alkoivat molemmat yhtäaikaa:
"Ikävä —"
Molemmat vaikenivat.
"Sanoitko jotakin?" kysyi herra Carter.
"En — en mitään. Luulin teidän sanoneen —"
"Ajattelin vain, mikä onni oli, että sinä ja Elsa odotitte hiukan. Hm-m!" Herra Carter siirteli jälleen esineitä pöydällään. "Todellakin onni! Elsa on tunteellinen tyttö ja hänellä on herkkä omatunto ja nainen, jolla on herkkä omatunto, on sangen harvinainen kapine. Mielipiteemme eroavat kylläkin välistä, mutta jos hän on saanut päähänsä jotakin, niin hän ajaa tahtonsa perille, teinpä mitä hyvänsä. Mitäs iloa lapsesta olisi, ellei heitä hemmoteltaisi?" Hän katsahti ylös närkästyneen vetoavasti, ja kun kuulija näytti olevan samaa mieltä, huokaisi hän tyytyväisesti. "Varhaisia avioliittoja en hyväksy, mutta hän näyttää olevan toista mieltä, ja ehkä hän on oikeassakin. Vastustukseni hän on murtanut, joten olen pois pelistä, ja hän tahtoo mennä heti naimisiin, ennenkuin lähdemme länteen. Sentähden odotin sinua. Olet järkevä mies, Johnnie, etkä mikään pöhkö. Eihän sinulla ole mitään vastaan väittämistä, vai kuinka? Meidän miesten on tyhjennettävä kalkkimme miehuullisesti."
"Eipä — eipä tietenkään", änkytti onneton O'Reilly.
"No, no, minä tiedän, että sinulla on kyllä sisua, mutta —" Sytytin oli alkanut sähistä ja Johnnie oli näkevinään, kuinka hänet raastettiin vastoin tahtoaan alttarin eteen. "Elsa pitää kyllä puolensa, ellen erehdy, ja jos olet järkevä, niin autan sinua kuin oma isäsi ja teen sinusta liikemiehen. Tulen vanhaksi, eikä Ethelbert kykene siihen milloinkaan. Muutoin —" vanhus vaikeni ja hänen silmänsä alkoivat hehkua vihaisesti.
"Kuka on — Ethelbert?" kysyi O'Reilly heikosti.
"Miten niin, hitto vie? Hänestähän juuri puhun. Kiltti poika ja paljon parempi kuin maineensa."
"Onko Elsa rakastunut johonkin toiseen? Sitäkö tarkoitatte?"
"Hyvä Jumala, no, sitä juuri! Etkö ymmärrä enää englannin kieltä? En luullut, että se koskisi sinuun niin kovasti — aion antaa sinulle paikan täällä liikkeessäni, mutta luonnollisesti, jos — mitä? Mitä perhanaa sinä oikein tarkoitat?"
Samuel Carter tuijotti eteensä sanatonna hämmästyksestä, sillä hänen tyttärensä huikentelevaisuuden surkuteltava uhri oli hypähtänyt ylös ja ravisti voimakkaasti hänen kättään lausuillen käsittämättömiä sanoja, jotka tuntuivat ilmaisevan helpotusta, iloa, onnea ja kaikkea muuta paitsi sitä, mitä vanhus oli odottanut.
"Oletko sinä hullu, vai olenko minä?" kysyi hän.
"Täydellisesti päästäni vialla. Kas asian laita on siten, että minäkin olen muuttanut mieltäni."
"Mi-mitä ihmettä? Oletko?"
"Olen kohdannut kauneimman, suloisimman" — O'Reilly hengähti ja alkoi sitten uudestaan, "kauneimman, suloisimman —"
"Älä siinä viserrä — olen kuullut tuota kylliksi jo kotonakin. Ethän suinkaan tahtone väittää, että hän on kauniimpi ja suloisempi kuin Elsa? Olet rakastunut johonkin toiseen tyttöön. No hyvä! Nuori mies, minä sanon sinulle, että olet totisesti hullu."
"Niin olen."
Näin altis myöntyväisyys näytti hieman tyynnyttävän herra Carteria, joka huokaisi helpotuksesta ja murahti äkäisesti: "Hm! Tämähän kävi paremmin kuin olin toivonutkaan. Minä en totisesti tiennyt, mitä oikein sanoisin, kun astuit sisään. Ja ajatella, ettet ollut lainkaan säälin tarpeessa!"
"Olenpa niinkin. Ilman sitä en voi mennä naimisiin."
"Mitä joutavia! On parempi odottaa. En oikein luota noihin varhaisiin avioliittoihin."
"Luottakaa pois vain!"
"Saadaanhan sitten nähdä. Mutta oletpa sinä oikein aika poika! Ensin hylkäät tyttäreni ja samassa hengenvedossa jo kiristät minulta työtä. Pysy alallasi, sanon minä, äläkä potki rikki hienoa mattoani. Minun pitäisi totisesti suuttua oikein hirmuisesti, ja sen minä vielä teenkin — mutta menehän nyt, niin soitan asiasta Elsalle, että hänkin saa vuorostaan tanssia."
O'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle. Seuraavina päivinä pantiin hänen hyvä tuulensa kovalle koetukselle ja hän suorastaan uhmasi herra Slackia, joka oli herra Carterin lähdettyä ottanut ylleen synkän arvokkaan ilmeen, joka sopi mainiosti hänen nykyisen asemansa raskaaseen vastuunalaisuuteen.
Kirje seurasi kirjettä ja oli aivan varmaa, että O'Reillyn kynä oli nyt noitakeinoin teroitettu. Hän luki itsekin suurella nautinnolla kirjeitään. Hän pyysi Rosaa valmistautumaan hänen paluunsa ja sitä välittömästi seuraavan avioliiton varalle; tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveilut omasta kodista, jonka he laittaisivat New Yorkiin, nielivät sivuja lukemattomat määrät. Hän kuvaili haltioituneesti huonekalustoa, jonka hän oli päättänyt ostaa, ja tuhlasi sanoja tuhansittain kertoessaan näkemästään kiinalaisesta pöytäkalustosta. Huoneistojakin hän oli jo ollut katsomassa, ja ensimmäisen sellaisen retken selostus täytti kolme kokonaista arkkia. On todellakin merkillistä, millä runollisella hartaudella ja välittömällä lämmöllä rakastunut sulhasmies osaa kuvata viiden huoneen huoneiston; pienellä palkallaan hän sisustaa sen satumaisella loistolla ja sittenkin jää niin paljon jäljelle, että voidaan elää huolettomasti ja ylellisestikin.
Mutta O'Reillyn kirjeet eivät sisältäneet ainoastaan käytännöllisten ja aineellisten seikkojen selvittelyjä, niissä oli myöskin paljon lemmen runollisuutta. Kuten kaikki lempivät kirjoitteli hänkin sivuittain hehkuvia lemmenvaloja ja iäisiä uskollisuuden, kunnioituksen ja rajattoman rakkauden lupauksia, lauseita, jotka hämmästyttivät häntä itseäänkin, kun hän luki ne. Mutta hän ei epäillytkään niiden vaikutusta Rosaan, ja oli varma, että Rosa olisi milloin hyvänsä valmis seuraamaan häntä ja jättämään synnyinmaansa. O'Reillyn rakkaus oli rajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi myöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin hänen mielestään varsin ihmeellistä — harvinainen tapaus, jota hän ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki miehet ovat ihmetelleet samaa.
Ja niin kuluivat päivät nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei hänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän kirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin epävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen kärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi ja kaikenlaiset arvelut ja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.
Suuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen pöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli kirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin postimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta — olihan kuoressa Rosan käsiala. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen ensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän ensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota Rosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinniliimatessa, ja avasi sitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.
Kirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa muuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi ja viimeiselle ohuelle sivulle ehdittyään oli hän aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä unta. Hänen päätänsä huimasi ja vapautuakseen painajaisestaan hän katsoi ympärilleen kuin apua etsivä, mutta kirjoituskoneiden kylmä rätinä ja läheltä kuuluva ääni, joka saneli kahvitilausta Brasiliaan, todistivat hänen olevan auttamattomasti valveilla. Arkki, jota hän piteli kädessään, oli todella olemassa, ja oli kirjoitettu täyteen Rosan käsialalla. Hän oli varmaankin lukenut väärin. Hän alkoi lukea toistamiseen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut pidellä kirjettä kädessään, vaan hänen täytyi levittää se pöydälle.
Kirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle koetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen jäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen tuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen lopussa.
"Rakkaani!
"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät käytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta. Mielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman varovainen myöskin kirjevaihdossaan miehen kanssa, joka on kunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset, että nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.
"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta ja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo niin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen olo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin mistä aloittaisin ja mitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyyneleet himmentävät näköni enkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi, sillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja, ja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten orjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat ystävämme ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa, kun jouduimme kodittomiksi.
"Näen sinun tuijottavan näihin sanoihin ja kuulen sinun sanovan: 'Rosa on varmaankin tullut hulluksi niinkuin hänen äitipuolensakin!' Ja totisesti luulen itsekin välistä samoin. Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Kaikki, mitä kerron, on totta. Oikein helpottaa, kun saa puhella sinulle kaikesta, vaikka et kirjettäni milloinkaan saisikaan. Asensio toimittaa kirjeen kapinallisten leiriin, joka on monen penikulman päässä täältä, ja ystävämme eversti Lopez on luvannut jollakin salaperäisellä tavalla toimittaa sen edelleen sinulle vihollistemme nenien editse. Niin, meillä on vihollisia! Meillä, jotka emme ole kenellekään pahaa tehneet! Odotahan kun kerron sinulle.
"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille — luen rukouksen lähettäessäni sen matkalle — niin mitä sitten? En tohdi ajatella sitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä mahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan enää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa itsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet ja minun on myöskin täytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin ahdistettu metsän eläin."
O'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut hetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut arvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen sävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi O'Reillyn rakkauteen.
Hän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet tapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui aivan mahdottomalta.
"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo", jatkui kirje. "Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman vähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat villieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa vaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä; turvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme olla. En rakasta erämaata, se täyttää mieleni pelolla, öisin kuulen katto-olkien risahtelevan yläpuolellani ja aamuisin lasken jalkani paljaalle maalle. Elämme hedelmillä ja Evangelinan tarhan kasviksilla, ja kun Asensio on kotosalla, saamme välistä vaihteeksi jonkun linnun tahi muun eläimen. Estevan näyttää viihtyvän hyvin, mutta minä en voi tottua uuteen ympäristööni. Välistä minun täytyy aivan purra kieleeni pidättääkseni valitukseni, etten pahoittaisi hänen mieltään.