"Koko maassa on kauhea sekasorto. Työtä ei tehdä missään, vain epäluulot, viha ja väkivalta rehoittavat. Oi, minkä hävityksen tämä sota on saanut aikaan! Estevanista on jo tullut partiolainen eliguerillero. Hän on varastanut jostakin lehmän, niin että meillä on maitoa kahviimme, mutta kahvia on vain hiukkanen jäljellä ja enemmästä ei ole juuri toivoakaan. Rosvoilevia espanjalais-joukkueita retkeilee kaikkialla ja niistä on liikkeellä pöyristyttäviä juttuja. Miten tämä kaikki päättynee? Kuinka kauan kuluu, ennenkuin meidät löydetään ja viimeinen tuho tulee?
"Heti tänne saavuttuamme lähti Estevan eversti Lopezin leiriin sopimaan meidän liittymisestämme tämän armeijaan, mutta hän palasi masentunein mielin. Se näyttää olleen mahdotonta juuri minun tähteni. Kapinallisilla on vielä huonommat olot kuin meillä ja eversti Lopez oli sanonut suoraan, ettei hän tahdo leiriinsä naisia, joista on vain vastusta ja huolta. Estevan on siis toistaiseksi luopunut taisteluhaaveistaan ja tekee nyt kaikkensa suojellakseen minua. Minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen kätensä voima. Kaupungit ovat espanjalaisten hallussa ja maaseudulla vilisee roistoja ja pahantekijöitä, niin että on hyvin vaikea pysyä piilossa pitempää aikaa. Tunnen olevani taakka toisille. Estevan suunnittelee omaa partiojoukkoa ja minä olen aivan tyrmistynyt pelosta. Kaikki hänen vihansa on nyt kohdistunut Cuetoon, petolliseen palvelijaamme, jonka konnamaisuus lopultakin saattoi meidät tähän kurjuuteen. Estevan on niin nuori ja huimapäinen. Jospa vain olisit täällä häntä ohjaamassa.
"Jospa vain olisit täällä — oi, kallehin Juanini! Jospa vain olisit täällä — niin ottaisit minut syliisi ja karkoittaisit tämän alituisen kauhun sydämestäni. Olisitpa täällä kertomassa minulle, että rakastat minua vieläkin kaikista onnettomuuksista huolimatta. Katso! Kyyneleeni tipahtelevat kirjoittaessani. Silmäni ovat himmeät, käteni vapisee ja voin vain kirjoittaa kun muistelen, että lupasit palata luokseni.Tulethan?En osaisi näin kirjoittaa, ellen olisi varma, ettet milloinkaan lue näitä rivejä, öisin rukoillessani — mutta en tahdo kertoa sinulle rukouksistani; saat kirjeen, jos niin on sallittu. Kun epäilykset ahdistavat minua, toistelen mielessäni yhä uudestaan, että sinä tulet varmasti minua noutamaan.
"Välistä leikin Evangelinan kanssa — ainoata leikkiämme. Kokoilemme villejä kukkia. Sitten minä puen ylleni parhaimman leninkini, jonka onnistuin sieppaamaan mukaani, ja koristelen kukkasilla itseni. Hymyilen ja nauran sitten hetkisen ja Evangelina selittää, että olen kyllin kaunis sinua miellyttääkseni. Mutta kukat kuihtuvat ja näissä oloissa lakastuu kauneuskin. Miten sitten käy? kysyn itseltäni.
"Kun palaat Kubaan — katso, uskoni on vahva jälleen — niin vältä menemästä Matanzaan meidän kummankin tähden. Don Mario tahtoi mennä kanssani naimisiin pelastaakseen minut tästä pakolaisuudesta, mutta minä kieltäydyin. Kerroin olevani sinun kihlattusi ja hän raivostui. Hän on vaikutusvaltainen henkilö, hän nujertaisi sinut ja San Severinossa on aina yhdelle tilaa. Pancho Cuetokin, joka elää nyt loisteliaasti rikostensa hedelmillä, pitäisi sinua turvallisuudelleen vaarallisena. Näetkös? miten viekkaaksi rakkaus on tehnyt minut?
"Tulisin luoksesi, jos voisin. Mutta kun olen jo henkipatto, niin en voi päästä täältä. Jos siis vielä haluat minut omaksesi, niin sinun on tultava minua noutamaan. Tahdothan? Luotan siihen yhtä lujasti kuin ristiinnaulittuun. Epäilysten valtaan antautuminen olisi sama kuin tuhoutuminen. Jos meidän täytyisi muuttaa toiseen piilopaikkaan, mikä on sangen todennäköistä, niin saat tietää olinpaikkamme eversti Lopezilta.
"Oi, jos olisit pyytänyt minua tulemaan mukaasi tuona päivänä! Olisin ollut heti valmis, sillä sydämeni sykki jo silloin yhtä kiivaasti kuin nytkin vain sinulle.
"Kynttilä loppuu pian ja kohta alkaa aamukin sarastaa, ja silloin on tämän kirjeen lähdettävä pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Hiivin nyt vuoteelleni rukoilemaan ja uneksimaan. Majassa on kylmä näin ennen auringon nousua ja katto-oljet risahtelevat yläpuolellani. Olen sangen masentunut, alakuloinen ja orpo, O'Reilly, mutta vielä ovat poskeni pyöreät ja heleät, huuleni voisivat oppia hymyilemään jälleen, eikä sinun tarvitsisi hävetä minua.
"Asensio nousee. Hän menee hevostaan hakemaan ja minun on lopetettava. Suokoon Jumala, että tämä joutuisi käsiisi jolloinkin ja jotenkuten. Toivon, etteivät nämä monet tahrat anna sinulle aivan väärää käsitystä kirjoitustaidostani. Käsialani on hyvin sievä ja säännöllinen, mutta nyt on muste niin kehnoa ja sitä on niin vähänkin. Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti paitsi kyyneleitä. Mutta miehethän eivät pidä kyyneleistä ja sentähden koetan hymyillä nyt kun piirrän nimeni:
"Sinun rakastava ja uskollinen Rosasi.
"Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!"
Kun O'Reilly oli lukenut kirjeen toistamiseen, oli tuhraantuneelle arkille ilmestynyt yhä uusia tahroja. "Käsialani on hyvin sievä —" "Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti —" "Majassa on kylmä —" … Pieni Rosa-parka! Hän oli aina pitänyt tätä ylpeänä rohkeana ja vilkkaana tyttönä, mutta Rosa, joka oli tämän kirjeen kirjoittanut, oli aivan toinen henkilö. Tytön avunhuuto pani hänen koko sydämensä väräjämään ja hänen irlantilaisen luonteensa kaikki ritarilliset vaistot heräsivät. Tyttö epäili häntä ja pelkäsi, ettei hän täyttäisikään lupausta. No, ne epäluulot hän pian poistaisi. "Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" O'Reilly hypähti tuolistaan ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään.
Herra Slack katsahti hämmästyneesti mieheen, joka oli syöksynyt hänen eteensä. Hän oli tosin tottunut O'Reillyn aina täydellä höyryllä käypään olemukseen eikä suinkaan hyväksynyt sitä, mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt häntä näin kiihdyksissä — mieshän aivan hypähteli; ääni oli terävä; kädet vapisivat ja silmät olivat siniset, kirkkaat ja kylmät.
"Palkkani ja paikalla", alkoi Johnnie.
Herra Slack vihasi kaikkea kiihtymystä ja inhosi kiirettä; hän ihaili vain käytöstä, jolla oli kauttaaltaan kylmän ja kiihkottoman liikeneuvottelun luonne.
"Hyvä O'Reilly", sanoi hän. "Neuvon teitä —."
"En tarvitse neuvoja, vaan rahaa", tiuskaisi toinen. "Jätän toimeni."
"Todellakin? Milloin sitten aiotte lähteä?"
"Heti, ja ellette liiku nyt kuin rasvattu salama, niin koskee eroni teitä pian henkilökohtaisesti."
"Herra Carter ei olisi milloinkaan —"
"Hiiteen herra Carter! Kirjoittakaa heti maksuosoitus. Ettekö aio —" O'Reilly puristi huulensa yhteen ja tuhauttaen nenäänsä omituisesti hän tarttui raskaalla kädellä sihteerin olkapäähän. "Koetapas nyt joutua, vanha hyytelökala!"
O'Reillyn katse oli omituisen hurja ja kerrankin herra Slack näki parhaaksi noudattaa erään alaisensa määräystä. Hän koetti joutua.
Johnnien muut valmistukset suoritettiin yhtä kiivaalla tarmolla, ja kahden tunnin kuluttua olivat matkavarustukset valmiit. Mutta hän ajatteli koko ajan kylmästi ja selvästi kaikesta kiireestä huolimatta. Rosan varoitus, että hänen täytyi kaikin mokomin välttää joutumasta Matanzaan, oli epäilemättä paikallaan ja hänen omat kokemuksensa, miten Havannan viranomaiset amerikkalaista kohtelevat, olivat vielä tuoreessa muistissa. Espanjalaiset epäilivät kaikkia amerikkalaisia, etenkin maahan pyrkiviä, ja tämän tietäen hän päätti välttää kaikkia suurempia kaupunkeja ja livahtaa sisämaahan ikäänkuin jostakin takaovesta viranomaisten huomaamatta. Hän tunsi saaren tarkoin. Itäosa oli kapinallisten hallussa ja sinne kerran päästyään hän kyllä keksisi jonkun keinon pettää paikalliset virkamiehet ja yhtyä eversti Lopezin joukkoihin.
O'Reilly mietti näitä seikkoja hetkisen ja kiiruhti sitten Kuban avustamisyhdistyksen toimistoon.
Siihen aikaan kiinnitti Yhdysvaltojen sanomalehdistö suurta huomiota Kuban kapinaliikkeeseen. Espanjalaisten julmuuksien selostukset, joihin vähitellen totuttiin, herättivät ensin kaikissa piireissä suuttumusta ja inhoa ja ne olivat harvat lukijat, jotka eivät tienneet aina jotakin Kuban isänmaanystävien yhdistyksen päämajan toiminnasta. Toimisto oli sijoitettu New Streetin varrelle numeroon 56 ja sanomalehdet väittivät, että kaikki kapinaliikkeeseen tarvitut rahat oli tuo toimisto hankkinut. Sen sanottiin myös huolehtineen aseiden ja ampuma varojen kuljetuksesta kapinallisille.
Toimiston huoneisto ei tehnyt lainkaan sotaista vaikutusta; seinillä ei ollut sotakarttoja, eikä asevarastoja eikä sotilashenkilöltä ollut missään huomattavissa — sotaisesta vehkeilystä ei sanalla sanoen näkynyt jälkeäkään. Huoneiden sisustus oli melkein vaatimaton ja pettymystä tuottavan jokapäiväinen. Eräs kohtelias nuori mies tuli kysymään, mitä asiaa O'Reillyllä oli.
Johnnie sanoi niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja pyysi sitten saada tavata jotakin toimiston johtohenkilöä. Hänen irlantilainen hymynsä oli ehkä niin miellyttävä tahi hänen taivutuskykynsä niin vastustamaton, että hänet ennen pitkää kutsuttiin herra Enriquezin, erään keski-ikäisen ja arvokkaan näköisen kubalaisen puheille.
"Sanoitte teillä olevan minulle tärkeää asiaa?" kysyi tämä hienostuneella äänenpainolla.
O'Reilly selitti asiansa mutkittelematta, ja kun hän oli lopettanut, kysyi herra Enriquez:
"Miten siis toivotte minun auttavan teitä?"
"Tarvitsen neuvojanne enemmän kuin apuanne. Voittehan sanoa minulle, missä eversti Lopez tätä nykyä majailee."
Enriquez silmäili puhujaa terävästi. "Tuo tieto mahtaisi todellakin olla hyvin arvokas", sanoi hän. "Mutta, kuten ymmärrätte, emme tiedä täällä juuri mitään Kuban tapahtumista — ainakin paljon vähemmän kuin espanjalaiset itse. Pelkään, etten voi auttaa teitä."
"Epäilette minua vakoojaksi, eikö niin?" lausui Johnnie hymyillen valoisinta hymyään.
"Ette ole sen näköinen, mutta me emme voi milloinkaan heti tietää, kehen voi luottaa. Kuka on tuo nuori nainen, josta olette niin huolissanne?"
"Hänen nimensä on Varona; neiti Rosa Varona."
"Niinkö?" Enriquez kohautti kulmiaan. "Ei suinkaan tuon kuuluisanVaronan aarteen perijätär?"
"Juuri sama, jos vain aarre on olemassa." Sitten oli hetkisen hiljaista, jonka kuluessa kubalainen naputteli miettiväisesti pöytänsä reunaan. "Hänen veljensä Estevan kertoi minulle, että hän työskenteli asianne hyväksi. Pyysin häntä olemaan varuillaan, mutta —" O'Reillyn ääni sortui. "Kas tässä. Lukekaa. Tahdon, että luotatte minuun." Ja hän pani Rosan kirjeen kunnioittavasti tämän maanmiehen eteen. "Tapani ei ole näytellä kirjeitäni vieraille, mutta minä luulen tämän saavan teidät uskomaan, etten ole vakooja."
Hän odotti vaitiollen, kunnes kirje oli luettu, eikä hän pettynytkään tuloksesta. Herra Enriquezin tummissa silmissä kuvastui lämmin osanotto, kun hän katsahti nuoreen mieheen sanoen:
"Kirje on hyvin liikuttava ja minä kiitän teitä, että sallitte minun lukea sen. En epäile teitä enää. Poloinen Kuba! Poikiesi täytyy olla urhoolliset ja tyttäriesi kärsivälliset."
"No niin! Nyt siis ymmärrätte, miksi minulla on niin kiire ja miksi en tohdi viivytysten pelosta mennä Matanzaan tai Havannaan. Tahdon nousta maihin kauempana idässä ja toivon, että autatte minua pääsemään eversti Lopezin luo."
Herra Enriquez rypisti miettivästi kulmiaan. "Mitä äsken teille sanoin, on aivan totta", sanoi hän vihdoin.
"Emme tiedä joukkojemme olinpaikkoja ja epäilemme myös kaikkia muukalaisia, mihin meillä on kyllä pätevät syyt. Mutta — nytpä tiedän." Hän poistui anteeksi pyytäen. Kun hän palasi, huudahti hän: "En muistanut sanoakaan teille, että meitä pidetään aina silmällä, joten julkinen avunantomme varmasti turmelisi tehtävänne onnistumisen. Mutta olen juuri keskustellut puhelimessa erään ystäväni kanssa, johon voin luottaa, ja kerroin hänelle tarinanne. Hänellä on sukulaisia Kubassa ja hän lupasi auttaa teitä, jos hän suinkin voi. Hänen nimensä on Alvarado." Hän kirjoitti osoitteen käyntikortille, jonka hän antoi O'Reillylle. "Menkää hänen luokseen, kertokaa hänelle sama kuin minullekin ja toimikaa hänen neuvojensa mukaan. Älkää myöskään käykö enää täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä; noustuanne maihin Kubassa saisitte ehkä katua sitä." Herra Enriquez ojensi hänelle kätensä, mutta kun O'Reilly kiitti häntä, pudisti hän päätään. "Älkää minua kiittäkö. Toivotan teille onnea ja menestystä, mutta — pelkään teidän ryhtyneen kovin vaaralliseen yritykseen."
Tohtori Alvarado, joka oli joka suhteessa tyypillinen kubalainen, odotti häntä ja kuunteli kärsivällisesti vieraansa hiukan hätiköityä asian esitystä.
"Teette oikein kun vältätte kaupunkeja, joissa teidät tunnetaan", myönsi hän. "Näin ollen olisi Matanzassa näyttäytyminen sulaa hulluutta; teidät karkoitettaisiin heti — nuo ystäväinne viholliset pitäisivät siitä kyllä huolen. Siinäpä juuri pulma onkin, miten päästä kapinallisten luo —"
"Jos antaisitte minulle kirjeen, että olen ystävä —"
Tohtori hylkäsi ehdotuksen heti. "Ettehän suinkaan luule, että tämä käy kuin leikitellen vain? Ensinnäkin teidät tutkitaan ja ehkä tarkastetaankin, nousittepa maihin missä hyvänsä. Jos teiltä löydettäisiin tuommoinen kirje, niin teillä ei olisi enää mitään onnistumisen mahdollisuuksia ja henkilöt, joille kirje olisi osoitettu, joutuisivat kärsimään. Minulla ei ole mitään oikeutta saattaa vaaraan ystäviä, joita rakastan. Nyt uhkaa vaara kaikkia kunnon kubalaisia, herra O'Reilly. Enriquez kertoi minulle tuosta tyttö-poloisesta. Hänellä on tunnettu nimi ja minä tahdon auttaa teitä." Hän otti silmälasit nenältään ja kuivasi ne huolellisesti. "Meitä Alvaradoja on vielä kolme elossa. Veljeni Tomas ja Ignacio asuvat Kubassa ja me työskentelemme jokainen suunnallamme maamme itsenäisyyden puolesta. Minä elän täällä täysin turvassa, mutta he ovat vaarojen ympäröimät. Olkaa siis äärimmäisen varovainen pyrkiessänne heidän yhteyteensä, sillä minä uskon heidän henkensä teidän käteenne ja minä — rakastan heitä suuresti."
"Teen kuten sanotte."
"Hyvä on sitten! Veljeni Tomas asuu Nuevitaksessa, johon täältä lähtee eräs höyrylaiva kolmen, neljän päivän kuluttua. Voin järjestää teille paikan laivassa ja perille päästyänne te menette sopivan tilaisuuden sattuessa veljeni puheille, joka on hammaslääkäri, ja sanotte näin: 'Terveisiä Felipeltä. Hän kertoi minulle kerran, että löitte häntä piiskalla estääksenne häntä lähtemästä kymmenvuotiseen sotaan!' Muuta ei tarvita; hän kysyy teiltä heti, kuka olette ja mitä tahdotte."
"Ymmärrän. Lause on jonkinlainen tunnussana."
"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä käyttää", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. "Teidän ei tarvitse sanoa enempää. Ei kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran, mutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta hän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta mainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän tietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten luo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte sitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?"
"Lähdemme heti tiehemme."
"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin satamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan valvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies."
"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan kansalainen —"
"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan", varoitti tohtori. "Espanjalaiset vankilat ovat vahvat ja maanne ei ole milloinkaan vaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut maat."
"Ehkä. Mutta ensin minun täytyy löytää neiti Varona ja saattaa hänet turvaan. En välitä paljoakaan, mitä sitten tapahtuu."
Alvarado nyökäytti hymyillen päätään. "Jumalani! Miten tämä maailma olisikaan ikävä, ellei tunteita olisi! Elämä suosii rakastavaista sydäntä. Ihailen rohkeuttanne ja toivon sydämestäni, että saan pian jälleen nähdä teidät ja — vaimonne."
O'Reilly punastui ja yritti sanoa jotakin, mutta tuo kunnon kubalainen taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. "Tulkaa palattuanne luokseni ja tuokaa minulle terveisiä Tomas-veljeltäni. Hyvästi nyt ja onnea matkalle, toveri."
"Hyvästi,señor. Olen teille syvästi kiitollinen."
O'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassaDunham Castle'ssa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin näki hän sumun keskeltä Kuban rannikon, jota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren aallokossa.
Loppumatka oli sangen tukala. Kun Hatteras oli sivuutettu, saiDunham Castletaistella kaksitoista tuntia kovassa myrskyssä, joka hellitti vasta kun oltiin päästy Bahama-salmeen. Aallokko oli kuitenkin niin ankara, että laivan ilkeä keinuminen taukosi vasta Nuevitaksen sataman ahtaan suun sisäpuolella. Ilma kirkastuikin sitten hämmästyttävän nopeasti ja rannalta puhaltava tuuli oli täynnä ihania tuoksuja, joita Johnnie O'Reilly iloiten hengitti.
Hänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku, välttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka oli hänellä ollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien mihin hän sen kätkisi, kun laivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään: "Halloo! Kapinallisilleko aseita, vai mitä?" O'Reilly naurahti. "Tämä on vain vanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin."
"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte sen laidan yli, ennenkuin se tuottaa teille ikävyyksiä."
"Aivanko totta?"
"Tehkää niinkuin sanoin. Ette pääse maihin tuo mukananne."
Mutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset, mutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua ainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoaan ja keksi toisten housujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa kangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen sisäpuolelle niin, että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään vasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu huomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja muutti ylleen kevyemmän puvun.
Aurinko paahtoi jo kuumasti, kun hän tuli kannelle ja näki edessään Nuevitaksen kirkkaan valkoiset talot. Lähempänä kaupunkia oli sataman vesi muuttunut likaiseksi, rantalaiturit olivat aivan lahoneet ja usein paikoin sortuneetkin ja ilman täytti epäterveellinen löyhkä, ikäänkuin koko kaupunki olisi ollut sairas. Mutta kauempana kohosi puhdas ja vehreä vuoristo hedelmällisine rinteineen. Siellä oli Kuba, jonka O'Reilly tunsi.
Lähellä olevista kuljetuslaivoista nousi parhaillaan maihin espanjalaista sotaväkeä, tavaroita purettiin ja rannalta kuului merkkitorvien toitahduksia. Satamassa oli myös useita rannikkovartioaluksia, joissa kaikissa liehui Espanjan lippu.
VaikkaDunham Castle'ssa oli vain muutamia matkustajia, saivat he odottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat huolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin sai O'Reillykin luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja halusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen vapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa joka askeleella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja lähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä kaksi miestä, jotka pysähdyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat valtiollisen poliisin väkeä ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen ailahduksen.
Mutisten anteeksipyynnön otti toinen neekeriltä matkalaukun ja toinen alkoi tunnustella O'Reillyn taskuja etsien aseita. Hän taputteli Johnnien joka taholta, tasku taskulta, tottuneen poliisimiehen kaikella kätevyydellä, ja nyt, kun oli liian myöhäistä, Johnnie alkoi katua, ettei hän ollut noudattanut kapteenin neuvoa. Tilanne oli kieltämättä mitä uhkaavin ja rukoillen Jumalaa, etteivät nuo tunkeilevat kourat yhyttäisi hänen salaisuuttaan, hän seisoi hievahtamatta pistooli tiukasti jalkojen väliin puristettuna. Kun joka tasku oli taputeltu aina lahkeiden suuhun saakka, nyökäytti upseeri hyväksyvästi päätään, jolloin hänen toverinsa napsautti myös laukun kiinni ja ojensi sen kantajalle.
O'Reilly viivähti paikalla hetkisen kuivatakseen hien kasvoiltaan ja antaakseen pamppailevan sydämensä hiukan rauhoittua. Hän toivoi kiihkeästi, ettei tulevaisuudella olisi hänelle enemmän tämmöisiä yllätyksiä; hänen hermonsa voisivat pettää.
El Gran Hotel Europeaoli Nuevitaksen parhain hotelli. Se oli sangen vähäpätöinen ja kaikkea muuta kuin eurooppalainen, mutta se oli Nuevitaksen hienoin ja Señor Carbajal oli mitä huomaavaisin isäntä. Rakennus oli vanha ja likainen ja pääkadun puolella oleva kahvila aivan kiehui kärpäsiä, kiviset pöydät olivat paksun, kadulta kantautuneen tomun peitossa ja pihalta — tahi ehkä pihan toisella puolen olevasta keittiöstä — levisi vastenmielinen haju. Syötyään paikassa ensimmäisen ateriansa O'Reilly oli varma, että löyhkä oli kotoisin keittiöstä.
Señor Carbajal oli pyöreähkö ja rasvaisen kiiltävä, pienenläntä mies, joka O'Reillyn mielestä muistutti elävästi öljypisaraa. Hän osoitti aivan tavatonta mielenkiintoa amerikkalaista vierastaan kohtaan, mielenkiintoa, joka pian kehittyi tavaksi ilmestyä tämän tästä ja aivan äkkiarvaamatta jollakin tekosyyllä viimemainitun huoneeseen. Hän tahtoi vain nähdä, puuttuiko jotakin, mutta kun huoneessa oli vain vuode, pesuteline ja tahrainen vaatenaulakko, jolla näytti olevan hyvin synkkä entisyys, tuntui Johnniesta isännän huomaavaisuus hieman omituiselta. Kun tämä ilmestyi kolmannen kerran oveen naputtamatta, alkoi hän epäillä jotakin.
"Teillä on kaikki, mitä tarvitsette?" kysyi herra Carbajal vilkuillen ympärilleen pienillä silmillään.
"Kaikki."
"Onko vadissa vettä?" Kysyjä meni pesutelineen luo ja silmäili ohimennen O'Reillyn pesu- ja pukeutumisvehkeitä.
"Kokonainen valtameri."
"En voi milloinkaan olla varma. Palvelijat ovat niin huolimattomat.Mutta — missä ovat muut matkatavaranne?"
"Muuta ei olekaan."
"Niinkö? Luulin teidän olevan kauppamatkustaja."
"En ole."
"Sitten olette huvimatkailija. Tahdotte nähdä näköaloja, vai kuinka?Niin, Kuba on kaunis."
"Kerrassaan ihana, ainakin siitä päättäen, mitä olen nähnyt."
Herra Carbajal pudisti vieraalleen paksua etusormeaan. "Kas, kas! Tehän tunnette Kuban. Puhutte kieltämme paremmin kuin monet meikäläiset. Te veitikka!" Hän hymyili koko naamallaan ja iski silmää koettaen siten voittaa vieraansa luottamuksen ja oli hyvin pettynyt, kun hänen yrityksiään ei oltu huomaavinaankaan. "Niin, te amerikkalaiset olette urhoollista väkeä", jatkoi hän koettaen ilmeisesti pitää keskustelua kaikin mokomin vireillä, "ja haluatte olla aina siellä missä taistellaan."
"En ainakaan minä. Olen rauhan mies."
"Ha, ha, ha!" nauroi isäntä ja muuttui sitten vakavaksi. "Nuevitaksessa ei ole matkailijalle mitään mielenkiintoista — paitsi sota."
"En ole matkailija."
"Vai niin. Sepä merkillistä." Herra Carbajal istahti vuoteen laidalle, josta hän saattoi nähdä O'Reillyn matkalaukkuun. "Ei matkailija eikä kauppamatkustaja. Mistähän syystä olette sitten Kubaan tullut?"
O'Reilly katsahti kysyjään vakavasti ja surullinen ilme synkensi hänen miellyttävät kasvonsa. "Matkustelen terveyteni tähden", sanoi hän.
"Tekö —!" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa heilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. "Jumalani! Ha, ha! Olettepa todellakin sukkela!"
"Olen sairas", sanoi O'Reilly ontosti.
"Mikä tauti teitä vaivaa?" kysyi isäntä.
"Kolotus."
"Kolotus? No sehän on vain jonkinlainen lihasvaiva, hiukan jäykkyyttä —"
"Kas niin! Tiesinhän sen!" huudahti O'Reilly riemuitsevasti. Hän tarttui isännän tahmeisiin käsiin ja puristi niitä kiihkeästi. "Annatte minulle toivoa! Teette minusta uuden ihmisen. Nuo lääkärit eivät tee muuta kuin kiihoittavat ihmisraukkojen tuskia; minut he olisivat jo haudanneetkin. Tätä ilmanalaa he eivät milloinkaan suositelleet, eivät milloinkaan. Vain lihasvaiva, sanoitte, hiukan jäykkyyttä. Siitäkinhän jo huomaa, että tuo kiusallinen tauti on täällä aivan tuntematon. Kiitän teitä, señor."
"Ette ole sairaan näköinen", mutisi Carbajal. "Olette aivan erilainen kuin tuo toinen amerikkalainen."
"Kuka toinen amerikkalainen?"
"Eräs omituinen mies. Ohut kuin lanka, yski hirvittävästi ja sylki verta, milloin hän ei haukkunut hotelliani. Muutti sitten Puerto Principeen, jossa hänet tapaatte, ellei yskä ole häntä tappanut. Minä luulen, että hän kirjoittelee sanomalehtiin. Olen aina valmis mielihyvällä palvelemaan teitä, herra; käskekää minua milloin vain tahdotte." Herra Carbajal nousi vastahakoisesti ja meni ähkyen alas pöytiensä ja kärpästensä pariin.
O'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että hotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten kanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin pätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot. Hän mietti ja mietti, mutta kun hän ei voinut keksiä parempaa syytä kuin tuon kolotuksen, niin hän päätti turvautua siihen.
Myöhemmin päivällä lähti O'Reilly katselemaan kaupunkia. Häntä seurailtiin — sitä hän oli odottanutkin ja huomio enemmän huvitti kuin pelästytti häntä. Mutta kun hän palasi hotelliinsa ja huomasi, että hänen huoneensa oli tarkastettu hänen poissaollessaan, kävi hän hiukan levottomaksi. Hän oli kaikesta päättäen tarkan valvonnan alainen, ja hänen arvelunsa muuttui varmaksi vakaumukseksi, kun hän kuuli, että henkilö, joka oli ollut hänen "varjonaan", oli majoittunut viereiseen huoneeseen. Tohtori Alvarado oli ollut oikeassa. Oli varmaa, että hänen jokaista liikettään vakoiltiin, ja huoneiden välinen seinä oli niin ohut, että hengitys kuului sen läpi. Hän tunsi, että nyt oli oltava varuillaan, ja hän alkoi miettiä, mihin hän voisi kätkeä pistoolin, joka saattoi tuottaa hänelle ikävyyksiä millä hetkellä hyvänsä. Koska hänen tavaransa oli tarkastettu jo kolme kertaa, niin oli todennäköistä, että neljännellä kerralla joutuisi hän itse tarkastettavaksi. Hänen oli siis viipymättä päästävä eroon aseesta, mutta siinäpä olikin pulma. Oli vaarallista heittää asetta menemään eikä huoneessa ollut mitään piilopaikkaa. Myöhään illalla hän kutsui herra Carbajalin puheilleen ja kysyi, oliko mahdollista saada kylpyä.
Herra Carbajal oli heti valmis.El Gran Hotel Europeaoli ensiluokkainen joka suhteessa, mitään menoja ei oltu säästetty sitä sisustettaessa.SeñorO'Rail-ye oli todellakin valinnut oikein asettuessaan sinne asumaan, sillä hotellin kylpyhuone oli kaupungin parhain — ja niin suuri, että kymmenen henkeä mahtuisi yhtäaikaa kylpemään. Puolen tunnin päästä olisi kylpy valmis — huoneessa oli tällä haavaa jonkun verran heiniä postihevosia varten, mutta puolen tunnin päästä olisi huone moitteettomassa kunnossa. Herra Carbajal lupasi itse valvoa, ettei kuuman veden pitänyt loppuman.
O'Reilly kiitti. Tuntia myöhemmin hän lähti sitten huoneestaan avojaloin ja peite ympärillään, jättäen tahallaan oven lukitsematta ja kaikki vaatteet esille. Mutta peitteen suojassa hän kantoi pistoolia vasemmassa kainalossaan.
Hän kylpi kauan, ja kun hän palasi huoneeseensa, olivat hänen vaatteensa laskostetut melkein samoin kuin hän oli ne jättänyt. Hymyillen tyytyväisesti hän paneutui levolle ja kiinnitti sääskiverkon ohuen patjan laitoihin. Nyt saisi tarkastaa hänet milloin vain halutti, sillä pistooli ja panoskotelo kalliine sisältöineen olivat varmassa tallessa kylpyhuoneen erään mustuneen katto-orren päällä, paikassa, johon ei kukaan huomaisi milloinkaan kurkistaa.
Syödessään seuraavana aamuna aamiaistaan ja ollessaan pienellä aamukävelyllä huomasi O'Reilly, että silmälläpito jatkui. Hotelliin palattuaan hän tapasi herra Carbajalin sekoittamassa virvokkeita muutamille upseereille, jotka loivat amerikkalaiseen röyhkeitä ja vihamielisiä silmäyksiä. O'Reilly valitti isännälle potevansa ankaraa hammassärkyä.
Herra Carbajal oli heti valmis tekemään kaikkensa ja pahoitteli kovin, että kylvyllä oli ollut niin ikävä vaikutus. Hiottava kylpy oli sangen vaarallinen talvisaikaan, selitti hän, sillä se avasi kaikki huokoset, kuivasi ihon ja teki ruumiin kaikille taudeille alttiiksi. Kuumuus ja hiki vaivaavat? Aivan oikein, mutta oliko nyt viisasta turvautua tuommoisiin luonnottomiin ja vaarallisiin keinoihin vapautuakseen niin mitättömästä vaivasta? Jos hiki olisi vahingollista, niin luonto ei olisi sitä milloinkaan laatinutkaan. Juuri sen avullahan luonto pitää ruumiin puhtaana, ja jos se alkoi käydä vastenmieliseksi, niin saattoihan käyttää hajuvettä, joka vaikutti paremmin ja edullisemmin kuin sata kylpyä. Sitä vartenhan hajuvesi olikin. O'Reilly sai todennäköisesti kiittää kolotuksestaan tuota onnetonta tapaa kylpeä säännöllisesti viikon tahi parin päästä. Herra Carbajal tiesi asian tarkalleen. Hän ei ollut milloinkaan kärsinyt mitään kipua ja hänen hampaansa olivat täysin terveet.
O'Reilly myönsi, että isäntä saattoi olla aivan oikeassa, mutta onnettomuudeksi se ei voinut parantaa hänen tautiaan, joka lopulta veisi hänet hautaan. Kun päivän helle oli polttavin ja koko kaupunki uinui unen helmoissa, ilmestyi hän toisen kerran kahvilaan pidellen poskeaan. Hän selitti, ettei hän saanut enää hetkenkään rauhaa, ja kysyi, kuka oli kaupungin etevin hammaslääkäri.
Herra Carbajal luetteli useita nimiä, muiden muassa tohtori Tomas Alvaradonkin, ja O'Reilly kiiruhti heti tiehensä salapoliisin seuratessa häntä kunnioittavan välimatkan päässä.
Koska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan päivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, jatkoi hän matkaansa tämän yksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia ja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi hänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:
"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte häntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan."
Päiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.
"Ken olette?" mutisi hän.
"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää säikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta hän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden."
"Mitä tahdotte minusta?"
"Tahdon teidän avullanne liittyä kapinallisiin."
"Varjo" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman tyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: "No hyvä. Lähden puolen tunnin kuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä voin tehdä." Hän kumarsi ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.
Tohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret maarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä olivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli tämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui paikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän, miten oli meneteltävä. Kun O'Reilly oli istunut nojatuoliin ja tuon kiusallisen hampaan tutkiminen alkoi, kuiskasi hän hiljaa:
"Minua pidetään myös silmällä. Puhukaa englantia, ja kun minä painan näin suulakeenne, on se merkki, että joku kulkee sivu. Mitä nuo Felipen kummalliset terveiset oikein merkitsevät?"
Tohtori Alvaradon ollessa työskentelevinään täysin terveen poskihampaan kimpussa sai Johnnie lukuisista keskeytyksistä huolimatta, selitetyksi syyn, miksi hän oli kaupunkiin saapunut.
"Mutta tässä läheisyydessä ei ole kapinallisten joukkoja", sanoi Alvarado. "Maaseudullehan voisitte ehkä kyllä päästä, mutta entä sitten? Minne menisitte? Ja mistä teidät tunnettaisiin?"
"Siinäpä juuri pulma onkin."
Tohtori oli hetkisen vaiti. "Teidän on lähdettävä Puerto Principeen", sanoi hän vihdoin. "Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä ja veljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä hänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle Felipeltä." Hän hymyili. "Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta sitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon, mutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja vannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaakaan, enkä ole lainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan; viekää se hänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle. Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee kirjan."
O'Reilly kiitti ja lupasi menetellä mahdollisimman varovasti terveisten perille saatossa. Tuo äärimmäinen varovaisuus, joka näkyi olevan välttämätön veljestenkin kesken, sai hänet ymmärtämään selvemmin kuin ennen konsanaan, että hän oli vihollisten keskellä.
Seuraavana aamuna hän maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan lähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen laukussaan ja hänen alituinen "varjonsa" ratsasti vaunun vieressä.
Pääpiirteissään oli Puerto Principe aivan samanlainen kuin Kuban muutkin kaupungit, joissa O'Reilly oli käynyt. Se oli vanha ja tiheästi rakennettu, ja kerrottiin, että kadut, jotka olivat ahtaat ja mutkikkaat, oli tahallaan tehty niin sokkeloisiksi. Muinoin olivat merirosvot usein ryöstelleet kaupungissa, ja sentähden oli kadutkin laadittu mahdollisimman eksyttäviksi, niin että väkivallan harjoittajat eksyivät järjiltään ja joutuivat kiinni. Siellä ja täällä oli suuria savimaljakoita sadevettä varten, joihin jokaiseen oli merkitty päivänmäärä, jolloin savenvalaja oli hellittänyt sen kädestään. Kirkkoja oli huomattavan paljon ja pohjoisessa siinsi Cubitaksen vuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen päämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla ja hän oli monta kertaa ankarassa kiusauksessa heittää kaiken varovaisuuden sikseen ja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi, että kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Principeen ei päässyt eikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella ei ollut mitään rakennuksia ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin. Ja jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten sotilasten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä, vartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan. Nyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi saarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen ei Espanja aikonut hevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.
Kuljeskellessaan kaupungilla Johnnie piti silmänsä auki, ja hänen täytyi kysyä itseltään, miten oli mahdollista, että nuo harjaantumattomat, huonosti varustetut ja vaillinaisesti järjestyneet kapinalliset voivat toivoakaan voittavansa vastustajan, jolla näytti olevan väkeä, aseita ja kaikkea yllin kyllin. Yritys näytti toivottomalta. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kapinallisten hallussa ollut vielä yhtään satamaa, kaupunkia tahi linnoitusta; he piilottelivat metsissä tahi ratsastelivat aavikoilla pienissä joukoissa, olivat tänään täällä ja huomenna tuolla ja heidän auttamisensa tahi suojelemisensa oli valtiorikos. He saattoivat ilmestyä viidakosta silloin kuin heitä vähimmän odotettiin ja katosivat taas äkkiä kun kaste maasta. Heidän sodankäynnissään ei näyttänyt olevan mitään johdonmukaisuutta ja heidän suurimpia voittojaankin saattoi seurata yleinen peräytyminen. Miten saattoivat he sitten uskoa voittavansa?
Espanjan voimasuhteet olivat heihin nähden niin moninverroin mahtavammat, että heidän voittonsa tuntui mahdottomalta, mutta espanjalaisen sotaväen runsaudesta ja valppaudesta päättäen mahtoi vihollinen olla kuitenkin aivan hirmuinen. O'Reillyllä ei ollut itse sodan kanssa mitään tekemistä, mutta hänestä tuntui tämä ihmishenkien ja varojen haaskaus niin tuiki mielettömältä, kun sovinto olisi ollut milloin hyvänsä mahdollinen. Itsepäinen ja järjetön vanhoissa periaatteissa pysyminen oli kaiken syy. Emämaan olisi tarvinnut tehdä vain muutamia aivan pieniä ja vähäpätöisiä myönnytyksiä ja miehet, jotka nyt vainosivat ja tappoivat toisiaan, olisivat syleillen tehneet veljeyden liiton.
Näissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa mehulasistaan maistellen kuuli hän jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin murteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi, että huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä ja kalpea nuori mies ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat oudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei saanut kukaan selvää.
"Hei, George!" huusi hän, "tuokaa minulle keltaista mehuvettä." Sanat lausuttiin painokkaasti. "Ja oikein iso lasi."
Edeskäypä silmäili häntä kärsivällisesti eikä näyttänyt ymmärtäneen hituistakaan hänen puheestaan.
"Mehuvettä — vettä ja jäätä.Jäätä. JÄÄTÄ!" toisti mies yhä kovemmin, ja kun ei vieläkään mitään tulosta näkynyt, ärjäisi hän: "Ettekö tiedä mitä 'jää' on?" Hän kietoi pitkät ja ohuet käsivartensa ympärilleen ja värisi. "Kylmä, palelee!"
Nyt asia selveni ja hymyillen ja anteeksipyyntöjä mutisten edeskäypä kiiruhti hakemaan noita haluttuja tavaroita.
O'Reilly astui esiin ja esitti itsensä. "Nuevitaksen hotellin isäntä sanoi, että tapaisin teidät täällä. Te olette —"
"Branch, Leslie Branch. Vai sanoi Carbajal niin, että tapaisitte minut täällä? Se rasvainen valehtelija. Hän luuli voivansa keitoksillaan tappaa minut, minkä hän melkein tekikin." Herra Branchin koko luisevaa olemusta puistatti ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä inho. "Mitä piditte hänen voistaan? Se oli kunnioitettavan vanhaa, mutta minä en välitä antiikkisista tavaroista. Muutoin on Carbajal tiedusteluosaston miehiä, ja liukas ja sukkela vakooja hän onkin."
"Sitä minäkin epäilin."
Herra Branchin juoma tuotiin samassa. Edeskäypä asetti hymyillen hänen eteensä pienen lasin ja mustan pullon. Branch tuijotti siihen hetkisen ja loi sitten mieheen kiukusta kipenöivän silmäyksen.
"Mitä tuo on?" kysyi hän.
O'Reilly luki pullon kyljessä olevan lapun. "Karvasvettä", sanoi hän.
"Karvasvettä! Ja minä kun pyysin mehuvettä." Branchin ääni aivan vapisi. "Olen kuumeeseen kuolemaisillani ja tämä norsunluinen pässinpää tuo minulle vielä myrkkyä. Tuhat tulimmaista!" Sadatteluja, jotka höystivät tämän muuten viattoman purkauksen, on mahdoton kuvata. "Raatelen hänen kurkkunsa niin heikko kuin olenkin", ja hän kiristeli uhkaavasti hampaitaan ja kohotti pihtejä muistuttavat kätensä.
Edeskäypä oli hämmästynyt, mutta ei peloissaan. Hän risti käsivartensa samalla tavoin kuin vieraskin oli äsken tehnyt ja värisi; sitten hän osoitti karvasvesipulloa ja nyökkäsi rohkaisevasti.
Miehelle olisi varmasti tapahtunut jotakin ikävää, ellei O'Reilly olisi rientänyt selittämään, että vieras tahtoi: "Un vaso de agua con hielo." Palvelijan hämmästys oli vilpitön eikä hänen anteeksipyynnöistään tahtonut tulla loppuakaan.
"Te siis taidatte kielen", ihmetteli herra Branch. "Minä en opi sitä milloinkaan enkä välitäkään. En voi sietää mitään espanjalaista. Onhan tämä maakin jo koko helvetti, kun voikin on niin vanhaa, että sillä voi myrkyttää ihmisen kuoliaaksi."
O'Reilly nauroi. "Olette varmaankin tullut toimeen jonkun matkaoppaan sanaston avulla. Carbajal sanoi ohimennen, että kirjoittelette lehtiin."
Herra Branch nyökkäsi välinpitämättömästi. "Tulin tänne kapinaliikettä seuraamaan ja kirjoittamaan siitä lehteeni, mutta espanjalaiset eivät salli minun lähteä minnekään. He pelkäävät, että kirjoitukseni voisivat vahingoittaa heitä. Kyllästyn jo tähän pilaan."
"Lähdettekö kotiin?"
"En uskalla." Puhuja taputti sisäänpainunutta rintaansa. "Keuhkot päin hiiteen. Tulin tänne kuolemaan ja toivon sen tapahtuvan pian. Mitä teillä on Kubassa tekemistä?"
"Oleskelen täällä myös terveyteni tähden." Toinen todellinen sairas vain tuijotti. "Minua vaivaa kolotus."
"Aiotteko hikoilla sen ruumiistanne? Niin, hikoileminen on minunkin ainoa —" ankara yskänkohtaus puistatti Branchin hoikkaa olemusta — "ainoa työni — hikoileminen ja yskiminen. Tuhat tulimmaista! Tästä yskästä ei voi erehtyä, vai mitä?" Hiukan hengähdettyään hän jatkoi: "Kas niin! Kasvonne miellyttävät minua, ja minä aion luottaa teihin, kävi miten kävi. Tuo puhe sanomalehtiin työskentelystäni on vain paljasta pötyä. En jaksaisi kirjoittaa niin paljon, että eläisin sillä. Tulin tänne parantamaan keuhkojani ja — tarvitsen apuanne."
O'Reilly hämmästyi. "Miten voisin auttaa teitä?" kysyi hän.
"Ottamalla minut mukaanne."
"Mukaani? Ja minne sitten?"
"Kapinallisten luo, tietysti."
Miehet katselivat hetkisen toisiaan. "Mitä ajattelettekaan —?" alkoiO'Reilly.
"Puhumatta paras! Tehtäväänne en luonnollisestikaan tiedä — olette luultavasti dynamiittimiehiä. Huhutaan nimittäin, että kapinalliset ovat palkanneet palvelukseensa muutamia amerikkalaisia asiantuntijoita näyttämään heille, miten ainetta käytetään, ja he ovatkin, Jumala paratkoon, opetuksen tarpeessa. Oli miten oli, tuo puhe kolotuksesta ei pysty minuun. Luulen teidän voivan auttaa minua — ottaa minut mukaan, tahdottehan?"
"Entä yskänne? Miten sen kävisi?" kysyi Johnnie uteliaasti.
Herra Branch oli hetkisen vaiti. "Asian laita on siten", virkkoi hän sitten, "että minä pelkään kuolla näin tuuma tuumalta ja tunti tunnilta. Pelkään sanomattomasti." Näytti mahdottomalta, että tuon sairaan miehen posket olisivat voineet käydä enää valkoisemmiksi, mutta nyt hän kalpeni huomattavasti. "Jumalani! Ette voi kuvitellakaan, kuinka käy hermoille, kun näkee itsensä vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan. Tahtoisin tämän loppuvan äkkiä, näin!" Hän huudahti viimeisen sanan kovasti ja näpsäytti sormiaan. "Olen jo pari kertaa yrittänyt, mutta rohkeutta puuttui. Merkillistä, vai mitä? Sitten sanoivat lääkärit, että toinen talvi New Yorkissa saattaisi minut ehdottomasti ruusupuiseen näytearkkuun, ja silloin minä lähdin Coloradoon, mutta siellä tautini vain paheni. Sitten päätin lähteä Kubaan ja yhtyä kapinallisiin ja — antaa luotien pitää lopusta huolen. Espanjalaisia en ole milloinkaan voinut sietää — heidän ruoanlaittonsa inhoittaa minua. Ja sitäpaitsi tahdon niin mielelläni nähdä, missä ja miten luotini kohtaan. Jännitys, tuo 'elämän suola', kuten joku on sanonut, houkuttelee vahvasti. Mitä pidätte suunnitelmastani? Pelaan maailman korkeinta peliä."
"Enpä juuri mitään", tunnusti O'Reilly rehellisesti.
"Luonteiden erilaisuus. Luulen, että päähänpistoni on sairaalloisuutta, mutta olkoon. Olen nyt täällä, mutta nuo kirotut Romeot eivät päästä minua kaupungista. Jos olette se, joksi minä teitä luulen, niin auttakaa minua. Olen tosin vain mädännyt haaska, mutta tahdon tapella, jos kubalaiset huolivat minusta."
"Tiedättekö, missä kubalaiset ovat?"
"Kyllä. Tuolla vuoristossa. Tiedän kaikki tarkalleen. Tulkaa luokseni, niin näytän teille erään kartan, jos haluatte."
"Kiitän", vastasi O'Reilly ja lähti uuden tuttavansa mukaan.
Pancho Cueton suunnitelmat olivat onnistuneet mainiosti. Todistettuaan, että Varonan sisarukset työskentelivät kapinan hyväksi, oli hän saavuttanut hallituksen luottamuksen ja oli nyt heidän koko omaisuutensa haltija, päämäärä, johon hän oli pyrkinyt aina siitä saakka, kun hän luki Estevanin kirjeen donna Isabelin kuoleman jälkeisenä aamuna. Tiluksiin oli päällysmies jo kauan sitten hankkinut jonkinlaisen omistusoikeuden huolehtimalla verojenmaksusta, mutta kaikista kiihkeimmin oli hän himoinnut pääkartanoa rakennuksineen ja kätkettyine aarteineen. Aarteen olemassaoloa ei Cueto ollut milloinkaan epäillytkään ja saatuaan paikan haltuunsa aloitti hän etsinnän heti.
Cueto oli tarmokas ja perinpohjainen kaikissa toimissaan ja sentähden hän ei hapuillutkaan sinne tänne kuten donna Isabel. Hän alkoi kartanon alueen ulommaisesta reunasta ja kaivaukset toimitettiin järjestelmällisellä tarkkuudella. Työhön meni monta viikkoa, ja kun alue oli etsitty läpikotaisin, oli tuskin ruohonkortta pystyssä. Vain muutamat suurimmat puut säästettiin. Cueto oli sangen pettynyt, kun ei mitään löytynyt, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan. Entiset orjien asunnot ja ulkohuonerakennukset purettiin maan tasalle ja sitten hän kävi päärakennuksen kimppuun. Hän repi sen pala palalta ja hän möyri perustuksetkin löytämättä kuitenkaan pesetaakaan. Kun rakennuksesta La Cumbren rinteellä oli jäljellä vain raunioläjä ja sitä ympäröivät ihanat puistikot oli tyystin hävitetty, täytyi hänen pettyneenä ja täysin ymmällä luopua turhasta työstään koko Matanzan nauraessa hänelle. Hävitettyään näin kauniin kartanon, jota hän aina oli himoinnut, hän asettui jälleen asumaan La Joya'an ja hänen sydäntään kaiveli sanomaton katkeruus.
Cueto oli raivoissaan ja hänen vastenmielisyytensä sisaruksia kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä, muuttui nyt polttavaksi vihaksi. Kun hän ei vaivannut päätään keksiäkseen, mihin don Estevan-vainaja oli rikkautensa kätkenyt, kirosi hän elävää Estevania ja tämän sisarta, joita hän piti jotenkin syypäinä pettyneisiin toiveisiinsa.
Hän käsitti myös, että niin kauan kuin he eläisivät, voisi hän milloin hyvänsä menettää äsken saamansa omaisuuden. Katkeruus kapinallisia kohtaan oli kyllä suuri, mutta täytyihän sodan kerran loppua. Entä sitten? Myötätunto oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella ja tilinteon päivä oli kerran koittava.
Ja aivan kuin hänen pelkoaan lisätäkseen alkoi liikkua huhuja eräästä Yumurin kukkuloilla majailevasta sissijoukosta, joka teki espanjalaisille tiedustelijoille laaksossa liikkumisen sangen vaaralliseksi. Sanottiin, että joukkoa, johon kuului vain neekereitä, johti eräs huimanrohkea poika.
Cueto kirosi Varonan nimenkin ja aseistautui. Hän ei tohtinut mennä minnekään yksinään ja donna Isabelin tavoin hän alkoi öisin nähdä pahoja unia.
Eräänä päivänä hävitti tuli Cueton sokeriruokoistutukset ja hänen työmiehensä ilmoittivat nähneensä Estevanin ja muutamien neekerien ratsastavan kiireesti tiehensä. Hän hyppäsi satulaan ja laukoitti suin päin Matanzaan erään eversti Cobon puheille, joka oli vapaaehtoisen espanjalaisen joukon päällikkö, tuon innoittavan joukon, joka oli muodostettu Pines-saarelle sijoitetuista rangaistusvangeista, jotka olivat tekemistään julmuuksista päättäen enemmän susien kuin ihmisten kaltaisia.
"Jahah, vai niin! Olen kuullut tuosta Varonan pojasta", murahti Cobo kuultuaan Cueton asian. "Sanonpa, että hänellä onkin syytä vihata teitä, sillä tehän riistitte hänen omaisuutensa." Eversti hymyili happamesti. Hän oli roistomaisen näköinen mies ja niin tummaverinen, että saattoi täysin uskoa juorupuheisiin hänen syntyperästään. Hän puhui aina kovalla äänellä ja käyttäytyi mahdollisimman pöyhkeästi, ja hänen Santa Claran maakunnassa tekemänsä urotyöt olivat sitä lajia, että niistä puheltiin vain miesten kesken.
Cueto mutisi jotakin, että hän oli lain mukaan ja hallituksen luottamusmiehenä saanut omistusoikeutensa, minkätähden laki kyllä suojelisi häntä, mutta eversti Cobon kunnioitus lakia kohtaan näytti olevan sangen vähäinen. Hänen mielestään vallitsi maassa vain yksi laki, väkevämmän oikeus.
"Miksi tulette minun luokseni?" kysyi hän.
"Tuo poika on vaarallinen", selitti Pancho. "Hänet on tuhottava."
"Mitä joutavia. Hänen kaltaisiaan on viljalti ja paljon pahempiakin. Murhapoltot eivät ole mikään uutuus. Teen kyllä pian lopun hänestä, mutta tällä haavaa ovat melkein kaikki mieheni Cardenaksessa. Meillä on työtä yllin kyllin."
"Yrittää kannattaisi, jos vain onnistuisitte saamaan hänet kynsiinne", sanoi Pancho hidastellen. Samassa hänen mieleensä juolahti eräs kertomus Cobosta ja hän jatkoi: "Heitä on kaksi, poika ja tyttö, kuten tiedätte."
"Niinkö?"
"Voin opastaa teidät Asension majalle, jossa he nyt oleskelevat."
"Vai niin! Hm!" Cobo kävi miettiväiseksi. "Kuinka vanha on tyttö?"
"Kahdeksantoista."
"Ja ruma kuin alligaattori, vai mitä?"
"Ohoh! Hän on Matanzan kaunein tyttö. Kaikki miehet olivat häneen hullaantuneet." Cueton silmät kiiluivat viekkaasti, sillä hän tiesi osuneensa oikeaan Coboon nähden. "Hän olisi saanut vanhan Castañon rahoineen päivineen, jos hän olisi tahtonut, mutta kapinaliike oli hurmannut hänet kokonaan. Hän ja poika vakoilivat meitä, kuten tiedätte, ja antoivat tärkeitä tietoja tuolle kapinoitsija Lopezille."
"Lopezilleko? Olivatko he vakoilijoita?"
"Pahinta lajia. Sitä saattoi tuskin uskoa niin kauniista ja hienosti sivistyneestä tytöstä. Voin sanoa, että hänen salaisuutensa ilmitulo mursi monen sydämen. De Castaño esimerkiksi ei ole sen koommin entisensä kaltainen. Hän istuu kaiket päivät kasinolla ja suree tyttöä. Sellainen tukka ja sellaiset silmät ja iho kuin maito. Ette voisi uskoa, että sellaista suloutta on olemassakaan."
Eversti Cobo, partiojoukon päällikkö, nuolaisi turpeita huuliaan ja siveli suurella kädellään lyhyeksi leikattua tukkaansa. "Sanoitte tietävänne, missä hän — missä he oleskelevat?"
"Tarkalleen. Sinne on tuskin päivän matka, ja teidän ei tarvitse ottaa lukuun muita kuin poika."
"Mitä maksatte hänestä?" kysyi eversti tylysti ja Cueto istahti tekemään laskelmia.
* * * * *
"Luuletko, että hän on saanut kirjeeni?" kysyi Rosa eräänä iltana veljeltään heidän istuessaan penkillä majan ovella. Kysymys oli Estevanille tuttu ja hän oli jo usein siihen vastannut.
"Kyllä", sanoi hän. "Lopezin sanansaattajat menevät suoraan KeyWestiin."
"Miksi hän ei sitten tule?"
"Sinun täytyy olla kärsivällinen, kultaseni. Ajattele kaikkia vaikeuksia, joista hänen on selviydyttävä."
Tyttö huokaisi. "Niin teenkin. Muuta en ajattelekaan. Välistä tuntuu minusta aivan kuin hän olisi luonani — olen tuntevinani hänen läsnäolonsa ja välistä raatelevat hirveimmät epäilykset sydäntäni. Kuulithan tuosta toisesta tytöstä. Ehkä —"
"Älä nyt turhia latele!" huudahti Estevan; "ikäänkuin hän voisi muita ajatellakaan sinut nähtyään. Eikö hän sanonut sinulle sen seitsemänkin kertaa, että hänen täytyi lähteä New Yorkiin juuri tuon asian tähden? Hän tulee saatuaan kaikki reilaan ja sillä hyvä." Nuori Varona joutui aina huonolle tuulelle kun tuli puhe tästä ja sentähden hän muutti heti puheenaihetta. "Kuule! Et ole kuullutkaan, miten hyvä onni minulla oli tänään. Sain kiinni toisen suuren käärmeen, joka paistatti päivää tuolla kalliolla, ja voin vannoa, että se on menoa, kun minä panen sille tulen häntään. Se on kiitävä tuulen nopeudella ja Pancho Cueton satoon on jälleen tuleva aika iso lovi."
"Aiot siis jatkaa hävitystäsi?" kysyi tyttö.
"En lakkaa, ennenkuin kaikki on tuhkana. Olisitpa nähnyt rotat, jotka valelimme öljyllä ja sytytimme palamaan. Ne juoksivat nopeasti, mutta eivät ehtineet kauas, sillä niiden karva on lyhyt. Käärmeet ovat paljon paremmat."
"Tuo oman alueemme hävitys tuntuu niin hirveältä."
"Sallisitko sitten tuon petturin rikastua meidän maittemme sadoilla?" puuskahti Estevan, sillä hän menetti heti malttinsa, kun keskustelu kääntyi Pancho Cuetoon. "Hän luulee olevansa turvassa ja hän valmistautuu myymään sadon kalliilla hinnalla, mutta Varonan maista hän ei hyödy dollariakaan niin kauan kuin minä elän. Tuhoan hänet niinkuin hänkin meidän onnemme tuhosi."
Rosa pudisti surullisesti päätään. "Niin, olemme todellakin kaikkea vailla. Muistelehan kaunista kotiamme ja kaikkia kauniita tavaroitamme! Olimme mielestämme köyhiä, mutta miten vähän tiesimmekään todellisesta köyhyydestä. On niin paljon, mitä kaipaan. Onko sinulla vielä rahaa?"
"Katsoin olevan parasta ostaa pyssyt", mutisi veli vältellen, "sillä sellaista tilaisuutta ei tule toista tarjolle."
"Ei varmastikaan. Näyttää siltä kuin nuo espanjalaiset olisivat valmiit myymään sielunsakin."
"Ihan. Ravintomme voimme kaivaa maasta ja poimia puista, mutta hyviä mausereita ei kasvakaan joka pensaassa. Ja mitäpä hyötyä meillä rahasta olisi, kun emme voi sitä kuitenkaan mihinkään käyttää?"
"Niinpä niin." Rosa mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "Onkohan Cueto mahtanut löytää aarteen? Jos se vain olisi hallussamme, niin —"
"Hän ei ole löytänyt sitä", sanoi Estevan varmasti, "ja minä — minä luulen melkein tietäväni, miksi."
"Sinäkö?"
"Luulen tietäväni, missä aarre on."
"Estevan!" Rosa tuijotti veljeensä suurin silmin.
"Niin juuri. Siitä saakka kuin —."
"Missä se on?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.
Katseltuaan joka taholle ympärilleen Estevan kuiskasi: "Vanhassa kaivossa."
"Lasket leikkiä."
"Ei, ei! Ajattelehan nyt. Kaivon kaivoi vanha Sebastian —"
"Niin."
"Ja ainoastaan häneen isämme luotti. Tuo rappeutunut puutarha on kokonaan Sebastianin laittama ja siellä hän työskenteli kaiket päivät, vaikka hän oli suuri ja vahva mies ja kykeni mihin työhön hyvänsä. Kukaan muu ei saanut puutarhaa hoitaa. Ja minkätähden? Sentähden, että he pelkäsivät päästää muita kaivolle. Isabel etsi vuosikausia, ja jos aarre olisi ollut maan pinnalla, niin hän olisi kyllä tarkalla vainullaan löytänyt sen. Entä Cueto? Hänhän on mullistanut koko kartanon."
Rosa oli pettyneen näköinen. "Otaksut siis, että aarre on kaivossa?"
"Minä en otaksu, minä tiedän sen varmaan", väitti poika. "Katsopas tätä", ja hän kaivoi housujensa taskusta vanhanaikaisen kultarahan, jonka hän pani Rosan käteen.
"Mitä ihmettä! Tämähän on espanjalainen kultaraha", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan ennen tämmöistä nähnyt. Mistä löysit?"
"Luulet minua hassuksi, kun sanon sinulle — välistä luulen itsekin niin. Löysin sen Isabelin kädestä, kun nostin hänet kaivosta." Rosa oli aivan mykistynyt. "Hän puristi sitä kovasti", jatkoi Estevan, "mutta kun kiinnitin köyden, aukeni käsi ja minä näin rahan lyhdyn valossa. Tuntui aivan siltä kuin — kuin hän olisi tahtonut antaa sen minulle. Olin silloin niin säikähtynyt, etten kyennyt ajattelemaan paljon mitään, kuten voit kuvitellakin. Paikka oli kaamea; vesi oli iljettävää ja kallioseinät olivat paksun liman peitossa. Mutta tämä raha oli hänen kädessään."
Rosa kykeni tuskin sanomaan: "Mahdotonta! Sitten se oli hänellä jo ennenkuin hän putosi."
"Ei ollut. Minä näin kuutamossa selvästi hänen sormensa, kun hän haparoi ympärilleen."
"Eihän sitä voi varmaan sanoa. Ehkä —"
"Niin. Ehkä jokin näkymätön käsi johdatti hänet sinne, niin että me vihdoinkin saisimme omamme. Kukapa tietää? Ensin en asiaa paljonkaan ajatellut, sillä minulla oli muutakin tekemistä, mutta nyt olen tuuminut, että paikassa, josta tämä löytyi, täytyy olla muitakin kultarahoja. Isä on epäilemättä kätkenyt rahansa sinne. Orjistaan hän sai kultaa ja hän osti jalokiviä, kalliita metalleja ja helmiä ja kätki kaikki varmaan talteen. Kaivossa on vain vähän vettä, niin että rahan on täytynyt osua pohjasta Isabelin käteen. Jonakin kauniina päivänä tutkin paikan ja — sitten saamme nähdä."
Rosa heittäytyi kiihkeästi veljensä kaulaan ja suuteli häntä. "Eikö se olisi ihanaa?" huudahti hän. "Eikö olisi ihmeellistä olla rikas ja omistaa kaikkea yllin kyllin, käydä hienosti puettuna ja syödä kaikkea hyvää — niin, kaikkea hyvää!" Hänen huulensa vapisivat. "Minulla on niin nälkä!"
"Pieni tyttö-parkani!"
"Odotahan, kun O'Reilly saa kuulla tämän." Rosa joutui aivan haltioihinsa. "Miten hän mahtaakaan iloita tulostaan, jos hän vain tulee."
Estevan hyväili hänen hiuksiaan. "Hän tulee varmasti, älä ollenkaan pelkää. Etkö muista, että hän kehoitti minua olemaan varovainen. Minä — minähän olen syypää siihen, että on näin käynyt. Itsestäni en luonnollisesti välitä, mutta sinulle tämmöisen elämän täytyy olla kauheaa. Tiedän sen. Joka kerta kun lähden luotasi on sydämeni kurkussa pelosta, että jotakin tapahtuisi poissa ollessani — enkä voi mitenkään aina olla luonasi."
"Kas niin! Myönnät, että olen vastuksenasi. Ellei minua olisi, niin niittäisit nimellesi mainetta ja kunniaa."
"Eikö mitä. Luultavampaa olisi, että kaatuisin piankin. Ei! On parempi näin. Meidän täytyy vain kestää urhoollisesti ja olla kärsivälliset ja ajatella, mitä kaivon pohjalla on meitä varten."
Estevan Varonalla oli todellakin ollut hyvä onni, kun hän oli eräältä espanjalaiselta sotilaalta onnistunut ostamaan puoli tusinaa mausereita. Asension välityksellä hän oli käyttänyt hyväkseen erään vihollisen epärehellisyyttä, ja vaikka kaikki hänen rahansa olivatkin menneet, oli kauppa hänen mielestään uhrauksen arvoinen. Hänen isänmaallinen innostuksensa oli yhtä hehkuva kuin hänen vihansa Pancho Cuetoa kohtaan, ja neljä luotettavaa neekerinuorukaista, joille hän oli antanut kiväärit, ja hän ja Asensio muodostivat joukon, joka täytyi ottaa huomioon. Nuo neekerit olivat kuumaveristä väkeä ja niin ollen huonoja ampujia, mutta jokaisella oli vyöllään pitkä veitsi, jota he taas osasivat käyttää erinomaisesti. Oltuaan Estevanin johdolla ensin pienemmillä ryöstöretkillä heillä alkoi olla jonkinlainen käsitys tehtävästä, johon he olivat antautuneet, ja oppivat pian ehdottomasti tottelemaan päällikkönsä käskyjä.
Kuban kapinallisten riveissä oli paljon neekereitä, eikä kukaan heidän valkoihoinen toverinsa taistellut urhoollisemmin tahi kestänyt kaikkia sissisodan vaivoja paremmin kuin he. Kenraali Antonio Maceo oli sekarotuinen, ja hän ei ollut ainoastaan harvinaisen taitava sotapäällikkö, vaan oli myös kuuluisa suuresta urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänen monet veljensä tekivät Kuballe myös paljon suuria palveluksia, mutta heitä oli vain muutamia tuohon mustaihoiseen sankarijoukkoon verraten. Tämä taistelu itsenäisyyden puolesta ei ollut kansalaissota, saaren parhaimmisto ja muut kansanluokat olivat nousseet yhtenä miehenä sortajaa vastaan.
Seuraavana aamuna oli Estevan jalkeilla jo päivän sarastaessa ja jakeli määräyksiä miehilleen. Hän aikoi jälleen tehdä hävitysretken Cueton vainioille ja oli käskenyt miehensä koolle näin varhain, koska La Joya'an oli pitkä matka vuorten yli.
"Ole varovainen", pyyteli Rosa. "Kuolen pelosta ja huolesta."
"Sinun itsesi tulee olla varovainen", nauroi Estevan. "Tähystelkää tarkoin ja piiloutukaa heti, kun luulette vaaran uhkaavan. En luule kenenkään teitä häiritsevän, espanjalais-roistot ovat saaneet minulta jo niin monta kertaa rokkiinsa ja Cueto pakenisi suin päin viidakkoon, jos hän näkisi meidät. Hän on arka kuin hiiri." Estevan suuteli hellästi sisartaan ja karkuutti sitten tiehensä risaisen joukkonsa etunenässä.
Rosa heilutti hänelle kättään jäähyväisiksi, kunnes miehet katosivat viidakkoon, ja saadakseen ajan kulumaan hän autteli sitten Evangelinaa talousaskareissa, jotka eivät olleet suuren suuret. Kun sisällä oli kaikki valmista, menivät he kasvistarhaa perkaamaan.
Evangelinan kiintymys valtijattareensa ei ollut lainkaan vähentynyt, vaan päinvastoin, ja kun orjat vapautettiin, olisi hän palannut rakastamainsa kaksoisten luo, ellei donna Isabel olisi kieltäytynyt vastaanottamasta häntä. Hän ja Asensio olivat menneet naimisiin ja Rosan avulla he olivat saaneet ostetuksi majan ympäriltä pienen maatilkkusen. Rosan oli täytynyt kieltäytyä paljosta voidakseen tehdä kaupan mahdolliseksi ja hänen uhrautuvaisuutensa oli kantanut hedelmän: hänen lapsellinen hyväntekeväisyytensä oli valmistanut turvapaikan sekä hänelle että Estevanille samalla kuin se oli muuttanut Evangelinan jo ennestään lämpimän rakkauden häntä kohtaan suorastaan jumaloimiseksi.
Evangelinan iloa saada jälleen hoidella Rosaa, olla hänen seurassaan joka päivä, koskea häneen ja palvella häntä, häiritsi vain se, että tyttö oli niin syvästi onneton. Hän torui ja pauhasi, kun ei muu auttanut, ja teki kaikkensa ilahduttaakseen vierastaan; hän vartioi tätä kuin haukka eikä mikään työ Rosan hyväksi ollut hänen mielestään liian raskas. Jos joku olisi lähestynyt Rosaa paha mielessä, niin hänen olisi käynyt onnettomasti, sillä Evangelina oli vahva ja vikkelä; hänellä oli miehen jäntevät kädet ja isänsä, Sebastian-vainajan jäyheä luonne.
Tämä pieni uudisasutus oli niin syrjässä Yumurin pääteistä, ettei sinne rauhallisinakaan aikoina juuri kukaan kulkija osunut, ja niinpä kului tämäkin päivä tavallisuuden mukaan aivan rauhallisesti. Evangelina työskenteli ahkerasti päästämättä Rosaa hetkeksikään näkyvistään, samalla kuin hän tähysteli valppaasti joka taholle, ettei mikään vaara voisi heitä yllättää. Kun ilta joutui, valmisti hän heidän niukan illallisensa ja alkoi toruskella, kun Rosa tahtoi auttaa häntä. Sitten he istuivat tunnin tahi pari penkillä oven edessä ja puhelivat Juan O'Raill-ye'stä ja tekivät laskelmia, milloin tämän todennäköisesti pitäisi saapua.
Asension majassa ei ollut enää kynttilöitä, ja jos olisi ollutkin, niin naiset eivät olisi tohtineet ottaa tulta. Pimeys on takaa-ajettujen ystävä; päivällä ovat vaarat lukemattomat.
Kun Rosa oli huolissaan veljestään, lohdutti Evangelina häntä kaikin tavoin. "Älkää olko peloissanne, pieni kyyhkyseni", sanoi hän, "Estevan-herra on suuri soturi. Espanjalaiset voivat todellakin olla hyvillään, ettei hän ole kenraali, sillä hän ajaisi heidät Kubasta tuossa tuokiossa."
"Hän on niin uhkarohkea."
"Hän tietää kyllä, mitä hän tekee, eikä Asensio sitäpaitsi sallisikaan hänelle mitään pahaa tapahtuvan. Sanoinpa vielä Asensiolle, että jos hän sallisi Estevanin saada yhden naarmunkaan, niin minä vetäisisin hänen mahansa halki hänen omalla puukollaan. Ja Asensio tuntee minut kyllä. Nyt alkaa jo tulla liian viileä ja yöilmasta saa kuumeen. Hiipikää nyt vuoteellenne, kullannuppuseni, ja uneksikaa kauniista sulhostanne."
"En, tahdon vartioida kanssasi!"
Evangelina närkästyi. "Menkää!" huudahti hän. "Miten punaisten poskienne käy, ellette nuku? Luuletteko, että tuo amerikkalainen huolii vanhasta ryppyisestä akasta? Hän voi olla täällä jo huomenna — olenpa melkein varma siitä, että hän onkin."
Rosa totteli, vaikkakin vastahakoisesti. "Nukun hetkisen", sanoi hän, "mutta sitten on minun vuoroni valvoa."
Tietäen hyvin nuorten unen Evangelina suostui ehdotukseen mielihyvällä, mutta päivänkoittoon oli vielä pitkältä, kun Rosa ilmestyi majan ovelle ja tuli lupauksensa mukaan vahtivuorolleen pahoitellen, että oli nukkunut liian kauan. Evangelina vastusteli, vaikka hänen silmänsä tahtoivat painua kiinni ja haukotuksista ei ollut parin viimeisen tunnin kuluessa tahtonut tulla loppuakaan. Mutta tyttö ei hellittänyt. "En voi enää nukkua", sanoi hän. "Miksi täytyy minun maata valveilla pimeään tuijottaen, kun yhtä hyvin voin antaa sinun levätä." Hän istahti Evangelinan paikalle ja sipaisten pienet jalat allensa hän nojasi leuan käteensä ja alkoi muistella O'Reillyä. Hetki oli kuin haaveilua varten luotu. Viidakosta ei kuulunut risahdustakaan ja yön tumma taivas oli täydessä tähdessä.
* * * * *
"Jättäkäämme hevoset tähän", sanoi Pancho Cueto takanaan ratsastavalle eversti Cobolle, joka oli sangen huonolla tuulella pitkän ja vaivalloisen ratsastuksen jälkeen, jonka eräs Cueton tekemä erehdys oli tarpeettomasti pidentänyt.
"Olemmeko perillä?" ärjäisi upseeri.
"Ei aivan, mutta polku on kivinen ja hevosten jalat —"
"No voi sun —" Satulavyöt narahtivat ja surkeasti ähkäisten laskeutui eversti maahan. "Kuulkaahan, parahin Cueto", sanoi hän uhkaavasti, "minä vannon, ettette ikinä unhota minua, jos vain kerran vielä eksytte tieltä. Kirous ja kuolema, minkälainen yö! Musta kuin helvetti."
"Tulee valoisa ennenkuin arvaammekaan", selitti Cueto hermostuneesti.
"Mainiota! Sittenpähän näen käsitellä teitä, jos vain olette pettänyt minut." Miehet saivat käskyn laskeutua satulasta. Osa jätettiin hevosia vartioimaan ja toiset lähtivät Cueton johdolla hiipimään eteenpäin tähtien valossa.